30. marraskuuta 2019

Antti Rinne Yhdysvaltain presidentiksi


Yhdysvaltain presidenteistä on tehty perinteisesti ansiokasta Hollywood-komediaa. Tämä ei ole kuitenkaan tullut mieleen Suomen valtamedialle, kun se on jankutellut Donald Trumpin kömmähdyksistä ryppyotsaisesti.

Nyt löytyisi arvosteltavaa lähempääkin, mutta valtamedia on lyönyt velvollisuutensa laimin. Antti Rinteen tavasta hoitaa Postin asioita entisen ministerinsä Sirpa Paateron kanssa olisi saanut hyvää ja hedelmällistä muttei kovin halpaa huumoria.

Asian pihvihän on siinä, että vallassa on vasemmistohallitus, jolla on sukset ristissä valtionyhtiön työväenluokkaisen henkilökunnan kanssa. Se, että konflikti vallitsee myös Postia kapitalistisin periaattein johtavan hallituksen kanssa, sen sijaan on ymmärrettävää. Kuviosta hahmottuukin dissonaatiota sisältävä kolmio, jonka kaksi kulmaa ovat vasemmiston hallussa ja yksi oikeistolla.

Hyvä on, myönnän. Vertailukohta Amerikan presidenttikomedioihin on liian hyväntahtoinen ja leikkisä, sillä kyse on vakavista asioista: heikkopalkkaisten toimeentulosta ja keskeisen infrastruktuurin toiminnasta.

Nyt kun lakko loppui, tätä ilmeisesti juhlitaan työväenliikkeessä sellaisessa euforiassa, joka tulkitsee hallituksen toiminnan sille ansioksi, ja ministerien tietämättömyys ja mahdollinen eduskunnalle valehtelu painetaan villaisella. Pääministeri vain heitti yhden naisministerinsä metron alle.

Näin hän osti itselleen lisäaikaa, ja ratkaisijan roolissa oleva Keskusta puolestaan haluaa pitää paikkansa hallituksessa kannatuskatonsa vuoksi. Hallitus ei siis hajoa, koska kaikilla sen puolueilla on liikaa menetettävää ja Perussuomalaisilla niiden mielestä liikaa voitettavaa.

Niinpä kuultiin jo hallintoretoriikasta tunnetut klassiset sanat: ”asiasta laaditaan perusteellinen selvitys”. Tämä tarkoittaa, että asia haudataan pitkäksi ajaksi johonkin selvitystyöryhmään. Näin valtaapitävät voivat säilyttää asemansa.

Totuuden nimissä on toki tärkeää, että maassamme on myös oppositio, mutta itse soisin opposition olevan hallitusvallassa ja hallituksen oppositiossa.

Sitten kun selvitys hallituskauden lopulla mahdollisesti valmistuu, kukaan ei enää välitä mitään sellaisesta kämäisestä asiasta kuin postilakko. Kepu ei pääse kostamaan demareille Anneli Jäätteenmäen taannoista erottamista, eikä sen kannatus tästä ainakaan nouse. Joten laittakaahan kansalaiset tämä asia mieleenne, sillä hallituspuolueilta se varmasti unohtuu.

29. marraskuuta 2019

Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä


Kirjallisuuspalkinnoissa olennaista ei ole, keitä tai mitä niillä palkitaan, vaan se, keitä niillä koetetaan nujertaa. Ihan sama logiikka vallitsee tiedepalkintojen jakamisessa.

Kun 30 000 euroa verovapaata rahaa myönnettiin tänä vuonna maahanmuuttajataustaiselle ja minimaalisen vähän ansioituneelle (kolme kirjaa julkaisseelle) Patjim Statovcille, tarkoitus oli lytätä suomalaisia kirjailijoita.

Tarkoitus oli näyttää, että monikulttuuri-ideologian rattailla ajetaan ohituskaistaa pitkin monien paljon ansioituneimpien suomalaisten kirjailijoiden ohi. Heidän teoksiaan ei edes kelpuutettu ehdokkaiksi. Tämä on kuin suoraan Statovcin kommunistisen lähtömaan vaaleista: voitto on varma, jos juuri muista ei voi edes valita. Koska valintalautakunta. Koska valitsija. Ja koska raati.

Finlandia-palkinto vyörytettiin Statovcille ”kaikkien aikojen nuorimpana hänen teoksestaan Bolla (Otava 2019), ja valinnan teki mediaklusteria edustavan Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila.

Statovcin kirja kertoo jälleen pakolaisuus- ja monikulttuurisuuskurjuudesta, kuten maailmalla palkitut teokset viime aikoina yleensäkin. Hänen tuotoksensa Kissani Jugoslavia (2014) arvostelin jo täällä, ja pidin teosta kypsymättömänä ja sekavana terapiatekstinä, joka heijastelee hänen omia kompleksejaan peittelemättömästi. Mutta kirjallisuuden helmikanojen näkökulmasta tuotos oli aivan loistava, kun siinä puhuttiin homouteen liittyvästä kipuilusta rohkeasti ja peittelemättömästi. Minusta kyseessä oli naurettava kliseisyys.

Kansainvälinen hehkutus on ollut käsittämätöntä. Kriitikoiden, kustantajien ja median toimesta yritetään marginaalisesta monikulttuurikirjallisuudesta tehdä supermarkettikirjallisuutta ja kirjallisuuden valtavirtaa. Mistä tällainen tendenssi?

Median kulttuurikanat laittavat punaiset valot päälle ihan kiusasta kaikkia suomalaisia kirjailijoita ja lukijoita vastaan, sillä kyseiset kriitikot ja toimittajat ovat juuri niitä katkeria kaarinoita, jotka itse eivät ole saaneet aikaan yhtään mitään.

Sixten Korkman puolestaan vältti raadin tarjoamat pahimmat karikot, kuten Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen muunneltua totuutta edustavan vaihtoehtohistorian, ja myönsi Tieto-Finlandian julkisuudessa ja tieteessä ennestään tuntemattomien tekijöiden neutraalinoloiselle teokselle Metsä meidän jälkeemme (Like 2019). Ei siis mennyt ihan kansiaan myöten punaiselle kirjalle, kuten viime vuonna. Metsä meidän jälkeemme on kuitenkin ilmastopaniikkia hyödyntävä vihreän ideologian propagandateos, jossa vedotaan juhlavasti metsän arvoon kansallisena ja lähes pyhänä paikkana, ja metsään liittyviä luonnonsuojelumielikuvia käytetään sitten metsän taloudellisen arvon sosialisoimiseen sekä metsien hyödyntämistä koskevaan rajoittamiseen käyttö- ja talousmetsinä.

Kuten olette huomanneet, Suomen koko kulttuurielämä tieteestä kirjallisuuteen on maahanmuuttoa suosivan vihervasemmistolaisen tai huvitteluliberaalin monikulttuuri-ideologian vallassa. Kulttuurielämän ja median puolueellisuus on muuttunut kulttuurieliittinä itseään pitävien porsasteluksi, joka koostuu pelkästä märän rätin viskomisesta suomalaisten ihmisten naamatauluun.

Runous, romaanit ja tietokirjallisuus voivat olla mitä tahansa paskaa, kunhan tekijän persoonassa lihallistuvat kustantajan aatteelliset ihanteet (feminismi, monikulttuuri-ideologia ja vihervasemmistolainen naturalismi), joiden levittämiseksi kirjailija laitetaan poseeraamaan televisioon. Sähköisen median kautta luodaan muutoin olemattomasta kysynnästä pelkkään ärsyttävyyteen tai meemiin perustuva markkina, jossa aineellistuu kirjakauppaportaan halu syöttää tämä kaikki viattomille lukijoille kauppakeskusten rekkalavoilta jaeltavina markettikirjoina.

Itse ei osta valtavirtakustantajien kirjoja enää lainkaan, ja toivon, että myös muut kanssani samoin ajattelevat tekevät valtamediaan kohdistuvan kulutus-, tilaus- ja ostolakon. Mitään ette menetä, ette varsinkaan rahaa. Paitsi tietysti veroina, joista kerätään valtionapuja daideilijoille.

Samalla kun noista tuotoksista tehdään jälleen produktioita Kansallisteatteriin ja muille näyttämöille, valtionavun osuus katsojaa kohti luetaan kolminumeroisissa eurosummissa. Harmi vain, että ne summat menevät tekijöille eivätkä palaudu yleisöille itselleen.

28. marraskuuta 2019

”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina


Professori Balthazar oli piirretty lastenohjelma, jota tuotettiin sosialistisessa Jugoslaviassa ja jota sen vuoksi pyöritettiin mielellään myös Suomen televisiossa 1970-luvulla. MTV3 näyttää esittävän sitä retrospektiivisesti edelleen todeten, että Balthazar keksii ihmekoneensa avulla ratkaisun kaikkiin pulmiin. Vaikuttaa todellakin tuhattaiturilta.

Muistelo tuli etsimättä mieleeni, kun luin raportteja kulttuurineuvos Veijo Baltzarin teatterin toiminnasta. Jopa Helsingin Sanomat on antautunut kirjoittamaan aiheesta melko peittelemättömällä tavalla jutuissaan Kirjailija Veijo Baltzar on vangittu epäiltynä törkeästä ihmiskaupasta, Veijo Baltzarin teatterista tehtiin hyvin kriittinen arvio jo 2012, mutta ministeriö jatkoi sen tukemista yli 100 000 eurollaja Arvovaltainen joukko halusi Veijo Baltzarille professorin arvonimen rikostuomiosta huolimatta.

Viimeksi mainitun jutun valokuvassa ex-pääministeri Paavo Lipponen (sd.) poseeraa sosiaalidemokraattista puoluetta edustavan Baltzarin kanssa. Myös Tarja Halonen ja Pekka Haavisto moraaliposeerasivat mielellään Baltzarin hankkeissa, sillä hänen pedagogiansa tarkoituksena oli auttaa etenkin maahanmuuttajataustaisia nuoria omassa hullussa teatterissaan.

Tekijän rikoshairahdukset eivät sinänsä riittäisi ampumaan alas tieteellistä työtä. Esimerkiksi jos fyysikko nälissään varastaa kaupasta paketillisen keksejä, sillä ei ole vaikutusta hänen tieteellisen työnsä relevanssiin. Mutta Baltzarin tekemät ihmisoikeusrikokset kuvastavat suoraan hänen pätevyyttään ja arvostelukykyään omalla toimialallaan, kasvatustieteen piirissä, ja vievät siltä kaiken uskottavuuden.


Mätää pseudotutkimusta ja parodian lähdettä parhaimmillaan

Baltzarin toiminta ei ole alaani vaan kuuluu selvästi taloustieteen, erityisesti rahoituksen, kirjanpidon ja tilintarkastuksen rooteliin. Minä luen ja kirjoitan vain laadukasta filosofiaa ja päteviä tutkimuksia. Kohtalo kuitenkin lähetti minulle arvioitavaksi Baltzarin ja hänen työryhmänsä kirjoittaman raportin Kulttuurienvälisen kokemuspohjaisen pedagogiikan tutkimus- ja mallinnushanke(2012), joka on tehty Humanistisessa ammattikorkeakoulussa (HUMAK).

Julkaisussa pyritään yhdistelemään psykodraamaa kasvatukseen täysin mielivaltaisella tavalla. Lähteinä on käytetty muun muassa Vasemmistoliiton edustajan Veronika Honkasalon (et al.) teosta Mikä tekee nuorisotyöstä monikulttuurisen? sekä Afrikasta adoptoineen Juha Suorannan kirjaa Radikaali kasvatus Kohti kasvatuksen poliittista sosiologiaa, ja onpa varmimpana vakuutena peräti neljä kappaletta suositun Tapio Puolimatkan kirjoittamia lähteitä. Juha Suoranta, joka nimitettiin professoriksi Tampereen yliopistoon kolmekymppisenä, on sama henkilö, joka vaati kaikkien perussuomalaisten poistamista kouluista ja yliopistoista. Tärkeimmän metodologisen lähtökohdan muodostaa kuitenkin Baltzarin itsensä kehittämä ”kokemusperäinen pedagogiikka”.

Kyseinen käsitepari on tieteellisesti täysin tyhjä eikä viittaa edes minkäänlaiseen empiriaan, vaikka kokemuksesta puhutaankin. Käsite on yhtä mitätön kuin Pekka Himasen ”luova innovaatiotalous” tai kirjailija Esa Sariolan teoksessaan Luota minuun ironisoima ”epäsäännöllinen systeemihäiriö”. Baltzar näyttää ymmärtäneen empirian omakohtaiseksi seksuaaliseksi kokemukseksi oppilaidensa kanssa.

Demaritutkija Baltzarin julkaisussa itsessään ei ole mitään epätavallista. Se edustaa tarkoitushakuista agendatutkimusta, jonka ohjelmanjulistuksissa pyritään integroimaan maahanmuuttajia Suomeen käyttäen lähtökohtana muun muassa luvun 2.2. otsikossa mainittua perustelematonta väitettä: Länsimainen valtakulttuuri on hengetön ja jyrää muut alleen

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi tätä hanketta varten vuonna 2011 erityisavustusta eli veronmaksajien rahoja 180 000 euroa, ja OKM:n kansliapäällikkö Anita Lehikoinen (sd.) suunnitteli kokemuspohjaisesta pedagogiikasta potentiaalista koulutusvientituotetta. Mikä näkemisen lahja Jukka Gustafssonin (sd.) nimittämällä demarimaisterilla onkaan ollut! Kiitokseksi hän johtaa nyt kansliapäällikkönä koko ministeriötä. Kulttuurienvälisen kokemuspohjaisen kasvatuksen kehitystyötä suojeli entinen pääministeri Paavo Lipponen.

Mitään erikoista ei ole siinäkään, että Baltzarin johtaman Drom-teatterin tuotoksista on maksettu viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana suunnilleen 640 000 euroa yhteiskunnan ja erilaisten tutkimusta rahoittavien säätiöiden tukina.


Baltzarin rahapaja

Opetus- ja kulttuuriministeriöltä lohkesi vuosina 20102019 Drom ry:lle OKM:n mukaan noin 166 000 euroa; tosin yksittäisten avustusten kokonaissumma näyttää olevan noin 196 000 euroa. Opetusministeri Paavo Arhinmäen (vas.) juhlavasti avaama Miranda Mustalaisen holokausti -näyttely ja siihen liittyvä Euroopan omatunto -tapahtuma saivat opetusministeriöltä noin 148 000 euroa.

Ja tämän varjossa tehtiin laajaa ihmiskauppaan liittyvää ihmisoikeusrikosta! MTV3 selvitti, että omassa perverssissä kulttipedagogiikassaan Baltzar lupasi nuorille neidoille varman opiskelupaikan maksuksi seksistä.

Taiteen edistämiskeskus (TAIKE) myönsi Drom ry:lle vuosina 20152019 yhteensä 80 000 euroa ja Baltzarin omalle Kansainväliselle mustalaiskirjailijaliitolle yhteensä 10 500 euroa pienempinä avustuksina. Vuodelle 2020 Baltzar haki TAIKElta 50 000 euroa, vaikka hänelle oli myönnetty jo taiteilijaeläkekin, joka on 1360 euroa kuukaudessa.

Kun rahahanat alkoivat mennä kiinni HUMAKissa ja epäilykset olivat hiipineet sinisilmäisimpienkin rahoittajien mieleen, Baltzarin johtama Drom ry sai vuosina 20162018 avustusta syrjäytymisvaarassa olevien nuorten palkkaamiseen, konserttikiertueen järjestämiseen ja muihin hankkeisiin vielä yhteensä 361 870 euroa. Arvioijien mielestä Baltzarin tekele ei ollut ammattikorkeakoulutasoinen. Omasta mielestäni se on nimenomaan ammattikorkeakoulutasoinen.

Kohdeavustuksia kuitenkin satoi edelleen Helsingin kaupungilta, Raha-automaattiyhdistykseltä, Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskukselta sekä EU:lta. EU:n Kansalaisten Eurooppa -ohjelmalta osoitettiin 100 000 euroa käytettäväksi Mirandan silmin -näyttelyn Euroopan kiertueen kuluihin. Tämä kaikki tehtiin tietenkin monikulttuuri-ideologian levittämiseksi ja pahan nationalismin torjumiseksi. Siihen tarkoitukseen mikään ei näytä olevan riittävästi eikä myöskään liikaa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö käytti Baltzarin taiteellisten, tieteellisten ja kokeellisten pseudotutkimusten selvitystyöhön jo vuonna 2012 peräti 180 000 euroa julkisia varoja, mutta silti rahoitusta jatkettiin vielä 126 000 eurolla. Rahoitusta myönnettiin muun muassa Pohjoismaiselta kulttuurirahastolta, Koneen säätiöltä sekä Svenska kulturfondilta. Tarkan listan törkeästä ihmiskaupasta epäillyn Baltzarin hankkeille myönnetyistä avustuksista voi lukea Iltalehden jutusta.

Suomen Akatemiasta rahoitusta ei ihme kyllä myönnetty, vaan Baltzarin saamat avustukset olivat yksinomaan poliittisia. Akatemian rahat ovat ilmeisesti kiinni sen oman strategisen neuvoston poliittisissa tarkoitusperissä, joita käsittelin jo täällä.


Tiedeyhteisö ja poliitikot pesevät mainettaan

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Ei se ole tyhmä, joka ymmärtää käyttää hölmöjen tiedepoliitikkojen avokätisesti myöntämiä avustuksia hyväkseen ja asuu sen puolesta luksustalossa. Syytösten keihäiden tulisi osoittaa tieteen ja taiteen rahoittajiin ja evaluaatiojärjestelmään.

Sairainta kaikista on, että sellaisetkin arvostettuina ja kunniallisina pidetyt tieteen ammattilaiset kuin historioitsija Juha Sihvola ja filosofi Sami Pihlström tukivat Paavo Lipposen aloittamaa hanketta professorin arvonimen saamiseksi Baltzarille. Nämä urakiipijät olivat takaamassa hänelle lopulta myönnettyä kulttuurineuvoksen arvoa. Mainittakoon, että molemmat toimivat Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajina, ja Sihvola onnistui saamaan alleen myös akatemiaprofessorin pallin monikulttuuri-ideologialla ratsastaen, tavoitteenaan käsitellä suvaitsevuuden moraalipsykologiaa” (olen itse tehnyt sen ilmaiseksi jo).

Nyt sekä poliitikoilla että medialla on kiire suorimaan omia hairahduksiaan ja selittelemään pois typeryyttään. Entiset ministerit ja muut huippupoliitikot hiipivät jälleen ”tietämättömyyden” savuverhon suojiin, ikään kuin heitä auttaisi tyhmyytensä tunnustaminen. Sama näkyy käänteisesti Helsingin Sanomien avoimessa tiedottamisessa, jossa havaittavaa kriittisyyttä saattaa selittää se, että kyseinen lehti on vuosien saatossa tehnyt kaikkensa luodakseen juuri Baltzarin edustamien hankkeiden kaltaisille tuotoksille julkisuutta, ilmaismainosta ja sitä kautta rahaa.

Myös tieteilijöillä on kova hätä sanoutumaan irti Baltzarin projekteista, ja monet poliitikot ovat kuin eivät olisi Baltzaria koskaan tavanneetkaan, sillä tabu tarttuu. Ilta-Sanomat laati käsiään pesevistä jonkinlaista listaa, jolle kuuluvat muiden muassa Drom ry:n ohjausryhmään kuulunut Paavo Lipponen, Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.), Ilkka Kanerva (kok.) ja Pekka Haavisto (vihr.). Tosiasiassa Baltzarilla oli kyseisiin poliitikkoihin tiiviit suhteet.


Oivallinen näyttö monikulttuurisesta tiedepolitiikasta

Tapaus Baltzar antaa oivallisen näytön siitä, millaista monikulttuurisuuden läpäisemä tiedepolitiikka on ja mihin täysin taitamaton, mitään mistään ymmärtämätön ja vieläpä moraaliton tieteen puotipuksu voi yltää, kun asettuu myötäilemään ja hyödyntämään tiedepoliittisen valtavirran näkemyksiä rahan kiilto silmissään ja ketunhäntä kainalossaan. Kyseessä ei ole irrallinen eikä erillinen tapaus, vaan osa hallitusten, yliopistojen ja tiedeorgaanien jo pitkään jatkamaa monikulttuuri-ideologista lähetystyötä.

Rahaa roiskitaan sadoin tuhansin vailla vähäisintäkään kriittisyyttä ja tieteellistä järkeä, kunhan rahoitettavalla on arvovaltaiset poliittiset tukijat ja tutkijan oma orientaatio ja viiteryhmä on oikea, siis monikulttuurinen ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivä. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa sattui muutama vuosi sitten hieman samanlainen tapaus, jossa vihreitä edustaneen dosentin moraali petti, vaikka monikulttuuri-ideologia sinänsä pitikin.

Asiassa ei siis ole mitään epätavanomaista. Syyt ovat syvällä tiedehallinnossa. Missä? Vastaus: tieteen, median ja politiikan triangelissa, jossa poliitikot tiedeshoppailevat ja vihervasemmistolainen valtamedia luo vihervasemmistolaisille suosikeilleen tieteellisen uran kannalta tärkeää julkisuutta. Nyt julkisuus tosin kääntyi äärimmäisen suosivasta äärimmäisen kielteiseksi, peitteleväksi ja häpeileväksi, niin kuin valheellisuuden kanssa aina käy, eikä asiaa sovita edes vetäytyminen kollektiivisen syyllisyyden kaapuun, sillä juuri sen pitäisi langettaa häpeän puna koko tiedeyhteisön kasvoille.

Tällaista jälkeä syntyy, kun valtaa käyttävät ja rahoituksesta päättävät puoliksi oppineet typerykset, joilla ei ole vähäisintäkään arvostelukykyä, tieteellistä asiantuntemusta eikä järkeä. Mainittakoon, että yksikään edellä mainituista tahoista ei ole tukenut tämän tekstin kirjoittaa koskaan yhtään mitenkään, mikä voi olla oman maineeni kannalta ihan hyväkin asia, sillä raha on paholaisen lantaa.

Korjaukseksi ehdotan, että rahasäkkien päällä istujat myöntäisivät toimintaresurssit vain ja ainoastaan henkilöille, joilla on osoitettu akateeminen asiantuntemus ja tieteellinen pätevyys. Muussa tapauksessa avustusten antajia tulisi syyttää avunannosta rikokseen, mahdollisesti jatkettuun rikokseen.

Tämä merkitsee, että kaikkien tieteen nimissä esiintyvien organisaatioiden pitää jatkossa myöntää avustuksia ainoastaan niille hakijoille, jotka ovat suorittaneet korkeimmat yliopistolliset tutkinnot ja opinnäytteet, eikä millekään Koko Hubaroille.

Vihervasemmiston suosimalla ja suorastaan velvoittamalla ryhmätyöskentelyllä, verkostoitumisella, yhteisartikkelien julkaisemisella, nippuväitöskirjoilla, affiliaatiolla”, ”projekteilla ja ruohonleikkurin huoltokirjaa tai jääkaappipakastimen käyttöopasta muistuttavalla ”raportoimisella ei ole mitään tekemistä todellisen tieteen, tiedejulkaisemisen ja tutkimuksen kanssa, vaan nämä kahvinjuontihankkeet perustuvat sosiaalisiin seuraleikkeihin.

Pelkkä normiruuvin kiristäminen ja kontrollin lisääminen eivät kuitenkaan auta, sillä sen uhreiksi joutuvat arvolliset filosofit ja tieteenharjoittajat, joita ahdistellaan tarpeettomalla tarkkailulla samanaikaisesti, kun vihervasemmiston kellokkaat kääntävät kassan kaikenlaisilla erillisrahoituksilla, strategisen tutkimuksen neuvoston kautta annetuilla poliittisilla avustuksilla tai erivapauksilla.

Tämä kaikki tapahtuu humanistisella ja yhteiskuntatieteellisellä alalla vallitsevan vihervasemmistolaisen professori- ja tietelijäkaartin suojeluksessa. Niinpä vaadin, että vihervasemmiston metodologisesti mädäntyneestä agenda- ja tendenssitoiminnasta sekä sen tukemasta porsastelusta tehdään loppu.

Koska yliopistojen pitäisi olla moniäänisiä parlamentteja eikä nykyisen kaltaisia vihervasemmiston puoluetoimistoja, kallistuman oikaisu voisi tapahtua joko nimittämällä yliopistoihin ja tiedehallintoon poliittisia kannatussuhteita vastaava määrä perussuomalaisia professoreja tasapainotukseksi tai potkaisemalla vihervasemmiston jäsenkirjaprofessorit pois tehtävistään sekä julistamalla virat kokonaan uudestaan täytettäviksi, aivan niin kuin Berliinin Humboldt-yliopistossa tehtiin.

Huomaatte kai, että yksikään vihervasemmiston jäsenkirjaprofessoreista ei ole arvostellut Baltzarin pseudotutkimuksellista toimintaa mitenkään.


Kirjoituksiani tiedepolitiikasta

Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

27. marraskuuta 2019

Kansalaisluottamus lähti


Postin lakko ei minua vaivaa, pikemminkin huvittaa. Kun maassa oli oikeistohallitus, juuri kukaan ei lakkoillut. Nyt kun Suomea käskee vihervasemmistolainen hallitus, päättivät matalapalkka-aloja edustavat Postin duunarit mennä heti lakkoon. Ja tämä aikana, jolloin valtaa ja piiskaa käyttävät ay-liikkeen edustajina esiintyneet Sdp ja Vasemmistoliitto!

Antti Rinteen (sd.) ja Sirpa Paateron (sd.) täytyy hoippua kuilun partaalla, sillä Ilta-Sanomien toimittajakin jo analysoi asiaa niin, että omistajaohjauksesta vastaavalle ministeri Paaterolle täytyy tulla lähtö. Muunnellun totuuden puhuminen ei ole ministerille itselleen hyväksi.

Asian voi hänelle suopeasti todeta niin, että Paatero on yksinkertaisesti epäpätevä hoitamaan ministerin tehtäviä. En siis arvostele häntä tietämättömyydestä, pahuudesta tai ilkeydestä. Kaikkien kyvyt eivät vain riitä kaikkeen, eikä siinä ole mitään ihmettelemistä. Hänen maineensa pelastaisi kuitenkin oikeiden johtopäätösten tekeminen: eroaminen parlamentarismin periaatteiden mukaisesti.

Ministereitä ei koske virkavastuu vaan ainoastaan vastuu ministeririkoksista (PeL 116 §) ja parlamentaarinen vastuu, jonka mukaan valtioneuvoston ja sen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta (PeL 3 §:n). Valehtelu yleensä riittää luottamuksen menetykseen, koska valheen turvin tehdään asioita, joille ei ole oikeutusta.

Pääsyy Anneli Jäätteemäen (kesk.) eroon ei ollut se, että hän ”puhui niin totta kuin osasi” (vaan valehtelun takana oleva tietojenhankinta sinänsä). Alexander Stubbin (kok.) eron suoraksi syyksi ei tunnustettu valehtelua hallintarekisteriasiassa. Myöskään Matti Vanhasta (kesk.) ei varsinaisesti epäilty valehtelusta vaan muistamattomuudesta Kehittyvien maakuntien Suomea koskevissa kuvioissa ja asioissa, jotka koskivat hänen esteellisyyttään ollessaan myöntämässä RAY:n avustusta Nuorisosäätiölle. Kaikesta tästä huolimatta edellä mainitut henkilöt ovat joutuneet eroamaan valtioneuvoston jäsenyydestä.

Takana vaikuttaa tietoisuus siitä, että epäluottamuslauseen saatuaan ministerin olisi pyydettävä eroa ja tasavallan presidentin olisi vapautettava ministeri valtioneuvoston jäsenyydestä. Vaikka ministeri ei eronpyyntöä jättäisi, tasavallan presidentin olisi silti myönnettävä ero ministerille. Asia on siis juridisesti hyvin virtaviivainen.

Entä asian poliittinen puoli? Istuva vihervasemmistolainen hallitus ei ole ainakaan minun Suomeni hallitus niin, että tunnustaisin sille relevanssia, oikeutusta tai mitään muutakaan asemaa oman kansalaisluottamukseni kohteena.

Kyse ei ole nytkään vain Postista tai lakosta itsestään. Tapaus ilmentää vihervasemmiston ja sen kannattajakuntana pidetyn työläisväestön suksien menoa ristiin.

Vihervasemmistolainen hallitus on siirtämässä Suomea sosialismiin. Eihän Kiinassakaan sallita valtiosta riippumatonta ay-liikettä. Nyt Suomen valtion johdossa on ay-liikettä, ja näin menee.

Vihervasemmistolainen hallitus on sosialisoimassa kansalaisten asunnot ja omakotitalot ympäristöveroilla tai -maksuilla sekä energia- ja hiilidioksidimääräyksillä, jotka tekevät kiinteistöjen ylläpidosta vaikeaa tai mahdotonta.

Vihervasemmistolainen hallitus on kiristämässä autoilun kustannuksia polttoaineverojen korotuksilla, jotka heikentävät työssä käymisen edellytyksiä haja-asutusalueella, jota Suomi suurimmaksi osaksi on. Ja työllisyysasteen parantamisenhan piti olla se viisastenkivi, jota Antti Rinne pyöritteli puheissaan ja vipusi talouspolitiikkansa huipulle.

Postin pikkulakko on pelkkä lillukanvarsi. Rinteen palkkaama 80 uuden avustajan kaaderi, ministeriöiden valtiosihteerit, ylijohtajat ja osastopäälliköt eivät muka pystyneet pitämään ministereitä ajantasalla. Arvelen, että Rinne itse tiesi oikein hyvin, mitä Postin hallituksen, maan hallituksen ja eduskunnan kesken oli meneillään.

Demariministerien vastoinkäymiset eivät siis johdu välttämättä tietämättömyydestä ja taitamattomuudesta vaan todellakin valehtelusta, mikä pahentaa heidän tilannettaan. He voivat toistaiseksi itse valita, kumman tulkinnan seuraukset ottavat kontolleen.

Heidän arviointivirheensä ovat luonnollisia, sillä ministerit ja heidän kellokkaansa erehtyvät koko politiikkansa tarkoitusperissä ja suuntaviivoissa siirrettyään politiikanteon painopisteen vieraiden kansakuntien hyysäämiseen. Omasta mielestäni hallituksen olisi syytä menettää koko kansalaisluottamuksensa, ainakin mikäli kansalaiset omasta parhaastaan jotakin ymmärtävät.


Päivitys 29.11.2019:

Paatero jätti paikkansa hallituksessa tänään ja hankki siten Rinteelle vielä yhden tilaisuuden.

26. marraskuuta 2019

Valo-Finlandia ja kaksi kirjaa Venäjästä


Kustantamojen hallitsema Suomen Kirjasäätiö jakaa Finlandia-palkinnot jäsenyhtiöidensä kirjasuosikeille 27.11.2019.

Tietokirjaehdokkaiden joukossa on jälleen vihervasemmistolaisen kustannusportaan suosikkien, kuten Anu Kantolan, Ville-Juhani Sutisen, Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Taina Tervosen sekä heidän kollegojensa protestikirjoja ympäristönsuojelusta, Suomen heimosodista, huipputuloisista ja Välimerellä hukkuneista. Myös Gulagin valokeilaan noston syynä lienee halu pelotella vihjauksella, että pakolaisuuden pysäyttäminen rajoille olisi muka jonkinlainen uusi Gulag.

Viidestä ehdokkaasta neljällä on selvästi vasemmistolaisväritteinen kustantamo (2 x Like, Vastapaino ja Gaudeamus). Vihervasemmistolais-feministinen tendenssi toistuu myös kaunokirjallisuuden ehdokasvalinnoissa sekä näennäisen liberaalissa lautakunnassa ja valitsijoissa.

Koska kustannusala on viime vuosina räikeästi politisoitunut ja kirjaehdokkaista sekä palkitsijoista päätetään täysin omahyväisesti, tämä puolueellisuus on heittänyt Finlandia-vivutuksen päälle oman varjonsa. Niinpä päätin nimetä vaihtoehtoiset palkintokirjani, joiden katson tuovan tiedon valoa lukijoille, Valo-Finlandian siis!

Palkinnon jakavat tällä kerralla kaksi poliittiseen lähihistoriaan liittyvää tietokirjaa: Arto Luukkasen Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava 2019) ja Jukka Seppisen Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen (Minerva 2019).  

Suomessa on tehty kahdenlaista Venäjän-tutkimusta. Toinen on arkistoja avaavaa ja valheita paljastavaa, ja toinen on Neuvostoliittoa (n)ostalgisesti muistelevaa, eli suomettunutta ja edelleenkin Venäjälle päin kallellaan.

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti on johtonsa puolesta usein asettunut jälkimmäiselle kannalle, josta Luukkanen kirjoitti jo täällä, täällä ja täällä. Sen sijaan kriittinen tutkimus on Suomessa ollut haastajan asemassa. Kriittisestä tutkimuksesta näyttöä antavat nyt Luukkanen ja Seppinen äskettäin julkaistuissa kirjoissaan.


KGB-arkistojen opetukset peilautuvat nykypäivään

Kommunismin vastavallankumousta Venäjällä on usein sanottu kertomukseksi siitä, mitä tapahtui, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Palvonnan kohteet vain vaihtuivat.

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtorina Helsingin yliopistossa toimivan Arto Luukkasen teoksessa on neljä päälukua, joista ensimmäisessä (1) käsitellään Venäjän nykyjohdon yritystä muuttaa maataan. Vapaamielisenä mutta epävakaana pidetyn Jeltsinin tilalle tuli Putin, jolta odotettiin olojen vakiinnuttamista ja Venäjän länsimaalaistamista suotuisan turvallisuuskehityksen ja kaupallisen toiminnan takaamiseksi. Toisin kuitenkin kävi.

Luukkasen mukaan länsimaat kehittivät Venäjän tilannetta analysoidakseen kokonaisen disipliinin eli transitiologian. Sen tarkoitus oli selvittää, miten Venäjä muuttuu länsimaaksi.

Arto Luukkanen kirjan julkaisutilaisuudessa; oikealla Otavan Jarkko Vesikansa.
Luukkanen pohtii paljon integraation ja disintegraation olemusta, joten hänen teoksensa ei koske vain Venäjää tai Suomea. Kun myös EU:n intressipiirit ovat jakautumassa pohjoisten ja eteläisten sekä itäisten ja läntisten valtioiden kesken, kun Yhdysvaltain liittovaltiokin on vaikeuksissa ja Kiinan sekä Hong Kongin välillä kuohuu, on kansainväliselle politiikalle tärkeää myös se, miten Venäjä onnistuu tai epäonnistuu imperiuminsa säilyttämisessä.

Luukkasen Venäjä-kirja on suureksi osaksi valtioiden ja valtioliittojen hajoamista koskevaa yleistä pohdintaa, ja tässä on nähdäkseni sen syvin merkitys nykypäivälle.

Mikäli muutoksia tehdään äkillisten vallankumousten kautta, on vaarana joko kaaos tai totalitarismi. Jos taas muutoksia padotaan perin konservatiivisesti, kuten Venäjällä nyt, voivat uudistuspaineet kasautua, ja tuloksena on jälleen dramaattinen vallankumous. Vastakohtien ja äärimmäisyyksien maa Venäjä on saanut maineensa ja kärsii tästä.

Luukkasen teoksen toisessa (2) luvussa käsitellään suomalaisen Venäjän-tutkimuksen tuohiesirippua, jota ensinnä raotti Suomessa Timo Vihavainen teoksellaan Kansakunta rähmällään (1991). Juuri siinä ilmaistiin kriittisen tutkimuksen tarve, johon Luukkanen omalta osaltaan vastaa.

Kirjan kolmannessa (3) luvussa Luukkanen tekee analyysia Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n arkistoista, jotka Ukraina avasi vuosina 20142015. Kirjoittaja onnistuu välttämään arkistotutkimukseen liitetyn kuivahkon leiman tekemällä Ukrainan Venäjä-suhteen analysoimisesta vertailukohdan Suomen Venäjä-suhteiden arvioimiselle.

Tavallaan vertailu toimii, mutta samalla olisi muistettava, että Suomen ja Ukrainan asema, olot ja historia poikkeavat täysin toisistaan. Suomi ei ollut koskaan osa Neuvostoliittoa, eikä Ukraina ole osa EU:ta. Käsittelin aihetta itse kolmisen vuotta sitten tässä kirjoituksessani.

Joka tapauksessa Luukkanen onnistuu tuomaan esille mielenkiintoisia faktoja KGB:n toiminnasta. Sitä kautta hän valottaa laajemminkin kaikenlaisten salaisten poliisien ja muiden hallinnollisilla erityisvaltuutuksilla varustettujen viranomaisten toimintatapoja.

Luukkasen mukaan KGB oli organisaatio, joka meni aina vallassa olevien poliitikkojen puolelle. Se oli kuin liekanaruun kytketty koira, joka räksytti kyllä ja tiesi kaikesta kaiken mutta jota ei aina päästetty irti. Se olisi voinut vielä enemmänkin kuin teki.

Kun KGB vuonna 1991 lopetettiin ja korvattiin toisella organisaatiolla, mikään ei muuttunut. Välittämättä siitä, oliko rakenne hierarkkinen puu, rihmasto vai verkosto, asenne pysyi samana. Olennaista on, että tiedustelu piti antennit ylhäällä ja anturit kaikkialla. Se myös vaihtoi puolta aina sen mukaan, miten sen johto parhaiten turvasi asemansa ja pelasti oman nahkansa. Tämä luikerteleva käärme muodosti moraalia vailla olevan opportunistisen organismin, joka toimi yhteistyössä vallassa olevien poliitikkojen kanssa, aivan niin kuin byrokraattiseen järjestelmään ja poliittisen poliisin yhteiskuntaan tietysti kuuluu.

Jos asian haluaa nähdä laajemmin, Luukkasen arkistotyö johdattaa kysymään myös, miten paljon meistä kaikista on nykyisin kerättynä tietoa Googlen, Facebookin ja muiden palvelujen arkistoihin. Nämä Internet-palvelut eivät tosin esiinny salaisina palveluina. Käyttäjinä palvellessaan ne tallentavat huomaamattomasti meidän henkilötietomme, selaushistoriamme, sijaintimme ja aivan kaiken, minkä irti saavat, jopa niin, että tiedon sirpaleista voidaan rakentaa kokonaisia persoonia ja psykologisia profiileja sekä myydä ne kaupustelijoille tai kenelle tahansa! Valtiomuodostelmat hajoavat, mutta persoonia rakennetaan.

Luukkasen kirjan neljäs (4) pääluku onkin sitten analyysia siitä, mitä Ukrainasta saadut opetukset voivat merkitä Suomelle ja suomalaisille. Kysymys liittyy esimerkiksi siihen, onko Venäjällä edelleen jonkinlainen veto-oikeus Suomen Nato-jäsenyyteen. Näihin kysymyksiin en pyri vastaamaan tässä. En myöskään spoilaa kirjan sisältöä, vaan lukekoon jokainen itse.

Eräs houkutteleva kysymys Suomen, Venäjän ja Ukrainan triangelissa on, mitä DDR:n arkistoista vielä löytyisikään. Yhdysvaltain tiedusteluhan toimitti sieltä suomalaisten yhteistoimintahenkilöiden listan, jota ei vieläkään ole julkaistu ja jonka Seppo Tiitinen sulki Supon kassakaappiin ja jota sen takia sanotaan Tiitisen listaksi. Nimi on hämäävä, sillä se ei ole suinkaan (eduskunnan pääsihteerinäkin toimineen) Tiitisen omaisuutta vaan kuuluu Suomen valtiolle. Siksi koko kansalla olisi oikeus viimeinkin tietää, keitä tuolla listalla oikein on tai ei ole.

Vielä yleisempi kysymys, joka Luukkasen KGB-tutkimusten pohjalta voisi avautua, on se, mikä mahdollinen piirre ihmisissä johdatti monet toimimaan KGB:n hyväksi. Oliko kaiken takana pelko tai palkkion toivo, sosiaalisen arvostuksen tavoittelu, kunniattomuus vai kunnia, jonka osoittamiseksi N-liitossa jaettiin tonneittain mitaleita? Oliko syynä sadismi tai pahuus?

Sosialistinen yhteisen hyvän tavoitteluun nojaava järjestelmä ilmeisesti hyödynsi (periaatteidensa vastaisesti) ihmisten individualismiin ja utilitarismiin liittyvää toimintalogiikkaa, joka on: ”ilmianna lähimmäisesi ennen kuin he ilmiantavat sinut. Hyveellisyydestä tulee usein paheellisuutta, kun se rakentuu valheellisuuden varaan.

Nähdäkseni juuri siinä olisi oppimista myös nykyisellä EU:lla, jonka hajoamista voivat selittää valtioliiton pyrkimykset kurittaa jäsenmaitaan pelkän idealismin säilyttämiseksi ja utopian koossa pitämiseksi. Ihanteellisuutensa särkymistä pelkäävät poliitikot projisoivat oman kyvyttömyytensä hallita itseään pyrkimykseensä hallita muita. Näin myös Neuvostoliitossa.


Kaukopartiomies ja Karjalan palauttaminen

Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Jukka Seppinen puolestaan liikkuu Arto Luukkasen kuvaamien konjunktuurien aalloilla. Seppinen pohtii teoksessaan, miksi Mauno Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Hän selvittää perusteellisesti, miksi Karjalan palauttamiseen suhtauduttiin penseästi. Monet muistavat, että myös ulkoministeri Paavo Väyrynen vastusti Karjalan palauttamista ja muita nopeita reaktioita pitäen Neuvostoliiton luhistumista vain tilapäisenä palatsivallankumouksena.

Geopoliittisen kehityksen valossa voidaan ajautumista tietynlaiseen uusstalinismiin pitää ilmeisenä. Suhdanteiden vaihtelun vuoksi Karjala-kysymys onkin seilannut kuin lastu laineilla. Nykyisin ei liene toivoakaan minkäänlaisiin alueluovutuksiin Venäjän suunnalta, ja vihjauksiakin asian puolesta voitaisiin pitää provokaatioina. Tämä ei silti merkitse, että 1990-luvun historia olisi menettänyt merkityksensä, vaan kyllä se on tarpeen selvittää.

Hiipuneet puheet vuonna 1944 menetetyn Karjalan palauttamisesta saivat tilapäisesti uutta pontta, kun NKP esitti vuoden 1991 kesällä, että se voisi luovuttaa Karjalan takaisin Suomelle. Ajatus kuumotti monia, sillä Karjalan evakoita ja heidän jälkeläisiään oli paljon elossa.

Seppinen nojaa tutkimuksensa muun muassa Mauno Koiviston yksityisarkistoihin ja Karjalan liiton arkistoihin sekä omiin kokemuksiinsa ulkoministeriön virkamiehenä. En paljasta tämänkään kirjan argumentteja, mutta tuon esille muutaman tosiasian.

Jeltsinin Venäjä pyrki eroon Karjalasta, sillä sodassa valloitettu alue koettiin rasitteeksi ja Viipuri oli pitkälle rappeutunut. Venäjän uusi hallinto ei kokenut olevansa edellisen jatkaja eikä vastuussa edeltäjiensä vääryyksistä vaan niiden korjaaja.

Suomessa taas asia nähtiin Siperian opetusten valossa, eikä kaukopartiomiehenä sodassa toiminut presidentti Koivisto halunnut lyödä päätään Karjalan mäntyyn. Sen sijaan muutamat kyllä pitivät palauttamista mahdollisena jälkeenpäinkin. Esimerkiksi Helsingin Kauppakorkeakoulun professori Arto Lahti pyrki presidentiksi Karjala-kysymyksellä väittäen vielä vuonna 2005, että palautus maksaisi vain 28 miljardia euroa. Ja mitkä rikkaudet!

Hän tuskin kuitenkaan huomasi, että kaikkea ei voida laskea euroina eikä sentteinä. Kansainvälisen oikeuden mukaan jokaisella alueella syntyneellä on oikeus jäädä luovutettavalle alueelle, joten palautettuun Karjalaan olisi voinut jäädä usean sadantuhannen venäläisen väestö.

Karjalaa ei olisi voinut saada tyhjänä. Karjalan evakoiden majoittaminen asutustoimikunnan johtajan Veikko Vennamon toimesta ratkaisi aikoinaan yhden maailman suurimmista pakolaiskriiseistä. Alueelle tuskin haluttaisiin toista väestöpoliittista mullistusta.

Kun Venäjän ulkopolitiikan osana on ollut Krimin sodasta asti periaate, että se puolustaa venäläisten asemaa myös Venäjän rajojen ulkopuolella, tuo väestö voisi nyt muodostaa suuren turvallisuusriskin ja konfliktin aiheen Suomen ja Venäjän välille, mikäli Karjala olisi palautettu. Lisäksi Suomen rajat nuolisivat Pietarin portteja. Pragmaattisesti ajatellen tämä ei olisi hyväksi Suomelle.

Venäjä on suomalaisille kuin hellan vieressä pullia paistava äitimuori, joka on hyödyllinen ja yleensä harmitonkin, mutta jota ei saisi missään tapauksessa loukata tai ärsyttää, jotta ei joutuisi huitaistuksi kaulimella. Venäjän hameenhelmojen alta ei toisaalta itse pitäisi erehtyä etsimään turvaa, ja siksi olenkin aina sanonut, että Suomessa ei koskaan voi olla liian länsimielinen.

Puutteena Jukka Seppisen tutkimuksessa on, että se tulee kolmisen vuosikymmentä liian myöhään vaikuttaakseen politiikkaan. Mitä näiden asioiden paljastuminen olisikaan saanut aikaan tullessaan julki 1990-luvulla? Totuus on joka tapauksessa parempi tuoda esille myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tiedolla on aina itseisarvo.


Tiedejulkaisemisen periaatteista

Jukka Seppinen onnistuu perkaamaan Karjalan palauttamista koskevan valtionpolitiikan lähihistorian, ja Arto Luukkanen aukaisee ansiokkaasti KGB:n arkistot. Nämä tiedot kuuluvat suomalaisille, ja siksi Valo-Finlandiat heille!

Pelkästään tieteellisesti ajatellen tappiona on se, että suomenkielisinä heidän tutkimuksensa menevät helposti ohi tiedeyhteisön, joka näyttää lukevan vain englanninkielisiä kansainvälisiä kertakäyttöartikkeleita.

Primaaritutkimusten kirjajulkaiseminen suomalaisille ja suomen kielellä on kuitenkin korvaamatonta, sillä nämä asiat kiinnostavat nimenomaan suomalaista tiedeyleisöä, poliitikkoja sekä mediaa.

Suomenkielinen tiedejulkaiseminen on tärkeää etenkin yhteiskunta-, talous- ja humanistisissa tieteissä sekä historiantutkimuksessa, sillä sitä kautta tieto palautuu merkitysyhteyteen, josta se on lähtöisin ja jota se koskee: yhteiskuntaan.

Jos suomeksi julkaisemista pidetään epäansiona tieteissä, tullaan helposti estäneeksi kotimaisen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikin esittäminen. Tämä taas on pahasta, mutta juuri siihen anglo-amerikkalainen kieli-imperialismi johtaa, ja siksi liputan suurella lakanalla suomenkielisen tiedejulkaisemisen puolesta.

Suomen kielestä ei saa tulla tieteen marginaalikieli, eikä maamme pidä alkaa näyttää Ambomaalta myöskään kotimaisen tiedejulkaisemisen osalta. Varsinkin filosofiassa kotimaisella tiedejulkaisemisella on ollut perinteisesti tärkeä rooli koko kulttuurimme kannalta.

Se kansainvälinen tiedeyhteisö, jota Suomen asiat kiinnostavat, on vielä pienempi kuin suomalainen, vaikka tiedeyhteisö sinänsä suuri onkin. Mutta suotavaa on toki välittää asiat myös maailmankielillä. Ongelmana on, että elävää akateemista proosaa on kirjoittajien itsensä yhtä mahdotonta kääntää tai kirjoittaa englanniksi kuin kaunokirjailijoiden olisi vaihtaa kielensä toiseksi. Siksi he eivät niin tee, en myöskään minä.

Itse nautin siitä, että voin kotoutua omaan kieleeni ja lukea asioista nimenomaan suomen kielellä, joka koostuu meille suomalaisille tutuista ilmaisuista ja jotka vain me voimme kulttuurimme puolesta ymmärtää.

Oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja siihen liittyvä omakulttuurisuus puolestaan on itseisarvo, sillä sillä on merkitys sen omistavalle subjektille: kansakunnalle. Sen sijaan monikulttuurisuudelta puuttuu omistava subjekti, ja siksi myös universaaliin kansainväliseen tiedeyhteisöön suunnatut artikkeliraportit muodostavat usein vain ritualisoidun julkaisumuodon, joka kaikuu tyhjään avaruuteen.

Kiitosta ja kunniaa siis niille kustantamoille, jotka Suomen Akatemian suositusten vastaisesti rikkovat tieteellisiä julkaisuihanteita ja painavat kirjoja myös suomeksi, riippumatta monikulttuurisista, kosmopoliittisista ja internationalistisista normeista.


Arvioidut teokset

Luukkanen, Arto, Suomi hajoavan imperiumin sylissä. Helsinki: Otava, 2019.
Seppinen, Jukka, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Helsinki: Minerva Kustannus, 2019.


Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista

Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

25. marraskuuta 2019

Postin modernisointi


Kun Internet ja sähköposti yleistyivät 1990-luvulla, mietin, kuinkahan kauan menee, että sähköinen asiointi syrjäyttää paperipostin kokonaan. Kannetusta postista suuri osa poistuikin, mutta osa jäi. Erityisesti viranomaiset ovat mieltyneet kansalaisten lähestymiseen paperipostilla, sillä se tavoittaa vastaanottajan varmemmin, ja sen dokumentaatioarvo on parempi.

Meneillään oleva postilakko jäänee historiaan osoituksena siitä, että paljoa postia ei nykyään tarvita. Sähköinen asiointi korvaa sen lähes täysin. Kansalaiset ovat jo reagoineet kirjeiden kannon loppumiseen lähettämällä entistä vähemmän postia. Sosiaalinen häiriötila nimeltä joulu olisi parempikin ilman turhia joulukortteja.

Postin lakosta voi tulla paperipostin lopullinen kuolinkouristus, sillä se havainnollistaa, että ilman kannettua postia tullaan oikein hyvin toimeen. Postinkanto pari kertaa viikossa riittää jatkossa.


Postin työehtoshoppailu ulkomaisen työvoiman kanssa kiertyy sosiaaliturvan kuluiksi

Onko Postin lakolla muuta merkitystä? On kyllä. Suuri osa Postin työntekijöistä koostuu nykyisin ulkomailta haalitusta työvoimasta erityisesti pääkaupunkiseudulla. Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU on ilmaissut Perussuomalaisille, että pääkaupunkiseudun varhaisjakajista 98 prosenttia koostuu maahanmuuttajista. Osuuden kasvamisen kattoon aiheutti Postin siirtyminen halvempaan työehtosopimukseen varhaisjakelussa.

Kun varhaisjakajien vaihtuvuus on lähes sata prosenttia vuodessa, tämä merkitsee, että Postin halpatyöpaikat toimivat oleskeluluvan ja maahanjäämisen verukkeina. Maahanmuuttajat ottavat työn vastaan, jotta ensisijainen tavoite, eli oleskelulupa, heltiäisi. Kun se on saavutettu, irtisanoudutaan ja ollaan toimettomina.

Halvemmilla ja heikommilla työehdoilla työskentelemään suostuvaa vierastyövoimaa käytetään nyt vipuna myös Postin yleisiin palkanalennuksiin. Tapaus antaa näyttöä siitä, kuinka ulkomaisen työvoiman käyttö johtaa kaikkien suomalaisten ihmisten työehtojen heikennyksiin erityisesti matalapalkka-aloilla.

Kun EU:n vaikutuksesta maahamme rantautuneet ulkomaiset kuljetusfirmat ovat syöneet markkinoita kotimaisilta toimijoilta ja siten myös Postilta, ovat työvoiman hinnan alentamispyrkimykset ymmärrettäviä kilpailun kiristyessä. Kilpailu on hyväksyttävä osana yhteiskunnallista evoluutiota. Mutta suomalaisten ihmisten palkanalennuksilla on myös varjopuoli, jonka maksajaksi joutuu suomalainen nettoveronmaksaja.

Matalapalkka-alojen palkkatason heikentäminen entisestään ei kannata julkisen talouden näkökulmasta, sillä heikkopalkkaisten toimeentulovaje kääntyy Kelan luukulle. Sosiaaliturvajärjestelmää rasittaa erityisesti se, että ulkomaisen vierastyövoiman mukana tulee usein myös suuri määrä omaisia, jotka ovat Suomessa pelkästään huollettavina. Näin ulkomainen halpatyövoima heikentää huoltosuhdetta ja lisää verorasitusta.


Halvan tuontityövoiman käyttö on verottamisen ja tukityöllistämisen muoto

Ulkomaisen halpatyövoiman kustannukset kääntyvät julkisen talouden kontolle. Sen käyttäminen on epäedullista myös yrityksille, joiden piikkiin verojen korotukset myös kiertyvät. Halpa on siis vain näennäisesti halpaa.

Tosiasiassa ulkomaisen halpatyövoiman käyttö on tukityöllistämisen muoto, jonka kustannukset maksaa veronmaksaja. Koska matalapalkka-aloilla toimivien palkat käytetään suureksi osaksi kotimaiseen kulutukseen, toimisivat palkkojen korotukset kotimaisen kysynnän parantamisen ja siten elvytyksen välineinä. Mikäli Posti olisi edelleen valtion suorassa omistuksessa, valtio voisi laittaa Postin työntekijöiden palkkoihin jopa hieman lisää sen asemasta, että valtio joutuu palkkojen pudotessa kattamaan työntekijöiden toimeentulovajetta asumistuella ja toimeentulotuella.

Postin lakko on seuraus kahdesta asiasta: (1) globaalista kapitalismista, joka on ohjannut kilpailun kansainväliseen avaamiseen, valtion toimintojen liikelaitostamiseen, yhtiöittämiseen ja lopulta yksityistämiseen, sekä (2) halpatyövoiman maahantuonnista. Anne Bernerin (kesk.) ministeriaikoina hallitus aikoi jopa myydä Postin tuottoisat osat ja pitää valtiolla vain kannattamattomat, jolloin toimintojen tappiollisuus olisi siirtynyt veronmaksajien kannettavaksi. Tämä ei olisi ollut yhtään parempi vaihtoehto kuin nykytilanne, jossa kulut valtiolle näkyvät Postin työntekijöiden sosiaaliturvan käytössä.

Nykyinen omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (sd.) keräsi poliittiset irtopisteet vaatimalla Postin hallituksen suunnitelmiin ”aikalisää” syyskuussa, mutta edelleen noin 700 postilaisen palkkoja ollaan alentamassa 30–50 prosenttia. Ehkäisevän päihdetyön ohjaajan pallilta ministeriksi ponkaissut Paatero, joka saa postinkantajien vuosipalkkaa vastaavia kokouspalkkioita valtionyhtiö Veikkauksesta ja jonka mukaan ”suurimpana ongelmana ovat turvapaikanhakijoiden aivan liian pitkät käsittelyajat”, on tiennyt Postin suunnitelmista, mutta hän puolustelee toimettomuuttaan sillä, että (Postin) ”hallitus tekee päätökset”.


Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta myös matalapalkka-aloille 

Olen aina ihmetellyt, miksi postilähetys Hangosta Utsjoelle maksaa saman kuin lähetys yhden ja saman postinumeroalueen sisällä. Ehkä olisi aika siirtyä kustannuspohjaiseen hinnoitteluun eikä kalvaa työntekijöitä. MOT-ohjelman mukaan Postilla on myös sata miljoonaa euroa varoja kiinni Venäjällä, ja liiketoiminta siellä tuottaa kymmeniä miljoonia tappiota.

Postilaisten lakko saattaa kuitenkin osua heidän omaan nilkkaansa. Jos Postin kilpailijoista saadut kokemukset ovat myönteisiä, asiakkaat voivat siirtyä käyttämään DHL:ää, Matkahuoltoa ja PostNordia pysyvästi. Näin Postin markkinaosuus pienenee pahentaen työnantajan ahdinkoa ja painetta heikentää työehtoja. Asiaa mutkistaa, että Postia sitovat eri työehdot kuin sen kilpailijoita.

Korostettakoon, että edellä sanottu ei ole kritiikkiä postilaisia eikä heidän lakkoaan kohtaan. He eivät pyydä mitään lisää vaan koettavat pitää nykyoloistaan kiinni. Heidän lakkoilunsa on kuitenkin yhtä tehotonta kuin olisi filosofien tukilakko heidän puolestaan. Lakkoilu syö työnantajan resursseja.

Kyllä postinkantajien palkka aina puolipalkatun akateemisen tutkijan tulot voittaa, mutta molempia yhdistää raskas työ. Toiset tekevät fyysisesti raskasta työtä, kun taas toisten työ on henkisesti rasittavaa. On toki muitakin eroja, jotka voisivat paljastua, jos tekijöitä vaihdettaisiin; tosin joissakin tapauksissa postinkantaja ja filosofi ovat sama henkilö.

Hatunnostoni siis postiljooneille. He joutuvat kulkemaan läpi tuulen ja tuiskun, kapuamaan kerrostaloissa ja kahlaamaan lumihangessa lakeuksilla sekä toimimaan niin kuin eräskin poliitikko lausahti, eli työntelemään potkukelkkaa pyryssä ja pakkasessa.

Hallituksen pitäisi postilaisten asemaa suojellakseen korjata maahanmuuttopolitiikkaansa ja suitsia halpatyövoiman tuontia ulkomailta, kun sitä on nyt kotimaastakin saatavilla: kukapa ei voisi muistaa Postista joutilaaksi väistyneen pääjohtajan Heikki Malisen 82 000 euron kuukausipalkkaa? Hän tosin vain totteli valtio-omistajan vuonna 2012 antamia määräyksiä saattaa firma pörssinoteerauskuntoon. Kevyt oli siis lähteä, kun työ on tehty ja rahat kipattu omaan laariin. Oli kokoomuslainen temppu, joten miksi vasemmistolainen hallitus ei anna valtio-omistajana toisen suuntaisia määräyksiä?

21. marraskuuta 2019

Suomen Akat. ja tieteen alennustila


Emeritusprofessori Matti Virén kirjoitti äskettäin Turun yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n jättihankeesta, jota esiteltiin suurisuuntaisesti Yleisradion aamu-TV:ssä 13.11.2019. Virén arvosteli 8 miljoonan hintaisen hankeen kliseisyyttä muun muassa seuraavasti:

Studiossa haastatellut hankkeen vetäjät, erityisesti sosiaalipolitiikan dosentti Johannes Kananen, kertoivat jotain sellaista, jonka on kuullut jo tuhat kertaa erilaissa poliittisissa debateissa. Eli ’viimeiset 30 vuotta vallalla on ollut uusliberalistinen ideologia, joka on näkynyt siinä, että tuloerot ovat lisääntyneet ja niitä on haluttu lisätä. Sosiaaliturvan tasoa on laskettu; sillä ei enää tule toimeen. On leikattu sosiaalimenoja ja toimittu suuryritysten ehdoilla, joka näkyy siinä, että työvoiman tarjontaa on kasvatettu. Varallisuuserot ovat kasvaneet.’”

Virén ei pitänyt väitteitä todistettuina ja totesi lopuksi: ”Sääli vaan, että pitää ensin käyttää 8 miljoonaa, jotta olisi nämä tulokset voidaan julkistaa.” Emeritusprofessori käsitteli tutkimuksen muuttumista poliittiseksi maailmanparannustoiminnaksi myös toisessa kirjoituksessaan ”Mikä on tutkimusta?”, joka löytyy täältä.

Emerituksen esiin nostamat ongelmat jättiläismäinen nollatutkimushanke ja akateemisella rehulla ruokittu projekti, jonka tuloksena on väitteiltään todistamattomia ja silppuisia artikkeleita muodostavat kuitenkin vain jäävuoren huipun. Taustoitankin asiaa hieman laajemmin.


”Kaikki valta neuvostoilleVälttäkää kaikka neuvostoja

Oikeuskanslerin paheksuttua Jyrki Kataisen (kok.) kätilöintiä, jolla hän junaili Pekka Himaselle 600 000 euron myötäjäiset SITRAsta ja Suomen Akatemiasta, hallitus vastasi kritiikkiin vuonna 2013 vaatimalla eduskunnalta peräti 200 miljoonan euron rahoitusta ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Kirjoitin aiheesta aikoinani täällä ja Tiedepolitiikka-lehdessä.

Ilmeisesti hallitus arvioi hyökkäyksen parhaaksi puolustuksekseen. Niinpä tuolloinen hallitus päätti perustaa Suomen Akatemian yhteyteen ja sen toimikuntien rinnalle erityisen strategisen tutkimuksen neuvoston (STN), jonka pääteemat ja jäsenet valitsee valtioneuvosto. Nykyisin se hallinnoi noin 60 miljoonan euron vuosittain jaettavaa pääomaa, eli satakertaista määrää Himasen poliittisiin myötäjäisiin verrattuna.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on poliittisesti johdetun pseudotutkimuksen hedelmä, eräänlainen agenda- ja tendenssitutkimuksen bunkkeri, jossa vihervasemmiston etäispäätteet valikoivat ”tärkeinä” pitämänsä tutkimusaiheet, määrittelevät ne vihervasemmistolaisen kallistuman mukaisesti ja jakavat rahat omille suosikeilleen, joilta he tietävät saavansa vihreitä, vasemmistoa ja huvitteluliberaaleja miellyttävät tulokset.

Valtioneuvosto ja STN esimerkiksi päättivät, että vuodelle 2020 strategisen tutkimuksen teemat ovat (tietenkin) ”ilmastonmuutos ja ihminen” sekä ”tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko”. Jälkimmäisellä on ilmeisesti tarkoitus vastustaa hallitusta arvostelevaa vaihtoehtomediaa. Valtioneuvoston määritelmän mukaan ”läpileikkaavana painopisteenä molemmissa teema-alueissa on yhteisöllisyys.”

Moni asia kuultaa läpi. Tieteellisen sosialismin aikakaudella teemat olisivat varmaakin olleet ”kommunistinen muutos ja ihminen” sekä ”objektiivinen journalismi ja DDR:ään perustuva päätöksenteko”. ”Läpileikkaavana painopisteenä” (lue: poliittisena ideologiana) molemmissa teema-alueissa ovat nytkin (uus)taistolaisuus ja sosialismi.

Tästä räsy- ja ruohokauppiaiden oravanpyörävetoisesta hökellyksestä voidaankin sitten lukea, että ”reilu ruokamurros vaatii tuekseen tutkimustietoa” ja että ”palkokasvit parantavat maailman”. Vihreiden visioista on kirjoitettu jo vuosien ajan Valituissa Paloissa, joissa 1960-luvulla kerrottiin, kuinka perustetaan siirtokuntia kuuhun ja muunnetaan Sahara kasvitarhaksi ydinvoimaa käyttäen.

Punavihreää hallitusta näyttää kiihottavan erityisesti vanha luokkastrateginen kauna, ja siksi perustetaan myös tasa-arvo-ohjelmia huomaamatta, että jo tasa-arvon käsite on oksymoroni. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä silloin mitään ei voida tunnistaa muuta paremmaksi. Arvon käsite onkin olemukseltaan hierarkkinen, aivan niin kuin suvaitsevuuden pitää olla aina valikoivaa. Tämä puolestaan nojaa siihen, että on olemassa huonompia ja parempia asioita, joiden välillä meidän kantilaisittain katsoen suorastaan pitää valita.

Punavihreän hallituksen varjeluksessa Akatemia potee viidakkokuumetta YK-vetoisten ”kestävän kehityksen” agendahankkeiden hyväksi, sillä niiden sanakohinaan voidaan piilottaa ”politiikkasuosituksina” kehitysavun ja maahanmuuton lisääminen sekä tietenkin hiilinielujen ja kiertotalouden muotikäsitteet.

Vastaavanlaista pölinää saisi ilmaiseksi puppulausegenraattorista. Suomen Akatemian toiminta onkin suureksi osaksi nuorison työllistämishanke ja merkki munattomien tyyppien päästämisestä johtavaan asemaan tieteen piirissä. Ei ole teoreettista kokonaisnäkemystä, puuttuu metodologista asiantuntemusta, eikä ole aavistustakaan siitä, kuinka todellinen maailma toimii, vaan poimitaan lillukanvarsia. Käytännössä tällä politiikalla taataan vain soijapoikien, heppatyttöjen ja sukupuolidysforiasta kärsivien nenärengasfeministien pysyminen leivissä.

Erona puppulausegeneraattoriin on se, että päästäkseen Suomen Akatemian tiedepoliittisesti laajennetun sosiaaliturvan piiriin pitää antautua internatsistisesti johdettuun kansainväliseen kontrolliin, eli vihervasemmistolaisen politurkkikerhon ylläpitämään referée-menettelyyn, jonka luotettavuus on todistettu parodia-artikkelien suopealla läpimenolla lehdissä.


Myös vaihtoehto olisi, ja vaihtoehto yleensä takaa totuuden

Mikäli Akatemiaa kiinnostavat tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko, kannattaisi lukea piakkoin ilmestyvä 400-sivuinen tutkimukseni, jossa käsittelen median totuuskriisiä ja tietenkin myös sitä, kuinka se näkyy akateemisissa julkaisukäytännöissä. Paha kyllä, Suomen Akatemia ei ole tukenut tämänkään tutkimukseni valmistamista mitenkään, niin kuin ei mitään muutakaan tieteellistä toimintaani.

Tai jos Akatemiassa ollaan oikeasti kiinnostuneita maahanmuuttopolitiikan taloudellisista ja sosiaaliturvaan liittyvistä ehdoista sekä kantaväestön kokemasta oikeudenmukaisuudesta, sen kannattaisi perehtyä Samuli Salmisen kirjoittamaan kolmeen tutkimukseen.

Mutta tätähän Akatemia ei tee, koska tutkimuksemme eivät ole sen oman poliittisen linjan mukaisia vaan tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti kriittisiä. Kriittistä tutkimusta on puolestaan tullut mahdottomaksi saada julkaistuksi vihervasemmiston hallitsemissa kommunistilehdissä ja -kustantamoissa. Ne ovat panssaroineet oman asemansa määrittelemällä TSV:n ja opetusministeriön Julkaisufoorumihankkeen kautta ”tieteellisiksi” vain sellaiset kustantamot, jotka käyttävät punavihreän agendatutkimuksen seulaa, kuten Tampereella toimiva Vastapaino ja ekososialistien ja feministien hallitsema Gaudeamus.

Filosofisesti katsoen totuus tulee aina valtavirtojen ulkopuolelta, jossa vapaus on aitoa. Akatemiassa ja muuallakin pitäisi ymmärtää, ettei mikään tutkimus voi olla hallitusta – siis minkään väristä hallitusta tukevaa virastoretoriikkaa, vaan riippumatonta analyysia tai synteesiä.

Hyvän huonon esimerkin poliittisesti johdetusta tieteestä ja hallituspolitiikasta, jota Akatemia tyytyväisyydestä hyristen tukee, tarjoaa pääministeri Antti Rinteen pari päivää sitten esittämä kannanotto, jonka mukaan ”[o]n erityisen vastuutonta, että poliitikot höynäyttävät kansalaisia sanomalla, ettei pienen kansan tarvitse tehdä mitään ilmastoasioissa. Se on sellaista päänsä pensaaseen laittamista. Seuraavat sukupolvet eivät anna anteeksi, jos tällainen välinpitämätön linja toteutuu.” Helsingin Sanomien toimittajan mukaan syytöksen keihäs sojotti kohti perussuomalaisia.

Rinteen politiikkaa säestämään on nyt laitettu Suomen Akatemian strategisen neuvoston rahoittama Volgan lautturien kuoro.

Minä sanoisin asioiden olevan täysin päinvastoin kuin Rinne väittää: On erityisen vastuutonta, että vihervasemmistolainen hallitus höynäyttää kansaa tuhoamalla maamme talouden ilmastohysterialla, karkottamalla hyvällä ympäristösuhteella toimivan teollisuutemme kehitysmaihin, sosialisoimalla ihmisten asunnot energiamääräyksillä, kansallistamalla metsät hakkuurajoituksilla, vaikeuttamalla työssäkäyntiä autoilua kallistamalla, velkaannuttamalla valtiota ilmastopoliittisella anekaupalla ja haaskaamalla verovaramme taivaan tuuliin vieraiden kansakuntien hyväksi. Se on umpihöperöä ja sakeaa politiikkaa, jota seuraavat sukupolvet eivät koskaan anna anteeksi.

Antti Rinteen kannanotto antoi näytön siitä, että demarien ja meidän perussuomalaisten tavoitteet, menetelmät, arvot ja tärkeysjärjestykset ovat sovittamattoman erimielisyyden päässä toisistaan niin ilmastopolitiikassa kuin tiedepolitiikassakin.

Nykyisenä syvätyperyyden aikana (sanonta Timo Vihavaiselta) on vääristynyttä, että nuoriso hakeutuu yliopistoihin etupäässä parantaakseen maailmaa ja edistääkseen ”oikeudenmukaisuutta” tai ”tasa-arvoa”. Tiedosta, totuudesta ja oppimisesta ei olla kiinnostuneita juuri lainkaan, ja aiheesta enemmän täällä.


Poliittinen yhteiskuntatiede on jälleen ”uusi normaali”

Mitä yliopistoissa sitten tehdään? Siitä näyttöä antaa Helsingin Sanomain säätiön, Alfred Kordelinin säätiön sekä Ella ja Georg Ehrnrootin säätiön rahoittama hanke ”Kurjistettuja kutsumassa: Totuudenjälkeisen ajan kansainväliset mobilisaatiostrategiat Suomen, Ranskan ja Yhdysvaltain vastamediassa”, jonka toteuttivat Helsingin yliopiston tutkijat Gwenaëlle Bauvois, Niko Pyrhönen ja Rūta Kazlauskaitė sekä Tampereen yliopiston Tuukka Ylä-Anttila ja Jyväskylän yliopiston Karina Horsti.

Tutkijat ovat raahautuneet Perussuomalaisten ja vaihtoehtomedian perässä haukkuakseen molempia ja liittääkseen kummatkin yhteen mielikuvituksellisesti ja mielivaltaisesti. Kirjoittajien poliittisia kannanottoja on löytynyt laajalti kaikenlaisista turvapaikanhakijoiden elintaso-oikeuksia puolustavista tai pakkopalautusten lopettamista vaativista vetoomuslistoista, mikä paljastaa heidän poliittisen värinsä. Oikea Media kirjoitti hankkeesta ja sen tuloksettomista tuloksista täällä.

Politrukki Pyrhönen pitää valtavirtamedian puolueellisuutta arvostelevaa vaihtoehtoista mediaa ”vastamediana” ja opastaa tiedeyleisöä seuraavasti: ”Suomessa tehdään laadukasta journalismia ja jättäisin näiden vastasivustojen tuotokset rauhaan.”

Jos on niin, että yhteiskunnallinen totuus löytyy Kansan Uutisista, niin miksi te vasemmiston kätyrit yliopistolla ette voi jättää kansalaisjournalismia todellakin rauhaan, vaan roikutte sen tekemisissä kiinni kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä? Perussuomalaisten toiminta ja kansallismielisyys näyttävät kiehtovan teitä kuin karhua hunaja.

Tämä ei tietenkään ole ihme. Perussuomalaiset puhuvat suomalaisille tärkeistä asioista, minkä jälkeen vihervasemmisto puhuu sättien ja mustamaalaten perussuomalaisista. Perussuomalaisten arvojohtajuutta voidaan sanoa standardin asettamiseksi keskusteluille.

Sen sijaan Yleisradion tietyiltä luottolausunnonlaatijoilta haalimilla kannanotoilla, kuten kommunistisen sirpalepuolueen aktivistin Emilia Palosen mielipiteillä, ole tieteellisen filosofian ja metodologian näkökulmasta pennin jeniä arvoa. Ylen edellä linkatussa jutussa Palonen käy jälleen hihat palaen Perussuomalaisten kasvavan kannatuksen kimppuun valittaen ”ulkomaalaisvastaisuudesta” mutta ei kysy, miksi niin monet todellakin arvostelevat ja vastustavat valtavirtapoliitikkojen tuputtamaa maahanmuuttoa. Todellisuudessahan maahanmuuttovastaisuus on tulos vihervasemmiston halusta haalia maailman kurjalisto suomalaisten lihapatojen ääreen.

Myös vihervasemmistolais-feministisen yliopistolaitoksen, Suomen Akatemian ja tieteellisen median arvoa nostaa nyt yksi ja sama seikka: nenä kiinni konditorialiikkeen ikkunassa maailmaa tarkastelevien sosiaaliturvalotto, jonka tuloksena syntyy väärää identifikaatiota. Pelkkä resurssien niukkuus ja suuri kysyntä luovat mielikuvan akateemisen julkaisujen korkeasta arvostuksesta. Se on kuitenkin pelkkä mielikuva, ja sellaisena harhaanjohtava. Juuri kukaan ei oikeasti halua tutkimustoiminnalleen niskaan hengittäjiä eikä myöskään tuotoksilleen sensuuria saati julkaisemista TSV:n tieteellisiksi määrittelemissä lehdissä, joita ei kukaan lue.

Akatemian lisäksi poliittisesti motivoitua tendenssitutkimusta tukee tässä kirjoituksessa mainittujen Helsingin Sanomien, Kordelinin ja Ehrnrothin säätiöiden lisäksi erityisesti Koneen säätiö, joka on rahoittanut maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävää tarkoitushakuista toimintaa ja vaihtoehtoisen viestinnän tukahduttamista.

Tämä on ymmärrettävää, sillä Erkkojen ja Herlinien intresseissä on aina ollut internationalistisen viitekehyksen suosiminen. Tämä näkyy esimerkiksi Bauvoisin, Pyrhösen, Kazlauskaitėn, Ylä-Anttilan ja Horstin kurjuustutkimuksen rahoittamisessa. Sanomien kanssa kilpaileva vaihtoehtomedia on koetettu saada apurahakapinallisten hampaisiin tekemällä heistä hyödyllisiä idiootteja globaalikapitalistisen teollisten intressien ajamiseksi, halpatyövoiman maahantuomiseksi ja vaihtoehtomedian savustamiseksi pois markkinoilta. Väärän samastumisen kautta uustaistolainen yliopistososialismi on ostettu kapitalismin takuumieheksi, jolloin porvaristo ja äärivasemmisto ovat paiskanneet kättä suomalaisten ihmisten oman edun yli.


Tieteen lumihiutaleet tutkimuksen tekijöinä

Hullunkurista yliopistojen, Akatemian ja tieteellisen julkaisutoiminnan sekä niiden rahoittajien piirissä on, että kaikki sellainen, mikä vielä 1980-luvulla olisi naurettu yliopistoista ulos pitäen sitä metodologisesti perustelemattomana, epätieteellisenä ja ajatuskuluiltaan epäloogisena, on nykyisin nostettu suureen kunniaan, jonka kyseenalaistamista arvostellaan ”vihapuheeksi”. Mannerheimin kuvia kannetaan pois seminaarihuoneista kiilusilmäisten kommunistiprofessorien määräyksestä. Sellaisia ”turvallisia tiloja” vaaliva yliopisto ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Esimerkkinä metodologisesti kestämättömästä asenteesta voin mainita nykyisen sisäministerin Maria Ohisalon (vihr.) tavan valita tutkittavat henkilöt artikkeliväitöskirjaansa otantamenetelmällä, jossa kaikki halukkaat saivat vastata. Matti Virén käsitteli aihetta ansiokkaasti täällä.

Toisen samantyyppisen metodivirheen tarjoaa Helsingin yliopiston tutkijoiden Anu Äijälän ja Tiina Luoman artikkeli ”The Importance of Employment in the Acculturation Process of Well-Educated Iraqis in Finland: A Qualitative Follow-up Study”, jonka tuloksista Helsingin Sanomat raportoi toimittaja Anu-Elina Ervastin kirjoittamassa jutussa ”On nöyryyttävää saada rahaa tekemättä mitään, sanoo Muatafa Abdulameer”.

Jos tutkimuksen otos (7 henkilöä) oli haalittu kokoon käyttäen menetelmää ”[t]hey were contacted through direct contact outside reception centres or at events organised by or for asylum-seekers, and through a snowball sampling technique utilising the participants networks”, tämä kai tarkoittaa, että tutkittavat valikoitiin antamalla viidakkorummun laulaa, toisin sanoen kehottamalla pyytämään kaverinsa mukaan. Aitoa ”joukkoistamista” siis.

Kun sitten Helsingin Sanomien mielestä oli niin, että ”irakilaiset kokivat työnteon kunnia-asiaksi”, voidaan kysyä, miten muuten voisi ollakaan. Ei kai kukaan kehtaisi tunnustaa ylpeilevänsä työttömyydellään? Entä itse perusongelma? Jos myös irakilaisista on nöyryyttävää olla työttöminä Suomessa, miksi he ylipäänsä tulevat tänne olemaan työttöminä? Ja vielä enemmän: eikö heitä hävetä pahentaa maamme työllisyystilannetta tai viedä työpaikkoja, asuntoja ja sosiaaliturvan resursseja suomalaisilta? Tätä tutkijat Äijälä ja Luoma sekä Helsingin Sanomat eivät tietenkään kysyneet eivätkä kysyneet, koska vastauksia ei ole ajateltu.


Tiedepolitiikan sietämätön sakeus

On hämmästyttävä havaita, mitä kaikkea yliopistojen alati niukkenevilla voimavaroilla saadaankaan aikaan. Suuri osa on pelkkää poliittisten motiivien vuoksi luotua näennäistutkimusta, jonka lähtökohdat sanelee poliittinen valta. Entistä useammin tendenssitutkimuksen ja agendatutkimuksen motivaatio asetetaan kansainvälisestä ja ylirajaisesta viitekehyksestä, eikä Suomea koskevaa tutkimusta enää tehdä suomalaisten omasta näkökulmasta.

Varsinkaan suomenkielistä tutkimusta ei rahoiteta, jotta tieto ei voisi palautua kansalaisyhteiskuntaan helposti ymmärrettävässä muodossa. Tätä kaikkea kuvaan usein käyttämälläni käsitteellä internatsismi: pakolla kansainvälistäminen. Sen tarkoituksena on tukahduttaa kotimainen filosofia ja suomenkielinen yhteiskuntakritiikki: siis tukkia suut.

Vikaa on, paitsi tutkimustoiminnan lähtökohdissa, joissa tulokset määritellään jo alussa, myös tulosten raportoimisessa. Tiede on politiikan tavoin vahvasti medioitunutta. Valtamedian äänitorvet pyrkivät vaikuttamaan siihen, mikä esitetään tieteenä, ja siksi toimittajat valikoivat haastateltavansa omien poliittisten suosikkiensa joukosta myöntäen heille ilmaismainosta akateemisen uran jatkamiseen. Vihervasemmistolaisen median ja vihervasemmistolaisen yhteiskuntatutkimuksen symbioosia kuvaan vispilänkaupaksi, jossa toimittajat ja tieteilijöinä esiintyvät henkilöt rakentavat toisilleen uraa tuhoten samalla tieteen ja tiedonvälityksen uskottavuutta.

Vaarassa ovat tietenkin myös tutkijat itse, sillä nyky-yliopistoissa heille taotaan päähän vääristynyt käsitys siitä, mitä tieteellinen ajattelu on. Etenkin artikkeliväitöskirjojen hyväksyminen on merkinnyt rimanalennusta, jonka vuoksi mikä tahansa paperipino voidaan hyväksyä väitöskirjana, kun se kannetaan yliopiston ovesta sisään ja asenne on ”oikea”.

Kun väitöskirjojen osiksi hyväksytään myös yhteisartikkeleita, joilla on kolme tai neljä kirjoittajaa, ja nämä puolestaan voivat väitellä samaa julkaisua käyttäen omilla tahoillaan, ei ole ihme, miksi väitösten määrä on kolmin- tai nelinkertaistunut. Kyseessä on institutionalisoitu bluffin ja plagioinnin muoto, sillä tutkijoiden omat osuudet eivät ole artikkeleista millään tavoin uskottavasti osoitettavissa. Joku vetää vankkureita, ja muut istuvat kyydissä.

Ainoa oikea väitöskirja on nähdäkseni filosofian, yhteiskuntatieteiden, humanististen tieteiden, oikeustieteen, teologian ja kasvatustieteen aloilla edelleenkin monografiatutkimus. Se on itsenäisesti kirjoitettu kirja, joka osoittaa kykyä hallita kokonaisuuksia sekä ilmaista menetelmäopillista ja teoreettista kokonaisnäkemystä.

Muu on silppua ja roskaa, josta filosofikollegani Sami Pihlström ja kirjallisuustieteilijä Sari Kivistö käyttivät kertakäyttötutkimuksen nimeä, ja olin itse samaa mieltä.

Metodologisen löysyyden, tehtävänasettelujen poliittisen matalamielisyyden sekä nimityspolitiikan kansainvälisyyden lisäksi yliopistolaitostamme mädättää myös syvästi ideologisten työelämänormien levittäytyminen tieteen piiriin. Näyttönä siitä on affiliaation eli yliopistoon sitoutumisen korostaminen, mikä johdattaa tikapuiden raoissa sinnittelevät tutkijat työelämän mielipidevankeuteen samalla, kun omin toimin ansioituneet pyritään pitämään palavilla seipäillä loitolla yliopistoista.

Nyky-yliopiston ihanteita ovat: feminismi, ryhmätyöskentely, verkostoituminen, riippuvuus, toiseudenvaraisuus, kansainvälisyys, englanninkielisyys, tarkkailu, valvonta, henkinen holhous, puolueellinen julkaisukontrolli ja tietysti monikulttuurisuus, siis kaikki punavihreän tilkkutäkin repaleet.

Sen sijaan omia ihanteitani ovat: yksilöllisyys, itsenäisyys, omaehtoisuus, riippumattomuus, kotikielisyys, kansallisesti merkitykselliset tutkimusaiheet ja täysi tieteellinen ja taiteellinen vapaus. NÄMÄ ovat tieteellisen filosofian klassisia hyveitä.

Lähes kaikki tieteellisen filosofian ja kriittisyyden periaatteet on käännetty nyky-yliopistoissa päälaelleen niin, että itse en voi antaa yliopistoille arvoa muina kuin jatkuvan parodian ja tahattoman komiikan lähteinä. Surkeinta kaikista on, että tätä menoa yliopistojen nykyinen tutkijakunta menettää kokonaan kykynsä filosofiseen ja kriittiseen ajatteluun, teorioiden muodostamiseen ja menetelmäoppien hallintaan. Meitä filosofeja sellainen komiikka syvästi loukkaa.


Kirjoituksiani tiedepolitiikasta

Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia