Internatsismi yliopistoissa

Helsingin yliopisto näyttää jälleen laittaneen auki Tutkijakollegiumiin sijoitetun ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorinviran, joka luotiin Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoilla. Kritisoin tehtävän täyttöprosessia, periaatteita ja nimityspäätöstä jo viran ollessa ensimmäistä kertaa haettavana vuonna 2008. Arvasin tuolloin, että tehtävään kutsutaan joku ulkomaalainen tutkija, joka ei tiedä eikä ymmärrä Suomen ajankohtaisista ja yhteiskunnallisesti tärkeistä kysymyksistä mitään.

Juuri niin kävi, ja virkaan nimitettiin brittiläis-kanadalainen Stephen Gill, jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Arvostelin poliittista virkanimitystä muun muassa tässä.

En tiedä, minne Gill lähtee, kun hänen tehtävänsä avautuu 1.8.2011. Mutta minua kiinnostaa, mitä näyttöä hän on antanut sen tapaisesta tutkimuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ”joilla on merkitystä nyky-yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta”, kuten virantäyttösuunnitelma velvoittaa. Toistaiseksi näyttöä ei ole kertynyt yhtään, vaikka aiheita riittäisi: globalisaation ja maahanmuuton ongelmallisuus, kansanvallan kavennukset, poliittisen korrektiuden vaatimukset, sananvapauden heikennykset ja yhteiskunnallisten asenteiden kärjistymiset kansainvälisyyskiimasta kärsivän ylikiehunnan myötä. Gillin mielipiteet huomioon ottaen näyttöjen puuttuminen voi olla myös hyväksi.

Ette arvaakaan, kuinka paljon minulla olisi näistä aiheista sanottavaa. Mutta sitäpä ei saa yliopistolla esittää, aivan niin kuin en saa toimia vähemmistövaltuutetunkaan virassa.

Voitte tietysti väittää, etteivät nämä blogeissa esitetyt analyysini ole oikeaoppisen kommunistisen yhteiskuntatieteen mukaisia. Voitte myös parkua, että kirjoitan paljon arkiyhteyksissä ja arkikielellä. Perustan kuitenkin näkemykseni filosofisiin teoksiini, eli tulkintani eivät ole irrallisia vaan osa filosofista kokonaisnäkemystäni ja yhteiskuntateoriaani. Tässä kokonaiskonseptiossa myös arkielämän havainnot ovat helposti käännettävissä tieteen kielelle, aivan niin kuin useat tieteen tekemät löydöksetkin puolestaan saavat vahvistuksensa käytännön elämän piiristä.

No, harmittaahan tämä paitsio vähäsen. Mieluummin kuitenkin elän vapaana kuin pallo jalassa ja akateemisen mielipidesensuurin vankina. Se, miksi en voi edes tähyillä Tutkijakollegiumin virkojen suuntaan, johtuu tosiasiasta, että kollegium johtajansa johdolla häätää minut palavaa seivästä apunaan käyttäen pihalle kaikkialta. Hän puolestaan on jonkinlainen nuorempi kollegani.

Yliopistojen pahimpia vikoja on niiden internatsistisuus. Tehtävien täyttö luovutetaan kansainvälisten tahojen käsiin, joissa päätetään, mitä yliopistoissamme saa tehdä ja opettaa. Nämä tahot taas ovat jo oman olemuksensa vuoksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologian kannattajia. Mikään kriittisyys ei heidän päähänsä mahdu, ja näin internatsismi uusintaa itsensä yliopistomaailmassa.

Kun tehtävät täytetään yhä useammin ulkomaalaisilla tieteilijöillä, suomalaisten veronmaksajien resursseja valuu ulkomaille, eivätkä suomalaiset tieteenharjoittajat saa toimintatilaisuuksia. Paitsi tietysti lähtemällä maanpakoon eli siirtolaisiksi, toisin sanoen maahanmuuttajiksi.

Esimerkin siitä, kuinka Suomen yliopistot lahjoittavat varoja ulkomaalaisten hyväksi, tarjoaa tämä uutinen, jonka mukaan Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto avasivat kokonaisen kerrostalon Töölöön pelkästään ulkomaalaisten vierailijoidensa majoituspaikaksi. Täytyykö yliopistojenkin pitää yllä hotelleja ja pakolaiskeskuksia? Ja pitääkö suomalaisen tohtorin olla joko asunnoton pakolainen ulkomailla tai viraton ja varaton henkipatto kotimaassa samalla kun ulkomaalaisia hyysätään kansainvälisyyden nimissä? Ei meille suomalaisille tutkijoille ole perustettu majataloja eikä katettu pöytää sen enempää täällä Suomessa kuin ulkomaillakaan.

Vastaväitteitä ajatuksiani kohtaan voidaan ehkä muodostaa epäilemällä, mikä on tieteen tehtävä: onko päämääränä tukea yksittäisiä tieteenharjoittajia ja eikö jokaisen yksilönkin tarkoituksena ole vain palvella ”tieteen ja tutkimuksen kollektiivista kokonaisetua”? Kysymyksiin voidaan vastata, että sillä tavalla ajateltaessa tieteen ja tutkimuksen kokonaisetuna pidettäisiin yksilöiden mahdollisimman tehokasta likvidointia.

Tosiasiassa ainoa konteksti, jossa tiedolla voi olla merkitystä, on ihmisyksilön kokemusmaailma: hänen elämänsä ja arvotajuntansa. Tieteen subjekti on ihminen, ja kokemukset hyvästä tai huonosta ovat välttämättä jonkun tietyn ihmisen, siis tutkijan tai tutkittavan omia kokemuksia. Ainoa toteutumisyhteys, jossa sen tapaisella moraalifilosofisella käsitteellä kuin ’tieteen kokonaisetu’ voi olla merkitystä, on ihmisen subjektiivinen tajunta. Keskeistä on, miten tieto ja ymmärrys palautuvat maailmaan, jota ne koskevat ja josta ne ovat lähtöisin. Tämä maailma on väistämättä yksityisten ihmisten maailma. Myös tieteestä hyötyjä eli tieteen tulosten loppukäyttäjä on useimmiten jokin yksityinen taho, ei kollektiivi. Siksi keskeinen kysymys on, miksi yliopistojen pitäisi kohdella omia tutkijoitaan kaltoin ja toimia kansainvälisten parta-Kallejen hyväksi, niin kuin ne nyt tekevät.

Tieteellisen kollektivismin ideologia vaikuttaa kielteisesti myös tieteenharjoittajien yksityiselämään. Ihminen pakotetaan akateemisissa yhteyksissä siirtolaiseksi, jotta hänellä ei olisi allaan kovaa maata, jotta hän ei voisi sitoutua mihinkään ja jotta hänestä tulisi helposti hallittava relativistinen pullasorsa. Heittopussit ovat epäitsenäisiä, eikä heillä ole persoonaa eikä mielipiteitä. Kun kotikin on pilalla ja omaisuus jatkuvasti muuttokontissa, tällaisesta yliopistollisesta vuokraviljelijästä voidaan helposti tehdä tiedepoliittisten tendenssien orja. Hänet saadaan toteuttamaan mitä tahansa EU:sta johdettua ohjelmaa, kunhan hänen suunsa tukitaan rahalla tai päänsärkypillereillä.

Minulla ei ole niin sanotuista kansainvälisistä tutkijoista korkeaa kuvaa. Yleensä he ovat vaarallisen epäitsenäisiä ja riippuvaisia ihmisiä.

Kielteistä on myös kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lietsoma samanlaistuminen. Pilalle hapatetussa yliopistomaailmassa kirkastuu, millä tavoin monikulttuurinen vuorovaikutus yhdenmukaistaa eikä pyri säilyttämään eikä kehittämään kulttuurien alkuperäistä ja omakulttuurista rikkautta. Kaikkialla yliopistoissa puhutaan nykyään englantia, vieläpä sietämättömän huonoa englantia.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin työkieleksi on akateemista kieli-imperialismia myötäillen määritelty englanti. Tämä kaventaa kieliin ja kulttuureihin sisältyvää monimuotoisuutta. Ihmiset eivät saa ilmaista itseään semanttisesti rikkaalla tavalla kotikielellään, vaan heidät pakotetaan omaksumaan englannin kieli, jonka sanojen merkitykset ovat kontekstiriippuvaisia ja siten alttiita ideologioille. Erityisesti tämä näkyy seksuaalisuutta käsittelevissä yhteyksissä, joissa homot ovat ”iloisia” ja heterot ”suoria”. Kieli muokkaa ajattelutapoja. Mutta miksi asioiden pitäisi olla esimerkiksi juuri tuolla englannin kielen määrittelemällä tavalla?

Jokainen filologi tietää, että vain syntyperäinen kielenkäyttäjä voi tunnistaa kielen kaikki vivahteet. Koska ei-natiivit englannin kielen käyttäjät eivät yleensä tunnista itselleen vieraan kielen vivahteita, on akateemisessa yhteisössä käytettävä englanti perin pohjin huonoa. Tästä johtuu, että vieraalla kielellä kirjoitetulla filosofialla ei ole poikkeuksetta mitään kirjallista eikä usein myöskään informatiivista arvoa. Vieraan kielen käyttö onnistuu vain sellaisissa yhteyksissä, joissa kielellä on pelkkä välineellinen asema, kuten matematiikan kaavojen tai luonnontieteellisten teorioiden höysteenä. Muissa yhteyksissä omasta kotikielestä luopuminen haittaa ajatusten muodostamista ja sanoman perillemenoa.

Internatsismin ja angloamerikkalaisen kieli-imperialismin ylivallasta johtuu sitten se, miksi filosofien virkaistuimille on Suomessa valittu formaalisen logiikan edustajia. Heidän ei tarvitse osata puhua eikä kirjoittaa; riittää kun hymyilee salaviisaasti jossakin retardien seminaarissa. Toinen mahdollisuus on, että antaa periksi manipulaatiolle ja ryhtyy pragmatistiksi eli alkaa ”ajatella englanniksi” omaksuen amerikkalaisperäisen, hyötyä ja käyttökelpoisuutta korostavan, pinnallisuuden oman ajattelunsa lähtökohdaksi. Tulokset palkitaan paradigman sisäisissä puoluekokouksissa.

Toivon, että englannin kieltä kohtaa kielikuolema. Juuri niin kävi latinan kielelle. Laajassa käytössä latinan sanojen merkitykset laventuivat ja alkoivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Englanti olkoon siis aikamme latina!

Kansainvälisyyden korostamisessa on kyse useimmiten vain itsetehostuksesta, joka on sukua Simo Salmisen Rotestilaulussaan esittämälle ylpeilylle: ”On käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!” Tämä ei liene mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaa olla kateellinen.

Yliopistojen pakottaminen kansainvälisyyteen tuhoaa ne hienot mahdollisuudet, jotka liittyisivät esimerkiksi ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professuuriin. Englannin kielen ylivalta rajoittaa myös tutkimusten aiheita. Kun hakijoiden kelpoisuus virkaan arvioidaan kansainvälisissä yhteyksissä, luuletteko, että monikaan virantäytön aasiantuntija osaa lukea suomenkielisiä julkaisuja, joissa puhutaan Suomessa merkityksellisistä ja suomalaisten tärkeinä pitämistä asioista? Ne yleensä sivuutetaankin hakijoiden arvioinneissa. Meille suomalaisille tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ei voi julkaista mitään kansainvälisissä yhteyksissä, sillä siellä meidän asiamme eivät ketään kiinnosta.

Tämä tekee mahdottomaksi sen, että virkaan päätyisi joku sellainen henkilö, joka puhuu suomeksi jostakin suomalaisille merkitsevästä. Kansainvälisyyden hoilaaminen on yliopistomaailman tapa tukahduttaa alkujuurilta lähtevä yhteiskuntakritiikki ja pakottaa ihmiset samaan tukalaan internatsismin kurimukseen, jossa koko Euroopan unioni tätä nykyä on.

Ainoa mahdollisuus, että yliopistovirkaan päätyy suomenkielisillä tutkimuksilla, on se, että tehtävään kammetaan joku feministi. Sillä feministi on aina pätevä kaikkeen.

Kuten huomaatte, olen pitkälti eri linjoilla tieteen olemuksesta ja tehtävistä kuin vallassa oleva tiedehallinto. Pinta-ala, jolla toimin, on tietysti pieni, mutta järveni on syvempi kuin heidän merensä, ja itse pidän tärkeimpänä filosofian syvällisyyttä. Tässä valossa kansainvälisyyden ei pitäisi olla itseisarvo vaan sivuseikka.

Kansainvälisyys on kelpo juttu, jos se on seurausilmiö jostakin, jolla on merkitystä. Nyt se on kohotettu päätarkoitukseksi, ja tutkijakunta miettii, mitä tekisi näyttääkseen ”kansainväliseltä”.

En siis tarkoita, ettei tieteen pitäisi sisältää kansainvälistä vuorovaikutusta lainkaan. Mutta kansainvälisyysvouhotus on mennyt liian pitkälle myös yliopistomaailmassa ja heikentää kotimaisen tieteen ja suomalaisten tieteenharjoittajien toimintaedellytyksiä.

Tätä nykyä tutkijat ja professorit säntäilevät kansainvälistä mainetta saadakseen kuin levottomat lapset. Loppujen lopuksi kyseessä on pelkkä ilmaismatkoista ja sightseeing-risteilyistä koostuva piirileikki, joka käy veronmaksajille kalliiksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mihin kansainvälisyysinnostus katoaisi, jos tiedeturistit pantaisiin itse maksamaan ulkomaanmatkansa. Se ehkä auttaisi erottamaan aidon kansainvälistymishalukkuuden pelkistä huvittelutarkoituksista.

Näistä asioista on kertynyt vuosien mittaan tietysti paljon sanottavaa. Systemaattisimmin kritisoin tiedepolitiikan trendejä viime vuonna julkaisemassani teoksessa Suomalaisen nykyfilosofian historia. Viittaan myös yhteiskuntafilosofisiin pääteoksiini Dialoginen filosofia ja Työttömän kuolema, joita filosofian laitoksen laitoskirjasto ei ole hankkinut kokoelmiinsa, niin kuin ei yhtäkään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta. Reilumpaa tunnustusta työlleen tuskin voisi toivoa.

Näin lukukauden alussa on helpottavaa sekin, etten pääse pitämään kurssejani filosofian laitoksille. Mutta tärkeintähän on, että kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä yliopistoissa nyt tehdään.

Kosmopoliittisuudesta

Muutamat tieteenharjoittajat väittävät silloin tällöin olevansa ”kosmopoliitteja” eli kotimaastaan riippumattomia maailmankansalaisia. Asenne on yliopistoväelle tyypillinen mutta pömpöösimäisyydessään valitettavan epätodellisuudentajuinen.

Näin keväisin tekee usein mieli matkustaa. Eräs tuttavani sanoi äskettäin lähtevänsä tiedematkalle (tietysti veronmaksajien varoilla). Samaan hengenvetoon hän kehui olevansa myös ”kosmopoliittinen” ikään kuin vastavedoksi minun usein haukutulle kansallismielisyydelleni.

Entä millainen asioiden todellinen laita loppujen lopuksi on? Ainakin tämän maailmankansalaisen toimeentulon tiedän riippuvan ratkaisevasti suomalaisen yliopistolaitoksen ja veronmaksajien suopeudesta. Hän ei ole tehnyt elämässään päivääkään sellaista työtä, joka tuottaisi hänen leipänsä. Hänen eläkkeensäkin on riippuvainen suomalaisesta eläkejärjestelmästä, ja hänen sosiaaliturvansa ja terveydenhoitonsa riippuvat vain ja ainoastaan Suomen valtion ja kuntien takaamista oikeuksista.

Kosmopoliittisuuteen vetoaminen, alkuperäisten kansalaisuuksien kiistäminen ja itsensä pitäminen ”maailmankansalaisena” sisältävät hämmästyttävää tietämättömyyttä. Ihminen kuuluu kansakuntaan paitsi historiallisesti, aina myös geneettisesti, sillä jokaisen ihmisen biologiset alkutekijät ja determinantit ovat lähtöisin kansasta. Ja ilman kansallisia sosiaalisia rakenteita ihmiselle lankeaa fakiirin rooli. Mikäli kosmopoliittiselta suomalaiselta virkamieheltä poistettaisiin Suomen valtion hänelle takaamat sosiaaliset oikeudet, jäljelle ei jäisi oikeastaan mitään. Hän eläisi kuin Bangladeshissa piikkimaton päällä.

Kaikkein haitallisinta yliopistomaailmassa vallitseva kansainvälisyyskiima on pienten kansallisten kulttuurien ja aidon monikulttuurisen erilaisuuden kannalta. Kun kaikki ajattelu alistetaan angloamerikkalaiselle kaakatukselle, tuloksena on monokulttuuria.

Vaatimus, että akateemisen julkaisutoiminnan pitää olla kansainvälistä, tukahduttaa kotimaisen filosofian ja kulttuurikritiikin. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisuihanteet ohjaavat suoltamaan artikkeleita kansainvälisiin lehtiin. Niissä ympyröissä ei voida kuitenkaan puhua Suomessa tärkeiksi koetuista asioista, sillä suomalaisille tärkeät kysymykset eivät välttämättä herätä kiinnostusta maailmanlaajuisesti. Yliopistomaailmaan pesiytyneiden internatsististen tarkoitusperien eräs peitelty tavoite onkin kansallisen ajattelun ja poliittisen kriittisyyden vaientaminen.

Kansainvälisyyttä korostavien tiedepoliittisten normien suosiminen vaikuttaa häiritsevästi filosofisen ja tieteellisen keskustelun vapauteen yliopistoissa. Eräänä esimerkkinä yliopistojemme pakkokansainvälistämisestä on käytäntö, jonka mukaisesti virat voidaan julistaa kansainvälisesti haettaviksi. Se merkitsee, että suomalaisilta ihmisiltä veroina kerättäviä varoja voidaan käyttää ulkomaalaisten palkkaukseen ja heidän hyväkseen. Samasta asiasta muistuttaa elävästi myös se, miten Helsingin yliopisto käytti Jane ja Aatos Erkon säätiöltä saamansa 2,92 miljoonan euron lahjoituksen ”ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorin” viran perustamiseen ja kutsui virkaan brittiläis-kanadalaisen Stephen Gillin.

Kävi siis juuri niin kuin jo viime syksynä ennustin, eli virkaan nimitettiin joku monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen lähetyssaarnaaja ja 1970-lukulainen politrukki. Aivan kuten Wikipediasta voitte lukea, politiikan tutkija Stephen Gill on vuonna 1950 syntynyt vakaumuksellinen kommunisti, joka muutti Britanniasta Kanadaan vastalauseeksi ”thatcherismille” ja jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Gillin mainitaan tehneen sopivasti yhteistyötä myös feministien kanssa, ja näin on tyydytetty sukupuolipoliittiseen korrektiuteen liittyvät sovinnaisuusihanteet.

En pidä Gillin nimittämistä virkaan perusteltuna, sillä hänellä oli jo professorinvirka Yorkin yliopistossa Torontossa. Hänellä ei ole myöskään tuotannostaan päätellen mitään sellaista annettavaa suomalaiselle tieteelle, mistä emme olisi jo kuulleet viimeksi kuluneiden 30 vuoden ajan.

Tämäntapaisten tusinatutkijoiden helmasynti on heidän epäomaperäisyytensä, ennalta-arvattavuutensa ja tyylillinen köyhyytensä, joka seuraa juuri tuosta altistumisesta tieteen kansainvälisyysihanteille. Se tekee heistä toistensa kaltaisia. Sen sijaan todellisia filosofeja ovat ne, jotka poikkeavat nykyajan valtavirrasta eivätkä ole pelkkiä Michel Foucault’n tapaisia konservatiivisuuden protestantteja.

Omaperäisiä, ansiokkaasti itsenäisiä ja tieteellisesti uudistavia ovat ne tieteenharjoittajat, jotka uskaltavat edustaa kansallismielisyyttä ja arvostella siltä pohjalta Euroopan yli vyöryvää pakkokansainvälistämisen tendenssiä sekä kapitalistien ja sosialistien yhdessä lietsomaa globalisaatiota. (Aiheesta enemmän kotisivujeni sarakkeessa ”Politiikka”.) Kiintoisaa onkin, että kansallista näkökulmaa painottaville filosofille uhataan nykyään tehdä samoin kuin Gramscille vuonna 1928, jolloin oikeuden tuomari lausui ”nyt tämä suu suljetaan iäksi” ja tuomitsi kommunistijohtajan vankeuteen, jossa tämä kirjoitti kuuluisat Vankilavihkonsa.

Gramscin kehittelemä hegemonian (eli yhteiskunnallisen johtajuuden) käsite voi olla sosiaalitieteellisesti ansiokas. Mutta nykyään myös sitä voisi soveltaa parhaiten tuon monikulttuuristisen indoktrinaation ja internatsistisen propagandan dekonstruoimiseen.

Poliittisten parasiittien palvominen sopinee kuitenkin yliopistoja rahoittavien tahojen suunnitelmiin, aivan niin kuin monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden keinotekoinen pakkosyöttö sopii Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaan. Monikultturisteja ja internatseja suosiessaan koko suomalainen virantäyttöjärjestelmä on päin seiniä ja menettää oikeusperustuksensa kansalaisten silmissä.

Vastustankin yliopistojen kansainvälisyysstrategioita avoimesti, jotta Suomen yliopistot eivät ummehtuisi omiin tiedepoliittisiin kansainvälisyysideologioihinsa. Samalla ymmärrän, miksi tiedeyhteisö kiittää minua tästä yhtä vähän kuin Venäjän kansa Solženitsynia. Häntäkin arvostettiin salaisesti vielä yleisen valheellisuuden aikana, mutta kun valhe romahti, paljastui että hänen kanssaan samoin ajattelevia olikin yli sata miljoonaa, eikä toisinajattelua pidetty enää minään.

Yliopistomaailma oli kansainvaellusten esikuva jo ennen kuin maahanmuutto, globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen todettiin ongelmiksi muualla. Se on ongelmien tyyssija myös nykyisin. Kansainvälisyyden ja kosmopoliittisuuden valhekuvalla itseään tyydyttävät vääristyneen minäkuvan kantajat ovat tiedemaailman loiseläjiä, jotka kulkevat ideologiansa mukaisesti maasta toiseen ja kalvavat saaliinsa luita myöten siirtyäkseen sen jälkeen seuraavaan nauttimaan jälleen jonkin yliopiston naiivisti myöntämistä virkaeduista. Silti he eivät tuota ”ajankohtaisesta yhteiskuntatutkimuksesta” kerrassaan mitään näyttöä.

Euroopan unioniin liittyvää pakkokansainvälistämistä, monikulttuurisuutta ja ”maailmankansalaisuutta” puolustavat tahot ovat useasti syyllistyneet akateemista yhteisöä vahingoittaviin ajatusvirheisiin. Niinpä minusta itsestäni on tullut eräänlainen kulttuurivallankumouksen kannattaja. Monille Suomen virkamiehille tekisi hyvää erottaa heidät suojatyöpaikoistaan ja laittaa heidät hoitamaan vaikka puutarhaa.

Tilanne filosofiassa

Saan silloin tällöin palautetta, jossa ihmetellään, miksi en ole mukana akateemisessa filosofiassa ja miksi en anna opetusta yliopistoissa. Ne, jotka ovat lukeneet teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia, tietävät osapuilleen vastaukset kysymyksiin. He puolestaan pahoittelevat, kuinka tukala asemani tiedeyhteisössä onkaan.

No niin. – En mielelläni tilitä itseäni tässä perimmältään muille asioille omistetussa blogissa. Omasta itsestä puhuminen koetaan narsismiksi, ja narsismi on aina luotaan työntävää. Jääköön siis sivurooliin tästä kirjoituksesta Hankamäki ja puhuttakoon filosofian yleistilanteesta.

Vaikka asemani on tietyistä tiedepoliittisista syistä ollut vuosikymmenen ajan vaikea, jopa sietämätön, filosofiallani ei ole mitään hätää. Sen sijaan monet niistä kollegoistani, jotka ovat systemaattisesti ja kaikkia keinoja käyttäen estäneet pääsyni virkoihin tai edes sivutoimisen tuntiopettajan rooliin, ovat kaulaansa myöten pulassa.

Miksi sitten heidän tiedekäsityksensä ja uskottavuutensa olisi tuolla tavoin katastrofin partaalla? Vastaus löytyy erään toisen, minulle usein esitetyn kysymyksen kautta: Minkä tähden viroissa olevat filosofit eivät puhu ajankohtaisista ja tärkeistä asiakysymyksistä mitään – eivät maahanmuutosta, kansallisesta edusta, kansainvälistymisen ongelmallisuudesta, suomen kielen ja kulttuurin asemasta, sensuurista tai sananvapaudesta? Heidän hyvä palkkansa ja sen mukainen hyvinvointinsa – paikoin jopa ulospäin näkyvä yltäkylläisyytensä – eivät voine olla (ainoita) syitä.

En tiedä vastausta tähän kysymykseen, mutta eräs 21-vuotias opiskelija sanoi, että yliopistojen filosofinvirkoihin on nimitetty filosofiattomimpia henkilöitä, joita planeetaltamme löytyy.


Sofistien elämänsisältö

Muutamat minua lähestyneet ovat panneet merkille, että en kirjoita tässä blogissani kovin usein filosofian tapahtumista vaan enemmänkin politiikasta. Pitää paikkaansa. Filosofiaa olen kirjaillut etupäässä kirjoihini, vaikka vaikuttaahan filosofia tietysti kaikkeen, mitä teen ja miten teen.

Se, miksi olen kommentoinut filosofien keskinäisiä kähinöitä niin harvoin, johtuu tosiasiasta, että akateemisessa filosofiassa ei tapahdu juuri mitään. Ainoa elonmerkki filosofian laitoksilla on se, kun virassa oleva professori jää eläkkeelle, kuolee tai muulla tavoin vaihtuu.

Sekä käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen että teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto jäävät lähiaikoina eläkkeelle, elleivät he ole minun huomaamattani jääneet jo. Virkojen täyttäminen on tietysti aloitettu hyvissä ajoin.

Ulkomaisissa huippuyliopistoissa professorinvirat täytetään niin, että ensin katsotaan valmiiksi sopiva henkilö, ja sitten hänet ostetaan riihikuivalla rahalla yliopistoon tarjoamalla esimerkiksi miljoona dollaria vuosipalkkaa. Tieteellisen pätevyyden arvioiminen koetaan muodollisuudeksi, joka hoidetaan lähettämällä julkaisut sopiville asiantuntijoille leimattaviksi. Ikävä viranomaismenettely siis ohitetaan, kuten jokaisen kunnon työpaikan täytössä.

Sen sijaan Suomen yliopistoissa virkaan voi päätyä vaikka kuinka kelvoton, opetus- ja ihmissuhdetaidoton henkilö. Avointa asiantuntija- ja hakemusmenettelyä sovellettaessa hakijoiden julkaisut lähetetään summamutikassa toiselle puolelle maapalloa arvioitaviksi, tiedekunta sorvaa tuloksesta keskiarvon ja asettaa ykköstilalle päätyneen ehdolle virkaan. Asiantuntijat, joilla on käytännöllinen ratkaisijan rooli, eivät yleensä tapaa hakijoita henkilökohtaisesti. Sitä paitsi asiantuntijat valitaan yleensä puolueellisesti ja tarkoitushakuisesti. Hullua siis tämäkin, ja kauhistus jokaiselle henkilöstövalinnan ammattilaiselle.

Eräs mahdollisuus täyttää virka on kutsumismenettely. Se puolestaan avaa vapaan näkymän nimitysprosessin mielivaltaiseen peliin. Jos virat täytetään entis(t)en professori(e)n aloitteesta kutsumalla – eikä julkisia tehtäviä voida niin muodoin enää hakea – emme elä demokratiassa. Kutsumismenettelyä voidaan puoltaa samoilla perusteilla kuin pimeää vaalirahoitusta: se on rehellistä omassa vilpillisyydessään!

Suomessa professorinvirkoihin nimitetään yleensä

1) istuvan professorin oppilas,
2) merkittävän tieteenharjoittajan sukulainen (ilman tieteellistä perustetta),
3) ystävä (jolla tarkoitan jotakuta edeltäjän kanssa samaa mieltä olevaa),
4) vihervasemmistolainen feministi tai postmodernisti,
5) edellisen vastakohta eli äärianalyyttinen systeemiteoreetikko ja millimetritutkija,
6) Suomen Akatemian rahoittama kansainvälinen pullasorsa tai
7) joku muu harhalaukaus.

Esimerkiksi Tampereen yliopiston filosofian professorin virka täytettiin kymmenen vuotta sitten kutsumismenettelyllä kohtia 1 ja 3 soveltaen. Valittu henkilö istuu virassa seuraavat parikymmentä vuotta. Jyväskylän yliopiston filosofian professoriksi puolestaan nimitettiin korkeakoulun entisen rehtorin tyttärenpoika kohdan 2 mukaisesti, kunnes hän uudisti virkahakemuksen toisaalla ja palasi väittelykaupunkiinsa Turkuun. Hänen veljensä hallitsee Åbo Akademin filosofian oppituolia...

Kuten jo alussa mainitsin, minä en tiedä, keitä Helsingin yliopiston filosofian professorin viroissa tällä hetkellä istuu, sillä en ole kuullut heistä mitään. Pikkuprofessuurit ja muut beibisitterien virat on varmaan täytetty edeltäjien kellokkailla. Sen sijaan Ison Antin ja Rannanjärven – Airaksisen ja Niiniluodon – väistyessä alkaa pesänjako. Hekin voivat tosin istua viroissaan vielä pitkään kaikkien kynnelle kykenevien kiusaksi ja hakea pari, kolme kertaa jatkoaikaa, mikä olisi omalta kannaltani vain mukavaa, kun en voi itse virkoja kuitenkaan hakea. Mutta saisin katsella tehtäviin kärkkyvien kärsimyksiä heidän kiemurrellessaan kiusaantuneina kuin madot koukussa. (Tiedän kyllä, keiden hihat odottaessa palavat.)


Miksi en voi hakea virkoja?

Akateemisen virkatoiminnan koko idea on ansiolähteiden pidättämisessä itselle ja omille oppilaille: siis samalle tiedepoliittiselle puolueelle. Kyse on filosofian edustuskiistasta yliopistossa. Paradigman jatkumisen takaa se, että virkaistuimelle nostetaan sopiva nuorempi tieteenharjoittaja seuraaviksi 20–30 vuodeksi.

Koska jokainen haluaa asua Helsingissä, Helsingin virat muodostavat eräänlaisen poikkeuksen. Ne täytetäänkin yleensä provinssiin lähetetyillä maaseutuyliopistojen professoreilla, jotka ovat ensin tuskailleet rangaistussiirtoloiksi kokemissaan yliopistoissa 5–10 vuotta palatakseen lopulta Helsinkiin (josta he ovat tietysti lähtöisin) ja saadakseen absoluuttisen vallan. Mitään suurta kiistaa virantäytöistä tuskin tulee, sillä kaikki tarjolla olevat ehdokkaat ovat keskenään samanlaisia, ja siksi on yhdentekevää, kuka monista samanlaisista virkaan nimitetään.

Viranomaisfilosofian latistuminen on sääli, sillä filosofiasta väitteleminen on edelleen yliopistomaailman Mount Everest; se ei vaadi pelkkää työtä ja keskittymistä vaan myös vihkiytymistä, omistautumista ja oivallusta siitä, mitä tiede ylipäänsä on. Lisäksi pitäisi vaatia luonnetta, persoonaa ja itsenäistä näkemystä, jotka subjektikammoinen byrokratia haluaa tosin kieltää.

Miksi en sitten itse hae kerrassaan mitään virkaa, vaikka vaikutan kenties tyytymättömältä tilanteeseen? Tämä johtuu siitä, että mikäli osoittautuisin riittävästi tai suorastaan paljon julkaisseeksi ollakseni pätevä virkaan, nimitysruljanssin asiantuntijahenkilöt kiljuisivat, että laatu ei riitä tai että kirjoitukset on julkaistu on väärällä kielellä (eli suomeksi, mitä pidetään pahimpana rikoksena). Ja jos olisin julkaissut vähän, he sanoisivat, että laatu riittää kyllä, mutta tutkimusta on määrällisesti liian vähän!

Mikäli taas kyse on opetustaidosta, sekin voitaisiin kääntää kuin kaleidoskoopissa päälaelleen. Jos puhe on sujuvaa, se on asiantuntijoiden mielestä populistista. Ja jos opetus on tiukan perusteltua ja tieteellistä, valitetaan luennon takeltelevuudesta. Lyhyesti sanoen: nimitysmenettelyissä ansiot voidaan kääntää epämeriiteiksi ja epämeriitit ansioiksi, kun vain tahtoa riittää.


Hyysäreille Hesari-virka yliopistoon

Eräs tuttavani kysyi minulta, miksi en hae Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa täytettäväksi julistettua yhteiskuntatutkimuksen professorinvirkaa, joka kuulemma sopisi minulle kuin nakutettu. Kuten tästä virantäyttösuunnitelmasta näkyy, Helsingin yliopisto on todellakin laittanut erillisyksikköönsä sijoitetun, Jane ja Aatos Erkon lahjoitusrahoilla perustetun, viran auki. Kiintoisa on virantäyttösuunnitelman kohta 3, jossa sanotaan, ettei virkaa ”julisteta haettavaksi” vaan se on ”tarkoitus täyttää kutsusta”, eli kiinnostuneet voivat ”ilmoittautua” virkaan. Tämä jättää tietysti kollegiumin johtajan ja johtokunnan sumplittavaksi sen, kuka virkaan päätyy.

Keljua on sekin, että virka on laitettu kansainväliseen hakuun, jolloin siihen voidaan nimittää joku ulkomailta tuleva monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lähetyssaarnaaja. Mikäli tämä visio ei pääse toteutumaan, tehtävään nimitettäneen niin sanottu varttunut tieteenharjoittaja eli 1970-lukulainen vihervasemmistolainen politrukki, joka on peruskatsomukseltaan todennäköisesti myös feministi.

Minusta on totaalisen väärin, että ”ulkomaalainen sekä Suomen kansalainen, joka ei ole syntyperäinen, voidaan nimittää virkaan sen estämättä, että hän ei ole osoittanut säädettyä suomen tai ruotsin kielen taitoa” (KelpA 18 §). Miten helvetissä kukaan kielipuolipotilas olisi kompetentti sanomaan Suomessa tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä mitään?

Sen, että muiden muassa Hankamäen ei kannata edes tähyillä virkaan, takaa ikävä tosiasia: tämänkin portin vartijaksi on pantu Jaakko Hintikan lempilapsi ja analyyttisen systeemifilosofian kummipoika Sami Pihlström, jonka pitäisi hoitaa lahjaksi saamaansa filosofian professuuria Jyväskylän yliopistossa, mutta kunnianhimo ohjaa häntä polttamaan peppuaan myös Tutkijakollegiumin johtajan pallilla.

Kiintoisa on myös valtiotieteellisen tiedekunnan auki julistama tieto- ja viestintäteknologian sosiaalipsykologian professorin virka. Tehtävään nimitettävän nobodyn toimenkuvaan kuuluu tarjota Ritva Viljaselle ja Tuija Braxille tieteellisluonteiset perustelut, miten nettisensuuria voidaan lisätä ja kehittää kavallusten ja ilmiantonappien sairasta yhteiskuntaa.

Tilanne on siis se, etten voi hakea myöskään filosofian lähipiirissä olevia tehtäviä, sillä ovella on aina vastassa joku sellainen, kuten nyt esimerkiksi tämä minua vuosia nuorempi Pinko-Pihlström, joka haukkui kirjani Työttömän kuolema (2005) Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2005 ja jolle tietysti myös vastasin yhtä säästelemättömästi. Tärkeintä näyttää olevan, että kun ei vaivaudu sanomaan mistään mitään, niin saa viran sekä rahaa: hyötysuhde on tällöin työmäärään nähden korkea.

Kankkulan kaivoon

Yliopiston lupa ottaa vastaan lahjoituksia tuottaa heti tulosta, kun Helsingin Sanomat ilmoitti Jane ja Aatos Erkon säätiön lahjoittavan kolme miljoonaa euroa Helsingin yliopistolle ”yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tutkimiseen”. – Mikä paradoksi!

Yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta on jo se, että muutamille annetaan miljoonien lahjoituksia ja toisille ei mitään. Lahjoituksin ylläpidettävät virat ovat juuri niitä, joilla akateemista tutkimusta voidaan ohjailla, ja tie ostoksille yliopistoissa on kivetty.

Ei ole kenties mitään vikaa siinä, että viran alaan luetaan ”hyvinvointivaltion tulevaisuus, globalisaatio, kulttuurien konfliktit, suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus, tekniikan vaikutus elämään sekä ympäristökysymysten yhteiskunnalliset ulottuvuudet”. Mutta entä toteutus?

Viran perustaminen on jätetty yliopiston yksiköistä turhimman ja epäonnistuneimman eli Tutkijakollegiumin käsiin. Jo dosentti Matti Kamppinen arvosteli Tutkijakollegiumin tuottaman Ihmistieteet tänään -teoksen (Gaudeamus 2005) täydellisestä mitäänsanomattomuudesta kirjoituksessaan ”Kultapossukerhon voimannäyte” (Tieteessä tapahtuu 8/2005).


Sopivuus ja nuoren polven tutkijat

Tutkijakollegiumia rasittaa ikävä ja pakonomainen monikulttuurisuuden tendenssi, jota varsinkin sen johtaja Juha Sihvola on ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Nytkin hän toteaa, että virka pannaan kansainväliseen hakuun. Näin ollen myös lahjoitusvarat ovat vaarassa päätyä ulkomaalaisille tutkijoille, jotka nauttivat Erkkojen maksamaa palkkaa ja joiden asumiskulutkin kuitataan säätiön rahoista.

Todennäköisesti virkaan nimitetään joku ulkomaalainen monikulttuurisuuden pääideologi, joka saapuu saarnaamaan globalisaation välttämättömyydestä, maahanmuuton edistämisestä ja siitä, miten kantaväestön eli tyhmänä pidetyn suomalaisen rahvaan pitää nöyrtyä ottamaan vastaan paitsi tämä julistus myös kaikki sen seuraukset, kuten omien työpaikkojen menetykset ja niin edelleen.

Jotta viran tarkoitus toteutuisi eli yhteiskunnallinen eriarvoisuus todella paljastuisi, siihen pitäisi palkata joku monikulttuurisuuden kriitikko tai kansallisen edun puolustaja, joka toisi suuren yleisön tietoisuuteen sen, mitä haittaa niin yliopistojen kuin valtiovallankin ajamasta internationalismista todellisuudessa on. Nämä vahingot ovat niin ilmeisiä, ettei niiden toteamiseen tarvita välttämättä edes tutkimusta. Silti omituista on, että kansallisen edun puolustamista pidetään yliopistoissa edelleen täysin kiellettynä, mutta sen vastakohtaa eli pakkokansainvälistämistä saa mielihyvin edustaa.

Hukkaan menevät siis nuokin lahjoitusrahat, aivan kuten kaikki sellaiset varat, jotka kanavoidaan julkisyhteisöille eikä suoraan yksityishenkilöille. Surullisen esimerkin tarjosi myös Erkon naapuritalosta Merikadulta jokin aika sitten 99-vuotiaana kuollut akateemikko Eino Jutikkala, joka testamenttasi 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle. On kieltämättä hyvä, että akatemia ymmärtää tukea nuoren polven tutkijoita, sillä ensimmäisen Eino Jutikkalan apurahan sai vasta 81-vuotias Viljo Rasila.

Yhteiskuntakriittinen tutkimus näyttää olevan mahdollista vain yksityishenkilöiden harjoittamana – ei sellaisen näennäistieteellisen politikoinnin varjostamana, jota nyky-yliopisto edustaa. Yliopisto on juuri siksi niin vastenmielinen paikka, että virkoja myönnetään vain feministeille, monikultturisteille, internationalisteille ja kalkkiksille. Kriittistä filosofiaa ei yliopistoissa ole, ja muutoinkin niiden henkistä elämää luonnehtii täydellinen lamaannus. Myös uuden viran täytössä käytetään Sihvolan ilmoituksen mukaan (tietysti) asiantuntijamenettelyn kiertävää kutsumismenettelyä, jotta virkaan saadaan ”sopiva” henkilö.


Tutkijakollegium on turha laitos

Entä mikä Tutkijakollegium on? Vuonna 2001 perustetun kollegiumin tavoitteena oli luova, monipuolinen ja vaikutuksiaan yhteiskuntaan säteilevä yksikkö, jossa toimisi itsenäisiä ja tekemisistään tietoisia tutkijoita. Tulos oli toisenlainen. Tutkijakollegiumista tuli akateemisilla ahdistuksilla kyllästetty laitos, jota varjostavat monet jarrut ja kahleet.

Olen itse hakenut kahdesti virkaa Tutkijakollegiumista. Molemmilla kerroilla hakemukseni on työnnetty paperikoriin. Olin julkaissut kyseisten vuosien aikana kolme itsenäistä monografiateosta, joissa käsitellään ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodologiaa ja etiikkaa, tieteenfilosofiaa sekä suomalaisen yhteiskunnan tilaa. Olin tarkastellut useita ajankohtaiskysymyksiä sananvapaudesta ja terrorismista turvayhteiskunnan ja tiedepolitiikan käänteisiin. Yhteensä nämä teokseni, Dialoginen filosofia (2003), Työttömän kuolema (2005) ja Filosofia räjähti (2005) kattavat toista tuhatta painosivua. Myöskään Suomen Akatemia ja filosofian laitokset eivät tukeneet toimintaani mitenkään.

Tutkimussuunnitelmiani ja toimintaedellytyksiäni arvioitiin niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnoissa ristiriitaisesti. Toiset kehuivat ja toiset haukkuivat niitä. Se ei ollut yllätys, sillä tutkijoiden valitseminen kollegiumiin aivan kuten Suomen Akatemiankin listoille on pelkkää politiikkaa. Lausunnot tilataan hakijan vihollisilta, jos yksikkö haluaa kielteisen tuloksen, ja ystäviltä, jos tutkija halutaan laitokselle sisään. Kun niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnot ovat jo lähtökohtaisesti ristiriitaisia, ei niiden perusteella laskettu painotettukaan keskiarvo voi sovittaa arvioiden omaa epäluotettavuutta.


Multikultivointia

Tutkijakollegiumin toimintaa on puolusteltu julkisessa sanassa iloitsemalla siitä, että sen käytävillä kuuluu jatkuva monikielinen puheenporina. Näin monikulttuurisuus toteutuu yliopistoissa, kun ulkomaalaiset tutkijat syövät meidän leipäämme ja suomalaiset tohtorit pakotetaan olemaan työttöminä. Ihanteena pidetään sitä, että yliopistotkin alkavat muistuttaa pakolaisleirejä, joissa vallitsee jatkuva sekavuus ja hysteria, poliittisen korrektiuden vaaliminen ja sananvapauden rajoittaminen.

On hyvin vaikea ymmärtää, mistä syystä olisin itse ansainnut sen kohtelun, jonka mukaisesti minulta on kielletty kaikki tutkimustuet koko yliopistolaitoksessa. En ole taipunut veisaamaan hoosiannaa monikultturistien vaatimuksille, ja olen paljastanut feminismin tiedepoliittiseksi kuplaksi. Mutta siitä pitäisi pikemminkin palkita kuin rangaista. Sen sijaan Tutkijakollegiumin asennoituminen osoittaa (yhtenä muiden tahojen joukossa), kuinka tendenssimäistä koko akateeminen virkojen jako on.

Ikävää kollegiumin toiminnassa on ollut se, ettei se kerro julkisesti, keiden henkilöiden suunnitelmia se ei ole rahoittanut. Suomen Akatemian tavoin se ei salli myöskään valittamista päätöksistään. Tutkijakollegiumiin valitaankin lähinnä angloamerikkalaiseen diskurssiin sitoutuvia tutkijoita, joiden aiheet vaihtelevat 1700-luvun brittiläisestä filosofiasta ortodoksian asemaan Baltian maissa. Eikö rahoitettavaksi kelpaa kukaan sellainen filosofi, jolla olisi omaan aikaamme iskevää sanottavaa?

Paljon parjattu UPJ ei taidakaan olla hullumpi keksintö, kun yliopistoja tuhotaan. Myöntämällä palkkiota tuloksista se toteuttaa meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Ainakaan minua ei haittaisi, vaikka yliopistoistamme lopetettaisiin heti 1500 virkaa. Yhteiskunnalle voisi olla eduksi, että laitettaisiin lautoihin koko kolhoosit ja perustettaisiin yksityisten yliopistojen järjestelmä. Sitten nähtäisiin, keiltä yksityisprofessoreilta tiedettä ostetaan.