Jussi Halla-aho: käytännön kantilainen ja etiikan esitaistelija

Jussi Halla-aho on kirjoitustensa johdosta kantilaisen moraalifilosofian eettinen esitaistelija. Miksi? Katsotaanpa.

Ei ole pitkä aika, kun ulkoasianvaliokunnan perussuomalainen puheenjohtaja Mika Niikko pakotettiin eroamaan tehtävästään sinänsä mitättömän kohun vuoksi, joka alkoi hänen tviittauksestaan (aiheesta täällä).

Myöskään tuon penkin täyttö ei käynyt medialta ja muilta puolueilta kivuttomasti.

Perussuomalaisen puolueen ehdokas tehtävään oli Jussi Halla-aho, jota vastaan RKP alkoi vyöryttää kaivelemalla Halla-ahon klassisia blogikirjoituksia.

Ilta-Sanomien siteeraaman Eva Biaudet’n mukaan ”on huono signaali ulkomaille, että meitä edustaa henkilö, joka on syyllistynyt viharikoksiin, halveksii ihmisoikeuksia ja kokee että säädökset, joilla yritetään rajoittaa vihapuhetta, ovat hölmöjä.”

Selvempää näyttöä vihapuheesta tuskin olisi voinut saada kuin Biaudet’n oma kannanotto. Se asettuu samaan jonoon, josta on kuultu loppumatonta vaikerrusta siitä, että perussuomalaisia on olemassa tai että perussuomalaisillakin on poliittisia oikeuksia.

Valiokuntien puheenjohtajuudet on yleensä jaettu puolueiden välisillä sopimuksilla, eikä henkilövaihdoksia vastaan ole hyökätty enää eduskunnan toimikaudella. Mutta nyt RKP vei nimitysasian suljettuun lippuäänestykseen voidakseen esittää henkilökohtaisen protestin Halla-ahoa vastaan.

Mitä Halla-aho oikeastaan sanoi?

Vuoden 2006 joulukuussa julkaisemassaan blogitekstissä Halla-aho oli käsitellyt maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja kirjoitti toivovansa, että raiskausten kohteeksi valikoituisi ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”.

Jos asiaa ajatellaan etiikan ja moraalifilosofian näkökulmasta, Halla-ahon voi sanoa olevan käytännön kantilainen.

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista, preussilainen Immanuel Kant, ajatteli etiikassaan, että ihmisten pitäisi toimia aina sellaisen säännön tai ohjeen mukaisesti, joka sopii noudatettavaksi kaikissa tilanteissa.

Tämä kategorisena imperatiivina tunnettu lause esitetään usein muodossa: ”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan kaikkia koskevaksi laiksi.”

Kantilaisen etiikan taustalla puolestaan vaikuttaa niin sanottu kultaisen säännön etiikka, joka nojaa aritmeettiseen ajatteluun, eli Nasaretin miehen käskyyn kohdella toisia ihmisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään.

Voidaan siis sanoa, että Jussi Halla-aho edustaa moraalin puhtainta sydänverta toivoessaan, että maahanmuuttajien Suomessa tekemät seksuaalirikokset ja niiden ikävät seuraukset kohtaisivat niiden syntyyn syypäitä poliitikkoja itseään, toisin sanoen raiskauksia tehneiden turvapaikanhakijoiden maahantulon puolesta puhuneita poliitikkoja.

Samanlaisia esimerkkejä aritmeettisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä löytyy eri puolilta etiikan ja moraalin koodeja. Luonnon kosto ja Hammurabin laki, tasapainon periaate ja Jing sekä Jang.

En halua korottaa Halla-ahoa Jeesuksen rinnalle, sillä Halla-aho ei ole vapahtaja, mutta hän on ehkä pelastaja. Pelastaja, jonka kutsumuksena on säästää suomalaiset ihmiset isommilta vahingoilta.

Sen sijaan Eva Biaudet on eräs syyllinen oikeusvaltion romuttamiseen Suomessa.

Hänet muun muassa valittiin vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaan vuonna 2010 ilman laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa, pelkällä valtioneuvoston erivapaudella ja kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, minkä minä puolestani kaivan esiin hänen lopun elämänsä ajan, sillä olin yksi virantäytössä ohitetuista.

Mitä raiskauksiin ja hallituksen äskettäin tekemiin raiskauslainsäädännön kiristysesityksiin tulee, palaan niihin jonkin ajan kuluttua eduskuntakäsittelyn alkaessa. Kantani on, kuten ilmaisin jo teoksessani Totuus kiihottaa, kriittinen.

En kannata sukupuolielämän vetämistä huurteeseen enkä kansakuntamme laittamista henkisiin kahleisiin vain siksi, että tänne tuppautuu sotilaskarkureista koostuvia joukkioita, jotka tekevät täällä seksuaalirikoksia.

Ei siis pidä tuomita ankarammin seksuaalisesta aloitteisuudesta, niin kuin nyt ollaan tekemässä, vaan pitää estää tänne tulemasta potentiaalisia raiskaajia, joiden seksuaalikulttuuri on peräisin maailman sikoläteistä.

Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet

Tänään ruotsalaisuuden päivänä on jälleen hyvä nostaa esiin muutamia kaksikielisyyteen liittyviä omintakeisuuksia. Kulttuurisesti melko pitkälle Suomea vastaavissa maissa, kuten Sveitsissä ja Kanadassa, ei ole moninkertaista yliopistojärjestelmää, jossa kielierot määräisivät tekemään saman työn useaan kertaan.

Sveitsi on nelikielinen maa, jonka viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retromaani. Kanadan viralliset kielet ovat puolestaan englanti ja ranska. Kummassakaan maassa ei ole monikielisyydestä huolimatta sellaista yliopistojärjestelmää, jossa yliopistojen tehtävät ja toimet täytettäisiin kielipoliittisin perustein ja joissa opetus-, opiskelu- ja työkieli olisi määrätty valtion kielipolitiikkaa silmällä pitäen.

Suomalaisen yliopistopolitiikan kaksikielisyys on eräänlaista apartheidia, joka juontaa juurensa yliopistojen valtiollisuuden aikakaudelta. Valtion virastoissa puhuttiin ja oli oikeus käyttää molempia virallisia kieliä. Perustuslaki sekä valtion kielilaki velvoittivat antamaan opetusta ja mahdollistamaan asioidensa hoitamisen molemmilla kotimaisilla kielillä myös yliopistoissa. Perustuslaki – vaikkakaan ei kielilaki – velvoittaa edelleen julkisoikeudellisia yliopistoja.

Kaksikielisyyden taustalla oli estää maatamme suomenkielistymästä ja taata oma koulutie ruotsinkielisille hinnasta välittämättä. Tiede pyrkii kuitenkin olemaan universaalia. Tutkimusta ei edistä se, että työ tehdään kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi.

Kun valtion rahoittamissa yliopistoissa on jouduttu etsimään säästöjä, tässä olisi hyvät mahdollisuudet säästää, mutta aihe koetaan pyhäksi, eikä siitä edes puhuta.

Muutamissa maissa, kuten Egyptissä, toimii toki yliopistoja, joissa puhutaan pääasiallisena työ-, opetus- ja julkaisukielenä eri kieliä kuin asemamaassa. Eräs esimerkki on Kairon amerikkalainen yliopisto. Mutta tällöin syy erikielisyyteen on yliopiston alkuperä, ei valtion kielipolitiikka, joka Suomessa heikentää tieteen hyötysuhdetta, vähentää tehokkuutta ja luo kitkoja päällekkäisyyden vuoksi.

Ruotsinkielisyys ei ole yliopistoissa vain symboli vaan vallan merkki

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston kaksikielisyys sekä ruotsinkieliset yksiköt, kuten Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, vääristävät myös yliopistojen nimityskäytäntöjä.

Ruotsinkielisistä tehtävistä ja toimista on tullut bunkkereita, joilla taataan ruotsia ensimmäisenä kotikielenään käyttäville paremmat mahdollisuudet päätyä oppituoleille, kuin suomenkielisille. Tämä johtuu siitä, että sujuvaa ruotsia puhuvia hakijoita on tarjolla yleensä suhteellisesti vähemmän kuin suomenkielisiin tehtäviin, joita suomea hyvin osaavat ruotsinkieliset myös hakevat ahkerasti.

Ruotsinkielisten yksiköiden tehtävä on ollut varmistaa ruotsia äidinkielenään puhuville suomenkielisiä parempi kohtelu ja edustus tieteessä. Esimerkiksi omissa oppiaineissani filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa on ruotsinkielisillä professorin vakansseilla ja muilla tehtävillä yliedustus ruotsinkielisten väestölliseen edustukseen verrattuna.

Joillakin tietyillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, on kenties perusteltua, että järjestetään myös ruotsinkielistä opettajankoulutusta. Mutta minkä vuoksi ruotsinkielisille on pyhitetty kokonainen oma kauppakorkeakoulu, kun taloustieteiden kieli on muutenkin valtaosin englanti?  – Ei ilmeisesti minkään muun kuin sen, että omaa koulutusreittiä pitkin ruotsinkielisen porvariston halutaan uusintavan itsensä talouselämän ja rahavallan asemissa.

Myös uudessa yliopistolaissa (2009) turvattiin ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä yliopistolain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä on jättänyt ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä, mutta lain loppupuolella vaaditaan kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön ylenkatseellisuus ja mielenosoitus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Voimassa oleva uusi yliopistolaki puolestaan meni valiokuntien, lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan uskalsi siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Svenska Folkpartietille.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä ovat edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä yhden pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta sen enempää kuin opiskelijoistakaan ei ole kolmannes vaan 5,5 prosenttia.

Svenska kulturfonden pelaa tieteen raharuletin pelimerkit puolueellisesti

Myös tieteen tukeminen on kielipoliittisesti vääristynyttä. Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internetsivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland, siis poliittinen puolue.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomenkielisille ja suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn.

En tarkoita, että suomen kieli ja ruotsin kieli pitäisi uhrata angloamerikkalaiselle kieli-imperalismille ja mitätöidä kotikieltemme asema tieteessä. Päinvastoin: olen aina puolustanut kotimaisilla kiellä tapahtuvaa tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Esimerkiksi kiitin apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaista pari vuotta sitten siitä, että hän vahvisti opiskelijoiden oikeuden tuottaa opinnäyttensä suomenkielisinä ja siten varmisti oikeuden käyttää yliopistoissa molempia kotimaisia kieliä, myös suomen kieltä. Tämän hän taisi tosin tehdä ruotsinkielisiä peläten.

Nähdäkseni tutkimusta tulisi tukea riippumatta siitä, tehdäänkö sitä suomen, ruotsin, englannin tai vaikkapa saksan tai ranskan kielellä. Nyt suomen ja ruotsin kieltä poljetaan kansainvälisissä yhteyksissä, ja Suomessa puolustetaan ruotsin kielen asemaa suhteellisesti paremmin kuin suomen kieltä. Niinpä tilanne pitäisi tasapainottaa poistamalla ruotsinkielisiä suosiva erityiskohtelu yliopistoissa ja tutkimusrahoituksen käytännöissä.

Mitä Kasnäsin manifesti paljasti Sfp:n tavoitteista?

Lopuksi on syytä valaista, millaisin motiivein ja keinoin ruotsinkielisten edunvalvojaksi ilmoittautunut Svenska Folkpartiet i Finland tavoitteitaan edistää. Suomen ruotsinkieliset ja Sfp ovat toimineet kaikkialla kieliryhmänsä omaksi eduksi, ja kyseessä on edunvalvonta, joka pyritään naamioimaan liberaaliksi hyväntekeväisyydeksi, vaikka kyse on ahneesta omien etujen tavoittelusta.

Esimerkin tästä kaksinaismoralismista tarjosi Sfp:n 10.10.2009 hyväksymä Kasnäsin manifesti, jonka puolue sorvasi Kemiönsaarella pitämässään tulevaisuuskonferenssissa. Manifestin kahdeksannessa kohdassa sanotaan, että ”Sfp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan, myös johtotehtäviin, ja vaikuttaa niin, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin kielen ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen”. Manifesti päättyi huudahdukseen: ”Jos Sfp pystyy toteuttamaan nämä kymmenen teesiä, meistä tulee kymmenen prosentin puolue. Kasnäs oli vasta toiminnan alku. Todellinen työ alkaa nyt!”

Alun perin vain ruotsiksi julkaistu manifesti herätti sen verran arvostelua mediassa, että puolue päätti vetää sen pois netistä ja korvata uudella (käännös alkuperäisestä on ilmestynyt täällä). Puolueen tavoitteet olisivat kuitenkin tulleet selviksi vähemmälläkin salailulla.

Sfp on pyrkinyt edistämään maahanmuuttoa hankkiakseen potentiaalisia kannattajia, jotka eivät ole lähtökohdiltaan suomenkielisiä ja joiden puolue toivoo ”valitsevan” ruotsin kielen sekä äänestävän tämän kielipoliittisen ratkaisunsa tuloksena automaattisesti ruotsinkielisten edunvalvojaa, kielipuolueena esiintyvää Sfp:tä.

Todellisuudessa Sfp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisen varakkaan porvariston etujen edistäjä, jota ruotsinkielisistäkin kannattaa vain osa. Esimerkiksi Sdp:llä ja Vasemmistoliitolla on omat ruotsinkieliset äänestäjänsä molempien vasemmistopuolueiden sisällä.

Tulkintamahdollisuuksia jää oikeastaan vain yksi. Sfp tekee maahanmuuttopolitiikallaan kielipolitiikkaa, jonka tuloksena se toivoo kannatuksensa kasvavan. Kielipolitiikalla hankittua kannatuksen nousua puolue taas haluaisi käyttää ruotsinkielisen porvariston sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen.

Yhtälö ei kuitenkaan toimi, sillä maahanmuuttajat eivät mielellään valitse sen enempää suomen kuin ruotsin kieltäkään vaan puhuvat omaansa. Niinpä puolueen perusaksiooma ei päde, ja siksi maa katoaa sen jalkojen alta, kun ruotsin kielen suhteellinen osuus vähemmistökielenä heikkenee.

Maahanmuuton lisäämisessä puolue on kyllä onnistunut Astrid Thorsin ministeriajoilta lähtien. Esimerkiksi Vantaalla venäjän kieli ohitti jo ruotsin kielen. Niinpä myös Sfp:n kannattaisi tavoitella päämääriään puolustamalla Suomea ja suomalaista kulttuuria haittamaahanmuuttoa vastaan, jolloin se tulisi edistäneeksi suomalaisten ihmisten yhteistä etua.


Kirjoituksiani yliopistojen kielipolitiikasta

Yliopistojen kuolinnaamio
Kulttuurikanoja
Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea

Katsaus suomenruotsalaisuuteen

Suomessa asuvia ruotsinkielisiä sanotaan usein suomenruotsalaisiksi, vaikka täsmällisesti ottaen sana ”suomenruotsalainen” viittaakin Suomessa asuvaan Ruotsin kansalaiseen. Suurin osa Suomessa ruotsia puhuvista on kaksikielisiä suomalaisia, joiden äidinkieli vain on ruotsi. Nimitys ”suomenruotsalainen” ei ole kuitenkaan täysin harhaanjohtava, ja ruotsia äidinkielenään puhuvat pitävätkin nimitystä poliittisesti korrektina. He käyttävät sitä mielellään myös itse.

Suomenkielisten suomalaisten on usein vaikea kuvitella, millainen niin sanottujen suomenruotsalaisten asema on ja miten he näkevät Suomen ja Ruotsin väliset suhteet. Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät ole kovin yksiaineksinen ryhmä. Esimerkiksi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla suurin osa ruotsinkielisistä osaa melko hyvin suomea. Etelä-Suomen ”jätte kiva” -ruotsinkieliset ovat oikeastaan sekakielisiä, jotka korvaavat osan ruotsinkielen sanoista selvällä suomella. Tällaista puhetta kuulee jopa Yleisradion X3M-kanavalla.

Sen sijaan Pohjanmaan rannikolla asuvat ruotsinkieliset ovat yleensä niin yksikielisiä, että he osaavat suomea jopa huonommin kuin suomenkieliset kouluruotsia. Pohjanmaan rannikoiden ruotsi on myös perinteikkäämpää, murteellisempaa ja vanhahtavampaa kuin Etelä-Suomessa puhuttava ruotsin kieli.

Ruotsinkielisten välillä on suuria sosiaalisia ja varallisuuseroja. Monet ruotsinkieliset eivät löydäkään paikkaansa kielipuolueeksi sanotusta Rkp:stä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää kokoomustakin porvarillisempana puolueena sen ajaessa lähes yksinomaan ruotsinkielisen kaupunkilaisväestön ja pääomanomistajien etuja.

Silti Suomen ruotsinkielisiä yhdistää tietty kulttuuripoliittinen näkökulma. Suomenkieliset eivät yleensä huomaa, että monet ruotsinkieliset pitävät kotimaatamme edelleen jaettuna valtiona, jonka toisen puolen muodostaa Ruotsi ja toisen Suomi. Heille on olemassa Ruotsi-Suomi, joka tosin kärsii vuonna 1809 tapahtuneesta alueluovutuksesta Venäjälle. Heidän mielestään ruotsinkielisyys yhdistää Suomea pysyvästi läntiseen naapuriin, ja niinpä maassamme asuvat ruotsinkieliset samastuvat ruotsalaiseen kulttuuriin tavalla, joka oikeuttaa puhumaan heistä suomenruotsalaisina.

Esimerkiksi itse tunnen useita Pohjanmaalta muuttaneita ruotsinkielisiä yliopisto-opiskelijoita, jotka katsovat olevansa Helsingissä paljon enemmän ”ulkomailla” kuin vieraillessaan Tukholmassa. He pitävät Ruotsia isänmaanaan paljon mieluummin kuin Suomea. En tietenkään väitä, ettei niin voisi, saisi tai pitäisi olla. Sehän näyttää olevan yhteiskunnallinen tosiasia.

Mutta ilmiöllä on myös poliittisia seurauksia. Monien suomalaisten on ollut vaikea hyväksyä esimerkiksi Rkp:n ja Astrid Thorsin harjoittamaa ulkomaalaispolitiikkaa. Siinä, missä luvattomasta Pohjois-Korean rajan ylityksestä tuomitaan 12 vuodeksi vankeuteen ja Afganistanin rajan luvatta ylittäneet ammutaan, siinä Suomen rajan ilman lupaa ylittäneille annetaan turvapaikka, hotellimajoitus ja toimeentulo. Pohjoismaiden keskinäinen passi- ja liikkumisvapaus oli puolestaan maailmanluokan harvinaisuus jo 1970-luvulla, mutta Thors ja hänen kannattajansa ovat tehneet virheen olettaessaan, että se, mikä toimii Pohjoismaiden välillä, toimisi koko maailman mittakaavassa.

Rkp:ssä ei ole ymmärretty, että ruotsinkielisten laittautuminen samaan veneeseen Afrikasta ja Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien kanssa on ollut merkki samastumisesta epäadekvaatteihin ryhmiin. Etnisesti erilaisten maahanmuuttajien etujen edistäminen on ollut myös eräänlainen yhteiskunnallisen protestoimisen muoto ja yritys tuottaa itselle omanarvontuntoa ”auttajaksi” tekeytymällä. Ruotsinkielisten harjoittama suvaitseminen ja hyysääminen ovat olleet käytännössä tuomarinrooliin ja toisten yläpuolelle asettumista sekä halua kokea itsensä sitä kautta tärkeiksi.

Puolueen opportunismi ja kannattajien kalastelu näkyvät Rkp:n hyväksymässä Kasnäsin tulevaisuusmanifestissa (10.10.2009), jonka kahdeksannen kohdan mukaan ”Rkp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan [...] ja vaikuttaa siten, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen.” Peittelemätön tavoite on, että tätä kautta ”[...] meistä tulee kymmenen prosentin puolue.” (Puolue tosin muokkasi manifestiaan myöhemmin ja sensuroi siitä pahimmat ylilyönnit saamansa kritiikin perusteella.)

Rkp:n ajama yltiöliberaali maahanmuuttopolitiikka on mysteeri niin kauan kunnes huomataan, että ruotsinkieliset pitävät itseään maahanmuuttajan asemassa olevina. He pitävät itseään maahanmuuttajina sekä Suomessa oleskellessaan että Ruotsiin emigroituessaan. Tästä syystä monet häilyviksi muuttuneilla raja-alueilla asuvat ruotsinkieliset ovat halunneet pelata ulkomaalaisten pussiin Suomessa. Kyseinen politiikka on ollut kuitenkin ristiriitaista ja ruotsinkielisille itselleen epäedullista, sillä kaukaa muuttaneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten etujen edistäminen on heikentänyt ruotsinkielisen vähemmistön omaa asemaa.


Kulttuuripolitiikkaa diffuuseilla rajavyöhykkeillä

Kansanedustaja Anna-Maja Henrikssonin uhkaus Ahvenanmaan itsenäistymishankkeella, ”jos ruotsin kielen asema ei kohene”, nosti vuosi sitten ihokarvat pystyyn monilta mannersuomalaisilta. Suomenkielisten suomalaisten kannalta kyseinen politikointi onkin ollut perin epäisänmaallista.

Ilmiötä voidaan kuitenkin ymmärtää kulttuurieron valossa. Esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkielisissä kunnissa ja kaupungeissa luetaan tukholmalaisia iltapäivälehtiä, ja TV-antennit on suunnattu Pohjanlahden yli länteen. Kirjallisuus ja populaarikulttuuri tulevat Ruotsista. Pietarsaarelainen ja kristiinankaupunkilainen nuoriso ei juuri tunne sellaisia suomenkielisiä poppareita kuin Jenni Vartiainen tai Antti Tuisku, mikä saattaa vaikuttaa oudolta, sillä suomenkielisessä mediassa heidän näkyvyytensä ja tunnettuvuutensa on lähes sataprosenttista.

Ruotsinkieliset ummistavat silmänsä ja korvansa suomenkieliseltä kulttuurilta. Pohjanmaa, joka suomalaisten mielestä on lännessä, on Österbottenilla asuvien ruotsinkielisten mielestä idässä. Kyse on Pohjanlahden ”itäruotsalaisesta” vähemmistöstä, joka ikävöi ja kaipaa Ruotsiin mutta joutuu asumaan meren erottamana omasta kulttuuristaan.

Monet ruotsinkieliset suomalaiset kokevatkin maamme rangaistussiirtolana ja muuttavat mielellään Ruotsiin, mikäli tilaisuus tulee. Suurin osa ruotsinkielisistä ylioppilaista pitää nykyisin ensisijaisena vaihtoehtona lähteä johonkin Ruotsin parhaista yliopistoista: Tukholmaan, Uppsalaan tai Lundiin. Siirtymistä helpottaa se, ettei Ruotsissa järjestetä pääsykokeita, vaan valinta tapahtuu yksinomaan todistusten perusteella. Niinpä ruotsalainen yliopistolaitos on jo kauan naarannut pois ruotsinkielisten ylioppilaiden parhaimmiston. Åbo Akademiin ja muiden yliopistojen ruotsinkielisiin oppiaineisiin päätyy vain keskinkertainen rupuliväki.

Myös ne ruotsinkieliset, jotka kouluttautuvat Suomessa, lähtevät valmistuttuaan helposti Ruotsiin, ja tätä kautta Suomessa toimiva ruotsinkielinen koulutusjärjestelmä tulee toimineeksi Ruotsin valtion hyväksi. Syynä koulutetun ruotsinkielisen väen siirtolaisuuteen on sen yksikielisyys. Ruotsia puhuvana se ei työllisty tai ei halua työskennellä Suomessa, eikä kyse ole vain siitä, ettei ruotsinkielisiä hyysättäisi Suomessa tarpeeksi. Mikäli Suomessa asuvien ruotsinkielisten suomen kielen taidot olisivat paremmat, he voisivat jäädä maksamaan veroina myös Suomessa hankkimansa koulutuksen.

Asian voi sanoa niin, että ruotsinkielisyyden ylläpito Suomessa tukee Ruotsin valtion etuja ja merkitsee Suomen valtion subventiota ruotsalaiselle kulttuurille sekä Suomessa että Ruotsissa. Nähdäkseni Suomen ruotsinkielisten ei kannattaisi kääntää selkäänsä oikealle kotimaalleen Suomelle saati käyttää Ahvenanmaan itsenäisyyshankkeita panoksena kielipoliittisessa nappikaupassa. Ruotsissa suomenruotsalaisten asema on sosiaalipoliittisesti paljon surkeampi kuin Suomessa, vaikka kieli läntisessä naapurissamme onkin heille sama. Tosiasiassa suomenruotsalaiset ovat Ruotsissa asuessaan kansankoti-ideologiaan liittyvän väärän ystävällisyyden (den falska vänligheten) vankina ja ylenkatseellisuuden kohteena.

Olen myös eri mieltä siitä, miten ruotsinkielisten asemaa pitäisi Suomessa tukea. Rkp:n mielestä paras keino on ruotsinkielisyyteen panssaroituminen – omasta mielestäni suomenkielisyyden lisääminen ruotsinkielisten omassa keskuudessa.


Etuoikeuksia ja takapajuisuutta

Suomenruotsalaisten ja suomenkielisten suomalaisten välisen eron hahmottaminen pelkäksi kielipoliittiseksi eroksi on pelkistävää. Kielivähemmistöön kuuluminen on melko vähäpätöinen asia esimerkiksi seksuaalivähemmistön jäsenyyteen verrattuna. Seksuaali-identiteetti koskee ihmisen koko persoonaa, arvomaailmaa ja elämäntapaa. Sen sijaan kielivähemmistöön kuuluminen liittyy lähinnä siihen tekniseen kysymykseen, millä kielellä ihmiset viestivät keskenään.

Kommunikaatio voidaan tietysti käsittää laajemmaksikin ilmiöksi, mutta se on myös pakko nähdä laajemmin, jotta kielipolitiikan varjolla harjoitettua vallankäyttöä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan Ruotsin valtion etuja Suomessa edustava puolue, jonka jäsenet ja kannattajat käyttävät kielipolitiikkaa verukkeena edistääkseen omia, suomalaisten eduista poikkeavia, sosiaalisia ja taloudellisia intressejään Suomessa.

Osa ruotsinkielisistä nauttii hemmotellusta asemasta Suomessa, eikä asennoituminen ole aina vastavuoroista. Stockmannin tavaratalossa hienostorouvilla on tapana kiusata junantuomia myyjäharjoittelijoita vaihtamalla keskustelukielekseen ruotsin, jos he huomaavat, että myyjällä on suomenkielinen sukunimi rintapielessään. Monet ruotsinkieliset sulkeutuvat omaan laeilla suojattuun vähemmistöasemaansa, joka on elitistinen eikä kärsi minkäänlaisesta vähemmistösyrjinnästä vaan enintään omasta sisäänpäin lämpiävästä narsismistaan.

Rkp:n harjoittamasta yksikielisyyden ylläpidosta koituu toisaalta haittaa niille ruotsinkielisille, jotka haluaisivat identifioitua suomenkielisiin. Varsinkin monet rannikkoseudun ruotsinkieliset nuoret kärsivät siitä, ettei heille ole opetettu riittävästi suomea, sillä myöhemmin elämässään useat heistä haluaisivat tulla toimeen suomenkielisen väestön kanssa.

Myös ankkalampena tunnettu ilmiö on edelleen voimissaan. Ruotsinkielisen pääoman hallitsemat yritykset eivät juuri koskaan palkkaa suomenkielisiä työntekijöitä. Sinikeltaisen pääoman linnakkeet toimivatkin lähinnä ruotsia äidinkielenään puhuvien suojatyöpaikkoina, joihin muilta kuin ruotsiksi koulunsa käyneiltä on pääsy kielletty.

Nobel-säätiötä varakkaampi suomalainen Svenska kulturfonden myöntää rahoitusta vain ruotsin kielellä tapahtuvaan työskentelyyn, kun taas Suomen Kulttuurirahasto tukee tasapuolisesti kaikkea suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää kieleen katsomatta. Suosiessaan ruotsinkielisiä hakijoita pelkän kielen perusteella Svenska kulturfonden käytännössä rikkoo tieteellisiä arviointiperusteita ja toimii perustuslain vastaisella syrjivällä tavalla. (Vetoomus asian korjaamiseksi löytyy tästä.)

Kulturfondenin menettely pitää yllä kielirasismia Suomessa: sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §). Näin on siitä huolimatta, että ruotsinkielisten osuus yliopistojen opiskelijoista ja työntekijöistä on huomattavasti pienempi ja ruotsinkielisille on jo omat korkeakoulunsa ja professuurinsa.

Myös ruotsinkielisille ylioppilaille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista kohtuuttoman suuri osa on ruotsinkielisiä. Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland tukee tunnetusti vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta Sfp:tä, joka ei ole suvainnut ottaa käyttöön edes virallista suomenkielistä nimeä.

Jos säätiö edustaisi kaksikielisyyttä, sen kannattaisi edistää suomen kielen leviämistä erityisesti Ahvenanmaalla ja rannikkoseudun ruotsinkielisissä kunnissa. Muussa tapauksessa Rkp ja sen taustalla oleva säätiö tulevat vain syventäneiksi suomenruotsalaisten asemaa väliinputoajina, jotka eivät pysty assimiloitumaan suomalaisiin mutta kokevat myös ruotsalaisen kansankodin ja sen pettävän ystävällisyyden itselleen vieraiksi.


Ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista

Entä onko ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä sellaisia perustavanlaatuisia eroja, jotka oikeuttaisivat vuosisatoja vallinneen kiistan tai auttaisivat selittämään ajasta aikaan jatkuvaa konfliktia? Suomalaisten ja ruotsalaisten sen enempää kuin suomenkielisten ja ruotsinkielistenkään elämäntavasta ei ole nykyisin hahmotettavissa suuria kieliryhmä- tai kansallisuuskohtaisia eroja, mutta niitä on kylläkin helppo löytää maidemme ajatteluperinteistä.

Ruotsi on läpikotaisin sosiaalidemokraattinen kulttuuri, jossa ei ole nimeksikään filosofista tarttumapintaa. Se on yksiaineksinen ja likilaskuinen, sillä sen korkeimpana arvona pidetään tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus taas on kaiken arvofilosofian räikein paradoksi, sillä arvot itsessään muodostavat hierarkkisen järjestelmän. Lisäksi arvojen olemassaolosta seuraa subjektiivisia arvostuksia, joiden mukaisesti jotkin asiat mielletään arvokkaammiksi kuin toiset.

Niinpä arvojen olemassaoloon liittyy joka tapauksessa näkemys eriarvoisuudesta, eikä arvojen olemassaoloa voida tunnustaa ilman eriarvoisuuden myöntämistä. Mikäli on olemassa arvoja, niiden välillä pitää vallita eroja. Muussa tapauksessa ihmiset joutuvat elämään yksiarvoisuudessa, kuten Ruotsissa.

Ruotsalaisessa kulttuurielämässä arvojen erot on käytännössä kielletty ja latistettu uskottelemalla ihmisille, että arvot lakkaavat olemasta pelkillä poliittisilla ohjelmanjulistuksilla. Koska ruotsalaiset ovat pitkälti uskoneet tämän mielipiteidenmuokkauksen, Ruotsi on postmodernia merkityksettömyyttä heijasteleva kulttuuri. Sen kansa on simplifioitua juuri siksi, ettei se ymmärrä edes kärsiä arvojen tyhjiöstä vaan vaatii itse tuota typerryttävää tasalaatuistamista: holhousta, tarkkailua ja merkitykset nujertavaa turvallisuutta.

Ruotsalaisessa sosiaalidemokratiassa tasa-arvoa ei ymmärretä mahdollisuuksien tasa-arvoksi, josta lähtien ihmiset tavoittelisivat henkistä ja aineellista vapautta, vaan se ymmärretään päämääräksi, johon pyritään yhdenmukaistamalla. Tämä edellyttää tietenkin tasapäistämistä. Tasa-arvo mielletään Ruotsissa samanlaisuudeksi. Se taas herättää kysymyksen, miten voidaan tunnustaa tasa-arvopolitiikan päämääränä olevaa erilaisuutta, kun kaikki on tehty samanlaiseksi standardisoimalla.

Ruotsi on turvavöihin ja -kypäriin kahlittu filosofiaton kulttuuri. Pahimman esimerkin juustokuvun alla asumisesta tarjoaa ruotsalainen yliopistofilosofia, joka on (mikäli mahdollista) vielä systeemikeskeisempää ja omaan analyyttisyyteensä tukehtuvampaa kuin suomalainen. Se hakee oikeutusta professorien palkkojen maksuun kognitiotieteestä, neurologiasta ja muusta positivistisen ihmiskuvan toistamisesta aivan niin kuin lapsi, jolta on tekeminen loppunut.

Sen sijaan Suomi on traumaattinen kulttuuri omine itsenäistymiskamppailuineen ja toisen maailmansodan arpineen. Suomi on myös vahvemmin luokkayhteiskunta, jossa tosin on aina ollut intellektuaalisesti motivoitunut työväestö. Suomesta löytyy kapinallisuutta, joka on oman ajattelun ehto. Sen merkiksi Suomessa on myös menestyvää eksistenssifilosofiaa, hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa, ja Suomessa kukoistaa anarkistisen, viranomaisvastaisen ja protestanttisen ajattelun perinne.

Ruotsissa merkittävimmät julkiset puheenaiheet rajoittuvat nykyään ruotsindemokraattien esiinnousuun ja kansallismielisyyden kauhisteluun sekä kuningashuoneen seksiskandaaleihin. Ulkomaalaisten mielestä syvällisin ruotsalaisuus kiteytyy ruotsalaisvitseissä, joista laitan esimerkiksi yhden tähän. – Kysymys: miksi Jeesus ei voinut syntyä Ruotsissa? Vastaus: koska Ruotsista ei voida löytää yhtään neitsyttä eikä kolmea viisasta miestä.


Suomen yksikielisyys kaikkien etu

Suomessa ruotsalaisuuden vaikutukset tunnetaan selvimmin ruotsin kielen pakollisesta kouluopetuksesta. Suomalaisille paukutetaan edelleen päähän ruotsin kieltä, vaikka ruotsinkielisyys ei olekaan Suomessa muuta kuin muistomerkki imperialismin ajalta ja jäänne vieraan kansakunnan harjoittamasta pakottamisesta. Pakkoruotsin asema kuitenkin horjuu. Siitä saatiin näyttöä Yleisradion Pakkoruotsi-illassa, jonka voi katsoa Ylen Areenasta. Pakkoruotsin aseman onkin syytä horjua, sillä ruotsinkielisyyden keinotekoinen ylläpito Suomessa ei merkitse muuta kuin Ruotsin valtion etujen toteuttamista ja suomalaisten omaa tappiota.

Kaikki tietävät, että pakkoruotsi on simputusta. Parhaiten sen ymmärtävät suomen kieltä osaavat ruotsinkieliset itse. Ruotsin kielen ensisijaiseksi kielekseen ilmoittaa Suomessa vain 5,4 prosenttia väestöstä, ja heistäkin suurin osa on suomen kielen taitoisia.

Pelkästään ruotsia puhuvia suomalaisia alkaa olla yhtä vähän kuin somalin kieltä tai venäjää puhuvia. Niinpä Rkp:n edustama löysä maahanmuuttopolitiikka on merkinnyt vain sen oman haudan kaivamista, kun ruotsin kieltä vaaditaan nyt väistymään kansainvälisempien kielien tieltä.

Ja syystä. Kaikilta suomalaisilta pitäisi nähdäkseni edellyttää vain yhden kielen, eli suomen kielen, taitoa. Suomen kieli toimisi tällöin juuri sellaisena ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka takaisi kommunikaation onnistumisen käytännön yhteyksissä. Ymmärtämistä ei edistä se, että yhdet jos toisetkin osaavat kahta tai useampaa kieltä, vaan se, että kaikki osaisivat ainakin yhtä kieltä.

On tietysti mukavaa, että osataan monia kieliä. Nähdäkseni kansalaisten tulisi kuitenkin voida vapaasti valita, mitä kieliä he opiskelevat suomen kielen lisäksi. Jos vieraiden kielten opetuksessa pääkielen (yleensä englannin) rinnalle voisi valita kaksi muuta kieltä, olisi järkevintä keskittyä maailmalla laajasti puhuttaviin kieliin.


Suomenkielisten asema Ruotsissa

Ruotsin kielen asemaa koskevat valittelut Suomessa osoittautuvat aiheettomiksi, jos tilannetta verrataan Suomen kielen asemaan Ruotsissa. Ruotsin valtio tunnusti suomen kielen viralliseksi vähemmistökieleksi vasta vuonna 2000. Esimerkiksi Tukholmassa toimii kuitenkin edelleen vain muutama suomenkielinen esikoulu ja yksi peruskoulu, vaikka samana vuonna kaupungissa asui ruotsinsuomalaisia peräti 46 927, eli yhden keskikokoisen kaupungin verran.

Runsaat 200 000 Ruotsissa asuvaa Ruotsin kansalaista on syntynyt Suomessa, ja noin 100 000 Suomen kansalaista asuu Ruotsissa. Osa heistä on tietenkin ruotsia osaavia suomenruotsalaisia, mutta myös suomen kielen taitoisia on Ruotsissa suhteellisesti enemmän kuin ruotsinkielisiä on Suomessa. Tutkimusten mukaan suomen kieltä osaa 4,7 prosenttia ja Tornionjokilaaksossa puhuttavaa suomen kielen murretta, meankieltä, 1,7 prosenttia Ruotsin väestöstä.

Ruotsin valtio ei kuitenkaan ylläpidä suomenkielisiä yliopistoja eikä kulttuurilaitoksia, vaikka suomea osaa Ruotsissa yhteensä 6,4 prosenttia väestöstä. Tätä vääryyttä korostaa se, että suuri osa Ruotsissa suomea puhuvista ei ole siirtolaisia eivätkä heidän jälkeläisiään vaan Ruotsissa syntyneitä ja Pohjois-Ruotsin suomenkielisistä polveutuvia, joilla pitäisi olla perustuslaillinen oikeus suomen kielen käyttämiseen. (Tilastotietoja tässä.)

Olisi tietenkin väärin siirtää valtioiden välisiä kielikonflikteja yksittäisten kansalaisten riesaksi, eikä kansanryhmien välisten eroavuuksien kärjistäminen ole oikein. Sen asemasta voitaisiinkin etsiä suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteistä etua Suomessa. Yhteisen edun mukaista olisi se, että ruotsinkieliset luopuisivat vapaaehtoisesti ruotsista ja omaksuisivat suomen kielen. Yhtenäiskulttuuri vahvistaa kansakuntaa ja tekee siitä entistä rikkaamman. Ehkä myös Ruotsissa asuvien suomenkielisten kannattaisi muuttaa Suomeen helpottamaan meillä vallitsevaa työvoimapulaa.


Kohti suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteisiä etuja

Ruotsia pakko-opetetaan kouluissa ja virkamiehiltä vaaditaan ruotsin kielen taitoa vain siksi, että näin halutaan todistella vuosisatoja vanhan kielipoliittisen valtasuhteen jatkumisesta. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Puhe pakkoruotsista on symbolista jankutusta aidanseipäästä, kun pitäisi puhua itse aidasta.

Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisten erikoisetuja suojeleva intressiryhmä, jonka tehtävänä on edistää ruotsinkieltä puhuvan taloudellisen eliitin etuja Suomessa. Aiemman analyysini Rkp:n olemuksesta ja nykytilasta voi lukea tästä.

Suomalaiset ovat voineet saada oikeutta suomen kielellä vasta vuodesta 1863, jolloin kansallisfilosofimme J. V. Snellman kävi hakemassa keisari Aleksanteri II:lta niin sanotun kielistatuutin. Asetuksella sallittiin suomen kielen käyttö virallisissa yhteyksissä, tosin ruotsin ja venäjän rinnalla ja 20 vuoden siirtymäajalla.

Siirtymäajasta on tosiasiassa tullut 150 vuoden pituinen, aivan niin kuin ”tilapäisestä autoverostakin” vuodelta 1958 lipsahti valtionhallinnossa yli 50 vuoden mittainen. Simputus olisi nyt aika kääntää nurin, ja hanhenmaksapalleroita Café Kafkassa popsivat helmikanat voisi lopultakin pakottaa puhumaan Suomessa suomea aivan niin kuin suomalaisetkin pakotetaan puhumaan Ruotsissa vieraillessaan valtakunnan virallista kieltä: ruotsia.

Parasta suomenruotsalaisissa on heidän huumorintajunsa, joka perustuu vähemmistöasemaan. Kun katselee kulttuuria vähemmistön jäsenenä, valtakulttuurin piirteet valottuvat kenties selvemmin. Yksi tapa kompensoida vähemmistöasemasta johtuvaa stressiä onkin juuri huumori, jolla voidaan laukaista yhteiskunnallisia konflikteja; vastaavia esimerkkejä tarjoavat muiden muassa homojen ja juutalaisten harjoittama itseironia sekä valtakulttuureita kohtaan osoittama kyynisyys. Tämän johdosta Suomen ruotsinkieliset televisio- ja radiokanavat tuottavat yleensä välkympää ohjelmaa kuin suomenkieliset. Ja sanovathan ruotsinkieliset itsekin olevansa monin tavoin parempaa kansaa.

Ruotsinkielisten ja suomenkielisten konfliktit Suomessa johtuvat suureksi osaksi siitä, että suomenkieliset eivät ymmärrä ruotsinkielisten kannanotoissa olevan kyse alun alkaen pelkästä huumorista. Esimerkiksi Astrid Thorsin maahanmuuttopolitiikkaa ei olisi alun alkaen pitänyt ottaa vakavasti, vaan se olisi pitänyt ymmärtää vitsiksi, jolle olisi pitänyt nauraa myös ministeriöissä. Virkamiehet kuitenkin päätyivät ottamaan asiat todesta pelkän virkahierarkiaan liittyvän pelon vuoksi, vaikka Thors itse oli kannanotoissaan niin epälooginen, että hänen johtopäätöksensä olivat suorastaan loogisella tavalla epäloogisia.

Ruotsalaisuuden päivänä

Yhdysvaltain terrori-iskujen muistopäivä on tunnetusti 11.9., eli amerikkalaisittain 9/11. Kun kyseiset numerot näppäilee puhelimeen, saa yhteyden paikalliseen aluehälytyskeskukseen aina idästä länteen, halki koko preerian. ”911” on myös Porschen tavaramerkki, ja Berliinin muuri puolestaan murtui 9.11. Kun numeroita käännetään vielä vähän niin kuin hedelmäpelissä, kalenteriin kiertyy lukema 6.11., jolloin juhlitaan ruotsalaisuuden päivää.

Ruotsalaisuuden päivä luotiin, kun vastikään perustettu Suomen ruotsalainen kansanpuolue (Svenska folkpartiet i Finland) ryhtyi vuonna 1908 viettämään erityistä juhlapäivää, jonka tarkoituksena oli vahvistaa ruotsinkielisen kansanosan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päiväksi valittiin Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä kolmikymmenvuotisessa sodassa, sillä kyseiseen Manner-Euroopassa käytyyn sotaan osallistumisella oli luotu pohja Ruotsin suurvalta-asemalle. Folktinget-järjestön (eli ”suomenruotsalaisten kansankäräjien”) mukaan ruotsalaisuuden päivän tarkoituksena on nykyisin ”kunnioittaa Suomen kieliryhmien yhteistä kaksikielistä isänmaata”.

Respektioon onkin ollut tarvetta, sillä kieliriitojen värittämällä 1930-luvulla ruotsalaisuuden päivän juhlintaa varjostivat jopa katutappeluiksi kärjistyneet kiistat kieliryhmien välillä. Päivän merkitys on tosin vaihdellut ajasta aikaan.

”Suomalaisuusintoilijoiden” piirissä päivää pidettiin ”aggressiivisen imperialismin juhlapäivänä”, kun taas toisen maailmansodan aikana pyrittiin korostamaan kansan yhteenkuuluvuutta kielirajoista huolimatta. Koska vuonna 1632 kuolleen Kustaa II Adolfin aikakaudella puolestaan käytiin Ruotsin suurvalta-ajan verisimmät sodat, joita sekä Napoleon Bonaparte että Carl von Clausewitz myöhemmin ihailivat, ruotsalaisuuden päivänä voitaisiin oikeastaan juhlia sitä, että soturikuningas tuona päivänä todellakin kuoli!


Katsaus Suomen ruotsalaiseen historiaan

Liputuksia järjestetään juhlaksi, muistoksi, suruksi ja tervehdykseksi. Mikäli ruotsalaisuuden päivää juhlittaisiin vain Suomen ja Ruotsin yhteisen historian muistoksi, olisi kenties hyväksyttävää, että siniristilipulla tervehditään sen oman alistajan menneisyyttä. Mutta kun Rkp aloitti päivän viettämisen, tarkoitus oli juhlistaa puolueen omakseen väittämää ruotsalaisuutta ja ruotsin kielen asemaa Suomessa. Juhlimista tässä asiassa on ollut vain sikäli kuin suomenkieliset ovat voineet olla ylpeitä pakkoruotsin ylläpitämisestä Suomessa. Myöskään ruotsalaisuus ei ole käsittääkseni minkään puolueen omaisuutta, vaan se liittyy osana koko Suomen historiaan, jossa on sekä valoisia että varjopuolia.

Yhteisten juhlapäivien viettäminen on vaikeaa silloin, kun historian kiroukset ja siunaukset eivät ole yhteisiä, toisin sanoen, kun toisen tappio on toisen voitto. Suomen itsenäisyyden ja suomalaisten ihmisten kannalta Suomen ja Ruotsin yhteisestä historiasta on juontunut kuitenkin paljon suoranaista hyvää.

Koulutus ja lainsäädäntö tulivat Suomeen Ruotsin kautta, ja Ruotsin vaikutuksesta suomalaisista tehtiin länsimaalaisia. Toisaalta ruotsalaisten hellimä väite, että sivistys levisi Suomeen nimenomaan ruotsalaisten hyväntekeväisyyden vuoksi, ei ole yksiselitteisesti tosi.

Kun Ruotsi liitti Suomen länsiosan yhteyteensä, Suomesta tuli varsin itsenäinen osa Kalmarin unionia. Virallinen kieli oli tuohon aikaan latina ja Kalmarin unionin yhteinen viestintäkieli alasaksa. Pohjoiseurooppalaisten kaupunkien kaupallisista syistä kokoon panema Hansaliitto puolestaan kasvoi 1300-luvulla merkittäväksi sotilasmahdiksi, jonka merkitys oli Kalmarin unionin luokkaa. Aatteet ja ihmiset liikkuivat Hansaliiton aluksilla, ja ruotsin ja suomen kielillä sekä maiden omalla kulttuurilla tunnustettiin olevan lähinnä paikallista merkitystä. Tämä tavallaan tuki kulttuurien itsenäisyyttä Pohjolassa.

Unionin jäsenistä Tanskan mielenkiinto kohdistui sittemmin etelään ja Ruotsin itään. Kun Kalmarin unioni vuonna 1520 ajautui valtioliitoille tyypillisellä tavalla sisäisiin ristiriitoihin ja Tanskan vastakruunattu kuningas Kristian II pani toimeen Tukholman verilöylyn, unioni hajosi lopullisesti, ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa. Tästä alkoi Suomen ruotsalaistumisen aika, joka sujui edistyksellisessä hengessä aina liberalismin ja utilitarismin sävyttämältä 1600-luvulta valistusfilosofian vuosisadalle ja 1700-luvun kustavilaiselle aikakaudelle, jolloin yhteiskunnallista kehitystä hallitsivat Kustaa III:n ja Kustaa IV Adolfin suosimat klassiset ihanteet.

Sen sijaan kristinusko oli levinnyt Suomeen jo aiemmin Novgorodin vaikutuksesta, mistä näyttöä antaa esimerkiksi sanojen ”pappi” ja ”Raamattu” etymologia. Epäsivistystä ja taikauskoa välittyi Suomeen myös Ruotsista, jonka vaikutuksesta Suomessa oli alettu tuntea muiden muassa teiliratas, polttorovio, mestauskirves, hirsipuu, jalkapuu, aasin länget ja noitavainot.

Ruotsinvalta raskautti Suomea alistamalla maamme siirtomaaksi, jonka tärkein maailmankaupan aines, terva, pakotettiin myymään Tukholman kautta markkinoille. Aina kun muistutetaan, että siirtomaaimperialismin orjalaivat oli tilkitty suomalaisten valmistamalla tervalla, voidaan väitettä vastaan puolustautua huomauttamalla, että kyseinen terva oli lähtöisin siirtomaaksi alistetun kansakunnan pannuista. Suomalaiset eivät siis ole huonolla menestyksellä pesseet käsiään siirtomaaimperialismiin osallistumisesta.

Myöskään Venäjän valta ei ollut Suomessa vain kielteinen asia, sillä se mahdollisti Suomen irtautumisen Ruotsista. Muutoin Suomi olisi hyvin todennäköisesti edelleen osa Ruotsi-Suomea. Niille, jotka pitävät Suomen itsenäisyyttä arvossa, Venäjän valta oli loppujen lopuksi hyväksi, ja tässä valossa jopa sortokausien vääryydet jäivät lopulta vähäpätöisiksi. Myös Pietarin hovi oli länsimaalaistumisessaan paljon Suomea edellä, vaikkakaan suomalaisten kannalta Venäjän ja Ruotsin etupyrkimyksissä ei ollut kyse ensisijaisesti sivistyksen levittämisestä vaan poliittisesta vallankäytöstä ja kilpailusta Suomessa.

Tietenkin ruotsalaisuuden merkitys oli sortokausien aikana tasapainottava. Ilman henkistä sitoutumistamme länteen olisi idästä tuleva isäntä laittanut suomalaiset pakkovenäjän opiskeluun. On syytä muistaa, että niin suomen kirjakielen isä Mikael Agricola kuin kansallislaulumme sanoittaja J. L. Runebergkin olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja että Suomen viralliset kielet olivat ruotsi ja venäjä ennen J. V. Snellmanin Aleksanteri II:lta hakemaa kielistatuuttia.


Suomen vaikutusvaltaisin rasisti

Suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteiseen historiaan mahtuu myös synkkiä lukuja. Keskeisimmän niistä kirjoitti Helsingin yliopiston ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori Axel Olof Freudenthal (1836–1911), jota muutamat ovat pitäneet pahimmanlaatuisena rasistina.

Maltillisimmissa näkemyksissään Freudentahl edusti kantaa, että Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät olleet ruotsalaistuneita suomalaisia tai suomalaistuneita ruotsalaisia vaan ruotsalaisia. Suomessa asui hänen mielestään kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita vain kutsuttiin suomalaisiksi. Niinpä hän suositteli, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa ”suomenmaalaiseksi”. Freudenthalin ajoista asti Suomen ruotsinkieliset ovat nimittäneet itseään etniseen alkuperään viitaten ”suomenruotsalaisiksi” ja ”suomenmaalaisiksi” erotuksena ”suomalaisista”. Juuri hänen ideologiseen vaikutukseensa perustuu myös Rkp:n Suomessa yllä pitämä separatismi.

Jyrkimmissä näkemyksissään Freudenthal oli varmastikin Suomen vaikutusvaltaisin ja tunnetuin rasisti. J. V. Snellmanin kanssa hän oli yhtä mieltä ainoastaan siitä, että kieli määrää kansallisuuden, mutta muutoin Freudenthalin ja muiden svekomaanien ”kaksi kieltä, kaksi kansaa”-malli nousi vastavoimaksi Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli”-aatteelle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli tuon ajan kielifilosofisten käsitysten mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti, ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) taas oli hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset eivät muodostaneet yhteistä kansakuntaa mutta kylläkin yhden Suomen kansan (finländska folket), jota ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintoperinne olivat Freudenthalin mielestä oikeutettuja hallitsemaan.

Ajatustensa äänitorveksi Freudenthal perusti sanomalehti Vikingenin, joka ilmestyi 1870–1874 ja joka hyökkäsi häikäilemättömästi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin vastaan. Suomenkielinen enemmistö nähtiin sen piirissä lähes pelkästään uhkana ja suomalaistamispolitiikka myönnytyksenä venäläistämiselle. Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden teorioiden äärimmäisissä osissa väitettiin, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.

Sen sijaan fennomaanit eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kannattaneet rotuoppeja. Tämä oli ymmärrettävää, sillä juuri rotuopit olivat luokitelleet suomenkieliset muita eurooppalaisia alemmaksi mongoloidiseksi roduksi. Toisaalta myöskään suomenkieliset eivät yleisesti kiistäneet mongolien alemmuutta vaan pyrkivät lähinnä itse vapautumaan tuosta itäeurooppalaista ja uralilaista alkuperäänsä korostavasta leimasta.

Mutta yli koko Pohjolan levinneen germaanisen rasismin valossa suomalaisia pidettiin pelkkinä ali-ihmisiä, jotka olivat kyvyttömiä sivistymään. Tämän historian muistoksi yhä edelleen Suomessa pidetään yllä ruotsinkielisten etuoikeuksia yliopistokoulutukseen. Nykyisen käsityksen mukaan suomalaiset eivät ole ehkä kyvyttömiä mutta kylläkin kielensä vuoksi ansiottomia sivistymään. Sen vuoksi – ja suomenkielisten huonon itsetunnon merkiksi – Suomen nyky-yliopistoissa palvotaan ”kansainvälisyyttä” ja vierailla kielillä puhumisen taitoa.

On huomionarvoista, että missään väkiluvultaan yhtä pienessä valtiossa ei pidetä yllä samanlaista kielipoliittisesti jaettua koulutusjärjestelmää kuin Suomessa, jossa ruotsinkielisille on omat yliopistonsa ja koulunsa. Tätä kaksikerroksisuutta ei voida välttämättä pitää seurauksena demokraattisista oikeuksista tai halusta turvata tasa-arvoa, vaan sitä voidaan pitää myös eräänlaisena apartheid-järjestelmän ilmentymänä Pohjois-Euroopassa. Mainittakoon, että tuberkuloosista kärsivänä Freudenthal oleskeli pitkiä aikoja Algeriassa, jonka siirtomaaoloista hän on saattanut saada vaikutteita käsityksiinsä, miten emämaiden pitää kohdella alamaisia. Kiintoisaa onkin, että Suomella oli samanlainen, muodollisesti tasavertainen, asema Ruotsin kanssa kuin Algerialla oli siirtomaana Ranskan kanssa.

Aikana, jolloin monet suomenruotsalaiset ovat arvostelleet suomenkielisiä haluttomuudesta assimiloitua eurooppalaisuuteen ja pelosta joutua kielivähemmistönä poljetuksi, on silmiä avaavaa huomata, millaisia suomalaisten omien kielikiistojen ”toisen puolen” kokemukset ovat olleet suomalaistamispolitiikasta. Ruotsinkieliset ovat pitäneet suomalaisiin identifioitumista vielä suurempana uhkana omalle identiteetilleen ja olemassaololleen kuin muiden kielten ja kulttuurien vaikutusta Suomessa.

Eräs merkki Rkp:n piirissä vallitsevista autoritaarisista asenteista on nykyaikana se, että Suomen ruotsinkielinen rahvas ei liity aatteellisesti yhteen johtavan ruotsinkielisen eliitin kanssa. Rkp:ssä on sekä konservatiiviset, agraariset että sosiaaliliberaalit siipensä, mutta myös poliittisilla vasemmistopuolueilla on Suomessa vahvat ruotsinkieliset järjestönsä. Niinpä Rkp:stä onkin tullut käytännössä ruotsinkielisten oikeistopuolue, joka toimii vauraan ja hyvätuloisen väestön etujen edistäjänä eikä kielipuolueena Suomessa. Tämän merkiksi se saa vain noin puolet ruotsinkielisten äänistä Suomessa.

Monet Suomen kansan yhtenäisyyttä arvossa pitäneet ruotsinkieliset ovat kuitenkin halunneet irtautua Rkp:n edustamasta erottelupolitiikasta. Esimerkiksi C. G. E. Mannerheim halusi korostaa ruotsinkielisyydestään (tai kaksikielisyydestään) huolimatta olevansa suomalainen, ei suomenruotsalainen. Yksi syy tähän oli varmasti halu säilyttää arvostus sotilaiden suomenkielisen enemmistön silmissä. Esimerkiksi brittiläinen sotahistorioitsija J. E. O. Screen kirjoittaa kirjassaan Mannerheim (Otava 2001), että marsalkka halusi tulla kutsutuksi nimellä ”finne”, jonka suomenruotsalaiset olivat varanneet tarkoittamaan vain suomenkielisiä suomalaisia, ja että eräät ruotsinkieliset pitivät Mannerheimia ”liian suomalaisena”, sillä hän oli avoimesti arvostellut Ruotsin puuttumista Suomessa käytyihin kielikiistoihin.

Nykyinen Rkp perustettiin vuosina 1870–1906 toimineen Ruotsalaisen puolueen (Svenska partiet) jatkajaksi ja käytännössä juuri sille 1880-luvulla muovatulle etnis-aatteelliselle pohjalle, jonka A. O. Freudenthal oli luonut. Nykyisinkin Rkp jakaa puoluepäiviensä yhteydessä Axel Olof Freudenthal -mitalia, jonka ovat saaneet muiden muassa Erik Allardt, Merete Mazzarella, Elisabeth Rehn ja Paavo Lipponen! Vasta vuonna 1956 Rasistinen kansanpuolue (Rkp) poisti puolueohjelmastaan kohdan, jossa se julistautui ruotsalaisen rodun asianajajaksi Suomessa. Tämän historian valossa Astrid Thorsin toimet ”Rasisminvastaisen julkilausuman” aikaansaamiseksi ovat hyvin ymmärrettäviä.

Kulttuurikanoja

Kalevalan päivä on monelle tieteenharjoittajalle todellinen juhlapäivä, mutta ei kylläkään siksi, että liika kansallismielisyys tieteilijöiden otsalohkoja kirkastaisi. Syy onnentunteeseen piilee siinä, että Kalevalan päivänä Suomen Kulttuurirahasto avaa uksensa jakaakseen apurahoja yliopistojen millamalloille ja ninninelleille, jotka voivat rahoituksen turvin jatkaa feminististen opinnäytteidensä tekoa omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan.

En ole asian osallinen, sillä Suomen Kulttuurirahasto ei ole rahoittanut toimintaani vuoden 1992 jälkeen, jolloin se myönsi minulle kolmen kuukauden apurahan varsinaisen jaon ulkopuolella hyvitykseksi siitä, että olinkin yllättäen saanut tekeillä olleen tutkimustyöni valmiiksi ennen kuin koko vuoden stipendeillä tuetut olivat ehtineet omassa työssään edes alkuun. Olen tullut kyseisellä avustuksella toimeen kahdeksantoista vuotta. Niinpä pääsen sanomaan: Suomen Kulttuurirahasto voisi aloittaa toimintaperiaatteidensa korjaamisen ottamalla mallia Svenska kulturfondenista.

Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internet-sivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn. Tasa-arvoasiat kiinnostanevat myös kulturfondenin johtoon äskettäin nimitettyä Berndt Arellia.

Tavoitteeni tehosteeksi ehdotan asiakasboikottia, toisin sanoen sitä, että kanssani samaa mieltä olevat eivät ostaisi niiden yritysten tuotteita, joita Svenska kulturfonden omistaa ja jotka maksavat osinkoja kulturfondenille ja sen rahastoille.

Svenska kulturfondenin menettely pitää nähdäkseni yllä kielirasismia Suomessa: täsmälleen sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan (esimerkki) Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §), vaikka ruotsinkielisten osuus maamme väestöstä on vain noin 5 prosenttia.

Ruotsinkielisille ylioppilaille on myös suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista suhteettoman suuri osuus on ruotsinkielisiä. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Kyseessä on ruotsia äidinkielenään puhuvien haistatus suomenkielisille rahvaille, halu todistella, että ruotsinkielinen rälssisääty pitää etuoikeuksistaan kiinni.

Näkökantaani tuskin voidaan kääntää miksikään suomalaismielisyydeksi, eikä voida vedota tieteen ”kansainvälisyyteen”. Omalle saarelleen linnoittautuminen näyttää olevan nimenomaan ruotsinkielisen kansanosan erityistaipumus, ja niinpä asioiden korjaaminen pitäisi aloittaa ruotsinkielisten asenteista.

Yliopistojen kuolinnaamio

Uuden yliopistolain valmistelu pysähtyi viime keväänä perustuslakivaliokuntaan, sillä uusi laki olisi antanut säätiöyliopistojen ulkopuolisille tahoille enemmistön niiden hallituksessa. Tämän valiokunta totesi yliopistojen itsehallintoa loukkaavaksi ja perustuslain vastaiseksi. Eteneminen kuitenkin jatkui, kun ulkopuolisten osuus rajoitettiin määrävähemmistöksi, ja eduskunta hyväksyi lain 16.6.2009. Tasavallan presidentti puolestaan allekirjoitti uuden lain Kultarannassa tämän kuun 24. päivänä.

Kun laki vietiin vaivihkaa läpi keskellä kesää, päivän porottaessa Naantalin aurinkona taivaalta, yksikään loman viettoon kaikonnut akateeminen kirjatoukka ei havahtunut huomaamaan saati vastustamaan lain loppuun nuijimista. Mutta syksyn sateissa tämänkin laihon vilja korjataan – tai lyödään lakoon.

Hiljentyminen yliopistojen pitkään jatkuneiden ruumiinvalvojaisten äärellä paljastaa, että Suomen hallitus on valmistanut omasta korpuksestaan kuolinnaamion ja siirtänyt sen yliopistojen kasvoille. Omasta mielestäni parasta olisi, että yliopistoja ei koskisi mikään muu laki kuin niiden itsehallinnon takaava perustuslaki.

Koska uudessa yliopistolaissa ei ole nähdäkseni mitään hyvää entiseen, useaan otteeseen parsittuun ja enintään tyydyttävään lakiin verrattuna, joudun nyt vain luettelemaan, mikä siinä on huonoa. Toimin siis kuin kirjallisuuskriitikko, joka arvioi käsiinsä saamansa runoteoksen.


Kiertotie työolojen huononnuksiin

Tärkein muutos on, että lain voimaantulosta eli vuoden 2010 alusta yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia. Niinpä virkasuhteet muutetaan työsuhteiksi. Koska kyse on kuitenkin julkisesta toiminnasta, rikosoikeudellinen virkavastuu jätetään sentään voimaan. Todennäköisesti nimitysprosessit muuttuvat kuitenkin entistä mielivaltaisemmiksi, sillä ”[…] neuvotteluoikeudet työehtosopimuksista siirtyvät yliopistoille, yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa, parantaa houkuttelevuuttansa työnantajana ja hakea sillä kilpailuetua rekrytoidakseen parhaita osaajia (opetusministeriön selitys, korostukset minun).

Väitetty tavoite – yliopistojen autonomian vahvistaminen – merkitsee siis puolueettomuutta taanneiden muotosääntöjen karsimista, mutta se ei lisää yliopistojen päätehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Samalla tavoin Venäjän duuma lisäsi Suomen suuriruhtinaskunnan itsehallintoa sotaväenotoilla ja ”yhtenäistämislainsäädännöllä” sortokausien aikana. Opetusministeriön mukaan tavoitteena on myös se, että yliopistot pystyvät paremmin

1) reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin (eli alistumaan ulkoiseen ohjaukseen),
2) monipuolistamaan rahoituspohjaansa (eli kerjäämään rahaa ja myymään itseään),
3) kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta (eli uhraamaan suomen kielen ja Suomessa tärkeiksi koetut tutkimusaiheet ulkomaisten eduksi),
4) tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa (eli päästämään ulkomaalaiset meidän verovaroillamme ylläpidettyihin tehtäviin ja päättämään siitä, keitä yliopistoihimme nimitetään),
5) kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa (eli lopettamaan sellaisia tieteenaloja ja laitoksia, joiden tulokset ovat niin arvokkaita, ettei niitä voida mitata rahassa),
6) vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta (eli valehtelemaan entistäkin enemmän ja taitavammin) sekä
7) vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä (eli peittämään paremmin narsisminsa, omankehunsa ja tyhmyytensä).

Kun itsenäisiksi oikeushenkilöiksi määriteltävistä yliopistoista tulee oman valintansa mukaan joko julkisoikeudellisia yhteisöjä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, muutos on pelkkä kiertoilmaus henkilökunnan aseman huononnuksille. Miksi lopettaa yliopistojen valtiotyönantaja-asema, kun yliopistot kahta lukuun ottamatta jäävät kuitenkin ”julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi” ja valtion rahoituksen piiriin?

Lähempänä yksityisiä yliopistoja ovat säätiöyliopistot, mutta nekin saavat rahoituksensa pääosin valtiolta. Vastaus kysymykseen on, että ”julkisoikeudellinen yhteisö” ja ”yksityisoikeudellinen säätiö” ovat pelkkiä nimilappuja, joilla peitetään totuus: etikettien alta löytyy edelleenkin valtiorahoitteinen yliopisto, jossa toimivien ihmisten ammatillista asemaa vain huononnetaan tekemällä heistä entistä ehdollistetumpia ja riippuvaisempia.

Hyvää uudessa laissa voi olla enintään se, että kun professorit eivät ole enää valtion virkamiehiä, heidän arvostelemiseensa ei sovelleta virkamiehen vastustamista koskevia rikoslain säädöksiä (Rikoslaki 24.7.2008/563, 16 luku 2 §).

Uudistukseen liittyy paljon pieniä kivuliaita piirteitä, joista kasvaa suuri poru. Kun yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia, niihin ei voida palkata ketään myöskään valtiotyönantajia varten tarkoitetuilla täysillä työllistämismäärärahoilla. Yksityisille tarkoitettu tuki puolestaan ei kata kuin pienen osan kuluista. Nyt yliopistot voivat iloita siitä, että ne pääsevät eroon sekä työllistetyistä että työllistämismäärärahoista, vaikka moni köyhä tutkija on vääntänyt juuri niillä väitöskirjansa valmiiksi. Yliopistoille on aina kelvannut ilmainen työ ja löysä raha, mutta mistäpä nekään eivät luopuisi, kunhan pääsevät eroon hyödyttömäksi kokemastaan joutoväestä.


Rahafirmojen rautakourat yliopistojen oville

En puutu tässä yhteydessä siihen, millä tavoin tutkimusten ostaminen ja myyminen vaarantavat tieteen puolueettomuuden. Uskon peruskoululaistenkin ymmärtävän asian ilman selityksiä.

Lain 5 pykälä antaa yliopistoille myös oikeuden harjoittaa omaa liiketoimintaa. Mutta yhtä ongelmallista on, että lain 15 § tuo kapealla kauppiaan järjellä varustetut liike-elämän edustajat myös yliopistojen hallituksiin, kun ”[v]ähintään 40 prosenttia hallituksen jäsenistä tulee olla muita kuin 2 momentissa tarkoitettuja henkilöitä [eli professoreita, opetus- ja tutkimushenkilöstöä ja opiskelijoita]”. Tässä valossa väite yliopistojen autonomian lisäämisestä on akateemisen yhteisön silmille viskattu vale.

Kokonaan uusia asiakohtia laissa ovat myös pykälien 49–58 taloudelliset kiristysnormit, joilla varmistetaan yliopistojen tottelevaisuus kaukaiseksi ja etäiseksi muuttunutta valtiorahoittajaa kohtaan: 49 § ”Valtion rahoituksen määräytymisperusteet”, 50 § ”Yliopistojen yhteisten menojen rahoitus”, 51 § ”Seuranta ja raportointi”, 52 § ”Maksatus”, 53 § ”Rahoituksen maksatuksen keskeytys”, 54 § ”Maksetun rahoituksen palauttaminen”, 55 § ”Takaisinperintä” ja 56 § ”Korko ja viivästyskorko”. Tämä muistuttaa Kansaneläkelaitoksen ja sosiaaliviranomaisten kieltä omassa humanistisuudessaan!

Jatkossa (63 §) mainitaan, että ”[y]ritykset, joissa yliopistolla on määräysvalta, ovat yliopiston tytäryrityksiä. Yliopisto ja sen tytäryritykset muodostavat yliopistokonsernin. Yliopiston konsernijohtoon kuuluvat yliopiston hallitus ja rehtori. Konsernijohtoon voi lisäksi kuulua muuta yliopiston henkilöstöä, joka on erikseen määrätty vastaamaan konsernijohdolle kuuluvista tehtävistä. Konsernijohto vastaa yliopistokonsernin ohjauksesta ja konsernivalvonnan järjestämisestä.”

Tämä puolestaan on Nokian miesten kieltä. Ja yksi heistä (lisäys syksyltä 2009) jo Helsingin yliopiston hallitukseen päätyikin, Jorma Ollilla, aivan niin kuin Shellin, Fordin, Nokian, Bilderberg-seuran, UPM-Kymmenen ja sellaisenkin suomalaisen pienyrityksen kuin Otavan hallitukseen. Mukaan valittiin myös Helsingin piispa ja Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja. Kunpa ristiinomistajaksi saataisiin vielä Nova Group ja Kehittyvien Maakuntien Suomi, ja taustalle niin sanottu 20 perheen kuoro.

Jorma Ollilan nimittäminen hallitukseen ei ole ihme sen yleiskäytännön valossa, joka koskee vuorineuvoksia, firmoja ja nyt myös Yliopisto oyj:tä. Tämä kertoo vain ”terveestä integroitumisesta”. Yliopiston ja Ollilan suhteidenhan katsotaan tulehtuneen Yliopisto-lehden kirjoitettua pääjohtajan ”kapoisista hartioista” lehden numerossa 7/1999. Jutun kirjoittaja Tommi Sarlin mainitsi silloisen pääjohtaja Ollilan vierailtua Helsingin yliopistolla, että ”Jorma Ollilan hartiat ovat läheltä katsottuna varsin kapoiset”.

Ollilalta siteerattiin muun muassa hänen vertaustaan, että ”[t]oimiva yritys on kuin jazzbändi, jossa taitavat muusikot soittavat kurinalaisesti mutta improvisoiden”, ja arvosteltiin ”kurinalaisen improvisaation” sopivan huonosti yliopistoyhteisöön. Lehden päätoimittaja Pekka Matilainen puolestaan paljasti saman numeron kirjoituksessaan nimeltä ”Radikaalisti improvisoiden”, että Nokiasta toivottiin kapoisista hartioista kertovan lauseen poistamista jutun ennakkotarkastusversiosta. Kun Matilainen oli pannut tämän sinänsä viattoman totuuden lehteen, hän sai kutsun rehtori Kari Raivion puhutteluun, jossa päätoimittajalle annettiin kirjallinen huomautus yliopiston yhteiskuntasuhteiden vaarantamisesta.

Journalisti-lehden 3/2000 haastattelussa Matilainen kertoi laittaneensa nootin työhuoneensa seinälle, kunnes hänet jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen erotettiin syystä, että hänen toiminnastaan oli löydetty muodollinen virhe, jonka mukaisesti hän oli yhdessä erään toisen henkilön kanssa välittänyt yliopiston lehdestä ilmoitustilaa omine lupineen ja omia kanaviaan pitkin. Vääryys löytyi kieltämättä sopivalla hetkellä, sillä näin yliopisto pääsi eroon ongelmalliseksi kokemastaan sanankäyttäjästä. Nyt asia on ilmeisesti kunnossa, kun yliopiston hallitus on Jorma Ollilan henkisessä valvonnassa, eikä pulmia enää esiinny.

On tietysti kiintoisaa, mitä ihmislajista ja sen sosiaalisista ominaisuuksista kertoo havainto, että valta keskitetään aina hyvin harvoihin käsiin ja kriittiset suut laastaroidaan umpeen. Luullakseni tämä on naturalistisen hyötyajattelun, strategisiksi koettujen intressien ja niistä seuraavan herkkähipiäisyyden syytä, jonka tuloksena sitten sanotaan, että piripintaan lastattua venettä ei saa keinuttaa. Taloudellisten intressien ja muiden yhteiskunnallisten etujen valvominen sopii yliopistoon mahdollisimman huonosti, sillä se johtaa heti totuuden tavoittelun tappioon, ja juuri siksi yliopistojen lastaaminen talouselämän päättäjillä ja kirkon, etujärjestöjen ja firmojen pääideologeilla on suuri tiedepoliittinen virhe.

Entä ovatko yritysten, säätiöiden ja kulttuurilaitosten hallituksissa ristiin istuvat henkilöt todella niin päteviä, että he ovat perillä siitä, mitä niissä tapahtuu? Tuskinpa. Heidän avustajansa joutuvat hiuksiaan repien selittämään heille, missä kohdassa asialistoja milloinkin mennään. Entä hekö yksin ovat kyllin viisaita ratkaisemaan kaikkien yhteiskunnallisten asioiden yleislinjoja? Tuskin. He itse ihmettelevät, ovatko he tämän tai tuonkin organisaation hallinnossa mukana.

He ilmeisesti ovatkin niissä vain siksi, että he ovat nukkeja: omasta vallastaan ja tilipussistaan kiinnostuneita henkilöitä, joilla ei ole mitään filosofiaa eikä periaatteita – ei myöskään päämääriä, jotka olisivat noissa tehtävissä vain haitaksi. Heitä ohjaa ainoastaan oman edun tavoitteluun ja henkilökohtaisen uran luomiseen liittyvä vallan- ja selviytymisenhalu, ja juuri siksi heidät nostetaan erilaisille päättäjien paikoille: heitä on niin helppo ja mukava ohjailla. Aika toimintakykyisen hallituksen yliopisto siis sai.


Yliopistojen kehitysapu

Uuden yliopistolain myötä ulkomaalaisten opiskelu Suomen yliopistoissa olisi voitu tehdä maksulliseksi, mutta hallitus ei käyttänyt tätä mahdollisuutta suomalaisten ihmisten hyväksi. Vaikka lukukausimaksuja voidaan nyt periä ”vieraskieliseen ylempään korkeakoulututkintoon johtavaan koulutusohjelmaan hyväksytyltä opiskelijalta” – eikä siis heiltäkään joka tapauksessa –, lain 10 §:ssä varmistetaan, että

”[m]aksua ei voida kuitenkaan periä Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiselta eikä siltä, joka Euroopan yhteisön lainsäädännön tai Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden muun sopimuspuolen kanssa tekemän sopimuksen mukaan rinnastetaan Euroopan unionin kansalaiseen. Maksua ei myöskään voida periä siltä, jolla on ulkomaalaislaissa (301/2004) säädetty oikeus pysyvään oleskeluun Suomessa.”

Tällä tavoin taataan Suomessa oleskelevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ilmainen opiskelu Suomen yliopistoissa samalla, kun muilta EU:n ulkopuolelta tulevilta maksua voidaan tietyin ehdoin periä. EU:n kansalaisille opiskelu Suomen yliopistoissa ei maksa mitään, vaikka suomalaisia opiskelijoita on Euroopan unionin yliopistoissa huomattavasti vähemmän kuin EU-maista tulleita opiskelijoita meidän yliopistoissamme. Outoa on, että ylioppilaskunnat kannattivat raivokkaasti ulkomaalaisten opiskelijoiden oikeutta ilmaisiin opintoihin täällä, vaikka se kaventaa suomalaisten opiskelijoiden omaa leipää.

Suomalaiset opiskelijat pitäisi saada ymmärtämään, että suomalaisten ja ulkomaalaisten negatiivinen vaihtosuhde heikentää suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden omaa asemaa. Jos ulkomaalaisilta perittäisiin maksu, voitaisiin joko lieventää verorasitusta tai korottaa suomalaisten opintotukea. Niinpä suomalaisten ei kannattaisi pitää omia etujaan ja ulkomaalaisten opiskelijoiden etuja yhteisinä vaan puolustaa itseään.


Tutkintojen arvon inflaatio

Uudella yliopistolailla tehdään kelvotonta tiede-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaa, sillä laki laventaa yliopistojen pääsyvaatimuksia ja väljentää jatko-opintoihin vaadittavia kelpoisuusvaatimuksia. Arvostelin jo toukokuun viimeisessä kirjoituksessani sitä, että ylioppilastutkintojen taso on laskenut, eikä ylioppilastutkinnonkaan suorittaminen anna enää luotettavaa kuvaa kelpoisuudesta yliopisto-opintoihin. Nyt yliopistotutkintojen leväperäistä jakelua ja massatuotantoa jatketaan, kun alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi lain 37 §:n mukaan päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla.

Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, mikäli on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta nyt säädetyssä uusimmassa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Onko tämä oikein? Minkälaisia Edisoneja ammattikorkeakouluissa piilee?

Kenties opetusministeriön olisi kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa, jossa arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syypää suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.


Kielipoliittinen kukkanen

Yksi asia uudessa yliopistolaissa on turvattu, ja se on ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi, aivan kuten kaksikielisessä maassa pitääkin olla. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, varsinkin kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo Akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä lain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo Akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä avaa lainlaulantansa jättämällä ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä mutta lain loppupuolella vaatii kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön haistatus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Tämä lakiesitys taas on mennyt lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan on uskaltanut siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Sfp:lle.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä on edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin paljon helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja yhden Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta ei ole kolmannes vaan vaivaiset 5,5 prosenttia ja ruotsinkielisyyden kulttuurifilosofinen panos sitäkin vähäisempi.


Dosentit, nuo tieteellisen vapauden vertauskuvat

Puutun lopuksi erääseen uuden yliopistolain detaljiin, joka ehkä niin ikään havainnollistaa akateemisen vapauden rapautumista ja kotoisaksi koetun yliopistoyhteisön muuttumista entistäkin ahdistavammaksi, kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi.

Uusi yliopistolaki tekee käytännössä lopun dosentuureista. Dosenteilla tarkoitetaan latinan sanan doceo (”opettaa”) mukaisesti yliopiston korkeasti kvalifioituneita opettajia, joilta on perinteisesti edellytetty julkaisuilla tai muulla toiminnalla hankittua pätevyyttä itsenäiseen tutkimustyöhön sekä hyvää opetustaitoa. Yleensä kyseistä yliopistolainsäädännön nuottia on tulkittu niin, että väitöskirjan lisäksi toinen mokoma tieteellistä tuotantoa riittää.

Ennen vanhaan sanottiin, että dosenteilla on hallussaan dosentuuri. Dosentuuria sai myös hakea melko vapaasti, ja J. V. Snellmanin aikaan hakija sai jopa itse ehdottaa dosentuurin alaa. Dosentin postilla ja positiolla vahvistettiin tieteenharjoittajan asema yliopistoyhteisössä. Jos dosentuuria ei myönnetty tai dosenttien työtä tai asemaa vaikeutettiin, sitä pidettiin merkkinä tieteen vapauden kariutumisesta, mikä sai laineet loiskumaan isommissakin astioissa. Niin kävi muiden muassa kansallisfilosofin tapauksessa vuonna 1839, jolloin hänen uransa yliopistossa katkaistiin hallintoa koskeviin ristiriitoihin.

Nykyistä yliopistolakia edeltäneen lain mukaisesti dosentuuri rinnastettiin virka-asemaan, olipa se miten mielikuvituksellinen tahansa, ja dosentuurit kuuluivat valtion virkamiehistä annetun lainsäädännön piiriin. Viime vuosikymmenellä joistakin dosentuureista koetettiin tehdä toiveikkaasti jopa kuukausipalkkaisia. Ja mikäpä siinä. Dosenttilaitos olisi vahvistanut yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta myös pelkkänä luentopalkkioon perustuvana instituutiona. Monilla dosenteilla on ollut vakituinen tehtävä, virka tai työpaikka yliopistojen ulkopuolella, josta he ovat käyneet valistamassa opiskelijoita omilla opetuksillaan. Juuri tämä oli sitä oikeaa yhteiskunnan ja yliopistojen kanssakäymistä: se perustui ajatusten välittämiseen eikä taloudelliseen hallintorooliin.

Uuden yliopistolain 89 §:n mukaan yliopistot voivat myöntää enää dosentin arvoja. Dosenttien entiset virkasuhteet lakkautetaan ja muutetaan arvonimiksi. Tämä on jo sinänsä absurdia, sillä takavuosina ”maisteri” oli puolestaan arvo, mutta nyt tuolla sanalla kutsutaan tutkinnon suorittaneita. Kun dosentuurit puolestaan vaihdetaan arvonimiksi, dosenttien virkapositiot karsitaan pois. Enää ei voida sanoa, että dosentilla olisi dosentuuri, sillä arvonimestä ole luontevaa käyttää dosentuurin nimeä. Opetusministeriö valaisee asiaa todeten, että ”uusi yliopisto myöntää hakemuksetta dosentin arvon henkilölle, joka on nimitetty dosentiksi ennen uuden yliopistolain voimaantuloa”. Tämä tarkoittaa, että entisille dosenteille annetaan lemput, eikä arvonalennusta tarvitse erikseen anoa, sillä kenkää tulee joka tapauksessa.

Koska itseäni ei ole nimitetty (kaikesta itsenäisyydestäni ja itsepäisyydestäni huolimatta) dosentiksi, olen jo ikään kuin pois siivottavien edellä. Dosenteista tehtiin uuden lain myötä entistäkin pellemäisempiä, vähän niin kuin kunniatohtoreita tai pilarohvessoreita, joiden arvonimiä toki niitäkin yliopistot voivat nyt jakaa kuin ryynejä korista. Mutta kun ei ole kiinnitystä, ei voida myöskään potkia. Mikä ilo!

Rkp ja 1809

Rkp on outo lintu puolueiden kentällä, sillä se vakuuttaa viljelevänsä ja varjelevansa kaksikielistä Suomea, vaikka kyseessä on Suomen ainoa yksikielinen puolue. Oikeastaan ”ruotsalaista kansanpuoluetta” ei ole olemassakaan, sillä puolueella ei ole virallista suomenkielistä nimeä, vaan sen ainoa virallinen nimi on Svenska Folkpartiet r.p. Muutoin puolue pyrkii näyttäytymään yleispuolueena, joka kannattaa mitä tahansa päästäkseen hallitukseen ja saadakseen sitä kautta poliittista valtaa.

Vanha vitsi kertoo, että Suomessa pidetään vaalit vain sen selvittämiseksi, keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita. Eikä se pelkkä vitsi olekaan vaan surkea totuus, sillä puolue on jäpittänyt hallituksessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1972.

Todellisuudessa Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue, vaan sen erottautumisperusteet ovat etnisiä tai kansallisia. Siten puolue ikään kuin vahvistaa kansallisten rajojen olemassaolon ja merkityksen. Jos kyse olisi vain kielestä, Rkp:n piirissä esitettäviä muita asioita ajettaisiin toisten puolueiden kautta.

Sen sijaan Rkp on ruotsinkielisten etujärjestö, jonka kautta ei edistetä vain ruotsin kielen asemaa vaan ruotsinkielisten omiksi mieltämiään asioita. Niinpä puolueen olemassaolo on merkki kansakuntaa halkovien erillisetujen olemassaolosta. Jos etsitään raja-aitojen rakentajia suomalaisen politiikan vainioilta, Rkp on erinomainen ehdokas etnisten muurien pystyttäjäksi.

Jos Rkp ajaisi vain Suomen kaksikielisyyttä, Rkp:tä ei tarvittaisi. Muut puolueet nimittäin ajavat jo kaksi- ja kolmikielisyyttä avoimesti, mutta Rkp tunnustaa vain yhden kielen: omansa.


Fraktaalihistoriaa

Rkp on pyrkinyt viime vuosina puhumaan suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden puolesta. Todellisuudessa puolue ylläpitää vuosisataisia vastakkainasetteluja suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön välillä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi 200 vuotta Ruotsin vallan päättymisestä Suomessa. Ruotsin häviö sodassa Venäjälle merkitsi Ruotsin suurvalta-ajan loppua ja poliittista katastrofia, jonka tuloksena monarkki länsinaapurissa pantiin vaihtoon. Tapaus merkitsee Ruotsille nykyään enemmän kuin Suomelle, minkä vuoksi sitä muisteltiin nimenomaan lahden toisella puolen, jossa juhlallisuudetkin pidettiin. Tappio kalvaa ruotsalaisia yhä. Sen sijaan Suomi ainoastaan siirtyi yhden valtion provinssista toisen huomaan.

Vuosi 1809 oli Suomen itsenäistymiskehitystä ajatellen merkittävä, sillä Ruotsin kanssa Suomelle ei olisi ehkä koskaan syntynyt sellaista konfliktia kuin Venäjän kanssa sortokausien aikana. 1809 oli siis merkittävä taitekohta. Murroskohtien merkityksiä pohtivan fraktaalihistorian kannalta kiintoisaa on, olisiko Suomi milloinkaan itsenäistynyt Ruotsista, vai olisimmeko edelleen Euroopan pinta-alaltaan suurin suurvalta?

Ruotsilla ei ole ollut tilaisuutta käydä kunnon sotaa 1800-luvun alun jälkeen. Monet suomalaiset kokevat edelleen alamaisuutta suhteessa Ruotsiin ja ruotsalaisiin, mikä on turhaa. Todellisuudessa ruotsalaisia nöyryytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1809 ja toisen kerran siksi, että Suomi käytännössä pelasti Ruotsin neuvostojoukkojen valloitukselta tai ainakin rajanaapuruudelta talvisodassa ja jatkosodassa. Ruotsalaisilla ei ole ollut mahdollisuutta tällaisiin sankaritekoihin pitkään aikaan, ja sen vuoksi ruotsalaiset ovat suomalaisille vaivihkaa kateellisia. Asiat ovat todellakin näin päin. Jos ette usko, koettakaa ajatella asiaa ruotsalaisten kannalta.

Miten sitten Rkp liittyy tähän kehityskulkuun? Suomen ruotsinkielisillä on ollut 200 vuotta aikaa opetella suomen kieli. Maamme virallisena kielenä oli 1800-luvulla myös venäjä, mutta kukaan ei ole Suomen itsenäistymisen jälkeen vaatinut venäjän kielen säilyttämistä virallisena kielenä. Syy on tietysti se, että maassamme on enemmän ruotsinkielisiä kuin venäjänkielisiä. Suomea ei siis onnistuttu venäläistämään. Tosin venäläisiä on Suomen rajojen sisäpuolella tällä hetkellä noin 50 000, ja Stakes on ennustanut, että vuoteen 2012 mennessä määrä nousee sataantuhanteen. Vaaditaanko silloin, että kadunkilpien pitää taas olla venäjänkielisiä? Itse ainakin toivon, että asiat ratkaistaan toisella tavalla.

Ruotsin kielen säilyttämiseen tähtäävät pyrkimykset sen sijaan ovat olleet niin itsepintaisia, että ruotsi on pysytetty koulujen pakollisena oppiaineena meidän päiviimme asti. On sanottu, että kaksikielisyys on rikkautta, vaikka todellisuudessa se lisää hallinnon kuluja. Käytännössä ruotsinkielisyyden varjeleminen ei ole muuta kuin jäänne vuoden 1809 ajoilta, ja sen merkitys on etnisten rajojen rakentamisessa maamme sisäpuolelle. Käsittelin aihetta muun muassa kirjoituksessani ”Runeberg ja Snellman - Aikansa radikaalit”, joka on julkaistu kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset (2007).


Rkp ja monikulttuurisuus

Monikulttuurisuuden tendenssiä ajava Rkp on eräs todiste siitä, että aito kulttuurinen vuorovaikutus ja kulttuurien keskinäinen sopeutuminen eivät toimi vaan johtavat kulttuureihin kulttuureissa. Ja kuten sanottu, Rkp ei ole pelkkä kielipuolue. Mikä se sitten on?

Rkp on poliittinen intressiryhmä, joka edustaa tavoiltaan, käytännöiltään ja varallisuusasemaltaan suomenkielisestä enemmistöstä erottuvan poliittisen kansanosan sosiaalisia, taloudellisia ja etnisiä etuja. Sitä lähellä toimii useita instituutioita, kuten Svenska kulturfonden, joka on Ruotsin Nobel-säätiötäkin rikkaampi organisaatio mutta joka ei jaa avustuksia suomenkielisille, vaikka Suomen Kulttuurirahasto myöntää avokätisesti apurahojaan ruotsinkielisille.

Rkp:n takana on myös huomattavia taloudellisia ryppäitä, jotka omistavat ristiin toisiaan, kuten Aktia-pankki, Stockmann, Fiskars, Viking Line ja niin edelleen. Mikäli ruotsinkielistä maisteria ei pelasta yliopiston ruotsinkieliselle virkaistuimelle joku ruotsinkielinen professori, hän saa työpaikan ruotsinkielisen pääoman piiristä, jossa työpaikat varataan ruotsia äidinkielenään puhuville. Rkp on tämän yhteiskunnallisen todellisuuden poliittinen pysyttäjä.

Puolueella on vain yksi merkittävä ongelma. Sen kannatus ei kasva, sillä ruotsinkielisen vähemmistön osuus väestöstä pysyy vakiona, jopa laskee. Niinpä se on hakenut lisää kannatusta maahanmuuttajien keskuudesta pyrkimällä profiloitumaan vähemmistöpuolueeksi. Juuri näin selittyy se, miksi Rkp on koettanut edistää maahanmuuttoa ohjelmallisesti.

Samaan tapaan ajateltiin myös Sdp:ssä ja Vasemmistoliitossa sekä vihreissä. Myös näissä puolueissa oletettiin, että kun maahan saapuu paljon vähävaraisia maahanmuuttajia pakolaisen tai turvapaikanhakijan ominaisuudessa, he kansalaisuuden saatuaan äänestävät vihervasemmistoa. Jokaisen maahanmuuttajan on oletettu tuovan yhden lisä-äänen Rkp:lle tai vihervasemmistolle. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Maahanmuuttajat työllistyvät muuta väestöä yleisemmin yrittäjinä. Heitä motivoi samanlainen individualistinen ahneus ja oman edun tavoittelu kuin kaikkia muitakin ihmisiä, ja suuri osa aloittavista yrittäjistä kannattaa ennen pitkää kokoomusta.

Rkp:n strategia ei ole siis purrut kovin hyvin. Mutta sen tuloksena tavalliset ruotsinkieliset ovat alkaneet kävellä ulos Rkp:stä, kun he ovat huomanneet, että puolueen edustama maahanmuutto tuokin Suomeen entistä enemmän vieraskielisiä, jolloin ruotsinkielisten asema kielivähemmistönä heikkenee suhteellisesti. Kun kielikortti ei enää vedä, puolueen osakkeet ovat kääntyneet laskusuuntaan myös yleispoliittisissa ja taloudellisissa kysymyksissä.


Rkp ja talous

Suomen ulkopolitiikan virallisesti tunnustettu tulos on, ettei maassamme ole syviä etnisiä ristiriitoja, joita esiintyy monissa sotien repimissä maissa. Moniaineksisuus heikentää yhteiskunnallisen toiminnan tehokkuutta. Rkp käyttää kuitenkin huomattavaa ideologista valtaa, sillä pysyttämällä ruotsinkielisyyttä Suomessa se pohjustaa ruotsalaisten yritysten ostosmatkoja ja nurkanvaltauksia Suomeen. Esimerkin tarjoaa Meritan ajautuminen Nordbankeniin, jolloin perustetun Nordean sisäiseksi kieleksi määriteltiin ruotsi. Maamme muodollisen kaksikielisyyden vuoksi kaikkien suomalaisten oletettiin osaavan paremmin ruotsia kuin vaihtoehtona ollutta englantia, joka kuitenkin on talouselämän pääkieli maailmassa.

Ruotsalaiset yritykset ovat pala kerrallaan ostamassa Suomea takaisin Ruotsin läänitykseksi. Vaatteita ei saa enää juuri muualta kuin ruotsalaisperäisistä liikkeistä: H&M:stä, Jack and Jonesista, JC:stä, KappAhalista tai Dressmannista. Sonera myytiin Telialle ja Sampo-pankki myös ruotsalaisomistusta sisältävälle Danske Bankille. Rkp on tämän toiminnan ankkuri ja katalysaattori Suomessa. Suomalaisfirmojen ruotsinkieliset patruunat eivät näe kielikuilua eivätkä kulttuurien välisiä eroja ollenkaan, vaikka kyseessä ovat kansalliset edut ja niiden menettämisen uhat.

Suomalaisella pohjalla pysyvä omistajuus voisikin olla parhaimmillaan osuustoiminnallista, sillä julkiset osakeyhtiöt ovat joka päivä myynnissä. Selvimmin tähän liittyvä internatsismi näkyy kapitalismin linnakkeessa, pankkimaailmassa. Osuuspankit ovat tätä nykyä ainoita merkittäviä pankkeja, jotka vielä ovat suomenkielisessä omistuksessa.

Kielen, kulttuurin ja pääoman yhtenäisyyttä on syytä arvostaa myös nykyisin samalla tavalla, jolla J. V. Snellman kytki nämä asiat yhteen. Kansallisfilosofin läksy on kuitenkin monilta unohtunut. Juuri Snellmanin aikaansaannoksia on hänen Venäjän keisarilta hakemansa kielistatuutti, jolla suomen kieli tunnustettiin ensi kertaa viralliseksi kieleksi – tosin venäjän ja ruotsin kielen rinnalla. Olemme kansakunta, joka on saanut oikeutta omalla kielellään vasta yhtä kauan, kuin on kulunut aikaa orjuuden poistamisesta Yhdysvalloista.

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan

Feministien toimintamotiiveja leimaa nykyäänkin niin sanottu peniskateus, vaikka freudilaisen ajattelun leviämisen myötä tuon tekijän voisi luulla tulleen jo niin perusteellisesti tiedostetuksi, ettei se enää vaikuttaisi. Esimerkkinä naisille tyypillisestä peniskateudesta voin viitata muutamiin feministeille ominaisiin kielikuviin, joita he ovat käyttäneet pyrkiessään esittämään kastraatiouhkauksia meitä miehiä kohtaan. Asiaan voi tutustua esimerkiksi lukemalla verkkokirjaani Seksit selviksi (2007, s. 28).

Lisänäyttöä asiasta saadaan joka päivä. Nyt myös Ruotsin puolustusvoimien vaakunaleijona joutui feministien hyökkäyksen kohteeksi, kun tasa-arvoviranomaiset löysivät todellisen tryffelin ja kastroivat kuviosta omalla timanttisella oivalluksellaan pippelin pitäen sitä ”naisia loukkaavana”. Kuinka pahasti tämä loukkaakaan ruotsalaisia miehiä, jopa niin, että se luo heidän suomalaisille veljilleen syyn osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Mutta ilmentääkö naarasleijona tasa-arvoa paremmin? Suomen vaakunassahan on jo sellainen. Onko naaras sukupuoleton? Pitääkö kenenkään olla sukupuoleton? Outoa on, jos tasa-arvoisuus mielletään aina vain jonkin muka-alistetun kansanosan tai sellaisena pidetyn ryhmän vähemmistöoikeudeksi.

Eikö tasa-arvoisuus olekaan sitä, että molemmilla sukupuolilla on samat oikeudet ja velvollisuudet eikä sukupuolten ulkoisia ja luonnollisia tunnusmerkkejä koeta tasa-arvoa loukkaavina? Eikö urosleijona saa olla uros, jos kerran on? Heraldiikan kannalta vaakunan kastroiminen meni mönkään myös siksi, että ennen vanhaan peniksetön vaakuna annettiin Ruotsi-Suomessa vain kruunun pettäneille aatelisille ja oli siten häpäisyn osoitus.

Naisten vaatima kastraatio armeijan vaakunaleijonalle on täysin absurdi siksi, että asevelvollisuus on edelleen miehille säädetty pakkokäytäntö. Armeija on miesten maailma. Naisia ei ole luettu asevelvollisuuden piiriin, minkä vuoksi he ovat olleet etuoikeutettuja. Nyt nämä naiset tasa-arvoon vetoamalla kuohivat armeijan symbolit. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Entä minkälaista politiikkaa on Ruotsin armeijavaakunan takana? Menikö kirves ja terä myös Ruotsin asevoimilta? Kun läntinen naapurimme parhaillaan purkaa puolustusvoimiaan ja siirtää sotilaallisen toimintansa painopisteen kansainvälisiin tehtäviin, se kasaa Suomelle lisää huolia, jotka liittyvät perinteisiin aseellisiin konflikteihin. Suomen resurssit eivät ehkä riitä Ruotsin valloittamiseen Suomelle, mutta budjettivarat joudutaan korvamerkitsemään entistä tarkemmin itärajan puolustamiseen.


Suomalaisten tasa-arvoa ruotsalaisittain

Ruotsalaisia mieskollegoita voisi tietenkin tukea veljellisen viikinkihengen osoittamiseksi, mutta ruotsalaisten yleiset asenteet suomalaisia kohtaan eivät anna aihetta siihen. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan Ruotsissa diskriminoidaan suomea puhuvia, kun Uppsalan kaupungin sosiaaliviraston henkilökuntaa kiellettiin keskustelemasta keskenään suomeksi, vaikka kyseessä oli suomalaisten maahanmuuttajien asemasta huolehtiva virasto! Jos joku tekisi Suomessa saman ruotsia puhuvia kohtaan, hänet tuomittaisiin luultavasti menettämään virkansa. Tämä osoittaa miten ”paskamaista porukkaa” ruotsinkieliset ovat, aivan kuten dosentti Esko Tala uutisen mukaan expressis verbis lataa.

Kyseiseltä pohjalta voisikin tehdä sosiologisen kokeen. Aina, kun kuulette jonkun puhuvan Suomessa ruotsia, kehottakaa häntä puhumaan suomea ja tarkkailkaa, mitä tapahtuu. Kun Ruotsissa ei saa puhua suomea, on väärin, että Suomessa saa ja pakotetaankin puhumaan entisen valloittajan kieltä. Samalla, kun suomalaiset monikulttuurisuuden kannattajat valittelevat Afrikan maiden siirtomaapolitiikkaa ja pitävät sitä ”imperialistisena” ja ”rasistisena”, he eivät näytä muistavan, että myös oma maamme on ollut sekä ruotsalaisen että venäläisen siirtomaavallan kohde.

Niinpä olisi parempi olla huolissaan suomen kielen asemasta maailmassa. Suomen kielen sortaminen nimittäin jatkuu yhä, vaikka Ruotsin siirtomaavalta loppui 1809 ja Venäjän 1917. Myös Venäjä on näihin päiviin asti kieltänyt marin kansaa käyttämästä kielenään suomea.

Itse olen tehnyt sen ratkaisun, että kieltäydyn käyttämästä sen enempää akateemisissa kuin arkisissakaan yhteyksissä mitään muuta kuin suomen kieltä. Vieraita kieliä käyttämään pakottavaa lakia ei ole, eikä mikään tai kukaan myöskään kiellä minua käyttämästä hyvää ja selkeää suomen kieltä. Boikotoin kulutuspäätöksilläni myös jokaista sellaista maata, kansaa ja yhtiötä, joka harjoittaa kulttuurisortoa suomalaisia kohtaan missä tahansa maailman kolkassa.


Problems, problems

Suomalaisten oma kieli-imperialismi puolestaan jaksaa huolestuttaa ihmeen paljon jopa suomen kielen olemassaolosta leipänsä saavaa valtamediaa. Sen verran alleviivatusti esimerkiksi Helsingin Sanomat raportoi nyt niistä kauheista vääryyksistä, joiden mukaan suomenkielistä ala-astetta käyviä vaaditaan puhumaan oppitunneilla suomea.

Kirjoittamalla tästä asiasta suurin kirjaimin Hesari haluaa ilmeisesti viestittää, ettei Suomessa olla ”sen parempia” kuin Ruotsissakaan. Kyseessä on siis balanssoiva uutinen. Mikä onkaan tärkeämpää kuin välttää ”rasistiseksi” viestimeksi leimautuminen. Tosiasiassa oppitunneilla pitää puhua suomea juuri niistä syistä, jotka koulun rehtori uutisessa mainitsi: informaatio kulkee tällöin parhaiten, vierasmaalaisten sopeutuminen helpottuu eikä mahdollisuuksia tulkkaamiseen yksinkertaisesti ole.

On lisäksi eri asia vaatia suomen kielen käyttämistä suomenkielisessä koulussa kuin kieltää suomen kielen puhuminen uppsalalaisessa sosiaalitoimistossa, jonka tehtävänä ei ole ihmisten kasvattaminen vaan vähemmistöjen sosiaalinen tukeminen. Siksi myös uutisointiin toivoisi järkeä ja analyyttisyyttä.