Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle

Viime viikkoina kansalaisia ovat jälleen kiinnostaneet poliisin ja oikeuslaitoksen ”vihapuhujia” kohtaan suuntaamat sananvapauden rikkomukset, poliittiset oikeudenkäynnit ja makutuomiot. Olen kirjoittanut aiheesta yleisellä tasolla jo aiemmin, ja niin kirjoitan nytkin.

Aiheen tämänkertaiseen kirjoitukseeni antavat Sebastian Tynkkystä (ps.) ja Päivi Räsästä (kd.) vastaan suunnatut ajojahdit. En ole erityisen innostunut mutta en myöskään huolissani Räsäsen kannanotoista. Sen sijaan huoleen antaa aihetta oikeusviranomaisten, etenkin valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen, virkaintoisuus hänen päätettyään tänään 4.11.2019 aloittaa esitutkinnan Räsäsen poliitikkona vuosikausia sitten esittämistä mielipiteistä. Toiviaisen menettely rikkoo selvästkin niin sanottua taannehtivan oikeuden kieltoa (ex post facto), eikä syyttäjän asemaa paranna vetoaminen ”jatkettuun rikokseen”, sillä roviolle menisi sitä kautta suuri osa kaikesta kulttuuripääomasta, joka ei miellytä joitakin ammatikseen loukkaantujia.

Jo pelkällä syyteharkinnalla ja sen lietsomalla pelolla on seurausvaikutuksia, jotka banalisoivat yhteiskuntaa ja syövät poliittisen toiminnan vapautta. Kansalaisia uhkaa nyt syyttäjälaitoksen toimesta tilanne, että Päivi Räsäsen puheet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä aletaan ottaa todesta! Mitäpä muutakaan Päivin joutumisesta poliisikuulusteluun voisi seurata kansanedustajan itsensä arvioidessa tilannetta hämmentyneen kiitollisena huomiosta?

Yksi selitys Päiville jaeltuun ilmaismainokseen voi löytyä viranomaisten pyrkimyksestä säilyttää mielikuva puolueettomuudesta. Olihan oikeuslaitos virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuominnut äskettäin myös perussuomalaisen ja homona julkisesti esiintyvän kansanedustajan, Sebastian Tynkkysen, hänen esittämästään uskontokritiikistä, joka tosin kohdistui islamilaiseen yhdyskuntaan.

Kyseessä lieneekin viranomaisten kömpelö tasapainotusyritys. Kun ensin on oikeuden jumalattaren eteen saatettu islamia arvostellut perussuomalainen homo, niin kasvonsa säilyttääkseen viranomainen epäilee nyt myös eri puoluetta edustavaa kristillistä kansanedustajaa homofoobisista puheista. Näyttää näppärältä ja luo uskottavuutta, muttei sitä ole. – Miksi? Selviää ihan kohta.


Miksi Päivi Räsäsen kurittaminen ei toimi?

Viranomaistutkinnan ulkopuolelle näyttävät jääneen muslimien maassamme harjoittamat vihapuheet ja -teot. Niistä esimerkkeinä ovat SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeen herjat ja haukkumiset homoja ja juutalaisia kohtaan. Niiden levittelijää ei haastettu käräjille, eikä myöskään puolueensa ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin al-Taeen suhteen, paitsi tietysti puolusteluun ja asian painamiseen villaisella. Myöskään Yleisradion toimittajana toimineen Abdirahim ”Husu” Husseinin homofoobisiin puheisiin ei puuttunut sen enempää Yleisradio, poliisiviranomainen kuin hänen puolueensa SDP:kään. Kirjoitin aiheesta tarkemmin täällä.

Mitä yleistä merkitystä kyseisellä nahistelulla sitten on? Vielä 1970-luvulla homoseksuaalista käyttäytymistä pidettiin rikoksena ja sairautena, ja homoja uhkailivat niin poliisit, papit kuin lääkäritkin, jotka ylpeilivät halullaan auttaa muita. Kyseinen laupeus kertoo omaa kyynistä kieltään ”puuttumiseen” ja ”väliintuloon” perustuvan viranomaisavun olemuksesta. Nykyisin tuo avun annon suhde vain vaikuttaa olevan päinvastoin, kun homoseksuaalien arvostelua yritetään pitää jonkinlaisena rikoksena.

Istuva pääministeri Antti Rinne (sd.) puolestaan teki kaikkien aikojen rimanalituksen alentuessaan leimaamaan Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kirjassaan ”sairaaksi” – ja kaikki tämä ilman, että kustantamot olisivat pois editoineet Rinteen tölväisyä vihapuheena! Ei mitään kaksoisstandardia havaittavissa?

Valtamedian vihreät mimosat ja muut kulttuurimme lumihiutaleet läpsyttivät tietysti käsiään lääkäri Rinteen diagnoosille innoissaan. Kun intellektuellien epäsovinnaiset kannanotot ja poliittinen kulttuurikritiikki aletaan leimata ”sairaudeksi”, siihen ”sairaiden” riviin astun ja kuulun oikein mielelläni. ”Rikollisiksi” Halla-ahon mielipiteet olikin leimattu jo aiemmin.

En suinkaan tarkoita, että jotakuta ihmistä tai ryhmää pitäisi tai saisi haukkua sairaaksi tai lavastaa rikolliseksi. Mutta väitteeni on, että syyttelevä lähestymistapa ei ole missään tapauksessa oikea. Nykyiset vihapuhepoliisit eivät ole eetokseltaan yhtään paremmassa asemassa kuin menneen maailman patakonservatiivit. Väittäessään toista osapuolta ääriajattelijaksi itse asiassa kumpikin osapuoli on yhtä kaukana toisesta ja siten omalla tavallaan ääriajattelija.

Politiikka ei tarvitse sensuuria, tuomioita eikä lailla kurittamista vaan asioiden ymmärtämistä. Kun homoseksuaalisuudesta tehdään Päivi Räsäsen tapauksessa jälleen poliisiasia, lähestymistapa toistaa juridista ja normatiivista diskurssia. Siten se vain uusintaa kurinpidollista asennetta, jossa homoseksuaalisuus nähdään erityistoimenpiteiden ja nykyisin myös hyysäämisen kohteena. Sellaista lähestymistapaa sanon filosofian ja sosiologian näkökulmasta typeräksi, sillä se nostaa tietyn vähemmistön jalustalle ilman, että sitä kukaan pyytäisi. Tuloksena on epäluulojen voimistumista.

Mikäli poliisin motiivina on jonkinlainen hyvityksen kerjuu vähemmistön aiemmin kokemista vääryyksistä, ei sisäministeri Ohisalon (vihr.) käsikassarana toimivien viranomaisten hyveellisyys taatusti toimi. Koston logiikka on sellainen, että se tekee kaikki sokeiksi.

Jos Suomessa ei ollut enää homovastaisuutta ennen Päivi Räsäsen homopuheiden nostamista valokeilaan, sitä pian taas varmaan on, kun ihmiset kyllästyvät kansan valitseman edustajan kurittamiseen. Nämä ovat keskustelun avoimuutta vahingoittavia vetoja sosialistiselta syyttäjälaitokselta ja vihervasemmiston vihapuhepoliisilta, kun taas Päivillä on kaikki syyt ottaa kritiikki kiitoksena vastaan.

Mellunmäen imaamina toimineen Abbas Bahmanpourin vuonna 2013 julistamasta kuolemantuomiosta homoille ei muistaakseni järjestetty poliisitutkintaa eikä nostettu syytettä. Mutta sen muistan kyllä, että eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtajana toiminut demarikansanedustaja Tarja Filatov nauroi asialle Yleisradion TV-lähetyksessä.


Mistä Sebastian Tynkkysen tapauksessa on kyse?

Entä sitten Tynkkynen? Valtiopäivämies, Big Brother -tähti ja tubettaja Sebastian Tynkkystä vietiin jälleen syyttäjien toimesta, ja tuomiota pätkähti 4050 euroa kuvasta, jossa todettiin islamistiterroristien olevan muslimeja. Ei siis ihme, että lievästi sanoen ”oikeuslaitoksen uskottavuus” on kärsinyt.

Syyttäjät ja tuomarit ovat nähtävästi ottaneet silmätikukseen tuon julkihomon tai vähintäänkin biseksuaalin perussuomalaisen, joka vaalivalvojaisissa oli median huomion kohteena yhdessä mustan poikuliystävänsä kanssa niin, että muut ympärillä olleet kalpenivat ja väri-TV:n kontrasti parani. Tynkkystä tökitään silmään mukavaarallisena ”rasistina”, sillä hän ei noudata punavihreää agendaa eikä käsityksiä siitä, miten homon pitää ajatella ja toimia. Vaarassa on siis vihervasemmiston koko arvokonstituutio, ja siksi monelta vihervassarilta on mennyt polla sekaisin.

Ilmeisesti Tynkkynen muodostaa painajaisen punavihreille Demla-juristeille. Hän osoittaa, että seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen ei ole järkevää samastua poliittisen vihervasemmiston harjoittamaan politikointiin, jolla vihervasemmisto on yrittänyt naruttaa kannattajikseen kaikki vähemmistöihin kuuluvat ihmiset.

Kyseinen kompensoiva suvaitsevuus onkin ollut huonoa kauppaa. Siinä kansallinen seksuaalivähemmistö on vaihtanut kannatuksensa vihervasemmiston julistaman yleispolitiikan, kuten maahanmuuton, puolesta liputtamiseen, vaikka islamin leviäminen on seksuaalivähemmistöjen etujen vastaista. Myös minä arvioin Tynkkysen tavoin politiikan oikeutusta aina asia kerrallaan, enkä ole koskaan äänestänyt, kannattanut enkä edustanut yhtään mitään johonkin viiteryhmään kuulumiseni perusteella. Moinen identiteettipolitikointi ja klusteroituminen eivät ole muuta kuin vanhaa eturyhmäpolitiikkaa, jonka malli on vasemmiston taistolaisuudessa.

Asia ei varsinaisesti minua koske, mutta tietyllä tavalla se koskee minuun. Väitteeni on, että oikeuslaitos ahdistelee Tynkkystä siksi, että häneen kohdistamallaan raivolla vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo katsovat voivansa purkaa homoja kohtaan tuntemaansa omaa salattua vihamielisyyttään, joka johtunee siitä, että homo ei olekaan täysin alistuva ja tottelevainen – eikä varsinkaan sellainen kuin nuo monikulttuurisuusmyönteiset länsimaiden bastardisoijat toivoisivat. Alitajuista aggressiota vihervasemmistolta ja porvaristolta siis. Sen sijaan Perussuomalaisissa rakkauden määrä on ollut suuri, ja sen sain huomata muun muassa keväisen vaalikampanjani aikana.

Tynkkysen kautta valottuu, että homokin voi olla niin järkevä, että kannattaa perussuomalaisia. Siksi hän on myrkkyä vihervasemmistolaisille. Hänen kauttaan realisoituu, että perussuomalaisuudessa on totuuden jyviä. Kentältä saamieni kokemusten mukaan monet homot sovittavat nykyisin intersektionaaliset ristiriidat (eli monen ryhmän jäsenyydestä johtuvan väliinputoajan asemansa) liittymällä Perussuomalaisiin. Kansakunnan yhteinen etu on aina isompi asia kuin sen jonkin sisäisen vähemmistön etu. Ja kansallisen vähemmistön etu toteutuu osana kansakuntamme etua. Asia on siis poliittisesti ratkaistu – Voilà!


Onko vihapuhetta sanoa ystävää pupuksi?

Vihervasemmiston kiemurtelu oman ongelmansa ympärillä on huvittavaa. Uusi Suomi teki hiljattain jutun demarien hovijuristin, professori Jukka Kekkosen, tviittauksesta, jossa hän kiirehti julistamaan, että ”tulkinnallisuutta ei saa käyttää tekosyynä epäkunnioittavaan käytökseen saati vihapuheeseen”.

Filosofian näkökulmasta asia on täsmälleen päinvastoin: Väitettä ”vihapuheesta” ei saa käyttää tekosyynä tulkinnallisuuden rajoittamiseen saati kieltämiseen.

Meillä täällä filosofisen logiikan piirissä on tapana ajatella niin, että jos joku taho – kuten nyt vaikkapa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Kekkonen – ottaa oikeudekseen määritellä, mikä on vihapuhetta tai epäkunnioittavaa käytöstä, hän siinä tapauksessa jo esittää tietyn oman tulkintansa sekä pyrkii sulkemaan muut tulkinnat ”sallitun” ulkopuolelle.

Jos olisi viranomaisten tai SDP:n vallassa päättää, mikä voidaan hyväksyä ”soveliaana” tulkintana, seurauksena olisi, että tulkinnallisuus kiellettäisiin yhtä luotisuoraa linjanvetoa lukuunottamatta kokonaan. Tulkinnallisuuden olemus on nimenomaan rajoittamattomuus eli se, ettei tunnusteta mitään oikeaa eikä väärää tulkintaa. Mikäli ”oikeaa” ja ”väärää” tulkintaa alettaisiin etsiä tai osoittaa ojentamalla tai normittamalla, ajauduttaisiin väistämättä vallan käyttöön, joka kuolettaisi pois sekä sananvapauden että vertauskuvallisen kielen.

Olisiko vihapuhetta sanoa rakasta ystävää söpöksi pupuksi, jos se vastaanottajan mielestä on ”väkivaltaista eläimellistämistä”? Tai olisiko ”rasismia” olettaa toisen ihmisen sukupuoli, kuten muutamat vihreät mimosat väittävät? Käsittääkseni sukupuolen olettaminen on välttämätöntä yhteiskunnassa, jossa kuljetaan vaatteisiin verhoutuneina ja myös julkisesta alastomana esiintymisestä voidaan rangaista. Sukupuolta kuvaavat käsitteet ovat usein jo sinänsä vertauskuvallisia.

On hämmästyttävää huomata, kuinka vähän professorin asemassa oleva henkilö ymmärtää hermeneutiikasta, oikeusfilosofiasta ja tieteenfilosofiasta. Niin ei saisi olla, sillä jo juridiseen perustutkintoon sisältyy pakollisena yksi kurssi filosofiaa, ja myös vaaliehdokkaille pitäisi jatkossa järjestää pääsykoe.

Eduskunnan varapuhemiehen nuijaa käyttävä demarien Tuula Haatainen puolestaan paheksui Helsingin Sanomien hänelle petaamassa suuressa jutussa saaneensa tarpeekseen ”mölinästä” ja että ”puhe eduskunnassa on jo perustuslain vastaista”. Hänen kannanottoaan jakoi eteenpäin Kekkosen kollega Liisa Nieminen, joka vaati kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois täysistunnoista!

Hullunkurisinta tässä kansanvallan tallomisessa ei ole vain vasemmistopoliitikkojen omaksi oikeudekseen sosialisoima yritys päättää siitä, mitä kansan valitsemat edustajat saavat tai voivat ajatella ja sanoa. Kyseessä on viranomaisvallan, tuomiovallan ja niin sanottujen ”asiantuntijoiden” rikkomus Montesquieulta tunnettua vallan kolmijako-oppia vastaan. Sen mukaan pitää olla erikseen poliittinen valta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Vaatia jotakin ”kurinpalautusta” kansan valitsemille poliitikoille on eduskuntalaitoksen ja demokratian ylenkatsomista ja rätin viskaamista kansalaisten silmille.

Mikäli Haatainen, Kekkonen ja Nieminen ovat saaneet tarpeekseen ”mölinästä”, sittenpä olisi demareilla syytä tukkia omien kellokkaidensa, al-Taeen ja Husu Husseinin, suut. Sitä taas en voi missään tapauksessa vaatia, sillä haluan kaikkien kansalaisten tietävän, mitä he oikeasti ajattelevat. Eli enemmänkin saavat minun puolestani mölistä.


Arvaukset, oletukset ja tulkinnat kuuluvat demokratiaan ja tieteeseen

Edellä oleva päivänpolitiikan kommentointi oli tietenkin vain traileria oikeusfilosofisiin johtopäätöksiin, joihin tulen aivan pian käsiteltyäni Sebastian Tynkkysen tapausta tarkemmin.

Mitä oikein oli tapahtunut? Tuomio langetettiin Tynkkysen vuonna 2017 julkaisemasta kasvogalleriakuvasta ja tekstistä ”Terrorismi ei tunne uskontoa. Jos islamia ei lasketa.” Syytetty siis esitti kuvauksen, joka perustuu islamin ja terrorismin korkeaan korrelaatioon. Ei mitään erikoista uutta. Kyseessä oli väite, joka voidaan todeta tutkimuksistakin. Korrelaatio on todellakin vahvaa. Otetaanpa muutama fakta.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön raportin Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016 mukaan vuonna 2016 maailmassa tapahtui 11 702 terrori-iskua, joissa kuoli 25 621, loukkaantui 33 814 ja siepattiin 15 543 ihmistä (s. 4) Suurin osa iskuista oli muslimien tekemiä ja toteutettiin islamistisissa tai muslimienemmistöisissä maissa.

Europolin vuonna 2017 julkaiseman terrorismiraportin mukaan jihadistit murhasivat EU:ssa 135 ihmistä vuonna 2016, ja islamistisesta terrorista epäiltyjä otettiin kiinni 718 (s. 22–23).

Jos nämä tosiasiat eivät tuomioistuimia miellytä, vika ei ole viestintuojissa. Vika on niissä poliitikoissa ja virkamiehissä, jotka ovat sallineet tämän hirveän ongelman leviämisen Eurooppaan. Ja mitä sanotaankaan viestintuojien tulittamisesta?

Tynkkysen arviossa oli kyse tulkinnasta, joka koski islamin ja rikollisuuden välistä yhteyttä. Tulkintoja puolestaan ei voida koskaan osoittaa ehdottomasti oikeiksi mutta ei myöskään ehdottomasti vääriksi. Silti niitä pitää voida esittää, sillä ilman tulkintoja ei ole yhteiskunnallista ymmärrystä eikä myöskään tiedettä.

Näin on tultu jälleen siihen jo edellä selittämääni tosiasiaan, että erilaiset tulkinnat ovat välttämättömiä kansanvaltaiselle yhteiskunnalle ja totuuden tavoittelulle. Ilman rajoittamatonta kriittisyyttä ei ole myöskään yhteiskunnallista totuutta. Sitä puolestaan ei voida löytää oikeussaleissa, joissa totuuden etsintää varjostaa rangaistusten uhka.

Ilmeisesti juuri tätä nuo tuomioita jakelevat juristit eivät dynamiittityhmyydessään ole yltäneet käsittämään. Tuskin ovat ymmärtäneet sitäkään, että ei ole erikseen myöskään ääri-islamia eikä islamia, kuten Terhi Kiemunkia (ps.) vaadittiin selventämään Tampereen käräjäoikeudessa. Islamin opin mukaan on vain yksi islam. Ja sen islamin vaikutusvaltaa myös jihadistinen terrori lisää. Käsittääkseni tuomitsemisen paikka olisi siinä: suoran väkivallan lietsonnassa.

Entä sitten spekulaatiot ja arvailut? Kuuluvatko ne sananvapauden piiriin? Totta kai kuuluvat, vaikka osuisivat väärinkin tai loukkaisivat jotakuta.

On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi talouden piirissä ei saisi rankaisematta esittää arvailuja siitä, mikä yritys menee seuraavaksi konkurssiin. Arvailut, jotka koskevat pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiiveja sekä rikoksia tehneitä henkilöitä ja heidän taustojaan, ovat samassa asemassa: täysin välttämättömiä poliittisten päätösten tekemiselle.

Myös oletuksia pitää voida esittää, sillä ilman hypoteeseja ei ole sen enempää tiedon kuin totuudenkaan tavoittelua. Nimenomaan Demla-juristien voisi odottaa ymmärtävän, että arvailut ja spekulaatiot kuuluvat demokratiaan, eikä ilman oletuksia ja hypoteeseja sekä niiden testaamista ole todellista tutkimusta.

”Vihapuheeksi” pyritään nykyisin määrittelemään viestien lähettäjien aikomuksista riippumatta kaikki sellainen, mikä herättää vihaa vastaanottajien omassa päädyssä. Tämä on hullua, sillä viestien merkityksen kannalta ratkaisevia ovat lähettäjien intentiot eli aikomukset ja tarkoitukset. Samasta syystä myös tekojen juridista tuomittavuutta pitää tarkastella oikeusprosesseissa tekijöiden näkökulmasta ilman, että uhreina pidettyjen sallittaisiin päättää siitä, mitä tekijä aikoi. (Tätä asiaa on tosin yritetty kumota muun muassa ”Suostumus2018”-hankkeessa, jossa ei ole ymmärretty tekojen tulkinnanvaraisuutta, ja kirjoitin aiheesta täällä.)

Edellä esittämäni valossa ei perusuomalaisia vastaan nostetulla syyttelyllä ja laajalti levinneellä tuomitsemisella ei ole vähäisintäkään logiikan eikä järjellisen ajattelun suojaa. Kyseessä ovat pelkät poliittiset oikeudenkäynnit, joilla tavoitellaan sinänsä järkevien ja moraalisesti perusteltujen poliittisten vaihtoehtojen poistamista markkinoilta.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisen teonteoreettiset edellytykset

Pohditaanpa sitten myös tuota ”kansanryhmää vastaan kiihottamista”. Jonossa on nimittäin ainakin neljä perussuomalaista ihmistä, joita raahataan käräjille poliittisista mielipiteistään. (Tanskassa eduskuntalaitoksen nimi on muuten ”kansankäräjät”, mikä vihjaa, että käräjöiminen pitäisi käydä oikealla foorumilla, eli politiikassa itsessään.)

”Kansanryhmää vastaan kiihotttamista” koskeva lainkohta (13.5.2011/511) lisättiin Suomen rikoslakiin vasta alle kymmenen vuotta sitten Euroopan ihmisoikeussopimuksen innoittamana. Laki on osoittautunut koeaikana huonoksi, sillä määritelmäkysymykset jätettiin avoimiksi, lähinnä kahdesta syystä. Demla-juristit halusivat laista löysän, jotta sitä voitaisiin käyttää poliittisiin oikeudenkäynteihin, kuten Neuvostoliitossa. Toiseksi, lain mielivaltaisuus johtuu siitä, ettei lain sisällöstä ja sen käyttämisestä instrumenttina syntynyt minkäänlaista yksimielisyyttä lakia valmisteltaessa.

Niinpä koko lain voisi kumota. Mikäli kumoaminen on EU:n ja (sinänsä harmillisten) kansainvälisten sopimusten puitteissa vaikeaa, myös soveltamisperiaatteiden tarkka määritteleminen voisi auttaa.

Keskeinen oikeusfilosofinen kysymys on, millä edellytyksillä epäilyn tai syytteen alainen teko voitaisiin tulkita rikoslaissa määritellyn kuvauksen täyttäväksi. Toisin sanoen, mikä liittäisi teon rikoslaissa tarkoitettuun tekoon?

Jo pelkkä kiihottamisen käsite kuuluu enemmänkin seksuaaliseen viitekehykseen ja antaa harhaanjohtavan sävyn poliittisen aiheen lähestymistavalle. Yleensä kyse on politiikan olemukseen kuuluvasta mielipiteiden kertomisesta ja kannatuksen tavoittelusta. Mutta en mene nyt laajemmalti siihen.

Ensinnäkin, teonteoreettisesti tärkeintä rikoksen tunnusmerkistön täyttymiselle olisi, että syytteenalaisessa teonaktissa ilmaistaisiin jokin imperatiivi (käsky, kehotus, yllyttäminen tai suostuttelu) kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon.

Toinen tärkeä edellytys on, että teolla olisi selvästi rajattu ja osoitettu kohde. Mikä tahansa kohde ei ole kansanryhmä.

Kolmas tärkeä asia on, että teolla olisi vaikutusta ja uhri, jonka voitaisiin osoittaa kärsineen teosta.

Neljäs (edellisestä seuraava) seikka on, että asia pitäisi nähdä asianomistajarikoksena, jota se ei nyt ole. Juuri tämä, eli uhrin puuttuminen ja vaikutuksia koskevan näytön poissaolo, ovat tehneet syyttelystä mielivaltaista. Relaatioloogisesti ajatellen teolle pitäisi aina osoittaa uhri, sillä kiihottaminen (käsky, kehottaminen, yllyttäminen, suostuttelu) on relaatio eli suhde, josta pitäisi osoittaa vähintään kaksi osapuolta.

Jo edellä esittämistäni kolmesta ensimmäisestä seikasta johtuu, että niiden puuttuminen on tehnyt käydyistä prosesseista poliittisia oikeudenkäyntejä ja annetuista tuomiosta makutuomioita.


Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemisen edellytykset

Entä mitä syyttäjän pitäisi osoittaa saadakseen aikaan rangaistuksen? Millä tavoin moitteen alainen teko tai epäilty rikkomus voitaisiin yhdistää kansanryhmää vastaan kiihottamiseen? Olen laatinut oheen listan tunnusmerkeistä, joiden tulisi täyttyä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, jos

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus kansanryhmän vastaiseen rikolliseen tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,

8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,

9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja

10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi. Olen esittänyt asiakohdat ja niitä koskevat perusteluni myös verkkokirjassani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019, s. 127–128).


Kansanryhmien kielteinen kuvaaminen pakko sallia

Kohta 7 on tärkeä, sillä ainakin Jussi Halla-aho (ps.) on tuomittu pelkän esimerkkilauseen esittämisestä hänen havainnollistaessaan poliittisen korrektiuden tavoitteluun liittyvää kaksinaismoralismia. Teemu Lahtinen (ps.) puolestaan on tuomittu tuon aineiston toistamisesta tiedonvälitystarkoituksessa. Kohtien 5–6 ja 8–10 ehdot puolestaan ovat tärkeitä, jotta mitään tiedettä tai taidetta voidaan ylipäänsä tehdä.

Perusteluehdon (10) ohella on luettelossa mainittu kohta 5 erittäin tärkeä. Sen mukaan pelkkä kuvaaminen kiusallisella tavalla ei riitä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkiksi. Se koskee kaikkia kansalaisia ja edellä käsittelemääni oikeutta vertauskuvalliseen kielenkäyttöön. Avoimeksi kaiken määrittelemisen jälkeen jää aina se, mitä esimerkiksi ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio on ja kenen mielestä.

Sebastian Tynkkynen on ilmeisen kiihottava, sillä häntä epäillään nyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kolmannessakin tapauksessa, jossa hän tuli kuvanneeksi jotakin asiaa jonkun mielestä epäsopivalla tavalla!

On mahdotonta ajatella, että ihmiset eivät saisi tai voisi lausua toisistaan epämiellyttävinä pidettyjä mielipiteitä. Vastaamatta jäisi tällöin kysymys, millä perusteella minkään tuomioistuimen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä kansalaiset toisistaan ajattelevat tai sanovat.

Sananvapaus on säädetty Magna Cartasta asti nimenomaan kansalaisen suojaksi esivaltaa vastaan. Sen olemus on vertikaalinen, eli suojata hallintoalamaisia viranomaisvallalta ja poliittiselta vallalta. Perustuslaillinen sananvapaus ei ole viranomaisten oikeutta rajoittaa kansalaisten keskinäistä viestintää, eikä rikoslaki puolestaan ole sellainen kilpi, joka olisi tarkoitettu suojaamaan kansalaisia toisiltaan heidän keskinäisissä horisontaalisissa suhteissaan tai kiistoissaan.

Nyt oikeuslaitos interventoituu yksilöiden välisiin kiistoihin ja suhteisiin. Se käyttää valtaa eräiden tiettyjen, lähinnä ulkomaalaisryhmien, puolesta sekä ottaa voimakkaasti kantaa heidän hyväkseen omia kansalaisiamme vastaan. Tämä saattaa kyseenalaiseksi oikeuslaitoksemme ainoan toimintaresurssin, jonka varassa se lepää: arvovallan, joka perustuu kansalaisten kunnioitukseen.

Kansanryhmien kuvaaminen negatiivisessa sävyssä on sallittava jo siksikin, että kukaan ei voi sitä kieltää, valvoa eikä estää. Vain ihmisjoukkojen sosio- ja psykodynamiikkaa täysin tuntematon henkilö voisi ajatella, että jotkin mielipiteet olisivat tukahdutettuina vaarattomampia kuin julki lausuttuina.

Historia osoittaa, että kielletyt mielipiteet tulevat yleensä julki moninkertaisella voimalla, ja niitä leimaa alusta asti kielletyn hedelmän houkutus. Sensuuri ei siis toimi etenkään sensuurin vaatijoiden omalta kannalta. Viestinnällistä Streisand-ilmiötä en käy tässä laajemmin selittämään.


Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös kumottava

Sen ohella, että kansaryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit olisi määriteltävä nykyistä tarkemmin, poliittinen tavoitteeni on kokonaan kumota uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain säädös vanhentuneena ja vahingollisena.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus ei edellytä uskonrauhan rikkomisesta rankaisemista. Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin. Koska uskonnot ovat rajuja vallankäyttäjiä, asia olisi nähtävä niin päin, että uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden esittää vapaasti käsityksensä uskonnoista ja niihin kuuluvista. Kriittisyys voi olla myös uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Vääristynyttä on, että islamin arvostelu ja siinä piilevien väkivaltaisuuksien arvosteleminen tuomitaan Suomen oikeuslaitoksessa.

Myös uskonnonvapauden pitäisi koskea rajoituksetta vain sellaisia uskontoja, jotka itse hyväksyvät toisten ihmisten uskonnot, uskonnottomuuden ja muut elämäntavat. Koska islam ei sitä tee vaan ripustaa muun muassa homot hirteen islamistisissa maissa sharian perusteella, ei uskonnonvapaus voi koskea rajoituksetta islamia itseään. Tämä perustuu sekä kantilaiseen etiikkaan että kultaisen säännön etiikkaan, jonka mukaan ihmiset voivat vaatia toisiltaan vain sellaista, mihin itse ovat valmiit.

Vaikka uskonnot muodostavat omat tonttinsa, nuo tontit ovat kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, ja siksi uskontojen piirissä harjoitettava mielivalta on torjuttava valtiomme lainkäytössä.

Oikeuslaitoksen ei tulisi missään tapauksessa puuttua filosofien, tieteenharjoittajien eikä myöskään poliitikkojen yhteiskunnasta ja sen rakennetekijöistä esittämiin tulkintoihin eikä arvioihin. Muussa tapauksessa sellainen oikeuslaitos tekee itsestään kansalaisten silmissä hullun narrin, ja sama koskee myös sensuuria harjoittavaa valtamediaa.


Positiivista erityiskohtelua koskeva säädös kumottava

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän poistamisen ohella ehdotan ja suunnittelen myös monia muita lainuudistushankkeita. Sitä mukaa kun vihervasemmisto onnistuu Demla-juristiensa avulla säätelemään orwellilaisia lakeja, sen tulee vastaisuudessa tottua myös lakien kumoamishankkeisiin.

Olen ehdottanut sananvapauden suojaksi perustuslaillista sananvapauttamme täsmentävää lakia kansalaisten viestinällisistä oikeuksista, jossa kiellettäisiin verkkoympäristössä toimivia palveluntarjoajia ja sosiaalisen median ylläpitäjiä rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormeihin” vedoten (aiheesta kirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, s. 124).

Samoin lehtiä ja kustantamoita estettäisiin painostamasta tai sensuroimasta kirjailijoita ja toimittajia, kuten nyt tapahtuu. Esimerkiksi syrjinnästä kirjamessuilla tai kaupan alalla rangaistaisiin niitä, jotka diskriminoivat perussuomalaisia pitäen toimintaansa vieläpä jonkinlaisena hyveenä.

Vuonna 2014 säädetyn yhdenvertaisuuslain 9 § puolestaan antaa mahdollisuuden niin sanottuun positiiviseen erityiskohteluun, joka todellisuudessa johtaa käänteiseen syrjintään, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja katkeruuteen sekä kaunaan. Se on tasa-arvon periaatteiden ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, ja siinä on käännetty kumoon myös moraalifilosofinen ansaintaperiaate, jonka mukaan perusoikeudet kuuluvat ensisijassa ne tuottaneille kansalaisille itselleen sekä poliittisen vallanperimyksen kautta heidän jälkeläisilleen. Tällä vasemmistojuristien puliveivauksella on pyritty murentamaan poliittisen vallanperimyksen periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu jokaisessa maassa sen kantaväestölle.

Yhdenvertaisuuslain 9 § perustuu EU:n antamaan direktiiviin 2000/43/EY, joka mahdollistaa positiivisen erityiskohtelun mutta ei edellytä sitä. EU:kaan ei siis ole katsonut voivansa syyllistyä sellaiseen epäloogisuuteen, että se olisi vaatinut kyseisen säädöksen voimaansaattamista. Tämän estää useimmissa maissa yhdenvertaisen kohtelun periaate, myös Suomessa, jossa perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki ovatkin nyt ristiriidassa, ja konflikti pitäisi ratkaista perusoikeusmyönteisesti perustuslakia seuraten.

Nähdäkseni yhdenvertaisuuslain 9 § olisi kumottava yhdenvertaisuutta loukkaavana.

Edellä kuvatut ongelmat juontavat suureksi osaksi juurensa maamme EU-jäsenyydestä. Tämän toteaminen on tietysti tuskallista, sillä EU:n syyttäminen kansalaisten keskuuteen syntyneestä eripurasta saattaa vaikuttaa kliseiseltä.

EU on kuitenkin syypää lähes kaikkiin Suomen ja suomalaisten kärsimiin ongelmiin: maahanmuutto-ongelmiin, sananvapauden rikkomuksiin, viranomaisten mielivaltaan ja etääntymiseen kansasta, elitismiin, euron valuvioista johtuvaan julkisen talouden rahoituskriisiin, taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden menetyksiin, väestöpohjamme etnografiseen bastardisoimiseen, yksityistalouksien velkaantumiseen, ilmastonsuojeluahdistuksella kiusaamiseen, kantaväestön eripuraan ja eriarvoistumiseen, tuloerojen kasvuun, politiikan legitimaatiokriisiin, Afrikan ja Aasian väestöräjähdyksestä johtuvan ekokatastrofin maksattamiseen eurooppalaisilla, maataloutemme alasajoon, omavaraisuutemme heikentymiseen, kansainvälisen riippuvuuden kasvuun, ”uusliberalismiin”, globaalin ja ylirajaisen vallankäytön kasvuun, internatsismiin, alueelliseen eriarvoistumiseen, maaseudun autioitumiseen, keskittämispolitiikkaan, sosiaaliturvan koettuun ja väitettyyn heikentymiseen, viranomaisvallan kunnioituksen, arvovallan ja oikeusperustuksen luhistumiseen sekä siihen, että me suomalaiset joudumme anomaan EU-jäsenmaksuina maksamamme verovarat sentti kerrallaan takaisin EU:sta kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Kun Suomen vuoden 1999 perustuslaissa kansalaisen perusoikeudet ulotettiin EU:hun liittymisen hurmoksessa koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, tämä on nykytilanteessa osoittautunut suureksi virheeksi. Juuri siksi nyt sanotaan, että Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Ei voikaan, eikä myöskään pidä olla. Niinpä kyseinen lainkohta olisi viipymättä korjattava ja saatettava perusoikeudet (etenkin oikeus sosiaaliturvaan) koskemaan vain Suomen kansalaisia. Mikäli näin ei tehdä, joutuvat kansallinen etu ja perustuslakimme ristiriitaan, jonka tuloksena on poliittista vallankäyttöä koskeva sovittamaton ja perinpohjainen kriisi.

Oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet sanoi radion vaalikeskustelussamme keväällä, että persut romuttavat Suomen oikeusvaltion. Asia on täysin päinvastoin. Biaudet’n kaltaiset paperipainot itse murentavat yhteiskuntamme oikeusperustuksen saatuaan ohituskaistan muun muassa vähemmistövaltuutetun virkaan ilman laissa määriteltyä muodollista kelpoisuutta, pelkän poliittisen erivapauden turvin. Siinä näyttöä ”positiivisesta erityiskohtelusta”.

Kyseessä on kuitenkin vielä paljon enemmän. Vaakalaudalla on koko maamme tulevaisuus. Oikeusvaltio ja yhteiskuntamme oikeusperustus hajoavat nimenomaan silloin, kun valtio ja oikeuslaitos kohtelevat kaltoin sekä syrjivästi omaa kantaväestöämme, jolta valtiomme legitimaation pitäisi olla lähtöisin.


Lähteet

Annex of Statistical Information – Country Reports on Terrorism 2016. Published by National Consortium for the Study of Terrorism and Responses to Terrorism. Baltimore: A Department of Homeland Security Science and Technology Center of Excellence Based at the University of Maryland, 2017.

European Union Terrorism Situation and Trend Report 2017. The Hague: European Union Agency for Law Enforcement Cooperation, 2017.

---

Päivitys 7.11.2019

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä jätti tänään lakialoitteen kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan muokkaamiseksi siten, että rangaistaviksi jäisivät vain rikoksella uhkaaminen ja rikokseen yllyttäminen. Tiedon ja mielipiteiden julkaiseminen ja esilläpito eivät olisi lakiesityksen mukaan rangaistavia. Tätä vaativat tiedon ja mielipiteiden tulkinnanvaraisuus sekä niiden yleinen määrittelemättömyys.

HS osoitti jälleen tuhovoimansa

Valhemedian agendatoimittaja Anna-Stina Nykänen teki jälleen kaikkensa suoltaakseen selvän valeen, tällä kertaa maahanmuuttajien seksuaalirikollisuuden taustoista. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 24.2.2019 hän väitti valikoituihin ”asiantuntijamielipiteisiin” valikoidusti tukeutuen, että maahanmuuttajien seksuaalirikollisuutta ei muka voida selittää kulttuurieroilla eikä uskonnolla. Sen sijaan hän syytti ”heikkoa koulutusta” ja ”miehisyyden pönkittämistä”.

Nykäsen juttu on yhtä valheellinen kuin hänen taannoin tekaisemansa toinen propagandakirjoitus, jossa hän väitti, että satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).

Tosiasiassa uskonto ja kulttuurierot ovat merkittäviä selittäjiä, kun etsitään syitä muslimien muita laajempaan seksuaalirikollisuuteen. Profeetta Mohammadin lapsivaimollaan antama malli on yhtä esikuvallinen muslimille kuin Jeesuksen lähimmäisenrakkaus on kristitylle.

Jos muslimimaahanmuuttajien seksuaalirikoksia ei selitä heidän kulttuurieronsa tai uskontonsa, vaan ”heikko koulutus” ja ”miehisyyden pönkittäminen”, herää kysymys, eivätkö heikko koulutus ja miehisyyden korostaminen olekaan kulttuuri-ilmiöitä tai seurauksia uskonnosta. Ja vastaus on: totta kai ne ovat.

Mitään uutta Helsingin Sanomien tendenssijournalismissa ei ole. Lähes aina kun on huomautettu, että seksuaalirikosten tekijöistä suuri osa on lähtöisin muslimivaltaisista maista, tai kun on kysytty, millä tavoin heidän keskuudessaan yleinen islam liittyy asiaan, on vahva korrelaatio heidän islamilaisen ajatusmaailmansa ja toimintansa välillä pyritty kiistämään täysin, tosin vailla näyttöä siitä, ettei yhteyttä olisi.

Islamin julistaminen kritiikin ulkopuolella olevaksi on vaikuttanut tehokkaalta keinolta vastalauseiden tukahduttamiseen, sillä islamin syy–seuraus-vaikutuksia kannattajiensa käyttäytymiseen on vaikea osoittaa ehdottomasti. Niitä on toisaalta myös vaikea kiistää ehdottomasti, niin kuin ajatusten yhteyttä tekoihin yleensäkin. Juuri siksi väite islamin ja rikollisuuden yhteydestä voidaan ongelmattomasti esittää yhteiskunnallisena tulkintana.

Yleistyksiä puolestaan pitää tehdä, sillä ilman niitä ei ole ymmärrystä eikä merkitysten arviointia. Islamia yritetään kuitenkin pitää kaiken arvostelun ulkopuolella arvostelijoihin suunnattujen rangaistusten uhalla.

Varteenotettava ehdokas selitykseksi muslimitaustaisten rikollisuuteen on tulomaiden oikeuskäytäntöä edustava sharia-laki, joka poikkeaa omastamme ja perustuu islamiin. Sharia puolestaan ohjaa politiikkaa islamiin sisältyvän din wa-dawlah -periaatteen (”islamin pitää ohjata myös politiikkaa”) mukaisesti, joten islam vaikuttaa käyttäytymiseen, oikeudenmukaisuuskäsityksiin ja rikollisuuteen.

Islamissa on kyse poliittisesta toiminnasta, jota ei pidä suojella ”uskonrauhan” verukkeella vaan jota pitää myös vastustaa poliittisesti. Perustuslaillinen uskonnonvapaus kattaa nimenomaan oikeuden olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden esittää uskontokritiikkiä vapaasti. Sitä täydentää länsimainen sananvapaus, jota burkan alla ei ole.

Keskeinen kysymys on, miksi monet ihmiset pitävät kiinni alkeellisesta uskonnollisesta ajattelustaan siinäkin tapauksessa, että heillä olisi vaihtoehtoja. Miksi lähi-itäläiset ylipäänsä ilmaisevat itseään aggressiivisesti, kuumenevat, kiihtyvät ja hermostuvat helposti, ja miksi Lähi-idän maissa käydään loputonta sotaa? Miksi ihmiset valitsevat huonot uskontonsa tavan takaa? Selitystä tiettyjen kulttuurien muotoutumiseen ja jatkuvaan uusintamiseen pitää etsiä ihmisten geneettisistä ominaisuuksista ja luonteenpiirteistä, joista niitä voidaan myös löytää.

Ilman biologisia ja synnynnäisiä ominaisuuksia ei nimittäin olisi ihmisiä ollenkaan, aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (paitsi Liisan Ihmemaassa). Tieteenfilosofisesti arvioiden lopulliset selitykset ihmisten käyttäytymisvalintoihin löytyvät aina yksilö- ja ryhmäkohtaisista ominaisuuksista, kuten älykkyystasosta, joka luo ja uusintaa kulttuurit.

Tätä perimmäistä seikkaa Hesarin toimittelijat ja monet tieteilijöinä esiintyvät eivät pohdi. Selityksiä etsitään laveasti kulttuurista, uskonnosta, koulutuksesta ja patriarkaalisuudesta, kuten oikeauskoisten feministien pitääkin. Mutta perimmäiset selitykset löytyvät aina yksilöiden tai ryhmien ikiomista ominaisuuksista, joiden vuoksi he tuottavat tietyt kulttuurit, valitsevat tietyt uskonnot tai kasvattavat itsensä ja toisensa.

Miksi sitten vieraiden kulttuurien ja erityisesti islamin puolustelua esitetään länsimaissa? Islamia puolustavilla kinkereillä ja vääräuskoisten jahtaamisella ei pyritä turvaamaan uskonnonvapautta eikä myöskään torjumaan uskonrauhan rikkomuksia. Islamkritiikin kieltämisellä on pyritty löytämään ideologinen peruste muslimivaltaisista maista virtaavien ihmisten maahanmuutolle. 

Kyseessä on tietoinen länsimaisen oikeuskäsityksen, väestön ja kulttuurin bastardisointi. Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar arvostelee kärkevästi din wa-dawlah -periaatetta teoksessaan Warrant for Terror – The Fatwas of Radical Islam, and The Duty of Jihad. Filosofian näkökulmasta on selvää, että islam ohjaa politiikkaa, sillä islamhan on ideologia ja jo sinänsä politiikkaa.

Islamkritiikin torjumispyrkimykset ovat toimineet aseina uskonnon levittämisen puolesta, vaikka sen enempää sensuurilla kuin muuttohankkeellakaan ei ole demokraattisessa prosessissa punnittua pohjaa. Esimerkki: islamistisissa maissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan kuolemaan islamilaisen lainsäädännön perusteella, mikä osoittaa, että sharia-lailla poljetaan ihmisoikeuksia jyrkästi. Niinpä ”uskonnonvapauden” näennäisoikeutuksella ei voida puolustaa ihmisoikeusrikoksia. ”Vihapuhetta” ei ole ollut tässä yhteydessä islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.

Valheellista Helsingin Sanomien vänkäämisestä tekee se, että ihmisen käyttäytymisen selittäminen on joka tapauksessa tulkinnanvaraista, eikä asiasta voida saada Sanomien tai jonkun Nykäsen markkinoimaa ehdotonta väitetietoa. Tämä johtuu siitä, että ideologisen ajatusmaailman vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on joka tapauksessa ei-todistuvaa. Ihmisen käyttäytymisen motiiveja tai kausaaliketjuja ei voida ylipäätään läpivalaista niin, että ehdottoman oikeaa tai väärää tietoa voitaisiin tavoittaa.

Silti Helsingin Sanomat pyrkii esittämään asiasta mielipiteitä manipuloivan ja asenteita muokkaavan näkemyksen. Ja tuolla näkemyksellä puolustellaan aikuisten ihmisten tietoisesti ja tarkoituksellisesti tekemiä väkivaltarikoksia.

Helsingin Sanomien käyttämät asiantuntijat joko eivät ymmärrä tieteellisen tiedon olemusta ja tulkinnanvaraisuutta, ovat kävelleet vahingossa lehden virittämään ansaan tai ovat tahallaan asettuneet tukemaan lehden maahanmuuttomyönteistä ja välinpitämätöntä tendenssijournalismia, joka koostuu vihervasemmistolaisesta ja löperöliberaalista öyhöttämisestä ja oman pimeän maailmakuvan tuputtamisesta.

Lisää islamista ja rikollisuudesta voi lukea esimerkiksi kirjoituksestani ”Tuomiotaiteilujen taikaa” tai kirjani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu luvusta 16 (s. 135–141).


Lähde

Bar, Shmuel, Warrant for Terror – The Fatwas of Radical Islam, and The Duty of Jihad. Lanham: Rowman & Littlefield, 2006.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Mediatutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Syyttäjät makutuomareina

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen näyttää vetävän perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan käräjille. Jokaisen uuden syytteen myötä hänen oma arvostelukykynsä puolittuu, ja syyttäjästä tulee ennen pitkää makutuomari.

Ensin syytteen sai hänen kynästään Terhi Kiemunki, sitten Teuvo Hakkarainen ja nyt Sebastian Tynkkynen. Tynkkyselle on lehtitietojen mukaan toimitettu syyte uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, eli rikoslain molempien ideologisten lainkohtien rikkomisesta.

Uusi Suomi kirjoittaa: ”Apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan julkiseen keskusteluun osallistuvan poliitikonkaan sananvapauteen kuulu oikeutta vihapuheeseen, joka kohdistuu kaikkiin muslimeihin ja joka on omiaan ’herättämään halveksuntaa ja jopa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa islaminuskoista ihmisryhmää kohtaan’.”

Omasta mielestäni Tynkkynen on pystynyt kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan monipuoliseen maahanmuuttoasioiden kyseenalaistamiseen. Hän on kyennyt käsittelemään sen tyyppisiä kognitiivisesti moniselitteisiä asioita, joita juristin aivoilla ei näköjään ymmärrä.

Sitä paitsi lainsäädännössä ei tunneta sellaista käsitettä kuin ’vihapuhe’. Toiviainen näyttää toimivan itse myös lainsäätäjänä keksiessään käsitteen. Hän on käyttänyt sitä haastattelujen yhteydessä aiemminkin katsoessaan, että sananvapauden suojelema kuohuttava puhe muuttuu usein vihapuheeksi, jolla hänen mukaansa ei ole sananvapauden suojaa.

Asian voi sanoa myös vice versa. Toiviaisen harjoittamat sensuuritoimet johtavat helposti sananvapauden rikkomuksiin, joilla ei ole sen enempää perustuslain kuin järkiperäisen ajattelunkaan suojaa.

On syyttäjä- ja oikeuslaitoksen omalta kannalta kurjaa, että syyttäjäviranomaisesta on tulossa poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista valtaa juristien nuijalla. Jos poliittisia mielipiteitä ja niiden esittämistä koetetaan kitkeä kielloilla ja rangaistuksilla, se ei varmasti toimi myöskään syyttäjän omien tavoitteiden kannalta.

Päinvastoin: kovasanaisuus todennäköisesti vain vahvistuu ja kannatus laajenee. Kaikkia suomalaisia eivät syyttäjätkään voi käräjille vetää, joten siksi koetetaan lynkata muutama varoitukseksi ja siten osoittaa, minkä puolueen edustajia ei saisi äänestää. Näin voidaan luoda Perussuomalaisiin myös selittelyn tarvetta. Siihen miinaan puolue ei toivottavasti astu.

Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen kannanottoja tulee lukea niiden esittämishetkellä vallinneen tilanteen valossa. Pitäisi ymmärtää, mihin ne olivat argumentteja. Esittämällä syytteitä nyt, kun terrori-iskut ja laittomien maahanmuuttajien virta ovat hetkeksi tauonneet, syyttäjä voi peittää nämä taustat näkyvistä.

On kieroa, että Suomen viranomaisvalta ei ole huolissaan esimerkiksi siitä, että terroristi tappoi kymmeniä ihmisiä kuorma-autolla Nizzassa ja toinen joukkomurhasi suuren määrän ihmisiä homoravintolassa Orlandossa. Sen sijaan Toiviainen kantaa huolta siitä, että suomalaiset yrittävät estää terrorin leviämisen maahamme vähentämällä sotatoimi- ja terrorialueilta tulevien maahanmuuttajien virtaa.

Omasta mielestäni Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen puheita ei pidä ryhtyä oikeudessa tuomitsemaan, vaikka niissä onkin retorisesti kovaa ja paikoin myös huumoria tavoittelevaa kieltä. Syyttäjä on ummistanut silmänsä Kiemungin tekstin tyylilajilta ja vaatii, ettei poliittinen avustaja saisi pakinoida. Pitäisikö myös tieteenharjoittajan artikuloida kaikki asiansa tieteellisesti?

Demla-juristit ja muut näennäisliberaalit suvaitsevat sananvapautta vain niin pitkään kuin mielipiteet noudattelevat heidän omiaan. Sen sijaan kaikenlainen arvostelu maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastaan tukahdutetaan ankarin rangaistuksin aivan niin kuin poliittisen korrektiuden vastaiset ja epäsovinnaisina pidetyt tutkimustulokset rodusta ja älykkyydestäkin. Lopulta nuo horjumattomat liberalismin puolustajat vainoavat sinänsä koomisten käsi- ja hihamerkkien tekijöitä pitäen mitä tahansa epäilyttävää symbolia ajatusrikoksen tai mikroaggression välineenä.

Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet pieniä vaan suuria. Sananvapauden rajoitukset ja vääristä sanoista langetetut rangaistukset ovat olleet maassamme pikemminkin epämuodollisia ja sosiaalisia kuin muodollisia tuomioistuinten langettamia rangaistuksia. Mutta ne ovat olleet uhreilleen hyvin raskaita ja vaikuttavia. Tyypillistä on, että suomalaiset ihmiset ovat joutuneet maksamaan kansallisten etujen puolustamisesta työpaikoillaan. Jo tämä yksilöiden nujertaminen on liian kallis hinta totuuden sanomisesta. 

En tosin pitänyt perusteltuna myöskään Terhi Kiemungin tapaa itse tutkituttaa oma syyttämiskelpoisuutensa viranomaisella. Syyttäjälaitokselle ei tule sovittaa erotuomarin paitaa kiistoissa, jotka ovat pitkälti poliittisia. Itse uskon, että esimerkiksi Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari eivät saisi nykyisin syytettä eivätkä tuomiota Keski-Euroopassa, jossa tilanne on muuttunut täysin. Pikemminkin heitä voisi kiittää kaukonäköisyydestä ja ongelmien ennustamisesta, aivan niin kuin Olli Immostakin.

Sekä Jorma Kalske, Mika Illman, Mikko Puumalainen että Raija Toiviainen ovat viitanneet ”vihapuheeseen” tavalla, joka saattaa heidän harkintakykynsä outoon valoon. Kukaan heistä ei näyttänyt ymmärtävän, että maahanmuuton ja islamin kritisoiminen ei ole ollut välttämättä lainkaan tunneperäistä. Kriittisiä kannanottoja ei ole esitetty sen enempää pelon kuin vihankaan vuoksi vaan asiallisista järkisyistä.

Juuri näin varsinkin Tynkkynen on menetellyt. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana hänellä itsellään on näkemyksiä ja kokemuksia myös vähemmistöön kuulumisesta yleisesti, enkä näe hänen puheissaan mitään syyttämisen arvoista. Hän on kyllä puuttunut siihen käänteiseen rasismiin, jota yhteiskunnassa esiintyy, ja tämäkin pelkästään älyllisistä motiiveista.

Niin sanotun vihapuheen kieltämisyritykset epäonnistuvat siksikin, että ne pyrkivät patoamaan myös tunteiden esittämisen sinänsä kriminalisoimalla sen. Poliittisessa mielessä tämä toimii yhtä huonosti kuin kaikenlaiset muutkin tukahduttamishankkeet. Sellainen ihminen, joka ei tuntisi vihaa muslimiterroristien harjoittamaa vääryyttä vastaan, olisi kylmä, tunteeton tai jopa sairas. Sekö on Raija Toiviaisen ihanne?

Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta on syytä muistaa, että totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida saavuttaa keskusteluympäristössä, jota varjostaa rangaistusten uhka. Sellaisessa yhteiskunnassa jokainen pyrkisi puhumaan vain omaksi edukseen: joko välttelemällä rangaistuksia tai tavoittelemalla parempaa virka-asemaa yhteiskunnan tikapuilla. Tuloksena olisi Neuvostoliitto tai DDR.

Totuutta voidaan tavoitella vain yhteiskunnassa, jossa vallitsee täydellinen sananvapaus ja jota vähäisetkään sananvapauden nipistely- ja näpistely-yritykset eivät vesitä. Juuri siksi sananvapaus onkin säädetty useimpien sivistysmaiden perustuslaeissa ehdottomaksi.

Ennakkosensuuri on kielletty siksi, että jos sananvapaudesta tulisi rajoitettua, esiin nousisi kysymys, missä tuo raja kulkee. Puuttuvien ja yksiselitteisten kriteerien ongelma puolestaan johtaisi sananvapauden alistamiseen valtapolitiikalle, jolloin vain valta voisi määrätä sananvapauden rajat. Tällöin sananvapaus kuihtuisi pois, niin kuin nyt on käymässä. Samasta syystä johtuu, että ’rajoitettu sananvapaus’ on pähkähullu paradoksi ja ristiriitainen käsite.

Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa myöskään rikoslaillisesti jälkikäteen, sillä jälkikäteissensuuri ja rangaistavuus kiertyvät käytännössä ennakkosensuuriksi, jos ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. Myös tämä tie johtaisi orwellilaiseen yhteiskuntaan, ja siksi totuutta voidaan tavoitella vain vapaiden assosiaatioiden metodilla. Sinänsä tärkeä väitteiden totuusvaatimus puolestaan testataan ja toteutuu juuri siinä keskustelussa, jota pitäisi vapaasti käydä.

Oikeusfilosofisesti katsoen nykyisten tuomioistuinten intohimo suojella kansalaisia on nurinkurista. Ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tarkoitus on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat viranomaiset ovat asettaneet kansalaiset ja kansalaisryhmät eriarvoiseen asemaan ja ottaneet jonkin ryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia toisille hallintoalamaisille tai heitä edustaville ryhmille. Sananvapautta ei nähdä Euroopan unionissa kansalaisten suojautumiskeinona hallintoa vastaan, vaan sen käyttäminen nähdään rikoksena, joka antaa viranomaisille aseen kansalaisten syyttämiseksi ”vihapuheesta” tai jostakin tekaistusta ”rasismista”.

Yhteiskunnassamme pitäisi päästä eroon sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan ihmisten mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä yritetään rajoittaa niiden ”loukkaavuudella” tai toisten ihmisten kokeman pahastumisen vuoksi.

Syytteistä ei taida kuitenkaan tulla loppua ennen kuin oikeuslaitosta ohjaava EU-johteinen valtarakenne vaihtuu. On huomattava, että esimerkiksi kristinuskoa koskevasta pilkanteosta ei ole nostettu Suomessa syytteitä vuosikymmeniin. Uskonnot ovat suuria vallankäyttäjiä, ja siksi niitä pitää voida myös arvostella ankarasti.

Islamiin ja muslimeihin kohdistettu arvostelu on ollut aiheellista ja perusteltua, eikä sitä pidä pyrkiä lavastamaan miksikään ”kansankiihottamiseksi” tai ”uskonrauhan rikkomiseksi”. Koska jokainen käsite tulee joko viitanneeksi mainitun viittauskohteen osajoukkoon tai osuu tarkoitetun osajoukon lisäksi myös laajempaan kohteeseen, on kaikki kielen käyttäminen väistämättä yleistävää tai epätäsmällistä.

Näin on esimerkiksi lauseessa ”lehmät istuvat puun alla”. Lause on tosi riippumatta siitä, istuuko puun ala kaksi lehmää vai istuvatko siellä kaikki maailman lehmät. Tästä puolestaan johtuu, että islamia ja muslimeja kritisoineita ei voida syyttää yleistyksistä eikä kielen käytön epätäsmällisyyksistä, sillä yleistävyys ja epätäsmällisyys ovat sanankäytön omia ominaisuuksia. Muussa tapauksessa emme voisi puhua mitään, ja siihen syyttäjälaitos ja tuomioita jaelleet juristit kaiketi pyrkivät.

Arvelenkin, että syyttäjälaitoksella on motiivinaan jokin poliittinen tarkoitusperä, jolla se pyrkii suojelemaan niin sanottua valtion sisäistä turvallisuutta. Ilmeisesti kristinusko ei pelota, mutta jokin muu kyllä. – Miksihän? Olisiko tilanne päässyt lipsahtamaan hallinnasta?

Mikäli islamille ja muslimeille aletaan luoda jotakin erityisoikeutta pysytellä viranomaisten suojelemana kaiken arvostelun ulkopuolella, osoitetaan vain, kuinka puolueellista, valheellista, epäloogista ja henkisesti sairasta oikeuslaitoksen toiminnasta on tullut.

Mainittakoon lopuksi, että en minäkään mitään rasismia kannata, mutta eivät sen vastustamista näytä vähemmistöt itse liioin pyytävän. Kyse lienee kantaväestön keskinäisestä kiistasta, jossa myös juristit pyrkivät osallistumaan puolueiden väliseen kamppailuun poliittisesta kannatuksesta. Sensuurista kirjoitin jo vuonna 2009 julkaisemassani teoksessa Sensuurin Suomi.

Oikeuslaitoksen kello jätättää

Suomalainen oikeuslaitos järjestää kansanvaltaan ja sananvapauteen liittyvät oikeudenkäynnit yleensä kesällä, mieluiten juhannusviikolla, jotta kansalaiset eivät kiinnostuisi niistä ja oikeus voisi pidättää kaiken vallan itselleen. Oikeudenkäynnit auttavat kuitenkin pitämään maahanmuuttokritiikkiä otsikoissa myös aikoina, jolloin rasismia ei esiinny lainkaan ja siirtolaisuudesta koituvat haitat ovat ainoastaan vähäisiä.

Jussi Halla-ahon hiillostus hovioikeuden vartaassa on juuri tällainen prosessi. Hiljaisella tulella kypsytetty liha ei tule kuitenkaan mureammaksi vaan sitkistyy. Jos joku luulee, että yksittäiseen henkilöön kohdistuvalla ajojahdilla nujerretaan maahanmuuttokriittisyys ja kansallisen edun puolustaminen, hän erehtyy. Näin sammutetaan tulta gasoliinilla.

Tuomarit tuskin arvaavatkaan, kuinka takaperoista maahanmuuttokritiikin käsittely tuomioistuimissa on. Euroopassa on jo ajat sitten tultu pois tilanteesta, jossa natsikammosta kärsivien EU-maiden juristit tuomitsivat kansallisen edun puolustajia lampaannahkaperuukki takaraivollaan. Hauraaksi legendaksi muuttuneen Brigitte Bardot’t sakkotuomio siitä, että hän vaati eläinten tainnuttamista ennen niiden rituaaliteurastusta, oli viimeinen ylilyönti.

En tarkoita tällä kirjoituksellani mitenkään puolustella Jussi Halla-ahoa tai hänen kirjoituksiaan. Hänen paikallaan voisi periaatteessa olla kuka tahansa, ja hänessä yhteiskunta tuomitsee maahanmuuttoa arvostelevan ajatussuunnan. Niinpä huomioni kiinnittyy tuomiomielen kaksinaismoralistisuuteen.

Monessa maassa on julkaistu paljon kovasanaisempaakin kirjallisuutta maahanmuutosta ja islamista kuin Jussi Halla-ahon kirjoitukset. Esimerkeiksi kelpaavat vaikkapa Lähi-idän tuntijan Carlo Panellan Islamin musta kirja (WSOY, 2008, alkut. Il libro nero dei regimi islamici, 2006) ja The New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin Totuus Muhammadista (Cranite, 2007, alkut. The Truth About Muhammad, 2006). Nämä teokset tervehdyttävät tilannetta, joka on lipsahtanut kohtalokkaaseen ja mielivaltaiseen suuntaan.


Kuka hyötyy?

En ehtinyt Pasilan oikeustalolle tarkkailemaan Halla-ahon käristystä tai liittyäkseni joukkoon tummaan. Mutta jo toteutuneellakin yleisömenestyksellä MTV3:n uutiset pääsivät kirjoittamaan, että kaikkia paikalle saapuneita ”yhdisti parrakas ja huonoryhtinen olemus”! Minulla ei olisi ollut ainakaan partaa. Parta muuten on muslimien keskuudessa uskonnon määräämä välttämättömyys, ja myös yleisön joukossa ollut selkärankareumaa sairastava mieshenkilö on saanut toimittaja Ari Lahdenmäen sanoista ylimääräisen noidannuolen.

Tapahtumareferaateista päätellen salissa ei puhuttu paljoakaan itse asioista, kuten siitä, mikä islamin olemus lopulta on, saako tai pitääkö uskontoja arvostella, onko maahanmuutto hyväksi ja niin edelleen. Sen sijaan keskityttiin väittelemään rankaisemisen kohtuuttomuudesta tai välttämättömyydestä. Myös hovioikeuden olisi täytynyt kuulla varsinaiset argumentit, kun rangaistus sorvataan kuitenkin juuri niiden pohjalta.

Minulla itselläni ei ole syytä muuttaa johtopäätöksiäni, jotka kerroin Halla-ahon oikeudenkäynnistä jo aiemmin blogissani. Omat analyysini voi lukea tästä, tästä, tästä, tästä ja painetuksi kirjaksi dokumentoituina tästä.

Kuulun muutenkin viidettäkymmenettä käyvien niin sanottujen vanhempien miesten liittoon, enkä viitsi koko ajan länkyttää viranomaisvallan akkamaista märehdintää vastaan. Minkä olen päättänyt, se pitää. Kun analysoi jonkin asian loppuun, ei tarvitse koko ajan ämpyillä ja selvitellä kantaansa. Pitäisin omat käsitykseni luultavasti myös hirsipuussa. Siitä kai tulee sanonta ”pitää päänsä”, joka giljotiinin terän alla ei olisi mahdollista. Ja sanoihan jo J. V. Snellmankin, että ”olen itse tehnyt oman pääni, ja siksi olen niin omapäinen”.

Mutta järjestäkää nyt istuntojanne ja kiillottakaa polyesteripukujenne perseitä vaikka viimeiselle tuomiolle asti. Totuutta siitä, minne maailma on menossa, se ei kuitenkaan muuta, ei myöskään ihmisten poliittisia käsityksiä, mikäli tuomitsemisen kansaa kiihottavaa vaikutusta ei oteta lukuun.


Samaan aikaan toisaalla

Kiintoisaa on, että samalla kun Halla-ahosta puristetaan mehuja hovioikeudessa, muuan Ben Zyskowicz vetää välistä ja korjaa pelimerkit pöydästä toteamalla hallituksen harjoittamasta turvapaikkapolitiikasta expressis verbis näin: ”Olemme olleet hölmöläisiä.” Tyhmyyden tunnustaminen maahanmuuttoasioissa näyttääkin nyt olevan ansio.

Kuinka elävällä tavalla Zyskowiczin lausunto tuokaan mieleen Mohammed Rasoelin teoksen Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa (alkut. De ondergang van Nederland – Land der naïeve dwazen, 1990)? Sen kirjoittajalle langetettiin sakkotuomio ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, vaikka salanimellä esiintyneen pseudonyymin takaa löytyi omia rivejään arvostellut muslimi. Nyt, 20 vuotta myöhemmin teos on klassikko ja nauttii arvostusta oman aikansa varoitusmerkkinä ja visiona siitä, mikä Eurooppaa voi pahimmillaan odottaa.

Tuore uutinen kertoi myös, että muslimeilta tappotuomion saanut Muhammed-piirtäjä Lars Vilks on päässyt jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen islamilaisen yhteisön kanssa, ja maltillisimmat ovat asettuneet jopa puolustamaan häntä. Niinpä kaksoisstandardien analysointia voisi vaikka jatkaa pohtimalla, miksi hurjalta kuulostava ”Tapa Lars Vilks”-yhteisö saa edelleen olla Facebookissa, mutta suomalaiseen ministeriin kohdistettu yhtä huonoa makua ja irvokasta väkivaltaisuutta lietsova ryhmä ei saanut.

”Kaksoisstrategiat” ja ”muunneltu totuus” kukoistavat siinäkin, ettei Linnanmäki hae minkäänlaisia korvauksia viimesunnuntaisilta rähinöitsijöiltä, vaikka mellakoinnista koitui yhtiölle kymmenien tuhansien vahingot. Myöskään viranomaiset eivät puuttune asiaan vaan keskittyvät lynkkaamaan suomalaisia kansanvallan puolustajia oikeussaleissa.

Maahanmuuttokriitikoiden ahdistelu sekä siihen liittyvät ideologiset oikeudenkäynnit eivät poikkea yhtään suomettumisen ja rähmällään olon vuosista, joiden aikana mikä tahansa ”neuvostovastaiselta” vivahtava lausunto johti sensuuriin kaikilla kanavilla, esti nimittämisen jokaiseen virkaan, ja erästäkin puoluetta pidettiin neljännesvuosisata oppositiossa ”yleisiin syihin” vedoten. Monet muistavat, kuinka painostavaa idänsuhteiden varjossa eläminen oli. Sovjetisoinnin aikakaudella olisi ollut ansioksi olla neuvostovastainen.

Kiinnostavaa onkin, miksi valheellisuuden edustajat nousevat vallankäyttäjän rooliin kaikkina aikoina ja totuuden puolustajia saatetaan edesvastuuseen. Ilmiö juontanee juurensa vallasta: tuomitsijoilla on oma lehmä ojassa. Heidät on pantu puolustamaan valtionpolitiikkaa, joka tällä hetkellä määrätään Brysselistä aivan niin kuin Moskovasta aikoinaan. EU-valtiot pakotetaan vastaanottamaan maahanmuuttajien ylimäärää, ja Demla-juristit saavat sananvapauden katoamaan omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. Oikeudenkäynneillä ja syytöksillä he ajavat itsestään pois riivaajaa, joka kutittaa myös heidän omia korvalehtiään yleisen järjen ja omantunnon äänenä. Näin Neuvostoliitossa.

Vuoden huippukohtia

Tämä vuosi on ollut neuvoa antava siksi, että moni pitkään kytenyt asia on saanut ratkaisunsa. Suuri osa julkisuudessa ”pahoiksi” tuomituista asioista on kääntynyt ihmisten mielipiteissä hyviksi, joten kaikkein itkuisimpiakin epätoivon syvänteitä voidaan pitää eräänlaisina huippukohtina.

Onnenpyörän pyörähtelystä tulee etsimättä mieleen tuomioistuinten toiminta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi seksuaalisuutensa vuoksi työsyrjityn Johanna Korhosen vaateet ikään kuin todistaakseen, että kun lesbotoimittajan vaatimuksiin ei suostuta, voidaan kielteinen päätös antaa myös toiselle suomalaiselle ja tuomita mediasankari Jussi Halla-aho sakkoon. Siinä kaksi, tosin melko erilaista, tämän vuoden huippukohtaa.

Lainkäyttö on mennyt Suomessa sellaiseksi, että langettava päätös on yleensä syytetylle moraalisesti vapauttava ja vapauttava päätös langettava. Varsinkin Valtakunnansyyttäjänvirasto on antanut näyttöä siitä, miten käräjäoikeuksien tuomarit opetetaan hetkessä kävelemään niin, että he näkevät maailman ylösalaisin.

Minulle Halla-ahon oikeudenkäynnistä tuli mieleen päämajamestari A. F. Airon vetäminen oikeuteen ensin asekätkentäjutusta ja sittemmin myös puolustuspuheensa Liikekannallepano, salaliitto julkaisemisesta. Siinä, missä Halla-aho puolustautui ilman asianajajaa, kenraaliluutnantti Airo puolestaan saapui oikeuteen kahden vartijan saattelemana sekä metsätyöläisen puseroon ja lapikkaisiin pukeutuneena. Siinä, missä tuomari lätkäytti Halla-aholle runsaan kolmensadan euron sakot, Airo puolestaan sai niin ikään symboliset eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”. (Tosin Skp:n Aimo Aaltonen vaati hänelle elinkautista ja koko omaisuuden pidättämistä valtiolle.) Siinä, missä nykyisten Demla-juristien hallitsemat viranomaistahot ovat vaatineet maahanmuuttokritiikkiä roviolle, siinä vaaran vuosien punainen Valpo puolestaan määräsi A. F. Airon kirjan takavarikkoon – pyrkimyksessään kuitenkaan onnistumatta. Huomaatte kai asioita yhdistävän punaisen ja vihreän langan.

Maailma on kuitenkin sellainen, että tuomarien ja virkamiesten sananvapaus tulee ja menee, mutta filosofien ja kirjailijoiden sana pysyy. Nykyistenkin tuomioiden tarkoituksena on tehdä ikuinen tikki tuomittujen takkiin ja estää heidän julkinen toimintansa, mutta käytännössä oikeusviranomaiset ovat merkinneet syytteillään ja tuomioillaan vain itsensä.

Vuoden huippukohtiin kuului myös kansanedustaja ja tohtori Susanne Winterin tuomitseminen sakkoon ”uskonrauhan rikkomisesta” Itävallassa ja hänen valituksensa epääminen ylemmissä oikeusasteissa. Poliittisen korrektiuden vaaliminen on nykyään aivan samanlaista kuin barokkitukkaisten hoviherrojen ja salonkiladyjen tapa vetää oikeuteen kaikki, jotka eivät palvo ”valtion jumalia”. Kohta varmaan Suomessakin oikeuksien päätöksiä sorvaavilla tuomareilla on lampaannahkaperuukki päälaellaan. Pohjoismaisten demokratioiden oikeussaleista moiset pellet yleisö nauraisi pihalle, ja ideologiset syytemääräykset voi työntää sinne, minne valo ei paista. Ei juristien pidä siitä päättää, mitä eurooppalaiset ihmiset saavat ajatella ja sanoa.

Taidankin hakea gramofonin ja laittaa tähän väliin soimaan erään Irwin Goodmanin vinyylin, jolla ääneen lausutaan eräs kehotus valtiovallalle.

Minä muuten kunnioitan ja rukoilen kaikkia jumalia tasapuolisesti: kristinuskon Jumalaa, islamin Allahia, Afrikan heimojumalia, kreikkalaisen antiikin antropomorfisia jumalia sekä Suomen kansan luonnonjumalia. En halua loukata yhtäkään jumalaa, vaan haluan välttää heidän epäsuosioonsa joutumisen. Tulen siis hyvin toimeen jumalten kanssa, ja juuri siksi menestynkin kohtalaisen hyvin, kun taas ihmisten kanssa on paljon vaikeampaa.

Minulle vuoden huippukohtia olivat kirjojeni Sensuurin Suomi ja Suomalaisen nykyfilosofian historia ilmestyminen viime kevättalvella. Ensin mainittu meni ”Suomalainen.com”-nettikirjakaupan tietokirjalistalla ykköseksi ilmestymisviikollaan ohittaen jopa erään Sofi Oksasen nimellä varustetun kirjoituskokoelman, jota rummutettiin mediassa. En kuitenkaan mainitse asiasta omankehun tai voitonriemun vuoksi vaan kiitollisuudesta lukijoitani kohtaan.

Sen sijaan Suomalaisen nykyfilosofian historiasta, joka päätyi kustantajan myyntilistalla kuudenneksi, tiedeyhteisö on odotetusti vaiennut kuin muuri. Vaikeneminen ei ole ehkä ollut kaikkein kekseliäintä politiikkaa, mutta se on kuitenkin tukenut kirjan oman sisällön asiallista välittymistä. Hiljaa olo johtunee myös siitä, että kaikki tuntevat filosofianprofessoreiden ja muiden virassa istujien väärinkäytökset jo ennestään, eikä niissä ei ole mitään uutta. Lisäksi monet ovat varmaan oivaltaneet, että tätä on syytä olla mainostamatta.

Tasa-arvo ei etene tuomitsemalla

Arvasin jo Jussi Halla-ahon oikeudenkäyntiä seuratessani, että oikeus yrittäisi sorvata tapauksesta jonkinlaisen Salomonin tuomion. Syytteet uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta olivat tietysti jo sinänsä perusteettomia, kuten totesin jo tässä, mutta oikeudella oli Valtakunnansyyttäjänviraston syytemääräyksen ja poliittisen korrektiuden vuoksi painetta tuomita.

Niinpä toinen syytteistä meni läpi tuoden tuomitulle 330 euron sakkolahjakortin, kun taas toinen syyte hylättiin perusteena oikeus harjoittaa kirjallista ironiaa. Kun tuomitsemisen mahdollisuuksia annettiin oikeudelle useita, tuomio saatiin näyttämään kohtuulliselta, vaikka samalla uitettiin suomalainen sananvapaus viemäristä alas. Lieväänkin tuomioon vedoten on nyt helppo vaatia palvelimen ylläpitoa poistamaan - ei vain tuomion pohjana olleen kirjoituksen - vaan koko blogin yleisön nähtäviltä. Samassa pyörteessä meni vapaus arvostella oman uskonnonvapauden nojalla myös uskontoja.

Lopputulosta koskevan arpomisen keskellä hämmästyin kuitenkin sitä, että tuomio luettiin nimenomaan uskonrauhan rikkomisesta eikä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Uskontojen palvonta alkaa olla poistunut tuomioistuintalojen muotikäytännöistä, mutta sitäkin enemmän oikeusviranomaiset lätkivät pöytään erilaisia rasismikortteja. Uskonrauhan rikkomisesta tuomitseminen on outoa myös sen vuoksi, että tuomion aiheena oli Halla-ahon lausahdus, jossa hän luonnehti islamia ”pedofiiliuskonnoksi”. Tuomioistuimet ovat antaneet toisissa yhteyksissä ankaria tuomioita pedofiileille, mutta tässä tapauksessa tuomioistuin näyttäisi ikään kuin legitimoivan uskonnon sisään rakennettua lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Oletan tuomarin sympatisoineen syytettyä, valinneen rankaisuvaihtoehdoksi lievemmän ja päätyneen sen vuoksi hyväksymään uskonrauhaa koskevan syytteen. Uskonrauhan rikkomisestahan maksimirangaistus on puoli vuotta vankeutta, kun taas kansanryhmää vastaan kiihottamisesta voidaan tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Tällaiseen pragmaattiseen ratkaisuun arvelen oikeuden päätyneen syytteiden poliittisuuden vuoksi: tuomio kun piti antaa, vaikka se ei ehkä tuntunutkaan oikealta.

Nämä päätelmäni ovat tietenkin vain arvailuja, mutta arvailujen oikeutus on juuri siinä, että parempaakaan tietoa tuomion motiiveista ei ole saatavilla ihmisten ajatusten ja kaikkien muidenkin teiden tutkimattomuuden vuoksi. Vaikka siis tuomarin asenne on voinut olla lievän tuomion antaessaan myönteinen ja hänen ratkaisunsa on ymmärrettävä, pidän joka tapauksessa uskonrauhan rikkomisesta annettua tuomiota vääränä. Katsotaanpa, miksi näin on.


Presbyteerinä islamilaisilla kinkereillä

Tuomari Jussi Sippola perusteli päätöstään muun muassa näin (sitaatti tämänpäiväisestä tuomiosta):

”Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa. Uskontoon liittyvien pyhäksi määriteltyjen instituutioiden riitauttaminen ja halventaminen johtavat tämän vuoksi helposti enemmän tai vähemmän vakavaan kiistaan osapuolten välillä riippuen siitä, miten voimakas uskonnon asema henkilölle tai uskonnolliselle yhdyskunnalle on. Nämä seikat filosofian tohtori Halla-aho on epäilemättä ymmärtänyt. Halla-ahon perustelut väitteilleen ovat siten tosiasiassa näennäiset siitä huolimatta, että ne näyttävät loogisilta.”

Perustelu on altis monille vastaväitteille.

Ensinnäkin, miksi uskonnollisten käsitysten totuusarvosta ei voitaisi käydä keskustelua samalla tasolla kuin keskustellaan luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä? Olen nähnyt monta kertaa esimerkiksi fyysikon tai tähtitieteilijän keskustelevan kristillisen piispan tai papin kanssa, ja vieläpä samalla tasolla toisiaan ymmärtäen.

Toiseksi, tällainen keskustelu on erittäin hedelmällistä, koska vain siten voidaan arvioida myös uskontojen perustaa kriittisesti. Toisin sanoen uskonnollista argumentaatiota ei voitaisi osoittaa virheelliseksi, jos sitä vastaan ei saisi esittää järkiperäistä arvostelua!

Kolmanneksi, jos kyseisenlainen evaluaatio kiellettäisiin, kiellettäisiin samalla tieteellinen uskontokritiikki.

Neljänneksi, miksi ”logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi [muka] ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”? Tieteen löydökset ovat usein olleet avainasemassa, kun ihmisiä on vapautettu uskonnollisista vankiloistaan. Esimerkiksi kelpaa vaikka homoseksuaalisuuden tieteellinen oikeuttaminen, jolla on kumottu uskonnollisia harhakäsityksiä. Sen sijaan islam polkee edelleenkin uskonnon varjolla monien ihmisten oikeuksia.

Ja viidenneksi (5), miksi Halla-ahon perustelut väitteilleen olisivat ”tosiasiassa näennäiset siitä huolimatta, että ne näyttävät loogisilta”? Jos uskonnollista uskoa oikeutetaan pelkällä uskovaisten vapaudella olla irrationaalisia, tämän ei pidä leimata johdonmukaisesti ja tieteellisesti ajattelevia epärationaalisiksi eikä kiistää heidän sananvapauttaan. Jos ei pidä islamista ja näkee siinä olevat järjettömyydet, on loogista sanoa se.

Seuratessani oikeudenkäyntiä oikeussalissa kiinnitin huomioni myös tapaan, jolla syyttäjä tivasi Halla-aholta tunnustautumista ”maallikoksi”, ikään kuin kyseessä olisivat jonkinlaiset islamilaiset kinkerit: ”Oletteko maallikko?” - ”Kyllä, olen maallikko.” - ”Siis olette maallikko?” - ”Kyllä.”

On vaarallista, mikäli ihmisen vaaditaan olevan assyriologian professori tai niin sanottu uskonoppinut voidakseen sanoa poliittisen mielipiteen islamin käytännöistä. Islamin asiantuntija katselee asioita kapeasti asiantuntijavallan piiristä ja akateemisten seinien suojasta. Uskovainen puolestaan näkee asian sisältä päin: ideologisesti. Tässä tapauksessa presbyteerin eli maallikon näkökulma olisi tieteelliseltä arvoltaan paras.

Joka tapauksessa Halla-ahoakaan ei voitane pitää kovin asiantuntemattomana maallikkona, sillä tohtorin yleiskoulutus antaa perusvälineistön minkä tahansa ilmiön tieteelliseen arviointiin. Myös filosofi harjoittaa ideologiakritiikkiä katselemalla asioita ulkoapäin. Eihän ihmisen tarvitse olla lehmä tietääkseen, että maito on hapanta.


Virtahepo olohuoneessa

Ikävä sanoa, mutta islamista on tullut virtahepo olohuoneisiimme. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnassamme on ongelmia, joista ei suvaittaisi puhuttavan. Avoimen poliittisen keskustelun sijasta vedotaan Mika Illmanin pyhiin kirjoituksiin, vaikka hänen väitöskirjansa on julistusmainen teos, joka perustuu oikeudellisten normien sekä päätösten reflektoimattomaan referoimiseen ja kääntämiseen soveltamisohjeiksi Suomen oikeuskäytännöille. Kyse on ollut lähinnä lain tulkintakehyksen omavaltaisesta laatimisesta ja sen käyttämisestä omien mielipiteiden ja henkilökohtaisten ajojahtien tukena.

Halla-ahon tieteellisyyttä puolestaan tulkittiin hänelle vahingoksi ja eräänlaiseksi raskauttavaksi seikaksi syyttäjän vaatiessa koulutetulta ihmiseltä muita suurempaa varovaisuutta. Tieteen normisto on kylläkin täysin päinvastainen: se suorastaan ohjaa älylliseen rohkeuteen ja kyseenalaistamiseen.

Ainakaan tasa-arvo ei etene tällaisen tuomitsemisen tuloksena. Jos Suomessa ei ole ollut rasismia ennen blogikirjoittajien käräjille vetoa, niin tämäntyyppisten tuomioiden tuloksena se varmasti kasvaa.

Eräs ongelma on myös se, että rasismin torjunnan nimissä harjoitettuun hyysäämiseen kuluu suuria määriä verovaroja, kun melkein kaikki yhteiskunnan laitokset sosiaalivirastoista syyttäjälaitokseen ovat alistettuja maahanmuuttajien palvelemiseen ja suomalaisten ihmisten kiusaamiseen. Ja kaikki aivan turhaan: ilman että kukaan olisi loukkaantunut tai kiihottunut, paitsi Illman. Korkeasti palkatuille virkamiehille, kuten vähemmistövaltuutetulle ja muille tasa-arvon vartijoille, virtaavat varat kuuluisi suunnata suomalaisista ihmisistä huolehtimiseen tai jättää ne perimättä veroina.


Syyskuun Kahdeksas

Monet ehtivät uhota heti oikeudenkäynnin jälkeen, että on tärkeää käyttää oikeussuojakeinot loppuun ja valittaa korkeimpiin oikeusasteisiin sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. – Ehkäpä onkin, sillä näin luodaan ennakkotapauksia, kun asioita ei jätetä puolitiehen. Myös Halla-aho itse ilmoitti valittavansa hovioikeuteen.

Tuomiosta voi tietenkin valittaa myös syyttäjä. Syytemääräyksen antanut Jorma Kalske tilittikin jo Nelosen uutisissa, että jos ironiaa voidaan käyttää kansanryhmän vastaiseen kiihottamiseen, niin silloin kaikkea rasismia voidaan harjoittaa verhoamalla se ironiaksi. Ei se kuitenkaan niin mene. Kalskeen argumenttihan sisältää myös sen, että hänen sääntöjensä vallitessa kaikki ironia pitäisi kieltää, jotta yhtään rasismia ei pääsisi läpi. Koska näin ei voida eikä pidä tehdä, asiaa ei ole syytä tarkastella universalistisen eli toiminnan yleistettävyyteen perustuvan argumentin kautta, kuten Kalske tekee. Suomen laki ei ole näköjään tässäkään kysymyksessä samanlainen kuin filosofisen logiikan laki.

On joka tapauksessa erehdys luulla, että oikeutta saa oikeuslaitoksen sisältä. Kansallista ja riippumatonta tuomioistuinlaitosta ei enää ole, lautamiesoikeudenkäyntejä vähennettiin rajusti, ja oikeudet ovat EU:n kahleissa. Tämän osoittaa sekin, että EIT hylkäsi hiljattain erään ”uskonrauhan rikkomisesta” (Verhetzung und Herabwürdigung religiöser Lehren) tuomitun itävaltalaisen kansanedustajan, Susanne Winterin, armonanomuksen.

Oikeustieteen tohtori Winterhän tuomittiin tämän vuoden alussa ehdolliseen vankeuteen ja peräti 24 000 euron sakkoon Jussi Halla-ahon lausumia vastaavasta kannanotosta, jossa hän luonnehti Muhammedia ”lapsen hyväksikäyttäjäksi”, Koraania ”epilepsiakohtauksen aikana kirjoitetuksi” ja siirtolaisten virtaa ”maahanmuuttotsunamiksi”. Yhtä leväperäisesti on tuomittu sakkoon legendaarinen ranskalainen näyttelijä Brigitte Bardot, joka ainoastaan vaati lampaiden tainnuttamista ennen niiden kurkun auki viiltämistä. (Ihme muuten, ettei vihervasemmistolainen eläintensuojeluliike puutu mitenkään rituaaliteurastusten ongelmaan.)

Suomalaiset oikeusistuimet eivät saisi ottaa mallia ulkomaisista tuomioista muun muassa siitä oikeushistoriallisesta syystä, että asioiden taustat ovat täysin erilaisia. Itävaltaa ja Ranskaa rasittaa hirveä natsimenneisyys, ja siksi kyseisissä maissa vedetään sananvapauden pellit kiinni mitättömistäkin kommenteista.

Asialla on kaksi varjoa. Ensinnäkin poliittisen korrektiuden vaaliminen vaarantaa natsismia kammoavien Euroopan maiden demokratiaolot, kun totalitarismia luodaan nyt islamin kautta. Ja toiseksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökset eivät ole oikeudenmukaisia, sillä niissä ei oteta huomioon eri maiden erilaista poliittista historiaa, vaan tuomioilla yritetään pakottaa EU-maita yhteiseen muottiin. Pohjoismaissa ihmetellään silmät lautasen kokoisina, mistä moinen ”rasismilta” suojelu ja varjelu johtuvat, sillä meidän oloissamme ei ole eikä ole koskaan ollut mitään sellaisia ongelmia, joihin kyseistä tuomioistuinten ylireagointia tarvittaisiin.

Kun tuomiot ovat näin viiltäviä, ei kritiikin sana tietenkään kuulu. Mutta valittaminen lienee turhaa myös siksi, että oikeudenkäyntien politisoiduttua oikeus ei saavuta oikeusperusteitaan tuomioissa vaan ihmisten todellisissa asenteissa ja elämänkäytännöissä. Kyllä kansa ymmärtää, vaikka enää ei olekaan sellaista Kekkosta, joka jumalanpilkasta armahtaisi. Odotettavissa on, että tämänpäiväinen tuomio saa kaljakuohut lainehtimaan yli laidan muutamien ihmisten pikareissa, ja Syyskuun Kahdeksas ritualisoituu instituutioksi, eräänlaiseksi sananvapauden muistopäiväksi. Mediamyllytys kestää ainakin tämän viikon ja antanee pontta myös Muutos 2011 -liikkeelle.

Toivottavaa on, ettei tuomio vaikuta suomalaisten haluun käyttää sanaa. Tuomion tarkoitus oli yksinomaan nujertaa maahanmuuttokritiikkiä ja aiheuttaa suomalaisissa pelkoa. Itsenäisten ihmisten ei kannata avata korviaan muiden mielipiteille silloin, kun niiden tehtävänä on aiheuttaa pelkkää haittaa.

Paha kyllä, tuomioiden tulilinjalla ovat kaikkien suomalaisten oikeudet vapaaseen ajatteluun ja sanankäyttöön, myös minun. Monet viranomaiset näyttävät ajattelevan, että marjatarhan vartijaksi ei kannata teurastaa kahta varista, vaan riittää, kun ammutaan yksi ja pannaan se kepin nokkaan roikkumaan. Heillä on ehkä mielessään Nietzschen ajatus: ”Yksi on aina väärässä: mutta kahdesta alkaa totuus. – Yksi ei voi todistaa itseänsä: mutta kahta ei voi enää kumota.”


Mielikuvatuomioita

Rasismituomioiden eräs yleispiirre on tuomitseminen pelkkien vaikutelmien perusteella. Näin ovat syntyneet niin sanotut mielikuvatuomiot: asioita ei käsitellä analyyttisesti eikä järkiperäisesti vaan tunnelmien ja tuokiokuvien perusteella. Esimerkkejä disinformaatioon perustuvasta arvostelmien leviämisestä voidaan poimia monesta yhteydestä, ja internetin aikakaudella väärät käsitykset leviävät kulovalkean lailla.

Esimerkki: sanoin itse pari viikkoa sitten televisiokameralle, että maahanmuuttoasioista pitää voida esittää kritiikkiä, aivan niin kuin ydinvoimastakin esitetään kritiikkiä. Seuraavassa käänteessä joku totesi YouTuben kommenttipalstalla, että vastustan muka ydinvoimaa! Kiva, että ylipäänsä jaksetaan kuunnella, mutta teen nyt pakostakin väyryset ja totean, että en minä niin sanonut. Sen sijaan vertasin ydinvoimakritiikkiä maahanmuuttokritiikkiin ja selitin, että jos kritisoidaan ydinvoimaa, pitää voida kritisoida myös maahanmuuttoa.

Kritiikki on eri asia kuin vastustaminen. Kriittisyyttä voi vaatia myös kannattaja. Kriittisyys on arvostelukykyisyyttä, ja sitä sopii vaatia yhtä hyvin maahanmuuton vastustajan kuin ydinvoiman kannattajankin, sillä se on tiedonmuodostukselle hyväksi. Minä muuten kannatan ydinvoiman lisärakentamista Suomeen, vaikka pidänkin sen käyttöönottoa ylipäänsä ihmiskunnan suurena virheenä. Olisi kuitenkin toinen suuri erehdys kääntyä puolimatkasta takaisin, ja siksi uraanivarat kannattaa hyödyntää loppuun. Kriittisyys parantaa tässä prosessissa turvallisuutta. Siinä se.

Samantyyppisten väärinkäsitysten valossa on tuomittu myös monia ihmisiä maahanmuuttokritiikin esittämisestä. Tuomitsijat eivät suostu ymmärtämään, mikä ero on rasismilla ja kritiikillä. Nämä asiat on sekoitettu perussuomalaisten omissakin kannanotoissa, ja media ainoastaan hämmentää asiaa.

Esimerkiksi Yleisradio nosti tämänpäiväisestä tuomiosta korostetusti esiin sen, mihin tuomiolla tähdättiin: maahanmuuttokritiikin sulkemiseen parlamentaarisen toiminnan ulkopuolelle. Jutussaan, jonka mukaan Timo Soinin mielestä ”Halla-ahon tuomio leimaa perussuomalaisia”, Yle koetti todistella, että tavoiteltu vaikutus on saavutettu. Jos näin on, puolueen puheenjohtaja antaa poliittisen tuomion vaikuttaa mielipiteisiinsä, ja kuva puolueen itsenäisyydestä muodostuu huteraksi.

Joka tapauksessa Halla-aho otetaan vakavasti mediassa ja politiikassa. Se on saavutus. Kolmesataakolmekymppiä on mitätön hinta TV-julkisuuden takaamasta ilmaismainoksesta. Hänellä ja muutamilla häiriköinnistä tuomituilla on sama ero kuin intellektuellilla ja kylähulluilla. Helsingissä myös viimeksi mainitut ovat tietysti koulutetumpia kuin muualla maassa, mutta olisi silti virhe samastaa Halla-ahon ja rabulistien tapauksia, sillä tyyli ja sisältö ovat aivan erilaisia.

On syytä muistaa, että maahanmuuttokritiikki ei ole yhtä kuin Halla-aho, vaikka vastuu koko asiasta on pyritty kaatamaan hänen niskaansa. Yksilöimällä kriittisyys johonkin henkilöön sen merkitystä koetetaan kenties pienennellä. Jussia jallitetaan, sillä aavistetaan, että hänen takanaan onkin laaja kansalaismielipide, joka ei sovi poliittisen vallan piirustuksiin.


Porvoo–Ruanda all night long

Halla-ahon tapaus selittää, miksi kapteenit jäävät komentosillalle laivan upotessa ja rottien poistuessa. Samanaikaisesti käräjöidään myös muualla. Erään tämänpäiväisen uutisen mukaan kaksi palkkasotureina pidettyä norjalaismiestä tuomittiin (heikohkojen todisteiden varassa) kuolemaan vakoilusta, murhayrityksestä ja murhasta Kongossa. Aggressioiden ylitsepursuavuudesta päätellen monet olisivat varmaan halunneet Halla-ahollekin hirttotuomion, jollaista lännessä on tosin vaikea saada vakavien rikostenkaan tapauksessa. Entisaikojen Euroopassa kerettiläiset poltettiin vapauttavasti roviolla, mutta nykyään rangaistus on elinkautinen, kun ihmiseltä viedään virat, varat ja kansalaisluottamus, joten kyllä yhteiskunta kehittynyt on.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Porvoon käräjäoikeudessa joukkotuhonnasta (tai vaihtoehtoisesti 15 murhasta) syytettävän ruandalaismiehen oikeudenkäynti tulee maksamaan Suomen valtiolle ja veronmaksajille noin miljoona euroa, eikä miestä palauteta Ruandaan tuomittavaksi, vaikka Ruandassa on toimiva oikeusjärjestelmä ja syytettyä kaivataan siellä. Myös oikeuden puheenjohtajana toimiva laamanni oli vaatinut syytetyn palauttamista Ruandaan, jolloin oikeudenkäyntiä olisi voitu valvoa Suomesta. Keski-Afrikassa sijaitsevassa Ruandassa vuonna 1994 tapahtuneessa kansanmurhassa paikalliset äärihutut surmasivat pääasiassa viidakkoveitsillä noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua, mikä osoittaa, että raakuuksia ovat osanneet tehdä muutkin kuin ne pahat saksalaiset natsit.

Olen itse valmis maksamaan tästä oikeudenkäynnistä oman valtionverona lankeavan osuuteni eli noin yhden euron, mutta muutoin on kurjaa, että tuomioistuimet alkavat muistuttaa bingohalleja.

Jussi Halla-aho, lehdistön suosikki

Olin tänään Helsingin oikeustalolla seuraamassa Jussi Halla-ahon hiillostamista. Muutamat oikeustapaukset ovat kyllä ennenkin kiinnostaneet laajalti tiedotusvälineitä, mutta tämän asian kohdalla tiedotusvälineiden mielenkiinto on ylittänyt kaikki odotukset. Onkin pääteltävä, että Jussista ”tykätään” ja että hän on lehdistön ”suosikki”.

Vaikka valtamedia on kirjoittanut Halla-ahosta lähinnä kielteisessä sävyssä, tiedotusvälineiden mielenkiinnon takaa paistaa myös toimittajien oma pelko kaatumisesta sananvapauden teloitusmonttuun. Ainakin huoleen pitäisi olla syytä.

Myötätuntoni on tietysti Halla-ahon puolella, tosin puolustuspuheet, joita olen tähän blogiini kirjoittanut, eivät ole henkilökohtaisia. Olen kirjoittanut niitä puolustaakseni sananvapautta sekä liberaalia ja demokraattista yhteiskuntaa.


Syyttäjälaitoksen musta päivä

Koska olen esittänyt omat perusteluni syytteen hylkäämiseksi jo aiemmin, en puutu asian sisältöpuoleen enää tässä. Salissa käyty keskustelu ei ollut kovin lennokasta eikä värikästä, eikä missään onnistuttu iskemään asioiden ytimeen. Niitä ovat: (1) tuomiolla olisi kauaskantoinen vahingoittava vaikutus sananvapauteen yleensä, (2) väärät ja virheellisetkin väitteet (joita Halla-ahon tekstistä ei oltu ainakaan osoitettu) pitää voida sanoa ilman rangaistuksen uhkaa ja (3) ilman sananvapautta ei ole edes tuota paljon penättyä monikulttuurista yhteiskuntaa.

Sen sijaan salissa keskityttiin jankuttamaan Halla-ahon kirjoitusten sanamuodosta, mikä tietysti oli selvää, koska keskustelu käytiin syyttäjän aloitteesta. Keskeinen henkilö, jonka ympärillä syyttäjän argumentaatio liikkui, oli valtionsyyttäjä Mika Illman – tämä ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi, joka ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan nostanut yhtään syytettä sananvapauden loukkaamisesta. Kala oli nielaissut täkyn siimoineen ja koukkuineen, mutta yhtäkään muslimia ei oikeudenkäynnissä kuultu, eikä näyttöä loukkaantumisesta oltu saatu.

Halla-aho, joka esiintyi ilman avustajaa, puolestaan piti pintansa hyvin. Koska istunto käytiin yhden tuomarin kokoonpanossa, salissa ei nähty Vanhanen–Ruusunen-tapauksesta tutun syyttäjä Simo Kolehmaisen eikä käräjätuomari Jussi Sippolan lisäksi muita prosessiin osallistuneita juristeja. Ilman avustajaa esiintyminen on riski mutta ymmärrettävää. Kalliin avustajan käyttäminen vain syventäisi sitä kiusantekoa, jonka kohteeksi kirjoittaja on jo syytteellä ajettu. Syytetty totesikin esiintyvänsä ilman asianajajaa, ”sillä täytyyhän jokaisella olla varaa oikeudenkäyntiin”. Toteamus nostaa esiin sen suuren ongelman, että oikeudenkäyntien kalleuden vuoksi juuri kenelläkään ei ole enää varaa ostaa oikeutta, ja oikeudessa pystyy vastaamaan vain, jos jättäytyy ilman avustajan takaamaa oikeusturvaa.

Kummallista tässä oikeudenkäynnissä oli se, että syytemääräyksen antanut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ei itse vaivautunut oikeussaliin, vaikka kyseessä oli periaatteellinen, poliittinen ja yhteiskunnalliselta merkitykseltään laajakantoinen oikeudenkäynti. Sen sijaan hän pani asialle huomattavasti vähäpätöisemmän paikallissyyttäjän. Ilmeisesti Valtakunnansyyttäjänvirastossa oli ajateltu jotenkin niin, että ’mitäs heitit täkyjäsi meille; nyt me tartumme niihin ja jätämme loput käräjäoikeuden riesaksi.’

Outoa oli myös se, että käräjäsaliksi oli valittu vain parikymmentä yleisöistuinta kattava huone, vaikka suurempi sali oli tyhjänä ja oikeus tiesi paikalle saapuvan pilvin pimein mediaa, tutkijoita ja muuta yleisöä. Kaikesta ikään kuin välittyi vaikutelma, että tuomio haluttiin saada aikaan, mutta ei kovin julkisesti vaan asian periaatteellista merkitystä ja sananvapautta vähätellen.

Harmi sinänsä, ettei Halla-aho saanut tai halunnut myöskään avustajaa. Syyttäjän toiminnasta oli osoitettavissa ylilyöntejä ja argumentaatiosta kohtia, joihin olisi voinut helposti puuttua. Jo poliisikuulustelussa rikottiin esitutkintalakia (22 §), kun kuulustelu suoritettiin pelkästään sähköpostitse. Kun oikeudenkäyntiäkin ehdotettiin alun perin pidettäväksi kirjallisena, sivustaseuraajalle selviää helposti, millaisesta pimitysyrityksestä on ollut kyse.


Sananvapautta kuonoon

Olennaista on, että syytteessä mainittu loukkaamistarkoitus tuli kumotuksi ja viranomaiskriittinen sekä mediakriittinen tarkoitus toteen näytetyksi. Kaiken yläpuolella on kysymys, pitäisikö älylliset keskustelut alistaa uskontokuntien herkkähipiäisyydelle tai uskovaisten tuomittaviksi. Pitäisikö Jussi Halla-ahon olla muslimi voidakseen esittää objektiivisen kuvauksen islamista? Tällainen normittaminen veisi pohjan sekä tieteelliseltä että poliittiselta yhteiskuntakritiikiltä. Silti uskontojen varjolla saa tätäkin nykyä saarnata kuolemaa esimerkiksi homoille, eikä siihen puutu kukaan.

Uskonnonvapaus ei kata vain oikeutta kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin vaan myös oikeuden olla kuulumatta. Se, että kirjoittaja ei tarkastele islamia sisältä päin, ei ole sen arvioimisen kannalta heikkous vaan ansio. Uskontoja pitää voida tarkastella pelkkinä vallan käytön järjestelminä. Kriitikoita ei tule myöskään pakottaa vaikenemaan siitä, mikä uskonto milloinkin on kyseessä, siis puhumaan asioista ”vain yleisellä tasolla”, kuten syyttäjä vaati. Tällaista peittelyä ja valheellisuutta vaatiessaan syyttäjän toiminta oli kuin suoraan Neuvostoliitosta. Myös poliittisia mielipiteitä pitää voida esittää täysin riippumatta siitä, ovatko ne tieteelliseltäkään kannalta vedenpitäviä.

Syyttäjä vetosi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, jotka hän tosin esitteli anonyymeinä sekä asettaen ne näennäisesti vertailukelpoisiksi meidän oikeusjärjestelmämme kanssa. Todellisuudessa sen enempää tapaukset kuin yhteiskunnalliset tilanteetkaan eivät ole vertailukelpoisia. Trendi näyttää olevan se, että kansainvälisissä sopimuksissa määriteltyihin ihmisoikeuksiin vedoten poljetaan nyt suomalaisten ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia. Tällainen lain soveltaminen ei voi olla hyväksyttävää varsinkaan, kun EIT on antanut Suomen viranomaisille jatkuvasti nuhteita sananvapauden kahlitsemisesta. Jatkuva asiantuntijavaltaan vetoaminen on mädän hallinnon tunnusmerkki. Sellainen yhteiskunta, jossa jokaisen täytyisi olla assyriologian professori esittääkseen arvion islamista, on vaarallinen.

Todettuaan, että sananvapautta ei oikeastaan ole (koska sitä ei saa käyttää ”väärin”), syytetty vetosi ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä, toisin sanoen samaan kuin kiistellyssä kirjoituksessaan ”Muutamia täkyjä Illmanin Mikalle”. Miksi yhdestä kansanryhmästä ei saisi sanoa asioita, joita toisesta saa? Lähinnä ainoan mahdollisen puoltoperusteen syytteen hyväksymiselle tarjoaisi näkökanta, että jonkin kansanryhmän katsotaan tarvitsevan enemmän yhteiskunnallista suojelua kuin toisen. Kuitenkin myös enemmistöön kuuluva saattaa joskus kaivata suojelua siinä kuin vähemmistöönkin kuuluva.

Nähdäkseni asia pitäisi ratkaista yksittäistapauksittain, sillä yksilöiden arviointi ryhmäominaisuuksien pohjalta on eräänlainen modernin rasismin muoto. Lisäksi on huomattava, ettei esimerkiksi maahanmuutto ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi ilman muuta oikeus, vaan oikeus muuttaa maahan on jo sinänsä eräänlainen suopeuden osoitus. Pelkkä etuoikeuttaminen ei tuota todellista tasa-arvoa vaan katkeruutta. Myös syytetty voi tarvita suojelua: median ja viranomaisten harjoittamalta kiihotukselta yksilöä vastaan.

Kun asioista keskustellaan suullisesti, niiden todellinen luonne usein paljastuu. Keskustelun jumiuduttua toista tuhatta vuotta sitten eläneen profeetan lapsivaimoon ja siihen, eikö pitkäparran seksisuhteita saisi arvostella, alkoi kaikille valjeta, mistä on kyse. Islamin varjolla yritetään lyödä palasiksi paitsi sananvapautta, myös muita ihmisoikeuksia, aivan niin kuin on jo tehty Britanniassa ja Hollannissa. Tämä käräjienkäynti oli kuin Hannu Salaman Juhannustansseista väännetty jupakka.

On sairasta, että Suomessa vallitseva tuomiomieli estää nyt järkiperäisen keskustelun niin pedofiliasta kuin maahanmuutostakin. Keskustelut käydään pelkästään normatiivisessa ilmapiirissä. Lopulta päädytään tuomioistuimiin, joissa asioiden rationaalinen tarkastelu halvaantuu. Toisinaan vedotaan Jumalaan, toisinaan pedofilian pahuuteen (tai islamin kannalta kai neutraaliuteen tai jopa hyvyyteen). Kun jokaisen sanan takana vaanii rangaistuksen uhka, ei järkevään tarkasteluun voida päästä. Tämä on tyypillistä kaikelle lainkäytölle: tuomion uhka pakottaa ihmisiä tinkimään johdonmukaisesta ajattelusta, sillä mielipiteiden vaihto ei perustu tuomioistumissa vapaaseen dialogiin vaan pelkoon ja pakottamiseen.


”Nauru pidentää tuomiota”

Halla-ahon tarkoitus oli käsitellä maahanmuuttoon liittyviä tabuja. Nyt intellektuellia kohdellaan samalla ystävällisyydellä kuin Pohjois-Koreassa.

Muutoin näytöstä seurasi kuin parasta väitöstilaisuutta. On muistettava, että joissakin toisissa olosuhteissa tohtori J. Halla-aho saattaisi olla se nationalismikriittisten sosiologien usein mainitsema kunniallinen perheenisä, mutta asioiden ollessa nykyisellä tavalla hän joutunee selittämään kahdelle tyttärelleen ja pienelle pojalleen, että ”nyt isin täytyy mennä vankilaan, koska hän tuli puolustaneeksi Suomen suomalaisuutta à la Risto Ryti”.

Oikeus (eli tuomari) vetäytyi käräjäkäsittelyn jälkeen miettimään ja julkistaa tuloksen 8. syyskuuta, kansliapäätöksenä tietysti. Tuomioluonnos on ehkä ollut kirjoitettuna jo ennen kesälomia. Uskon kuitenkin, että hyvän oikeudenkäynnin vuoksi sekin voitaneen vielä repiä kappaleiksi ja kirjoittaa uusi. Pelkään silti pahoin, että oikeus polttaa Halla-ahon tekstin.

Kiintoisaa on, että jos esimerkkilauseen käyttäminen tehdään laittomaksi, muuttuuko myös Halla-ahon kirjoituksen siteeraaminen laittomaksi. Tällöin koko median ja oikeuden omakin toiminta muuttuisi lain vastaiseksi.

Mikäli taas uskonrauhaa täytyy pitää rikkomattomana, kuten syyttäjä kuvasi, Halla-ahon kannattaisi ryhtyä profeetaksi, niin hän saisi jatkossa syytesuojan itselleen. Jopa nykyisellä Venäjällä sananvapaus näyttää olevan sitkeämpi geneettinen ja kansallinen erityispiirre kuin tämän hetken Suomessa!

Prosessi ilmentää sitä, että ihmiset eivät ole vielä oppineet suhtautumaan blogeihin oikein. Ne ovat todellakin kolumneja, joihin ei pidä suhtautua ryppyotsaisesti. Mutta vielä tärkeämpi on suureen julkisuustapahtumaan liittyvä sosiopsykologinen puoli. Halla-ahon tapauksen kautta suomalaiset käyvät kollektiivisessa piilotajunnassaan vellovaa puhdistautumisriittiä, jonka tuloksena niin media kuin virkamieskuntakin koettavat vapautua omasta alitajuisesta maahanmuuttovastaisuudestaan ja sen mahdollisesti tuottamasta syyllisyydentunteesta.

Jahdatessaan Halla-ahoa ihmiset projisoivat eli töhrivät häneen omien ihanteidensa kyseenalaistumisesta syntyviä pelkokuvia. Tuomitessaan Halla-ahon media ja oikeus tuomitsevat oman huonon omantuntonsa, joka johtuu perustellun monikulttuurisuuskritiikin esiin kasvusta. Sääli terävää ja analyyttista sanankäyttäjää. Ja sääli tuomaria, joka joutuu yksin päättämään Suomen sananvapaustilanteesta seuraaviksi 40 vuodeksi.