Miksi Suomi sukeltaa? Hallitusohjelma on perussuomalaisten kohtalokas Koraani

”Loppuu kuin leikattava Riikka Purran saksilta.” Tällä vertauskuvalla moni perheenisä ja -äiti kasvattaa nykyisin lapsiaan ymmärtämään, miksi pöty loppuu ruokapöydästä mutta ei ministerien puheista.

Samasta syystä usea entinen Perussuomalaisten äänestäjä ja kannattaja on leikannut jäsenkorttinsa kahtia, myös minä.

Perussuomalaisten vaalipetos tapahtui jo Säätytalon hallitusneuvotteluissa, kun puolue pujahti Kokoomuksen povitaskuun noudattamaan erittäin varakkaiden ja suurituloisten hyväksi laadittua ohjelmaa ja hylkäsi valtaosan omista kannattajistaan (aiheesta täällä).

Röyhkeällä ja omahyväisellä tavalla hallitus on sittemmin leikannut työttömyysturvasta, asumistuesta ja muista sosiaalietuuksista sekä huonontanut työntekijöiden irtisanomissuojaa mutta antanut samalla historiallisia veronalennuksia suurituloisille, keventänyt perintö- ja lahjaverotusta ja korottanut arvonlisäverotusta, joka tasaverona osuu rajuimmin pieni- ja keskituloisiin.

Perintöveron ylärajan nostaminen oli siksi väärin, että siitä eivät hyödy millään tavalla ne, jotka ovat lähiaikoina perintöveronsa maksaneet. Esitys olisi joko pitänyt hylätä tai laittaa lakiin tasausvelvoite jo maksettujen perintöverojen palauttamiseksi ainakin viideltä viimeksi kuluneelta vuodelta niille, jotka ovat hiljattain perintöverotettuja.

Arvonlisäveron korottaminen puolestaan söi talouskasvun. Asumistuen leikkaukset hyydyttivät uudisrakentamisen, romahduttivat asuntojen hinnat, aiheuttivat satoja rakennusalan konkursseja ja pysäyttivät asuntokaupan sekä johtivat asuntorahastot pakkaselle, josta kärsivät ja kitisevät nyt sijoittajapersut itse.

Valtion korkotukien ja takausten lopettaminen uusilta asumisoikeustaloilta on ollut kaupunkien rakentamisstrategioiden vastaista ja sekoittanut asumisoikeusyhtiöiden rahoitussuunnitelmat täysin. 

Hallituksen aikomus avata vuonna 2021 kovalla työllä aikaansaatu uusi asumisoikeuslaki puolestaan vaarantaa asumisoikeudet, lainsäädännön pysyvyys- ja luotettavuusvelvoitteet sekä perustuslaillisen kodinturvan, kun hallitus tavoittelee aso-asuntojen käyttö- ja luovutusrajoitusten purkamista, toisin sanoen mahdollisuutta myydä tai vuokrata asumisoikeusasunnot aso-asukkaiden alta (aiheesta täällä).

Samalla kun hallitus on runnellut suomalaisten ihmisten perusturvaa, se on suunnitellut valtavia mutta matalatuottoisia, tuottamattomia tai suorastaan tappiollisia infrastruktuurihankkeita, joihin kaadetaan miljardeittain veronmaksajien varoja. Osa tuottamattomista betonirakenteista rahoitetaan myymällä valtion tuottavaa sijoitusvarallisuutta. Tämä pahentaa valtiontalouden tilaa, koska tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Hyvänä huonona esimerkkinä Petteri Orpon siltarumpupolitiikasta on Turun oikorata, joka on todettu kaikin tavoin kannattamattomaksi ja jonka ainoa tehtävä on korruptiomainen: ostaa veronmaksajien rahoilla ääniä istuvalle pääministerille hänen omasta vaalipiiristään.

Kukaan ei ole pystynyt perustelemaan, miksi jättiläismäisiä julkisia rakennushankkeita pitäisi ajaa läpi kansalaisten perusturvan ja terveydenhuollon kustannuksella.

Se, että jotakin on hallitusohjelmassa, on samanlainen perustelu asian puolesta kuin se, että Koraanissa sanottu on totta, koska niin sanotaan Koraanissa! Orpon ja Purran mielipidevetoinen ja politiikkajohteinen perusturvan leikkuu on osunut kansalaisten talouteen kuin terrori-isku.  

 

Miksi leikkaaminen ei säästä? 

Valtiontalouden leikkaukset eivät ole tuottaneet säästöjä, koska saksien kanssa juoksijat eivät ole ymmärtäneet talousilmiöiden keskinäisriippuvuuksia ja sosiaaliturvan sirkulaatioilmiötä.

Ei ole esimerkiksi ymmärretty asumistuen olevan perimmältään rakennusteollisuuden epäsuoraa mutta tärkeää tukemista. Ei ole ymmärretty myöskään sitä, että työttömyysetuuksien ja asumistuen leikkaukset kiertyvät toimeentulotuen rasitteeksi, paitsi niiden osalta, jotka eivät voi toimeentulotukea saada siinä olevan ankaran varattomuusehdon vuoksi (aiheesta täällä).

Toimeentulotuki on kyllä kattanut pöydän ”kaikkein huono-osaisimmille” eli täysin varattomille, joita ovat esimerkiksi turvapaikanhakijat ja pakolaiset. Leikkaukset ovatkin tosiasiassa osuneet toiseksi ja kolmanneksi heikoiten toimeentuleviin väestökymmenyksiin, joita ovat yleensä suomalaiset ihmiset. Näin on aikaansaatu suuri määrä väliinputoajia, eikä valtio ole toisaalta säästänyt juuri mitään.

Hallitus on polttanut asumistuet kokonaan omistusasukkailta ja pakottanut heitä myymään velkaiset asuntonsa sekä siirtymään luu kädessä vuokralle asumaan. Asumistukimenot ovat nousseet, kun asukkaat hakevat asumistukea omistusasunnon hoitokuluja korkeampiin vuokriin.

Hallitus on vienyt omassa mökissään asuvilta sen, mitä ryssä ei onnistunut sodissa ottamaan. Tämä on tulos Kokoomuksen ja Perussuomalaisten asuntopolitiikasta. 

Yleisen asumistuen torppaaminen pelkän asumismuodon perusteella on ollut yhdenvertaisuuden vastaista ja täysin epäoikeudenmukaista, koska niin toimittaessa ei ole otettu lainkaan huomioon asukkaan taloudellisen aseman kokonaisuutta. Syy: vaikutusarvioiden laiminlyönnit, joista oikeuskansleri on kuuroa ja omavaltaista hallitusta toistuvasti moittinut.

Eläkeläisten asumistukeen tehtyjen huononnusten vuoksi asumistuki alenee noin 203 000 eläkeläiseltä, myös takuueläkeläisiltä, jotka muutenkin sinnittelevät toimeentulon rajalla, ja 7 600 pieneläkeläistä on menettänyt asumistukensa kokonaan.

Signaali on selvä. Hallitus koettaa maksattaa valtion velat ja tilkitä budjetin aukot alemman keskiluokan ja tukiriippuvaisen työväenluokan varallisuudella. 

Hallitus on lopettanut kansaneläkkeiden maksamisen ulkomailla asuville suomalaisille, mikä on perusoikeuksien vastaista ja vastoin oikeutta valita asuinpaikkansa EU:ssa. Päätös tuo eläkeläiset takaisin Suomeen eläkkeitään saamaan ja hoitojonojen jatkoksi, eikä valtio säästä tässäkään tapauksessa mitään, mutta vaivaa ja vahinkoa ihmisille syntyy paljon.

Säästötoimet ovat osoittautuneet tehottomiksi, sillä valtio velkaantuu entiseen tahtiin, jopa nopeammin kuin Sanna Marinin hallituksen aikana (aiheesta täällä). Syy: Pylvästaloissa päätöksiä tekevät töyhtöpäät eivät tunne sosiaaliturvajärjestelmän ja kansantaloustieteen perusasioita.

Raideliikenteen kehittäjänä Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat ylittäneet Vihreiden märimmätkin unelmat, kun rautatiekiskojen kaventamista 1524 millimetristä 1435 millimetriin pidetään tarpeellisena ministerien sakeassa mielessä. Käytännössä se tarkoittaisi koko rataverkon rakentamista uudelleen ja edustaisi sulaa hulluutta, jonka varjossa turvallisuuspoliittiset edut jäävät mitättömiksi.

Vihervasemmistolainen hallitus tuhosi valtiontalouden mutta säästi kansalaisten henkilökohtaisen talouden. Nykyinen mustelmansininen hallitus puolestaan väittää pelastavansa valtiontaloutta mutta tuhoaa kansalaisten talouden, lukuunottamatta parhaiten toimeentulevaa tulo- ja varallisuusluokkaa ja sen rälssisäätyä. 

Pahinta on, että myöskään SDP ei leikkauksia todennäköisesti peru, ja tilanne on oppositiolle helppo. Antti Lindmanille (sd.) riittää istua joenpenkalla ja katsella, kun Perussuomalaisen puolueen ruumis kelluu ohi. 

Kriisi on talouden ohella poliittinen. Rationalismistaan ja realismistaan aiemmin ylpeilleet vasemmistopuolueet hurahtivat poskivalssiin vihreiden ilmastopastorien kanssa. Ne antautuivat kehitysapupoliittiseen sirtaki-tanssiin uppoavan Titanicin kannella ja lähettivät veronmaksajat internatsistiseen ja monikulttuuri-ideologiseen sirkusjunaan, jonka matka ja määränpää ovat tuntemattomia, mutta panoksena ovat kielemme, väestömme ja kulttuurimme.

Mikäli demarit vetävät seuraavaan hallitukseen jälleen myös vihreät, maahanmuuttopoliittinen hullujen paraati jatkuu vihersosialististen pillipiiparien johdolla, ja metsistä elävää Suomea suojellaan polttamalla ja räjäyttämällä puita, kääntämällä kiviä koskiin ja pystyttämällä hyppytolppia liito-oraville. 

Viherkuplan kiilusilmät huutavat innosta kiljuen suomalaisten päätä pölkylle, järjellä ei ole puoluetta, ja taloutta koskeva tietämättömyys on uuden keskiluokan siunaus.

Suomi on syöksykierteessä, josta sen oikaiseminen ei näytä onnistuvan millään keinolla

Säästeliäisyys on omalla tavallaan hyvä taloustavoite, mutta saksi-Sannin (kok.) väärin kohdistamat leikkaukset ja julkisen talouden äärimmäinen kiristely ja kuristelu ovat olleet virheitä, joiden vuoksi pultti menee poikki.

Keynesiläinen elvyttäminen ja rahapolitiikka tarjoaisivat paremman vaihtoehdon kuin kovakorkoinen monetarismi, jota EKP-ylimys Christine Lagarde ja EU-paronitar Ursula von der Leyen käyvät saarnaamassa suomalaisille, kun kansalliset instrumentit on viety kädestä (aiheesta täällä ja täällä).

Tasavallan presidenttikin erehtyi uudenvuodenpuheessaan vaatimaan julkisen talouden jatkuvaa tiukentamista ja evästi kansalaisia sopeuttamaan omaa talouttaan vöiden kiristelemiseen. Julkisen vallan signaali on ollut kaksisuuntaista mielialahäiriötä lietsovaa: yhtäältä kansalaisia kannustetaan säästämään mutta toisaalta rohkaistaan kuluttamaan.

Leikkauspolitiikka vie ostovoiman ja vähentää kotimaista kulutusta. Sosiaaliturvaan investoiminen olisi hyvä elvytyskeino, koska ne varat käytetään kotimaisiin hyödykkeisiin, mutta hallitus leikkaa perusturvasta ja kääntää taloudelliset helpotukset hyvätuloisille, joiden varat valuvat tuontiluksukseen, matkoihin ja ulkomaisiin rahastoihin.

Suomalaiset ovat halvaantuneet pelosta eivätkä käytä pankkivarojaan, joita pankeissa valitetaan olevan ennätyksellisen paljon. Tosiasia kuitenkin on, että säästöt ovat vain keskimäärin ja kokonaissaldoltaan suuria ja kertyneet ainoastaan muutamille tahoille. Joka neljännellä suomalaisella ei ole säästöjä ollenkaan.

Suomalaisten varallisuudessa vallitseva tasetaantuma on ymmärrettävä, koska kansalaisten varallisuuden indeksikorjattu arvo ja ostovoima ovat säästöjen karttumisesta huolimatta laskeneet, kun keskeisen omaisuuserän eli asuntojen arvot ovat romahtaneet. Suomalaisten varallisuudesta noin 60 prosenttia on kiinni asunnoissa, ja asuntojen hinnat ovat pudonneet noin 25 prosenttia. Ihmiset myös koettavat korjata tasettaan maksamalla asuntovelkojaan pois, jolloin kulutuskysyntä heikkenee. Tämä on hallituksen vetämän surkean asuntopolitiikan tulos.

Monet säästävät vielä nykyistäkin pahempien päivien varalle ja eläkevuosiaan varten, sillä kaikki tietävät, että työ- ja virkamieseläkkeiden maksuvaje on valtava. Eläkepommi räjähtää tulevien sukupolvien silmille yhdessä valtionvelkojen kanssa tavalla, joka johtaa yhteiskunnalliseen ristiriitaan ja vallankumoukseen, mikäli työ- ja virkamieseläkkeitä ei leikata perusturvan tasolle.

On häikäilemätön vääryys, että muutamat ikäluokat ovat saaneet eläkkeensä tason määritetyksi viiden viimeisen työvuotensa perusteella, jolloin palkat ovat olleet katossaan ja kerryttäneet jopa ns. supereläkettä. Edam-sukupolvelle myönnettiin virkoja oppilaitoksista valmistumisensa jälkeen julkista sektoria paisuttamalla 1970-luvulla. He hankkivat omistusasunnot, huvilat, autot, veneet ja lomaosakkeet, ja inflaatio söi heidän lainapääomansa. Tämä jengi ei tarvitse enää minkäänlaisia myönnytyksiä.

Millenniaalit ja X-sukupolvi puolestaan on velkaannutettu opintotuen velkapainotteisuutta lisäämällä, eivätkä heidän omat eläkkeensä ole karttuneet työttömyyden ja pitkän opiskelun vuoksi. Perverssiä on, että heitä velvoitetaan maksamaan kuusikymppisinä eläköityneiden hyväkuntoisten ja löysin rantein työnsä tehneiden sekä neljäkymmentä seuraavaa vuotta eläkkeellä kellottelevien boomereiden eläkkeet, jotka ovat voineet kohota jopa kymmeniin tuhansiin euroihin kuukaudessa. 

Menotalous on käynyt kestämättömäksi, mutta sakset ovat osuneet täysin väärin paikkoihin. On leikattu perusturvasta, kun olisi pitänyt ottaa ylimäärästä.

On käytetty punakynää, mutta siniselle puolelle ei ole saatu käyttöä.

Syynä tulojen sakkaamiseen on talouskasvun olemattomuus. Mutta mikä on syynä siihen?

 

Juurisyynä EU ja euroalue 

Yksi selitys siihen, miksi Suomessa ei ole ollut talouskasvua kahteenkymmeneen vuoteen, on työn keskimääräisesti huono tuottavuus. Se johtuu huoltavan verkoston laajuudesta. Suomessa työskennellään melko paljon, mutta suuri osa työstä on matalatuottoista tai tuottamatonta työtä, joka ei luo markkinoille vaihtokelpoista lisäarvoa: artefakteja, jotka voidaan vaihtaa rahaksi.

Sisäpoliittisilla keinoilla, kuten leikkauksilla ja työmarkkinauudistuksilla, ei ole taloushistoriamme aikana koskaan ollut julkista taloutta elvyttävää vaikutusta, vaan positiivinen sysäys on aina tullut kansantaloutemme ulkopuolelta maailmantalouden alettua kohentua.

Mikään hallitus ei voi loputtomasti selittää valtiontalouden alamäkeä vetäytymällä suhdannekilven taakse. Suomen julkisen talouden sakkaus ei johdu kuin pieneltä osin Putinin aloittamasta sodasta.

Vienti ei vedä kunnolla, koska olemme jäsenenä euroalueessa, kun taas kilpailijamaa Ruotsi lepuuttaa kruunuaan alhaisella tasolla, kauppa käy ja raha virtaa Ruotsiin. Selitys vertailumaa Ruotsin menestymiseen ei ole paljon mainostettu maahanmuutto eikä työmarkkinoiden uudistaminen vaan se, että Ruotsilla on oma rahapolitiikka eikä maa ole euroalueen vanki.

Juurisyiden juurisyy Suomen valtiontalouden tuhoihin ja 183 miljardin euron velkakuormaan on jäsenyytemme Euroopan unionissa, joka on vaatinut valtioltamme tukipaketteja sekä ripittänyt maatamme jättiläismäisen kalliiksi käyneillä ympäristö-, rakentamis- ja maatalousmääräyksillä.

EU kaappasi meiltä hiljattain ja huomaamatta noin puoli miljardia euroa ”sosiaaliseen ilmastorahastoon”, jonka rahoituskohteet EU päättää itse, ja palautuvaa rahaa jaellaan kuin kiusasta muun muassa vanhojen autojen romuttamiseen ja sellaisten uusien autojen ostamiseen, joihin köyhtyvillä suomalaisilla ei ole missään tapauksessa varaa.

Tämä kaikki on tehty irvokkaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikan säestyksellä, vaikka samalle viivalle asettaminen on ollut mieletön abstraktio EU-maiden ollessa keskenään täysin erilaisia taloudelliselta, teolliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan.

Suuri osa poliitikoista ei vieläkään yli 30 vuoden jäsenyyden jälkeen ymmärrä, mikä EU on. Vapaakaupan harjoittamiseen olisi riittänyt EEC, mutta EU on työvoiman sekä tulojen ja menojen siirtounioni, jossa suomalaiset ovat aina nettomaksajia ja haitan kärsijöitä muiden maiden hyväksi, onpa kyse sitten Euphemia-sähköpörssistä tai kerjuurahastoista.

EU:n kaupittelemilla arvoilla ei ole ollut mitään annettavaa niiden arvojen lisäksi, jotka meillä itsellämme jo olivat ennen jäsenyyttä. Ironista on, että EU-komissio listasi Suomen äskettäin myös sosiaalisen kehityksen tarkkailuluokalle, sen lisäksi, että EU komensi Suomen jo valtiontalouden alijäämää koskevaan erityistarkkailuun.

EU-jäsenyys on saatu täpärästi näyttämään perustellulta vain yhdestä syystä: ulkoisen uhan eli Venäjän-vaaran vuoksi. Olojen ollessa turvallisuuspoliittisesti normaalit jäsenyyttä EU:ssa ja eurossa ei olisi voitu kahteen vuosikymmeneen mitenkään perustella, ja tätä mieltä ovat monet taloustieteilijät.

Omasta mielestäni Suomen valtio on lopullisesti menetetty, ja olemme EU:n kireän talouspolitiikan, korkean korkopolitiikan ja kovan eurokurssin vankeina. Eurojärjestelmän kroonistuneista valuvioista voi lukea tämän kirjoituksen loppuun listaamistani aiemmista verkkokolumneista.

Vain jättiläismäinen sotainflaatio voisi hoitaa Suomen ja monien muiden Euroopan valtioiden valtavat velat. Maailman ajautumisesta täyteen sotaan voisi olla sekin hyöty, että saadaan taas sotien jälkeiset suuret sukupolvet suorittamaan jälleenrakentamista ja maksamaan menneiden sukupolvien eläkkeet ja hoivakulut. Jungilaisen ja frommilaisen psykologian valaisemat askelmerkit tulevaan maailmansotaan ovat valitettavasti olemassa.

Haluan kuitenkin nähdä maallamme jotakin toivoa. Jos kysytään, miten valtiontaloutta pitäisi lähitulevaisuudessa hoitaa, vastaukseni on seuraava.

Perusturvaleikkaukset peruttava ja ansiotuloverotusta kiristettävä

Seuraavan hallituksen pitäisi perua kaikki asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset. Tämä elvyttäisi rakennusteollisuuden ja sen alihankkijat sekä saattaisi jälleen keskeisen pääomainstrumentin, eli asuntomarkkinat, toimimaan.

Uuden hallituksen pitäisi kääntää sopeutustoimien suhde nurin ja tavoitella leikkauksilla vain kolmasosaa säästöistä ja verojen korotuksilla kahta kolmasosaa.

On täysin selvää, että valtiontalouden huutaessa hoosiannaa ei verojen korottamista pidä vältellä. 

Veronkorotusten pitää kohdistua nimenomaan ansiotuloverotukseen, ja kaikki ansiotuloveron alennukset pitää perua.

Perusteeni on: jos on jatkuvaa ansiotuloa, on kykyä maksaa myös veroja.

Sen sijaan pääomatuloverotusta ja kiinteistöjen verottamista ei pidä korottaa, koska pääomatulojen verottaminen vie pääomat maasta ja koska kiinteistöjen omistaminen ei välttämättä tarkoita, että kiinteistön omistajalla olisi tuloja. Yleensä kiinteistöjen omistamisesta on menoja.

On suuri vääryys, että pieni- ja keskituloiset perheet ja maatilatalouden harjoittajat eivät ole nettoveronmaksajia ollenkaan subventoiden vuoksi. Nettoveronmaksaminen alkaa vasta lähellä ansiotulojen mediaania.

Myös pieni- ja keskituloiset on saatava maksamaan ansiotuloveroja. Väite, että ansiotuloverojen alennukset elvyttäisivät kansantaloutta, kun kysyntäkuolio laukeaisi, on osoittautunut vääräksi, sillä entistä kevyemmin verotetut palkat eivät päädy kulutukseen vaan pysähtyvät pankkitileille tai menevät sijoituksiin, ja talousanemia jatkuu.

Pieni- ja keskituloisille myönnettyjä verohelpotuksia on perusteltu väitteellä, että siten tehdään työpaikkojen vastaanottaminen kannattavammaksi.

Tosiasiassa tuolla väitteellä olisi merkitystä vain, jos työpaikkoja olisi tarjolla. Mutta kun ei ole.

Kenenkään ei kannattaisi lähteä työpaikastaan, vaikka ansiotuloveroja korotettaisiin yhdellä prosenttiyksiköllä myös alemmissa ja keskituloluokissa.

Ihmisiä motivoi työhön ensisijaisesti mahdollisuus irtautua tukiriippuvuudesta eikä veroprosentti. Työskentelyn ja tulojen hankinnan motiiveihin ansiotuloverojen lievällä korottamisella ei olisi mitään vaikutusta.

Joten korottakoon seuraava hallitus (ja miksipä ei nykyinenkin) niiden ihmisten ansiotuloverotusta, joilla työpaikka vielä on. 

Totuus on sekin, että työttömät tekevät mahdolliseksi ansiotuloja saavien tulot istumalla juuri niissä tehtävissä, joissa työttömät eivät ole. 

Mikään hallitus ei pysty korjaamaan työllisyystilannetta, koska bioälyn tekemää työtä ei kerta kaikkiaan tarvita entiseen tapaan. Automaation ja teköälyn vuoksi ei synny edes niin sanottuja asiantuntijatyöpaikkoja, eikä viihtyvyyskonsultti Majaniemen positiivisuusvalmennuksen läpikäyminen auta.

Ansiotulojen tasaamiseksi ainoa vaihtoehto on töiden jakaminen ihmisten kesken tasan. Se puolestaan on välttämätöntä, jotta työttömyys voi alentua, oman talouden ennustettavuus voi parantua ja luottamus julkiseen talouteen voi palautua.

 

Sote peruttava, maatalous- ja yritystukia leikattava ja työeläkkeitä alennettava 

Nykyhallituksen paikkaaminen Keskustalla on huonoista huonoin idea, koska Kokoomus ja Kepu veivasivat tähän maahan uuden väliportaan hallinnon, ”hyvinvointialueet”, juuri kun turhista lääneistä oli päästy kovalla työllä eroon.

Sote luotiin vain ja ainoastaan siksi, että siten saataisiin kahvia, kakkua, palkkaa ja kokouspalkkioita apilanvihreille maaseutupoliitikoille ja byrokraateille, ja uudistus aiheutti veronmaksajille 6,4 miljardin euron lisälaskun! Soten purkaminen pitäisi aloittaa karsimalla hyvinvointialueita, joilla kukaan ei voi hyvin. 

Olisi aika lähestyä niittosilppurilla myös säilyttäviä tai tarveharkintaan perustumattomia maataloustukia ja keinottelevia tietohallintohankkeita varten myönnettyjä yritystukia ja verohelpotuksia, tuulivoiman tariffitukia ja muita sijoittajayhtiöille virtaavia satojen miljoonien eurojen valtionavustuksia.

Listaamattomien osakeyhtiöiden verohuojennukset olisi lopetettava tai kohdennettava toisin, ja maatilatalouksien ja yritysten poistoille pitäisi laittaa parempi kontrolli, sillä viljelijät poistavat maatalouden tuloista myös monet elinkustannuksensa, mukaan lukien ne traktoridieselit, jotka he laittavat Audiensa tankkiin. Lypsykonevähennyksenä tunnettu kotitalousvähennys olisi lopetettava.

Yritysten varjeleminen veroilta on ollut hallitukselle pyhää, vaikka firmoissa toimitaan täysin opportunistisesti. Yritysten viime vuonna Suomessa maksamista osingoista (noin 13,1 miljardia euroa) yli puolet menee ulkomaalaisille rikkaille, koska suomalaisomistajilla ei ole ollut malttia vaurastua, vaan Woltit ja Supercellit on myyty suureksi osaksi ulkomaille.

Ulkomaisten sijoitusyhtiöiden omistukseen päätyneiden lääkäriasemien kautta julkisen terveydenhuollon palvelusetelit lentelevät nekin ulkomaille, eivätkä veronmaksajien pennoset jää sitäkään kautta kiertämään omaan kansantalouteemme. Julkisen terveydenhuollon korvaaminen yksityisellä on ollut taloustieteellisesti arvioiden huono asia; taustalla taaskin Kokoomus.

Osinkotulojen pääomatuloverotus pitäisi erottaa selvästi esimerkiksi puunmyyntitulojen pääomatuloverotuksesta ja alentaa puunmyynnin verotusta. Peruste: puun kasvua joutuu odottelemaan sata vuotta, ja metsänhoidosta on suunnattomia kuluja, mutta osinkoja maksellaan joka vuosi, ja osingoiksi keinotellaan ansiotuloja etenkin pienissä firmoissa. 

Yritysmaailma on irvistänyt kansalaisille kuin kameli, jolla on ientulehdus, eikä järjen basaarikauppa ole vain suomalaista tai johdu täkäläisten ”hallitusammattilaisten” erityistaipumuksesta sössiä kaikki menestystarinat tappiollisiksi (Nokia, Sonera, Stockmann, Fortum, Skop...).

Niin sanotut banksterit (talouselämän gangsterit) ovat paketoineet johdannaisia (futuureja, optioita, termiinejä ja warrantteja) sekä myyneet ilmastosissien ja nollapäästöihmisten mitään tietämättä ja ymmärtämättä kansalaisille raikasta ja puhdasta ilmaa, jonka arvo on pankkien taseissa jo kymmenen kertaa suurempi kuin koko maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote! Kannattaa siis katsoa ajoissa, ettei jää ilman tuolia, kun musiikki lakkaa ja Potomacin polska loppuu.

Jättiläismäiset ja epärealistiset lupaukset puolustusmenojen nostamisesta 5 prosenttiin BKT:stä olisi leikattava puoleen ja myönnettävä niiden olleen vain helistin, jolla koetettiin tyynnyttää Valkoisen talon vihaista vauvaa. 

Lähes kaikki leikkaukset on tähän asti tehty kansalaisten perusturvaan, vaikka myös aikuisten apukouluilta, tuloksettomasta kouluttelusta, järjestötuista ja agendatieteen sekä tendessitutkimusten tukemisesta voitaisiin leikata todellisen tieteen ja taiteen kärsimättä yhtään.

Myöskään eläkkeitä ei voida jättää koskematta. Työ- ja virkamieseläkkeille pitäisi määrätä 2200 euron katto tai korottaa suurempien eläkkeiden verottamista selvästi.

Mieluiten pitäisi luoda perustulojärjestelmä, jolla juustohöylättäisiin ansiosidonnaiset työttömyyspäivärahat ja työ- sekä virkamieseläkkeet samalle tasolle. Sen tason tulisi olla Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean (ECSR) määrittelemä 40 prosenttia valtiossa vallitsevasta keskitulosta.

Perustulo olisi yhdenvertainen ja oikeudenmukainen, sillä kaikkien eläkeläisten ja työttömien toimettomuus on yhteiskunnalle ja heille itselleen yhtä kaikki samanarvoista.

 

Valtiosektorin palkkoja alennettava ja suojatyöpaikkoja lopetettava

Politiikan jättämisestä unelmoivalle Riikka Purralle lienee pedattu kiitokseksi sosiaaliturvan leikkauksista mansikkapaikka EK:hon. Romahtavasta puolueestaan pakeneva Purra on saanut aikaan pelkkää tuhoa Perussuomalaisten äänestäjien taloudessa, ja hänen etevin tekonsa taitaa olla puolueensa kannatuksen puolittaminen.

Töölössä asuvaan ”kokoomuslaiseen maanviljelijään” Purran leikkaukset eivät pure, mutta ne purevat ”itähelsinkiläiseen rikkaaseen perussuomalaiseen”, joka on samanlainen pyöreä neliö kuin on myös Petteri Orpon työllistämismeemi.

Tutkimusten mukaan Perussuomalaisten äänestäjistä työttömiä oli vuoden 2023 vaaleissa 22 % , vuoden 2019 vaaleissa 31 % ja vuoden 2015 vaaleissa 38 %. Suunta on ollut laskeva, mutta silti viimeisimmissä eduskuntavaaleissakin työttömyys vaivasi Perussuomalaisten äänestäjiä enemmän kuin Vasemmistoliiton äänestäjiä, joista työttömiä oli vain 13 %, joten Purran leikkauksista kärsivät enemmän hänen omat kannattajansa kuin Vasemmistoliiton kannattajat!

Orjallisesta hallitusohjelman seurailusta kärsii kannatusvastuun yksinomaan Perussuomalainen puolue, jolle budjettikirjoista ei ole punoutunut metriäkään pelastavaa narua, mutta kuristavaa hirttoköyttä on tuotettu paljon, ilmeisenä toiveena, että hirtettävien jalat ulottuisivat maahan. 

Persuedustajia putoilee kuin kesken lennon jäätyneitä lintuja kovalla pakkasella, ennen kuin he edes huomaavat tulleensa hyödyllisinä idiootteina Kokoomuksen hyväksikäyttämiksi. Kansalaisten perusturva on poltettu, mutta maahanmuuttoparaati on jatkunut Kokoomuksen kätilöityä maahamme noin 60 000 ukrainalaista pakolaista suomalaisen työvoiman ja sosiaaliturvan tappioksi. Lisäksi Suomi on hävittänyt slaavien väliseen aseiden kalisteluun lähes 3 miljardia euroa, ikään kuin meidän täytyisi käydä vieraiden valtioiden sotia. 

Palisanterituoleiltaan seuraavissa eduskuntavaaleissa putoavat perussuomalaiset kansanedustajat saavat yhteiskuntaan sopeutumisen päivärahaa, sillä ansiosidonnaista voivat saada vain työ- tai virkasuhteessa olleet, mutta kansanedustajan tehtävä on luottamustoimi.

Mitäpä jos lopetettaisiin säästötoimena myös kyseinen maksimissaan 3000 euron kuukausittainen sopeutumisraha, jota entinen kansanedustaja voi saada kolmen vuoden ajan, eli pitempään kuin ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa? Ehkä yhteiskuntaan sopeutuisi nopeammin, jos olisi Kelan uudella yleistuella, jonka määrä on vain noin 800 euroa kuukaudessa. Voisi paremmin saada kokemusasiantuntemusta työnsä tuloksista.

Kannatan lämpimästi myös kansanedustajien palkkioiden ja ministerien palkkojen leikkaamista. Valtiontaloutta se ei pelastaisi, mutta valtion kaikkien virkamiesten ja työntekijöiden palkkojen leikkaaminen tuntuisi budjetissa selvästi. 

Virka- ja työsopimuksiin on vaikea puuttua poliittisin keinoin, mutta palkanlisät, tuloksellisuusrahat ja muut tehtäväkohtaiset edut ovat harkinnanvaraisia, ja ne valtiotyönantaja voinee jättää maksamatta rikkomatta sopimuksia.

Valtiosektorin palkat ovat nousseet huomattavan korkeiksi, ja valtiolla on suuri määrä suojatyöpaikkoja, joita on perustettu vain siksi, että jokaista toimialaa varten olisi jokin foucault’laista epäarvoa, eli tarkkailua ja valvontaa, suorittava virka.

Tällaisia byrokraatintehtäviä on muun muassa ympäristöministeriön luonnonsuojeluosastoilla ja oikeusministeriön tasa-arvoalalla. Nollatutkimusten tekijöitä ja selvitysten laatijoita on pakastettu suuri määrä Kelaan, THL:ään, Luonnonvarakeskukseen ja muihin valtion laitoksiin, joiden henkilökuntamenot voitaisiin helposti leikata puoleen. Sitra ja UPI ovat poliittisten avustajien, pudokkaiden ja nousukkaiden säilytyspaikkoja. Yleistulolla ollessaan heidän ”sidosryhmäjohteiset”, ”partnership-verkostoituneet” ja ”demokratian hallintovetoiseen edistämiseen” tähtäävät ”Vision 2000”-ilveilynsä tulisivat olennaisesti halvemmiksi.

Jos joku irtisanoutuisi palkkauksen alentamisen vuoksi ja hakeutuisi esimerkiksi yksityiselle sektorille, minun tulisi kyseisiä kansan palvelijoita yhtä vähän ikävä kuin istuvaa hallitusta.

Sanon kuin Kelan uusi pääjohtaja, että valtiotyönantajalla ei ole tarvetta pitää henkilökunnasta kiinni ”ihan viimeisen päälle”. Tulijoita kyllä riittää pienemmilläkin palkoilla.

Miksi muuten en ole Kelan pääjohtaja, vaikka hain virkaa ihan oikeasti pätevänä? Siksi, että en ole poliittisesti vasemmalla enkä oikealla vaan muiden edellä, ja minun pitäisi olla tämän maan pääministeri. 

 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä? (2023) 

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)

Miksi erosin Perussuomalaisista? Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat: kannatus romahtaa rymisten (2025)

Väärää talouspolitiikkaa (2025)

EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa (2025) 

Sixten kuin ”sixteen”

Filosofisesti katsoen raha ja talous ovat eri asioita. Raha on pelkkä vaihdon väline ja arvon mitta sekä säilyttäjä. Mutta taloudesta onkin vaikeampi sanoa, mitä se on. Ilmiönä talous on metafyysinen: uskomusten, sopimusten ja ennusteiden varainen. Tämä tekee myös taloustieteistä metafysiikkaa ja taloustieteilijöistä eräänlaisia kristallipalloon tuijottajia. Varsinaisia meedioita sanan ’välittämistä’ tarkoittavassa merkityksessä taloustieteilijöistä tulee silloin, kun he tieteellään vaikuttavat talouden kulkuun.

Aikana, jolloin maailma oli vielä mallillaan, taloustieteilijät olivat usein filosofeja ja filosofit taloustieteilijöitä. Talous miellettiin poliittisen vallan ilmaisuksi ja tuotantosuhteiden järjestämiseksi, ja talouselämän tavoitteet tai tarkoitusperät kirjattiin näkyviin taikka paljastettiin eleganteilla sulkakynänvedoilla filosofien pääteoksissa. Näin oli Adam Smithin ja Karl Marxin aikoina.

Taloustiede on sittemmin pyrkinyt vapautumaan eeppisen kertojan roolistaan, oraakkelimaisesta maineestaan ja metafyysisen epävarmuuden tuottamasta ahdistuksestaan ottamalla käyttöön abstrakteja malleja ja kokeellisia tai puhtaasti teoreettisia menetelmiä. Se on formalisoitunut ja matematisoitunut vahvasti, mistä näyttöä tarjoavat Nobel-palkitun Bengt Holmströmin yritykset sovittaa talouden sopimusinstituutioita ”viululle ja pianolle”. Tämän sofistikoituneen hifistelyn myötä teoria ja todellisuus ovat usein loitontuneet toisistaan, ja myös talouden takaa pilkistävät vallan käytön muodot ovat kadonneet kuin entisaikojen purjelaivat kauas taivaanrannan taakse.

Niinpä myös nykyinen taloustieteellinen kirjallisuus muodostaa suurelta osin niin sanotun kertakäyttötiedon keon. Mallien selitysvoimaisuuden ja ennusteiden pätevyyden paljastaa vain aika. Malttamattomien onneksi se kuluu kuitenkin nopeasti. Näin ollen myöskään talouden oppikirjoja ja yleisteoksia ei kannata arvostella heti niiden ilmestyessä, vaan painomusteen kannattaa antaa ensin hieman kuivahtaa. Tämä helpottaa teoriain takana olevien tarkoitusperien paljastamista, trendien hahmottamista ja ennusteiden osuvuuden kirkastamista.

Siksi teen tuskin väärin arvioidessani taloustieteilijöiden teoksia pienellä viiveellä; tosin myyntilukuihin eivät mielipiteeni ennätä enää vaikuttamaan, mikä sekin voi olla vain hyväksi oikeudenmukaisuuden ja totuuden kannalta. Tällä tavoin pääsen kenties hahmottamaan niitä kehityskulkuja ja mahdollisia ajatusten kaaria sekä käänteitä, joita oppineiden aivoituksiin on saattanut sisältyä.

Korkmanin kolme kirjaa

Aalto-kauppakorkeakoulun professorin virasta eläkkeelle jäänyt Sixten Korkman on julkaissut viime vuosina peräti kolme yleistajuista esitystä talouden ajankohtaisista ilmiöistä. Teoksia yhdistää ongelmakeskeisyys, minkä vuoksi niitä on ollut varmaankin sujuvaa kirjoittaa ja luontevaa markkinoida. Ritisevillä jäillä kun riittää kysyntää kaikenlaisille pelastusnaruille.

Teoksista ensimmäinen on Talous ja utopia (Docendo 2012), josta on otettu ainakin seitsemän painosta, toinen on Euro – Valuutta vailla valtiota (Taloustieto 2013) ja tuorein Väärää talouspolitiikkaa – Talouden kriisit ja opilliset kiistat (Otava 2015). Teoksista on tullut myös jonkinlaisia best sellereitä, sillä niitä on saatavissa pokkareinakin.

Jokaisen kirjan kantta koristaa kirjoittajansa kasvokuva. Viimeisimmässä Korkman tosin pitelee jo harkitsevaisesti leukaansa, ehkä merkkinä jonkinlaisesta epävarmuudesta, toisiin ajatuksiin tulemisesta tai epäilysten hiipimisestä mieleensä. Kirjansa Talous ja utopia alussa Korkman ilmoittaa ihannelukijakseen teini-ikäisen lapsenlapsensa. Hän on suunnannut sanansa oppikirjamaisesti niin, että asioita voi ymmärtää talouden kuvioihin vihkiytymätönkin – tai sitten huomautus vain tarkoittaa, että lukijalta vaaditaan tuoreita aivoja.

Sixten on myös itse hieman kuin ”sixteen” sikäli, että teini-ikäisille ovat tyypillisiä ajoittaiset ajattelun vinksahdukset, joiden mukaisesti he muuttavat mielipiteitään ja päätyvät lopulta vastustamaan itseään. Korkmanin toiminnasta hahmottuu samantapainen jatkumo. Euro-kirjansa alkupuolella Korkman myöntää olleensa euron varovainen kannattaja, mutta kirjansa pääluvusta 4 alkaen hän osoittaa ja tunnustaa eurossa olevan pahoja valuvikoja. Euroalueen kritiikki ei ole kuitenkaan systemaattista vaan vain ongelmia osoittavaa ja paikantavaa.

Korkman onnistuu kuvailemaan vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen prosessin, jonka tuloksena EMU lopulta syntyi. Kyky osoittaa eurotalouden ja politiikan yhteen kytkeytyminen onkin Korkmanin suuri ansio Euro-kirjassa, jonka lopulla hän tosin suomii euroa niin kuin euro Suomea.

Teoksessa Talous ja utopia kunnioitusta herättää Korkmanin kyky esittää talouden ilmiöt ja taloustieteen lähestymistavat historiallisissa konteksteissaan. Kirjansa Väärää talouspolitiikkaa alussa (s. 21) hän muistuttaa myös talousopin ja taloustieteen erosta: ”Talousoppi on sidoksissa eettisiin periaatteisiin, toisin kuin taloudellinen teoria.” Itse sanoisin, että talousopin pitäisi määritelmällisesti sitoutua eettisiin periaatteisiin, mutta koska talousoppi on talouspolitiikan käyttöainetta, näin ei ole, vaan etiikan sijasta se sitoutuu yleensä johonkin ideologiaan.

Rippikoulua rahapoliitikoille

Fysiikan lakien mukaan jokaisella voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Onko myös Korkman itse itselleen tällainen voima?

Korkman tiedettiin alun perin euroalueen kannattajaksi, mutta hän on myöhemmin kääntänyt kelkkansa. Hän ei siis tee poikkeusta siinä viisaiden kerhossa, johon kuuluu liuta taloustieteilijöitä, poliitikkoja ja itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Heitä kaikkia yhdistää se, että he olivat viranomaisen tai asiantuntijan asemassa liittämässä Suomea EMU:uun mutta ovat sittemmin joko pyörtäneet kantansa tai tulleet kriittisiksi jäsenyyden hyödyllisyyttä kohtaan. Tuntuu kuin Korkman pitäisi nyt rippikoulua itselleen ja kaikille muille euron kannattajille.

Vennamo sanoi, että oikeassa kannattaisi olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus olisi syytä esittää etukäteen. Mutta myöskään jälkeen päin siitä ei ole haittaa, sillä niin voidaan estää suurempia vahinkoja syntymästä.

On totta kai parempi myöntää virheet ajoissa kuin ei milloinkaan, vaikka juuri taloudelle onkin tyypillistä peitellä virheitä ja lentää tyhjän päällä mahdollisimman pitkään, jotta mahdollisten katastrofien ja taantumien epämiellyttäviä vaikutuksia voitaisiin lykätä tuonnemmaksi. Näin syntyy piirrettyjen elokuvien Maantiekiitäjistä tuttu ilmiö, jossa sarjakuvahahmot juoksevat kanjonin reunan yli jatkaen matkaansa. Maan kamara alkaa lähestyä kiihtyvästi vasta, kun huomataan, ettei alla olekaan mitään.

Korjaava palaute on aina parempaa kuin parjaava kolaute, joten myös Korkmanin esittämä euron arvostelu puoltaa paikkaansa. Näissä kirjoissa hän on kuitenkin parhaimmillaan kertoessaan vain taloustieteen aatehistoriasta ja filosofiasta sekä valaistessaan, kuinka poliittiset kehityssuunnat kytkeytyvät talouden hoitoon.

Teoskokonaisuuden heikkoutena on Korkmanin oman linjan horjuvuus. Kääntyminen euron kannattajasta kriitikoksi tuottaa epävarman mielikuvan. Tämä näkyy jo Euro-kirjan luvussa 10 ”Oliko EMU erehdys?”. Korkman kirjoittaa: ”Nykymuotoinen EMU ei toimi hyvin. Rahaliittoa ei kuitenkaan voi hevin peruuttaa. Virheistä on otettava opiksi ja rahaliiton valuvikoja on korjattava. Suomen osalta EMU-jäsenyyden arviointi on vielä ennenaikaista...” (s. 154).

Vaikuttaa siltä kuin maito olisi maassa ja arviointi myöhäistä. Olisi väärin sanoa, että Korkman ei ole parhaimmillaan kirjoittaessaan euron nykytilasta, sillä tavallaan hän on, tosin vain ongelmien kirjaajana, oman kääntymyksensä esittäjänä ja katumusharjoitusten tekijänä. On hänellä toki parannuskeinojakin esittää. Ne eivät tosin ole hänen keksintöjään vaan samoja, jotka tunnetaan talouden ohjailumenetelminä yleisesti.

Korkmanin ongelma tuntuu olevan, kuinka saada omaan valuuttaan liittyvät taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja oman rahapolitiikan ihanteet toteutumaan olemalla samanaikaisesti eurossa. Se on vähän kuin koettaisi nostaa itsensä ylös avannosta tukkaan tarttumalla. Tai sitä voidaan verrata Bertrand Russellin pohtimaan paradoksiin, jossa kylän parturi ajaa parran niiltä ja vain niiltä kylän miehiltä, jotka eivät aja omaa partaansa. Ajaako hän tällöin oman partansa? Jos parturi ajaa oman partansa, hän ei aja omaa partaansa ja kääntäen.

Selväksi on tullut, että euro ei ole kone, joka korjaisi itsensä, vaan se on pikemminkin masiina, jonka viimeinen jäljelle jäävä tehtävä olisi kytkeä itsensä pois toiminnasta. Tämä on tarinan ainoa looginen lopputulos (sikäli kuin loppua yleensä on), ja siksi voin huoleti heittää ilmaan tämän kirjoitukseni ainoan oman ennusteen: en tiedä täsmällisesti, minä päivänä euro näkee loppunsa tulevan, mutta sen tiedän, että joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Pitääkö kansaa valmistaa autiomaahan?

Korkman tunnustaa (s. 9) lainanneensa kirjansa Väärää talouspolitiikkaa nimessä Mauno Koivistoa, joka julkaisi taannoin teoksen Väärää politiikkaa. Koiviston fundeerauksen mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää soveltaa sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää. Samoin visioi Korkman.

Katson myös itse, että Euroopan mailla on vain huonoja vaihtoehtoja, mikä puolestaan tekee politiikan hoitamisesta vaikeaa. Vastuullisten poliitikkojen on vaikeaa säilyttää kannatustaan tilanteessa, jossa ääniä ei voi ostaa hyvillä lupauksilla, ja näin avautuu tilaisuus paljon paheksutulle populismille, jonka mukaan kaikki sellainen on hyvää, mikä tuo kannatusta.

Tällä tavoin ajaudutaan lupausten ja pettymysten ristiaallokkoon ja kannatuksen seilaamiseen laidasta laitaan tilanteessa, joka vaatisi pitkälle ulottuvaa suunnitelmallisuutta ja sitoutumista tavoitteiden toteuttamiseen. Oman näkemykseni mukaan poliitikoille ja taloustieteilijöille lankeaakin nyt velvollisuus valistaa kansaa ja kertoa, miksi joudutaan menettelemään tavalla, joka ei ole kenties jokaisen yksilön edun mukainen mutta jonka kautta talouden kokonaisuus voidaan pelastaa niin, etteivät myöskään yksilöt joudu kylmään veteen pulikoimaan.

Tällaisen ”yhden vaihtoehdon politiikan” arvostelijoille voidaan vastata, niin kuin kolmen talouskriisin voittajaksi tituleerattu Raimo Sailas, että yleensäkin voi olla tyytyväinen, mikäli ratkaisuvaihtoehtoja löytyy edes tuo yksi. Pahinta olisi, jos ei olisi vaihtoehtoja lainkaan.

Kansanvalistajan ja yhteiskunnallisen katalysaattorin tehtävässä Korkmanin kirjat toimivat hyvin, vaikka niissä esiintyykin kiertelyä ja kaartelua sekä rimpuilua irti kirjoittajan aiemmista EU-myönteisistä näkemyksistä. Esimerkkinä solmussa olevasta näkemyksestä on Korkmanin maininta, että ”jos Euroopan unionia ei olisi, se pitäisi heti perustaa”. Mutta sanopas sama myös Euroopan rahaliitosta, EMU:sta, joka tuotiin Suomeenkin pelkkänä valtioneuvoston ilmoitusasiana, Euroopan unionin varhaisiin sopimuksiin ja EU-jäsenyyteen elimellisesti kuuluvana kylkiäisenä. Siitä olen varma, että EMU:uun ja Euroopan unioniin ei liity enää yksikään maa.

Taloustieteilijät vaikeissa rooleissaan

Korkmania leimaavat suomenruotsalaisille tyypillisinä pidetyt vapaamielisyys ja maltillisuus, mutta aina voi epäillä, piileekö hillityn charmin ja liberalismin takana myös tiettyä ylenkatsetta. Kansanvalistus ja opettavaisuus voivat kääntyä heikkouksiksi, mikäli opetukset menevät harhaiseen suuntaan.

Kannatan toki myös itse eurooppalaiseen arvoyhteisöön kuulumista, mutta EMU:uun liittymistä olen vastustanut alusta asti. EU on sosiaali- ja arvoliberalismia tukeva yhteenliittymä, kun taas EMU pönkittää pelkkää talousliberalismia ja sitä kautta kapitalismia sekä globalisaatiota, joista myös kansanvaltainen vapaa markkinatalous on kaukana.

Kapitalismihan on itse asiassa pääoman valtaa, jota toteuttavat suuryritykset ja monopolit. Se ei ole kansalaisten taloudellista valtaa, jota voisimme käyttää vapaasti kilpailtujen markkinoiden kautta. Sosiaali- ja arvoliberalismi taas muodostavat vastakohdan jyrkän talousliberalismin kanssa, sillä talouselämän riehuessa vapaasti on ihmisillä yleensä pallo jalassa.

Jotta ihmiset olisivat vapaita, pitää talouden (varsinkin julkisen talouden) olla hyvässä kurissa ja kontrollissa. Ensisijaista onkin tavoitella ihmisten vapautta eikä pitää päämääränä taloudellisten organisaatioiden vapautta, sillä ihmisten vapaus on itseisarvo, kun taas firmojen ja julkisorgaanien vapaudella on pelkkä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa. Talousliberalismi muodostaa siis käytännöllisen vastakohdan arvo- ja sosiaaliliberalismin kanssa, vaikka niillä onkin sama sukunimi.

Myös Korkman voisi viedä tarkastelunsa paria kertalukua korkeammalle tasolle. Monille erityistieteilijöille tyypilliseen tapaan hän ei puutu tarpeeksi talouden hoidon ja taloustieteen metafyysisiin alkujuuriin, siihen, miten olettamustenvaraisia järjestelmiä sekä talous että taloustiede ovat. Talous on uskomustenvarainen kokonaisuus aina rahanluontijärjestelmästä alkaen, ja se toimii sopimusten, oletusten, huhujen ja luulojen sekä niihin liittyvien ennusteiden ja häiriöiden ehdoilla.

Uskomustenvaraisuudesta seuraa myös kuplia, ja niihin liittyvän valheellisuuden vuoksi romahdukset tulevat aina yllättäen. Kuplat syntyvät ahneesta ja opportunistisesta optimoinnista, joka tosin edustaa ihmisille luonteenomaista yksilörationaalista toimintatapaa.

Kunpa euron kanssa ei kävisi samoin: piiloinflaation huomataan syöneen ihmisten palkat ja säästöt, ja rahan arvon määrittelee asumisen julmettu hinta. Jompikumpi osoittautuu ennemmin tai myöhemmin kuplaksi. Joko asuntojen hinnat tai rahan arvo romahtavat, sillä asuntojen rahoitukseen liittyvissä taseissa on valtavat vajeet.

Puuttumisen arvoista olisi EKP:n katakombeissa ja pankkien katedraaleissa harjoitettavan metafyysisen vallankäytön ohella myös talouden hoidon asiantuntijavaltaistuminen. Aivan niin kuin uskonnosta saa puhua vain uskonnon asiantuntija, niin myös taloudesta saa puhua vain talouden asiantuntija, tai ainakaan muita ei kuunnella. Lopulta taksikuskit ovat ennustaneet talouden kehitystä asiantuntijoita paremmin.

Filosofisesti katsoen talous on yhteiskunnallisia suhteita järjestävä verkosto, jonka kautta käytetään ihmisten elämää määräävää valtaa. Sen takana voi olla suoranainen väkivallan uhka, jollaisena esiintyy joko valtion väkivaltapotentiaali tai jokin ehdollistamiseen perustuva yksityisluonteinen pakkotoimi.

Siksi myös valtiovallan tukena toimivien taloustieteilijöiden pitäisi välttää joutumista Nottinghamin sheriffin rooliin. Hänen tehtävänään oli valvoa, ettei kansa Robin Hoodin avustamana vie prinssi Juhanan rakkaita rahoja ja että Sherwoodin metsän asukkaat maksavat jatkossakin kiltisti veronsa kassakirstuun, jossa uinuvat varat näyttivät monien mielestä kovin tutuilta. Tästä johtuen hyvän talousfilosofin pitää olla enemmänkin kumouksellinen kuin sovitteleva.