Itsenäisyyspäiväjuhlinnan ilkivaltaistumisesta

Viime itsenäisyyspäivästä minulle jäi mieleen Helsingin soihtukulkue, jota monet anarkistit pitivät ”mielenosoituksena”, sillä he järjestivät paikalle ”vastamielenosoituksiksi” luonnehtimiaan tilaisuuksia. Ikävää on, että vasemmistorähinöitsijät koettavat sillä tavoin rikkoa yhteiskuntarauhaa, jakaa kansakuntaa kahtia ja häiritä tunnelmaa, joka liittyy itsenäisyytemme saavuttamista koskeviin muistoihin ja itsenäisyyden heikentämistä vastustavaan yhteiskunnalliseen hyvään.

Myös Helsingin yliopiston leivissä oleva tohtoriohjelmakoordinaattori Riikka Palokorpi ja hänen kollegansa Salla Huikuri ryhmittyivät viime vuonna kulkueen äärelle, kävivät testaamassa ärsytyskynnystä sekä valistamassa kansaa lakanalla, johon oli kirjoitettu: ”Marski oli maailmankansalainen”.

Kulkueen reitille pystytetyllä mielenosoitusbanderollillaan he halusivat nähtävästi vastustaa ”Suomen umpioitumista” sekä arvostella omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan kansallismielisinä pidettyjä ihmisiä.

Palokorpi ja Huikuri saivat osallistujien joukosta kehotuksia ”opetella historiaa” ja ”ottaa asioista selvää”. Oman provosointitarkoituksensa, mädän omantuntonsa ja alitajuisen syyllisyytensä ikään kuin tunnustaen Palokorpi tilitti City-lehdelle: ”Olimme sopineet etukäteen, ettemme puhu mitään koko mielenilmauksen aikana. Emme vastaa huuteluihin, emme provosoidu emmekä provosoi. Jos tilanne olisi ollut fyysisesti uhkaava, olisimme lähteneet välittömästi paikalta.”

Näin he pyrkivät kääntämään oman, kulkuetta vastaan suunnatun aggressionsa nurin ja projisoivat tilanteelle itse aiheuttamansa uhan vihansa kohteiden ominaisuudeksi. Moraalisen pahansuopuutensa he pyrkivät naamioimaan tutkintojensa taakse ja kommentoivat asiaa ylpeinä lehdelle: ”Meillä on molemmilla tohtorintutkinto, toisella historiasta, toisella valtio-opista.”

Ei kannattaisi kuitenkaan erehtyä luulemaan itsestään liikoja. On ihmisyksilöitä, joilta löytyy tutkintoja, lukeneisuutta ja muita ansioita enemmän kuin heiltä itseltään yhteensä.

Marski oli kansallismielinen – Marksi maailmankansalainen

Vasemmistolaisten feministien, Palokorven ja Huikurin, ”tieteelliseksi kokeeksi” lavastama poliittinen mielenosoitus ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, paitsi että se sisälsi ajatusvirheen, joka vihjaisi, että kansallissankarin maailmankansalaisuutta täytyy korostaa ja että hänen kansainvälinen toimintakykynsä kumoaa hänen kansallismielisyytensä. Juuri näin ei ole.

Historiallinen tosiasia on, että marsalkka Mannerheim oli erittäin kansallismielinen, itsenäisyytemme takaaja ja valtiollisen riippumattomuutemme vankkumaton edistäjä, joka oli ehdottoman sitoutunut kansallisen etumme ajamiseen. Hän ei toiminut kansainvälisesti samasta syystä kuin esimerkiksi kosmopoliitti Alexander Stubb, eli jonkin liittovaltion vauhdittamiseksi, globalisaation edistämiseksi, maahanmuuton lisäämiseksi tai vapaakaupan sekä pääomavirtojen voimistamiseksi. Mannerheim toimi kommunistisen maailmanvallankumouksen ja rajat kaatavan mielivallan pysäyttämiseksi.

Palokorven ja Huikurin kaltaiset puoliksi oppineet lätkäyttivät historiallisen henkilön kylkeen nimileiman, kuten nyt maininnan ”maailmankansalaisuudesta”, pohtimatta lainkaan, millä tavalla ja millaisia päämääriä edistääkseen kyseinen ihminen on ollut ”maailmankansalainen”. Tällainen älyllisesti laiska, anakronistinen ja moraalisesti välinpitämätön läimäyttely on luonteenomaista, paitsi sosiaalisessa mediassa ja tiedotusvälineissä esiintyvälle propagandalle, valitettavasti myös yliopistojen ja Suomen Akatemian rahoittamille tieteen politrukeille.

On mielenkiintoista havaita, kokea ja todistaa, missä kansakuntamme vaeltaa tulevana itsenäisyyspäivänä. Toivoisin, että yliopisto ei jatkossa rahoittaisi Palokorven ja Huikurin tapaisia toimijoita, sillä päteviäkin henkilöitä on saatavilla. Palokorven ja Huikurin epäilemättä ”itsenäinen” politikointi ei toimi myöskään heidän julistamiensa tavoitteiden kannalta. Samalla kun he varoittelevat kansan kahtia jakautumisesta ja ääriajattelusta, he itse syyllistyvät kansakuntaa kahtia jakavan ääriajattelun lietsontaan.

Vasemmistolaiset sosialisoivat itsenäisyyden yksityisomaisuudekseen

Jokaisen ”oikein ajattelevan” – siis vasemmistolaisen – ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei itsenäisyys ole heidän yksityisomaisuuttaan eikä ole heidän vallassaan päättää, kuinka toiset ihmiset juhlistavat Suomen itsenäisyyttä. Sen sijaan nyt nuo räyhähenget pyrkivät kääntämään tilanteen nurin ja syyttävät 612-tilaisuuden järjestäjiä itsenäisyyden omimisesta!

612-taphtuma on poliittisesti sitoutumaton, ja poliittisten tunnusten käyttäminen on tilaisuudessa suorastaan kielletty. Mikäli itsenäisyyden muistoksi, kunniaksi tai juhlimiseksi ei saa eikä voi järjestää enää edes tuollaista vaatimatonta kansalaistapahtumaa ilman, että joutuu vasemmistoanarkistien syytösten, mielenosoitusten ja ilkivallan kohteeksi, viranomaisten pitäisi kieltää tai hajottaa kyseiset ”vastamielenosoituksiksi” mainostetut tapahtumat. Lain vaatimaa ilmoitusta punamustat eivät ole aiemminkaan tehneet, ja kaikesta väkivallasta ovat vastanneet he itse.

Naurettavaa on, että yrittäessään sosialisoida itsenäisyyden vain itselleen nämä vasemmistolaiset käyvät kapitalistista kauppaa Suomen itsenäisyydellä. He ovat avanneet rahankeräystilin, jolle toivotaan lahjoitusvaroja tietty summa ”jokaista kulkueeseen osallistuvaa natsia kohti”. Kun varojen sanotaan menevän ”tasa-arvotyöhön”, jokainen kulkueeseen osallistuva tulee siis tukeneeksi tätä ”hyväntekeväisyyttä”.

Päänahkojen keruun tavoite lienee pitää ihmiset kotona, mutta vaikutus voi olla aivan päinvastainen. Kulkueeseen saattaa saapua paljonkin väkeä, mutta rahaa vasemmistoanarkistien laariin ei silti ropise, sillä tuloshan ei riipu vain osallistujien määrästä vaan lahjoittajien anteliaisuudesta.

On ikävää, että vasemmistolainen media lavastaa itsenäisyyspäivän kulkueen taaskin ”natsimarssiksi” ja kiittää ”väkivallattomuudesta” jo etukäteen vasemmistorabulisteja, jotka kokoontuvat rettelöimään ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoitukseen. Vielä ikävämpää on, että yliopistosta toimintaoikeuden saanut vasemmistoväki vetää koko akateemisen yhteisön mainetta lokaan osallistumalla moiseen rettelöintiin.

Heidän paimentamisensa on vähän kuin possun kanssa painisi: siitä he vasta innostuvat ja tykkäävät, kun kura lentää. Näille rähinöitsijöille sopii vanha slogan: ”The true enemy of humanity is disorder.”

Maailmanlopun ensisäveliä

Tuttavani ovat ihmetelleet, leikinkö Jumalaa, kun en ole vastannut puhelimeen moneen viikkoon. - En. Olen vain ollut lomalla.

Käen kukunta, katiskan pudotus järvenrannan kaislikkoon, airojen kolina veneen kylkeä vasten ja löylyn sihinä kiukaalta: siinä kesän parhaat luontoäänet. Eikä yhtään feissaria lähimailla, ei meluisaa naapuria, ei ulkomaanelävää eikä ahdistelevaa professoria, ei toiseutta, vierautta eikä etnisyyden väristyksiä vaan suomalainen elämäntapa! Ihanaa!

Mutta kaikki päättyy aikanaan, ja on palattava vallan ja viisauden keskukseen, Helsinkiin, jossa etukäräjöinti, ahneus, kansainvälinen tunkeilevuus, rähjäisyys ja tinkimisen ilmapiiri johdattavat myös politiikantekoa juntturalle: juuri siihen sievisteltyyn ja pyöristeltyyn solisalirattiin, josta kärsii koko Suomi.

Päästyäni kaupunkiin ja käytyäni uimastadionilla pulikoimassa havaitsin, että Olympiastadionin on ottanut haltuunsa universaali kosmopoliittinen suurmokuttaja U2. Bono esikuntineen on aivan samanlainen kuin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivä vihervasemmisto yleensäkin: asuu loistohotelleissa, kiertää maailmaa yleisöltä keräämillään rahoilla sekä nautiskelee, elostelee ja lavastaa bisneksensä hyväntekeväisyydeksi. Erona on vain se, että tasa-arvo- ja maahanmuuttoviranomaiset ottavat kansalaisilta rahat pois pakolla (toisin sanoen verottamalla) antaakseen ne ulkomaalaisille. Bonolle taas ihmiset antavat rahansa vapaaehtoisesti, sillä he saavat vastineeksi viihdettä.

U2:n konsertit ovat eräänlaisia katumusmessuja. Kyse on samasta anekaupasta kuin vihreiden äänestämisessä. Ikävä sanoa, mutta U2:n kokonaisviesti on sekava. Se oli sitä jo vuonna 1992, Zoo TV -kiertueen aikana, jolloin lavasteina ilmassa lensi muun muassa Trabant-autoja. Kauppaketju Wal-Martia parodioiva Pop-Mart-kiertue vuonna 1997 vain pahensi asiaa. Itseironia on vaikea laji, sillä se jättää tulkinnan avaimet yleisön käsiin. U2:n itseironia on ollut vaikeasti tunnistettavaa, sillä bändi on syyllistynyt kaikkeen, mistä se itseään arvostelee, kuten kommunismisympatioihin ja kaupallistumiseen. Yhtyeen merkittävimmäksi ja uskottavimmaksi levyksi taisi jäädä vuonna 1991 julkaistu Achtung Baby, joka on monta kertaa äänestetty myös vuosikymmenen parhaaksi rocklevyksi.

Rahanhimosta ja kaksinaismoralismista kertoo se, että U2 ei konsertoi yhdessäkään Afrikan eikä Aasian maassa saati islamilaisessa Lähi-idässä, mutta sille kelpaavat rotusyrjinnästä ja riistoimperialismista syyttämiensä eurooppalaisten ja amerikkalaisten rahat. Selitys ei voi olla pelkästään se, että yhtye on esiintymiskiellossa muutamissa maissa.

Ja kyllähän bändille mammonaa valuukin. Viime vuoden yhteenlasketut konserttitulot olivat 311 miljoonaa dollaria, ja yli sadan miljoonan nettotuotoilla kassamagneetti kirjautti itsensä maailmantähtien tulokärkeen.

Vähennyskelpoisia menotositteita riitti lähetettäväksi myös verotoimistolle. U2:n 360° Touria varten rakennetut viisikymmentä metriä korkeat esiintymislavat maksoivat noin 20 miljoonaa euroa kukin, ja kolmen yksikön roudaamiseen tarvitaan jatkuvasti 120 rekkaa operatiivisten kokonaiskulujen ollessa noin puoli miljoonaa euroa päivässä. Bändin vihreitä faneja kenties kiinnostaa, että yhtye suoltaa ilmoille 65 000 tonnia hiilidioksidia rundinsa aikana.

Peri-irlantilaisena Bono on syyllistynyt myös synneistä pahimpana pidettyyn eli kansallismielisyyteen. Sitä hän edistää täysin johdonmukaisesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden varjolla. Irlantilaiset ovat itse olleet aktiivisia siirtolaisia ja valloittajia jopa niin, että arviolta 12 prosenttia Yhdysvaltain kansalaisista on tätä nykyä irlantilaisten jälkeläisiä. Heidän musiikkinsa soi kaikessa rock and rollissa, joka alun perin syntyikin neekerimusiikin yhdistyessä muun muassa irlantilaisperäiseen kansanmusiikkiin. U2:n suosio, sen mystisyys ja ekstaattisuus, saattaa perustua juuri siihen, että rockin musiikilliset ydinainekset kytkeytyvät bändissä saarnamieheen, joka omalla kapinahenkisyydellään pitää huolen yleisönsä työväenluokkaisen motivaatiorakenteen puhuttelusta.

Toisaalta tämä irlantilaisyhtye ei ole tehnyt tietääkseni yhtään laulua oman maansa kielellä (eli iiriksi), vaikka Irlannissa on pahoinpidelty ja tapettu tuhansia ihmisiä vain siksi, että nämä ovat halunneet asua omassa maassaan ja puhua omaa kieltään. Sen sijaan Bono esikuntineen on rikastunut ottamalla käyttöön brittimiehittäjien kielen ja hankkimalla maineen rauhaa rakastavana bändinä.

Huvittavimpia Bonon hankkeita on hänen One-niminen kansalaisjärjestönsä, joka ”pyrkii edistämään kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa”. Sillä tavalla Suomelle ja Irlannillekin tarjoutuu vihdoin viimein mahdollisuus selviytyä jättiläismäisistä valtionveloistaan.

Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla. Nykyaikana on vaikea syyttää Yhdysvaltoja kaikesta, kun maa tekee koko ajan hyvää levittämällä rauhaa, demokratiaa, humanitaarista apua ja länsimaista hyvinvointia kuin apupaskaa pitkin maapallon takapihoja.

Valitettavasti Amerikka on tällä hetkellä heikko. Mikäli maailmanpoliisi puuttuu, elämä planeetallamme ajautuu entistäkin kurjempaan tilaan. USA saattaa vielä hetkeksi pystyä nousemaan Kiinan ja Intian talouskasvun tasolle, mutta sen jälkeen tulee maailmanloppu, kun Aasian ja Afrikan väestömassat lähtevät vyörymään pyyteellisinä, ahneina ja valloituksenhaluisina yli koko Zooropan aina Irlantiin ja Pohjois-Amerikkaan asti.

Etnisyyden, vierauden, toiseuden ja erilaisuuden hehkuttamisessa ei ole tietenkään mitään pahaa. Tärkeää olisikin, että kaikkea tätä ihanuutta pääsisi nauttimaan omilla ehdoillaan. Sen sijaan nyt niitä kaupataan meille EU:sta pakottamalla, ja U2 vain voitelee tätä toimintaa. Ehkä pitäisikin perustaa kokonaan uudenlainen EU2.

Mutta kipittäkää nyt viemään ne killinkinne Bonolle ja kuuntelemaan maailmanlopun ensisäveliä. ”Bonumia” (lat. ’hyvää’) U2:ssa ei ole politiikka vaan tunteelliset laulut ja musiikki.

Kosmopoliittisuudesta

Muutamat tieteenharjoittajat väittävät silloin tällöin olevansa ”kosmopoliitteja” eli kotimaastaan riippumattomia maailmankansalaisia. Asenne on yliopistoväelle tyypillinen mutta pömpöösimäisyydessään valitettavan epätodellisuudentajuinen.

Näin keväisin tekee usein mieli matkustaa. Eräs tuttavani sanoi äskettäin lähtevänsä tiedematkalle (tietysti veronmaksajien varoilla). Samaan hengenvetoon hän kehui olevansa myös ”kosmopoliittinen” ikään kuin vastavedoksi minun usein haukutulle kansallismielisyydelleni.

Entä millainen asioiden todellinen laita loppujen lopuksi on? Ainakin tämän maailmankansalaisen toimeentulon tiedän riippuvan ratkaisevasti suomalaisen yliopistolaitoksen ja veronmaksajien suopeudesta. Hän ei ole tehnyt elämässään päivääkään sellaista työtä, joka tuottaisi hänen leipänsä. Hänen eläkkeensäkin on riippuvainen suomalaisesta eläkejärjestelmästä, ja hänen sosiaaliturvansa ja terveydenhoitonsa riippuvat vain ja ainoastaan Suomen valtion ja kuntien takaamista oikeuksista.

Kosmopoliittisuuteen vetoaminen, alkuperäisten kansalaisuuksien kiistäminen ja itsensä pitäminen ”maailmankansalaisena” sisältävät hämmästyttävää tietämättömyyttä. Ihminen kuuluu kansakuntaan paitsi historiallisesti, aina myös geneettisesti, sillä jokaisen ihmisen biologiset alkutekijät ja determinantit ovat lähtöisin kansasta. Ja ilman kansallisia sosiaalisia rakenteita ihmiselle lankeaa fakiirin rooli. Mikäli kosmopoliittiselta suomalaiselta virkamieheltä poistettaisiin Suomen valtion hänelle takaamat sosiaaliset oikeudet, jäljelle ei jäisi oikeastaan mitään. Hän eläisi kuin Bangladeshissa piikkimaton päällä.

Kaikkein haitallisinta yliopistomaailmassa vallitseva kansainvälisyyskiima on pienten kansallisten kulttuurien ja aidon monikulttuurisen erilaisuuden kannalta. Kun kaikki ajattelu alistetaan angloamerikkalaiselle kaakatukselle, tuloksena on monokulttuuria.

Vaatimus, että akateemisen julkaisutoiminnan pitää olla kansainvälistä, tukahduttaa kotimaisen filosofian ja kulttuurikritiikin. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisuihanteet ohjaavat suoltamaan artikkeleita kansainvälisiin lehtiin. Niissä ympyröissä ei voida kuitenkaan puhua Suomessa tärkeiksi koetuista asioista, sillä suomalaisille tärkeät kysymykset eivät välttämättä herätä kiinnostusta maailmanlaajuisesti. Yliopistomaailmaan pesiytyneiden internatsististen tarkoitusperien eräs peitelty tavoite onkin kansallisen ajattelun ja poliittisen kriittisyyden vaientaminen.

Kansainvälisyyttä korostavien tiedepoliittisten normien suosiminen vaikuttaa häiritsevästi filosofisen ja tieteellisen keskustelun vapauteen yliopistoissa. Eräänä esimerkkinä yliopistojemme pakkokansainvälistämisestä on käytäntö, jonka mukaisesti virat voidaan julistaa kansainvälisesti haettaviksi. Se merkitsee, että suomalaisilta ihmisiltä veroina kerättäviä varoja voidaan käyttää ulkomaalaisten palkkaukseen ja heidän hyväkseen. Samasta asiasta muistuttaa elävästi myös se, miten Helsingin yliopisto käytti Jane ja Aatos Erkon säätiöltä saamansa 2,92 miljoonan euron lahjoituksen ”ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorin” viran perustamiseen ja kutsui virkaan brittiläis-kanadalaisen Stephen Gillin.

Kävi siis juuri niin kuin jo viime syksynä ennustin, eli virkaan nimitettiin joku monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen lähetyssaarnaaja ja 1970-lukulainen politrukki. Aivan kuten Wikipediasta voitte lukea, politiikan tutkija Stephen Gill on vuonna 1950 syntynyt vakaumuksellinen kommunisti, joka muutti Britanniasta Kanadaan vastalauseeksi ”thatcherismille” ja jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Gillin mainitaan tehneen sopivasti yhteistyötä myös feministien kanssa, ja näin on tyydytetty sukupuolipoliittiseen korrektiuteen liittyvät sovinnaisuusihanteet.

En pidä Gillin nimittämistä virkaan perusteltuna, sillä hänellä oli jo professorinvirka Yorkin yliopistossa Torontossa. Hänellä ei ole myöskään tuotannostaan päätellen mitään sellaista annettavaa suomalaiselle tieteelle, mistä emme olisi jo kuulleet viimeksi kuluneiden 30 vuoden ajan.

Tämäntapaisten tusinatutkijoiden helmasynti on heidän epäomaperäisyytensä, ennalta-arvattavuutensa ja tyylillinen köyhyytensä, joka seuraa juuri tuosta altistumisesta tieteen kansainvälisyysihanteille. Se tekee heistä toistensa kaltaisia. Sen sijaan todellisia filosofeja ovat ne, jotka poikkeavat nykyajan valtavirrasta eivätkä ole pelkkiä Michel Foucault’n tapaisia konservatiivisuuden protestantteja.

Omaperäisiä, ansiokkaasti itsenäisiä ja tieteellisesti uudistavia ovat ne tieteenharjoittajat, jotka uskaltavat edustaa kansallismielisyyttä ja arvostella siltä pohjalta Euroopan yli vyöryvää pakkokansainvälistämisen tendenssiä sekä kapitalistien ja sosialistien yhdessä lietsomaa globalisaatiota. (Aiheesta enemmän kotisivujeni sarakkeessa ”Politiikka”.) Kiintoisaa onkin, että kansallista näkökulmaa painottaville filosofille uhataan nykyään tehdä samoin kuin Gramscille vuonna 1928, jolloin oikeuden tuomari lausui ”nyt tämä suu suljetaan iäksi” ja tuomitsi kommunistijohtajan vankeuteen, jossa tämä kirjoitti kuuluisat Vankilavihkonsa.

Gramscin kehittelemä hegemonian (eli yhteiskunnallisen johtajuuden) käsite voi olla sosiaalitieteellisesti ansiokas. Mutta nykyään myös sitä voisi soveltaa parhaiten tuon monikulttuuristisen indoktrinaation ja internatsistisen propagandan dekonstruoimiseen.

Poliittisten parasiittien palvominen sopinee kuitenkin yliopistoja rahoittavien tahojen suunnitelmiin, aivan niin kuin monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden keinotekoinen pakkosyöttö sopii Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaan. Monikultturisteja ja internatseja suosiessaan koko suomalainen virantäyttöjärjestelmä on päin seiniä ja menettää oikeusperustuksensa kansalaisten silmissä.

Vastustankin yliopistojen kansainvälisyysstrategioita avoimesti, jotta Suomen yliopistot eivät ummehtuisi omiin tiedepoliittisiin kansainvälisyysideologioihinsa. Samalla ymmärrän, miksi tiedeyhteisö kiittää minua tästä yhtä vähän kuin Venäjän kansa Solženitsynia. Häntäkin arvostettiin salaisesti vielä yleisen valheellisuuden aikana, mutta kun valhe romahti, paljastui että hänen kanssaan samoin ajattelevia olikin yli sata miljoonaa, eikä toisinajattelua pidetty enää minään.

Yliopistomaailma oli kansainvaellusten esikuva jo ennen kuin maahanmuutto, globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen todettiin ongelmiksi muualla. Se on ongelmien tyyssija myös nykyisin. Kansainvälisyyden ja kosmopoliittisuuden valhekuvalla itseään tyydyttävät vääristyneen minäkuvan kantajat ovat tiedemaailman loiseläjiä, jotka kulkevat ideologiansa mukaisesti maasta toiseen ja kalvavat saaliinsa luita myöten siirtyäkseen sen jälkeen seuraavaan nauttimaan jälleen jonkin yliopiston naiivisti myöntämistä virkaeduista. Silti he eivät tuota ”ajankohtaisesta yhteiskuntatutkimuksesta” kerrassaan mitään näyttöä.

Euroopan unioniin liittyvää pakkokansainvälistämistä, monikulttuurisuutta ja ”maailmankansalaisuutta” puolustavat tahot ovat useasti syyllistyneet akateemista yhteisöä vahingoittaviin ajatusvirheisiin. Niinpä minusta itsestäni on tullut eräänlainen kulttuurivallankumouksen kannattaja. Monille Suomen virkamiehille tekisi hyvää erottaa heidät suojatyöpaikoistaan ja laittaa heidät hoitamaan vaikka puutarhaa.

”Kosmopoliittinen intellektuelli”

Olen usein pohtinut, miksi vasemmistolaisten tieteenharjoittajien ja poliitikkojen täytyy erikseen alleviivata, milloin he ovat intellektuelleja ja milloin eivät. Ilmeisesti vasemmistoäänenpainoilla puhuvaa henkilöä ei muutoin pidettäisi älymystön jäsenenä. Perinteisesti intellektuellit on mielletty yhteiskuntaluokaksi, johon pääsyä ei voi ansaita virkauralla eikä poliittisilla meriiteillä – harvoin myöskään pelkillä tieteellisillä ansioilla.

Älymystöön kuulumisen välttämättöminä ehtoina pidetään vapautta ja riippumattomuutta julkisesta ja taloudellisesta vallasta sekä kykyä arvostella niitä organisaatioita, joissa itse toimii. Intellektuellien automaattinen paikka on tällöin tietysti marginaalissa, jonne heidät pakotetaan, ja useimmiten intellektuelli onkin ammatiltaan kirjailija.

Viime viikon Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Paavo Lipponen sai haudotuksi eduskuntatalon kammiossaan muistelmateoksen, jossa hän tuttuun tapaansa ärähtää, tällä kertaa Erkki Tuomiojalle ja Heikki Patomäelle. Koska Tuomioja ei ole syntymädemari vaan porvarin poika, on Lipposen lausunto hänen ”ylimielisyydestään” tietysti ymmärrettävä. Vaikka kyseessä on jonkinlainen demarien oma sisäinen kiista, voinen ymmärtää myös Lipposen mielipiteen siitä, ettei professori Patomäki ole hänen mielestään ”intellektuelli”.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa puolestaan oli Ylioppilaslehden entisen päätoimittajan, Esa Mäkisen, kirjoittama suitsutus Patomäelle. Sillä, miten paljon tiedeyhteisössä saa virkoja, rahaa ja julkisuutta, ei näytä olevan mitään rajaa, kunhan on niin sanottu ”vasemmistointellektuelli”. Jutun mukaan Patomäki pitää itseään kaikessa vaatimattomuudessaan ”kosmopoliittisena intellektuellina”.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten kukaan ihminen, joka ilmoittaa vastustavansa globaalina ja universaalina ideologiana näyttäytyvää ”uusliberalismia”, voi samanaikaisesti esiintyä kosmopoliittisena intellektuellina, jonka pääasiallinen tehtävä on pellehypellä maasta toiseen?

Lisää veroja nämä attackilaiset tietysti keräisivät kansainvälisen kapitalismin hillitsemiseksi, mutta samalla he vastustavat kansallisvaltioajatusta ja kansallismielisyyttä, jotka käytännössä muodostavat parhaan poliittisen ja aatteellisen suojan globalisaation haittoja vastaan. Marxismi, kommunismi ja sosialismi saivat aikaan niin pahaa jälkeä, ettei niihin perustuva yhteiskuntakritiikki vakuuta ainakaan älyllisyydellään, ja suurin osa filosofeista onkin kautta aikojen kirjattu intellektuelleiksi heidän edustamansa liberalismin ja individualismin ansiosta.

Yliopiston tulospalkkausjärjestelmästä suivaannuttuaan Patomäki pyrkii tietysti rehtoriksi, mutta samaan hengenvetoon hän myöntää kääntävänsä selkänsä suomalaiselle yliopistolle heti, jos nimitystä ei tule ja hänen omat etunsa eivät vaalissa tärppääkään. Sitten hän pakenee vastuutaan Australiaan, jossa voi taas osallistua – ja mihin? No tietysti ”laajempiin ja globaaleihin” keskusteluihin.

Vaikka jokaisen vasemmistointellektuellin kuori epäilemättä kätkeekin monipuolisen luovan neron, on syytä muistaa, että ovat tässä maailmassa muutkin ihmiset lukeneet useaa pääainetta eri yliopistoissa kuin korkeisiin virkoihin nimitetyt tieteen pullasorsat.