Partavauvat lastenpyöräilevät Suomeen Putinin hybridiaseina – Puumalainen kannustaa

Samalla kun Lähi-idästä kotoisin olevat parrakkaat miehet ovat ylittäneet lastenpyörillä itärajamme saapuen laittomasti Suomeen, on sentapainen hybridivaikuttaminen tarjonnut Petteri Orpon hallitukselle tilaisuuden osoittaa toimintakykyään ulkoisten uhkien torjujana.

Asiaa korostaakseen pääministeri vaivautui jopa itse matkustamaan Kuhmon suunnalla sijaitsevalle Vartiuksen raja-asemalle ja esiintymään siellä ponnekkaasti ikään kuin todistellakseen, että nyt rajat pannaan kiinni, toisin kuin vuosina 2015–2016, jolloin hän oli sisäministerinä.

Tuolloin Venäjä poljetti Suomeen toista tuhatta hybridiaseena käyttämäänsä turvapaikanhakijaa vastareaktiona Suomen, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain käynnistämälle puolustusyhteistyölle.

Nyt Venäjän kanssa ei voida neuvotella – ei edes rajaliikenteen sallimiseksi vain Suomen ja Venäjän sekä Valko-Venäjän kansalaisille, kuten 2016, jolloin Suomi suostui Venäjän toiveeseen ja esti turvapaikkaturistien lisäksi myös EU:n ja ETA-maiden kansalaisia käyttämästä itärajan asemia.

Tuosta asti Kremlin ”tiedottajat” ovat sätkineet kuin säkillinen oravia.

He ovat toistelleet omaa narratiiviaan, jonka mukaan Suomi ja Nato mukamas uhkaavat ja piirittävät Venäjää, vaikka toisesta suupielestään he vakuuttelevat, että Venäjä on aivan liian suuri eristettäväksi. 

Vaikka Venäjä siis on suuri, on henkinen tila, josta kyseinen valitus kaikaa, äärimmäisen pieni. Se tulee mikkihiirimäisestä umpiosta, jossa vivahtavat klaustrofobian ja paranoidin skitsofrenian sävyt.

 

Onko Puumis Putinin kaveri?

Nykytilanteessa ainoa keino Venäjän harjoittaman hybridisodankäynnin torjumiseen on sulkea raja-asemat Suomen puolelta, sillä Venäjä ei valvo rajaa omalta puoleltaan vaan työntää joutoväkeään tänne.

Kovin hyvää kuvaa turvapaikanhakijavirran käsittely ei Suomen viranomaisten toiminnasta anna, vaikka (ja koska) asioita hoidetaan säntillisesti, ”kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan”. 

Surkeimman esimerkin pykäläkoreografisesta kirpunnyljennästä antoi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, joka torppasi itärajan rajoitustoimet. Hänen mukaansa itärajan sulkeminen ei takaa mahdollisuutta hakea turvapaikkaa kansainvälisten säädösten mukaisesti.

Voidaan kysyä, onko Suomen valtio olemassa vieraiden maiden kansalaisten etujen turvaamiseksi. Emmekö muodostakaan suvereenia valtiota, jolla on oikeus itse päättää siitä, keitä se päästää alueelleen ja keitä ruokitaan veronmaksajien piikkiin?

Asiassa ei pitäisi tuijottaa yksinomaan kansainvälisiin sopimuksiin. Suomen viime vuonna uudistetun rajavartiolain 16 § antaa täydet mahdollisuudet rajan tilapäiseen sulkemiseen ja turvapaikkahakemusten vastaanottamisen rajoittamiseen. Siellä sanotaan näin:

Valtioneuvosto voi päättää rajanylityspaikan sulkemisesta tai rajanylitysliikenteen rajoittamisesta määräajaksi tai toistaiseksi, jos sulkeminen tai rajoittaminen on välttämätöntä vakavan yleiselle järjestykselle, kansalliselle turvallisuudelle tai kansanterveydelle aiheutuvan uhan torjumiseksi. Sisäministeriö päättää kiireellisissä tilanteissa tarvittavista välittömistä toimenpiteistä, kunnes valtioneuvosto ratkaisee asian. Sisäministeriön on esiteltävä tekemänsä päätös viipymättä valtioneuvoston yleisistunnolle.

Valtioneuvosto voi päättää kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämisestä Suomen valtakunnanrajalla yhteen tai useampaan rajanylityspaikkaan, jos se on välttämätöntä vakavan yleiselle järjestykselle, kansalliselle turvallisuudelle tai kansanterveydelle aiheutuvan uhan torjumiseksi, ja jos kyse on:

1) lyhyessä ajassa tapahtuvasta poikkeuksellisen suuresta maahantulijoiden määrästä; tai

2) tiedosta tai perustellusta epäilystä, että maahantulo on vieraan valtion tai muun toimijan vaikutuksesta tapahtuvaa.

Nämä tunnusmerkit toteutuvat nyt, ja paperittomien tulijoiden hakemuspaperien käsittely voitaisiin helposti keskittää sinne, minne he eivät pääse niitä tuomaan, esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

On myös on kysyttävä, eikö apulaisoikeuskansleri tunne tai osaa lukea lakia. Kerta ei olisi suinkaan ensimmäinen ylimmissä oikeusviranomaisissa ja yliopistoissa. Omilla laintulkinnoillaan Suomen oikeusoppineet ovat yleensäkin pyrkineet maksimoimaan ulkomaalaisten edut ja oikeudet Suomessa kantaväestön tappioksi sekä lietsoneet siten eripuraa.

Yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi ymmärtää, että Venäjä on ottanut maahanmuuttajat aseekseen ja koettaa laittaa Suomen tekemään vaikeita valintoja yhtäältä oikeusvaltion ja kansainvälisen normiston ja toisaalta valtiollisen turvallisuutemme välillä. Tavoitteena on syyttää Suomea sitten joko kansainvälisten tai omien periaatteidensa rikkomisesta.

Venäjää voidaan venäläisten omastakin mielestä pitää turvallisena maana, josta tuleville ei ole velvoitetta myöntää sen enempää turvapaikkaa kuin tilapäistä suojeluakaan. Vastuuta kuuluu myös niille tulijoille, jotka suostuvat marssimaan Putinin marionetteina tänne.

Turvapaikan hakemisen verukkeella ei pidä sallia turvattomuuden tuomista Suomeen. Perustuslakimme 7 §:n mukaan myös oikeus turvallisuuteen on perusoikeus, eikä kansalaisten turvallisuutta pidä horjuttaa ryhtymällä muualta tulevien suojelijaksi tai yleisen turvallisuuden takaajaksi toisissa maissa.

Olisi naiivia signaloida hyveellisyyttä turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella, sillä juuri sen tapainen oikeusvaltion näytteleminen sataa onnistumisena Putinin laariin.

Siihen peliin ei pidä missään tapauksessa lähteä mukaan. Puumis antautukoon Venäjän hybridivaikuttamiseen yksinään tai saarnatkoon ihmisoikeuksista Putinille!

Totuus on nimittäin sellainen, että Venäjä on nuo ihmiset rajalle työntänyt, joten on viime kädessä Venäjän vastuulla, miten Venäjällä useita vuosia oleskelleille lähi-itäläisille käy molemmin puolin suljetulla rajavyöhykkeellä. 

Mikko Puumalainen on sama mies, joka vähemmistövaltuutettuna vaati professori ja uskonpuhdistaja Tatu Vanhasen tieteellisistä älykkyystutkimuksista rikosoikeudellista tutkintaa rasismikorttia heilutellen, onneksi tuloksetta.

Harhalaukauksesta oli tosin se Puumalaiselle itselleen myönteinen tulos, että hän vihreiden Tuija Braxin nimittämänä päätyi entistä korkeampaan ja kovapalkkaisempaan virkaan, jossa hän hopeinen sädekehä päänsä päällä päättää nyt yksin Suomen ulkopolitiikasta.

Mikäli tämä jää voimaan, annetaan yhden kellokkaan laittaa mielipiteellään kapulan rajapolitiikan rattaisiin ja hirttää valtiollisen turvallisuutemme pelkkään sääntöeettiseen moraaliposeeraukseen ja dynamiittityperään lakipositivismiin.

Silloin kun on vedottu yleiseen pelastamis- ja auttamisvelvollisuuteen, on puolestaan sorruttu hermeneuttisiin tulkintojen venytyksiin pitkälle lain kirjaimen ohi. Aina sen mukaan, mikä on palvellut Demokraattisten Lakimiesten ja muiden ihmisoikeustalebanien tarkoitusperiä.

Mitä pitäisi tehdä?

Eräs oikeudellisesti pätevä keino (1), jolla voitaisiin estää Venäjää synnyttämästä Suomen rajavyöhykkeelle humanitaarista kriisinäytelmää, olisi säätää Suomeen samantapainen laki, joka on voimassa Liettuassa.

Se erottaa spontaanin turvapaikanhaun valtioiden fasilitoimasta muuttoliikkeestä ja estää jälkimmäisen. 

Myös Viro on yhdessä Liettuan kanssa soveltanut voimakeinoihin perustuvaa push back -taktiikkaa onnistuen työntämään tuhansia maahan pyrkijöitä takaisin Venäjälle ilman, että EU olisi ripittänyt kyseisiä maita ”oikeusvaltioperiaatteiden” rikkomisesta.

Suomen hallitusten toiminta on ollut huonoa ja hidasta, koska tällaista lakia ei ole Suomeen tehty, eikä saada vieläkään. Syynä on etupäässä edellisen hallituksen vitkastelu ja toisaalta Euroopan unionin ihmisoikeusteollinen ilmatilanvalvonta.

Lievempi keino (2) olisi niin sanottu rajamenettely, joka mahdollistaisi kielteiset turvapaikkapäätökset jo rajalla tai sen läheisyydessä olevassa järjestelykeskuksessa ilman, että tulijoita päästetään liikkumaan sen enempää vastaanottokeskuksiin kuin sieltä eteenpäin. Orpon hallitus on luvannut tuoda rajamenettelyesityksen eduskunnan käsittelyyn vasta ensi huhtikuussa, ja tästä poiketen asia olisi käsiteltävä kiireellisesti ja nopeutettua käsittelyn järjestystä noudattaen.

Kolmas ja täydentävä keino (3) olisi solmia palautussopimukset Lähi-idässä ja Afrikassa sijaitsevien lähtömaiden kanssa siten, että ne ottaisivat vastaan muitakin kuin rikoksesta tuomittuja kansalaisiaan. Tällöin esimerkiksi Somaliasta ja Irakista lähteneet voitaisiin palauttaa suoraan sinne, mikäli Venäjä tai jokin muu kauttakulkumaa ei heitä takaisin ota.

Edellinen sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) oli täysin haluton viemään muun muassa Somalian kanssa neuvoteltuja palautussopimuksia loppuun. Siksi uuden sisäministerin Mari Rantasen (ps.) tulisi saattaa sopimukset nopeasti voimaan. Käytettäköön vipuina vaikka kauppapolitiikkaa tai kehitysmaapolitiikkaa.

Järkiinsä on tultu jopa Ruotsissa, jossa hallitus vaatii ulkomaalaisten oleskeluluvan perumista ja maasta poistamista muidenkin ongelmien kuin rikosten vuoksi, ja täyskäännettä turvapaikkapolitiikkaan on ehdotettu myös Suomen hybridiosaamiskeskuksesta.

On muistettava, että Venäjä käyttää Suomea vastaan pakolaisasettaan, koska sen sotavoimat ovat kiinni Ukrainassa.

Hallituksen tulisi kiristää otettaan myös suhteessa venäläisten toimintaan Suomessa.

Venäläisten on sallittu tänä vuonna ostaa Suomesta yli sata kiinteistöä, vaikka ostokiellot mahdollistava laki on ollut jo pitkään voimassa. Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) sanoo soveltaneensa sitä vain kolmessa tapauksessa.

Kaikki tämä on tapahtunut tai jätetty tekemättä, vaikka Venäjä on sosialisoinut muiden muassa valtionyhtiö Fortumin Venäjän-omistukset. Sen sijaan venäläisperäisten Teboilin ja Yangon liiketoimintaa ei ole otettu valtion haltuun Suomessa.

Myös Ahvenanmaan konsulaatti pysyy turhanpäiten auki ja demilitarisointi voimassa, vaikka Venäjä on militarisoinut Ukrainan pinta-alasta yhtä suuren prosenttiosuuden kuin Neuvostoliitto ryösti Suomelta viime sodissa!

 

Poliittinen hyöty Suomen hallitukselle?

Kyynisesti arvioiden Putinin toimeenpanemasta hybridi-iskusta voidaan nähdä kertyvän hyötyä Orpon hallitukselle. Ulkopoliittinen kriisi nimittäin mahdollistaa rivien ampumisen suoriksi sisäpolitiikassa.

Kremlin masinoima ihmisten kuljettelu rajoille voidaan nähdä lahjana Petteri Orpolle, sillä se mahdollistaa huomion kääntämisen ulkoiseen turvallisuuteen samalla kun Suomen eduskunnassa riidellään sisäpoliittisesti kiperistä perusturvan leikkauksista.

Siihen riitelyyn on myös syytä, sillä Kokoomus on asettanut Suomen kansalaisten perusturvan ja etenkin asumistuen uhatuksi. Sellaisen politiikan takaajaksi mennessään työväenpuolue Perussuomalaiset tekee kohtalokkaan virheen, vaikka maahanmuuttopolitiikassa puolue onkin onnistunut. Nämä asiat toisaalta liittyvät myös yhteen, sillä suomalaisten sosiaaliturvahan on uhattuna siksi, että sosiaalietuusperäiset maahanmuuttajat ovat syöneet siitä suuren osan.

Ulkoinen uhka voi hetkellisesti yhdistää kansakuntaa, mutta sisäistä turvallisuuttamme murentaa pitkävaikutteisesti se, että maahamme saapuu epäperäisiä tulijoita, jotka ylittävät rajan laittomasti, lausuen turvapaikkaprosessin käynnistävän taikasanan asylum.

Mikään ei takaa, että tulijat eivät ole Wagnerin palkkasotilaita tai Mantsurian kandidaatteja, jotka asettuvat taktiseen takalinjaan. Venäjä valtasi myös osan Ukrainasta käyttämällä tunnuksettomia sotilaita, joita sanottiin pieniksi vihreiksi miehiksi.

Joka tapauksessa muotivaatteissa saapuneet lähi-itäläiset ovat tehneet muutakin kuin deittailleet superkalliilla blingipuhelimillaan. He ovat aiheuttaneet sekasortoa sekä Suomessa että muissa pohjoismaissa ja tehneet täällä vakavia omaisuus- ja väkivaltarikoksia, joista pitää tehdä heti alkuunsa loppu.

---

Päivitys 23.11.2023: Puumalainen korjasi arviointivirheensä, kun hallitus oli näytellyt korjaavansa oman ”virheensä”, ja esitti lopulta raja-asemien sulkemiselle Ylen mukaan ”vihreää valoa”. Oikeuskanslerinviraston tehtäviin kuuluu tietenkin laillisuudenvalvonta, mutta sitä tulisi suorittaa oikeasuhtaisesti ja yhteiskunnallisen tilannearvioinnin pohjalta. Valtioneuvoston kivijalassa eivät ole lamput liioin loistaneet nimenomaan virheän politiikan vuoksi.

Päivitys 26.11.2023: ”Rajan sulkemisessa” on toistaiseksi puhuttu vain raja-asemien sulkemisesta. Vaikka viralliset rajanylityspaikat saataisiinkin kiinni, jää muu osa rajasta kuitenkin helposti ylitettäväksi ja siinä mielessä ”auki”. Suomen Venäjän-vastainen maaraja on 1289,3 kilometrin pituinen. Kun Venäjä kannustaa ylittämään rajan ”vaikka rynnäköllä”, on pohdittava, Nakke Nakuttajaako noille ”tulijoille” pitäisi lukea.

Päivitys 28.11.2023: Valtioneuvosto teki lopulta välttämättömän ja sulki koko itärajan, tosin vain kahdeksi viikoksi ja noin kaksi viikkoa liian myöhään, jolloin Suomeen oli ehtinyt valua taas tuhat uutta ”tulijaa”. Kun yhdellekään ei myönnetty turvapaikkaa, he ilmeisesti nauttivat nyt ”tilapäistä suojelua”. Palattuaan virkaansa oikeuskansleri Tuomas Pöysti ymmärsi alaistaan paremmin, että ”[t]ämä ei ole maahamuuttokysymys. Tämä on kansallisen turvallisuuden kysymys.” Ihan itse keksi?

Rajan sulkeminen voi luonnollisesti olla myös Putinin tavoite, jotta Kreml voisi syyttää Suomea ”Venäjän eristämisestä”. Näin kaikki olisivat ilmeisesti tyytyväisiä. Ongelmallista asiassa on vain se, että Venäjän hyökätessä lähes kaikki mitä Suomi tekee, kääntyy helposti Venäjän propagandavoitoksi.

Videokuvaa Helsingin Horneteista – Rajaloukkaukset kieroutunutta kommunikaatiota

Suomen etelärannikolla yleistyneet ilmatilanloukkaukset ovat vertauskuvallisen viestinnän muotoja. Niiden johdosta Putinille voisi osoittaa kernaasti ”keskaria” (enkä tarkoita keskikaljaa), tai voisi lausahtaa, että nyt muna piiloon!

Mutta Freudin mukaan sikari on aina myös sikari. Siksi rajaloukkauksilla on – ei vain symbolinen – vaan objektiivinenkin puoli.

Oheisessa videossa, jonka kuvasin Helsinki-Vantaan lentoasemalta, näkyy kolme Hornet-hävittäjää valmiina ampaisemaan taivaalle. Lähtöjä on ollut muutama vuorokaudessa sen jälkeen kun Ilmavoimat ilmoitti ryhmittävänsä koneet uudestaan.

On selvää, että taustalla on poliittinen päätös. Ilmatilanloukkaukset on määrätty lopetettaviksi.

Ilmavoimat ei tee Helsinki-Vantaalta harjoituslentoja, vaan jokainen lähtö tehdään mahdollista tunkeutujaa vastaan tai on hävittäjän siirtolento toiseen paikkaan. Puolustusvoimat on myös ilmoittanut, ettei kyseessä ole ”valmiustilan nosto” vaan ”valmiuden” parantaminen, mikä vie semantiikat sekaisin maan matosilta. Mutta kaikki varmasti ymmärtävät, että Hornetit lähtevät nyt tervehtimään Venäjän valtion koneita estääkseen rajaloukkaukset ennakolta.

Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon rajaloukkauksia olisi ilman tätä rajalla odottavaa partiointitoimintaa. Kiintoisaa on sekin, mitä siellä lentää, eli onko Venäjä puolestaan lisännyt ”kuljetuskoneidensa” mukaan saattueita.

Lisäksi kiinnostaa, milloin nämä vastaanottokomiteat lopetetaan. Oletan, että niitä jatketaan Northern Coasts 2014 -merisotaharjoituksen loppuun. Totta kai on mahdollista, että osa lennoista liittyy myös harjoitukseen.

Mikäli tunnistus- ja päivystyslennot jatkuvat tämänkin jälkeen, Venäjä on Suomen kanssa konfliktissa. Myös sen merkitys on vain symbolinen muttei välttämättä mitätön.

On totta, että ilma- ja merikäytävä Suomenlahdella on Venäjän kannalta kapoinen, joten rajaa viistävät ohi pyyhkäisyt voi ymmärtää. Mitään todellista haittaa niistä ei ole; lentäähän ilmatilassamme koko ajan useiden maiden lentokoneita, ja se on matkustajasiviilikoneiden tarkoitus. Mutta myöskään sotilaskoneiden poikkeamiset lentosuunnitelmasta eivät haittaa Suomea. Niistä on vahinkoa lähinnä harhautuneille itselleen. Transponderinsa sammuttaneet voivat tosin joutua kolareihin ilmojen teillä.

Venäjällä tulisi ymmärtää, että rajaloukkaukset ainoastaan lisäävät suomalaisten Venäjä-kriittisyyttä ja puolustustahtoa. Putinin hallinto ei pääse pullistelullaan mihinkään omalta kannaltaan myönteisiin tai toivomiinsa tuloksiin.

Eniten tilanteesta hyötynee Suomen Ilmavoimat, jotka pääsevät todistamaan tarpeellisuutensa. Näin osoitetaan paljon arvosteltujen Hornet-kauppojen oikeutus ja luodaan pohjaa uusille hävittäjähankinnoille. Jokaista yliäänipamausta ja Helsingin ylilentoa siis tarvitaan. Ne havaitaan myös Tehtaankadulla.

Hävittäjien lähdöt eivät jää huomaamatta myöskään kenttävierailta. Hornetit on paikoitettu edustavasti etupihalle, jonka ohitse kulkee paljon matkustajaliikennettä päivässä. Niinpä esimerkiksi Antalyan aurinkolomalta saapuva rymyjengi voi kätösiään läpsytettyään todeta, että ”onneksi tuli hankittua sittenkin näitä patriarkaalisen vallan paternalistis-sovinistisia väkivallan välineitä eikä pantu ihan kaikkee vaan päiväkoteihin...”

Mikäli rajaloukkaukset ja päivystyslennot loppuvat tämän viikon jälkeen, kaikki on hyvin. Venäjä ärsytti ja Suomi osoitti suvereniteettinsa.

---

Päivitys 12.9.2014: Venäjä totteli arviotani, ja tämän uutisen mukaan Ilmavoimat on todellakin siirtämässä Hornetit pois Helsinki-Vantaalta viikonloppuna, joten kiitoksia paljon.

Isoille pojille rauhanharjoitukset

Suomenlahdella on ollut mediaseksikästä, kun venäläiset lentokoneet ovat loukanneet Suomen ilmatilaa, ja merestä on pistänyt esiin periskooppi. On kieltämättä mukavaa, että niinkin tylsässä paikassa kuin Itämerellä tapahtuu jotakin.

Kaksi vuotta sitten Venäjän hallinto avautui, ja lehdissä kerrottiin, kuinka Vladimir Putin opasti vankeudessa kasvatettuja lumikurkia muuttomatkalle lentämällä niiden edellä moottoroidulla riippuliitimellä ja toimimalla kurkiauran ”johtokurkena”.

En tiedä onko tämäntyyppinen ”ilmatilan loukkaus” parempaa vai huonompaa kuin Monty Pythonin lentävä sirkus, mutta Suomenlahdelta KGB-agentti Putin voisi viedä kehnon komediansa muualle.

Mitään objektiivista haittaa rajaloukkauksista ei tietenkään ole, sillä Suomen ilmatilassa lentää koko ajan useita ulkomaisia koneita, joten kiusa se ei ole pienikään kiusa. Ei järvi soutamalla kulu.


Miksi rajoilla kuhisee?

Kotkan edustalla oleva Suursaari kuvattuna Helsingin Pihlajasaaresta

Syksy on ornitologisesti antoisaa aikaa, ja niinpä minäkin kiikaroin muuttomatkalla olevia lintuja Pihlajasaaressa. Samalla panin merkille, että Helsingin edustalla olevalta kalliosaarelta näkyy 130 kilometrin päässä olevaan Suursaareen asti. Suomi menetti tuon korkeimmalta kohdaltaan 176 metriin ulottuvan saaren Neuvostoliitolle ensimmäistä kertaa talvisodassa ja takaisin valtauksen jälkeen toisen kerran jatkosodassa.

Joka tapauksessa Helsingistä näkyy Venäjän maaperälle ja Venäjältä Helsinkiin, ja muutenkin maamme ei ole vain lähellä Venäjää vaan Venäjässä kiinni.

Niin sanottua pienten erojen politiikkaa hyödyntäen läheiset valtiot pyrkivät usein korostamaan erojaan identiteettinsä ja itsemäärämisoikeutensa vahvistamiseksi. Erottautumisella on perusteltu tehtävänsä, eikä läheinen kontakti suinkaan aina lisää yhteisymmärrystä Gordon W. Allportin läheisyysolettamuksen mukaisesti, vaikka kontakti olisi ”pitkäaikainen ja hallittu”, kuten teorian täydennyksissä oletetaan. Esimerkiksi Samuel P. Huntingtonin teoksen Clash of Civilizations mukaan pienetkin erimielisyydet riittävät aiheuttamaan suuria konflikteja kulttuuripiirien rajavyöhykkeillä.

Sama pätee Venäjän ja Ukrainan suhteeseen. Ukrainan sota tuo mieleen poikaleirikokeet, joita yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Muzafer Sherif teki 1950-luvulla. Hän pyrki selvittämään, aiheuttavatko ristiriitaiset intressit ja tavoitteet väkivaltaista käyttäytymistä ryhmien kesken.

Niinpä hän valitsi kokeeseensa 11-vuotiaita pikkupoikia, jotka hän jakoi ”Kotkat” ja ”Kalkkarokäärmeet” -nimisiin ryhmiin ja alkoi tuottaa ryhmien välille tutkijoiden toimesta ristiriitoja. Varsin pian ilmeni, että keskenään tuntemattomat leiriläiset hitsautuivat nopeasti yhteen ja alkoivat suhtautua naapurileiriläisiin vihamielisesti perimmältään hyvin keinotekoisten ja symbolisten syiden vuoksi. Jo pelkkä jako ryhmiin näytti riittävän epäluuloisuuden tuottamiseksi ja ryhmäidentiteetin vahvistamiseksi.

Tutkimuksen lopussa ryhmien välisiä suhteita pyrittiin parantamaan. Sherif järjesti leirien välille keinotekoisia ”kriisejä”, joiden ratkaiseminen edellytti osapuolilta voimien yhdistämistä. Esimerkiksi leirillä ollut kuorma-auto ei käynnistynyt, ja kaikki pojat tarvittiin sen käyntiin vetämiseen. Hän myös katkaisi vedentulon yhdestä leiristä, jolloin ilman vettä jääneet syyttivät toista leiriä tihutyöstä, kunnes vedenjuoksun katkettua molemmista leireistä leiriläiset alkoivat tehdä yhteistyötä veden kantamiseksi leireihin.

Myöhemmin on pohdittu, olisiko leirien sekoittaminen poistanut väkivaltaisuutta, mutta myöskin todettu, ettei pelkkä läheisyys tai yhteistyö johda ryhmien yhdentymiseen. Elämä voi jatkua erillään, vaikka vihamielisyys vähenisikin, ja siksi tarvitaan ulkoista vaikuttamista muutoksen aikaansaamiseksi. Ryhmäkäsitteiden, kuten monikulttuurisuuden, lisääminen ei kuitenkaan vaikuta tuottavan toivottua tulosta, mikä on nähty muun muassa entisen Jugoslavian alueella, jonne saatiin rauha vasta itsenäisten kansallisvaltioiden myötä. Toisaalta myös ulkoryhmiin eristämisestä on saatu huonoa näyttöä.


Ukrainan ja Venäjän sodasta ei selvitä ilman ulkopuolisten väliintuloa

Aikuisten suhteet muistuttavat lasten asenteita. Nyt kun Venäjä toimii ”koulukiusaajana” ja valtaa Euroopan toiseksi suurinta maata, kansainvälisen yhteisön pitäisi aiheuttaa Ukrainan hallituksen ja kapinallisten välille ja toisaalta myös Ukrainan ja Venäjän valtion välille sellaisia ylimääräisiä kriisejä, jotka taivuttaisivat osapuolet rauhaan.

Juuri siitä pakotteiden asettamisessa on kyse, mutta pelkään pahoin, että ne eivät riitä. EU tulee vain ampuneeksi itseään jalkaan, kun taas Leningradin piiritystä muistelevat venäläiset kulkevat kuin täi syvimmänkin rotkon läpi ”isäntämaan” oravaskettä ravinnokseen nauttien. Sitkeän vastarinnan vuoksi Yhdysvalloille ja Natolle ei taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin toimia ”Sherifinä” ja polttaa taivaallisella tulella poroksi jokin Moskovan tai Harkovan katedraaleista, niin saavat Ukrainan puolelle eksyneet pienet vihreät miehet muuta ajateltavaa...

Ukrainan sota on siis umpikuja, josta ei selvitä ilman ulkopuolista puuttumista ja voiman käyttöä. Mikään ei yhdistä niin kuin ulkoinen vihollinen, ja näin tuotetun propagandan kannatusvaikutus Putinin ”Yhtenäinen Venäjä”-puolueessa toki osataan hyödyntää. Sama pätee myös Natoon, joka harjoittelee kauttakulkua Suomessa pidettävissä sotaharjoituksissa. Mutta milloin isot pojat päättävät pitää rauhanharjoitukset?

Tasa-arvoa ruotsalaisittain

Kun venäläiskoneet loukkailevat Suomen ilmatilaa, ruotsalaiset katsovat, että heidänkin täytyy. Lisäksi Suomen ulkopoliittinen johto suhtautuu asiaan ”täysin samalla tavalla” kuin venäläistenkin vierailuun. Näin yhdenvertaisuus toteutuu, eikä jää epäilystä Suomen puolueettomuudesta ja siitä, ettei ketään muuta loukata kuin Suomea itseään.

Minusta tämä on hyvinkin liennyttävä viesti. Kyseessä on tietenkin taistelu, jota käydään demilitarisoidun Ahvenanmaan hallinnasta. Koska alue kuuluu laillisesti Suomelle, Suomen armeijan pitäisi se kiireen kaupalla miehittää ja perustaa varuskunta tai laivastotukikohta sinne. Elävä toiminta tuo monimuotoisuutta ja rikkautta. Myös alueella asuvan ruotsinkielisen väestön voisi odottaa itse ottavan vastuuta omasta puolustuksestaan.

Amerikka – Venäjä, osa 2

Ulkopoliittinen keskustelu käy kuumana. Suomen ainoana vihollisena eräissä piireissä pidetty Yhdysvallat on jälleen otsikoissa, kun George W. Bush lupasi vetää lisäjoukkonsa pois Irakista. En edelleenkään ymmärrä enkä hyväksy niiden tahojen mielipiteitä, jotka ovat väittäneet, ettei Yhdysvaltojen johtaman koalition olisi pitänyt hyökätä Irakiin ja syrjäyttää Saddamia vallasta. Mitä kummaa Yhdysvaltojen ja Britannian olisi pitänyt tehdä, kun Kuwaitin vapauttamisoperaation jäljiltä vallinnut lentokielto ja käytännöllinen sotatila sitoivat sekä USA:n että Britannian joukot Irakiin jo vuodesta 1991?

Kriitikoiden mielestä Saddamia ei olisi ilmeisesti pitänyt syöstä vallasta eikä luoda demokratiaa maahan. Ehkä onkin niin, että tuolla tavoin ajattelevien mielestä hankkeessa ei ollut muuta väärää kuin se, että asialla oli Yhdysvallat. Siinä kuitenkin näimme, mitä kyky kantaa vastuuta merkitsee.

Niiden, joilla on ollut ruusunpunainen käsitys Saddamin ajan oloista, kannattaa perehtyä Irakista paenneen Riadh Mudhanan tilitykseen maansa oloista. Suomeen toista kymmentä vuotta sitten siirtynyt mies pakotettiin viettämään kahdeksan vuotta pahamaineisessa Abu Ghraibin vankilassa, jossa aiheutetut kidutusarvet seuraavat hänen kasvoissaan elämän läpi. Kulosaaressa sijaitseva Irakin Suomen-suurlähetystö puolestaan on yksi Helsingin kauneimmista lähetystörakennuksista.

Diktatuurin aikakaudella rakennetun palatsin ei pidä antaa hämätä, sillä kyseessä on vain mahtava kulissi, jonka taakse piiloutui väkivaltaa ja kidutusta. Mudhana kertoo äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Abu Ghraib – Varissuo (Ajatus 2007), ettei hän uskaltanut mennä edes rakennuksen lähelle vuosina 1998–2003 pelätessään joutuvansa kaapatuksi entisen kotimaansa maaperälle.

Siinä on yksi vastaus niille, jotka moralisoivat USA:n pahuutta. Tosiasiassa Yhdysvaltojen läsnäolo on tuonut vakautta ja rauhan myös Afganistaniin ja Korean niemimaalle, jossa joukkoja on ollut Korean sodasta asti, ja yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo on taannut Japanille tilaisuuden kehittää maataan aina toisen maailmansodan päättymisestä saakka. Tässä mielessä pitkäaikainen sotilaallinen läsnäolo ei ole poliittinen ongelma, jos demokratian ylläpito sitä vaatii.


Poliittisten asenteiden klusteroituminen

Vihervasemmiston edustajille oli melkoinen järkytys, kun Yhdysvallat sai kiinni Saddam Husseinin ja toimitti hänet oikeuden eteen. Se osoitti sotatoimien onnistumista. Irakin sotaa vastustaneet piirit voitiin helposti leimata Saddamin kannattajiksi, eikä heitä suojellut kritiikiltä kovin hyvin se, että he väittivät kannattavansa Irakin kansan oikeuksia vaikka vastustivatkin niiden luomiseen tähtäävää sotaa. Eihän sotakaan ollut suunnattu Irakin kansaa vastaan, ja on hyvin vaikea kuvitella, miten ihmeessä alistettu ja aseeton kansa olisi voinut pyrkiä kurjuuden kurimuksesta irti ilman kansainvälistä apua.

Kiintoisa piirre poliittisissa asenteissa on niiden klusteroituminen. Mielipiteitä muodostetaan ja esitetään silloin köntsäleissä. Yhden ilmi tulleen asenteen perusteella on helppo arvata, mitä mieltä näkemyksen kannattaja on myös muista poliittisista kysymyksistä. Esimerkiksi ne, jotka vastustavat Yhdysvaltojen läsnäoloa Irakissa, eivät todennäköisesti välitä Venäjän harjoittamista ilmatilanloukkauksista, ja sananvapautta he puolustavat vain silloin, kun sillä tarkoitetaan ”monikulttuurisuuden” ja ”solidaarisuuden” puolustamista – mutta samalla myös Yhdysvaltojen haukkumista ja tukea diktatuureille.

Tällaisten asenneklustereiden sisältä on helppo osoittaa ristiriitoja. Kun niitä löydetään, koko rakennelma romahtaa. Silloin yleensä osoittautuu, että kyseinen henkilö tai taho ei edustakaan näkemystään siksi, että se olisi sinänsä perusteltu, vaan siksi, että hän arvelee omasta asenteellisuudestaan olevan itselleen jotakin hyötyä. On myös mahdollista, että hän toivoo näkemyksistään koituvan joillekin toisille ihmisille haittaa, jolloin kyseessä on kiusanteko.

Tahot, jotka ovat arvostelleet Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja Irakin sotaa, eivät kuitenkaan arvostele Venäjän harjoittamaa painostusta, jota se osoittaa naapureitaan kohtaan tekemällä rajaloukkauksia Suomen ilmatilassa. Eikö olekin paljastavaa? Esimerkiksi Erkki Tuomioja piti puolustusministeri Häkämiehen ajankohtaista puhetta epäonnistuneena, mutta toimiessaan ulkoministerinä Tuomioja vähätteli vuosina 2005 ja 2006 tapahtuneita ilmantilanloukkauksia ja tyytyi katselemaan Venäjän toimia läpi sormien.

Myös kyyristelyllä ja nöyristelyllä täytyy olla rajansa. Aivan niin kuin Kimmo Kiljunen totesi eduskunnassa: ulkopolitiikassa sanat ovat tekoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteivät suomalaiset saisi sanoa vastaan silloin kun täytyy. Juuri sellaiset sanat ovat tärkeitä tekoja. Niinpä sananvaltaa ja -vapautta pitää käyttää kansainvälisten rikosten estämiseksi ja paljastamiseksi. Suomen taannoinen nootti myös todistettavasti vähensi rajaloukkauksia.