Tämän vuoden vaaleissa EU tekee U-käännöksen

Tänä vuonna ovat ainakin kahdet mutta mahdollisesti myös kolmet vaalit, ja vuoden puolivälissä alkaa Suomen EU-puheenjohtajakausi.

Se puolestaan vaatisi, että hallitus olisi viimeistään juhannukseen mennessä koossa ja toimintakykyinen, jollaista siitä ei ilman Perussuomalaisia tule.

Eurooppa-tiedotuksen sivuilla sanotaan huvittavasti, että ”[...] uusi hallitus saa EU-puheenjohtajuuden melkein heti hoitaakseen”. Väitteen voisi kääntää muotoon, jossa se olisi tosi: EU-puheenjohtajuus saa melkein heti Suomen hallituksen muodostamisen hoitaakseen.

Suomalaisille tullaan varmasti teroittamaan, miten tärkeää koko raihnaisen unionin kannalta on, että jäsenmaiden hallituksissa ei ole yhtään puoluetta, joka hangoittelee EU-federalismia ja keskittämispolitiikkaa vastaan. Muuten uhataan sakoilla ja sanktioilla, niin kuin on jo nähty.

Perussuomalaisen oppositiopolitiikan kannalta unelmahallitus olisi Kokoomuksen, Sdp:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteishallitus, joka sisältää tarpeeksi repiviä ideologisia ristiriitoja avatakseen meille tien jättiläisjytkyyn tulevaisuudessa. Mutta Suomen kannalta kyseinen hallituspohja olisi katastrofaalinen eikä siksi toivottava.

Pian eduskuntavaalien jälkeen ovat myös Euroopan parlamentin vaalit, joiden teemat vaikuttavat varmasti jo eduskuntavaaleihin. Perussuomalaiset tarjoaa niissä jotakin, mitä muilla ei ole antaa: U-käännöksen pois liittovaltiopolitiikan tieltä kohti vapaakauppaliitoksi kavennettua unionia, joka vartioi paremmin ulkorajojaan ja laittaa laittoman maahanmuuton kuriin.

EU-puheenjohtajuus tarkoittaa, että puheenjohtajamaa johtaa puhetta neuvoston kokouksissa työryhmistä ministerikokouksiin, lukuun ottamatta Eurooppa-neuvostoa eli EU:n huippukokousta, jolla on oma vakituinen puheenjohtaja, ja ulkoasiainneuvostoa, jolla on nykyisin oma ”korkea edustajansa”, eli yhteinen ”ulkoministeri” liittovaltiopolitiikan eräänä epäonnistuneena alkusointuna.

Suomen EU-puheenjohtajakausi alkaa kovalla turbulenssilla, sillä Eurooppa-neuvostossa käsitellään kesäkuussa komission viisivuotissuunnitelmaa. Härdelli jatkuu koko kauden, sillä EU-parlamentti kokoontuu heinäkuussa 2019, jolloin alkaa komissaarinvirkojen ja korkeiden EU-virkojen täyttörumba. Uusi komissio aloittaa vasta marraskuussa.

Huomatkaa EU-byrokratian kieli, joka muistuttaa elävällä tavalla Neuvostoliitosta (”viisivuotissuunnitelma”, ”komissaarit”). Käytin komissaarinvirkojen täyttöprosessista täsmällistä ilmausta ”rumba”, sillä komission jäseniä ei valita kansanvaltaisesti vaaleilla, mikä sekin tuo mieleen sosialistiset totalitarismit.

Helpotusta valtioneuvoston kanslian, varta vasten perustetun ”puheenjohtajuussihteeristön” ja Brysselin Suomen-edustuston työn tuoksinaan luo se, että Suomen puheenjohtajakauden alkuun mennessä brexitin pitäisi olla päätöksessä, mitä se ei välttämättä ole.

EU:n puheenjohtaminen on myös kallista. Noin 90 kokouksesta koostuva kausi maksaa Suomelle 70 miljoonaa euroa, joilla pyörittäisi vastaavan ajan keskikokoista yliopistoa.

Julkaistessani pikapuoliin eduskuntavaaliteemani, vaadin siinä myös EU:lta selvää suunnanmuutosta ja koko konglomeraattia kulukuurille.

Kaivattu muutos myös tulee, sillä suurikin laiva uppoaa pitkässä ajassa, jos pohjassa olevaa reikää ei pian tukita. Sitä ennen kaikki on vain Titanicin kansituolien järjestelyä EU-eliittiin kuuluvan rolextariaatin kesken samalla, kun liekit nuolevat Wienin portteja filharmonikkojen sulosointujen tahdissa. Erona EU:n nykytilanteeseen on vain se, että Titanicissa olivat valot päällä.

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen

Turkki on vajonnut viime kesän vallankaappausyrityksen jälkeen yhä syvemmälle totalitarismiin, josta kertovat viime päivien kansanedustajapidätykset. (Kulttuurirelativistisessa valossa nähtynä myöskään oma maamme ei tee tästä suurta poikkeusta, sillä viedäänhän Suomessakin kansanedustajia käräjille heidän poliittisista mielipiteistään.)

Asenteiden kiristyminen ja poliittisten olojen epävakaus eivät ole Turkissa uusia ilmiöitä. Esimerkiksi vuonna 2008 kumottu huntukielto säädettiin voimaan 1979. Nyt huntupakko on jälleen todellisuutta. Viime aikojen uutiset kertovat myös toimittajien ja tutkijoiden pidätyksistä. Vallankaappausyrityksen tuloksena kenraalejakin on viety kuin sikaa korvasta, luonnollisestikin ymmärrettävin syin.

Tässä valossa Turkin EU-jäsenyyttä vastustaneiden eurooppalaisten poliitikkojen kannanotot ovat osoittautuneet viisaiksi. Media ei ole kuitenkaan pitänyt melua siitä, kuinka vääriksi ja tuhoisiksi olisivat puolestaan osoittautuneet Turkin EU-jäsenyyttä kannattaneiden tahojen vaatimukset. Turkki on täysin epäkypsä demokratiaksi ja Euroopan unionin jäseneksi. Länsimainen oikeusvaltio se ei ole. Siksi taustalla edelleen kummittelevat jäsenyysneuvottelut tulisi pistää jäihin.

Ollin oppivuodet eivät opettaneet Rehnille mitään

Suomalaisista poliitikoista Turkin liittymistä EU:hun ajoi vaikutusvaltaisimmin Olli Rehn, joka toimi EU:n laajentumisasioista vastaavana komissaarina 2004–2009. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että hänen toimialaansa olisi kuulunut myös laajentumisen vastustaminen silloin, kun laajenemiseen ei ollut perustetta eikä syytä. Laajentumiskomissaarin tehtävänimikkeestä ei seuraa velvoitetta nimikkeen mukaiseen toimintaan, niin kuin hän näytti ajatelleen.

Kuuliaisuus EU:ssa valinneelle laajentumistendenssille toi Rehnille ruhtinaallisen palkinnon. Hän eteni talous- ja raha-asioista vastaavaksi komissaariksi ja komission varapuheenjohtajaksi. Organisaatio, joka palkitsee kellokkaansa virheistä, on itse virheellinen.

Olli Rehn on keskustan idealistisimpia poliitikkoja. Hän on osoittanut huonoa harkintaa myös ajamalla EU-vetoista hiilikieltoa Suomeen ja lupaamalla valtion varoja Guggenheim-museon rakentamiseen. Näistä kaikista olisi Suomelle suuria kustannuksia.

Onneksi Rehn ei onnistunut Turkin liittämisessä Euroopan unioniin. On vaikea (tavallaan helppo) kuvitella, kuinka sekaisin Euroopan unioni olisi, jos sillä olisi nyt jäsenenään Turkki, joka uhkaa EU:ta pakolaistulvalla, pyrkii käymään poliittista kauppaa maahanmuuttajavirroilla ja kamppailee sisäisten ongelmiensa kanssa, joista osa tosin johtuu juuri pakolaisvirroista.

Kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin

Jos Turkki olisi Euroopan unionin jäsen, voisi syntyä samanlainen tilanne kuin Konstantinopolin piirityksessä vuonna 1453. Osmanit (eli turkkilaiset) valtasivat silloin Bysantin valtakunnan (eli Itä-Rooman) pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli pitkään ollut Kreikan siirtokunta. He tekivät siitä oman pääkaupunkinsa, Istanbulin.

Turkista ei ole EU:n jäseneksi sen enempää poliittisesti kuin kulttuurisestikaan. Ainoa, mikä on kiinnostanut EU:ta Turkissa, on talous: halvempi työvoima ja markkinat, ehkä Alanyan riemurannat.

Tätä nykyä Turkki keinottelee EU:ta vastaan myös parantamalla suhteitaan Venäjään, jolle kaverit totta kai kelpaavat Krimin miehityksen jälkeen. Sen YK tuomitsi (Venäjää ja Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta) selvästi laittomaksi.

Lisäjäsenten haaliminen liitoksistaan natisevaan ja päätöksissään horjahtelevaan EU:hun on myös sinänsä epäviisasta. Jäsenkerhon kasvaessa kasvavat myös eripura ja toimintakyvyttömyys. EMU:un mikään maa ei enää liittyisi, vaikka pääsisikin.

Eksklusiivisuus ei ole vastakkainasettelun tuottamista vaan todellisuudessa vallitsevien kulttuurierojen tunnustamista. Ulos sulkeminen ei luo vastakohtia vaan myöntää todeksi tilanteen, jossa jokin naapurimaa itse diskvalifioi itsensä sulkeutumalla sisään päin ja sulkemalla pois itsensä. Niin Turkki on tehnyt; samoin Venäjä.

Terrorismin kasvu kertoo politiikan rappiosta

Friedrich Nietzsche totesi aikoinaan, että katalin keino vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärillä perusteilla. Terroristit puolustavat asioitaan väärillä perusteilla.

Britannian EU-jäsenyyttä kannattavan labour-poliitikko Jo Coxin murha ei olisi voinut ajoittua EU-kriitikoiden kannalta huonompaan aikaan. Kansanäänestykseen on aikaa muutama päivä, ja tapaus voi kääntää osan empivistä EU-jäsenyyden jatkamisen kannalle.

Viimeisimmät mielipidetiedustelut tosin osoittavat, että Coxin murhan jälkeen Britannian EU-eron kannatus nousi 7 prosenttiyksikköä. Tilanne on täpärä, sillä tutkimusyhtiö Quriouslyn mukaan 52 prosenttia briteistä aikoo äänestää eron puolesta. The Observerin sunnuntaina julkaiseman tiedustelun mukaan tilanne on tasan, ja sekä erolla että jäämisellä olisi 44 prosentin kannatus.

Niinpä myös median peli kovenee. Näyttöä lehtiväitteistä, joiden mukaan teko olisi ollut suunnattu harkitusti EU-eron puolesta, ei ole liioin löytynyt. Murhaaja Thomas Mair on todettu mielenterveysongelmaiseksi, eikä hän silminnäkijöiden mukaan huutanut ”Britain first”. Halu sitoa poliittinen EU-kritiikki yksittäisen hullun tekemisiin edustaa yritystä tahria EU:sta eroamista kannattavien maine. ”Tekojen propagandana” tunnettu anarkismi (käsite on peräisin italialaiselta Carlo Cafierolta) ei ole tainnut vaikuttaa ainakaan toivotusti.

Mistä onkaan kotoisin käsitys, että terrori-iskun yhteydessä pitää aina huutaa jotakin? ” – Noh, huudahtihan Abraham Lincolninkin surmaaja tunnetusti ”Sic semper tyrannis! [Näin käy aina tyranneille!]”. Thomas Jefferson puolestaan lausui, että ”vapauden puuta on aika ajoin kasteltava marttyyrien ja isänmaanystävien verellä”. Ja Søren Kierkegaard totesi, että ”tyrannin valta päättyy hänen kuolemaansa, mutta marttyyrille kuolema merkitsee hänen valtansa alkua” – tavanomaisimpia kliseitä toistaakseni.

Saa nähdä, miten käy Brexitin (Britannia exit) tapauksessa. Poliittinen murha on useasti ollut historian käännekohta. Käänteen suunta ja oikeutus riippuu siitä, kuka tai mikä lopultakin on uhri, ja kuka on marttyyri? Kuka kannattaa tyranniaa ja kuka vastustaa sitä? 

Kenen hyvä?

Muuan sosiaalidemokraattinen nuorisopoliitikko ihmetteli blogikirjoituksessaan, miksi surmataan ihminen, jotka ”halusi kaikille hyvää”. – Kas, ilmiö johtuu siitä, että ”hyväksi” sanotut asiat eivät välttämättä olekaan sitä valistusfilosofista yhteishyvää (bien commun), joka perustuisi egaliteetin ja maltillisuuden henkeen. EU:ssa ”hyvän” ajaminen ”kaikille ihmisille” on edustanut entistä useammin jonkin pienen kuppikunnan, suurten talousorgaanien tai uskonnollisen despotian, kuten islamin, valtaa. Ja niitä on ajettu voimakkaasti juuri EU:n tukeman maahanmuuton kautta.

Myös valistusaatteeseen sisältynyt yhteishyvän ihanne alkoi mädäntyä, kun yhteishyvän valiokunta (Comité du salut public) vuonna 1793 anasti vallan Ranskassa, ja alkoi Maximilien Robespierren johdolla hirmuvallan aika. Hänkin ”halusi kaikille hyvää”, minkä tuloksena giljotiinin terän alle joutui lähes 20 000 ihmistä. Näin tuli osoitetuksi, että ”lyhin askel maailmassa on askel hyvästä pahaan” (tai – ollakseni sarkastinen – samaa tietä takaisin). ”Hyvät ihmiset” ovat juuri siksi vaarallisia, että he eivät tunnista itsessään olevaa pahuutta, ja siksi heistä usein tulee pahimpia kaikista.

Euroopan unionin sosiaali- ja arvoliberaali idea on kaunis, mutta tosiasiassa EU:sta on tullut USA ilman sähkötuolia – tai Neuvostoliitto ilman vankileirien saaristoa, aivan niin kuin The Guardian-lehden päätoimittaja arveli ajankohtaisessa kirjoituksessaan. EU muistuttaa myös kommunistista kapitalismia Kiinaa siinä, että Euroopan unionissakin poliittinen valta on keskitetty komissiolle ja taloudellinen valta suuryrityksille.

EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot, jotka säikähtelivät vähäisimpiäkin kansallismielisyyden varjoja ja halusivat estää Saksaa nousemasta liian vahvaksi kansantaloudeksi. Niinpä valtaa alettiin siirtää kansallisvaltioista Brysseliin ja Strasbourgiin. Nyt poliittisen vallan enin osa on siellä ja taloudellinen valta Euroopan keskuspankin pääkonttorissa Frankfurtissa.

Eurooppaa johtavat ituhipit

”Eihän tässä näin pitänyt käydä”, sanoi pitkän linjan ammattipoliitikko Väyrynen. EU:n totalitarisoituminen ei ole ihme, sillä monet johtavat EU-poliitikot ovat olleet kommunisteja tai sosialisteja. Esimerkiksi komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso oli alun perin yksi maanalaisena toimivan maolaisryhmän ja Portugalin kommunistisen työväenpuolueen liidereistä. Heidän ihanteensa tulivat paljolti samoista lähteistä kuin Baaderin ja Meinhofin.

Kansallisten etujen edistäminen on torpattu EU:n internationalistisen idean vahvistamiseksi jo siinä, että komissioon on valittu jäsenvaltioista lähinnä sosialisteja, kommunisteja, porvareita ja vihreitä, jotka kannattavat integraation syventämistä, liittovaltiota, rahaunionia, maahanmuuttoa, rajavalvonnan vähentämistä, sensuuria, velkojen yhteisvastuullistamista, ilmastosopimuksiin hirttäytymistä, direktiivien lisäämistä, firmojen veropakolaisuutta ja yksilöiden talouden tarkkailua.

Tähän on päädytty, koska komissaareja ei Euroopan unionissa valita kansanvaaleilla, vaan heidät valitsee EU-maiden johtajatroikan yhdessä päättämä puheenjohtaja ”EU-maiden tekemien ehdotusten perusteella”. Jo tästä lähtökohdasta on demokratia kaukana.

EU:n kurja tila johtuu siitä, että ituhipit johtavat Eurooppaa. Terrorismin nykyinen kasvu onkin merkki politiikan rappeutumisesta. EU:n internationalistinen poliittinen järjestelmä ei nauti kansalaisten luottamusta. Siksi kaduilla kuhisee ja paukkuu, ja vaikutusta tehostaa pakolaistulvan myötä leviävä islam. On kuitenkin väärin puhua ”terroristisesta politiikasta” tai ”poliittisesta terrorista”, sillä väkivalta ei alun alkaen kuulu politiikan määritelmään.

EU natisee liitoksistaan, ja valtioliittoa pitää koossa lähinnä Venäjän-uhka. Jos Venäjä palaisi demokratiaan, vetäytyisi Ukrainan alueelta ja muuttaisi ulkopolitiikkansa suunnan vähemmän aggressiiviseksi, se poistaisi nippusiteet EU-valtioiden ympäriltä. Myönteistä EU:ssa on viime vuosina ollut se, että unionin kautta on voitu vastustaa Venäjän harjoittamaa totalitarismia, mutta loogisesti ajatellen pahan välttäminen ei vielä ole hyvää.

Jos Britannia eroaa EU:sta, tämä indikoi, miten vastaava äänestys voisi päättyä myös muissa EU-maissa. Britannia ei ole kärsinyt laajan EU-kritiikin tavanomaisimmista taustasyistä lainkaan. Maa ei esimerkiksi kuulu euroalueeseen eikä Schengenin sopimukseen, ja myös jäsenmaksuista Britannia on neuvotellut vapautuksen. Niinpä on oletettavaa, että näiden systeemiongelmien piiriin kuuluvissa maissa vastustus olisi paljon korkeampaa ja riittäisi eroamiseen selvästi.

Euroopan neljä tietä

Omasta mielestäni jäsenyys EU:ssa ei enää palvele Suomen kansallista etua. Esimerkiksi pakolaiskriisiin ei ole pystytty löytämään toimivaa ratkaisua EU:n tasolla, vaikka EU olisi ollut oikea väline asian ratkaisemiseksi ja islamilaisen terrorismin pysäyttämiseksi. Epäonnistuminen johtuu siitä, että suuressa valtioliitossa ei voida saavuttaa tarvittavaa yksimielisyyttä, ja siksi valtioiden on pitänyt alkaa valvoa rajojaan jälleen itse valtakuntien rajoja pilkkanaan pitävän Schengenin sopimuksen ohi.

Euroopan kansakunnilla on edessään neljä mahdollista tietä.

Nykyinen federalistinen tie (1) johtaa aina vain syvemmälle integraation sysimustaan syleilyyn ja liittovaltion pimeään ytimeen, jossa velat, varat ja verotus katsotaan yhteisiksi, valtioiden itsemääräämisoikeus nujerretaan, ja kansalaisten taloudelliset ja poliittiset vapaudet otetaan pois esimerkiksi käteisen rahan ja sananvapauden – noiden vapauden viimeisten tunnusmerkkien – kuolettamisella. Tuloksena on sisäisiä devalvaatioita, julkisen omaisuuden myyntejä kansainvälisille sijoittajille, työttömyyttä ja eriarvoistumista.

Toinen (2) tie on nationalismin tie, joka avautuu vastustamaan vasemmistohegemonisen totalitarismin luomista. Se puolestaan johtaa fasistiseen yhteiskuntakäytäntöön, jossa lisätään elämäntapatarkkailua ja kansalaisvapaudet riistetään kansallisten etujen puolustamiseksi.

Kolmas (3) tie on sosialismin tie, jolla valtioiden velkoja ja kansakunnilta velkojen panttina pois otettua varallisuutta aletaan lunastaa takaisin sosialismin keinoin. Tämä merkitsee pankkien sosialisoimista, liikepankeille luovutetun rahanluontijärjestelmän palauttamista keskuspankeille tai sitä, että EKP ostaa valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta laskien liikkeelle suuren määrän rahaa. Tämä puolestaan merkitsee jättiläisinflaatiota ja tasaveroa kaikille. Finanssikuplan puhkaisemisesta seuraa hurjaa aineellista kurjuutta.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie, jota itse haluaisin kuljettavan – on paluutie, jota kulkien Euroopassa tultaisiin hallitusti takaisin lähtökohtaan: itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmään. Tämä merkitsee valtioiden suvereniteetin, poliittisen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen rahapoliittisen vallan palauttamista, kansallisen lainsäädäntövallan vahvistamista ja eurojärjestelmästä irtautumista.

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan pankkiirit pelaavat laivanupotusta yhdessä poliitikkojen kanssa. Tässä pelissä pohjaan pulahtaa neljän ruudun taistelulaivoja, kolmen ruudun risteilijöitä, kahden ruudun hävittäjiä ja yhden ruudun pienempiä purkkeja.

Poliitikot todennäköisesti häviävät tämän pelin, sillä se on heidän tehtävänsä. Muutenhan koko laskulle ei löytyisi maksajaa. Ja maksaja on kansa.

Tänään upposi vähintään risteilijä, kun seuraava laina-annos humahti Kreikan kansantalouden pohjattomaan kuiluun. EU:n talouskomissaari Olli Rehn puolestaan kiitteli sekä Kreikan parlamenttia säästöihin sitoutumisesta että EU:n valtionvarattomuusministereitä takaajiksi ryhtymisestä. Pehmeä on Rehnin pamppu.

Koomista on, että aina kun euroskeptikot arvostelevat tukipaketteja ja niiden tehottomuutta, puolustajat sanovat, että ”tilanne saattaisi olla vielä pahempi ilman”. Argumenttiin sisältyy perusvirhe, jonka mukaan historian katsotaan todistaneen jonkin menettelyn oikeaksi, vaikka todisteet ovat kadonneet menneisyyden pyörteisiin. Myös minä saattaisin hypätä yhdellä jalalla kuuhun, jos en olisi hengittänyt maan ilmaa, mutta sitä ei voida todistaa, koska ilmaa tuli jo hengitettyä.

”Oikeassa oleminen” onkin nyt helppoa mutta oikein toimiminen vaikeaa. ”Väärässä olijoiden” asema taas näyttää vaikealta, kun taas väärin toimiminen on helppoa. Oikeassa olisi pitänyt olla oikeaan aikaan, kuten Vennamo sanoi. Kreikan valtio velkaantui jo sosialistihallitusten aikana parinkymmenen prosentin vuosivauhdilla, euroehdot väärennettiin, ja harmaan talouden osuus on 40 prosenttia. Luulen, ettei Kreikan valtiota voi pelastaa enää mikään, niin kuin ei yhteisvaluutta-aluettakaan.

Euron kriisin Suomen kansantalous kyllä kestää, mutta ei miljardien eurojen kriisiä. Toivottavasti Suomen ja Kreikan välinen vakuussopimus vaatii myös muita maita penäämään Kreikalta vakuuksia tai ohjaa Suomen kokonaan ulos takausten antamisesta siinä tapauksessa, että käytäntö ei sovi toisille euromaille.

Vakuuksien vaatimisesta ei pidä tinkiä, sillä siitä on sovittu Suomen hallitusohjelmassa. Taloustieteilijöiden valitusvirret vakuussopimusten ”luottamusta heikentävistä vaikutuksista” pitäisi repiä kappaleiksi, sillä ne perustuvat pelkkään illuusiotalouteen, siihen, ettei velkojen katteeksi ole pitkään aikaan vaadittu mitään konkreettista, kuten maata, kiinteistöjä, kultaa tai teollisuuslaitoksia. Selvähän se, että tämäkin kasinotalous aikaa myöten räjähtää, ja tuloksena on jättiläismäinen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki.

Kun Maastrichtin sopimusta ja sen EMU-ehtoja sorvattiin vuonna 1992, peräti 62 saksalaista professoria laativat poliitikoille kirjelmän, jonka mukaan yhteisvaluutta ei tulisi toimimaan. Heidän mielestään ehdot olivat kyllä välttämättömät mutta mahdottomat toteuttaa. Samaa sanoivat useat amerikkalaiset taloustieteilijät pitäen eurooppalaista yhteisvaluuttaa ”romattisena haaveena”.

Julistukset kaikuivat kuuroille korville, sillä Helmut Kohlin ja Gerhard Schröderin tapaiset natsismin pelossa kasvaneet poliitikot halusivat luoda yhteisen valuutta-alueen oman maailmaa syleilevän rauhanrakkautensa merkiksi. Maastrichtin sopimuksen eräs tarkoitus oli ”estää sodat Euroopassa”. Nyt kun euromaat ovat ajautumassa erimielisyyksiin yhteisvaluutan vuoksi, tuo naiivin sinisilmäinen lauselma näyttää entistäkin surkuhupaisammalta.

Suomessa monet poliitikot, kärjessä Jyrki Katainen, ovat korostaneet, että euroon kuulumisesta on maallemme enemmän hyötyä kuin haittaa. – Ai, ai! Kukas on antanut ministerille luvan ajatella oman maamme etua? Eurohan luotiin yhteisvaltuutta-alueeksi tarkoituksena pitää silmällä nimenomaan koko Euroopan yhteistä etua. Kun kansallista etua kuitenkin kaikesta huolimatta (ja kaikkien valheiden vastaisesti) ajatellaan, huomion arvoista on seuraava: euro on pysynyt koossa vain siksi, että yhteisvaluuttaan kuulumisesta on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa tärkeimmille ja suurimmille eurovaltioille.

Euro on tähänkin mennessä pysynyt koossa vain voimalla ja vallalla, kun siitä on ollut nettohyötyä rikkaimmille ja parhaiten menestyville maille. Mutta nyt euroon kuulumisesta on niillekin jo selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi Suomelle koituvat haitat ovat tätä nykyä suuremmat kuin hyödyt, ja myös yhteiset hyötynäkökohdat ovat kuihtuneet olemattomiin verrattuina niihin suuriin ongelmiin, joita yhteisestä valuutasta seuraa myös tulevaisuudessa.

Vanha(sen) valta horjuu ikuisesti

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan maailmankaikkeudessa oleva energia pyrkii kohti tasapainotilaa. Matti Vanhanen näyttää kumonneen tämän luonnonlain, sillä hänen horjumisensa jatkuu ja jatkuu.

Kiinnostavaa vaalirahoitusskandaalissa on enää vain se, paljonko suomalaisten korvat kestävät selityksiä ja muuta hölinää. Vanhasen mukaan vaalirahojen ottaminen Nova Groupilta ei taaskaan ”ollut laitonta”, vaikka keskusrikospoliisi juuri totesi, että ”vaalituen antaminen keskustalle oli rikollista”.

Vanhanen & co. eivät näytä ymmärtävän, ettei laki ole nyt se linja, jossa liikutaan. Luottamuksen ei pitäisi kestää moraalittomuutta, eikä poliitikkoa pidä pultata virkaan vain sillä perusteella, että hän ”ei riko lakia”. Tätä jatkuvaa päkittämistä voidaan pitää jo eräänlaisena hyökkäyksenä kansanvaltaa vastaan aivan samoin kuin Kehittyvien Maakuntien Suomessa toimineen porukan halukkuutta asettua ehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Talousrikoksista seuraa usein liiketoimintakielto. Poliittisista rötöksistä voisi laittaa joksikin aikaa poliittiseen toimintakieltoon.

Paikkaansa pitääkin yleishavainto: aina kun joku väittää toimintansa olevan ”täysin laillista” tai että se ”ei ole ainakaan laitonta”, se on mitä ilmeisimmin moraalitonta. Maassamme vallitseva herraviha saa valitettavasti aikaan sen, että kansalaiset kokevat rötöksien tekijät helposti kumppaneikseen. Väärintekijät mielletään kansalaisten kavereiksi: siinä vasta reilu tyyppi, melkein kohtalotoveri, kun kärsii viranomaisten vainosta kuin mies!

Juuri tämä kompleksinen perinne on johtanut siihen, että Suomessa on nykyisen kaltaiset paskat poliitikot. Tai sitten syynä on se, ettei nousukkaiden sumasta kerta kaikkiaan löydy parempia. En kyllä tajua, mikä puolue huolii kyseiset mafiaveljet ja oman pesän likaajat listoilleen. Myös Antti Kaikkosen tanssahtelut populistina, joka kahmaisi vähävaraisilta vuokralaisilta 42 000 euroa, ovat toivon mukaan pysyvästi ohi.

Kun nyt tuore tutkimus valistaa, että ”suomalaiset haluavat lisää valtaa politiikassa”, tulos on helppo ymmärtää. Vaikutusvallattomuuden tunne iskee ehkä juuri silloin, kun valtiojohdon omassa piirissä vallitsee täydellinen anarkia, ja hallituksen olisi pitänyt erota jo aikoja sitten.

Demokratian ikävä tulee puseroon muistakin syistä. Sananvapaus, yksityisyydensuoja, kansallinen itsemääräämisoikeus: all gone! Kuin kohtalon ivaa on, että eilen nimitettiin virkaansa myös Euroopan unionin uudet komissaarit. Heitä ei kuitenkaan valitse Euroopan parlamentti. Euroopan parlamentti ei voi myöskään erottaa heitä. Ja silti aloitteet EU:ssa tekee juuri komissio eli nuo 27 salkkukaupalla virkoihinsa puliveivattua komissaaria. Harmillista on, että kaiken tämän keskellä suomalaiset eivät edes tiedä, miten vähiin kansallinen itsemääräämisoikeutemme on kuihtunut.

Samalla kun maassamme pitäisi parantaa työllisyyttä ja hillitä valtionvelkaa, suuret ruorimiehet pohtivat, kuka johtaa puoluetta! Siinä muutama syy, joiden vuoksi julkaisin niin Kansanvallan varkaat kuin Työttömän kuolemankin.

Komissaarinsalkut koplattiin jälleen

Kaleva-lehden uutinen EU:n komissaarinsalkkujen jaosta iloitsee, että keskustan Olli Rehn nimitettiin tärkeänä pidettyyn talouskomissaarin virkaan. Salkkua sanotaan painavaksi, minkä jokainen lama-aikana varmasti ymmärtää. Suomelle nimitys oli lohdutus siitä, että ketään suomalaista ei kelpuutettu liittopresidentiksi eikä EU:n ulkoministeriksi. Rehnille virka oli palkinto siitä, että hän jo laajentumiskomissaarina edisti kuuliaisesti Turkin liittämistä Euroopan unioniin, vaikka se ei ole EU:n eikä Suomen etujen mukaista.

Suomalaiset olivat huippuvirkojen nimitysruletissa täysin ulalla siitä, mikä maamme arvo ja asema Euroopan unionissa on. Väärästä omastakuvasta kertoi se, että suomalaiset kuvittelivat voivansa työntää Paavo Lipposen tai Alexander Stubbin johonkin unionin johtotehtävään. Myös taktiikka oli väärä. Kun liittopresidentiksi tai ulkoministeriksi tarjottiin montaa henkilöä, suomalaisille vastattiin, ettei Suomella ole ketään selkeää ehdokasta.

EU:n salkkukauppa ei ole vain lapsellista vaan myös poliittisesti vääristynyttä. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vaihdetaan muutamien pääbyrokraattien asemiin etäisessä organisaatiossa. Liittopresidentin ja ulkoministerin salkuista käytävä kädenvääntö on juuri sellaista peliä, jossa suomalaisten yhteiset, suuria kansanjoukkoja koskevat edut vaihdetaan jonkun suomalaisen sattumavirkamiehen henkilökohtaiseen asemaan byrokraattisessa laitoksessa. Eli kunhan joku Lipposen tapainen energialobbari saisi EU-salkun, ollaan valmiit panemaan muiden suomalaisten demokraattiset oikeudet ja itsenäisyys myyntiin, aivan kuten ”integraatiota tihentävässä” sananvapauden kahlitsemisessa on käynyt ja yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa käy.

Kansalaisia puolestaan hallitaan ja tyynnytellään uhittelemalla, kuinka suurien haasteiden ja tehtävien edessä komissaarit painiskelevat, ja korostamalla ettei niissä kehissä joka poika pärjää. Näin kansalaisilta ostetaan myötätuntoa ja luottamusta, melkeinpä sääliäkin, EU:n byrokraateille. Kiintoisa on myös komissaarien valintaprosessi: ”Barroso kierrättää”, ”Barroso täyttää”, salkkua ”puuhataan” jollekulle ja niin edelleen. – Kahdenkymmenenseitsemän tehtäviinsä koplatun käsissä on koko unionin johto.

Totalitarismit voi tunnistaa siitä, että niissä politiikkaa tehdään sillä perusteella, mikä tukee byrokraattien kiinnittymistä vallankahvaan. Henkilökohtaiset edut asetetaan oman maan etujen edelle. Eivät komissaarit lähde maansa etua edistämään vaan ”EU:n yhteistä etua” ja tietysti poliittista uraansa. Huolestuttavaa on sekin, että oman maan edun ajatellaan huipentuvan vain jonkin yksittäisen virkamiehen asemaan komissiossa. Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei ole kuitenkaan järkevää. Siinä tulee pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää.

Nato – Otan

Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan eli Gruusiaan on kulunut kaksi viikkoa, ja maamme ulkopoliittinen johto on palannut virkeänä olympialaisista. Herättyään tarpeeksi monta kertaa pahasta unesta ovat sitkeimmätkin idealistit joutuneet myöntämään muutamia tosiasioita. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani ottanut kantaa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta, joten en toista mielipiteitäni enää tässä; en halua vaikuttaa sellaiselta paikalleen juuttuneelta LP-levyltä, jonka mukaan Nato-jäsenyyden harkitseminen on aina ”seuraavan hallituksen asia”.

Olli Rehn on Euroopan unionin laajentumiskomissaari, jonka ammattina on hitsata Euroopan unionia ja Turkkia yhteen. Minä en tiedä, mitä hän yhdistymisen tarpeellisuudesta itse ajattelee. Mutta hän on sellaisessa asemassa, jossa hän joutuu tuota tehtävää suorittamaan. Niinpä hän myös eri mieltä ollessaan saattaa yrittää paeta erään usein esitetyn lausahduksen taakse, jonne monet muutkin menevät piiloon, kun joutuvat tekemään jotain huonosti harkittua tai peräti oman tahdon vastaista: ”Työtähän minä vain teen!”

Toiminnan työluonteen uskotaan siis pyhittävän kaiken ja vapauttavan vastuusta. Ja mitäpä vastuuta vaivaisilla EU-komissaareilla olisikaan, sillä määräyksethän tulevat korkealta heidän yläpuoleltaan eli jäsenvaltioiden kansalaisilta, eikö vain? Meidän keskuudessamme puolestaan vallitsee vahva yksimielisyys Turkin EU-jäsenyyden välttämättömyydestä, eikö vain? Koska itse en ajattele näin, en ole antanut paljoakaan arvoa Olli Rehnin ponnistuksille.

Mutta Olli Rehnillä näyttää olevan hermot. Länsi-Savon haastattelussa hän toteaa, että Georgian kriisi saattaa olla Euroopan turvallisuuspolitiikan käännekohta. Hän siis reagoi. Koska historioitsijat ja hyvämuistiset ihmiset osaavat ulkoa sen, mitä Venäjä sai aikaan Suomessa 1939, Unkarissa 1956, Tšekkoslovakiassa 1968, Afganistanissa 1979, Iranissa 1984, Tšetšeniassa 1994 ja nyt Georgiassa, en väittäisi, että Georgian kriisi mikään käännekohta on. Venäjä polkee naapureitaan. Niin on ollut aina. Haaveilijat ovat vain itse kuvitelleet jotain muuta. Rehnin kannanotto on siis käännekohta hänen omassa mielipiteenmuodostuksessaan.


Ämpyilyä

Turkki on Nato-maa, ja siksi Yhdysvallat ajaa Turkkia EU:hun. Mutta ihmeellistä on, ettei sekään aja EU-Suomea vastavuoroisesti Natoon. Emmekö kelpaa sinne? Olemmeko arvottomia? Totuus asiassa lienee seuraava: Turkin turvallisuuspoliittinen asema on paljon parempi kuin Suomen, eikä Turkkiin ole uskaltanut siitä syystä hyökätä kukaan. Jos Georgia olisi ollut Naton jäsen, Venäjä ei olisi hyökännyt myöskään sinne pelätessään pitkälle meneviä seurauksia. Ja samasta syystä Viron toissa keväinen patsaskiista ei johtanut sotaan, vaan Venäjä tyytyi vain lietsomaan vironvenäläisiä maahanmuuttajia mellakoihin. Lohduton totuus on, että turvallisuuspoliittisesti Turkki on sopivampi EU:hun kuin EU:n jäsen Suomi on nyt Natoon.

Rehnin kanssa samoille linjoille on asettunut myös Alexander Stubb, jonka mukaan ”Venäjän isku muutti maailmaa”. Omasta mielestäni se ei muuttanut maailmaa mutta vahingoitti kylläkin monien gruusialaisten elämää. Sen sijaan maailma on ihan samanlainen kuin ennenkin, mikäli ”maailmalla” tarkoitetaan sitä, että valtioiden olemassaolo perustuu valtapolitiikkaan. Ja Rehniä ja Stubbia säestää vielä Häkä, jonka mukaan ”ilmapiiri on totaalisesti muuttunut”. Tätä ihmettelyä, jahkailua, hämmennystä ja taivastelua sekä siihen liittyvää näkemystä, että Suomi ei voi – ei missään tapauksessa – hakea jäseneksi Natoon, koska me jo tavallaan olemme siellä, vaikka emme olekaan, sanotaan murteellisesti ämpyilyksi.

Myös EU:n huippukokouksissa käytössä oleva kahden lautasen malli selittyy sillä, että Tarjan tehtävänä on huutaa apua ja Matin pyytää anteeksi. Kun pyytää tavan takaa anteeksi, voi lisätä sanomisiinsa dynamiikkaa: esimerkiksi tämän uutisen mukaan Matti ”Vanhanen jyrähti Venäjälle”, vaikka tosiasiassa hän sanoi olevan ”pettymys, että sotilaallisen voiman käyttö on vielä tänä päivänä osa Venäjän ulkopolitiikkaa”. Ja sitten tulivat korulauseet siitä, että ”EU:n pitäisi kuitenkin pidättäytyä Venäjään kohdistuvista rangaistuksista Kaukasian kriisin jälkiselvittelyssä”, että ”rangaistukset ja pakotteet, puhumattakaan välirikosta eivät ole oikea tie” ja että Kaukasian tapahtumat ”eivät aiheuta tarkistuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan”. Näin sanotaan vain siksi, etteivät suomalaiset näyttäisi olevan kuin kusi sukassa, vaikka ovatkin.

Tällaista sanankäyttö on juuri siksi, että poliitikot pelkäävät. Heidän lauseensa eivät siis kerro totuutta. Ne ovat diplomatiaa, jolla liennytetään tilannetta ja muokataan sitä. Tavoitteena on mielistellä Venäjää. Diplomatialla ei ole kuitenkaan uskottavuutta edes vastustajan silmissä, jos sen takana ei ole voimakäyttöpotentiaalia. Suomella ei ole. Sitä, miten asiat oikeasti ovat, ei voida sanoa, koska mitään todellista turvallisuustaetta ei ole ja ruuti ei ole kuivaa. Myöskään yliopistolta ei näytä löytyvän ketään arvostelukykyistä ja tarpeeksi analyyttista tutkijaa, joka ei olisi poliittisessa talutusnuorassa – ja armeijan tai ulkoministeriön virkamiehistä ei saa hohtimillakaan mitään irti. Haluaisin itse nähdä, missä se paljon puhuttu Nato-optio oikein on – Valtionarkistossako, jossa pidettiin muun muassa YYA-sopimusta?

Pelko tekee ihmisestä hiiren. Ulkomailla tätä sanotaan suomettumiseksi. EU-maissa on ihmetelty jo kauan, miksi Suomi ei hae Naton jäseneksi. EU-maista Naton ulkopuolella ovat vain Irlanti ja Itävalta, jossa perustuslaki säädettiin Saksan pelossa sellaiseksi, että se kieltää sotilasliitot. Myös Itävallan liittoutumattomuus perustuu vanhentuneeseen politiikkaan. Lisäksi Natosta ulkona ovat Ruotsi ja Suomi. Jos Ruotsi hakisi Naton jäseneksi, Venäjä lukisi Suomen omaksi liittolaisekseen. Venäjälläkin ihmetellään, miksi Suomi ei käytä tilaisuuttaan hakeutua Natoon, vaikka maallemme olisi siitä hyötyä. Esimerkiksi Tanska ei ole koskaan joutunut kärsimään Nato-jäsenyydestään, ja kansainvälisissä Nato-operaatioissa, kuten Irakin sodassa, sillä oli vain 400 sotilaan yksikkö, joka vastaa pientä vartiointiliikettä ja alittaa niiden suomalaisten rauhanturvaajien määrän, jotka toimivat nykyään Nato-johdetuissa tehtävissä.


Shakkia

Pelaatteko shakkia? Silloin on tarpeen nähdä pelipöytä vastustajan kannalta. Jos menemme hetkeksi itärajan taakse ja katselemme sieltä länteen, tilanne on seuraava: Suomen ja Venäjän välistä rajaa ei sotilaspoliittisesti ole olemassa, vaan se on ylitettävissä helposti. Ensimmäinen vastaan tuleva luonnollinen raja on Pohjanlahti, ja ensimmäinen sähköaita kulkee Suomen ja Norjan välillä.

Myös Timo Soinin ehdoton Nato-vastaisuus on karisemassa pois, ja hän enää epäili Ylen äskettäisessä haastattelussa sitä, ”kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1300 kilometriä Venäjän kanssa?” Totuus on, että nykytilanteessa meillä on toiseksi pisin maaraja Naton kanssa, ja sitäkin pitää valvoa. Olisi siis parempi, että Nato-raja ja Venäjän vastainen raja olisivat samassa paikassa. Sillä shakinpelaaja ei koskaan paljasta seuraavaa siirtoaan.

Entä mikä siellä Venäjällä sitten niin pelottavaa ja pahaa on? Lue esimerkiksi tästä. Vihreät, Vasemmistoliitto ja muut entiset kommunistit, jotka aina vastustavat kaikkea sellaista, mikä oikeasti on hyvää, näkevät kuitenkin edelleen länsiliittoutumisen pahana ja kaipaavat Venäjän syliin, vaikka se ihana kommunismi kaatui siellä jo vuonna 1991.