27. marraskuuta 2020

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikeimmin saatavin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikeimmin saatavin. Miksi?

Kysynnän ja tarjonnan laki. Mutta se ei selitä tässä tapauksessa kaikkea.

Kukapa ei muistaisi tapaa, jolla ex-ministeri Hanna Kosonen (kesk.) alkoi ahdistella kirjani Totuus kiihottaa julkaisijaa Suomen Perustaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä väitteenään se, että kirjani ei edistä ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta”. Lopulta ministeriö perikin kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan takaisin ajatuspajalta.

https://kirjasaatio.fi/files/output/57440/jukka-hankamaki-totuus-kiihottaa-suomen-perusta.pdfNäin tehtiin siitä huolimatta, että tutkimustoiminnan tulee olla arvovapaata. Myöskään laista ei voida johdella vaatimuksia minkään tarkoitusperien edistämiseksi tutkimuksissa.

Sittemmin tekaistut väitteet ”häirinnästä” ja ”syrjinnästä” olen osoittanut perättömiksi oikeuskanslerille osoittamissani kahdessa kanteluasiakirjassa. Kantelukirjelmäni voi lukea täältä ja täältä sekä asiaan liittyvät muut kirjoitukseni täältä ja täältä. Laajemman tilannekatsaukseni voi lukea täältä

Esimerkiksi yhdenvertaisuuslain arvosteleminen ei ole lain rikkomista, eikä kriittinen arvio feminismistä ole syrjintää vaan toisenlaisen yhteiskuntatulkinnan esittämistä. Perustellun yhteiskuntafilosofian julkaiseminen ei ole ihmisoikeusrikos, niin kuin palohälytyksen tekeminenkään ei ole häirintää.

Viime keväästä asti jatkuneen kohun käynnistivät alun perin vihervasemmiston sissit, jotka alkoivat levittää panettelevia arvioita mediatutkimuksestani Twitterissä. Toimittajiin ne upposivat kuin häkä. Niinpä valtamedia alkoi lavastaa kirjastani ”naisvastaista” ja jopa ”naisvihamielistä” kirjoittelussaan. Koska suuri osa toimittajakunnasta ja valtaosa toimittajiksi opiskelevista on todellakin tätä nykyä naisia, oli mediakritiikkini tietenkin helppoa kääntää ”naisvastaisuudeksi”. Naistoimittajia ja feminismiä arvostellessani tulin arvostelleeksi samalla myös naisia. Samalla tavoin olen tosin kritisoinut kaikkia vihervasemmiston etäispäätteitä, myös niitä, jotka ovat sattuneet olemaan miehiä, joten se tasa-arvosta.

Mitä sitten sanoin? Osoitin muun muassa, että naiset saavat runsaasti julkisuutta kuvalehtijournalismissa. Helsingin Sanomien tapa tasailla miesten ja naisten määräedustusta jutuissaan on puolestaan hullunkurista. Tasa-arvonhan pitäisi olla filosofisesti katsoen sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Myös journalistiikassa sukupuoliedustuksen pitäisi perustua uutisarvoon eikä sukupuolten tasajakoon, kuten nyt Helsingin Sanomissa.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät sinänsäkään kelpaa filosofian ihanteiksi eivätkä oikeudenmukaisuuden takeiksi. Oikeudenmukaista olisi meritokratia, eli etujen tai oikeuksien tasapainoinen suhde ansioihin ja kykyihin, mutta asian filosofisesta puolesta eivät kirjaani arvioineet toimittajat ja ministeriön virkamiehet ymmärtäneet mitään. En siis aio ottaa vastuuta enkä myöskään kärsiä heidän ajatusvirheistään.

Jos kyse olisi ollut perustellusta kritiikistä, olisin toki ottanut sen vastaan. Mutta ministeriön ja median asenne osoittaa vihamielisyyttä ja tunkkaista tukahduttamispolitiikkaa, joka kertoo valtaapitävien kyvyttömyydestä ymmärtää tiedepoliittista arvosteluani. Juuri tämä teki kirjani kohtelusta pelkkää mielivaltaa ja osoitti julkaisijaan sekä minuun kohdistettua henkilökohtaista aggressiota.

Mitä taas häirinnän yleisilmiöön tulee, olen edelleenkin sitä mieltä, että ihmiskunta on olemassa siksi, että ihmiset maapallolla tekevät seksuaalisia aloitteita, joita tosin naisväki on alkanut entistä aktiivisemmin pitää ”häirintänä”.”Häirintää” koskevat syytökset ovat väitteideni mukaisesti sukupuolisen vallan ilmauksia, ja näkökantani on tulos perusteellisesta tutkimuksesta. Mikäli joku kokee tutkimustulosteni häiritsevän itseään, on kyseisen tahon antenneissa jotakin pahasti vialla. Sitä paitsi häiriöiden aiheuttaminen systeemeihin ja totuttuihin ajatuskulkuihin on filosofian nimenomainen ihanne eikä mikään pahe.

Alkaessaan läimäytellä kirjaani sukupuoliargumentilla feministit, media ja kilpailevat puolueet tulivat tunnustaneiksi esittämäni mediakritiikin täysin oikeaksi. Selvimmin motiivinsa paljasti Helsingin Sanomien Juho Typpö, joka kirjoitti, että ”[p]uolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” Tästä siis oli kyse: valtamedian halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta verukkeella kuin verukkeella.

Perussuomalaisten esittämän ja suureksi osaksi ansaitun maahanmuuttokritiikin Sanomien mediat olivat jo aiemmin julistaneet ”rasismiksi”. Näyttääkin siltä, että perussuomalaisena ei voi sanoa enää mitään edes tieteen näkökulmasta joutumatta ankarien syytösten ja vääristelyjen kohteeksi. Toimittajat pyrkivät salaamaan ja torjumaan kirjani tosiasiallisen sisällön peläten antautumista väittelyyn valtamedian epäluotettavuudesta, mikä edustaa valemedian toimintatapaa laajemminkin.

Kostonhaluisella repimisellään valtamedia halusi luoda mielikuvan, että mediaa ei voisi voittaa, vaan tieteilijöiden ja poliitikkojen pitää jatkossakin antautua myötäilemään toimittajia, jotka toimivat julkisuuden portinvartijoina ja haluavat päättää myös tieteellisten totuuksien sisällöistä. Toimittajien pyrkimystä sekaantua tieteen ja politiikan sisältöihin sekä yrityksiä jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin olin kutsunut tutkimuksessani julkisuuden orkestroimiseksi.

Eräs syy kirjani kohtaamiin myrkyllisiin arvioihin oli se, että olin osoittanut Helsingin Sanomien harjoittaman mielipiteiden muokkauksen suoranaiseksi propagandaksi kolmessa seksuaali- ja sukupuolipoliittisessa asiassa. Olin näyttänyt toteen, että Hesari paukuttaa ihmisten päähän toimituksen omia tarkoitusperiä truutatessaan translakia, ajaessaan ”Suostumus2018”-hanketta ja liputtaessaan ”Me Too” -kampanjan puolesta. Totta kai kritiikkini koski toimittajiin. Valheen poluilla hoiperrellessaan lehti oli päätynyt kuilun partaalle.

En kuitenkaan vihannut enkä kaikesta kohtaamastani syyttelystä huolimatta edelleenkään vihaa naisia. Sen sijaan olin arvostellut feminismiä ja sen ympärille punottua identeettipoliittista nyöritystä, jolla naisia klusteroidaan poliittiseen vihervasemmistoon, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset. 

Mitä se väitetty ”naisvastaisuus” sitten oikein oli? Ei ole naisten vastustamista se, että me miehet otamme vastuuta valtakuntamme turvallisuudesta, suoritamme miehisen tehtävämme ja pidämme maahamme tunkeutuvat laittomat maahanmuuttajat pois näiltä tiluksilta, jotta he eivät pääsisi tekemään rötöksiään täällä. Kannatan tasa-arvon vuoksi toki myös naisten asevelvollisuutta. Maanpuolustusvelvollisiahan ovat perustuslain mukaan kaikki Suomen kansalaiset, vaikka sitä on nykyaikana vaikea uskoa etenkin kun katsoo hallituksen toimintaa.

Käsittääkseni median kohina kirjani luulotellusta ”naisvastaisuudesta” oli raihnainen yritys kääntää huomio pois teokseni pääsisällöstä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kirjani on ylivoimaisesti parasta ja vastaansanomattominta, mitä Suomessa on tietokirjallisuuden alalla tällä vuosituhannella julkaistu. Ja tämän kaiken joudun totuuden nimissä toteamaan, vaikka yritänkin suhtautua omaan kirjaani niin vähäeleisesti ja vaatimattomasti kuin mahdollista.

”Naisvastaisuudesta” jauhaminen oli tietysti myös homoseksuaalisuuttani vastaan kohdistettu hyökkäys. Sen arveltiin ilmeisesti toimivan, sillä onhan kaljupäisestä homofilosofista helposti lavastettavissa paternalistinen misogynisti, kun ei ole heittäytymässä kontalleen naisten hameenhelmojen alle. Riippumattomuuteni sukupuolisen vallankäytön totutuista kaavoista on tosiasiassa luonut minulle ihanteellisen näköalapaikan, jolta olen voinut arvioida sukupuolten mediasotaa analyyttisen tieteellisesti ja puolueettomasti. Ja siitä minua nyt siis haukuttiin.

Moitteet olivat pinnallisia ja mielettömiä. Myös sosiaalipsykologiasta tohtoriksi väitelleenä tiedän toki, että kaikissa ihmisissä on naisellisia ja miehekkäitä piirteitä, ja sen vuoksi naisviha olisi tavallaan itsensä kieltämistä. Jungilaisittain sanoen: animansa kiistäminen olisi kuin vihaisi itseään. Luulette kai, että tämän kaiken tiedostaessani lankeaisin itse siihen?

Päinvastoin. ”Naisvihaajaksi” lavastamalla media pyrki vetämään maton altani, heikentämään mahdollista vaalikannatustani, käyttämään minusta ja kirjastani mustamaalaamaansa irvikuvaa Perussuomalaisten puoluekannatuksen heikentämiseen sekä vipuamaan minua pois puolueesta ja ajatuspajan toiminnasta. Mikä hirmuinen tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden loukkaus se olikaan, mutta tästä media ei kohise mitään! Ei myöskään ajatuspajaan kohdistetusta häirinnästä ja syrjinnästä, jonka objektiivisena näyttönä on taloudellinen kiristys.

Puolue taas hätääntyi turhaan hypätessään median kelkkaan ja kiistäessään kirjani julkisesti sekä poistamalla sen Suomen Perustan nettisivuilta ja saatavilta. Toisaalta vika ei ollut puolueen eikä Perustan vaan opetusministeriön, joka piti Colttia perussuomalaisten ohimolla ja uhkasi ajatuspajaa taloudellisella painostuksella. Niinpä puoluejohdolle ei jäänyt oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin valita median tarjoaminen vaihtoehtojen välillä: joko totuusteoreettikko Hankamäki tai naiskannatus. Ja he valitsivat tietenkin jälkimmäisen.

Tämän kuvion ymmärtäessään naiset saattavat tosin valita Hankamäen. Mitään ristiriitaa ei nimittäin oikeasti ole. Eihän kirjanikaan ollut mikään sukupuolipoliittinen teos vaan tiukka analyysi median ja monikulttuuri-ideologian vispilänkaupasta!

Tutkimustoiminnan taloudellinen ehdollistaminen ja kiristäminen on henkistä inkvisitiota, jonka ei pitäisi kuulua länsimaiseen oikeusvaltioon. Tarkat perusteluni voi lukea oikeuskanslerille osoittamistani kanteluista, jotka löytyvät täältä ja täältä

Ne ovat yhtä kumoamattomia kuin kirjankin, ja ehkä siksi vastaus viipyy. Luotan täysin oikeuskanslerinviraston haluun tehdä oikeudenmukainen päätös, sillä onhan apulaisoikeuskanslerina Mikko Puumalainen, ja Tuomas Pöystinkin taustat voitte helposti tarkistaa. Kielteinen päätös osoittaisi oikeaksi teoksessa esittämäni arvostelun: perussuomalaisilla ihmisillä ei ole yhdenvertaista oikeusturvaa. Poliittisilta vastustajilta tilatut arviot puolestaan ovat mitättömiä, ja järkevimmän asiantuntija-analyysin voi edelleen lukea professori Timo Vihavaisen blogista täältä. Myös PS-naiset ovat kirjaani perehdyttyään myöntäneet kirjani ansiot laajalti; esimerkkinä vaikkapa Johanna Sirén-Kaplasin kirjoitus.

Kirjani sensuroimisen, perusoikeuksieni kiistämisen ja poliittisten vapauksieni takavarikoimisen pitäisi olla pääuutinen kaikkialla. Valtamedia ei kuitenkaan päästänyt minua vastaamaan perättömiin väitteisiinsä edes valtiollisesti rahoitetun Yleisradion kuvaruudussa vaan laittoi puoluejohdon vastaamaan ihan vain kylvääkseen eripuraa Perussuomalaisiin. Voin kuitenkin vakuuttaa, etten ole riitelevää tyyppiä vaan pysyn siinä, minkä olen hyväksi harkinnut, eikä minulla ole syytä muuttaa ajatuksiani tai näkemyksiäni millään tavalla.

Sensuroiminen ja valtamedian pieksemäksi päätyminen ovat monien mielestä pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Omasta mielestäni se on parasta, mitä filosofille voi tapahtua. Valtaan perustuva tukahduttamispolitiikka kertoo sensuroitujen näkemysten merkityksestä ja korkeasta laadusta sekä siitä, että ajattelun- ja sananvapautta polkevien politikoinnissa on jotakin pahasti vialla, kun se ei kritiikkiä kestä vaan erimielisiin käsityksiin vastataan vallalla.

Niinpä todellinen skandaalin aihe on filosofisen mediakritiikin sensurointi ja tutkimusyksikön taloudellinen kiristys. Eihän puoluetukeakaan myönnetä tai kiistetä sillä perusteella, mitä puolue kirjoittaa ohjelmiinsa, vaan tuki kuuluu yhdenvertaisesti kaikille. Muu veisi pohjan vapaalta poliittiselta toiminnalta. Vielä vähemmän ministeriöllä on oikeutta puuttua tutkimustoiminnan sisältöihin. Ministeriön harjoittama normatiivinen ja kurinpidollinen lähestymistapa osoittaa infantiilia ahdasmielisyyttä, jonka pitäisi olla filosofiassa ja tieteessä täysin tuntematonta mutta joka nyt on saattanut ministeriön toiminnan historialliseen häpeään.

Eräs mediaa vaivaavan sairauden oire on myös toimittajien nykyinen totuusjahti, joka on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä totuuden luonteesta on ajateltu viime aikojen tieteenfilosofiassa. Tarkemmat perustelut esitän kirjani ensimmäisessä luvussa. Teostanihan voi ladata täältä (odota hetki latautumista ja tallenna PDF).

Ja sitten tämän päivän tärkeisiin uutisiin.

Helsingin sosiaalidemokraattinen apulaispormestari Nasima Razmyar myönsi tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan kirjalle, jossa käsiteltiin tanssin kieltämisen historiaa. Tanssimisen muun muassa katsottiin sota-aikana loukkaavan rintamalla taistelevia miehiä, ja sukupuolipoliittinen näkökulma oli esillä myös kirjan sisältämissä arvioissa siitä, ”kuka naisen kehon omistaa”.

Pölyttyneiden tanssikieltojen sijasta nykyajassa olisi tärkeämpääkin pohdittavaa, koskien esimerkiksi kirjojen kieltämistä ja sananvapauden syövyttämistä, mutta siitä huolimatta mitättömälle aiheelle pormestaroitiin 30 000 euroa verovapaata rahaa.

Marko Tikka kuului trioon, joka julkaisi muutama vuosi sitten syytöskirjan nimeltä Suomalaiset fasistit Mustan sarastuksen airuet. Arvostelin teoksen puolueellisuutta omassa kirjassani Totuus kiihottaa Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (s. 153–154).

Palkitseminen osoitti tänäkin vuonna, että kustantamot, valtamedian harjoittama kirjallisuuskritiikki ja palkitseminen ovat vihervasemmistolaisen ja feministisen ideologian nyrkissä. Vai mitä arvelette siitä, että Suomen Kirjasäätiö nimesi palkitun teoksen valitsijaksi vasemmistolaisen aktiivipoliitikon ja viranhaltijan, joka tiedetään feministiksi? Palkittu teos oli tarjolla olleista vasemmistolaisin.

Tämä puolueellisuus on nyt ilmeisesti kulttuuri- ja opetusministeriön tasa-arvopolitiikan mukaista, sillä kilpailun järjestävä Kirjasäätiö saa valtaosan rahoituksestaan nimenomaan ministerön verovaroista, joilla tällä tavoin tuetaan vasemmistolaista kirjallisuutta.

Kaunokirjallisuuden palkintolautakunnan puheenjohtajaksi Kirjasäätiö nimesi vihreiden entisen kansanedustajan, Johanna Sumuvuoren. Oikeistolaiseksi tiedettyjä poliitikkoja raadeissa ei ollut. 

Mutta miksi ylipäänsä palkita joka vuosi uutta teosta, kun Akateemisen Kirjakaupan mainoksesta päätellen viime vuonna palkittu teoskin, Patjim Statovcin Bolla, on edelleen suureksi osaksi myymättä. Nyt sitä kaupitellaan 9,90 euron alennushintaan.

Sen sijaan omien kirjojeni hinnat eivät koskaan laske. Painokset ovat olleet alun alkaenkin pieniä, ja Totuus kiihottaa -kirjan vaatimaton painos on edelleen ajatuspajan kassakaapissa. Minulla itselläni on muutamia tekijänkappaleita, joiden antikvaarinen keräilyarvo saattaa olla jonkin ajan kuluttua 5001000 euroa niteeltä johtuen teoksen harvinaisuudesta ja siihen kohdistetusta vainosta. Vihatuksi joutuminen luo ja ilmaisee arvoa.

 

Kirjoituksiani teoksen ”Totuus kiihottaa” mediakäsittelyistä

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa Mitä sanon mediatutkimuksessani?

 

Kirjoituksiani kirjallisuuspalkinnoista ja kirjallisuuspolitiikasta

Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

18. marraskuuta 2020

Hallitus romuttamassa asumisoikeuslain – Esitys kumottava heti

Vihervasemmistolainen hallitus on jättänyt eduskunnan hyväksyttäväksi esityksensä asumisoikeuslainsäädännön muuttamiseksi (HE 189/2020). Entinen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) veti keväällä 2019 aloitteen pois juuri ennen vaaleja laajan kansalaisvastarinnan vuoksi. Sen sijaan nykyinen hallitus on viemässä hankkeen läpi ASO-talojen omistaja- ja rakentajayhtiöiden painostuksesta johtuen.

Uudistuksen keskeisiä asiakohtia ovat omistajayhtiöille tarjottu mahdollisuus myydä asumisoikeusasuntoja omistusasunnoiksi, jonotusnumerojärjestelmästä luopuminen sekä siirtyminen tarveharkinnalla tapahtuvaan asuntojen jakoon.

Ympäristöministeriössä valmisteltavana olevan asumisoikeuslain uudistuksen lausuntopyyntö (VN/5985/2019) löytyy täältä.  Kansalaisille tarjottiin mahdollisuutta ilmaista mielipiteensä Lausuntopalvelussa, jossa aktiivisimmin esiintyivät tosin omistajayhtiöt ja niiden edustajat.

Hallitus laittoi asian lausuntokierrokselle kesän ajaksi, jotta kansalaiset eivät huomaisi ottaa siihen kantaa. Aika meni umpeen heinäkuun puolivälissä. Kirjoitin itse kannanottoni Lausuntopalveluun, ja se löytyy tämän linkin takaa.

Tässä kirjoituksessa esitän perusteluni sille, miksi ASO-lainsäädäntöä ei saa muuttaa eikä huonontaa asukkaiden tappioksi.


1. Jonotusnumerojärjestelmästä luopuminen olisi lyönti kansalaisten naamatauluun

Hallitus esittää, että asumisoikeusasuntojen jakoperiaatteet muutettaisiin järjestysnumeroon perustuvasta järjestelmästä tarveharkintaisiksi.

Tämä olisi räikeä vääryys niitä hakijoita kohtaan, jotka ovat jonottaneet ASO-asuntoa jo vuosia. Eteneminen jonossa on ollut kituliasta, ja lainmuutoksella hallitus vetäisi maton kaikkien niiden alta, jotka ovat edenneet jonossa saamatta kuitenkaan vielä asuntoa.

Kunnalliset vuokra-asunnot jaetaan jo sosiaalisin perustein ja tarveharkinnalla, joten ASO-asuntoja ei pidä saattaa samantyyppisen mallin piiriin. ASO-asuminen on ollut käytännössä ainoa mahdollisuus hankkia asunto, mikäli rahat eivät riitä omistusasuntoon ja sosiaaliset perusteet eivät täyty vuokra-asuntoa haettaessa.

Niinpä jonotusjärjestelmää ei pidä lopettaa eikä korvata tarveharkintaan perustuvalla järjestelmällä. On huomattava, että hakemisen perusteenahan on myös ASO-asuntojen kohdalla asukkaan tarve, jonka tosin voi määritellä asukas itse. Viranomais- tai omistajayhtiölähtöisen tarveharkinnan huomioon ottaminen jakoperusteena merkitsisi päätösvallan siirtämistä kansalaisilta itseltään ratkaisuvaltaa käyttäville instituutioille, mikä olisi epädemokraattista.

En pidä lainmuutosta hyväksyttävänä myöskään siten, että järjestysnumerot pysyisivät voimassa ehdotetun siirtymäkauden mukaisesti kaksi ja puoli vuotta. Esimerkiksi Helsingissä on jaettu noin 250 000 järjestysnumeroa, ja toiveidensa mukaisen asunnon voivat saada noin puolivälissä olevat. Lainmuutos kohtelisi kaltoin yli sataa tuhatta muuta hakijaa, jos ovi vedettäisiin nenän edestä kiinni.

Uusia säädöksiä sovellettaisiin vuoden 2023 alusta alkaen, ja järjestysnumerot olisivat voimassa 31.8.2023 asti, jolloin jono pantaisiin poikki. Tämä on ympäristöministeriön tiedotteen mukaan ”asukasvalinnan yksinkertaistamista” ja ”läpinäkyvyyden lisäämistä”, siis housujen vetämistä kinttuihin jonossa olevilta.

Hallitus vetoaa esityksessään (jälleen kerran) ”yhdenvertaisuuteen”, joka näyttääkin olevan hallituksen veruke aina, kun se rikkoo saavutettuja oikeuksia tai sopimuksia vastaan. Hallituksen sosialistitädit ottaisivat siis jonotusnumerot suomalaisten käsistä ja antaisivat ne maahanmuuttaneille pakolaisille tai turvapaikanhakijoille, sillä he toteuttavat kaikki vihervasemmiston kurjuusihanteet ja ovat hallituksen mielestä kaikkein eniten asunnon tarpeessa.

Numeroinnin pysyvyydestä ei tule siirtyä määräaikaisuuteen, sillä jonot ovat tyypillisesti pitkät kasvukeskuksissa, ja jonon katkaiseminen olisi isku vasten kansalaisten kasvoja.


2. ASO-asuntoja ei saa myydä: romuttaisi järjestelmän idean ja sopimusinstituution

Hallituksen ehdotuksen epäoikeudenmukaisin asiakohta sisältyy aikomukseen mahdollistaa ASO-asuntojen myynti ja käyttörajoituksista luopuminen. Hallituksen esityksessä tätä kutsutaan ”rajoituksista vapauttamiseksi”. Samalla laitettaisiin pallo asukkaiden jalkaan.

Hallitus aikoo esittää, että jos puolet asunnoista on tyhjinä, voisivat omistajayhtiöt myydä asunnot omistusasunnoiksi tai esimerkiksi vuokrakäyttöön.

Tämä olisi vastoin asumisoikeusjärjestelmän ideaa ja kumoaisi koko ASO-järjestelmän. Asumisoikeustaloissa asukas maksaa ASO-maksun nimenomaan asumisoikeudesta, joka sopimuksella on sovittu elinikäiseksi. Asumisoikeus on myös perintö- ja siirtokelpoinen sukulaisille.

Jälkikäteisellä ja vain toisen sopimusosapuolen yksipuolisella puuttumisella sopimusehtoihin rikottaisiin sopimusinstituutiota vastaan. Se olisi myös räikeästi vastoin taannehtivan lain kieltoa (ex post facto), eikä kyseisellä lainuudistuksella pitäisi olla menestymisen mahdollisuuksia sen enempää sopimusjuridisesti kuin perusoikeuksienkaan näkökulmasta.

Tehtyjä sopimuksia (ja jatkossa tehtäviä sopimuksia) ei pidä voida purkaa eikä niiden ehtoja muuttaa taannehtivalla lainsäädännöllä eikä -käytöllä sopimusosapuolten tahdon vastaisesti.

Jos lakiehdotus hyväksyttäisiin, mikään ei estäisi omistajayhtiöitä tahallisesti luovan tilanteita, joissa ASO-asunnot tyhjenevät myyntiä varten. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi aiheuttamalla remonttihaittoja tai nostamalla käyttövastikkeita niin korkeiksi, että asukkaat kaikkoavat.

Käyttövastikkeet saavat nykyisin olla enintään 85 % vastaavien asuntojen vuokratasosta, mutta käytännössä yksityiset omistajayhtiöt kantavat käyttövastikkeita, joiden taso on ylittänyt vuokrien hintatason. Tämän on mahdollistanut se, että vertailutaso on määrittelemättä.

On sairasta, että SDP, joka Forssan julistuksessaan vaati torpparilaitoksen purkamista, on nyt hallitusta johtaessaan kurjistamassa asumisoikeuslakia niin, että asumisoikeudesta maksaneet saatettaisiin takaisin torppareiksi, jopa heitä huonompaan asemaan.

Puolueelta, joka puliveivasi julkisilla tuilla rahoitetut ja asumistuilla maksatetut Lumon ja Kojamon vuokra-asunnot kansainvälisille ja kotimaisille keinottelufirmoille, tätä sopii tosin odottaa. Rahat vasemmisto laittoi taskuihinsa ja vaalikassaansa.


3. ASO-omistajayhtiöiden harjoittama kiskonta pantava kuriin

Esityksessä mainitut perusteet, kuten ASO-asuntoihin kohdistuvan ”kysynnän hiipuminen”, johtuvat perimmältään nyt voimassa olevan lain muista ongelmista kuin siitä, ettei asuntoja voisi myydä.

Suurin osa ASO-asunnoista sijaistee kasvukeskuksissa, joissa kysyntää on, joten ASO-asumisen todelliset ongelmat liittyvät ASO-asumisen muuttumiseen kalliiksi vuokralla asumisen muodoksi. Ongelmat ovat seuraavat:

A) Nykyisessä mallissa omistajayhtiöt siirtelevät käyttövastikkeiden tuottoja talojen välillä. Esimerkiksi 1990-luvulla rakennetuista taloista, joiden yhtiölainat ovat loppuun maksetut rahoittajille, omistajayhtiöt siirtelevät käyttövastikkeiden tuottoja muiden talojen hyväksi. Tällä tavoin pitkäaikaiset ja talonsa ASO-käyttövastikkeina maksaneet asukkaat pakotetaan maksamaan talonsa moneen kertaan! Moninkertainen maksattaminen on vastoin lakia. Niinpä uudessa laissa pitäisi estää tämäntyyppinen rahastus, siis mikäli lakia ylipäänsä uudistetaan. Nyt tähän ongelmaan ei olla puuttumassa lainkaan.

B) Edellä esitetty ongelma johtuu suomalaisen ASO-lainsäädännön toisesta heikkoudesta. Kun nykyistä lakia säädettiin, luvattiin lain perusteluissa 65 kertaa talojen hallinta ja päätösvalta asukkaiden yhteisöille: joko ASO-yhdistyksille tai -osuuskunnille. Kuitenkin päätösvaltaa käyttävät taloissa nyt rakennuttajayhtiöt, myöhemmät omistajat ja niiden edustajat. Sen sijaan Ruotsissa päätösvalta luovutettiin asukkaiden asukasyhdistyksille, jotka voivat päättää itse kuukausittaisten käyttövastikkeiden tasosta, kun lainat on maksettu loppuun. Vastikkeet voidaan siis pudottaa käyttökuluja vastaavalle omakustannustasolle, kun yhtiölainoista on suoriuduttu. Siksi ASO-malli toimii Ruotsissa, eikä myöskään kysynnän hiipumista esiinny.

Lakia pitäisi Suomessa muokata niin, että päätösvallan enemmistö luovutettaisiin asukkaille ja yhtiöitä kiellettäisiin siirtelemästä käyttövastikkeita talojen välillä. Tuottojen siirtämiselle yhtiöiden liikevoitoiksi pitäisi määrätä katto. Perusteena on, että omistajayhtiöt ovat rahoittaneet rakentamisen aravalainoilla ja asukkailta perityillä ASO-maksuilla. Käytännössä asukkaat ovat kustantaneet kaikki menot sekä kantaneet markkinariskin.

Nyt lakia ollaan muokkaamassa omistajayhtiöiden vaatimuksesta niin, että yhtiöt saisivat riskittömällä 0-sijoituksella haltuunsa asukkaiden kokonaisuudessaan maksamat talot ja voisivat vieläpä myydä tyhjät huoneistot sekä potkaista osan asukkaista vastikekorotuksilla ulos. Tämä olisi yhtiöille aivan liian hyvä diili jopa Suomessa, jossa asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta ja valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Sen takaajina näyttävät olevan Kokoomuksen lisäksi myös Vihreät, Vasemmistoliitto, RKP, Kepu ja SDP! (Aiheesta lisää täällä).


4. Käyttövastikkeiden kuukausitaso olisi tarkistettava

Käyttövastikkeiden tasoon olisi puututtava myös nykyisen lain voimassa ollessa. Kuten jo edellä totesin, käyttövastikkeet saavat olla maksimissaan 85 prosenttia vastaavan asunnon vuokrasta. Koska vuokrien vertailukohta on määrittelemättä, ovat yksityiset omistajayhtiöt vedättäneet käyttövastikkeiden tason jopa vuokrien yläpuolelle. Asukkaat ovat joutuneet käräjöimään asiasta. Ministeriön pitäisi myös nykyisen lain voimassa ollessa antaa viranomaismääräys, jolla täsmennettäisiin, mikä tarkalleen ottaen on se vuokrataso, josta ASO-käyttövastike saa olla enintään 85 prosenttia.

ASO-asumisen vaimea suosio Suomessa sekä ASO-asumiseen liittyvä epäluottamus johtuvat suurelta osin ASO-asumisen hintariistosta yksityisten yhtiöiden piirissä. Kynnysrahaa vaaditaan 15 prosenttia asunnon hinnasta (rakennuskustannusindeksillä korotettuna) ja yleensä myös kolmen kuukauden vakuus, ja kuukausivastikkeet ovat vuokrien tasolla. Myös irtisanomisaika asukkaan lähtiessä asunnosta on vuokra-asumista pitempi, ja asukas voi joutua maksamaan tyhjäksi jääneestä asunnosta 3 kuukauden vastikkeen.


5. ASO-asukkaiden sopimussuojaa vahvistettava ja laajennettava osaomistusjärjestelmällä

Mikäli ASO-asumista halutaan järjestelmänä pitää yllä, kaivattaisiin täysin erilaisia toimia kuin hallituksen ehdottamia. Asukkaiden asumisoikeuden elinikäisyyteen ei pitäisi missään tapauksessa puuttua eikä asuntojen käyttötarkoituksia ASO-asuntoina muuttaa.

Sellainen laki aiheuttaisi ennakolta vaikuttavasti sen, että ASO-asumisen suosio todellakin heikkenisi ja johtaisi juuri siihen, mikä olisi tarkoitus estää, eli ASO-asuntojen tyhjenemiseen. Tähän hallitus ilmeisesti tähtää, jotta omistajayhtiöt voisivat myydä asunnot tyhjinä!

Kyseisen menettelyn sijasta pitäisi toimia täysin toisin. ASO-asukkaiden sopimussuojaa pitäisi parantaa ja laajentaa niin, että 15 prosentin ASO-maksu katsottaisiin omistusosuudeksi asunnosta. Nythän asukas maksaa kyseisen summan mutta ei omista asunnosta mitään vaan ainoastaan asumisoikeuden, joka sekin uhataan mitätöidä!

Jatkossa lakia pitäisi kehittää niin, että halutessaan asukas itse voisi lunastaa asunnon omaksi ja kasvattaa omistusosuuttaan porrasteisesti. Tämä toisi ASO-mallin lähemmäksi niin sanottua osaomistusta.

Asukas saisi siis itse vapaasti valita, millaisen prosenttiosuuden hän haluaa hankkia ASO-kodista. Minimi voisi olla nykyistä ASO-maksua vastaava 15 prosenttia. Vastike puolestaan alenisi omistuksen kasvaessa. Varallisuutta kartuttanut voisi hankkia esimerkiksi 50 prosentin osuuden, jolloin vastike olisi alempi kuin 15 prosentin osuudella. Sata prosenttia sijoittanut maksaisi käyttövastikkeena vain kuluja. Rahansa saisi luonnollisesti takaisin rakennuskustannusindeksillä tarkistettuna, kuten nykymallissakin, joten järjestelmä ei olisi ainakaan HITAS-mallia huonompi.


Lopuksi

Olen kirjoittanut aiheesta myös teoksessani Kuinka Suomi korjataan? (2018, s. 23), jossa arvostelin edellisen hallituksen esitystä. Silloinen ministeri Tiilikainen taipui vetämään aloitteen takaisin, eikä se edennyt eduskuntakäsittelyyn.

Nykyisen hallituksen esitystä ei pidä hyväksyä edes sen suuntaviivoja koskien, sillä siinä ollaan purkamassa ASO-järjestelmän keskeisiä periaatteita, jotka liittyvät asukkaiden sopimussuojaan ja jonotusjärjestelmään. Jo tieto uudistuksen tekeillä olosta on aiheuttanut paniikkia jonossa, laittanut ihmiset kiirehtimään ja sekoittanut järjestelmän hakemustulvalla.

Esimeriksi Helsingin kaupungilla on nykyisin erittäin toimiva ja suosittu asumisoikeusjärjestelmä, jota pitää yllä Helsingin Asumisoikeus Oy, HASO. Sen piirissä käyttövastikkeet pidetään pääoma- ja käyttökuluja vastaavalla omakustannushintaisella tasolla. Sitä täydentää jo tarveharkintainen vuokra-asuntojärjestelmä, joten sosiaalisin perustein tapahtuvaa tarveharkintaa ei pidä laajentaa ASO-järjestelmän piiriin.

ASO-lainsäädännössä koetut ongelmat johtuvat perimmältään muusta kuin järjestelmän toimimattomuudesta. Lainmuutoksella ajettaisiin vain yksityisten omistajayhtiöiden etua, kun nämä voisivat tehdä ihmisten kodeilla bisnestä ja muuttaa ne markkinahintaisiksi omistusasunnoiksi vastoin asukkaiden ja muiden kansalaisten tahtoa.

Tämä olisi vastoin ASO-järjestelmän tarkoitusta, jolla haluttiin parantaa omistusasumiseen yltämättömien ihmisten mahdollisuuksia hankkia itselleen vakituinen asunto työssäkäyntialueeltaan. Aikana, jolloin omistusasuntojen hinnat ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta, ASO-järjestelmällä olisi entistäkin tärkeämpi rooli.

Asumisoikeusasukkaiden järjestö vastustaa lakiuudistusta jyrkästi ja on kannellut ASO-sopimusten uhanalaiseksi saattamisesta eduskunnan oikeusasiamiehelle (aiheesta täällä ja täällä). Myöskään poliittista esitystä jonotusnumerojärjestelmän lopettamisesta ei saa hyväksyä.

ASO-asuminen on käsitykseni mukaan edelleenkin hyvä omistusasumisen ja vuokralla asumisen välimuoto, jota pitää kehittää asukasystävälliseen suuntaan. Huomiota herättävää on, että myös julkisyhteisöjen, kuten monien kaupunkien, asumisoikeusyhtiöt ovat ottaneet hallituksen lainuudistukseen myönteisen kannan, vaikka uudistus on kuntalaisten etujen vastainen. Tämä johtunee siitä, että kunnallisten ASO-yhtiöiden johto- ja luottamushenkilöpaikat on täytetty hallituspuolueiden etäispäätteillä.

Olen itse perussuomalaisena ilmoittanut tekeväni kaikkeni, jotta asukkaiden oikeusturvaa ja ASO-järjestelmää ei huononnettaisi hallituksen esityksen sisältämällä tavalla, onpa kyse julkisyhteisöjen tai yksityisten yritysten hallinnoimista ASO-kodeista. Asuntopolitiikkaan liittyvän keinottelun lopettaminen on eräs kärkiteemani, mikäli olen vielä jonakin päivänä ehdokkaana vaaleissa.


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori
Perussuomalaiset r.p.

8. marraskuuta 2020

Job done

Yhdysvaltain vaalitulos tuli jälleen vaikeasti kuin vaivaisen orkku. Mutta tulihan se sieltä ja tyydytti tällä kertaa varmasti vihervasemmistolaisia feministejä, jotka saivat herrakseen 77-vuotiaan ikämiehen.

Se, että Amerikan demareilla ei ollut heittää kehiin ketään tuoreempaa tapausta kuin tuon maireasti tekohymyilevän veteraanipoliitikon, osoittaa ettei demokraateilla ole ollut Yhdysvaltain talouden ja hyvinvoinnin pelastamiseksi kerrassaan mitään annettavaa. Bideniin verrattuna Trump on vielä dynaaminen ja nuorekas, mutta hänkin toki vain näiden käsitteiden pejoratiivisessa merkityksessä.

Demarit saivat identiteettipolitiikkaa käyttämällä kaivetuiksi kaikki Trumpin kaatamiseen vaadittavat äänet tavalla, joka muistuttaa lasten säästöpossujen rikkomista vasaralla Ismo Alangon tutussa laulussa. 

Ehkä ajatuksena onkin, että Biden menehtyy virkakauden aikana, ja presidentiksi vivutaan Kamala Harris, tuo intialaisista ja jamaikalaisista sukujuurista kokoonpantu puolijenkki, jonka kaikki vähemmistönationalistiset antipatriootit voivat hyväksyä, etenkin muualla kuin USA:ssa. Näkymä on todellakin politiikan legitimaation kannalta kamala, sillä hän oli ehdokkaista epäsuosituin jopa oman puolueensa esivaaleissa.

Vaalin seuraaminen tarjosi taas huvittavaa katsottavaa, ja ohjelmapäivystysten puhelin voisi soida sävelin, jotka kertovat asiaohjelmien muuttumisesta viihteeksi.

Avatessani television keskiviikkoaamuna 4.11.2020 luin Yhdysvaltain presidentinvaalin ”reaaliaikaisesti päivittyvän tilanteen” toimittajien ja heidän niin sanottujen asiantuntijoidensa kasvoilta tarvitsematta muuta kuvainformaatiota tai ääntä. Mykkäkomediaa siis.

Poistettuani mykistimen sain kuulla, että kilpailu Bidenin ja Trumpin kesken onkin osoittautumassa ”yllättävän tiukaksi”, vaikka demokraattien piti viimeistään tällä kertaa voittaa vaalit selvästi. Kannatusmittauksethan lupasivat vielä pari viikkoa sitten lähes kymmenen prosentin voittoa Bidenille.

Ei tullut median ja tutkimuslaitosten povaamaa ”selvää voittoa” demareille myöskään senaatissa ja edustajainhuoneessa, ja toimittajat olivat jälleen aivan romuina. Näyttöpaneeleista huokuva huoli oli käsin kosketeltavaa.

Kun Donald Trump kesken ääntenlaskennan pahoitteli kameroille, että hän joka tapauksessa joutuu selvityttämään vaalituloksen korkeimmassa oikeudessa, Yleisradion Mika Hentula raportoi Yhdysvalloista, että sen vuoksi tilanne menee aivan ”sekavaksi”. Tosiasiassahan tarkka ääntenlaskenta nimenomaan selvittää tilanteen ja takaa oikeusvarmuuden. Mutta Yleisradion kuvaruutukuulumisten mukaan se oli vaalien sekoittamista.

Vaatimus tarkasta äänten laskennasta myös viestittää kansalaisille, että jokainen ääni on tärkeä. Lisäksi se ohjaa huolellisuuteen vaalihuoneistojen kulisseissa, joissa saattaa aina kadota tai löytyä muutama ratkaiseva ääni.

Kun Trump vaati ääntenlaskennan keskeyttämistä, valtamedia myös Yhdysvalloissa selitti sen olevan virka-aseman väärinkäyttöä, vilppiä tai jopa vaalien kaappaus. Kukaan toimittajista ei muistanut korostaa, että laskennan keskeyttämistä vaadittiin tarkkailijoiden lähettämiseksi takahuoneisiin. Sitä vaativat myös mielenosoittajat, sillä ennakkoon annettujen postiäänten laskenta viipyi kohtuuttomasti tietyissä ratkaisevissa osavaltioissa, jossa Trumpin kaula kapeni ja oli syytä epäillä postiääniä tehtailtavan jostakin lisää.

Röyhkein läimäytys koko maailman silmille oli se, kun kolme suurta televisiokanavaa ABC, CBS ja NBC katkaisivat suoran lähetyksen Donald Trumpin tiedotustilaisuudesta Valkoisesta talosta 5.11.2020 pitäen Trumpin vaatimuksia ”valeina”, joita ei saisi ”totuuden” nimissä kertoa kansalaisille. Itse katselin lähetyksen loppuun The Washington Postin sivuilta.

Osoittautuvatpa Trumpin epäilykset lopulta tosiksi tai eivät, sensuuriin syyllistyessään media itse pyrki luomaan valheellisen kuvan siitä, mitä presidentti asioista ajattelee. Pimittäminen oli häikäilemätöntä, sillä kyseessä oli sentään istuvan presidentin puhe kansalaisille.

Tosiasiassa median tehtävä ei ole valikoida, mitä poliitikot asioista sanovat ja viestivät, vaan välittää ne viestit, joita he kansalaisille osoittavat. Sen sijaan valtamedian mukaan Trumpin epäilykset vaalivilpistä olivat automaattisesti ”valeita”, kun vaalien kulku ei noudattanutkaan raivostuneiden ja hihansa polttaneiden toimittajien pelikirjaa.

Filosofinen tosiasia on, että olematonta ei voi olemattomaksi todistaa, eikä epäilyksillä ole totuusarvoa lainkaan ennen todistelua, joten vilppiä koskevien väitteiden tulee johtaa vääjäämättä asian tutkimiseen.

Tapaus osoittaa, että koko vapaa maailma on informaatiosodassa tajuntateollisuutta harjoittavan vasemmistolaisen valtamedian kanssa. Myös Suomessa Helsingin Sanomat meni erään pravdalaisen faktantarkistussivuston taakse sekä vetosi Twitterin tapaan merkitä poliitikkojen yhteiskuntatulkintoja infantiilisti ”valheiksi”. Onneksi toimittajakunta voi nykyisin opiskella tietoteoreettisia totuuksia poliittisten tulkintojen relatiivisuudesta teokseni Totuus kiihottaa luvuista.

Toimittajat ja politiikan tutkijoina esiintyvät kommentaattorit tekevät alkeellisen virheen filosofoidessaan platonisessa luolassa ja sekoittaessaan asioita koskevan totuuden ja totuuden ihmisten mielipiteistä. Itse asioista, kuten vaikkapa maahanmuuton hyödyllisyydestä, ei voi olla ehdottomia totuuksia lainkaan, mutta totuus aihetta koskevista kansalaismielipiteistä on. Se median tulisi välittää julkisuuteen, sillä muutoin vaarantuu totuus siitä, mitä mieltä ihmiset ovat.

Hullunkurista on, että Ylen lähetyksessä ja kaikkialla valtamediassa arvosteltiin Trumpia myös ennenaikaisesta vaalien voittajaksi julistautumisesta, kun hän sanoi ääntenlaskennan ollessa kesken, että hän voittaa nämä(kin) vaalit. Nähdäkseni kannanotto ilmaisi vain ehdokkaan tahtotilaa ja preesensin käyttämistä futuurina eikä voittajaksi julistautumista, ja Joe Biden oli antanut samansisältöisen lausunnon hetkeä aiemmin.

Miten muutoin voisi ollakaan, kun molemmat jo tiesivät, että varman tuloksen saaminen kestäisi päiviä tai jopa viikkoja? Oli esiinnyttävä itsevarmana. Sanomalehti Kalevan haastatteleman tutkijanaisen mielestä Trumpin lausahdus oli kuitenkin ”kauhuskenaario”, osa ”disinformaatiokudelmaa” ja tilanne ”räjähdysherkkä”. Myös tämä asiantuntija onnistui olemaan hyvin viihdyttävä.

Kun Obaman-aikainen varapresidentti Biden esitti aikoinaan erään toisen kirjoittaman puheen omanaan, se ei ollut valtavirtamedian mielestä valehtelua. Ehkä ei ollutkaan, mikäli petkutti vilpittömästi (valheiden lajeista ja olemuksesta ks. myös kirjani ensimmäistä lukua). Mutta Trumpin poliittiset mielipiteet on esitetty mediassa kuin ne olisivat valhetta ja viallisia aina, kun ne eivät ole vastanneet toimittajien halua päättää politiikan suunnasta.

Vallanvaihtoa käsittelevän Yleisradion uutisen kirjoittanut Anna Karismo päätti juttunsa arvioon, että turvallisuusviranomaiset voivat tarvittaessa siirtää tappiotaan tunnustamattoman Trumpin ”väkisin ulos” Valkoisesta talosta, vaikka asioiden ajatumisesta tällaiseen pisteeseen ei ole mitään näyttöä. Kyseessä oli taaskin Ylen tekaisema panetteleva valeuutinen – riittävä sinänsä osoittaakseen toimittajien aggressiota ja verovaroilla ylläpidetyn kansanradion poliittista kallistumaa.

Vaalivoittoa Bidenille petaavan nypläilyn punoksista kävi ilmi toimittajien ja heidän studioihin valitsemiensa kommentaattorien oma pettymys siitä, ettei vaali sujunut tälläkään kertaa täysin median käsikirjoituksen mukaan, ja toimittajien valmiiksi kirjoittamat jutut demarirevanssin suuresta onnistumisesta täytyi laittaa roskiin.


Kirjeenvaihtajanne raportoi

Vaikka vaalitulos onkin vielä virallista vahvistamista vailla, uskallan kommentoida Trumpin ensimmäistä kautta ja median sekä tutkimuslaitosten osallistumista vaaleihin. Mainintani menneestä kaudesta ensimmäisenä ei merkitse, että toista välttämättä tulee, mutta mahdollista sekin edelleen on, sillä vuonna 2024 Trump on vasta Bidenin iässä.

Omasta mielestäni Trump on Yhdysvaltain parhaita presidenttejä sitten Nixonin ja Reaganin. Heidät molemmat valittiin toiselle kaudelle; tosin Yhdysvaltain sosialistit kävivät Nixonin kimppuun mitättömästä aiheesta nostetuilla syytöksillä aikana, jolloin maailmanvallankumous oli lähellä. Reagan taas sai luodin kylkeensä, minkä jälkeen hän lausui leikkauspöydällä, että toivottavasti kirurgi on republikaani.

Donald Trump olisi tarvinnut toisen kauden saattaakseen muun muassa Meksikon muurin valmiiksi. Niinpä Trumpin arvostelijoiden ei pidä moittia työtä ainakaan keskeneräisyydestä.

Trump ehti nimittää kolme korkeimman oikeuden tuomaria, sai median lisäksi myös talouden lähes ylikuumenemaan, ei aloittanut yhtään uutta sotaa ja näytti Pohjois-Korean rakettimiehelle kaapin paikan.

Hän sanoutui irti ympäristötehottomasta Pariisin ilmastosopimuksesta, joka antoi Kiinalle luvan jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti laittaen kehittyneet maat maksamaan. Trump antoi esimerkin Euroopan maille siitä, kuinka omaa tonttia hoidetaan, eikä myöskään väitetty etääntyminen Natosta haitannut yhtään, se kun sai Euroopan maat aktivoitumaan. – Job done.

Trump johti maata kuin Diiliä, toisin sanoen potkimalla, mutta hänen tapaisiaan systeemihäiriköitä tarvitaan, sillä he herättelevät politiikan muumioita ja pakottavat ihmiset reagoimaan. Hän osoitti, että valta kuuluu valitulle itselleen eikä hovimestareille.

Kyseenalaistamisella on yleensä tervehdyttävä vaikutus stagnaatioon ja staus quohon varsinkin tilanteessa, jossa länsimaiden elämäntapa ja talous ovat hoippuneet pitkään kuilun partaalla ja pelastajaa tarvitaan. 

Trump ei voinut olla kaivattu messias, mutta hän oli vapahtaja, joka opetti ihmisiä ajattelemaan omavastuullisesti ja ilmaisemaan kansallismieliset näkemyksensä vapautuneesti sekä kantamaan huolta oman kotimaansa asioista vaihtoehtona vieraskoreudelle, jämähtämiselle, nuutuneelle laissez fairelle ja jatkuvassa vikasietotilassa kipuilevalle patjoille ruokinnalle.

Juuri tässä asenteellisessa rohkaisussa on Trumpin merkittävin saavutus, jolla hän eroaa edeltäjästään ja todennäköisesti myös seuraajistaan. Asenteiden uudistaminen on mahdollista vain rikkomalla median pakottama liturgia ja byrokratiavetoinen sanasto, ja siksi tätä työtä ei voi tehdä ajautumatta konfliktiin sovinnaisuutta varjelevan median ja poliittisesti korrektin diskurssin kanssa.

Sivumennen sanoen samasta syystä myös kirjani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä on edelleen opetusministeriön harjoittaman tiedepoliittisen häirinnän, syrjinnän ja ahdistelun kohteena.

Yhdysvaltain sisäpoliittisen kuohunnan kannalta oli ehkä hyvä, että Biden valittiin, vaikka politiikan sisältöjä ajatellen toivoin tietenkin Trumpin jatkavan. Newyorkilaiset kauppiaat nimittäin varautuivat ”elämän ja kuoleman vaaleiksi” luonnehdittuihin (karne)vaaleihin päivittämällä windowsinsa vanerilevyillä ja tietäen, että demarien hävitessä tappio olisi ollut katkeraa nieltävää kaikille muille paitsi paikallisille lasimestareille.


Minne katosi luottamus mediaan ja vaalien tutkijoihin?

Demokraattien nyt voittaessa presidentinvaalin mielipiteiden mittaajat voivat onnitella itseään, sillä tarkkuus parani, kun profiili aleni. Kun sondeeraa vähemmän, myös erehtyy vähemmän.

Vaaleissa ei valita vain henkilöitä vaan mitataan myös median kannatus ja mittauslaitosten luottamus. Toimittajat oppivat jo vuoden 2016 presidentinvaaleista sen, että ei kannata ihan kauheasti messuta vihaamaansa ehdokasta vastaan, sillä tietyn kontradiktorisen defensiivisyysvaikutuksen kautta propaganda kääntyy tarkoitustaan vastaan ja median epäsuosiman ehdokkaan puolelle.

Tämä paljastaa, mitä äänestäjät ajattelevat mediasta. He inhosivat nimenomaan toimittajien harjoittamaa tuputusta, mielipiteiden muokkausta ja manipulaatiota. Niiden välttely antoi Trumpille kannatusluvut, joilla hänet valittiin neljä vuotta sitten valtaan. Yhdysvaltain vasemmistolainen valtamedia sai kiittää Trumpin valinnasta itseään, mikä porutti toimittajia koko hänen valtakautensa ajan. Ja onhan kipuilu aina sitä kurjempaa, mitä lähempänä on syyllinen: siis media itse.

Tämän vuoden vaaleissa valtamedia ei ajanut omia agendojaan ja ehdokkaitaan aivan yhtä räikeästi kuin viimeksi, jolloin Yhdysvaltain valtakunnalliset sanomalehdet yhtä lukuun ottamatta julistautuivat kirkkain silmin Trumpin vastustajiksi ja erään nyt jo unholaan vaipuneen presidentinvaimon kannattajiksi.

Mitä sitten ajatella gallupeista, jotka ovat alkaneet kaatua myös Suomen vaaleissa? Mielipidetiedustelujen kyvyttömyys ennustaa ihmisten äänestyskäyttäytymistä osoittaa äänestäjien haluttomuutta esittää poliittisia mielipiteitä tutkijoille tapauksissa, joissa tutkittava kannattaa maahanmuuttokriittistä ehdokasta ja vastustaa monikulttuuri-ideologiaa ja monietnistä yhteiskuntamallia.

Koska yhteiskunta on jakautunut kirjassani Totuus kiihottaa kuvaamallani tavalla, ei tieteeseen ja tutkimukseen voida luottaa entiseen tapaan. Syynä tähän on, että tiede ja tutkimus ovat kallistuneet vihervasemmistolaisen agendan asianajajiksi, ja vastaajat kokevat, että kansallisen edun puolustamisesta seuraa sosiaalisia rangaistuksia.

Taustalta paljastuu myös tutkimustoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan väliin syntynyt railo, joka kertoo, että akateemisen eliitin koetaan ylenkatsovan demokratiaa. Kyllä: nimenomaan demokratiaa, eli kansanvaltaa. Demokratiaa eivät Yhdysvaltain presidentinvaaleissakaan edustaneet demokraatit, sillä Trumpin valinnan jälkeen heidän oli aivan mahdotonta hyväksyä vaalit voittanutta ehdokasta. 

Heillä vaikuttaa olleen jokin tajunnan sisäinen kognitiivinen tai psyykkinen muuri, jonka läpi, yli tai ali ei mennyt demokratian vanha läksy: kansa on puhunut, pulinat pois. Kun Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola kommentoi Bidenin voittoa Ylen TV-uutisille 7.11.2020, hän väitti Trumpin kannattajia moittien, että amerikkalaiset eivät pidä huonoista häviäjistä. Hän ei ilmeisesti muistanut, kuinka kelvottomia häviäjiä olivat ne median ja demokraattien edustajat, jotka roikkuivat vuodesta 2016 asti Trumpin tekemisissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä. Tuskin voisi olla huonompia häviäjiä.


Demokratia ei kelvannut demokraateille

Media jatkoi länkytystään Trumpia vastaan tekaistuilla syytöksillä ”Venäjän vaikutuksesta vaaleihin”, vaikka äänestäjien käyttäytymistä ei mikään Venäjä voinut varmasti ohjailla. Trumpia uhattiin myös virkasyytteellä, joka tosin kaatui mutta vahvisti kirjassani Totuus kiihottaa esittämääni väitettä, että huomatessaan argumenttiensa loppuvan vasemmistolaiset turvautuvat juridisiin keinoihin poliittisten päämääriensä ajamiseksi.

Pykäläkoreografiaan turvautuminen ei siis ole mitenkään itsestään selvästi ominaista vain Trumpille eikä myöskään peruja Bush II:n valinnasta vuonna 2000, jolloin ratkaisun saanti venyi joulukuulle. Etenkin vihervasemmisto on hiillostanut ja painostanut politiikan tekijöitä juristien nuijilla vaatien tiettyjen poliittisten mielipiteiden sanktiointia ja sensurointia kaikkialla.

Sellainen puolestaan rikkoo helposti Montesquieun vallanjako-oppia ja kääntää päälaelleen myös periaatteen, että politiikan tulee ohjata lainsäädäntöä, eikä kääntäen. Poliitikkojen ei pidä tietenkään rikkoa itse säätämiään lakeja eikä ohjata lainkäyttöä, mutta vasemmistolaiset yrittävät ohjata politiikan sisältöjä laeilla myös Suomessa, vaikka politiikan oma idea on tarjota vapaasti vaihtoehtoja lakien säätämiseen. Politiikka lakkaa olemasta vapaa markkina, mikäli löyhästi määritellyt tai vailla yksiselitteistä sisältöä olevat käsitteet, kuten ”rasismi” tai ”vihapuhe” viedään rikoslakiin ja siten estetään totuuden kertominen siitä, mitä ihmiset asioista ajattelevat politiikassa.

Suomalainen valtamedia itki saavillisen saunavettä myös Trumpin kynästä lähteneiden tuomarinimitysten vuoksi. Esimerkiksi Ilta-Sanomat valitteli, että presidentin tekemät korkeimman oikeuden tuomarivalinnat voivat ohjata maan politiikkaa ”vuosikymmenten ajan”. – Mitä kummaa? Eikö presidentillä olekaan laillista oikeutta nimittää henkilöä, jonka haluaa?

Helsingin Sanomat puolestaan arvioi erään haastattelemansa agendatutkijan avulla, että nimittäminen olisi mahdotonta ennen vaaleja ja että valinta tulisi siirtää uuden presidentin käsiin. Hänelläkö sitten olisi ollut jokin erityisoikeus tai -kyky valita haluamansa tuomarit paremmin? Kun Suomessa joku Maria Ohisalo (vihr.) täyttää hallintovirkoja kaiken maailman Pimiöillä (vihr.), valtamedia hyrisee poliittiselle virkanimitykselle hyväksyvästi ja ruokkii lukijansa punavihreällä rehulla.

Erään mustan poliisipidätyksessä sattunut vahinkokuolema puolestaan oli tapaus, jonka ympärille yhdysvaltalainen vasemmisto masinoi maailmanlaajuisen Black Lives Matter -kampanjan. Valkoisiin kohdistuneet jihadistien rituaalimurhat unohtuivat sen jalkoihin helposti, ja kampanjan loputon jatkaminen vain osoittaa, että globaalin vihervasemmiston tarkoitus on enemmänkin lietsoa eripuraa ja rotukonflikteja kuin tasoitella kolhuja.

Kaiken raivokkuuden takana kytee erimielisyys politiikan substanssista ja suunnasta. Yhdysvaltain demokraatit ovat huonoja häviäjiä ja loivat Trumpin koko kautta leimanneen kansakunnan kahtiajaon ihan itse. 

Tämä pätee tosin kaikkialla maailmassa. Kun joku ei-sosialisti nimitetään virkaan tai saa mikrofonin hetkellisesti auki jossakin, aloittavat vihervasemmiston sissit suunnattoman itkupotkuraivarin, jolla oikeistolaisen tai puolueettoman monikulttuurikriitikon vaalikannatus yritetään tuhota, tieteellinen ja kirjallinen tuotanto revitään ja ihminen saatetaan täydelliseen julkisuussaartoon.

Vihervasemmisto näyttää säälittävältä ja raukkamaiselta siksi, että se pitää omana oikeutenaan sättiä muita ihmisiä pidäkkeettömissä vihanpurkauksissaan, mutta sen oma asema politiikassa ja tieteessä on voimassa vain muiden ihmisten osoittaman suopeuden turvin, jota se odottaa saavansa halutessaan narsismilleen vahvistusta vaalivoittojen jälkeen. Vihervasemmistolaiset ovat Yhdysvalloissakin kuin levottomia lapsia, joiden parkuminen muistuttaa murrosikäisten kiukuttelua maailman tosiasioita vastaan.


Median mittarimadot hävisivät taas

Trumpin vannoessa vuonna 2017 presidentinvalan ja hänen lausuessaan puolustavansa Yhdysvaltain perustuslakia, olivat itkuiset inhon väreet Hillary Clintonin naamalla. Huono häviäjä osoitti TV-kuvaan päätyneellä esimerkillään tietä kansakunnan riveissä nähtyihin halkeamiin, josta Helsingin Sanomat hekumoi sittemmin Laura Saarikosken kirjoittamassa artikkelissa ”Trumpin vastainen vasemmistoliike ’on kasvanut dramaattisesti’ – Helsingin Sanomat vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan jopa valmiita suoraan toimintaan”. 

Saman konsernin Ilta-Sanomiin kirjoittava Seppo Varjus puolestaan sanoi tämän viikon aluksi, että ”Trump voi tiistaina kaapata vaalit”. Kun äänestäjien vapaissa vaaleissa ilmaisema tahto nähdään vaalien kaappauksena, täytyy sillä tavoin ajattelevan toimittajan päässä olla huomattava määrä ohutta yläpilveä.

Suomalaisen toimittajakunnan Trump-viha sai erityistä pontta siitä, että vihervasemmistolaisen älymystön suhde Yhdysvaltoihin on aina ollut isiongelmien oidipaalisesti leimaamaa. Tosiasiassa sossutieteilijät eivät ole kovin älykkäitä eivätkä varsinkaan viisaita, sillä he eivät kykene tulemaan ulos omista hiirenkoloistaan, jonne he ovat vajonneet omassa multikulttuurisuuden ylivallalle käpertyneessä regressiivisyydessään.

Yhteiskuntatieteilijöiden pahin helmasynti onkin se, etteivät he tiedä, millainen on todellinen yhteiskunta: mitä esimerkiksi Euroopan kantaväestöjen vallanperimys sekä siihen liittyvä itsemääräämisoikeus ja kansallinen suvereniteetti merkitsevät? Ne merkitsevät kantaväestön oikeutta pitää sui generis omasta asemastaan kiinni ja torjua vieraiden kansakuntien vaikutusvalta kansallisvaltioissamme. Tämä tahtotila ei kuitenkaan näytä välittyvän gallupien tekijöille.

Michiganin Ann Arborissa asuva ja sosiologian ja kriminologian professorina Waynen valtionyliopistossa Detroitissa työskentelevä prognoosiprofessori Jukka Savolainen valitteli Ilta-Sanomien jutussa, etteivät nykygallupit ole entisten tasalla.

Kuten jo edellä totesin, ongelmana eivät ole metodologiset puutteet tai gallupien luotettavuus vaan se, että media ja tutkijakunta ovat itse kallistuneet niin voimakkaasti vasemmalle, että oikeistolaiset pelkäävät antaa mielipidetiedustelijoille rehellisiä vastauksia. 

Tämän toin selvästi esille myös mediatutkimukseni luvussa 17, mutta kirjaanihan ei mistään saa poliittisen sensuurin ja opetusministeriön harjoittaman tiedeterrorin vuoksi, paitsi lataamalla luodinkestävältä kansainväliseltä palvelimelta, jossa se on nyt maanpaossa (odota latautumista hetki ja tallenna PDF sitten).

Äänestäjien niskaan hengittävät myös vasemmistoterrorin ja jihadismin uhka, nettisensuuri sekä työelämän ideologinen mielipidevankeus, jonka vuoksi asiakaspalvelutyötä tekevät eivät kehtaa sanoa mielipiteitään esimerkiksi maahanmuutosta pelätessään vihervasemmistolaisten raivoa. 

Vihanpurkausten yksipuolisuus joka tapauksessa paljastaa, että vasemmistolaisten ei ole yleensä tarvinnut pelätä oikeistolaisten konservatiivien kostoa, ellei puhuta mikroskooppisen pienistä Ku Klux Klanin tapaisista poliittisista sirpaleryhmistä. Konservatiivit ovat yleensä diskreettiä ja hienotunteista väkeä.

Ilta-Sanomien jutussa professori Savolainen tunnustautuu tietenkin demokraatiksi. Hän kertoo pitäneensä parhaana Bernie Sandersin (79 v.) tapaista sosialistia, jonka äänestäjät tosin ymmärsivät pudottaa pois hänen katteettoman idealisminsa vuoksi.

Savolainen myös ylistää Ann Arborin yliopistoa paikalliseksi kansandemokratiaksi! Näin hänkin liittyy siihen samaa kuuta ulvovaan demarikuoroon, jonka 2,9–21,1-kertaisen yliedustuksen yliopistoviroissa totesin jo kirjani sivuilla 386–387.

Paljon puhuttu ”tutkimustulosten toistettavuuskriisi” ei vaivaa ainakaan mielipidetiedusteluja, jotka toistavat omat virheensä.

Järjestelmällisesti toistuvat mittausvirheet ja poikkeamat eivät johdu metodologisista puutteista vaan tutkijakunnan politisoitumisesta, toisin sanoen siitä, että tiedetehtäviin on valittu väärät tyypit sosiaaliseen korruptioon perustuvissa valintamenettelyissä. Syy luotettavuusongelmiin ei löydy peilin takaa vaan edestä. Kommunistiprofessorit kun valitsevat kommunistiprofessorit.

Näiden vaalien todellisia häviäjiä ovat jälleen tutkijakunta ja yliopistolaitos, joka kärsii hirveästä punavihreästä kallistumasta niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

Voittajia taas ovat toimittajat ja valtavirtamedia, jotka pystyivät vaihtamaan posetiivarin apinaan ja saivat palkakseen paluun maapähkinäviljelijöiden aikaan.


Paluu nuuduttavaan normaaliin

Koska vaalin tulos oli äärimmäisen täpärä, sillä ei ole edellisten vaalien kaltaista symbolista arvoa politiikan suunnan osoittajana. Median nelivuotinen aivopesu huomioon ottaen republikaanien hiuksen hieno tappio oli torjuntavoitto, ja demokraattien palkinto kimaltaa kuin timantti pyllyssä.

Uusi liittopresidentti saa korjattavakseen koronassa köhisevän maan, joka on vajonnut sisällissodan partaalle pitkään jatkuneen maahanmuuton tuloksena. Mutta huolet pois, sillä ratkaisumallihan löytyy Euroopan unionista, jossa sosialismi on jo sananvastuun ja rajattoman rakkauden muodossa pitkällä.

Trumpin politiikka oli onnistunutta, ja häntä vihattiin lähinnä siksi, että hän sanoi asiat suoraan niin kun ne ovat. Toimittajat takaavat nyt paluun poliittista jargonia jauhavaan ja eksegeettisesti esikuntaohjattuun komiteapolitiikkaan, mikä todennäköisesti karkottaa osan äänestäjistä politiikan piiristä. Sparraajan jälkeen seuraa paluu tainnuttavaan normaaliin.

Presidenttien vaihtumiset ovat jopa maailmanvalta Yhdysvalloissa pelkkää politiikan pintaväreilyä, jolla ei ole pysyvää vaikutusta maailmantilan yleissuuntaan.

Pitäisikin saada aikaan laaja mielipide, joka korjaisi politiikan suunnan, estäisi pitkäaikaisesti tai pysyvästi väestömme bastardisoimisen ja kulttuurimme monikulttuuri-ideologisen mädättämisen länsimaissa. Meksikon-turistien torppaaminen auttaa vain hetkeksi. Tällaisen aatteen suuruuteen ja totuuteen ihmiskunta ei ilmeisesti ole vielä, jos koskaan, valmis.

Kaikki tietävät, että presidenteiksi tullaan rahalla ja brändäämällä sekä mediajulkisuuden aallonharjalla ratsastamalla, itsensä valtavirtoihin sopivaksi feikkaamalla ja meikkaamalla, eikä kansalaisten rationaliteetista ole pitkän ajan trendien takaajaksi, varsinkaan taloudessa.

Kaikki tavoitettavissa oleva tulikin saavutettua jo yhden virkakauden aikana. Yksikin kausi riittää antamaan tarpeellisen viestin muun muassa medialle ja poliittiselle eliitille siitä, mitä kansalaiset ajattelevat. 

Todellisiin muutoksiin ei juuri missään politiikassa ylletä eikä edetä, sillä maailman tila ja tulevaisuus eivät ole poliittisten päätösten varassa vaan jäävät riippumaan kehitysmaiden väestönkasvusta, joka on syypää lähes kaikkiin maailman ekologisiin, poliittisiin, taloudellisiin sekä energia-, terveys-, ravitsemus- ja sosiaalisiin ongelmiin.

Näin ollen kaiken politiikan vaikutukset jäävät pelkästään vertauskuvallisiksi, ellei sitten joku keksi keinoa, jolla väestönkasvun voisi kääntää laskuun kuin napista painaen. Väestöpaineen purkaminen pohjoisiin maihin on syynä lähes kaikkiin täällä koettuihin ongelmiin, kuten sosiaaliturvan riittämättömyyteen, julkisen talouden velkaantumiseen, asunnottomuuteen ja kantaväestön työttömyyteen.

5. marraskuuta 2020

Vaalihurrikaani

Amerikan vaalien aamenta ei kannata odottaa henkeään pidätellen, sillä siten toimivalta saattaa loppua happi. Lampaiden laskeminen näinä yllätysten öinä on viisaampaa kuin äänten laskeminen, sillä tilastostatistina toimiminen tiukassa tasatilanteessa on epä-älyllinen näkökulma politiikkaan.

Vaivataanpa aivoja hieman ja pohditaan, miksi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on tullut niin vaikeat. Sanasota vallitsee, vaalivilppiä epäillään, ja tulokset ratkaistaan lakituvissa. Vastakkainasetteluako? Ehkä, mutta miksi? Miten on käynyt, kun näin on käynyt?

Sen enempää Donald Trump kuin Joe Bidenkaan eivät nauti kovin suurta suosiota. Ikänsä puolesta he joutaisivat eläkkeelle, mikäli heille itselleen eläke kelpaisi tai sitä kaipaisivat.

Vaalissa on kaiken aikaa ollut kyse siitä, kumpaa vihataan tai vastustetaan enemmän. Näissäkään vaaleissa ei ole äänestetty erityisesti kummankaan puolesta vaan toista vastaan: sen toisen äänestämiseksi pois pelistä. 

Kansalaiset ovat mieltäneet vaalit perinteisen kreikkalaisen ostrakismoksen tapaiseksi poistoäänestykseksi. Se on käynyt luontevasti, sillä Yhdysvaltain presidentinvaalit esivaaleineen ovat Grand Slam -turnauksen tapainen pudotuspeli. Vaalissa ei kuitenkaan voi antaa kieltoääniä vaan ainoastaan yhden puoltoäänen kukin.

Koska puoltoäänestämistä yritetään käyttää kieltoäänenä, tilanteesta on tullut hullunkurisen kompleksinen. Tämän mukaan jokaisen kannattaa äänestää ketä tahansa ehdokasta, kunhan hän suistaa vallasta toisen vielä epämieluisamman. Näin kyse on ”pienemmäksi pahaksi” mielletyn ehdokkaan valitsemisesta, ja kansa huutaa sutta, jottei tulisi karhua.

 

Äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä. Medioitumisen vaikutuksesta eivät äänestyskopeissa päätä kuitenkaan yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää Suomessakin kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on esimerkiksi aktivismi ay-liikkeessä, työpaikoilla, Elannossa ja kaikkialla, missä plebeijit vihjaisevat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita: ihan vapaasti saat päättää, kunhan lippuun menee vihervasemmistolaisen ehdokkaan numero.

Oikeistolaiset taas äänestävät useammin yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on oikeiston kannattaman yksilönvapauden ja itsemääräämisoikeuden mukaista. Sen sijaan vasemmistolainen media luo puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan, jolla ihmisiä velvoitetaan äänestämään ”kuten kaikki muutkin” painottamalla asiaa kouluissa, työpaikoilla, ay-liikkeessä ja kansalaistoiminnassa.

Näin syntyy joukkoliikkeitä, kuten ”Me Too”, ”Suostumus 2018”, ”Elokapina”, ”Climate Strike”, ”Black Lives Matter” ja aivan viimeksi myös kannabiksen laillistamista koskeva kansalaisaloite, jonka muutamat vinkukuikelot kävivät äskettäin jättämässä pylvästaloon.

Niin sanotun aktivismin ja siihen liittyvän identiteettipolitiikan tuloksena äänestyskopin näennäisessä yksinäisyydessä ei äänestä tosiasiassa yksilö vaan ryhmä, jonka mielipide perustuu joukkohenkisyyteen ja sitouttamiseen.

Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien kannatus on todellisuudessa paljon pienempi kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Oikeistolaisilta vastaava järjestäytyminen tärkeinä pitämiensä hankkeiden puolesta kielletään ankarilla syytöksillä, ja ryhmittymistä kansallisten etujen hyväksi haukutaan rasismiksi, fasismiksi, natsismiksi, paternalismiksi ja vähintäänkin protektionismiksi.

Klusteroitumisen perusteella vasemmiston eturyhmät saavat lopulta läpi päätöksiä, jotka ovat yleisen edun vastaisia. Hyväntekeväisinä esiintyneet moraaliposeeraajat puolestaan lunastavat pelimerkkinsä sosiaalisen vaihdon kautta. Eturyhmiä auttaessaan yritysten, ammattiliittojen tai yhdistysten edustajat, poliitikot, tieteilijät ja virkamiehet kokevat itsensä tärkeiksi ja voimakkaiksi ja esiintyvät sellaisina mediassa. Tämä myös tuottaa heille suoraa korruptiivista hyötyä ja myöhemmin hyvän työpaikan.

 

Symbolinen viestinsä sekavuustilassa

Klusteroituminen on johtanut myös niin sanottuun signalointiäänestämiseen. Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksiin on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan.

Siksi ihmiset usein äänestävät pikemminkin signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia symbolisia asioita itsestään, koska hyödyt siitä koituvat itselle. Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin eli ilmaisullisiin motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä puolestaan on johtanut äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen, joka näkyy nyt Yhdysvaltain presidentinvaalissa. Käsittelin asiaa myös tutkimuksessani Totuus kiihottaa, jossa osoitin, että politikkaa tehdään nykyään etupäässä tunteenomaisin tarkoitusperin järjellisten sijasta.

Feministeille kelpaakin 77-vuotias setämies, kunhan hänen kauttaan voi ilmaista pyhää vihaa joviaalia Donald Trumpia vastaan. Sikarinsa tumppaava musta porvari antaa äänensä Joe Bidenille samoin kuin juutalainen investointipankkiiri, sillä heidän identifikaationsa omiin etnografisiin ryhmiinsä on voimakkaampaa kuin samastuminen kapitalistiseen Trumpiin. Hiilikaivoksista kaikuva työläisen ääni puolestaan menee Trump Towerista maisemia ihailevalle toverille.

Ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen esimerkiksi liberalismiaan, vaikka vasemmisto perinteisesti vastustaa vapauksia. Samoin seksuaalivähemmistöt voivat äänestää vihervasemmistoa, vaikka naturalistiseen ajatteluun on sisältynyt näkemys homoseksuaalisuuden luonnonvastaisuudesta, ja Frankfurtin koulukunnan vasemmistolainen ideologi Herbert Marcuse kirjoitti 1950-luvulla, että jokaisessa homossa piilee fasisti (teoksessa Minima moralia, ajatelma 24).

Vastaavasti tietenkin myös monet oikeistolaiset klusteroituvat helposti niin, että he kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää vapaamielisyyttä ja kansalaisvapauksia.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen viestinnän jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Irrationaalistuminen johtuu yleensä tietämättömyydestä. Tuloksena klusteroitumisesta on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja ja lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämä on myös politiikan yleinen ongelma: demokratia toimii heikosti, sillä yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, kun järkevän äänestämisen hyödyt koituvat kaikille kansalaisille eivätkä perehtyville äänestäjille itselleen. Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut ja ilmeisestikin minua viisaammat Brennan ja Lomansky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social choice and individual values.

 

Entä miten voi käydä Suomen presidentinvaaleissa?

Myös Suomessa voi syntyä vastaavanlainen tilanne, jossa viestitään symbolisilla arvostuksilla. Seuraavista presidentinvaaleista tulee todennäköisesti hyvin mielenkiintoiset, mikäli ennusteeni toteutuvat.

Oikeiston poliitikoista kenelläkään ei ole yhtä suurta henkilökohtaista kannatusta kuin Jussi Halla-aholla. Vihervasemmiston klusterilla puolestaan ei ole heittää kehiin ketään muuta laajaa suosiota nauttivaa ehdokasta kuin kierrätettävä Pekka Haavisto.

Molemmilla on kyllä laajaa kannatusta ja arvostusta, mutta vaalin ratkaisee se, kumpaa vastustetaan enemmän.

Mistä tämä sitten johtuu? Siitä, että molemmilla on jo omat korvamerkityt äänensä ja äänestäjänsä. Äänten enemmistöön yltää se ehdokas, joka onnistuu mobilisoimaan toisen ehdokkaan vastustajat äänestämään itseään, vaikka he eivät muuten tekisi niin.

Keskeinen kysymys on siis, auttaako Pekka Haavisto vaaliin osallistumalla Jussi Halla-ahon presidentiksi? Vai tuleeko Jussi Halla-aho vaaliin osallistumalla auttaneeksi Pekka Haaviston presidentiksi? Näin molempien osallistuminen paradoksaalisesti edistää kilpailijan valituksi tuloa. Missä on Nobel-palkintoni? Minussa muuten yhdistyvät molempien hyvät puolet.

3. marraskuuta 2020

Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan

Samalla kun islamistit teloittavat viattomia keskieurooppalaisia terrori-iskuissa, puukko viuhuu myös Suomessa, jossa se osuu uhreihin kuin monikulttuurisessa hedelmäpelissä. Se ei ehkä ole terrorismia vaan katuvandalismia, ainakin sikäli kuin motiivit eivät ole ideologisia, poliittisia, uskonnollisia tai järjestäytyneitä.

Sen sijaan Wienin ullatuksesta on vastuun ottanut terroristijärjestö ISIS, ja iskun tehnyt käytti rynnäkkökivääriä, joka on sotilasase. Tämä kertoo, että Euroopan kaduilla käydään pyhää sotaa. Ranskan tapahtumia käsittelin äskettäin täällä.

Ranskan ja Itävallan tapahtumat osoittavat, että jihadistinen terrori ei näytä laantuvan vaan jatkuu ilman mitään taloudellista tai sosiaalista syytä, joka selittäisi viime päivien iskut. Näyttää siltä, että viime vuosien terrori-iskuja yhdistäväksi motiiviksi jää islamistinen miekkalähetys.

Voi olla, että terrorismia olisi esiintynyt enemmänkin, mutta hetken kestänyt suvantovaihe johtuu koronan aiheuttamista matkustusrajoituksista, jotka ovat laittaneet pakolaisvirrat soukemmalle sisäministeri Maria Ohisalon toiveista huolimatta.

Moni Wienin suolauksessa haavoittunut taistelee edelleen hengestään, ja isku tehtiin synagogan läheisyydessä. Tämä osoittaa Turkin Erdoganin esittämät sekä eri puolilla muslimimaita nousseet syytökset hyökkäyksistä islamia vastaan mielettömiksi. Oikeammassa ovat olleet ne, jotka ovat verranneet islamistista terroria fasistien toimeenpanemiin juutalaisvainoihin ja venäläiseen pogromiin.

Myöskään Suomessa kotouttaminen ei näytä onnistuvan. MTV3:n uutiset kertoivat, että Vallilassa lauantaina tapahtuneesta taposta epäillyt ovat 16-vuotias romani ja kaksi ulkomaalaista.

Sen sijaan Yleisradion Internet-uutiset ja Helsingin Sanomat vaikenivat täysin epäiltyjen etnisestä taustasta. Kertomatta jättäminen ei ollut perusteltua, sillä taustalla voi olla merkitystä arvioitaessa monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskuntamallin toimivuutta sosiaalipoliittisesti.

Tämän lisäksi huomio kiinnittyy myös siihen, että rikoksesta epäilty oli päästetty vapaalle jalalle, vaikka häntä epäiltiin Tampereella 3. lokakuuta tapahtuneesta tapon yrityksestä. Vapauttamista koskevaa päätöstä puolustelevien juristien pitäisi ymmärtää, että alaikäisen vangitsemista rajoittava näkökanta ei saisi mennä yleisen turvallisuuden edelle.

Alaikäisen rikoksesta epäillyn vapauttamista voidaan pitää myös eräänlaisena heitteille jättönä. Vapauttamista puoltavat säädökset ovatkin kotoisin EU-direktiivistä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista, joita voi tässäkin yhteydessä moittia kansallisen lainsäädännön sivuuttamisesta.

Yle ei murehdi suomalaisten aina vain ahtaammiksi käyviä asuinoloja.

Sen sijasta, että Yle kiinnittäisi huomiota kotouttamisen jatkuvaan epäonnistumiseen, se perää lastensuojeluun lisää resursseja siirtäen vastuun veronmaksajille. Omasta mielestäni ”nuorisoväkivallaksi” usein luonnehdittu ulkomaalaisten katuvandalismi kertoo ensimmäisen, toisen sekä kolmannen ja ehkä useammankin maahanmuuttajasukupolven sopeutumattomuudesta ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta.

Kuluvan vuoden aikana olemme joutuneet kuuntelemaan vetistelyä Yhdysvaltain rotulevottomuuksista muun muassa Black Lives Matter -kampanjan kaiuttamana. Monikulttuurinen ajatusmalli ei näytä toimivan myöskään maahanmuuttoon lähtökohtaisesti perustuvassa Yhdysvalloissa.

Yleisradion uutiset jaksavat mäkättää, että ”kukaan musta nuori ei saa enää kokea George Floydin kohtaloa” ja käyttää rotupolitiikkaa vaalipropagandassaan. Mitäpä, jos uutisoitaisiin, että Suomessa ja missään muuallakaan kukaan valkoinen nuori ei saa enää kokea Vallillassa surmatun 19-vuotiaan kohtaloa?

Euroopassa kantaväestön henki on halpa, ja uhrit joutuvat ottamaan vastaan syytöksiä ”valkoisten ihmisten pahuudesta”. Sitten nämä haukutut koettavat pelastaa moraalisen asemansa ja säilyttää itsetuntonsa antautumalla sietokykyään ja moraalivarallisuuttaan osoittaviin ymmärtävisiin itsesyytöksiin. Yleisradion uutissivusto iloitsi tänään Natalia Salmela -nimisen bloggaajan hankkineen 169 000 euron vuositulot pitämällä White Trash Disease -blogiaan verkossa (suom. Valkoisen Roskan Tauti). Kyseessä on kosmetiikkablogi, mutta nimi viittaa ikävällä tavalla rotupolitiikalla ratsastamiseen.

Tänään julkaistuja verotietoja esittelevästä Ylen uutisesta käy ilmi, että merkittäviin tuloihin ylsivät vain viihteellistä sisältöä julkaisevat tubettajat ja bloggaajat. Syynä tähän ei ole kyseisten sivustojen suosio vaan se, että mainostoimistojen trendisetterit ja yritysten markkinointipellet kaatavat mainosrahojaan vain populistisille sivustoille, joilla julkaistaan kissavideoita, eikä analyyttisestä ajattelusta ole tietoakaan.

Sen sijaan poliittista julkaisutoimintaa sensuroidaan viranomaisottein ja vältellään kaupallisesti, vaikka aihe on lukijoiden näkökulmasta mitä kiinnostavin. Käsittelin sossumedian populistisuutta mediatutkimukseni sivulla 307.

Ennen vanhaan, kun patriootit olivat vallassa ja rikolliset vankilassa, luotiin hyvinvointi-Suomi, jolla ei ollut juuri lainkaan valtionvelkaa. Nyt kun punavihreät ovat hallituksessa ja patriootit tekaistuissa rasismisyytteissä, vääryys kukoistaa, ISIS-terroristeja tuodaan Suomeen, valtio on korviaan myöten veloissa, ja yhteiskunnaltamme on kadonnut oikeusperustus. 

Terrorismia Eurooppaan tuottaneet poliitikot ovat kausaalisessa vastuussa rajojen auki pitämisestä epäperäisille tulijoille, ja siksi heidät pitäisi saattaa vastuuseen yleisen turvallisuuden vaarantamisesta.

Mikään järkipuhe ei enää tunnu auttavan, sillä karhulle on turha puhua järkeä, kun pää on sen kidassa. Sanottakoon, että minä puolestani en loukkaa kenenkään tasa-arvoa enkä yhdenvertaisuutta vaan arvostelen kaikkia heidän ansioidensa mukaan täysin riippumatta siitä, kuinka hulluja he ovat.