30. marraskuuta 2018

Kulissien takainen maahanmuutto ja Sdp:n keinot


Vaikka rajojemme yli ei tällä hetkellä virtaakaan suuria määriä laittomasti maahan pyrkiviä pakolaisia, jatkuu maahanmuutto muita kanavia myöten niin runsaana, että Maahanmuuttovirasto Migri on ilmoittanut joutuvansa palkkaamaan lähiaikoina 50 uutta työntekijää nykyisten noin 1000:n lisäksi.

Osa Migrin viranomaiskaaderin laajentamisesta perustuu tänä vuonna voimaan astuneeseen lakiin, jonka mukaan turvapaikkahakemukset on käsiteltävä kuudessa kuukaudessa.

Kuluja aiheuttavan toiminnan paisumista voidaan pitää oireena siitä, että itse perusongelmat pakolaisuuden muodossa vellova maahanmuutto ja laajat väestöjensiirrot ovat edelleen ratkaisematta.

Tämä ilmenee pakolaisuuden ja turvapaikan tavoittelun hakeutumisena muodollisesti hyväksytyille reiteille, vaikka demokraattisessa prosessissa osoitettu kantaväestöjen hyväksyntä suurille väestöpoliittisille mullistuksille puuttuukin.

Suuri osa tulijoista on myös ankkurilasten tai muiden Suomesta oleskeluluvan saaneiden vanavedessä seuranneita perheenjäseniä, vaikka toivottavana voisi pitää perheiden yhdistämistä takaisin turvallisena pidettyihin lähtömaihin sekä oleskeluluvan jo saaneiden palauttamista heti olojen rauhoituttua.

Koska oleskelulupahakemuksia on tullut Migriin tänä vuonna jo yli 56 000, ei maahanmuuttoa voida pitää väestöpoliittisesti merkityksettömänä ilmiönä, vaikka se onkin yritetty sellaiseksi lavastaa vasemmistopopulistisessa argumentaatiossa. Vertailun vuoksi Suomessa syntyi viime vuonna vain 50 858 lasta, ja heistäkin suuri osa maahanmuuttajille.

Huoli kantaväestön kadosta on kyllä aiheellinen, mutta sitä ei voida korjata maahanmuutolla, joka johtaa vain kantaväestön aseman suhteelliseen huonontumiseen. Käsittelin kysymystä tarkemmin täällä arvioidessani Tilastokeskuksen väestöennusteesta noussutta paniikkia.

Suhtautumisemme maahanmuuttoon on ratkaisevaa Suomen tulevaisuuden kannalta ja siltä kannalta, minkälainen kansa tai väestö tässä maassa tulevaisuudessa asuu.

Maahanmuutto ei ole mikään marginaaliteema vaan aivan keskeinen politiikan osa-alue, josta ratkeaa kansamme identiteetti ja poliittinen subjektiviteetti, se, kuka maassamme käyttää poliittista valtaa ja päättää asioista, sekä se, millainen kulttuuri täällä vallitsee.

Puolueemme puheenjohtaja Jussi Halla-aho on aivan oikein huomauttanut, että on väärin, kun maahanmuuttajat astelevat tänne kuin olohuoneeseemme ja alkavat siirrellä huonekaluja sekä esittää vaatimuksia, miten meidän tulisi elää.

Maahanmuuton jatkuessa vilkkaana on erikoista, että samanaikaisesti esitetään vaatimuksia yhtyä raja-aitoja entisestäänkin alentavaan GCM-sopimukseen, jota arvostelin täällä. Puolueemme Perussuomalaiset on ainoa eduskuntapuolue, joka vaatii GCM:n käsittelemistä kansanvaltaisesti ja avoimesti eduskunnan täysistunnossa.

Maahanmuutto ei kaipaa virtaviivaistuksia eikä sujuvampaa organisointia vaan kriteerien nostamista ja määrien jyrkkää vähentämistä. Työvoimapulaa näyttää esiintyvän Maahanmuuttovirastossa, mutta muutoin Suomessa ei esiinny sen enempää pulaa työvoiman määrästä kuin laadustakaan vaan lähinnä halvasta työvoimasta.

Siksi ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta ei pidä luopua myöskään vaalien jälkeen, johon mennessä Sdp:n Antti Rinne ehtii tosin perua kriittiset puheensa.

Miten sitten maahanmuuttopolitiikka muuttuu, jos Sdp saa vaalivoiton ja siitä tulee hallitus- tai jopa pääministeripuolue?

Palautankin mieleen eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä toimivan Peter Saramon ja tasa-arvotutkija Marianne Laxénin Sdp:lle tänä vuonna laatiman salaisen muistion, jossa esitetään, millaista maahanmuuttopolitiikkaa demarit tekisivät, jos olisivat hallituksessa.

Suomen Uutisten käsiinsä saamassa ja julkaisemassa muistiossa Sdp tavoittelee pakolaiskiintiön nostamista ja tarveharkinnan korvaamista kotoutusedellytykset huomioon ottavalla järjestelmällä.

Muistossa vaaditaan turvapaikkapoliittisen päätösvallan siirtämistä entistä enemmän Suomelta Euroopan unionille, maasta poistamisen edellytysten arvioinnin siirtämistä pois tuomioistumilta virkamiesten itseoikaisutyöksi sekä avustajien palkkaamista pikkurötöstelijöille, jotta heille voitaisiin löytää jollakin perusteella oleskelulupa.

Muistion mukaan Sdp vaatii myös rikoksesta tuomittujen maahanmuuttajien karkotusten jäädyttämistä. Lusikallisen lisää demarihunajaa Sdp tarjoaa toteamalla veronmaksajille, että ”[s]elvitys- ja lainvalmistelutyön pohjalta tehtävien uudistusten hinta selviää osana selvitystyötä.

Tämä merkinnee, ettei Sdp:ssä tiedetä kustannuksia ja että demarit tulisivat vaatimaan lisää rahaa maahanmuuttajien kotoutukseen ja muuhun toimintaan.

Meillä täällä Perussuomalaisissa taas ajatellaan niin, että kenenkään ei pidä maksattaa omaa hyvinvointiaan toisten kukkarosta ilman pakottavaa syytä ja että kauppaa ei pidä tehdä ensin ja pohtia sen jälkeen hintaa.

Mutta sillä tavoin ajattelevista demareista Kokoomuksen Orpo, Mykkänen ja Häkkänen tulevat varmasti saamaan mieleisensä hallituskumppanin.

28. marraskuuta 2018

Euroopan epävakaus, kansallismielisyys ja Nato


Eurooppaa kuohuttavat tätä nykyä kaksi isoa asiaa: globaali maahanmuutto ja Venäjän aikaansaama Krimin miehitys sekä siihen liittyvä separatistijoukkojen tukeminen Itä-Ukrainassa. Niinpä myöskään Euroopassa heränneessä kansallismielisyydessä ei ole mitään ihmeellistä. Elämme epävarmoja aikoja, ja siksi kansallisen edun valvominen on erityisen tärkeää.

Myöskään Venäjän aseiden kalistelussa ei ole mitään uutta. Kun Venäjä otti viime sunnuntaina haltuunsa kolme Ukrainan laivaston alusta Mustanmeren Kertšinsalmessa, konfliktissa haavoittui (lähteestä riippuen) 36 miehistön jäsentä. Mediassa tapaus on nähty ensimmäisenä selkeänä yhteenottona Venäjän ja Ukrainan välillä.

Tunnuksettomia Venäjän joukkoja oli tosin eksynyt Ukrainan alueelle jo aiemmin. Malesialainen matkustajakone puolestaan ammuttiin alas Venäjän valmistamalla ja toimittamalla ilmatorjuntaohjuksella, jolloin tapauksessa kuoli satoja useiden eri maiden kansalaisia.

Venäjällä olisi avaimet myös Syyrian kriisin ratkaisemiseen, kunhan maa lopettaisi Bašar al-Assadin tukemisen. Mutta venäläiset haluavat pitää kiinni Syyriasta, sillä Venäjä tavoittelee maasta tukikohtaa Välimerelle.

Venäjä pyrkii luomaan kriisipesäkkeiden ja valloittamiensa alueiden ympärille puskurivyöhykkeitä, joista löytyy useita kerroksia kuin karjalalaisista puumaatuskoista. Myös Itä-Ukraina on alue, jota Venäjä pitää hallussaan suoraan tai separatistien kautta suojatakseen miehittämäänsä Krimiä. Näin Venäjä pyrkii viemään huomion pois ongelmien ytimestä, siitä, että maa valloitti kansainvälisen oikeuden vastaisesti Krimin, kuten Saddam aikoinaan Kuwaitin.

Euroopan unionin pakotteet ovat jääneet melko merkityksettömiksi Venäjälle, ja tämä on voinut olla EU-maiden tarkoituskin. EU-maat ovat halunneet turvata energiansaantinsa Venäjältä. Eniten pakotteista ovat kärsineet Suomen kaltaiset maat, joiden kauppa Venäjälle on hyytynyt.

En usko Yhdysvaltain nykyisen presidentin olevan asiassa välinpitämätön, vaikka Trumpia putinismista epäilläänkin. Trump on tuominnut Krimin miehityksen monta kertaa, ja Venäjä on hänelle selvä vastustaja. USA ei vain paljoa voi ilman aseellista välintuloa, ja se taas tarkoittaisi sotaa. Venäjä on siitä kurja vastustaja, että jos sen joukkoja pääsee jollekin alueelle, niitä ei saa sieltä millään pois.

Tämä merkitsee, että meillä täällä Suomessa tarvitaan asiantuntevia ja harkintakykyisiä poliitikkoja, jotka osaavat ajatella kansallista etuamme. Suurvaltapoliittisen opportunismin välikappaleeksi joutuminen ei ole meille eduksi. Kansallisen edun valvominen on erityisen tärkeää ja ymmärrettävää epävarmoina aikoina.

Kansallista etuamme on suojeltava myös pidättyvällä maahanmuuttopolitiikalla, sillä väestömme hajautuminen ja erimielisyyden kasvu eivät ole sisäpoliittisesti hyväksi. Ne heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta ja keskinäistä luottamusta sekä maanpuolustustahtoa.

Politiikassa on varottava myös sisäisiä uhkia, kuten putinismin kasvua Suomessa sekä siihen liittyvää henkilökohtaisen edun tavoittelua. Krimin miehitystä ja Ukrainan kriisiä vähätteleviä trolleja esiintyy Internetissä laajalti, ja heidän tavoitteenaan on saattaa Suomi Venäjän vaikutusvaltaan: juuri tuollaiseksi puskurivyöhykkeeksi. Palkkiotaan maansa myymisestä en voi edes arvata.

Omasta mielestäni Suomen olisi ollut viisainta liittyä Natoon yhdessä Baltian maiden kanssa 1990-luvun alussa, mutta sosialististen presidenttien ja ulkoministerien vuoksi niin ei tehty, mistä saattaa koitua heille historian raskas taakka. Nato-ovi on nyt kiinni muttei lukossa; tosin nykytilanteessa ovesta kulkeminen voisi olla epäviisasta, sillä järjestö on eripurainen muun muassa Turkin ja EU:n suhteen vuoksi sekä Kreikan ja muiden oliiviöljymaiden talousahdingon takia.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on esittänyt tukevansa Natoon hakemista lähinnä kahdessa tapauksessa: jos Ruotsi hakee tai jos Venäjän käytös pahenee. Kannanotto ei yllätä, sillä se on analyyttinen totuus, vähän niin kuin se, että possua voi rapsuttaa vasemmalla kädellä, oikealla kädellä tai molemmilla käsillä.

Johtopäätös ei ole siis merkittävä poliittinen linjanveto, vaan se on eräänlainen looginen välttämättömyys nykytilanteessa. Kurjaa asiassa on, että Suomen Nato-ratkaisu on jätetty Ruotsissa tehtäväksi, ja huumoria tavoitellen onkin sanottu (Jörn Donner), että Suomi on ainoa maa, johon Ruotsilla on vaikutusta.

Luen tilannetta niin, että Suomen ulkopoliittinen johto toivoo, ettei Ruotsi hakisi. Muutenhan Suomi olisi jo itse ollut asiassa aktiivinen. Näin toivotaan nykyisen hyväksi koetun tilanteen sekä tasapainon Pohjolassa jatkuvan.

Lupaukset ja toiveet kansanäänestyksestä Nato-asiassa ovat joka tapauksessa pelkkää palturia ja populismia. Ensinnäkin (1), äänestyttäminen avaisi tien suunnattomaan propagandasotaan ja uhkailuun, jotka voisivat heikentää turvallisuutta. Toiseksi (2), äänestyksen järjestäminen olisi valtiojohdon antama signaali, jonka mukaisesti liittymistä tavoitellaan. Jos kansa sanoisi tuossa tilanteessa ”ei”, se vetäisi hallitukselta ja presidentiltä housut kinttuihin, ja Venäjällä voitaisiin nauraa. Tällaista tilannetta tuskin kukaan haluaa.

Ja kolmanneksi (3), Natossa on vain muutama maa, jotka ovat kansanäänestyksen järjestäneet, esimerkiksi Unkari, tosin äänestyksen merkitys oli muodollinen, sillä tulos oli selvä valtaenemmistön vaatiessa kynsin hampain Natoon pääsyä. Espanja puolestaan järjesti kansanäänestyksen liittymispäätöksen jälkeen selvittääkseen kannatusta, ja Georgia järjesti hädissään kansanäänestyksen, vaikka maalla ei ollut edes Nato-kelpoisuutta. Niinpä maa ei ole tänäkään päivänä Naton jäsen.

Suomessa perustuslain säätäjä on ollut niin viisas, että se on jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistavaksi. Tämä mahdollistaa nopeat päätökset, mutta siirtää asian puolueissa harkittavaksi ja sovittavaksi. Niinpä puolueilta ja poliitikoilta vaaditaan erityistä asiantuntemusta ja viisautta.

Perussuomalaisena poliitikkona en ole putinisti. En ole myöskään Nato-trolli. Asiassa pitää kulkea isänmaan etu edellä. Kansallinen etu on unohdettu myös monissa muissa kysymyksissä, ja siksi tarvitaan maltillista ja järkevää harkintaa sekä kansallisen edun ajamista.

Äärimmäisten ja sitovien kantojen lukkoon lyöminen on epäviisasta myös muissa puolueissa, jotka ovat joko torjuneet Nato-jäsenyyden täysin tai ajavat sitä ohjelmassaan. Viimeksi mainittuja tosin ei taida olla kuin yksi.

Itse olen aina ollut Nato-jäsenyyden periaatteellinen kannattaja, enkä näe estettä liittymiselle, mikäli sopimus on hyvä ja tilanne liittymisen sallii. Mutta turvallisuutta ei kannata vaarantaa asialla, jonka tehtävä olisi taata turvallisuus.

Niinpä eipäsjuupas-väittely on turhaa, etenkin kun Nato-jäsenyyden tavoittelusta on tullut Suomen idänpolitiikan modus operandi, eräänlainen instrumentti, jolla ilmaistaan vertauskuvallista etääntymistä tai lähentymistä suhteessa Venäjään. Naton ohella on myös muita mahdollisuuksia järjestää puolustusyhteistyö.

Tulevaisuudessa entistä tärkeämpää on, että asioita hoitavat poliittiset edustajat, joiden toiminta on ennustettavaa ja luotettavaa ja joilta löytyy sekä analyysi- että toimintakykyä reagoida nopeasti eteen tuleviin haasteisiin.


Jukka Hankamäki

FT, VTT

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

27. marraskuuta 2018

Miksi GCM pitää hylätä?

 
Vaikka monet ovatkin jo kyllästyneet GCM-sopimuksesta keskustelemiseen ja virkamiesten harjoittama väsytys on sikäli onnistunut, on edelleen hyvä tilaisuus torjua kyseisen asiakirjan hyväksyminen. Prosessi on vasta meneillään ja hyväksymiskokous edessäpäin. Valaisen asiaa tässä kirjoituksessa sekä kansainvälisen politiikan, oikeusfilosofian että joukkotiedotuksen kannalta.

Ulkoministeri Timo Soinin ja hänen apulaistensa esivalmistelema GCM-sopimus eli ”Global Compact for Migration tai Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration” (suomeksi ”Globaali sopimus turvallisesta, järjestyneestä ja säännönmukaisesta muuttoliikkeestä”) on ulkopoliittinen asiakirja, jota olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin käsitellä eduskunnan täysistunnossa.

Näin voitaisiin avoimesti ja kaiken kansan edessä selvittää, ketkä sitä puoltavat ja ketkä eivät ja millaisilla syillä.

Sen sijaan ulkoministeriön byrokraatit tunnetusti hermostuivat perussuomalaisten Laura Huhtasaaren, Ville Tavion, Arto Luukkasen ja minun esittämästäni arvostelusta niin pahoin, että he alkoivat moittia meitä perussuomalaisia Ilta-Sanomissa ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Tämä näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun vallanpitäjät kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole rajaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan. Eduskunnan kantaa GCM:ään ei ole nyt lainkaan, vaikka Perussuomalaiset ovat tehneet toimenpidealoitteen asian tuomisesta kiireellisesti suureen saliin päätettäväksi.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa esimerkiksi Ilta-Sanomien referaatti professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.

Tämä on tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita.

Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta on käynyt ilmi, että sopimus on aiottu viedä läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä eri maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus tai niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”, ja kannanotto osui nappiin.

Iltalehti antoi menneellä viikolla lisää palstatilaa ulkoministeriön Renne Klingelle jutussa ”Tällainen on YK:n sopimus, jonka piilottelusta perussuomalaiset syyttävät hallitusta”, ja Helsingin Sanomat  selitteli asioita parhain päin jutussa ”Suomi on hyväksymässä YK:n siirtolaissopimukset, joka perussuomalaisten Huhtasaaren mukaan sitoo Suomen kädet”. Lehti vieläpä jatkoi loputonta vuodatustaan defensiivisessä otsikossa, jossa toimituksen ja ulkoministeriön mielipiteitä taiottiin taaskin ”tosiasioiksi”: ”Tosiasiassa kyseessä on löyhä sopimus, joka ei sido ketään”.


GCM johtaisi kahleisiin ja ketjureaktioon

Minäpä kerron teille, miten asia todellisuudessa on. Vaikka sopimus ei sitoisikaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen. Keskeistä on, alkavatko tuomioistuimet käyttää sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka laukeaa käsiin velvoitteiden muodossa.

Kerron teille myös, kuka on Helsingin Sanomien haastattelema Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Outi Korhonen. Muistan hänet entisenä filosofian opiskelijana Tampereen yliopistosta, josta hän valmistui kandidaatksi ja lisensiaatiksi filosofian alalta sekä matkusti sittemmin Yhdysvaltoihin, jossa hän väitteli tohtoriksi oikeustieteestä. Hänellä ei ole siis kotimaista oikeustieteellistä tutkintoa lainkaan. Sen sijaan minä opiskelin toisena pääaineeni (yhteensä minulla oli neljä pääainetta kahdessa eri yliopistossa) julkisoikeutta ja tiedän aiheesta sentään jotain.

Niinpä Outin selittelyt ovat kevyitä, aivan kuten myös hänen aiemmat käsityksensä, että taloudelliset kysymykset eivät kuulu turvapaikkapolitiikkaan lainkaan. Hän ymmärtää sopimusta lähinnä siltä pragmaattiselta pohjalta, että ”oikeudellisesti sitovaa kansainvälistä sopimusta ei ole ollut toivoa saada aikaan”. Hänkin tuntuu ajattelevan, että olisi pitänyt. Minä puolestani katson, että ei olisi. Taakanjakokin on totta kai epäoikeudenmukaista, mutta tilannetta ei taatusti paranneta GCM:llä.

Sopimuksen teksti on sitovaa, ja sen pohjalta Suomen pitää alkaa ottaa tänne ihmisiä kuin he olisivat Karjalan evakkoja. Nimittäin Suomessa sopimuksiin suhtaudutaan orjallisesti, ja niitä noudatetaan kirjaimellisesti. Ja sanoakseni asian niin, että toimittajatkin ymmärtävät: GCM:n käytänteet ovat kuin JSN:n lausuntoja, joita tuomioistuimet kelpuuttavat todistusaineistoina ratkaisujensa perustaksi.

Sangen harhaanjohtava on myös Lapin yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Lotta Wiikarin Helsingin Sanomiin kirjoittama mielipide, jossa hän puolustelee sopimusta sillä, että se muka on puitesopimuksiakin löyhempi eikä takaa edes sen kannattajien oikeustilaa. Näin hän salaa taitavasti sopimuksen ketjuuntuvat seurausvaikutukset, jotka voivat olla kauaskantoisia.


Kansallinen väestöpolitiikka ei kuulu YK:n toimivaltaan

GCM voidaan nähdä osana ihmisoikeusteollista asennoitumistapaa, jossa universaalikommunistisista ihanteista johdellaan deduktiivisesti kansallisvaltioita velvoittavia ja itsemääräämisoikeuttamme, suvereeniuttamme sekä kansanvaltaamme kaventavia periaatteita. Sellaisiin ”supernormeihin” ja niiden takana oleviin moraaliperiaatteisiin vetoamista on professori Markku Helin kutsunut ”perusoikeusfundamentalismiksi” artikkelissaan ”Perusoikeuksilla argumentoinnista” (2012), ja myös oikeusfilosofi Aulis Aarnio on käyttänyt samaa sanaa teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014).

Aarnio kirjoittaa: ”On suoranainen, joskin muodikas, itsepetos ajatella, että supernormistoille ja niiden ilmentämille perusarvoille on olemassa jokin objektiivinen sisältö. Ratkaisu jää riippumaan tulkitsijasta, ei laista. Tämä on kohtalokasta oikeudelle.

Hän myös jatkaa: ”Mallin fundamentalistisuus puolestaan on siinä, että lainkäyttäjä asetetaan huonosti perustellun oikeusopillisen doktriinin antamalla valtuutuksella lainsäätäjän asemaan. Se johtaa konfliktiin valtiovallan kolmijaon periaatteen kanssa. Vielä oudompi mallista tulee, jos oikeustieteen harjoittaja, ja nimenomaan hän, saa doktriinin tarkoittaman vallan määritellä, miten perusoikeuksien ilmentämät arvot tulee ymmärtää. Niin tärkeitä kuin perus- ja ihmisoikeudet ovatkin demokraattisen oikeusvaltion kannalta, niille ei tule antaa perusoikeusfundamentalismin tarkoittamaa monopoliasemaa, tahtoipa jokin doktriini sitä tai ei.

GCM on juuri sellainen doktriini, joka vaarantaa valtioiden itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden päättää itse omasta väestö- ja rajapolitiikastaan. Se olisi jälleen yksi uusi korsi kansalliset perustuslait ylittävien ja täysin tulkinnanvaraisten asiakirjojen kekoon, johon vedotaan massamaahanmuuton puolustelemiseksi niin että korvat soivat.

Suomesta sopimusta on lähdössä läsnäolollaan hyväksymään sisäministeri Kai Mykkänen, jonka mielipiteet maahanmuuton lisäämiseksi ovat kaikkien tiedossa ja jonka toimia arvostelin myös täällä, täällä ja täällä. Hänen tarkoituksenaan on hyväksyä sopimus 10.11. joulukuuta Marokon Marrakechissa. Avustajien kannattaisi pultata viidakkokuumeileva sisäministeri Kai Mykkänen kettingillä seinään kiinni estääkseen häntä lähtemästä Afrikkaan kokoomuslaista maahanmuuttopolitiikkaa tekemään, sillä sen enempää sisä- kuin ulkoministeriössäkään ei taaskaan yhtään ymmärretä, mitä ministerit ovat tekemässä.

Eduskunnan tultua sivuutetuksi kansalaisten kannattaa vedota tasavallan presidenttiin hankeen pysäyttämiseksi, sillä myöskään Yhdysvallat ja Unkari eivät sopimusta hyväksy.

Tällä tietoa Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta. Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. Viron presidentti Kersti Kaljulaid ei ole lähdössä sopimusta allekirjoittamaan, ja EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymistä harkitsevat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa, ja ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi. Se kannattaa allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ja valtamedialta ei ole reilua ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista sekä perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi” tai ”populismiksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan byrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.

Liitän tähän loppuun oikeusfilosofisen referaattiartikkelini, joka perustuu ranskalaisessa laatulehti Le Figarossa julkaistuun korkean virkamiesryhmän (Le Gruppe Plessis) kirjoitukseen Ranskan irrottamiseksi Euroopan ihmisoikeussopimuksesta:Cous européenne des droits de l’homme: pourquoi ensortir est un impératif démocratique”. Vaikka kyse on eri sopimuksesta, kannanoton sisältö sopii myös tähän. Tekstilainaukset ovat nopeasti käännettyjä, joten älkää välittäkö nyansseista. Juttua kannataa lukea myös ulkoministeriössä ja tasavallan presidentin kansliassa.


MITEN IHMISOIKEUSTEOLLISUUDELLA KUMOTAAN DEMOKRATIAA? 

Siinä, missä Kai Mykkänen, Timo Soini, Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin hehkuttavat kilpaa sosiaalietuusperäisen maahanmuuton ja halpatyövoiman maahan marssittamisen puolesta, Britanniassa ja Ranskassa esitetään vakuuttavia argumentteja maiden erottamiseksi myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta.

Ison-Britannian pääministeri David Cameron esitti vuonna 2015 konservatiivien vaaliohjelmassa ajatuksen, että britit eroaisivat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta palauttaen lainkäytön kokonaan omaan hallintaansa, mutta pysyisivät EU:n jäseninä. Hänen toinen hallituksensa aikoi kumota maan oman ihmisoikeuslain, minkä jälkeen EIT:n päätökset eivät enää olisi sitoneet Britannian korkeinta oikeutta. Lainmuutoksen jälkeen britit olisivat edelleenkin voineet vedota EIT:hen, mutta tuomioistuimella ei olisi ollut enää oikeutta vaatia muutoksia Britannian lakeihin.

Koska Cameron vastusti brexitiä, hän piti Euroopan integraation ongelmana nimenomaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen maailmanparannustoimintaa eikä Euroopan unionia, joka voisi toimia vapaakauppa-alueena ilman ideologista lähetystehtävää. Sen sijaan EIT:stä on tullut muodollisesta erillisyydestään huolimatta keskeinen osa EU:n aatteellisia rakenteita.

Samansuuntaisen näkökulman tarjosi ranskalaiseen laatulehti Le Figaroon kirjoittava Ranskan ylempien virkamiesten ryhmä Le Gruppe Plessis. Brexitin aikaisessa kirjoituksessaan ”Miksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jättäminen on välttämätöntä demokratialle” ryhmä katsoi, että samalla kun Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisessa on noudatettu entistä enemmän ”vapaata tulkintaa”, jota kutsutaan ”evolutiiviseksi” (interprétation évolutive), siitä on tullut ”outo lintu” (un objet étrange), jolla on enää vähän tekemistä alkuperäisen tehtävänsä eli totalitarismien torjunnan ja perusoikeuksien kanssa. Ryhmä kirjoittaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä voi

”[…] tunnistaa jälkiä sellaisesta oikeuskäsityksestä, joka suosii ’edistyksellistä’ yhteiskuntanäkemystä: rajojen kieltoa, koko valtion käsitettä kohtaan tunnettua epäluuloa, syrjimättömyyden kulttia, rikollisen edun suosimista uhrin kustannuksella, yhteisen edun alistamista yksilön vaatimuksille […], moraalista libertarismia… [(…) reconnaît leur marque dans une jurisprudence qui privilégie une vision ‘progressiste’ de la société: refus des frontières, défiance vis-à-vis des Etats, culte de la non-discrimination, primat de l’intérêt du délinquant sur celui de la victime, de la revendication individuelle sur l’intérêt collectif, de la procédure sur la décision et l’action, libertarisme moral…].”

Näin ollen Euroopan ihmisoikeussopimus ja EIT:n toiminta muistuttavat poliittisia määräyksiä. Niillä asetutaan poliittisen vallan yläpuolelle ja rikotaan Montesquieun konspioimaa vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövallan, päätäntävallan ja tuomiovallan pitää olla eri ihmisten käsissä niin, että valtaa rajoittaa aina jokin toinen valta. Ryhmä jatkaa, että

”[d]emokratiassa on lainsäätäjän, ei tuomarin saati ulkomaisen tuomarin, tehtävä määritellä yhteinen intressi. Euroopan ihmisoikeussopimus, joka on nyt tunkeutunut poliittisen legitimaation ytimeen, muodostaa näin ollen demokratian todellisen ongelman. [Dans une démocratie, c’est en effet au législateur, et non au juge, a fortiori à un juge étranger, qu’il appartient de définir l’intérêt collectif. La CEDH, qui fait désormais intrusion au cœur même de la légitimité politique, pose donc un véritable problème démocratique.]”

Tätä kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on tullut keino kiertää lakia tai venyttää lain tulkintaa, ja siitä on tehty jonkinlainen uusi perustuslaki, josta soveltamista ja oikeuskäytäntöjä johdellaan. Ryhmä lähestyy aihettaan useilla käytännön esimerkeillä ja luettelee, miten

”[…] Euroopan ihmisoikeussopimus on pakottanut Ranskan harkitsemaan uudelleen sotilaallisen liittoutumisen kieltämistä. Se edellytti myös asianajajan läsnäoloa poliisipidätyksissä alusta alkaen, mikä teki poliisin työn erityisen vaikeaksi ja vahvisti näin ollen, että menettelytapa oli tärkeämpi kuin poliisin tehokkuus. Yleissopimuksen artiklaa 8 (yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen) käytetään massiivisena ja erittäin tehokkaana keinona laittomien ulkomaalaisten karkottamista koskevan politiikan ja perheiden yhdistämisen helpottamiseksi. [(…) la CEDH a imposé à la France de revenir sur l’interdiction des syndicats dans les armées. Elle a également imposé la présence d'un avocat dès le début de la garde à vue, compliquant singulièrement le travail de la police et confirmant ainsi qu’elle estimait la procédure plus importante que l’efficacité policière. L’article 8 de la convention EDH (respect de la vie privée et familiale) est utilisé comme une arme massive, et très efficace, contre la politique d’expulsion des étrangers en situation irrégulière et pour faciliter le regroupement familial.

Merkittävimmät ongelmat ovat kuitenkin periaatteellisia, ja ne ulottuvat kansanvallan olemukseen ja poliittiseen järjestelmään. Koska EIT:n kokoonpanoon kuuluu tuomareita ristiin rastiin sen jäsenmaista, menevät oikeudenmukaisuuskäsitykset, laillisuusnäkemykset ja oikeuskäytännöt sekaisin, ja kollegiot antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Pahinta on, että ratkaisut velvoittavat kansallisvaltioita yhtä tiukasti kuin valtioiden lait, viimekätisinä ratkaisuina jopa enemmän. Ryhmä ironisoi, että EIT:ssä

”azerbaidžanilainen, albanialainen, moldovalainen, georgialainen tai turkkilainen tuomari – viitataksemme maihin, jotka ovat tunnettuja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta – voivat vaikuttaa Ranskan lainsäädäntöön tavalla, josta monet parlamenttimme jäsenet olisivat kateellisia! [Un juge azerbaidjanais, albanais, moldave, géorgien ou turc, pour citer des ressortissants de pays réputés pour leur respect des droits de l’homme…, a ainsi une influence sur le droit français que pourraient leur envier bon nombre de nos parlementaires!]”

Koska EIT:stä on tullut käenpoika kansanvallan kotipesään, virkamiesryhmä pohtii lopuksi, miten ongelmaan pitäisi suhtautua. Kirjoittajien mukaan heidän kotimaallaan on kyllä tarvittavat keinot ihmisoikeuksien toteuttamiseen, ja nyt pitäisi vain löytyä voimia sen tunnustamiseksi, ettei Euroopan ihmisoikeussopimus palvele enää samaa tehtävää, johon Ranska aikoinaan liittyi. Sopimuksesta irtautumisen tulisi olla ensisijainen tavoite, mikäli halutaan löytää keinoja maahanmuuton ja terrorismin torjumiseksi ja oikeudellisen riippumattomuuden palauttamiseksi Ranskaan.

”Toisin kuin yleisesti ajatellaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen jättäminen on juridisesti täysin mahdollista: 58 artiklassa sallitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta luopuminen ’kuuden kuukauden irtisanomisajalla Euroopan neuvoston pääsihteerille osoitetusta ilmoituksesta’. Kysymys ei kuitenkaan ole niinkään oikeudellinen kuin poliittinen. Todellinen tehtävä on löytää poliittinen tahto tästä pakkopaidasta vapautumiseksi […]. [Contrairement à certaines idées reçues, quitter la CEDH est juridiquement tout à fait possible: l’article 58 permet de dénoncer la convention EDH ’moyennant un préavis de six mois, donné par une notification adressée au Secrétaire Général du Conseil de l’Europe’. Mais la question n’est pas tant juridique que politique. Le vrai sujet, c’est de trouver la volonté politique de se libérer de ce carcan […].”

Irtautuminen on perusteltua siksi, että EIT:n länsieurooppalaiset tuomarit eivät pysty toteuttamaan ihmisoikeussopimuksen valvontatehtävää, sillä Venäjän ja Turkin tapaiset maat eivät ota EIT:n näkemyksiä huomioon, mutta toisaalta itäeurooppalaiset tuomarit pystyvät omasta puolestaan vaikuttamaan EIT:n päätöksillä kielteisesti läntisen Euroopan maiden lainsäädäntöön.

Brittien ja ranskalaisten viitatessa perustuslakeihinsa ja heidän pyrkiessään kumoamaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvää epädemokraattista pakkovaltaa, Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käyttämät asiantuntijat Lavapuro, Ojanen ja Scheinin puolestaan vetoavat Euroopan ihmisoikeussopimukseen marssittaakseen omaa vallankumousparaatiaan meidän parlamenttimme yli.

Samanlaisia ovat kokoomuslaiset, kepulaiset, sosiaalidemokraattiset, kommunistiset, vihreät, ruotsinkieliset, kristilliset, liberaalit ja aivan kaikki puoliksi oppineet patustelijapoliitikot, joita kiinnostaa moraaliposeeraus enemmän kuin oman kansansa etu ja joilla ei ole oikeusfilosofista asiantuntemusta eikä kansalliseen itsetuntoon liittyvää selkärankaa yhtään.

Kansallisten etujen ja vapauksien polkeminen kansainvälisillä sopimuksilla on hyvin tyypillistä internatsismin ideologialle, ja siinä tarkoituksessa käytetään myös Geneven pakolaissopimusta sekä YK:n ihmisoikeuksien julistusta, kun tuomioistuimet ovat hyväksyneet ne ohjenuorikseen.

Enkä tarkoita vain Haagissa toimivia Kansainvälistä rikostuomioistuinta, jossa tuomitaan sotarikollisia, tai YK:n alaista Kansainvälistä tuomioistuinta, jossa juristit ratkovat valtioiden välisiä kiistoja lampaannahkaperukki päälaellaan.

Sen sijaan tarkoitan tavallisia kansallisia käräjiä, jotka katsovat sopimusten, julistusten, asiakirjojen ja ”kompaktien” (aina tahdonilmaisulla ei ole edes selvää nimeä eikä hyväksyntää) sitovan päätöksentekoaan, kun tuomitaan kantaväestöihin kuuluvia ihmisiä heidän esittämästään yhteiskuntakritiikistä. Juuri siihen myös GCM:n tapaisten sitoumusten on tarkoitus johtaa, ja juuri siihen ne pahimmillaan kansallista lainkäyttöä johtavat.


LÄHTEET

Painetut

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Helin, Markku, ”Perusoikeuksilla argumentoinnista”. Teoksessa: Tero Iire ja Martti Kairinen (toim.), Varallisuus, vakuudet ja velkojat. – Juhlajulkaisu Jarmo Tuomisto 1952 – 9/6 – 2012, s. 11–30. Turku: Turun yliopisto, 2012.

Internet

Le Gruppe Plessis, Cous européenne des droits de l’homme: pourquoi ensortir est un impératif démocratique, Le Figaro 21.6.2016.
Helsingin Sanomien linkatut kirjoitukset.
Ilta-Sanomien linkatut kirjoitukset.
Iltalehden linkaut kirjoitukset.

22. marraskuuta 2018

Väestöpolitiikan Black Friday – ”Pelastaako työperäinen maahanmuutto?”


Tilastokeskuksen julkaistua väestöennusteensa viime perjantaina alkoivat valtamedia, populistiset valtavirtapuolueet ja eräät etujärjestöt vyörytyksen maahanmuuton puolustelemiseksi. Syntyvyyden laskusta tehtiin välittömästi se johtopäätös, että maahamme muka tarvitaan lisää väkeä ulkomailta.

Ei se asia kuitenkaan noin mene. Työvoiman tarpeen kannalta keskeisiä ovat neljä tekijää: huoltosuhde, työn tuottavuus, työllisyysaste ja kysyntä, joka riippuu ostovoimasta ja sen takana olevasta arvotuotannosta ja tietenkin myös hinnoittelusta. Niillä ei ole tekemistä syntyvyyden eikä väestömäärien kanssa muutoin kuin välillisesti.

Valtamediassa ja vasemmisto- sekä oikeistopuolueissa tehtiin kuitenkin (Perussuomalaisia lukuun ottamatta) se johtopäätös, että maahamme tarvitaan ilman muuta siirtolaisia ulkomailta syntyvyyden paikkaamiseksi.

Yleisradio marssitti studioon Vasemmistoliiton Li Anderssonin ja Kokoomuksen Antti Häkkäsen, joiden mielestä maahanmuuttoa tarvitaan. Puolueiden vivahde-ero koski lähinnä sitä, pitäisikö maahanmuuton olla työperäistä vai ei. Anderssonin mielestä oleskeluoikeuksia ei olisi syytä valikoida millään tavalla.

Molemmat ovat väärässä tavoitellessaan lisää maahanmuuttoa. Suomen Perustan tutkija Samuli Salminen osoitti tänä syksynä julkaistussa tutkimuksessaan ”Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee?”, että työperäinen maahanmuutto ei kompensoi sosiaalietuusperäisestä haittamaahanmuutosta koituvia tappioita.

Tutkimuksen mukaan myös työperäinen maahanmuutto on osoittautunut haitalliseksi, sillä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien myönteinen nettovaikutus julkiseen talouteen heikkenee maassaolovuosien myötä. Suomeen tulevien työllisyysaste laskee kantaväestön työllisyysasteen alapuolelle muutaman vuoden maassa asumisen jälkeen. Tähän lukuun ei ole otettu huomioon pakolaisia ja turvapaikanhakijoita vaan työperäiset maahanmuuttajat.

Työvoiman tarveharkinnasta luopuneeseen Ruotsiin tulleista vain 12 % on sijoittunut aloille, joilla on työvoimapulaa. Sen sijaan yli 70 % niistä tietyllä aikajänteellä saapuneista, jotka maahan jäivät, haki turvapaikkaa. Käsittelin aihetta muun muassa täällä.

Ylen TV1:n ohjelmassa esitettyyn kysymykseen ”pelastaako työperäinen maahanmuutto?”, voidaan siis vastata: ei pelasta. Sen ei myöskään tarvitse ”pelastaa”, sillä emme me suomalaiset ole missään vaarassa saati että tarvitsisimme moisia metafyysisiä uhkakuvia osataksemme hoitaa talouttamme.

Sellaisilla uhkakuvilla kuitenkin pelotellaan vaalien lähestyessä, kun myös elinkeinoelämä on tekaissut syntyvyyden laskusta näppärän aseen halpatyövoiman houkuttelemiseksi. Vasemmisto puolestaan haalii lisää maahanmuuttoa oman internationalistisen ideologiansa vuoksi.


Maahanmuuttomäärien lisääminen ei paranna työn tuottavuutta

Olennaista työvoiman tarpeen kannalta on, että eläkeläisten määrän kasvaessa ja eläkkeiden ostovoiman heiketessä myöskään kulutus ja kysyntä eivät pysy ennallaan, ja siksi työvoimaa ei tarvita entiseen tapaan. Maahanmuuton vaikutuksesta huoltosuhde puolestaan on heikentynyt entisestään.

Suomessa kyllä työskennellään melko paljon, mutta työ tuottaa huonosti, sillä liian suuri osa työstä tehdään vain huoltavan verkoston piirissä. Se ei siis tuota vaihtokelpoisia arvoja, jotka voitaisiin vaihtaa rahaksi markkinoilla ja jotka tuottaisivat kansantalouteemme pätäkkää. Maahanmuutto on kokonaisuutena heikentänyt huoltosuhdetta, sillä erittäin suuri osa humanitaarisesta ja sosiaalietuusperäisestä maahanmuutosta on pitkäaikaisesti työttömänä.

Maahanmuuttomäärien kasvattaminen on näin ollen täysin väärä lähestymistapa syntyvyyden laskusta johtuvien kuhmujen paikkaamiseen väestöpyramideissa, sillä maahanmuuttomäärien lisääminen ei paranna työn tuottavuutta mutta heikentää huoltosuhdetta.

Niinpä pitäisi keskittyä työn tuottavuuden kasvattamiseen, työllisyysasteen nostamiseen ja huoltosuhteen parantamiseen omin toimin, esimerkiksi koulutusta tehostamalla, omatoimisuutta lisäämällä ja liikkuvuutta parantamalla. Apua olisi jo sosiaalietuusperäisen maahanmuuton lopettamisesta tai pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien määrän pysyvästä leikkaamisesta entisenlaisiin kiintiöihin.

Mikäli omat havaintoni paikkaansa pitävät, Li Andersson ja Antti Häkkänen joko eivät ymmärrä työvoimapolitiikasta eivätkä kansantaloustieteestä yhtään mitään tai he petkuttavat kansalaisia tahallaan populistisista syistä: säilyttääkseen kasvonsa ideologista valtaa käyttävien moraaliposeeraajien piirissä. Kyseessä voi olla myös vasemmiston ja oikeiston keskinäinen bluffi. Se puolestaan voidaan kokea läimäytyksenä kantaväestöä vastaan, sillä he ammentavat hyväntekeväisyytensä suomalaisten ihmisten aarrearkusta.


Sosialistit ja porvarit jälleen samalla puolella suomalaisia vastaan

Myös Helsingin Sanomat aloitti Tilastokeskuksen julkaiseman väestöennusteen pohjalta synkistelyn löydettyään siitä käsikassaran maahanmuuttomäärien puolusteluun. Lehti julkaisi aiheesta muun muassa jutut ”Suomen tulevaisuus vaikuttaa nyt aiempaa synkemmältä ”ja ”Uusi ennuste antaa entistä dramaattisemman arvion: väkiluku kääntyy laskuun vuonna 2030”. Mitään hätää ei siis pitäisi olla. Väkiluvun väheneminen voi olla myös hyväksi tuotannon tehostuessa. Lisäksi väkiluvun väheneminen olisi toivottavaa globaalisti, ekologisista syistä.

Elinkeinoelämän keskusliitto EK taas teki väestöennusteesta keppihevosen, jolla se alkoi ratsastaa estottomasti halpatyövoiman tuontia oikeuttaakseen. Huvittavin EK:n vaalitentissä oli demarien Antti Rinne, jolla oli muurahaisia sukissaan kierrellessään ja kaarrellessaan sen ikävän tosiasian ympärillä, että puolue ajaa sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton jatkamista, ja Rinteen viimeaikaisista väitteistä huolimatta puolueen muut edustajat ovat puoltaneet äänekkäästi myös ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista.

Niitä edistäessään kummatkin vasemmistopuolueet lyövät kirveensä kiveen niin että kipinät sinkoilevat. Mutta tapahtumajärjestäjä EK lienee tyytyväinen, sillä omassa vaaliohjelmassaan se on vaatinut lisää työvoimaa ulkomailta, vaikka järjestöllä itsellään ei vaalikelpoisuutta eduskuntavaaleissa olekaan. Kokoomus ja vasemmistopuolueet tekevät kuitenkin likaisen työn EK:n puolesta.

Syntyvyyden laskusta innostuneena EK lähestyy suomalaisia työttömiä myös perustuslain ja yhdenvertaisuuslain vastaisella esityksellä, jonka mukaan Suomen pitäisi maksaa 70 prosentin palkkatukea turvapaikan saaneen työllistämiseksi. Mutta EK ei ole ajamassa tukea kantaväestöön kuuluvien suomalaisten töihin saamiseksi, vaikka se kävisi ilman kallista kouluttamista, kielimuureja ja kotouttamista.

On sekä naurettavaa että säälittävää, että aivan kaikki Suomen puolueet yhtä lukuun ottamatta hoilaavat massamaahanmuuton puolesta maahanmuuton, josta ei ole osoitettu olevan mitään sellaista hyötyä, jota ilman ei täällä tultaisi toimeen. Sen sijaan näyttöä haitoista on kertynyt kyllä, eivätkä ne mahdu pelkkien taloudellisten tekijöiden piiriin. Tuloksena on saatu nonkonformismia, epäkoheesiota, intressi-, arvo- ja kulttuuriristiriitoja sekä yleistä eripuraa ja jopa väkivaltaa, jotka heikentävät sosiaalista pääomaa ja luottamusta sekä vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta.

Kun EK:n vaalitentin juontaja esitti puolueiden puheenjohtajille provokatiivisen kysymyksen, ”mitkä puolueet eivät olisi valmiita hallitukseen Perussuomalaisten kanssa?”, lapaansa nostivat muiden muassa Svenska Folkpartietin Anna-Maja Henriksson ja Kokoomuksen Petteri Orpo, jonka mielestä Perussuomalaisten kannassa ei ole tapahtunut muutosta. Ei olisi pitänytkään, sillä ei minkään muunkaan puolueen näkemyksistä päätetä Kokoomuksessa.

Ongelma ei ole Perussuomalaisissa vaan siinä, että kyseisenlaista ennakkoasetelmaa viritellään median syötteellä viisi kuukautta ennen vaaleja. Kyseinen pois sulkemisen politiikka on cordon sainitairea, joka muistuttaa vaarallisesti poliittisesta historiasta tunnettua kassakaappisopimusta.

Kaiken tämän tapahtuessa emeritusprofessori ja rationalisti Esko Valtaoja puolestaan totesi, että ainoa järjen ääni tulee Jussi Halla-aholta. Tähtitieteilijä tosin erehtyi hieman. On meitä muitakin, niin kuin kai on aina ollut.


Maahanmuutto ei ole vain taloudellinen vaan myös kulttuurinen ja väestöpoliittinen asia

Meistä Perussuomalaisista on tullut sekä suomalaisten vasemmistoduunarien että kansallista etua ajattelevien oikeistolaisten niin opiskelijoiden, eläkeläisten kuin vähävaraistenkin turvasatamia, jotka eivät arvioi asioita eturyhmien näkökulmasta vaan aidolla poliittisella tavalla: kansallisen kokonaisedun kannalta.

Käsityksemme mukaan myös yksilöiden etu toteutuu kansallisvaltioiden kautta näkökulma, joka on unohdettu eripuran keskellä ja päätösvallan karattua maamme rajojen ulkopuolelle.

Olemme myös tulevaisuuspuolue, jossa Suomen tulevaisuutta pohditaan muillakin perusteilla kuin euroilla tai senteillä. Maahanmuuttoa ei pidä arvioida pelkillä taloudellisilla tekijöillä eikä myöskään vieraiden kansakuntien eduilla. Maahanmuutolle ei synny mitään yksiselitteistä oikeutusta siinäkään tapauksessa, että se jollakin tavoin saataisiin näyttämään taloudellisesti tarpeelliselta.

Sen sijaan meidän tulee ratkaista väestöpoliittiset kysymyksemme kansanvaltaisesti, omalta perustaltamme ja tahtomme mukaisesti. Sillä maahanmuutolla on talousvaikutusten lisäksi aina myös sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia, kulttuuripoliittisia, turvallisuuspoliittisia ja väestöpoliittisia vaikutuksia. Ne kaikki on nyt yritetty haudata kapealla kauppiaan järjellä harjoitettavaan retoriikkaan. Omakulttuurisuus on itseisarvo monikulttuurisuus ei ole, vaan enintään jokainen sen osakulttuuri voi olla, ja tietenkin sekin jokaiselle kansakunnalle itselleen.

Vasemmisto on pyrkinyt toteuttamaan universaalisosialistisia rajattoman maailman periaatteitaan aina, ja vasemmistopuolueiden tavoitteena on ollut kiistää kansakuntien määräysvalta sen itsensä tuottamaan hyvinvointiin ja yksilöiden omistusoikeus heidän kausaalisesti ansaitsemaansa varallisuuteen. Joten tämä oli jo tuttua.

Petollisimpia ovatkin olleet porvarilliset puolueet Kepu ja Kokoomus, joissa on euron kuvat silmissä kiiltäen ylenkatsottu suomalaista kulttuuria ja omaa itsemäärämisoikeuttamme sekä suorastaan toivottu dramaattisia väestöllisiä muutoksia seurauksista välittämättä. Totuus on, että mikään maa ja kansakunta ei ole entisensä, jos sen väestö vaihdetaan.

Kokoomuksen larppaus vasemmiston miellyttämiseksi on suorastaan hämmästyttävää. Näyttöä puolueen maahanmuuttolinjasta antavat Orpon ja Häkkäsen kannanottojen lisäksi sisäministeri Kai Mykkäsen ihastelut sen johdosta, että ”jo nyt viidennes ekaluokkalaisista lapsista on Espoossa maahanmuuttajataustaisia” ja että ”[p]arin vuosikymmenen kuluttua jo kolmanneksella työikäisistä espoolaisista on maahanmuuttajatausta”. ”Jo”-sanalla Mykkänen viitannee itse toivomaansa ja tavoittelemaansa suuntaan: että jatkossa suomalaislapsia olisi suhteellisesti entistä vähemmän ja ulkomaalaisia enemmän.

Koska ulkomaalaistuminen ei ole mikään itseisarvo, on käsittämätöntä, mitä sisäministeri Mykkänen ajaa, ellei sitten jotakin omaa agendaansa puoliksi maahanmuuttajataustaisena henkilönä. Edellä viittaamani Länsiväylä-lehden jutun mukaan myös Rkp:n tavoitteena on ”jo ennalta ehkäistä maahanmuuttajien asunnottomuutta”, mutta suomalaisten oman asunnottomuuden he jättävät kernaasti meidän Perussuomalaisten ja muiden ihmisten huoleksi (kirjoitin monikulttuuristuvan pääkaupunkiseudun ongelmista viimeksi täällä).


Suomen tulee olla suomalaisia varten

Me perussuomalaiset haluaisimme kasvukeskuksissa olevia työpaikkoja täytettävän Suomen työttömyyskunnista vapautuneella työvoimalla. Tämä edellyttää, että julkinen valta saadaan asettumaan kannallemme: tukemaan suomalaisten siirtymistä töihin niihin osiin Suomea, joissa töitä on tarjolla. Sen sijaan nykyisin Suomen valtio ja kunnat tukevat kasvukeskuksissa olevien työpaikkojen täyttämistä ulkomaisella vierastyövoimalla.

Suomen valtio esimerkiksi kouluttaa maahanmuuttajista ammattiautoilijoita puoli-ilmaisilla mutta veronmaksajille kalliilla kursseilla, vaikka kotimaastakin olisi saatavilla pätevää työvoimaa. Tämä on kansantaloutemme tappio, sillä maahanmuuttajista koituvan halpatyövoiman hyödyt eivät kata heidän asuttamisestaan ja suomalaisten samanaikaisesta työttömyydestä johtuvia kuluja.

Tilanne on aivan yhtä epäoikeudenmukainen myös sosiaaliturvan piirissä. Jos suomalainen perhe tai yksityishenkilö joutuu työttömäksi ja hallussa on vähäistäkin helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta, hakijat eivät voi saada toimeentulotukea juokseviin elinkustannuksiinsa.

Sen sijaan pakolaisina tai turvapaikanhakijoina tulevat ovat lähtökohtaisesti vailla kaikkea varallisuutta, ja siksi he tulevat täyttäneiksi vasemmiston laatiman sosiaaliturvajärjestelmän köyhyysihanteet. Niinpä toimeentulotuki täyttää heidän toiveensa säntillisesti, ja kuntien asuntotoimistot pistetyttävät heidät eniten asuntoa tarvitsevina ja hädänalaisina myös kunnallisten asuntojonojen kärkeen suomalaisten veronmaksajien ohitse. Tämä on analyyttis-apriorinen tosiasia, jonka partituurit voidaan lukea sosiaalilainsäädännön perusperiaatteista.

Tällä tavoin ulkomaalaisille luodaan erinomaiset edellytykset myös lisääntymiseen tilanteissa, joissa suomalaisilla itsellään ei ole lapsiin enää varaa. Joten ei tarvitse ihmetellä, mistä johtuvat suomalaisten huono lastenhankinta, lisääntyminen ja syntyvyys. Kun päälle lisätään vielä suomalaisfeministien yleinen aseksuaalisuus ja muslimikulttuurin ekspansiivinen väestöpolitiikka, lisääntymisihanteet sekä naisten sijottaminen pitkälti synnytystehtäviin, kyseessä on kansakuntamme kohtalo.

Teidän ei pidä ihmetellä myöskään sitä, miksi olen mukana politiikassa. Olen ehdokkaana siksi, että kyseinen kehitystaantuma saataisiin katkaistuksi ja Suomi-laivan kurssi käännetyksi toiseen suuntaan kuin mihin Orpo, Mykkänen, Häkkänen ja Andersson sekä monet muut pojat ja tytöt ovat sitä ohjanneet.

Meidän ei tulisi olla huolissamme siitä, riittääkö Suomessa väkeä. Todellinen huolenaihe on, polkevatko vierasperäiset kansat ja kulttuurit jalkoihinsa meidät suomalaiset ja meidän kielemme sekä kulttuurimme, kun heitä haalitaan tänne poliittisilla päätöksillä sekä kansallisesti itsetuhoisalla virkatyöllä.

14. marraskuuta 2018

Olen Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa


Liityttyäni Perussuomalaisten jäseneksi on puolueen Helsingin piiri on asettanut minut kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2019 eduskuntavaaleihin.

Otan tehtävän vastaan kiitollisena, ja haluan toimia niin, että puolue saisi Helsingin vaalipiiristä 3 + 1 kansanedustajaa ja valtakunnallisesti jälleen jytkykannatuksen.

Samoin annan tukeni puolueen johdolle ja henkilökunnalle sekä tulen työskentelemään Suomen kansan etujen edistämiseksi niin työvoimapolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa, sosiaalipolitiikassa, talouspolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa kuin koulutuspolitiikassakin.


Perussuomalaiset on filosofinen puolue

Miksi sitten juuri Perussuomalaiset? Siksi, että puolue on ainoa parlamentaarinen puolue, joka uskottavasti ja tinkimättömästi rohkenee edustaa kansallista etua tilanteessa, jossa politiikanteon painopiste on lipsahtanut lähes täysin kansainväliseen kontekstiin: maamme rajojen ulkopuolelle.

Politiikassa tarvitaan tasapainotus. Perussuomalaiset ei ole väitteistä huolimatta populistinen vaan kansanvaltainen puolue, jonka kautta asioihin voi vaikuttaa kansalaismielipiteillä: demokraattisesti.

Vertailun vuoksi monet muut puolueet ovat sidoksissa korporaatioihin, liike-elämään, internationalismin ideologiaan, monikulttuurisuuden agendaan, globalisaation tendenssiin sekä EU-eliitin ajamaan liittovaltio- ja keskittämispolitiikkaan, joiden sätkynukkeina ne toimivat poliittisella näyttämöllä.

Vasemmiston takana ovat ay-liikkeiden enemmistöt, Keskustan takana maatalous ja Kokoomuksen takana kauppa ja teollisuus. Vihreiden takana on (pienenevä) osa ympäristöliikkeestä, Rkp:llä ruotsinkieliset, ja kristillisdemarienkin takana huhutaan olevan jotain.

Sen sijaan Perussuomalaiset sopii hyvin filosofian foorumiksi, sillä puolueen kautta voi artikuloida puhdasta kansanvaltaa sekä käyttää järkeä ja esittää tunteitakin silloin, kun tunteilla halutaan osoittaa, missä valtavirtapoliitikot ovat toimineet epäoikeudenmukaisesti ja Suomen kansan etujen vastaisesti.

Tätä työtä olen tehnyt koko ajan kahdesti väitelleenä tohtorina ja aktiivisena verkkokolumnistina. On tärkeää, että maassamme säilyvät sananvapaus ja kriittinen suhde valtavirtapolitiikkaan, sillä politiikan kautta käytetään paljon jokapäiväiseen elämään vaikuttavaa valtaa. Huonojen hankkeiden vastustaminen on hyvien puolustamista. Filosofian päätehtäviä on tehdä arvojen tasalaatuisuudesta poikkeavia arvovalintoja: erottaa hyvä huonosta ja kunnollinen kelvottomasta.

Eduskunnassa täytyy jonkun puhua totta. Millään vihervasemmiston tekaisemilla ”yhteisönormeilla” ei pidä perustuslaillista sananvapautta rajoittaa myöskään sosiaalisessa mediassa. Mikäli siis haluat itsellesi totuuspuhujan parlamenttiin, tervetuloa puolueemme tilaisuuksiin kampanja-aikana sekä äänestämään minua vaaleissa. Ketään filosofia ei ole eduskunnassa pitkään aikaan ollutkaan.


Miksi olen ehdokkaana?

Olen ehdokkaana siksi, että huvitteluliberaalin oikeiston ajamaan politiikkaan pettyneillä olisi osaavia ja toimintakykyisiä ei-vasemmistolaisia vaihtoehtoja.

Olen ehdokkaana, jotta vihervasemmiston harjoittamaan sertifikaateilla ja direktiiveillä tykittämiseen sekä maahanmuuttajuudella ratsastamiseen kyllästyneillä olisi jotakin sellaista äänestettävää, joka tietää, että maahanmuuton pysyvä rajoittaminen on myös kaikkien vähemmistöjen oman edun mukaista.

Ja olen ehdokkaana, jotta jotakin äänestettävää olisi niillä demarien perusäänestäjillä, jotka eivät hyväksy vasemmiston tapaa rajoittaa vapaata puhetta ihmisoikeusteollisella tasalaatuisuuden takomisella. Olen ehdokkaana myös niille, jotka eivät hyväksy vasemmistoliiton pyrkimyksiä toimia suomalaisten työntekijöiden haitaksi ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumisella.

Mottonani on ”järkeä politiikkaan”, mikä tarkoittaa, että olen ehdokkaana, jotta järkipuhe voittaisi sekä vihapuheen että valhemedian. Jonkun pitääEU-eliitistä poiketen ajatella yhteiskuntamme kokonaisetua niin, että kansakuntia ei enää pakoteta polvilleen, ja niin, ettei ihmisten tarvitsee täristä pelosta kaduilla tai kodeissaan. Politiikassa on mentävä oman kansakunnan etu edellä. Näin tekevät ennen pitkää kaikki, jotka ymmärtävät pelastaa maansa kollektiiviselta eurohulluudelta.

Se, että muut puolueet ja media ovat hyökänneet rajusti Perussuomalaisia vastaan tai vaienneet meistä täysin, kertoo, että Perussuomalaisella puolueella on paljon vaikutusvaltaa. Todellinen valta on aina niillä, joita muut vastustavat, murjovat tai sensuroivat kynsin hampain.

Joku tai jotkut saattavat nyt iloita, että ”et sinä kuitenkaan läpi pääse ja että varsinkin oma niin sanottu viiteryhmäsi äänestää kuitenkin vakaumuksellisesti vihervasemmistoa”. Älkää olko varmoja.

Jos niin on, katson kansalaisten yksinkertaisesti erehtyvän siinä, miltä suunnalta vastauksia aikamme ongelmiin pitäisi etsiä. Globalisaation megatrendi ja EU-päsmäröinnin tie on kuljettu loppuun. Vastaukset eivät löydy integraation syventämisestä eivätkä liittovaltiopolitiikasta, vaan U-käännös myös Eurooppa-politiikassa on tarpeen.

Mikäli kansalaiset jatkuvasti äänestävät vihervasemmistoa tai huvitteluliberaalia porvaristoa, he äänestävät kohtalokkaasti väärin. On aikakausia, jolloin ihmisiä on todellakin johdettu harhaan. Esimerkiksi sopivat vaikka intersektionaalisuuden tutkimuksesta tunnetut kulttuuriset risteyskohdat, joissa vihervasemmisto esiintyy yhtä aikaa naisten, muslimien ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioiden edistäjänä, vaikka uskonto on niissä koettujen henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten konfliktien juurisyy.

Niinpä en arvostele vihervasemmiston entisiä äänestäjiä vaan heidän ideologiaansa ja puolueiden johtoa, sekä heidän poliittista manipulaatiotaan ja indoktrinaatiotaan. Niissä toistetaan 1980-luvun tilannearviota ”rikkaista länsimaista” sekä uskotellaan, että köyhillä ja velkaisilla länsimailla on muka siirtomaapolitiikan aikaisia moraalivelkoja, joiden vuoksi meidän pitää maksaa ikuista syyllisyyttämme kehitysmaille.


Ongelmallinen EU-suhde

EU-politiikassa tarvitaan tasapainotus, sillä valtaosa lainsäädännöstämme nyt tulee EU:sta, kun suhteen pitäisi olla päinvastoin. EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan ja rajapolitiikkaan sekä pyrkinyt muokkaamaan kokonaisia kansakuntia puuttumalla väestöpolitiikkaan sekä hallituspolitiikkaan erilaisilla pakotteilla, sakoilla tai uhkauksilla.

Sellaisten ei pitäisi kuulua mihinkään demokraattiseen organisaatioon, ei myöskään EU-eliitin näkemyksen liittovaltiopolitiikasta ”ainoana tienä”, jolle ei tunnusteta vaihtoehtoja. Jatkossa EU yrittäisi puuttua myös valtioiden finanssipolitiikkaan (veropolitiikkaan), joka on rajattu kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden piiriin. En hyväksy kansallisen itsemääräämisoikeutemme heikennyksiä, ja annan asiantuntija-apuani luonnollisesti koko isänmaamme hyväksi myös Euroopan unionia koskevissa asioissa.

Hullunkurista on, että EU:n piti viime vuosiin asti laajentua myös suomalaisen komissaarin mielestä. Nyt sen pitäisi muka syventyä, vaikka sekä pakolaiskriisi että euron kriisi ovat edelleen ratkaisematta. Esimerkiksi Turkin ja EU:n sopimuksessa on kyse siitä, että EU maksaa Turkille 6 miljardia vuodessa vain sen uhkauksen vuoksi, että muuten Turkki päästää pakolaiset läpi.

Italian ja muiden oliiviöljymaiden talouden romahtaessa vaikutusta eivät riitä kompensoimaan mitkään puskurirahastot, vaan rahaunioni ja mahdollisesti koko EU menevät nurin. Korkojen nousu kertoo, että rahoittajat eivät enää luota EKP:n elvytyspolitiikan tuottavan tuloksia. Romahdukseen on varauduttava Suomen talouspolitiikassa, ja EU on saatettava palvelemaan sen jäsenmaiden etua – ei jäsenmaita globaalin kapitalismin eikä universaalisosialismin etua.


Kansallismielisyys on myönteinen asia

Millainen kansallisen edun edistäjä sitten olen? Aatteelliset juureni ovat hegeliläis-snellmanilaisessa kansallismielisyydessä, jonka ympärille koko hyvinvointivaltiomme on rakennettu. Kansallisvaltio on hegeliläinen järjen instrumentti, jonka kautta säädyt löysivät toisensa, luotiin poliittinen konsensus ja päästiin yhteisten etujemme edistämiseen: juurevaan oman tuvan ja luvan identiteettiin.

Sen on maahanmuuton tuottama eripura surullisella tavalla rikkonut niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. ”Suvaitsevaiseksi” väitetty yhteiskunta ei ole vapaa, vaan se on yhteiskunta, jossa kantaväestöjä lähestytään vapauksia rajoittava vaatimuslista kädessä.

Lähtemällä mukaan politiikkaan haluan vahvistaa puolueessani vallalla olevaa järkeen perustuvaa politiikkaa ja sitä kautta puolueeni uskottavuutta ja toimintakykyä. Puolueemme ei ole asettanut esteitä hallitusyhteystyölle. Se on hallituskelpoinen, vaikka muutamat ovat ennen vaaleja ilmoittaneet, että he eivät halua tehdä meidän kanssamme hallitusyhteistyötä.

Yhteistyöstä kieltäytyminen ja pois sulkeminen ennen vaaleja ovat kansanvallan ylenkatsomista ja vaalien aliarvioimista: äänestäjien mielipiteiden mitätöimistä ennen kuin ääniä on annettu. Sellaisen cordon sanitaire -politiikan ei pitäisi kuulua hyvään poliittiseen käytäntöön. Parlamentaarisia puolueita pois sulkeva ”käänteinen kassakaappisopimus” on ruma temppu, ja sen itsessään pitäisi estää tekijöiden osallistumisen seuraavaan hallitukseen.

Perussuomalaiset yritetään kenties lyödä laudalta uskottelemalla, että meitä äänestämällä ääni ei päätyisi hallitusvaltaan nousevalle puolueelle vaan oppositioon. Vaaleissa kansalaisilla on kuitenkin tilaisuus sanoa vastalauseensa sellaiselle pois sulkemisen politiikalle sekä luoda meille vaa’ankieliasema. Sitä paitsi myös oppositiossa me olemme samanlainen muutosvoima kuin kansallista etuaan suojelemaan nousseet puolueet ovat esimerkiksi Italiassa, Itävallassa, Puolassa ja Ruotsissa.

Vaikka monista Suomen puolueista kuoriutuukin ennen vaaleja ”maahanmuuttokriittisiä”, uskon että kyse on pelkästä kosmetiikasta. Maahanmuuttokriittisinä esiintyville kokoomuslaisille, kepulaisille tai demareille annettu ääni menee hukkaan, sillä niissä puolueissa se kaatuu löysää maahanmuuttolinjaa vetävien vallanpitäjien laariin, josta näytöt on jo saatu. Maahanmuuttopolitiikka ei ole mikään yhden asian juttu, vaan se on politiikan ydinaluetta, josta ratkeaa, millaisessa Suomessa me tulevaisuudessa elämme.


Maahanmuutolle rajoituksia, ajattelulle ja sanankäytölle täysi vapaus

Vapaan yhteiskunnan tunnusmerkki eivät ole avoimet rajat, eikä valtioiden tule tähdätä hyvinvointipalvelujen uudelleenjakoon. Kansojen rauhanomaisen rinnakkaiselon ja sen mukaisten vapauksien säilymisen ehtona on, että valtiot suojelevat omien kansalaistensa yksityistä omaisuutta ja aineettomia oikeuksia. Tämä merkitsee, että konfliktit pitää ratkaista rajoilla eikä päästää niitä leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Humanismin nimissä on ehkä oikein auttaa hädänalaisia, mikäli siihen on mahdollisuus, mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta auttaa muita omaksi velaksi. Sitä kautta tulee narun pää myös vetäjien käteen.

Myöskään sosiaalietuuksiin kohdistuvia vaatimuksia ei pitäisi esittää ilman meritokraattista syy-yhteyttä niiden tuottamiseen, sillä vaatimuksilla ei voida luoda moraalista velvoitetta avun antajille. Se olisi samanlaista kuin ihmisiä kiristettäisiin epäsuoralla uhkauksella, jonka mukaan alkaa tapahtua terrori-iskuja, mikäli vaatimuksiin ei suostuta. Tämä kannustaisi ihmisiä ryöstelyyn ja rosvoamiseen, jolloin yhteiskuntaa hyödyttävästä toiminnasta siirryttäisiinkin sen tuhoamiseen.

Niille, joiden mielestä tiede ja politiikka eivät sovi yhteen, muistutan, että yliopistoissa toimii suuri määrä vihervasemmistolaisia jäsenkirjaprofessoreita, jotka ovat ylpeilleet sitoutumisellaan ja joiden puolueellisuutta on ylistetty jopa tieteellisen ansion mittoihin kohotettuna ominaisuutena. Punavihreän värisuoran yksiulotteisuus ja edustussuhteiden painottuminen vasemmalle ovat häirinneet vakavasti tieteen uskottavuutta jo pitkään, ja tilanne on samanlainen myös valtavirran perinnemedioissa.

Sitoutumiseni tiedemiehenä Perussuomalaisiin on tässäkin mielessä perusteltua tasapainotuksen vuoksi. Toivon siis kannatusta myös niiltä yliopistolaisilta, jotka ovat eri mieltä kuin nykyajan akateemiset uusmarxilaiset ja jotka ymmärtävät, millä tavoin hallituksen kasvattamat maahanmuuttokulut sekä yliopistoleikkaukset liittyvät yhteen. Tämän oivaltamista se vastuun kantaminen oikeasti merkitsee.

Meneillään on taistelu länsimaisen sivistyksen, rationalismin ja kulttuurin säilyttämiseksi. Meidän on nyt totisesti kamppailtava eurooppalaisten arvojen, kuten valtiollisen itsemääräämisoikeuden, kansallisen suvereniteetin, omistusoikeuden, utilitarismin ja yksilönvapauden, puolesta. Aiomme voittaa myös taistelun sananvapaudesta, sillä mielipiteiden ja ilmaisunvapauden rajoittajat eivät anna meille oikeastaan muuta mahdollisuutta tunnustaessaan oman tappionsa jatkuvalla sensuroimisen ja tukahduttamisen halullaan.

---

Yksityiskohtaisen vaaliohjelman julkaisen lähempänä vaaleja, ja aina ajankohtaista yleisohjelmaani voi lukea tästä.

13. marraskuuta 2018

Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita


BBC ja Suomen Uutiset kertoivat, että kansainvälinen yliopistotutkijoiden ryhmä on perustamassa uuden tieteellisen julkaisun, joka sallii tunteita herättäviä aihepiirejä tutkivien julkaista tutkimusraporttinsa nimimerkillä.

Omasta mielestäni yliopistotutkijoiden kannattaisi olla huolissaan siitä, että kampuksilla ei voi enää keskustella eikä julkaista vapaasti, koska yliopistoja hallitseva poliittinen vihervasemmisto ja feministit leimaavat kriittisen puheen ”vihapuheeksi” (hate speech) ja sensuroivat osallistujia sekä heidän näkemyksiään ”yhteisönormeilla” ja ”puhenormeilla” (speech codes).

Oxfordin yliopiston moraalifilosofian professori Jeff McMahan väittää, että anonyymin julkaisemisen ”tarve on akuutti” ja että ”pelko tulee sekä vasemmalta että oikealta”. Hän toteaa, että ”yliopistojen ulkopuolelta tuleva uhka tulee tyypillisesti enemmän oikealta”, kun taas ”uhat sananvapaudelle ja akateemiselle vapaudelle yliopiston sisältä tulevat tyypillisesti enimmäkseen vasemmalta.”

Mutta mietitäänpä, miksi oikeiston taholta koetaan kohdistuvan ylipäänsä mitään uhkaa. Siksi, että poliittista värisuoraa yliopistoissa hallussaan pitävät vihervasemmistolaiset ovat pyrkineet sulkemaan oikeistolaiset ja ei-vasemmistolaiset tutkijat yliopistojen ulkopuolelle.

Tästä myös McMahanin kannanotto on selvä osoitus. Miksi yliopistomaailman sisäiset ”uhat sananvapaudelle ja akateemiselle vapaudelle” muutoin tulisivat ”tyypillisesti enimmäkseen vasemmalta”.

Ongelma on siis yliopistojen sisällä ja vasemmiston aiheuttama. Kun vasemmisto kokee uhkia yliopiston ulkopuolelta (jolloin ne tietenkin tulevat oikealta), on samalla myönnetty, että oikeistolaisten kannanotot ovat vain reaktioita suhteessa pois sulkemisen politiikkaa harjoittaneiden akateemisten uusvasemmistolaisten näkemyksiin. Suhteessa tuohon valtakulttuuriin ne ovat oikeutettuja.

En voi olla kokematta filosofi McMahanin puolesta myötähäpeää siitä, että hän on alistunut kiertelemään ja kaartelemaan, kuin allaan olisi räjähtävä miinakenttä. Anonyymi julkaiseminen pitää toki sallia esimerkiksi Internetissä. Mutta siihen ei pidä kannustaa eikä myöskään suostua akateemisen tiedonmuodostuksen yhteyksissä, sillä se on vastoin yksilöiden respektio-oikeutta (oikeutta julkaisemisesta koituvaan kunniaan) ja heikentää tietona esitetyn informaation takana toimivien ihmisten vastuuta.

Oikea reaktio olisi opettaa yliopistoja kansoittaville uustaistolaisille, mitä tieteellinen ajattelu oikeasti merkitsee, palauttaa mieleen tieteenfilosofian metodisäännöt ja tarvittaessa hylätä heidän tenttinsä sekä poliittisista lähtökohdista kirjoitetut tutkielmansa.

”Vihafaktojen” metsästys ja ”vastuuvalheiden” suosiminen eivät olisi varmasti koskaan levinneet yliopistomaailmaan ilman islamin, muslimien ja ylipäänsä kehitysmaalaisten maahanmuuttoa sekä siihen liittyvää identiteettipoliittista lähetystyötä. Näitä laupeudentekoja on sitten höystetty erilaisilla pieteettisyyden, soveliaisuuden ja poliittisen korrektiuden vaatimuksilla, jotka ovat yksinkertaisesti merkinneet valheiden ja poliittisen propagandan livauttelua opiskelijoiden korvista sisään.

On karmeaa, että Suomessakin muutamat yliopistotoimijat ovat päättäneet jo omasta aloitteestaan esittää yhteiskuntakritiikkiä sisältävät analyysinsa anonyymisti. Edes professorit eivät enää uskalla sanoa asioita niin kuin hyväksi näkevät vaan salanimien takaa, esimerkkinä nyt vaikka tuo mainio Professorin ajatuksia -sivusto. Mikä tappio itsesensuuri onkaan tieteelle!

Syynä nimimerkillä julkaisemiseen lienee pelko vasemmistolaisten vesikauhuisesta raivosta, kaunaisesta kostosta, äänettömästä sensuroinnista, anonyymista nettiteurastetuksi joutumisesta sekä sulkemisesta kaiken akateemisen toiminnan ulkopuolelle.

Ongelmien ytimessä löyhkää yksi ja sama punavihreä petos, joka koostuu EU-eliitin, maahanmuuton, universaalikommunismin, globaalikapitalismin, monikulttuurisuuden ja kansallisvaltioiden itsenäisyyttä riistävän internatsismin ideologioista.

Ne ovat asuneet yliopistoissa aina, mutta viime vuosina vihervasemmistolaiset ja feministit ovat tappaneet lopullisesti akateemisen vapauden omalla nilkkimäisellä kavallus- ja kostokäytännöllään. He, nuo puoliksi oppineet töpselinokat, ovat aloittaneet omassa itsehillinnän puutteessaan rahvaan kapinan oppineita vastaan ja ovat aikaansaaneet median ja tieteen luottamusta syövyttävän tieto- ja totuuskriisin.

Kirjoitin aiheesta viimeksi täällä.

12. marraskuuta 2018

Mikä GCM? – Vähemmän on enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa


Global Compact for Migration (GCM) on YK-maiden kesken hyväksyttäväksi tuleva asiakirja. Sen mukaan maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunnetta on lisättävä maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa ja heidän positiivisia vaikutuksiaan on korostettava julkisessa sanassa. GCM:ssä toivotaan myös uusien ja joustavien muuttoreittien avaamista ja perheenyhdistämisen helpottamista maahanmuuttajille.

Asiakirja on tarkoitus hyväksyä ensi joulukuussa Marokossa järjestettävässä hallitusten välisessä konferenssissa. GCM:llä yritetään puuttua maahanmuuton ongelmiin, joista on tullut maailmanlaajuinen ilmiö.

Myös Yhdistyneissä kansakunnissa on siis havahduttu tarpeeseen säädellä maahanmuuttoa globaalisti. Raja-aitojen madaltaminen ei ole kuitenkaan oikea tapa puuttua ongelmaan, joka johtuu kehitysmaiden väestöräjähdyksestä.

Länsimaiden velkaantuminen, yhteiskunnallisen tehokkuuden heikkeneminen, ekologinen eroosio ja länsimaiden kulttuurieroosio ovat sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton kerrannaisongelmia. Pysyvää ratkaisua asiaan ei saada ilman väestönkasvun rajoittamista ongelmamaissa.

Jos GCM:llä rajoitettaisiin kehitysmaista ja etenkin Afrikasta ja Lähi-idästä läntisiin teollisuusmaihin suuntautuvaa maahanmuuttoa, se olisi perusteltu. Hanke olisi oikean suuntainen, mikäli sillä tavoiteltaisiin perheiden yhdistämistä takaisin lähtömaihin.

Mutta kun ei. Tavoitteena on vain helpottaa kehitysmaista tulevaa massamaahanmuuttoa ja ”siirtolaisuudeksi” sanottua halpatyövoiman juoksutusta sekä vaikeuttaa länsimaiden julkisen talouden tilannetta, kantaväestöjen asemaa ja poliittisen maahanmuuttokritiikin esittämistä.

Suomen ei pidä hyväksyä kyseistä asiakirjaa. Ainakin Yhdysvallat, Itävalta ja Unkari ovat jo päättäneet jättäytyä sopimuksen ulkopuolelle, sillä sopimus voisi rajoittaa valtioiden itsemääräämisoikeutta maahanmuutto- ja väestöpoliittisissa asioissa. Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta.

Kansainvälisoikeudellisesti katsoen GCM voisi vaarantaa valtioiden itsemäärämisoikeuden ja suvereniteetin. Esimerkiksi kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on ottanut (sinänsä harvinaislaatuisen) kannan Donald Trumpin maahanmuuttopoliittisten rajoitusten puolesta Helsingin Sanomien viimevuotisessa jutussa ”Asiantuntija arvioi Trumpin aikeita suitsia muslimien tuloa Yhdysvaltoihin: Pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Niiden ei pitäisi ajaa myöskään muiden kansallisten etujen tai kantaväestöjen omien oikeuksien edelle. On vääristynyttä, että entinen perussuomalainen, ulkoministeri Timo Soini (sin.) on puhunut hyväksymisen puolesta vetomalla tulkintaan, jonka mukaan GCM ”ei ole sopimus” (aiheesta täällä).

Miksi kyseistä asiakirjaa hyväksyttäisiin, jos sillä ei olisi sitovia vaikutuksia, jos siihen ei olisi tarkoitus vedota ja jos sitä ei aiota noudattaa? Soinin tapa viitata käsitekoreografiaan on merkki ministerin juoksemisesta globalistien ja internationalistien virittämään lankaan. Ei ihme, että ministerit makaavat maassa rähmällään.

Sanakirjan mukaan englannin kielen sana ”compact” merkitsee ’sopimusta’, eikä sanallinen saivartelu siitä, että kyseessä olisi ”vain asiakirja”, auta mitään. Tietenkin myös sopimus on asiakirja.

Myös kysymys sopimuksen hyväksymisen tavasta sisältää kiertelyä. Soini on väittänyt, että sopimusta ei varsinaisesti allekirjoiteta. Se, että asiakirja menee ”normaalin YK:n menettelytavan mukaan YK:n yleiskokouksessa päätöslauselmamenettelyllä äänestykseen”, merkitsee kuitenkin, että se tulee voimaan, vaikka siihen ei kerätäkään allekirjoituksia eri maiden valtuuskunnilta. Räpäytä siis silmää, jos suostut.

Suomen maahanmuuttopolitiikassa tarvittaisiin kokonaan toisenlaisia toimia kuin GCM:ssä esitettyjä. Akuutin pakolaiskriisin aikana EU-maista Suomi otti Saksan, Itävallan ja Ruotsin ohella eniten pakolaisia ja turvapaikanhakijoita väkilukuunsa suhteutettuna. Löysää maahanmuuttopolitiikkaa aiemmin vetäneet muut pohjoismaat ovat sittemmin tiukentaneet maahanmuuttopolitiikkansa kansainvälisten sopimusten velvoittamalle minimitasolle.

Näin olisi pitänyt toimia myös Suomessa. Sen sijaan Suomi on tehnyt vain vähäisiä ja merkityksettömiä tarkennuksia etuisuus-, oleskelulupa- ja perheenyhdistämiskäytäntöihin eikä ottanut käyttöön sisärajatarkastuksia, vaikka olisi voitu.

Samanaikaisesti EU:n omat säädösneuvottelut kansainvälisen suojelun myöntämisestä, turvapaikkamenettelystä ja Dublin-asetuksesta ovat täysin auki eri tahojen välillä. On toivottavaa, että ensi vuoden europarlamenttivaaleissa EU-maiden kansalaiset ilmaisevat poliittisen tahtonsa, jolla pakolaisten vastaanottaminen ja ”taakanjakosopimusten” mukainen lähettely maasta toiseen saadaan loppumaan tai ainakin vähenemään tasolle, joka vastaa Geneven pakolaissopimuksessa tarkoitettua yksittäisten poliittisten turvapaikkojen myöntämistä.

Seuraavat europarlamenttivaalit ovat ensimmäiset vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeiset EU-vaalit, joten odotan äänestysvilkkauden kasvua ja suunnanmuutosta vaativaa tulosta. Sillä kriisi ei ole mihinkään kadonnut eikä ratkennut.

Viime vuonna EU:n alueelle tuli noin 700 000 turvapaikanhakijaa, joten kyse on edelleen väestöpoliittisesta mullistuksesta ja Euroopan kansakuntien väestölliseen rakenteeseen vaikuttavasta kumouksesta, jolla on poliittisiin ja uskonnollisiin voimasuhteisiin liittyviä vaikutuksia.

Kyse on vieraiden kansakuntien ja uskontojen ekspansiivisesta valloituspolitiikasta, joka pitäisi pysäyttää Euroopan kansakuntien ja valtioiden oman sekä yhteisen edun nimissä.

Suomen itsenäisyyttä ei saa kaventaa Global Compact for Migration -sopimuksella.

---

Päivitys 13.11.2018: Ulkoministeriön byrokraatit hermostuivat kirjoituksestani ja sen Uudessa Suomessa olevasta toisinnosta ilmeisesti niin pahoin, että he kaivoivat esiin myös Suomen Uutisten viime viikkoisen jutun ja alkoivat moittia Ilta-Sanomissa Laura Huhtasaarta (ps.) ja Ville Taviota (ps.) ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat siis informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Se näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun ministerit kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole pohjaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa Ilta-Sanomien referaatti suomenruotsalaisen professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.

Tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita. Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta käy ilmi, että sopimus on aiottu vietäväksi läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus ja niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”.

Vaikka sopimus ei sidokaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen, ja keskeistä on, käyttävätkö oikeusistuimet sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka voi laueta käsiin velvoitteiden muodossa. 

Kirjoituksessa mainitsemieni maiden lisäksi myös Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymässä ovat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa. Ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi, ja se kannattaa ilman muuta allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ei ole kovin rehellistä ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista ja perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan silkkipyllybyrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.

11. marraskuuta 2018

Kulttuuriministeriö kouluttaa lapsista kavaltaja-agentteja


Erich Honeckerin harppi-Saksassa Stasi iski silmänsä lapsiin nähden lasten viattomuudessa mahdollisuuden kouluttaa heistä kavaltaja-agentteja valtion vihollisten kiinni saamiseksi. Lapsihan ei osaa pitää mitään sisällään, ja juuri siksi lapsia sanotaankin lapsiksi.

Niinpä valtiollinen poliisi toivoi lasten ilmiantavan myös omat vanhempansa, mikäli heillä oli sosialismin vastaisia mielipiteitä tai toimintaa.

Kommunistisella manipulaatiolla ja indoktrinaatiolla lapset yritettiin kasvattaa alusta pitäen lojaaleiksi valtiolle. Sitä kautta koetettiin tunkeutua kasvatuksen perusyksiköihin, perheisiin, ja rikkoa luontaisiin ihmissuhteisiin liittyvä luottamus.

Tämä ei tietenkään täysin onnistunut. Mielenkiintoista on, onnistuuko lasten värvääminen poliittisiksi agenteiksi Suomessa.

Lehdet kertoivat hiljattain, että opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt yli 100 000 euron rahoituksen 1318-vuotiaiden nuorten kouluttamiseksi ”vihapuheen vastaisiksi agenteiksi”.

Filosofian, kasvatustieteen ja psykologian näkökulmasta on erittäin arveluttavaa, jopa vaarallista, ryhtyä käyttämään nuoria poliittisen toiminnan välineinä. Kirjoitin aiheesta jo käsitellessäni tapausta, jossa eräässä tamperelaisessa koulussa oli lapsille annettu poliittisia aiheita käsiteltäviksi.

Ensinnäkään (1) missään ei ole hyväksytty yleispäteviä kriteerejä sille, mikä on ”vihapuhetta” ja mikä ei. Usein vihapuhe on vain vastaanottajien omassa tajunnassa syntynyttä aggressiota sen johdosta, että viestin lähettäjä ei ole hänen kanssaan samaa mieltä.

Toiseksi (2) lasten ja nuorten päättelykyky ja henkinen kypsyys eivät yleensä riitä normatiivisten arvioiden tekemiseen siitä, mihin toimenpiteisiin olisi syytä ryhtyä poliittisesti. Lapsilla saattaa olla hyvin jyrkkiä ja ehdottomia näkemyksiä, ja siten heidän arvionsa voivat johtaa myös väärinkäsityksiin ja leimaamisiin. Vaikeiden haasteiden heittämisellä voi olla haittaa lapsen psyykelle.

Kolmanneksi (3) on ilmeistä, että lasten kouluttaminen ”vihapuhepoliiseiksi” lisää epäluottamusta sekä lasten keskinäisissä suhteissa että heidän suhteissaan aikuisiin. Sosiaaliset haitat voivat olla suuremmat kuin ne muutamat hyödyt, joita hankkeella tavoitellaan.

Itse uskon, että kyttäysmielialan lietsominen luo nuorten keskuuteen nonkonformismia, joka ilmenee reliabiliteetin heikkenemisenä. Tämä tarkoittaa, että nuorisoporukoissa epäluottamuksen osoittaminen vertaisryhmää kohtaan on merkki ryhmään kuulumattomuudesta, jolloin koulukiusaaminen ei vähene kantelupukkien värväämisen tuloksena vaan kasvaa.

Suuressa osassa nuorten välisiä kiusaamistapauksia syy piilee myös kiusatun omassa asennoitumisessa ja laittautumisessa kiusatun rooliin. Hänessä koetaan olevan jotakin, johon tartutaan. Ongelmaa ei voida korjata kantelemalla eikä kavaltelemalla, sillä silloin ongelma menee entistä enemmän piiloon, ja ihmisiä lumipestään takapihojen akatemioissa.

On unohdettu, että lapset eivät elä aikuisten maailmassa. Siksi heistä ei pidä tehdä politiikan pelivälineitä. Omasta nuoruudestani muistan, että heikointa arvostusta nuorison keskuudessa nauttivat kantelupukin maineen saaneet ja luottamuksensa menettäneet yksilöt sekä kaikenlaisten demariyhdistysten Nuoret Kotkat, joita aina katsottiin hieman vinosti tirskuen. Ilmiantojärjestelmien kehittely on yhtä alkeellista kuin muinaisessa DDR:ssä ja Pirkkalan marxilaisessa peruskoulukokeilussa.

Oireellinen on myös ”Espoo kaikille” -nimiseen hankkeeseen sisällytetty määräys, jolla kaikki Espoon nuorisotilat julistettiin ”vihapuheesta vapaiksi alueiksi”. Helsingin kaupunginhallitus teki samantyyppisen päätöksen kieltäessään kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan, vaikka kukaan hankkeen puoltajista ei pystynyt määrittelemään, mitä he rasismilla tarkoittavat (katso video täältä).

Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitä ”parempaa rasismia”.

”Turvallisen tilan politiikaksi” mainostetulla eristämisellä on rajoitettu niin akateemista totuuspuhetta yliopistoissa kuin kirjailijoiden sananvapautta kirjamessuilla. Viimeisimmän näytön tarjoaa Åbo Akademin rehtorin päätös, jolla yliopisto kielsi järjestämästä tiloissaan miesten tasa-arvoseminaaria.

Yliopistojen punavihreissä bunkkereissa on näköjään menty täysin sekaisin. Kenen asiaa feministit luulevat edistävänsä asiallisten tapahtumien tukahduttamisella ja sensuurilla, joiden ei pitäisi kuulua mihinkään tieteelliseen toimintaan?

Myös lasten ja nuorten edun mukaista olisi elää yhteiskunnassa, jossa mielipiteensä voi vapaasti sanoa. Sellainen yhteiskunta, jossa suomalaisten ihmisten täytyy pelätä omalla maaperällään sekä alistua noudattamaan vieraiden tapoja, ei ole enää turvallinen.

Espoo on tehnyt monikulttuurisuuden ideologian ja kaikkea läpäisevän internatsismin nimissä monia muitakin huonoja päätöksiä, joista yksi on englannin kielen kohottaminen virastojen asiointikieleksi. Tämä merkitsee vieraskielisten maahanmuuttajien integraatiomotivaation lakastumista ja kotimaisten kielten taantumista, sillä hallitsevuutensa vuoksi englanti on ”tappajakieli”.

Suomalaisen kulttuurin jatkuvasta heikentämisestä kertoo myös Elinkeinoelämän Keskusliiton Mikael Jungnerilta tilaama raportti, jossa englannin kielen virallistamisen ohella kannatettiin montaa muutakin järjettömyyttä, kuten ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Ex-demari Jungnerin kannattaisi lopettaa sukeltaminen, kun on jo pohjalla. Ei noilla eväillä ainakaan Suomi-laivan kapteeniksi nouse.

Yleensäkin on väärin, että hallitukset tai ministeriöt pyrkivät estämään ihmisten keskuudessa heräävää poliittista arvostelua lavastamalla kritiikin ”vihapuheeksi”, kuten nyt oikeusministeriön uudessa ”Against Hate” -hankkeessa. Manipulaatio on jatkuvaa, sillä viime vuonna opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -projektin, jota arvostelin jo kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?

Mikäli kielteisiä tunteita halutaan estää yleistymästä, pitää tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, joka estää vihaa syntymästä. Sen sijaan jo nousseiden aggressioiden tukahduttaminen, torjuminen ja kieltely ovat turhia, toimimattomia ja tyhmiä yrityksiä. Jos halutaan vähentää kantaväestön ärtymystä, pitää rajoittaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa, sillä Suomi ei voi olla koko maailman sosiaalivirasto.

Mutta riittääkö lasten oikeustaju ymmärtämään kaiken tämän, kun suuri osa aikuisistakaan – kärjessä Suomen valtavirtapoliitikot – eivät ymmärrä? Vai olisivatko lapset omassa rehellisyydessään ja valehtelemattomuudessaan jopa paremmin asioista perillä?

Entäpä, jos lapsia värvättäessä tai manipuloitaessa käykin päinvastoin kuin 1970-luvulla, jolloin porvarisperheiden kakaroista tuli tiedostavaisia kommunisteja? Nykyaikanahan lapset voivat ilmiantaa ne vanhempansa, jotka suosivat monikulttuurisuuden ideologiaa, juonittelevat alpakka-caseja, kerääntyvät kuin ampiaiset sosiaaliseen median laareihin kunniallisia ihmisiä ahdistelemaan sekä masinoivat uuskommunistisia rähinöintitilaisuuksia kaikkialle.

8. marraskuuta 2018

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla seipäillä


Sosiaalisessa ja vaihtoehtomediassa suosioon noussut kanadalainen psykologian professori Jordan B. Peterson ei ole omasta mielestäni kovin rohkea eikä omaperäinen tieteenharjoittaja. Erikoisen ja kiinnostavan hänestä tekee vain se, että hän sanoo professorin asemasta asioita, jotka lähes kaikki järkevät ihmiset tietävät ja haluavat myös kuulla.

Hän on siis poikkeus professorikunnassa, joka on poliittisen vihervasemmiston hallussa – johtuen mafiaa muistuttavasta kansainvälisestä virkakartellista. Siihen ei hyväksytä vaan suljetaan pois, koska päätökset kysymyksestä, ketkä saavat esiintyä yliopistoissa, tekee kansainvälinen raati. Sen paneelin jäseneksi päätyy vain, jos on lähtökohtaisesti kansainvälisyyskiimaiset asenteet ja mielipiteet.

Jordan B. Peterson on toiminut psykologisesti viisaalla tavalla, sillä hän on pitänyt kiinni käsityksistään eikä ole taantunut puolustelevalle kannalle. Hän on lausunut näkemyksiä, joita voidaan pitää epäsovinnaisina mutta jotka ovat kuulijoille hyväksi toimiessaan terapian tavoin.

Puhuessaan Helsingin Kulttuuritalossa viime sunnuntaina Peterson yllätti liirumlaarumiin tottuneen yleisönsä toteamalla, että ”älä anna lastesi tehdä mitään mikä saa sinut olemaan pitämättä heistä”. Tavallaan tätä voidaan pitää uudelleenmuotoiluna sananlaskuviisaudesta ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”.

Terveen järjen tieteenharjoittaja Peterson on myös vastustanut feminismin ja identiteettipolitiikkojen tuella tapahtuvaa sananvapauden rajoittamista yliopistomaailmassa – ja joutunut ottamaan silmilleen valtavirraksi muuttuneen vaihtoehtoväen vesikauhuiset vaahdot. Parasta Petersonissa onkin hänen arvostelunsa feministien vallankäyttöä vastaan. Mitään muuta oppineelta psykologilta ei voisi odottaakaan kuin feminismin kritiikkiä, sillä ei ole vain naisten asia päättää sukupuolten välisen kanssakäymisen ehdoista.

Identiteettipoliittinen tendenssijournalismi ja sen ympärille rakentuva tieteen medioituminen eivät anna korkeaa kuvaa tieteen ja agendajournalistien vispilänkaupasta. Puolueellisuus ei edistä minkään asian legitimoitumista, niin kuin etuoikeuttamalla tuotettu tasa-arvokaan ei luo oikeudenmukaisuutta. Vihervasemmiston agenda ja toimintametodi ovat luhistumassa.

Koska Petersonin suosio johtuu hänen opetustensa selkeydestä ja vastaansanomattomuudesta sekä ennen kaikkea niiden harvinaisuudesta, hänen suosionsa antaa huonon kuvan siitä, mitä monet muut yliopistoissa tekevät ollessaan kykenemättömiä samaan. Niinpä ei ole ihme, että vihervasemmisto pyrkii kieltämään hänen esiintymisiään ja sensuroimaan häntä kaikkialla.


Terrori-isku jälleen Turussa – kohteena sanan- ja tieteen vapaus

Sen tyyppinen tapaus kohdattiin äskettäin Åbo Akademissa, kun yliopiston rehtori esikuntineen hätisti miesten tasa-arvoyhdistyksen suunnitteleman seminaarin pois tiloistaan ihan vain muutamien eri mieltä olevien ryhmien ja henkilöiden painostuksesta (yksi hyvä analyysi tapauksesta täällä).

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kirjailija Timo Hännikäiselle annettiin potkut Helsingin kirjamessuilta (kirjoitin aiheesta tässä). Myös yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologian professorin Linda Gottfredsonin kutsu tieteelliseen konferenssiin peruttiin hiljattain, koska joukko tutkijoita protestoi kutsua väittäen Gottfredsonin tutkimustulosten olevan konferenssin järjestäjien ”eettisten standardien” vastaisia.

Jos asia oli niin, miksi vaivaisen professorin ei annettu puhua – edes puhua itseään pussiin, mikäli niin oli käydäkseen? Mikä hänen mielipiteissään saattoi olla totuutta vaarantavaa? Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston ovet pyrittiin sulkemaan perussuomalaisten lehden päätoimittajalta Matias Turkkilalta, ja hänen luennolleen tehtiin vihaisku, mutta yliopisto avasi mielihyvin ovensa 1960- ja 1970-luvuilla pommi-iskuihin syyllistyneille terroristijohtajille.

Paljon viitatut ”yhteisönormit” tai ”Euroopan unionin arvot” eivät ole oikeilta nimiltään mitään muuta kuin poliittista ideologiaa. Puhumattomuus taas on huonoa politiikkaa, ja potkimalla potkittava loppuu, kun viisaammat väistyvät ja jättävät areenan koulukiusaajille.

Ei tarvittane Karl Popperia eikä Jürgen Habermasia selvittämään, miksi tieteellistä totuutta ei voida saavuttaa ilmapiirissä, jota varjostaa sensuurin tai rangaistusten uhka. Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu vaarantuu kurinpidon ja poliittisen korrektiuden ilmapiirissä. Tunnetuin esimerkki vapaan sanankäytön puolesta myös virheellisten näkemysten falsifioimiseksi lienee Robert Faurissonin tapaus, jossa Noam Chomsky otti kantaa rajoittamattoman argumentaation puolesta.

Ehkä ilmiselvät ja laajalti hyväksytyt näkemykset pyritäänkin poistamaan yliopistoista harjan ja varren kanssa vain siksi, ettei niissä ole sellaista tieteellistä lisäinformaatiota, joka olisi uutta tai yllättävää ja joka nimenomaan siksi pitäisi yliopistoissa esittää. Tai sitten ovat tieteenfilosofian perusteet päässeet sensuurin vaatijoilta unohtumaan, ja mieleen palauttamista tarvitaan juuri sen vuoksi.

Palavilla seipäillä tökkiminen luo joka tapauksessa onnettoman kuva tökkijöistä itsestään. Nimittäin jos yliopiston hallinto ei hyväksy ”minkäänlaista rasismia eikä vihapuhetta” tiloissaan, sen ei pitäisi hyväksyä tiloissaan myöskään omaa itseään, sillä miesasiamiehiin kohdistuva syrjintä on sukupuolista rasismia ja vihapuhetta. Moinen tilan ja opetusresurssien hallinta on mitätöimistä ja valtapuhetta, jossa feministien korkokengällä poljetaan miesten kulkusia.

Asia on yhtä hullunkurinen kuin Helsingin kaupunginhallituksen päätös, jolla se kielsi kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan. Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitten sitä ”parempaa rasismia”.


Psykologinen selitys kommunikaatiokuiluihin mediassa ja tieteissä

Tieteen ja median politisoitumista sekä kansalaisten kahtiajakoja voidaan lähestyä psykologisesti intersektionaalisuuden käsitteen avulla, jolla viitataan monen ryhmän jäsenyyteen liittyvään väliinputoajuuteen sekä ristiriitatilanteisiin (aiheesta täällä).

Intersektionaalisuuden olemusta on selventänyt sosiaalipsykologi Jonathan Haidt. Hänen mukaansa intersektionaalisuutta opetetaan yliopistoissa nyt tavalla, joka kylvää vastakkainasetelmia eikä pura niitä, kuten väitetään. Jopa kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävien feministien vetoaminen naiseuteen, aina kun se edistää heidän oman viiteryhmänsä etua, luo nais–mies-vastakkainasettelua.

Siten se lietsoo esiin heimosotaan erikoistuneita vaistoja ja täyttää nuoret tarkoituksen ja merkityksen tunteella sodassa yhteistä vihollista vastaan. Koska kaikkia harhaisia loukkaantumisia ja väärinkäsityksiä ei voida poistaa, vallitsee myös yliopistojen kampuksilla ja sosiaalisessa mediassa ikuinen konflikti.

Niinpä totuuden sijasta yliopistoissa etsitään nyt ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta” ja ”tasa-arvoa”, minkä tuloksena opiskelijat omaksuvat asioihin valtapoliittisen näkökulman. Toimittajat tai sellaisiksi aikovat eivät puolestaan ole kiinnostuneita tiedonvälittämisestä vaan maailmanparantamisesta.

Tuossa työssä jokainen kokee velvollisuudekseen erottua ”pahoista” ihmisistä ja liittyä ”hyvin”, mitä kutsutaan moraaliposeeraamiseksi, hyvesignaloinniksi ja moraalialarmismiksi. Ne johtavat juuri sellaiseen epä-älyllisyyteen, johon feministinen ja vihervasemmistolainen tiede on ajautunut, kun kantelupukkina toimimisesta on tullut kansanhuvi. Tämä on fataalia, sillä mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan.

Sen osoittaa vaikkapa Philip Zimbardon toimeenpanema Stanfordin vankilakoe, jollaista ei voitaisi enää valitettavasti tehdä, vaan tieteen kirkkotädit kieltäisivät sen epäeettisenä, vaikka koe toi näkyville tärkeää tietoa ihmisten käyttäytymisestä. Nykyaikana kiellettäisiin luultavasti myös Milgramin koe, Karin pilapiirrokset ja komedia nimeltä ”Uuno D. G. Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”, mikä kuvastaisi poliittisen vihervasemmiston kiilusilmäistä tosikkomaisuutta.

Epä-älyllistymisestä sopii moittia nimenomaan vasemmistoa, sillä intersektionaalisuus ja siihen liittyvä identiteettipolitikointi nojaavat marxilaiseen standpoint-teoriaan. Sen mukaan sorretun tai vähemmistöryhmän näkökanta on aina puolueettomampi, totuudenmukaisempi ja oikeutetumpi.

Perustuessaan äärivasemmistolaisuuteen intersektionalismi tulee sulkeneeksi pois niitä vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät ole äärivasemmistolaisia, ja näin markan suutari tekee kolmen markan vahingon. Tämä on tosin tyypillistä kaikille samppanjasosialisteille ja kaviaarikommunisteille, jotka aina ennen pitkää erottuvat omaksi eliitikseen.

Lisäksi identiteettipolitiikassa on sekoitettu kaksi tarkastelutasoa: mikrotaso ja makrotaso. Mikrotason henkilökohtaiseen kohtaamiseen liittyvältä tasolta (esimerkiksi ylirajaisesta pariutumisesta) koetetaan johdella periaatteita makrotasolle, jota edustaa valtion väestö- ja ulkopolitiikan taso. Tällöin pienryhmät pyrkivät määräämään valtionpolitiikan suunnan (”rajat auki”). Väestö- ja ulkopolitiikkaa ei voida kuitenkaan tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan makrotason kysymyksistä pitäisi päättää valtionpolitiikan tasolla kansanvaltaisesti, koko kansaa kuunnellen.

Perimmäinen syy diskurssin halkeamiseen on se, että yliopistoihin on palkattu kelvottomia filosofeja ja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka eivät hallitse edes tieteenfilosofian perusläksyjään, ja opiskelijat ovat neuvottomina kuunnelleet heitä.

Uudelleen julkaisen tässä viimekeväisen (12.5.2018) kirjoitukseni, jonka jatkuva ajankohtaisuus osoittaa, ettei mikään ole vanhentunut eikä muuttunut, vaan maailma on vain pahentunut ja mennyt entistä enemmän tolkuitaan. (Tieteen vasemmistolaistumisesta myös täällä.)




YHTEISKUNTATIETEILIJÖIDEN HUOLI SANANVAPAUDESTA HEITTÄÄ KUPERKEIKKAA

Yleisradion verkkosivut kertoivat Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa tehdystä tutkimuksesta jutussa ”Some on tuonut uuden uhan yliopistotutkijoille: ’Ei voi olla koskaan varma, joutuuko videoitavaksi’” 9.5.2018.

Julkisuus ei siis kelpaa, ja sitä paetaan. – Miksihän?

Toimittaja Anu Leena Koskisen kirjoittaman jutun tueksi oli haastateltu hankkeeseen sen yhtenä tekijänä osallistunutta Tampereen yliopiston lehtoria, Vuokko Kohtamäkeä (jonka nimi oli jutussa tosin vaihtunut pari riviä alempana Koivumäeksi).

Selvityksessä oli kyselty Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Turun yliopiston henkilöstön kokemuksia ja näkemyksiä sananvapaudesta sekä siihen liittyvästä ”turvattomuuden” tunteesta.

Jutun mukaan yhteiskuntatieteellisen alan yliopistotutkijat pelkäävät seminaareihinsa ja luennoilleen ilmestyneitä valheiden metsästäjiä, jotka voivat kuvata tilaisuudet (sikäli kuin kyseessä on julkinen tila), sekä julkaista tulokset netissä.

On oireellista, että vapaa argumentaatio ja julkisuus koetetaan nyt lavastaa ”uhaksi sananvapaudelle” myös tieteissä, joissa vapaa sanankäyttö muodostaa elintärkeän toimintaehdon. Valtamediassa vastaavanlainen sensurointi on jatkunut jo pitkään.

Poliittinen vihervasemmisto yrittää nähtävästi kääntää tukalan asemansa väitteiksi ”sananvapauden huononemisesta”, kun he eivät voi enää peitellä kupliensa puhkaisuja ja tukahduttaa ideologiansa kyseenalaistajia.

Tämä kertoo sananvapauden ja tieteen julkisuusperiaatteen heittäneen pahan kerran kuperkeikkaa puoliksi oppineiden näkemyksissä. Kun tiedejulkaiseminen on pidätetty kommunistien ja feministien käsissä olevien tiedelehtien ja kustantamojen ideologiseen valvontaan, sosiaalinen media on kieltämättä luonut henkireiän myös tieteellisten totuuksien kertomiselle.

Niinpä väite ”vihapuheesta” koetetaan pukea panssariksi kaikkea kriittisyyttä vastaan: ”Tutkimuksen mukaan yliopistoissa on nähtävissä muitakin uudenlaisia uhkia kuin sosiaalinen media. Näitä ovat uhkaaminen ja uhkaava, yllättävä tai arvaamaton käyttäytyminen, vihapuhe, tietojärjestelmiin tunkeutuminen, henkinen väkivalta sekä fyysisen väkivallan mahdollisuus.

Näytöt ”väkivallasta” kuitenkin puuttuvat, ellei sellaisena pidetä yliopistojen ovien läimäyttämistä kiinni eri mieltä olevilta tai toisinajattelijoiksi julistetuilta, toisin sanoen maahanmuuton ja feminismin kriitikoilta sekä monikulttuurisuuden ja internatsismin arvostelijoilta ynnä muilta rationaalisilta tieteellisten metodien soveltajilta. Mitä pelättävää tai arveluttavaa kriittisen filosofian julkistamisessa voi olla?


Puhesäännöt ja vihapuhejahti korventavat pois tieteen vapauden

Pohjoisamerikkalaisissa ajatuspajoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostaa nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Amerikkalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, pitäisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti seksuaalisesta ahdistelusta. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Defensiivisyys kertoo suojiin kaivautujien omasta passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Turvattomuuden kokemisen juurisyy onkin aivan muualla kuin ensimmäiseen maailmaan liittyvissä mikroskooppisen pienissä tasa-arvo-ongelmissa. Turvayhteiskunnan kahlitsevuus on lähtöisin maahanmuuton tuottamasta eripurasta ja väkivallasta.

Toiseutta palvovien suvaitsevaisten toimintaehto on toiseuden objektivointi, ja siksi suvaitsevuus luo jakautuneisuutta. Feministille on välttämätöntä objektivoida naiseus, jotta hän voisi uhriutua ja uskotella olevansa moraalisesti ylevä subjekti. Samaan tapaan monikultturistille on välttämätöntä korostaa etnisten vähemmistöjen diskriminaatioita liittyäkseen noihin blingikoruilla ja muotivaatteilla koristeltuihin arabielviksiin ja muihin syrjinnän supertähtiin sekä tavoitellakseen itselleen moraalikarismaa.

Väitteeni on, että suvaitsevuus ja monikulttuurisuus tuottavat yhteiskuntaan jakolinjoja ja vastakkainasetteluja. Suvaitsevaiset käyttävät hyväkseen ikivanhaa luokkastrategista jakautuneisuutta. Luomiinsa kuppikuntiin liityttyään suvaitsevaiset pyrkivät olemaan ennen kaikkea suvaitsemisen kohteita. Suvaitseva yhteiskunta ei todellakaan ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä yhteiskunta, jossa monikulttuurisuus johtaa konformismiin, särmien pyöristelyyn ja monokulttuuriin.

Itseään liberaaleina pitävät feministiset ja monikultturistiset tahot ovat omaksuneet uskonlahkojen toimintamuodot myös yliopistoissa ja tiedepolitiikassa. Poliittisen korrektiuden tavoittelua voi selittää heidän metafyysistä alkuperää oleva ja tiedostumaton oikeauskoisuutensa: uskonnollinen fundamentalismi tai patakonservatiivisuus, ehkä jopa suoranainen suvaitsemattomuus. Näin ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuutemme”, haluavat hinnaksi vapautemme.


Esimerkkejä tieteiden mädätyksestä

Sananvapaus on vakavasti uhattuna yliopistomaailmassa – mutta ei sillä tavalla kuin vihervasemmisto väittää, vaan päinvastaisella. Näyttöä syntyy jatkuvasti.

Ensimmäisiä oireita oli Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1999–2001 toimineen Lawrence H. Summersin savustaminen pois Harvardin yliopiston rehtorin virasta hänen todisteltuaan eräässä puheessaan 2005, että synnynnäiset erot sukupuolten välillä voivat selittää, miksi luonnontieteissä on enemmän miehiä kuin naisia (luonnontieteet ovat viimeinen opiskeluala, joka vielä on miesenemmistöinen muun muassa Helsingin yliopistossa).

Eräs naisbiologi poistui tilaisuudesta ovet paukkuen ja veti perässään osan kollegoistaan, joiden harjoittama painostus oli lopulta syynä siihen, ettei Summers saanut jatkoa Barack Obaman hallituksessa. – Ei, vaikka hänen tieteellistä argumentaatiotaan puolusti muiden muassa merkittävä kognitiopsykologi Steven Pinker todeten:

”Hyvänen aika, eikö kaiken pitäisi olla oikeutettua akateemisen keskustelun piirissä, kunhan se esitetään edes jossain määrin tiukasti. Tämä on ero yliopiston ja islamilaisen koraanikoulun välillä. Hypoteesin ottamisesta todesta on varmasti riittävästi näyttöä. [Good grief, shouldn’t everything be within the pale of legitimate academic discourse, as long as it is presented with some degree of rigor? That's the difference between a university and a madrassa. There is certainly enough evidence for the hypothesis to be taken seriously.]” (The Harvard Crimson, 19.1.2005)

Tuorein esimerkki vihapuheargumentin käyttämisestä akateemisen sensuurin välineenä tulee Britanniasta. Brittiläinen neurotieteilijä Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän (lyhennelmä täällä), jonka hän aikoi pitää Lontoon King’s Collegessa, kunnes se jouduttiin perumaan muslimien ja maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta (Perkinsin puolustuspuhe täällä).

Perkins oli viitannut esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen, islamin uskosta luopuneen ja sharia-fatwalla kuolemaantuomitun naisaktivistin Ayaan Hirsi Alin toteamukseen, että ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”.

Se ei sopinut vasemmistolaisille feministeille eikä intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan ja väittävät, että ongelma piilee vähemmistöryhmien omassa väliinputoajan asemaan ajautumisessa. Mikäli niin todellakin on, sitä suuremmalla syyllä heidän kannattaisi menetellä johdonmukaisesti ja irtautua sellaisten ideologioiden ja identiteettipolitiikkojen piiristä, jotka noihin ristiriitoihin johtavat.

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut identiteettipoliittisen lähetystyön pulputuksella.

Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa” esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan myös opintopisteitä. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä.

Eikö muka yliopisto ole ollut kaikesta hömpötyksestä vapaa alue ennen vihervasemmiston poliittisia toimenpiteitä? Vasta banderollien ripusteluko tekee mielipiteet tieteeksi? Miten olisi: ”Metalli marssii jo”?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla oirehtivat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin bunkkereihin. Ne kertovat maailmankuvansa hajoamista pelkäävien tutkijoiden perääntymisestä äänieristettyihin panic roomeihin, jotta heidän olisi mahdollista säilyttää epäselville sukupuoli-identiteeteilleen ja poliittisille uskomuksilleen välttämättömät elämänvaleensa.

Tulokset osoittavat kirkkaasti sen, että vihervasemmistolainen ja naistutkimuksellinen huuhaa ei sovi yhteen todellisen elämän kanssa. Siksi sen ainoa toivo on pysyä seminaarien sisäpuolella samanmielisten kanssa keskustellen, jotta virheelliset teoriat eivät paljastuisi ja rahoituksen virta ei katkeaisi.

Tämän mukaan feminismi on oikeaa ja korkeatasoista tiedettä, jota ei kannata yrittää syöttää rahvaalle, sillä kukaan muu kuin feministi ei voi ymmärtää sen nerokkuutta. Monikulttuurisuus ja internatsismi puolestaan ovat läpi koko organisaation vietyjä tiedepoliittisia ideologioita, joiden noudattaminen on välttämätöntä puheoikeuden pitämiseksi ja palkan maksun jatkumiseksi yliopistoissa. Nyky-yliopiston opiskelijan on näköjään vain partaansa purren hyväksyttävä se, että keskiajan historia tulee hänelle tutuksi.


Kirjoituksiani feministien saavutuksista

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä
Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla
”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen


Kirjoituksiani median harjoittamasta sensuurista

Sanan vankeus
Sananvapaudesta
Sensuurista
Mitä on rasismi?
Mitä on populismi?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia