27. toukokuuta 2010

HANkAMäkI – Myös pinkkiä


Sana ”hanami” on japania ja muodostuu ’kukkaa’ tarkoittavasta kantasanasta ”hana” sekä yhdysosasta ”mi”, joka puolestaan merkitsee ’katselua’. Niinpä ”hanamilla” tarkoitetaan ’kukkien katselua’, ja yleisesti se yhdistetään nimenomaan kirsikankukkien katselujuhlaan. Hanamia vietetään Japanissa maaliskuussa, jolloin kirsikan (eli japaniksi ”sakuran”) kukintaa kestää noin viikon. Vaaleanpunaisessa tai kokovalkoisessa loistossaan puut viihtyvät vain päivän, pari, joten katselijoilla on kiire.

Japanilaiset ovat fiksua porukkaa. He lahjoittivat taannoin myös Helsingin kaupungille 150 kirsikkapuuta hanami-puiston perustamiseksi Roihuvuoreen, vesitornin juurelle. Paikka oli oivallisesti valittu, sillä vesitornin sienimäinen siluetti tuo mieleen atomipommin ja muistuttaa siten hanami-juhlan pasifistisesta merkityksestä.

Osallistuinkin viime lauantaina Roihuvuoren hanami-tilaisuuteen, tosin kukinta oli ehtinyt jo lakastua. Parhaiten kirsikkapuun kukkimista pääsi ihailemaan Lauttasaaren Isollakaarella tai Oopperatalon vieressä stadionin parkkipaikan tuntumassa, jossa kukkii arviolta satavuotias kirsikkapuu. Oheinen valokuva on juuri tästä puusta.

Parikymppinen ystäväni kysyi minulta kerran, miksi puiden kukinta kestää niin vähän aikaa. Vastasin hänelle muistaakseni niin, ettei mikään hyvä jatku koskaan pitkään.

Zen-mestari puolestaan vastasi samaan omaan kysymykseeni jo useita vuosia sitten: ”Asiaa pitää kysyä puulta.” Niinpä. Jos puu saisi vastata, se varmaankin kysyisi ihmiseltä samaa: miksi kaikki todellakin kuihtuu niin nopeasti? Vanhin tunnettu kirsikkapuu on istutettu noin 1500 vuotta sitten, mihin verrattuna ihmisen elämä on kuin kirsikan kukinto.

Hanami on tilaisuus, jossa pohditaan elämän kukoistusta ja lakastumista. Kiehtovinta Kaukoidän zen-filosofioissa on se, että ne eivät julista eivätkä opeta vaan antavat ihmisten oivaltaa.

26. toukokuuta 2010

Eläketurvan helvetinkone


Niin sanotut suuret ikäluokat ovat lohdutelleet pätkätöistä kärsiviä nuoria sillä, että vaikka nuoremman polven omaisuus ei paisukaan pullamössösukupolven varallisuuden tavoin, nuoret perivät aikanaan edeltäjiensä lukaalit ja muun omaisuuden. Tuloerojen keskellä kurjuutta mahtuu kuitenkin kaikkiin ikäluokkiin, ja onkin väärin, että tiettyjen yksilöiden tulevilla perinnöillä halutaan rauhoitella kaikkia ihmisiä, aivan niin kuin toisten ihmisten saamiset lämmittäisivät muidenkin mieliä.

Perijäeliitin muodostavat Suomessa vain ne optio- ja muiden miljonäärien jälkeläiset, joille varallisuutta kasautuu vielä helpommin kuin tuolle kultapossukerholle itselleen: tekemättä päivääkään työtä. Aikaa myöten tämä johtaa eräänlaisen rälssisäädyn syntymiseen. Koska eläkekassoissa oleva varallisuus riittää kattamaan vain noin neljänneksen eläkkeisiin tarvittavista varoista, tulevaisuudessa joudutaan tinkimään luvatuista eläkkeistä tai siirtämään entistä suurempi osa eläkemenoista verorasitukseen. Tämä merkitsee, että yhteiskunnalla on suuri intressi sekä heikentää vanhusten eläkkeitä että verottaa heidän perintönsä pois perijöiltä. Tätä kautta apajille ilmestyvät myös pankit, jotka voivat tarjota auttavan kätensä.

Monien vähävaraisten ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuus koostuu asunnosta. Sitä aletaan jatkossa uhata niin sanotuilla käänteisillä asuntolainoilla, joita pankit tarjoavat pienituloisille vanhuksille. Helvetinkone on rakennettu siten, että pankit myöntävät syömävelkaa asunnon pantiksi. Kun laina on pupetettu loppuun ja vanhus kaatunut hautaan, asunnon kahmaisee pankki, ja perilliset jätetään nuolemaan näppejään.

Nyt tämä ihmisten vihaama mahdollisuus aiotaan automatisoida ja institutionalisoida. Valtiovarainministeriö valmistelee lakimuutosta, joka mahdollistaisi asunnon tai muun kiinteän omaisuuden muuttamisen lisäeläkkeeksi. Lisäeläkettä maksaisi vakuutusyhtiö, joka saisi asunnon vakuutetun kuoltua. Tätä kautta haaskalle ilmaantuisi pankin lisäksi eläkevakuutusyhtiökin.

Muiden muassa Helsingin Sanomat kuvaa asiaa omassa kritiikittömyydessään niin, että asunnon muuttaminen lisäeläkkeeksi tulisi ”nykyistä kannattavammaksi”. Viranomaiskielestä omaksutun muotoilun mukaan kyseessä olisi jälleen ”kannuste” eikä Belsebuubin keksintö tai sellainen saatanallinen idea, jollainen uudistus todellisuudessa on. Jos asuntovarallisuus voidaan sulattaa eläkkeeksi, ei ole epäilystäkään, etteivät poliitikot käyttäisi tätä mahdollisuutta varsinaisten eläkkeiden pienentämiseen ja eläketurvan huonontamiseen.

Ahneet sukupolvet, jotka makaavat selkä kaarella voivuoren päällä, risteilisivät tulonjakosodassa rahastamansa varat Karibian-laivoilla ja tuhlaisivat euronsa Kanarian-koneissa. Muille tarjottaisiin Albanian sosialistisesta tasavallasta tunnettuja elämyksiä.

Velkaeläkkeiden yleistyminen lietsoisi varmasti myös repiviä konflikteja, kun leskeksi jääneet ahmisivat asuntoja kuin täytekakkuja muun perikunnan katsellessa. Puolisoiden keskinäinen hallintaoikeustestamentti on kieltämättä hyvä ratkaisu, sillä se vapauttaa perikunnan veronmaksusta, kun pesää ei jaeta. Vaikka se yhdessä lesken asumissuojan kanssa turvaakin varttuneen väen oikeudet hyvin, uusi syömävelkasysteemi vesittäisi kuitenkin myös asumissuojan ja hallintaoikeuden myönteiset puolet.

On väärin, että valtiovalta tukee toimintaa, jolla keski- ja työväenluokan vähäinen yksityisomaisuus saatetaan asuntovarallisuus mukaan lukien pankkien tai vakuutusyhtiöiden haltuun. Ensin ihmiset ruoskitaan huhkimaan hiki hatussa koko työikänsä maksaakseen ylikalliiden asuntojen lainat loppuun, ja viimeisinä vuosinaan heidät pakotetaan syömään asunnoissa oleva omaisuus, eli maksamaan asuntosäästöillään toinen luotto: pankin tai vakuutusyhtiön antama eineslaina.

Juuri tällä tavoin oikeistohallitus puolustaa yksityistä varallisuutta ja vahvistaa omistusoikeutta. Hankkeen takana on jutun mukaan sekä Jyrki Kataisen että Mari Kiviniemen nimet.

Rikkaiden varallisuusasemaan lakiuudistus ei purisi, sillä hyvätuloiset eläkeläiset selviävät tästä maailmasta ulos ilman pankkien käänteisiä luottoja ja vakuutusyhtiöiden panttilainoja. Pahiten uudistus puree köyhien kukkaroon. Jo nykyisin monet vähävaraiset vanhukset salaavat toimintakykynsä alenemisen estääkseen julkista valtaa toimittamasta heitä hoitoon ja ulosmittaamasta heidän omaisuuttaan. Tällä tavoin iäkkäät ihmiset ovat suojelleet perintövarallisuudessa olevaa mahdollisuutta tasapainottaa tilanne omaishoitajiensa ja perillistensä kanssa tuossa alati huononevassa vaihtosuhteessa.

Vakuutusyhtiöt odottavat kuulemma panttilainaukseen perustuvasta lisäeläkkeiden myöntämisestä ”isoa liiketoimintaa”. Todellisuudessa hallituksen kannattaisi parantaa vähävaraisten eläkkeitä, muuttaa pääomatuloverotus progressiiviseksi ja poistaa perintövero lähisukulaisilta (poliittisen ohjelmani kohta 18).

Jollei olisi surullista, olisi huvittavaa, että katteettomat eläkelupaukset yritetään maksattaa työttömyydestä kärsineellä generation X:llä, jonka omat eläkkeet eivät ole ehtineet lainkaan karttua. ”Kadotetuksi” tuomittu 1960-luvulla ja 1970-luvulla syntynyt sukupolvi ei ole ehtinyt vaurastua, sillä asunnot ovat jääneet hankkimatta pätkätöiden vuoksi ja hintojen karattua palkansaajien ulottumattomiin. Nyt kun vielä perinnötkin anastetaan pankeille, on selvää, että tämä ikäluokka ei tule koskaan näkemään rahaa. Hyvää siinä on vain se, että kun ei mitään ole, mitään ei voida enää vähentää eikä ottaa pois. Tällöin ihminen on pysyvästi ”saamapuolella”.

Toivottavasti tulen valituksi tietyn puolueen ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin ja sitä kautta eduskuntaan. Sillä niin paljon minua himottaa päästä paikalle rääkymään ja tekemään loppu tuosta pölvästien politiikasta. Jos taas sallitte saman menon jatkua, niin pitäkää myös tulokset hyvänänne.

24. toukokuuta 2010

Hyssyttelyä


Kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäytöstä on saanut ihmiskunnalta pääosin myönteisen vastaanoton. Tiedotusvälineissä asia kirjattiin tosin pelkästään Husein Mohammedin nimiin ja omasta osuudestani vaiettiin, vaikka myös minä annoin Huseinin tavoin tiedotteen STT:lle. Ehkä tarkoitus oli salata, että en halua Huseinin tapaan vain ”herättää keskustelua poliittisista virkanimityksistä”. Oman reklamaationi takana on myös vankkoja juridisia perusteita.

Kiintoisaa onkin, miten lehdistö luo tai kieltää julkisuutta valikoimalla itse sen, kenen kontolle aloitteet luetaan. Vertailun vuoksi viime kunnallisvaalien alla eräs suhteellisen tuntematon ehdokas esitti Helsinkiin maksutonta joukkoliikennettä, mutta aloite ei herättänyt tiedotusvälineissä kerrassaan mitään huomiota. Mutta kun entisen pääministerin nykyinen vaimo sanoi täsmälleen saman asian, lehdistö katsoi tehtäväkseen vääntää aiheesta suuret otsikot. Näin media pelaa poliittista kannatusta omille suosikeilleen.

Joidenkin mielestä kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäytöstä merkitsee, että vastustaisin kaikkia poliittisia virkanimityksiä. Näin asianlaita ei ole. Poliittiset virkanimitykset ovat perusteltuja silloin, kun nimitettävän muodollinen pätevyys on kunnossa, virkaan päätyy ansioitunein henkilö ja tehtävissä vaaditaan laajaa yhteiskunnallista luottamusta. Vähemmistövaltuutetun virantäytössä tehtävään nimitettiin kuitenkin muodollisesti epäpätevin pätevien ohi, prosessi oli selvästi lain vastainen, ja työnkuva edellyttäisi erityistä puolueettomuutta. Niinpä Eva Biaudet’n nimitys pitäisi kumota.

Poliittiset nimitykset saivat jatkoa, kun tasavallan presidentti nimitti viime perjantaina Kelan pääjohtajaksi keskustalaisen sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän. 61-vuotias Hyssälä on koulutukseltaan hammaslääketieteen tohtori ja valtiotieteiden maisteri. Lisäksi hän on kuuden muun hakijan joukossa ansioitunein. Poliittinen virkanimitys meni tässä tapauksessa sattumalta oikein, sillä se ei ollut ristiriidassa muodollisten vaatimusten eikä meritokraattisen eli ansioihin perustuvan oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Olennaista on, että poliittisilla virkanimityksillä ei poljettaisi kenenkään etua eikä heikennettäisi kansalaisluottamusta, kuten vähemmistövaltuutetun virantäytössä.

Kela saa varmasti Hyssälästä kelpo johtajan. Olen aiemmin kehunut Hyssälän kantaa, jonka mukaan Suomessa on liikaa ulkomaalaisia opiskelijoita verrattuna omiin vaihdossa oleviin opiskelijoihimme ja että muualta tulevilta voitaisiin periä lukukausimaksu. Hyssälä on myös esittänyt yliopistoihin kolmatta vapaaehtoista lukukautta opintojen vauhdittamiseksi. Lisäksi hän esitti järkevän mielipiteen vaatiessaan minimieläkkeiden korottamista 700 euroon. Alimmat eläkkeet olisivat jääneet edelleenkin köyhyysrajana pidetyn tulon alapuolelle, mutta parannus olisi taannut sen, ettei useimpien kansaneläkeläisten tarvitsisi asioida asumistuessa ja toimeentulotuessa. Hyssälän ministerikaudella tasokorotus kaventui tosin seitsemään euroon – saapa nähdä mihin se tästä vielä alenee.

Jo Hyssälän edeltäjä Jorma Huuhtanen piti sosiaaliturvan uudistamista ja yksinkertaistamista perusteltuna. Voinkin toivoa Kelan johdolta perehtymistä teoksessani Työttömän kuolema luonnostelemaani perustulojärjestelmään, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin mutta ei maksaisi yhteiskunnalle entistä enempää. Poliittiset aloitteet ovat näissä yhteyksissä tärkeitä, sillä uudistukset tulevat yleensä virkaportaan ulkopuolelta.

Yksinkertaistus vähentäisi ihmisten vihaamia takaisinperintöjä, kun virheet ja kaksinkertainen maksaminen vähenisivät. Pahimmillaan sosiaaliturvaan tehdään pelkkiä pikku-uudistuksia: päätöksiin liitetään eutanasiapillereitä asiakkaiden tuskien lievittämiseksi ja bordelleissa jaetaan Kela-alennuksia.

Viranomaisyhteyksissä tarvittaisiin entistä enemmän ihmisten elämäntilanteiden ymmärtämistä, ja siksi lakimiehet eivät ole mielestäni oikeita henkilöitä pääjohtajien paikalle. Suomessa perinteenä on, että yhteiskunnan johtotehtävissä toimii aina joku juristi. He kuitenkin näkevät asiat yleensä virallis-formaalien normien kannalta, lakipositivistisesti ja säädösteknisesti. Kannatankin itse humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja monitieteellisten tieteenalojen edustajien laajempaa nimittämistä julkisiin johtajanvirkoihin. Sen sijaan en menisi hammaslääkäri Hyssälälle juurihoitoon. Sana ”juurihoito” muuten muistuttaa politiikan kieltä sikäli, että tosiasiassa se on hampaan tappamista.

20. toukokuuta 2010

Homo homini lupus


Nuorempana inhosin käydä häissä. Vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

Heteronormatiivisuus vaikuttaa kuitenkin laajalti yhteiskunnassa. Helsingin valtuustossa kiisteltiin viime keskiviikkona siitä, pitäisikö kaupungin osoittaa tukea tämän vuoden gay-pridelle. Kristillisdemokraattien Mika Ebeling vaati ”asian valmistelua uusiksi” estääkseen kaupungin (sinänsä vaatimattoman) panostuksen tapahtumaan. Perussuomalaiset ja kolme kokoomuslaista yhtyivät kantaan, mutta kumoushanke kaatui äänin 69–9.

Valtuutettu Jussi Halla-aho puolestaan ehdotti ”homoneutraalia” asennoitumista, vaikkakin se olisi tässä tapauksessa tarkoittanut aivan samaa eli kaupungin tuen kieltämistä pride-tapahtumalta. Perussuomalaisten aiemmin edustamaan suoraan kielteisyyteen verrattuna ”homoneutraalius” kuulosti kuitenkin niin myönteiseltä, että minusta tuntui aivan kuin veli Halla-aho olisi halunnut lahjoittaa minulle toisen munuaisensa. Liekö Mestari oppinut, ettei enää pidä kiihottaa, ja haluaisi nyt neutralisoida?


Mikä pride-tapahtuma on?

Kaupungin tukea gay-pridelle vastustettiin nähdäkseni turhaan. Kaupunki yleensäkin ”antaa tukensa” eli järjestää muutaman virallisen audienssin, sallii painattaa vaakunansa esitteisiin ja myöntää pienen taloudellisen avustuksen kansalaisjärjestöjen tapahtumille.

Tämä on tavanomaista poliittista toimintaa, eikä asiasta olisi tarvinnut järjestää periaatteellista äänestystä valtuustossa. Siitä olisi voitu päättää jossakin lautakunnassa tai hyväksyä Sirpa Puhakan ja 24 valtuutetun aloite suoraan. Mielestäni kaupungin tuki on näissä muodoissa täysin perusteltua ja tervetullutta, vaikka me homot olemmekin ylpeitä nimenomaan siitä, että lähes kaikki järjestötoimintamme on vuosien saatossa tapahtunut ilman valtion ja kuntien tukea.

Pride-tapahtuman suomenkielinen nimi on ”vapautuspäivät”. Kyseessä on seksuaalivähemmistöliikkeen jokakesäinen ja viikon kestävä tapahtuma, hieman samantyyppinen kuin sambakarnevaali, Hangon regatta tai Savonlinnan oopperajuhlat. Pride-viikon aikana järjestetään seksuaalivähemmistöjen tapahtumia ja tapaamisia, ja vapautuspäiväviikko päättyy kaupunkikulkueeseen. Vastaavia on järjestetty viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana useimmissa maailman suurkaupungeissa.
Kaupungin tuenilmaus kertoo tärkeästä poliittisesta hyväksymisestä, vaikka taloudelliset kontribuutiot ja muut uhraukset eivät olekaan sen kummempia kuin shakkiseuroille myönnetyt avustukset.

Avustusten pienuuteen viittaaminen on toisaalta melkoista itsensä aliarviointia ja huonommaksi tekeytymistä seksuaalivähemmistöiltä. Lisäksi puolustelukannalle asettuminen ja taivuttelu kertovat seksuaalisuuden tukahduttamispyrkimyksistä ja sellaisesta ahdasmielisyydestä, jonka tehtävänä on kieltää ihmisten omana itsenään esiintyminen sekä sublimoida sukupuolinen käyttäytyminen lajinsäilytysstrategisiin päämääriin, yhteiskunnan omaisuudeksi.

Kaupungin tuella seksuaalivähemmistöille ei kuitenkaan politisoida seksiä tai tehdä siitä julkisen vallan foorumia, kuten usein väitetään, vaan sillä tuetaan ihmisten yksilöllistä seksuaalielämää ja itsemääräämisoikeutta, jonka ahdasmieliset haluaisivat pidättää oman ideologisen vallankäyttönsä välineeksi.


Uskonto, seksi ja politiikka

Helsingin Setan puheenjohtaja pahoitteli viime vuoden puistojuhlassa sitä, ettei kukaan oikeistolainen ministeri ole aiemmin lupautunut tapahtuman suojelijaksi. Viime vuonna valtiovallan tervehdyksen esitti Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen, ja gay-pridesta onkin tullut enemmän vasemmiston kuin oikeiston esiintymislava. Tosin kaikilla eduskuntapuolueilla Kristillisdemokraatteja ja Perussuomalaisia lukuun ottamatta oli priden puistojuhlassa standinsa.

Myöskään kristillisten ja perussuomalaisten ei kannattaisi syrjiä itseään näillä foorumeilla, sillä molempien kannattajakunnassa ja mahdollisissa äänestäjissä on todennäköisesti homoseksuaaleja ja biseksuaaleja. Pride-tapahtumiin pääsisi varmasti mukaan avoimella asenteella. Oikeisto on hävinnyt jo ainakin kahdet presidentinvaalit sekä Suomessa että Yhdysvalloissa omaksumalla homokielteisen asenteen. Liberaalina ja yksilöllisyyttä kunnioittavana esiintyvä oikeisto on toiminut aatteelliseen taustaansa verrattuna epäjohdonmukaisesti ja karkottanut seksuaalivähemmistöliikkeisiin kuuluvat ihmiset piiristään turhaan.

Ääriliikkeitä edustavat puolueet eivät tunnetusti arvosta eivätkä myönnä tavoittelevansa kannatusta, vaan ne julistavat omaa ohjelmaansa, jota ne haluaisivat kansalaisten tottelevan. Useimmiten tuo ohjelma on kuitenkin ristiriidassa tieteen ja järjen kanssa, aivan kuten Kristillisdemokraattien homokanta. Epärationaalisesta ohjelmasta ei ole politiikan pohjaksi, niin kuin on nähty monessa muussakin yhteydessä.

Kun kaupungin tuesta jouduttiin äänestämään, muutamia valtuutettuja ilmeisesti närästi se, että tänä vuonna Helsinki Pride 2010 -tapahtuman suojelijaksi lupautui kokoomuslainen Alexander Stubb, joka toimi homofobian vastaisen työn hyvän tahdon lähettiläänä jo vuonna 2008. Hän osallistuu myös tapahtuman avajaisiin Kolmen sepän patsaalla. Stubbin ansiot gay pride -toiminnassa alkavatkin ylittää hänen ansionsa ulkoministerinä.

Myös kokoomuslainen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on lupautunut tilaisuuden avaajaksi. Tämä kaikki politisoituminen on tietysti perin symbolista. Se osoittaa, että seksuaalisen suuntautumisen kautta ilmaistaan poliittisia arvoja. Monessa maassa vaikutusvaltaisimmat poliitikot antavat tukensa homojen tapahtumille. Esimerkiksi Ruotsissa poliitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa lausua tervehdyksensä sateenkaarilippuliikkeelle. Viime aikoina Stockholm Priden noin 50 000 henkisen yleisön eteen on ilmaantunut pääministeri, ja monissa muissakin maissa poliitikot tavoittelevat omilla ”tukitoimillaan” seksuaalivähemmistöjen tukea heidän omalle poliittiselle toiminnalleen.

Suomessa Helsingin kaupungin raihnainen ”tuen ilmaus” vaivaa nyt joitakin kristillisiä kaupunkipoliitikkoja. Mika Ebelingin käsitykset ovat kuitenkin varsin kaukana evankelisluterilaisessa kirkossa yleistyneistä mielipiteistä; esimerkiksi piispa Wille Riekkisen toiminta vuoden 2009 homofobian vastaisena hyvän tahdon lähettiläänä oli vahva merkki kirkon nykyisestä asennoitumisesta. Ehkä myös Mika-epelin kannattaisi lopettaa homojahtinsa, päivittää asenteensa ja hankkia elämä.


Kansallinen etu ja kansalliset vähemmistöt

Useimmat Euroopan kansallismieliset puolueet ovat keskittyneet kansallisen edun tavoitteluun, eivätkä ne yritä vahvistaa kannatustaan kansallisten vähemmistöjen diskriminoinnilla. Tämä hyväksyttiin periaatteeksi jo Pim Fortuynin Hollannissa ja Jörg Haiderin Itävallassa. Myös oikeistoliberaali Geert Wilders on puhunut homojen puolesta. Uusi kuosi sopisi perussuomalaisillekin.

On turha huitoa lekalla, jos ei tavoita kohteitaan. Lyönnit osuvat silloin vain omiin äänestäjiin ja kannattajiin: toisiin suomalaisiin. Kannattaako tämä, jos rivit samalla harvenevat?

Timo Soini on kertonut, millä tavoin hänen puolueensa aikoo voittaa vaalit:

1) On Sanoma.
2) On ehdokkaat.
3) On koneisto.
4) On taktiikka.

Tämä tuo varmastikin hyvän tuloksen. Mutta on myös keinoja varmistaa, että tulos floppaa. Se on seuraava:

1) On Ennakkoluulot.
2) On kusimutterit.
3) On kämäinen imago.
4) On harhaisuus.

Ehdokas, joka ihmisryhmä kerrallaan pelottaa äänestäjät tiehensä, saa lopulta vain ne äänet, joita yhdistää jaettu katkeruus. Jokaisella on tuttavapiirissään esimerkiksi homoja, joiden ystävyys voi olla arvokkaampaa kuin ehdokkaan läpi pääsy. Ja sana leviää eksponentiaalisesti.

Dissonanssitilanteessa äänestäjän on helppo valita joku toinen. Näin ovat syntyneet suomalaisen monipuoluejärjestelmän keskustahakuisuus ja sovittelevuus. Mikäli Perussuomalaiset tavoittelee suuren puolueen roolia, ruorimiehet joutuvat reivaamaan kurssia väljemmille vesille. Kattoa on kohotettava ja seiniä siirrettävä etäämmälle toisistaan, jotta tulijat mahtuvat sisään. Muutoin kansallismielisinä esiintyvistä puolueista tulee sellaisia umpimielisten ihmisten kasautumia, että aikaa myöten ne räjähtävät omaan höyrypäisyyteensä ja uhmaansa.

Euroopasta saadut esimerkit osoittavat, että kansallisen edun puolustamisella ja järkevällä EU-politiikalla on vankka kannatus. Niinpä perussuomalaistenkaan ei tarvitsisi tyytyä EU-kriitikon tai vastustajan rooliin, vaan puolue voisi tuoda esiin, mitä hyvää on kansallisessa edussa. Kansallista etua ei voida kuitenkaan ajaa kansallisia ihmisryhmiä moukaroimalla. Kärpäslätkäsota omia vähemmistöjä kohtaan saattaa lopulta palauttaa kannatuksen takaisin pilsnerikaljan alkoholiprosentin tasolle, ja ehdokkaat tulevat Laika-koirina kotiin vaalivalvojaisista.

Mainittakoon, että homoseksuaaleilla ja kansallismielisyydellä on myös yhteistä historiaa, joka perustuu tiettyyn maskuliiniseen ihanteeseen ja johon voi perehtyä esimerkiksi teokseni Enkelirakkaus sivuilla 377–507. Nämä yhteydet ovat tosin pitkälti ideologisia, enkä erityisemmin vetoa niihin tai ne minuun, vaan tukeudun ajattelussani ensisijaisesti arvoliberalistiseen ihmiskäsitykseen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden merkiksi viime vuoden pride-tapahtumaa juhlistettiin joka tapauksessa kansallispuvuilla ja Suomi-teemalla, josta kuva ohessa.



Heteroneutraali yhteiskunta?

Kaupungin tulee suhtautua homoseksuaalien tapahtumiin samalla tavoin kuin heteroidenkin tärkeinä pitämiin asioihin. Tämä merkitsee, että kaupungin pitää tukea homojen tapahtumia ja pyrkimyksiä aivan niin kuin muitakin tilaisuuksia ja harrastustoimintaa. Siksi oli hieman harmillista, että perussuomalaisten nelihenkinen valtuustoryhmä ja kolme kokoomuslaista yhtyivät kahden kristillisen osoittamaan kielteisyyteen.

Jussi Halla-ahon kanta ”homoneutraalista” suhtautumisesta voi olla kelpo avaus Perussuomalaisilta, mutta muutamalla varauksella. Tällainen neutraloiminen on pohjimmiltaan samanlaista kuin vihollisen neutraloiminen sodassa, toisin sanoen hiljentämistä ja pahimmillaan likvidoimista. Nähdäkseni seksuaalisissa yhteyksissä kenenkään ei tarvitsisi olla neutraali eikä vaatia neutraaliutta myöskään muilta. Kyllä seksuaalisuudesta pitää voida nauttia korostetun avoimesti. Seksuaalisuus yleensäkin pyrkii ylittämään sen, mikä arkikokemuksessa on tavanomaista ja standardimaista. Ihmettelenkin, miksi heterot eivät laajemmin koe ylpeyttä omasta seksuaalisuudestaan ja järjestä omaa karnevaaliaan. Ainakin minä suostuisin muitta mutkitta hetero-priden suojelijaksi. Nykyisin heteroylpeyden kokeminen päättyy turhan usein häätilaisuuteen.

”Homoneutraalin” yhteiskunnan valaisemiseksi voitaneen pohtia sitäkin, minkälainen olisi ”heteroneutraali” yhteiskunta. Heteroneutraalissa yhteiskunnassa valtio ja kunnat eivät tukisi mitenkään heteroseksuaalien hallitsemia toimintamuotoja tai niiden seurauksia. Heterovanhemmat joutuisivat maksamaan lastensa päivähoidon ja koulunkäynnin itse. Jääkiekko- ja jalkapallo-otteluja (jotka joidenkin mukaan symboloivat heteroseksuaalisia penetraatiopyrkimyksiä) ei tuettaisi yhteiskunnan varoilla. Jäähalleja, nyrkkeilyareenoja tai stadioneja ei rakennettaisi, sillä kilpaurheilu ei kiinnosta juuri ketään homoa. Entä miltä tuntuisi, jos kirkoilta poistettaisiin niiden veronkanto-oikeus, jotta päästäisiin ”uskontoneutraaliin” yhteiskuntaan?

Koska lasten hyvinvointi on tietysti tärkeää, on hyvä, että perheitä tuetaan. Mutta yhteiskunnan ei pitäisi olla myöskään homoneutraali, vaan myös homoja pitäisi tukea meidän tärkeäksi kokemissamme asioissa. Mielestäni tämä olisi ihan oikein ja kohtuullista.

Neutraali kanta homoja kohtaan edustaa liikettä oikeaan suuntaan, sillä se on askel pois suorasta kielteisyydestä. Se muistuttaa kuitenkin vielä Yhdysvaltain armeijasta tunnettua don’t ask, don’t tell -politiikkaa, jonka mukaan valtavirrasta poikkeavaa seksuaalista suuntautumista ei saisi ilmaista millään tavalla.

Heteroseksuaalinen käyttäytymismalli puolestaan on avoimesti esillä valtakulttuuriin sisältyvän roolinsa vuoksi. Niinpä se ymmärretään suosittavaksi normiksi, jolla on ohjaava vaikutus ihmisiin. On tärkeää, että homoseksuaalinen vaihtoehto tuodaan aktiivisesti esiin, sillä se informoi homoja mahdollisuuksista elää omia taipumuksiaan vastaavasti.

Eniten hyötyä homoseksuaalisuuden näkymisestä on heteroille ja ”semisti heteroille”. Monet ihmiset ovat biseksuaaleja, ja ihmisen seksuaalisuutta voidaankin kuvata jatkumona, jonka ääripäissä ovat homot ja heterot. Jos heteroseksuaalisuus on ainoa näkyvästi esillä oleva malli, se ohjaa ihmisiä ajattelemaan, ettei heteroseksuaalisuudelle ole vaihtoehtoja. Niinpä heteroseksuaalisuuskaan ei näyttäytyisi enää vapautena vaan pakkona. Ainakaan minä en toivo, että seksuaalisuus alkaa tuntua ihmisille vankilalta.

Tuskin siis on heteroillekaan eduksi, että heidän vapautensa olla heteroita muuttuu käytännölliseksi pakoksi olla heteroita, niin kuin yhden totuuden yhteiskunnassa käy. Homojen ahdistelu ja painostus takaisin kaappeihin levittää yleistä ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuskielteisyyttä, josta kärsivät lopulta myös heterot itse. Tässä yhteydessä en ota kantaa seksuaalisuuden metafyysisiin selityksiin, olemukseen, syihin tai luonnollisuuteen. Niistä olen kirjoittanut jo kirjan, jossa analysoin, miten kompleksista monien uskovaisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on ollut.

Naturalistien vetoaminen seksuaalisuuden ”luonnollisuuteen” tai ”luonnonvastaisuuteen” on ollut typerää, sillä luonnossa ei esiinny mitään luonnotonta. Koska homoseksuaalisuutta esiintyy luonnossa, se on luonnollista. Toiseksi: suurin osa ihmisen luoman kulttuurin tuloksista ja omasta käyttäytymisestä on joka tapauksessa ihmisen omaa tuotantoa eikä sellaisenaan kuulu luontoon tai ilmennä sitä.

Luonnollisuus ei ole itseisarvo, eivätkä sen enempää Raamattu kuin demokratiakaan ole luonnon tekeleitä vaan ihmiskunnan omia luomuksia. Silti niitä ei ole kielletty. Asioiden ”luonnollisuus” tai ”epäluonnollisuus” eivät kiellä tai oikeuta mitään, sillä kummassakaan ei ole mitään moraalista hyvää eikä pahaa. Tässä mielessä kiistelijöiden halu vedota omiin käsityksiinsä ilmiöiden ”luonnollisuudesta” tai ”epäluonnollisuudesta” on ollut perin ideologista ja siten mitätöntä. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden oikeutuksen pitää perustua ihmisten oikeuteen määrätä oman seksuaalisuutensa toteuttamisesta eikä käsitykseen seksuaalisten ominaisuuksien ”luonnollisuudesta” tai ”epäluonnollisuudesta”.


Miksi vapautuspäiviä pitää tukea?

Seuraavassa vielä pari argumenttia, jotka toivoakseni valaisevat, miksi vapautuspäivien aktiivinen tukeminen on oikea vaihtoehto.

1) Homoja on teloitettu, vangittu ja kidutettu sekä poltettu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi rovioilla vielä 1800-luvulla ja keskitysleireillä 1940-luvulla. Politiikassa on omaksuttu periaate, että yhteiskunnan tulee tukea tahoja, jotka ovat suojelun tarpeessa. Sen sijaan heterosuhteita ei ole mikään taho syrjinyt historian aikana, joten tarvetta aktiiviselle tukemiselle tuskin olisi. Yhteiskunta rajoittaa ja asettaa tahallisia esteitä homoseksuaalien sukupuolisille preferensseille edelleen myös Suomessa, ja osoituksena siitä ovat poliittiset ajojahdit.

2) Väite homoseksuaalisuuden ”tyrkyllä” olemisesta on vääristynyt. Se kertoo, että homojen tavanomainen kanssakäyminen koetaan silmiinpistävänä, ja se yritetään kieltää. Epätasapainosta puhuu se, että heteroita ei syytellä vastaavasta, vaikka heteroseksuaalinen käyttäytymismalli on näkyvästi tarjolla kaikkialla. Heteroseksuaalista käyttäytymismallia on tuputettu esimerkiksi koulukirjoissa, normatiivisesti värittyneissä psykologian alkeisesityksissä ja kristillisten tahojen eheytysterapioissa, joilla ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Sen sijaan ne ovat yksi henkisen väkivallan muoto.

Neutraaliudesta puhuminen on tasa-arvon irvikuva ja eräänlainen passiivis-aggressiivisuuden taidonnäyte. Neutralisoiminen on käsite, jota myös armeijat käyttävät vihollisen eliminoimisesta. Niinpä myöskään homoneutraalius ei ole todellista neutraaliutta niin kauan kuin yhteiskunta ei sitä oikeasti edusta. Ja siksi seksuaalivähemmistöjen on muistutettava enemmistöä olemassaolostaan, kunnes asiat ovat paremmalla tolalla. Hankkeessa tukiprosessin ”uusiksi laittamisesta” oli kyse puhtaasti siitä, että homoja ei haluttu hyväksyä vaan ihmiset yritettiin ajaa takaisin kaappeihin.


Heteroudessa on homoutta

Sukupuolisella käyttäytymisellä on tieteen mukaan myös biologinen pohja. Se on siis pysyvä ominaisuus. Tältä pohjalta ihminen voi kuitenkin itse valita sen, kuinka hän tuota ominaisuuttaan toteuttaa, ellei hän sitten alistu uskontojen määräämiin kieltoihin ja selibaattilupauksiin. Ihmiset usein sekoittavat tyylejä ja seksuaalisia ominaisuuksia tarkoituksellisesti. Esimerkeiksi sopivat vaikka 1980-luvun Lacoste-pukeutumista ja peililaseja hyödyntävät hedelmäkakkumiehet, fruittarit, joista suurin osa on luultavasti heteroita. He ovatkin eräänlaisia ”naisista pitäviä homoja”. Itseäni taas on usein sanottu ”miehistä pitäväksi heteroksi”, sillä joidenkin mukaan muistutan ulkoiselta olemukseltani tyypillistä heteromiestä!

Homoseksuaalisuutta sisältyy heteroseksuaalisuuteen ja heteroseksuaalisuutta homoseksuaalisuuteen. Monia heteromiehiä kiinnostavat naisissa heidän maskuliiniset piirteensä ja homomiehiä toisissa miehissä heidän feminiinisyytensä.

Filosofina tuen kantani seksuaalisesta vapaudesta ihmisyksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Ihminen omistaa itsensä liberaalin self-ownership-periaatteen mukaan ja on sen vuoksi suvereeni päättämään kehollisten potentiaaliensa (esimerkiksi työvoimansa, seksuaalisten kapasiteettiensa ja henkisten resurssiensa) käytöstä ilman julkisyhteisöjen pakottavaa vaikutusta. Sen sijaan julkisyhteisöjen tehtävä olisi luoda ihmisten vapaalle kohtaamiselle mahdollisimmat suotuisat edellytykset, aivan niin kuin yritystoiminnallekin.


NHL ja DTM

Valtio ja kaupungit tukevat sekä taloudellisesti että osallistumisellaan myös urheiluseuroja ja kristillisiä tapahtumia, joiden arvo- ja symbolimaailma ovat olennaisesti heteroseksuaalisia ja joita voidaan siten pitää leimallisesti heterotapahtumina. Ainakin niiden osallistujakunta koostuu lähes sataprosenttisesti heteroista. Urheilumaailman yksitotisuus on käsittääkseni tietynlainen rasite paitsi urheilusta kiinnostuneille homoille, myös heteroille itselleen.

Urheilumaailmaa leimaavat suorituskeskeiset kilpailuarvot, joita on usein väitetty ”heteromaskuliinisiksi” ja jotka johtavat helposti välineelliseen ihmiskuvaan. Ehkä kannattaisi miettiä, voisiko kehollisista kokemuksista nauttia yhdistämättä niitä kilpailuun, toinen toistaan vastaan kohdistettavaan aggressiivisuuteen tai ulkoisten suoritusten tavoitteluun. Kilpailun sijasta liikunta voisi olla kehollisia, terveydellisiä tai nautinnollisia arvoja tavoittelevaa.

Tahattomana esimerkkinä heteroseksistisenä pidetyn urheilumaailman ja seksuaalivähemmistöjen kohtaamisesta on ollut se yhdennäköisyys, joka on liittynyt ravintola Don’t tell maman ja saksalaisen autourheilusarja DTM:n kirjainlyhenteisiin. Semioottinen sekamelska saa nyt seuraa, kun mukaan liittyy uusi ilmaisjakelupohjalta toimiva Normihomolehti NHL, joka aikoo ottaa seksuaalivähemmistöliikkeen piirissä ilmestyneiden Z- ja Voltti-lehden paikan.

Käytännössä sukupuolinen kanssakäymisen toteutumismuodot määräytyvät usein normatiivisesti: voimassa olevien kulttuurisuositusten tai -kieltojen mukaisesti. Normihomolehti NHL vihjaa, että utelias heterokin voi huoletta piiloutua lehden taakse vaikka julkisessa kulkuvälineessä. Kauempana katselevat kukkahattutädit voivat tällöin olla tyytyväisiä: kun mies seuraa urheilua, hän ei ole kiinnostunut mistään muusta, ei ainakaan seksistä.

Arvotoleranssin lisääntyminen on seksuaalisissa yhteyksissä myönteinen asia. Ne, jotka suhtautuvat ahdasmielisesti homoseksuaalisuuteen, tulevat suhtautuneiksi ahdasmielisesti kaikkeen seksuaalisuuteen, sillä sukupuolisuuden kirjo on dispositionaalisesti läsnä myös heteroseksuaalisuudessa.

Ajaessaan homoja kaappeihin kireäpipoiset tiukentavat kaikkeen sukupuoliseen käyttäytymiseen liittyviä normiruuveja ja vahingoittavat siten myös heteroseksuaalisen kohtaamisen edellytyksiä, kun yhteiskunta menee huurteeseen tiettyjen ”oikeina”, ”normaaleina” ja ”suositeltavina” pidettyjen käyttäytymiskoodien tuloksena. Seksuaalisuuden normatiivisesta luonteesta muistuttavaa Normihomolehteä siis tarvitaan, ja myös valtion mielipidelehtituki kyseiselle ilmaisjakelujulkaisulle voisi olla paikallaan.

18. toukokuuta 2010

Everlasting story?


Toimittaja Johanna Korhosen ja Alma Median kädenvääntö on jatkunut jo parisen vuotta ja jatkuu yhä. Korhonen tuli valituksi Lapin Kansan päätoimittajan tehtävään vuonna 2008, mutta Alma Media sanoi hänet irti pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, vaikka työsuhde ei ollut ehtinyt edes alkaa. Syynä pidettiin Korhosen seurustelua naispuolison kanssa, toisin sanoen hänen lesbouttaan.

Onkin vaikea kuvitella, että irtisanominen olisi johtunut mistään muusta syystä, sillä näyttöä työtehtävissä toimimisesta ei vielä ollut, ja Korhosen seksuaalinen suuntautuminen oli ainoa merkittävä työsuhteen solmimisen jälkeen ilmi tullut lisäseikka. Jos yhtiön johto piti sitä irtisanomisen perusteena, kyse oli selvästikin syrjinnästä. (Analyysia tässä.)

Korhosen lesboudella ei ole varmasti sellaista vaikutusta työtehtäviin, että hänet olisi voitu sanoa irti työnantajan privilegio-oikeuksiin vedoten. Jokaisella työnantajalla on luonnollisesti oikeus itse valita kriteerinsä ja työntekijänsä, mutta tässä tapauksessa irtisanomisen peruste oli työelämän ulkoinen, ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyvä.

Työnantajalla ei ole käsittääkseni oikeutta vaatia selibaattilupauksia eikä asettaa työntekijöitään mielipidevankeuteen siinäkään tapauksessa, että tehtävien hoito vaatisi sitoutumista. Ajatelkaa, jos heteroitakin diskriminoitaisiin vastaavasti: potkut tulisi, jos seurustelet heteroseksuaalisesti tai hiiskahdat työpaikalla esimerkiksi lapsistasi! Naisilta ei saisi nykyään tiedustella edes heidän aikomustaan hankkiutua raskaaksi tai jäädä äitiyslomalle, vaikka tällä seikalla on varmasti paljon enemmän merkitystä työtehtävien hoidon kannalta kuin ihmisen lesboudella.

Homoja kuitenkin lingotaan ulos työelämän sentrifugista jatkuvasti. Todellista syytä ei kerrota. Kerrotaan verukkeita ja tekosyitä. Ja pyöröovi käy.

Siksi on oikein, että Korhonen käräjöi asiasta sekä vahingonkorvauskanteellaan että rikostutkinnan kautta. Kammottavinta on, että Helsingin käräjäoikeus hylkäsi hänen vahingonkorvausvaatimuksensa noin vuosi sitten. (Analyysia tässä.) Oikeus katsoi luottamuksen kadonneen, koska Korhonen julkisti nimityksensä sovittua aiemmin, jätti kertomatta työnantajalle puolisonsa poliittisesta aktiivisuudesta ja tiedotti julkisuuteen ”luottamuksellisina pidetyistä sovintoneuvotteluista”.

Kun hovioikeus puolestaan teki asiassa päinvastaisen ratkaisun viime maaliskuussa, sen mielestä nämä teot eivät oikeuttaneet purkamaan työsuhdetta. Hovioikeus päätteli, että potkujen todellinen syy oli Korhosen lesbous. Miten muuten voisi ollakaan? Korhosen avoimuus mainituissa ”muissa asioissa” ei olisi ollut yhtiölle mikään ongelma, jos se ei olisi pitänyt irtisanomisen perussyynä Korhosen seksuaalista suuntautumista. Voidaan siis päätellä, että myös yhtiön mainitsemien muiden syiden takana oli kielteinen perusnäkemys homoseksuaalisuudesta ja sen mukainen syrjintä.

Kun hovioikeus määräsi Alma Median maksamaan Korhoselle noin 110 000 euroa korvauksia, joista oikeudenkäyntikulujen osuus on 30 000 euroa, Korhonen hävisi taloudellisissa suhteissa hieman. Korhonen on sanonut, että Alma Media yritti aikoinaan sopia kiistan tarjoamalla hänelle noin 100 000 euron summaa eli vuoden palkkaa. Korhosen oma oikeudessa esittämä vaatimus oli 200 000.

Selvähän se, ettei valittaminen ketään elätä. Tärkeää kuitenkin on, että seksuaalivähemmistöjen työsyrjinnästä saatiin ennakkopäätös. Tätä myös Korhonen on pitänyt kamppailunsa motiivina. Muiden vähemmistöjen puolesta tässä maassa onkin huudettu kitapurjeet lepattaen, mutta kansallisia vähemmistöjä diskriminoidaan avoimesti.

Nähdäkseni Alma Media tekee epäviisaasti hakiessaan nyt valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta. Konserni ilmoitti aikeestaan leimallisesti viime maanantaina, homofobian vastaisena päivänä, jotta firman mielipide homoista ja lesboista tulisi varmasti selväksi. Firma ei ole ilmeisesti tyytyväinen, ennen kuin homot ja lesbot on lyöty oikein kunnolla lattianrakoon. Koska kyseessä on ennakkoratkaisun luominen, Korkein oikeus todennäköisesti ottaa asian käsiteltäväkseen. Toivon, että se myös pysyttää hovioikeuden päätöksen voimassa.

Sen sijaan en ymmärrä, mitä tämä rimpuilu viestintäkonsernille kannattaa. Julkinen mielipide näyttää olevan valtaosin Korhosen puolella. Kyseessä lienee konsernijohdon raihnainen yritys tukea toimitusjohtaja Kai Telannetta, jonka asemaa tapaus ei yhtiön mukaan horjuta millään tavalla. Telanteella itsellään olikin vuoden 2008 tietojen mukaan 360 000 euron turpeat tulot, mikä vahvistaa sen, ettei diskriminaatiosta koskaan kärsi pomo vaan homo.

Kukaan tuskin tilaa Alman Median lehtiä konsernin puolustelun vuoksi entistä enempää, mutta muutama lukija ja kanavien katselija saattaa kadota. Myös toimitukset ovat antaneet Korhoselle tukensa. Kun konsernijohto puolestaan pyörittelee levyjään ”työntekijän ja työnantajan luottamuksesta”, on kysyttävä, eikö lukijoiden ja mainostaja-asiakkaiden luottamus merkitse sille mitään.

Pidän siis hovioikeuden ratkaisua aivan oikeana ja puolustan Korhosta hänen urheissa pyrkimyksissään, vaikka en kannatakaan hänen kaikkia poliittisia mielipiteitään. Nähdäkseni Korhonen on väärässä esimerkiksi siinä, että hän käyttää homojen ja lesbojen puolesta esiintymistään verukkeena rajoittamattomalle maahanmuutolle.

Maahanmuutolla on laajoja sosiaalipoliittisia, talouspoliittisia sekä kieli-, koulutus- ja kulttuuripoliittisia seurauksia, joista päättäminen ei voi olla yksityisoikeudellinen asia. Homojen ja lesbojen asemaa koskevat kysymykset liittyvät puolestaan ihmisten henkilökohtaiseen elämään, joilla on tietysti myös näkyviä poliittisia seurauksia. Voidaankin sanoa, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi tai pitäisi olla oikeus. Sen sijaan oikeus seurustelu- ja sukupuolielämään on ihmisten itsemääräämisoikeuteen liittyvä ihmisoikeus, jota ei tulisi rajoittaa vaan puolustaa yhteiskunnan interventioilla.

Entä miten pitäisi suhtautua työnantajien vaatimukseen saada tietää palkollistensa seksuaalinen suuntautuminen? Muutamista ihmisistä homous loistaa kulman takaa, ja joillakin on niin paljon glitteriä, että naakka saattaa napata heidät matkalla kotiin. Mutta yleensä ihmisiä ei pitäisi vaatia tekemään tiliä sellaisista asioista, jotka eivät muutoin näkyisi röntgenissäkään. Seksuaalivähemmistöt ovat itse esiintyneet avoimina vähentääkseen syrjintää, jolloin taustalla on ollut toive luottamuksen lisäämisestä. Ne puolestaan, jotka ovat vaatineet seksuaalisen suuntautumisen tilittämistä työnantajalle, ovat tivanneet asiaa voidakseen harjoittaa syrjintää. Miksipä kyseistä asiaa muuten tiedusteltaisiin?

Seksuaalisen suuntautumisen selvittäminen työnhaussa olisi selvästi vastoin kansainvälisiä syrjinnän kieltäviä sopimuksia. Monia avoimesti eläviä homoja ja lesboja piilosyrjitään jo nyt, mutta kaapista pakottaminen avaisi tien avoimeen diskriminaatioon. Ihmisen pitää voida kertoa asioistaan joutumatta pelkäämään suoria tai epäsuoria rangaistuksia. Mutta ketään ei pidä painostaa selvittämään suuntautumistaan, ellei ihminen itse niin halua.

17. toukokuuta 2010

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä


Tervehdys kesähelteiden keskeltä.

Olen tänään jättänyt oikeuskanslerinvirastolle kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäyttöä koskevassa asiassa.

Julkaisin kanteluasiakirjan kotisivuillani, ja mainitsen kaikki perusteluni siinä.

Virkaa niin ikään hakenut lakimies Husein Muhammed ampuikin omalla reklamaatiollaan jo viime perjantaina. Täytyyhän toki olla vieraanvarainen ja suoda maahanmuuttajataustaiselle ensiyönoikeus.

Päiväsin asiakirjan vasta tänään, sillä nyt on sopivasti kansainvälinen homofobian vastainen päivä. Myöskään minua ei haastateltu virantäyttöprosessissa, eli aika hiljaisena vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluttiin pitää, jotta Rkp, Astrid Thors ja Stefan Wallin saivat puliveivattua oman käsikassaransa virkaan. Ainoa saamani viesti koko virantäyttöprosessin aikana oli yhden rivin sähköposti-ilmoitus, jossa kerrottiin Eva Biaudet’n nimityksestä (viestistä puuttui jopa maininta päätöksen muutoksenhakukelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta).

Ohessa lyhyt tiivistelmä kanteluni sisällöstä:

1) Nimityspäätös olisi kumottava naisten ja miesten tasa-arvosta säädetyn lain perusteella, sillä virkaan nimitettiin kelpoisuusehdot täyttämätön henkilö useiden toista sukupuolta olevien ja kelpoisuusehdot täyttävien asemasta. Näyttönä aktiivisesta syrjinnästä ovat (a) erivapauden myöntäminen ja (b) nimityspäätös. Asiasta löytyy viranomaisia sitova ennakkoratkaisu.

2) Nimityspäätös loukkaa kansalaisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Myöntämällä kelpoisuusehdot täyttämättömälle Eva Biaudet’lle erivapauden viranomainen sulki pois viran hakemismahdollisuuden kaikilta niiltä, jotka olisivat voineet hakea virkaa samalla kelpoisuudella kuin Biaudet, mikäli rimanalennuksesta olisi kerrottu jo viran hakuaikana tai hakuaikaa olisi jatkettu.

3) Nimityspäätös loukkaa kaikkien virkaa hakeneiden ja kelpoisuusehdot täyttävien oikeusturvaa, sillä yhtä hakijaa koskevalla lievennyksellä saatettiin muut hakijat suhteellisesti huonompaan asemaan. Virka täytettiin siis epäpätevällä hakijalla pätevien ohi.

4) Yhtä hakijaa suosivalla menettelyllään esittelijänvastuussa oleva virkamies ja valtioneuvosto loukkasivat hyvän hallinnon periaatteita. Kaikkia ansioituneita ja mahdollisia kärkihakijoita ei vaivauduttu edes kuulemaan.

5) Valtioneuvoston ohjesääntöön liittyvää oikeutta erivapauksien myöntämiseen ei saisi käyttää kansalaisten perustuslaillisten perusoikeuksien (yhdenvertaisuus) eikä laintasoisten tasa-arvosäädösten vastaisesti. Normiristiriidan sattuessa ylemmänasteisten säädösten pitää syrjäyttää alemmanasteiset.

6) Nimityspäätös ei kestä poliittisesti, sillä epäoikeudenmukaisena se vahingoittaa vähemmistövaltuutetun tehtävän nauttimaa arvonantoa ja vaikeuttaa entisestään vähemmistövaltuutetun työtä.

7) Nimitetyn henkilön Eva Biaudet’n väitetyt ansiot ovat puoluetoiminnan kautta saavutettuja poliittisia jäsenyyksiä edustuselimissä, eikä niihin liity tuloksia eikä näyttöjä todellisesta tasa-arvotyöstä. Ne eivät kompensoi puuttuvaa tutkintoa. Poliittisia ansioita olisi pidettävä pikemminkin epäansioina puolueettomuutta ja objektiivisuutta vaativassa virassa.

Prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen päätyikin jo pitämään valtioneuvoston menettelyä blogikirjoituksessaan ”ylimielisenä ja röyhkeänä”.

Niinpä: keinottelu on jatkunut liian pitkään, ja Biaudet’n kiilaaminen virkaan tuli kaiken muun jatkoksi. Lex Thors, Lex Nokia, vaalirahoitusskandaali, valmisteilla oleva äänikynnys, ministerien henkilökohtaiset hoipertelut, internetsensuuri ja niin edelleen. Tämä hallitus ehtii näköjään tehdä kaikki rötökset ja kansanvallan varkaudet.

Nähdäkseni perusteluni vähemmistövaltuutetun nimityspäätöksen kumoamiseksi ovat aukottomat. Päätös olisi kumottava jo naisten ja miesten tasa-arvosta säädetyn lain perusteella. Mikäli asiasta käynnistettäisiin prosessi, korkeimmalla oikeusasteella ei olisi lakien ja ennakkopäätösten valossa muuta mahdollisuutta kuin purkaa nimityspäätös.

12. toukokuuta 2010

Saimaan kanava takaisin Suomelle


Muutamat suomalaiset haaveilevat edelleen viime sodissa menetystä Karjalasta ja toivovat, että luovutetut alueet Petsamo, Salla ja Suomenlahden saaret mukaan lukien saataisiin jonakin päivänä takaisin. Karjalan merkitys on kuitenkin muistoissa, sillä Venäjältä puuttuu kaikki halukkuus edes keskustella kysymyksestä.

Sodissa menetettyjä alueita harvoin saadaan rauhanomaisesti takaisin. Venäjä on lähtenyt ulkopolitiikassaan siitä, ettei se luovuta alueita sen enempää ystävällisille kuin vähemmän ystävällisillekään maille. Esimerkiksi Kaliningradia eli entistä Itä-Preussin Köningsbergiä ei varmastikaan palauteta Saksalle, sillä Venäjällä pelätään dominoteoriaa, sitä, että seuraavaksi Japani saattaisi vaatia Kurilleja ja niin edelleen. Laivastotukikohtana toimiva rantatontti Baltiassa on Venäjälle tärkeä ahtaaksi käyneellä Itämerellä.

Huomion arvoista on, että Venäjän valtio ei ole palauttanut maa-alueita myöskään omille kansalaisilleen, vaikka Itä-Saksassa kommunistien ryöstämiä maita onkin palautettu laillisille omistajilleen metsänpalautusprosessissa. Venäjällä maan omistaa edelleen pääosin valtio, sillä venäläispoliitikot ovat aavistaneet, mihin yksityisen omaisuuden palauttaminen johtaisi: maita olisi palauteltava jo vuoden 1918 bolsevikkivallankumousta paenneiden siirtolaisten jälkeläisille, joita löytyy ympäri maailman Yhdysvaltoja myöten. Tällä tavoin suuri osa Venäjänmaasta voisi päätyä ulkomaalaisten omistukseen. Tosin myös Suomen Karjala on tällä hetkellä ulkomaalaisomistuksessa. Karjalan metsät ovat kasvaneet miljardien arvosta puuta miehityksen kuluessa. Jos alueet palautettaisiin korkojen kera, laskua kertyisi Uralille asti.

Se, että Venäjän rajat ovat pyhät eli maa suojelee alueitaan ja kiinteistöjään ulkomaalaisomistukselta, on yksi peruste, jolla Suomikin voisi nyt rajoittaa venäläisten kiinteistöjenostoja Suomesta.

Ainoa konkreettinen tilanne, jolloin Karjalan palauttamista voitiin pitää mahdollisena, syntyi Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. Presidentiksi pyrkivä Boris Jeltsin väläytti palauttamisen mahdollisuutta, mutta Koivisto sen tuolloin torjui – tai ei ainakaan ryhtynyt asiaa edistämään. Kaukopartiomiestä ei voi asiasta liioin moittia, sillä raunioitunut Karjala olisi ollut lama-Suomelle taakka, ja alueella syntyneet olisivat kansainvälisen oikeuden mukaan saaneet jäädä asumaan alueelle. Karjalaa ei olisi voitu saada tyhjänä, ja Suomeen olisi saattanut heilahtaa yli puolen miljoonan venäjää puhuvan vähemmistö.

Lisäksi Koivistolla oli ehkä mielessään sotamies Honkajoen maininta Suomen herroista ja Karjalan männystä. Presidenttiehdokas ja professori Arto Lahden haaveet Karjalan takaisin saamisesta puolestaan perustuivat ylioptimistisiin laskelmiin, eikä haaveiden takana ollut poliittista valtaa, uskottavuutta eikä mitään sellaisia pelimerkkejä, joilla prosessiin olisi voitu ryhtyä.


Ryöstetty omaisuus olisi palautettava eikä vuokrattava

En kannata Karjalan palauttamisesta käytävää kädenvääntöä. Suomessa riittää tyhjenevää maaseutua tuettavaksi. Sen sijaan pidän mahdollisena ja oikeutettuna, että Venäjä palauttaisi Suomelle erään vesiliikenteemme kannalta tärkeän alueen symbolisena hyvityksenä itse aloittamastaan hyökkäyssodasta. Historiallinen tosiasia on, että talvisodan aloitti Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto Mainilan laukauksilla. Venäjä on asian myöntänyt mutta ei silti suostu sovittamaan rikosta. Sodissa anastettuja alueita voidaan pitää vääryydellä vietyinä, ja siksi niiden vuokraaminen todelliselle omistajalle on irvokasta riistoa.

Tämän vuoksi olisi paikallaan, että Venäjä luopuisi nyt hallussa pitämästään Saimaan kanavan puolikkaasta ja luovuttaisi sen takaisin Suomelle. Asia on ajankohtainen, sillä aluetta koskeva vuokrasopimus päättyy vuonna 2013.

Suomi vuokrasi Saimaan kanavan Neuvostoliittoon jääneet osat vuonna 1963 viideksikymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2008 Suomi ja Venäjä neuvottelivat uudesta vuokrasopimuksesta luonnoksen, ja suomalaiset halusivat sopimuksesta edellisen pituisen. Luonnoksen mukaan Suomi maksaisi vuokraa vuodesta 2013 alkaen 1,22 miljoonaa euroa vuodessa. Vuokraaminen käy Suomelle kalliiksi, sillä vuokra olisi tämän mukaan nelinkertainen aiempaan verrattuna!

Nähdäkseni maidemme välisten hyvien suhteiden edistämiseksi ja lujittamiseksi olisi paikallaan, että Venäjä luovuttaisi Saimaan kanavan korvauksetta ja kokonaisuudessaan takaisin Suomelle mukaan lukien nykysopimuksen kattamat reunavyöhykkeet. Venäjällä olisi nyt hyvä tilaisuus osoittaa, että se haluaa hyvittää sotien ajan vääryydet. Luovutuksella ei olisi faktuaalista vaikutusta alueen hallintaan, koska vuokraamisen kautta se ollaan aikeissa luovuttaa joka tapauksessa Suomen ylläpidettäväksi. Luovutus tekisi kuitenkin lopun rahan kiskomisesta.

Nykyisin kanavan hoidosta aiheutuu Suomelle noin 10 miljoonan euron vuotuiset kustannukset. Suomi huolehtii myös kanavan korjauksista ja kunnossapidosta. Koska liikenneväylän ylläpidosta on Suomelle kuluja, mutta toisaalta kanava edistää myös Venäjän puolella olevan Karjalan elinkeinoelämää, olisi paikallaan, että Venäjä helpottaisi suomalaisille koituvaa kulujen taakkaa luovuttamalla alueen takaisin Suomen valtiolle vastikkeettomasti.

Tämä olisi kohtuullinen myönnytys sen suopeuden johdosta, jota Suomen viranomaiset osoittivat, kun he myönsivät talousalueemme kauttakulkuluvat Venäjältä Saksaan rakennettavalle maakaasuputkelle. Ehkä asiasta olisi pitänyt neuvotella jo tämän lupaprosessin ollessa käynnissä.


Vesireittejä

Saimaan kanavalla on myös filosofinen historia. Rakentamisen keskeisenä alullepanijana tunnetaan kansallisfilosofimme J. V. Snellman, jonka täyttäessä viisikymmentä vuonna 1856 kanava valmistui. Mikään vähäpätöinen ojan kaivuu rakennustyö ei ollut, sillä kokonaiskustannukset olivat yhtä suuret kuin koko Suomen suuriruhtinaskunnan vuotuinen budjetti.

Kanavan putouskorkeus Saimaan järvenpinnalta Suomenlahden tasolle on noin 76 metriä. Koska Saimaa laskee luonnostaan Laatokkaan eikä mereen, oli kenties hyvä, ettei rakentamistyöhön ryhdytty ennen 1800-lukua, sillä aiemmat suunnitelmat olisivat voineet johtaa siihen, että tekniikan pettäessä Saimaan vesistömassat olisivat tyhjentyneet Suomenlahteen.

Joka tapauksessa tällä hienolla matkailureitillä saattaisi olla Karjalan talouteen entistäkin parempi vaikutus, jos tuo oman aikansa insinööritaidon näyte saataisiin reilusti takaisin Suomelle. Hyvää Snellmanin päivää kaikille!

11. toukokuuta 2010

Euron lasku


Euroopan valtiovarainministerit kokevat voittaneensa Waterloon, kun saivat euron laskukurssin tilapäisesti pysähtymään. Se ei ole vielä mitään sellaista, mistä kannattaa olla ylpeä. Kun euroaluetta suojaamaan suunnitellaan nyt 600 miljardin puskurirahastoa, josta voitaisiin myöntää pikavippejä vaikeuksiin joutuneille valtioille, on hyvä muistaa, että jo pelkkä perustaminen veisi jokaiselta EU-kansalaiselta yli tonnin pois. Siinä venyy ketjulompakkolinjaisen rokkarinkin rahapussi kuin purkkapallo, ja Suomen nettojäsenmaksu osoittautuu pieneksi. Tällä hetkellä Suomi pulittaa pelkän jäsenmaksun vuoksi Euroopan unioniin noin 63 euroa kansalaista kohti vuodessa.

Euroopan unionin väestö koostuu noin 500 miljoonasta ihmisestä, eivätkä kaikki maat kuulu rahaunioniin. Esimerkiksi Britannia on tylysti ilmoittanut, ettei se aio osallistua euron tukemiseen mitenkään. Vapaamatkustajan rooli jäsenmaksuista vapautetuille briteille kyllä kelpaa, mutta ei vastuun kantaminen. Tätä se on ”kaveria ei jätetä” -asenne EU:ssa. Kun samainen sotaretoriikasta periytyvä lause on kohdistettu syyttävästi suomalaisiin, on kysyttävä, ketkä ovat meidän kavereitamme. Myös sodassa oli erikseen kaverit ja viholliset. Jos syyttävä sormi osoittaa meihin, kolme muuta osoittaa kuitenkin syyttäjiin itseensä.

Euron pelastaminen on EU:lle kohtalon paikka. Siitä ratkeaa koko unionin uskottavuus. Valtioliitot ja liittovaltiot seisovat kolikkotorniensa varassa kuin huojuvilla savijaloilla. Sinänsä on tietysti hyvä, jos rahat eivät pala pankkeihin, mutta rahaunionin vuoksi juuri niin voi käydä, ja laskua syntyy.

Dollariin sijoittaminen on muuten osoittautunut hyväksi investoinniksi. Samoin Ruotsi on pitänyt kruunuaan viime aikoina provokatiivisen alhaisella tasolla vientiteollisuutensa kilpailukykyä parantaakseen. Näihin valuuttoihin sijoittamalla saa varmasti aikaa myöten paremman tuoton kuin euromääräisistä pankkitalletuksista.

Myös kultaan investoiminen voi yhä kannattaa. Kulta maksoi juuri ennen yhteisvaluutan aikakauteen astumista 2000-luvun taitteessa noin 270 dollaria unssilta. Hinnassa olivat vain tuotantokustannukset. Hallitukset pitivät matalaa profiilia kultasijoitusten kanssa vahvistaakseen yhteisvaluutta-aikeen uskottavuutta, ja keskuspankit purkivat kultavarantojaan, mikä edelleen laski kullan markkina-arvoa. Tätä nykyä kullan hinta kieppuu tuhannen dollarin tasolla. Osa kullan hinnannoususta selittyy sillä, että dollari heikentyi vuosikymmenen ajan, ja kultakauppaa käydään Yhdysvaltain dollarissa. Mutta enemmän hintaa ovat vetäneet ylöspäin terrorismi, lama, Euroopan pankkikriisi ja sijoittajien hakeutuminen turvasatamiin. Maailmantilanteen tulevaisuudennäkymät huomioon ottaen kulta voi olla vieläkin suhteellisen halpaa.

Euroopan poliittiset liiderit ja raha-Kroisokset ovat nyt ylpeitä, kun saivat pennosensa pelastettua. Ei kannattaisi. Pullistelut päättyvät usein nolosti, ja tämä pätee myös rahaunioniin. Yhdenmukaistamisen kupla ja siitä koituva hinta alkavat paljastua. Virhe on tehty kolmella tasolla: poliittisella, sosiaalisella ja taloudellisella.

1) Ensinnäkin Euroopan unioniin on otettu jäseneksi maita, jotka eivät täytä EU-ehtoja. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin unionin jäseneksi, vaikka kolmannes kansasta elää köyhyysrajan alapuolella.

2) Edellytysten ohitse kiirehtiminen on johtanut sosiaalisten olojen yhdenmukaistamispyrkimyksiin jälkikäteen. Siinä taas ei ole onnistuttu, ja sen vuoksi köyhien maiden kansalaiset pakenevat muki kädessään rikkaampiin valtioihin kerjäämään. Tämä näkyy myös valtioiden välisessä politiikassa.

3) Ja euroalueen kautta valtiot on nähty taloudelliselta suoriutumiskyvyltään samanlaisina, vaikka ne eivät sitä ole.

Mihinpä tämä voi johtaakaan muuhun kuin kehitysapupolitiikkaan, siihen, että rikkaampina pidetyt maat äyskäröivät rahaa köyhemmille mutta tekevät sen vuotavalla ämpärillä? Itse asiassa köyhempien maiden ahdinko vain pahenee, jos muilla mailla on sijoittajankiilto silmissään. Lainatut rahat kirjattaneen joka tapauksessa luottotappioiksi, ja puheet ”tuottavista investoinneista” ovat kansalaisten tyynnyttelyä. Valheellisuus paljastuu aina lopulta. Signaali siitä on saatu.

7. toukokuuta 2010

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua


Demarien Eero Heinäluoma säesti tunnetusti Jutta Urpilaisen maahanmuuttolinjausta (”maassa maan tavalla”), jonka tämä oli lainannut Perussuomalaisten ohjelmasta. Viime viikolla Heinäluoma korotti panoksia ja arvosteli työperäistä maahanmuuttoa pitäen sitä halpatyövoiman hyväksikäyttönä ja katsoen, että näin poljetaan suomalaisia työehtoja.

Lopultakin tiedetään, mikä ero on kokoomuksella ja Sdp:llä. Ben Zyskowiczin mukaan demarit ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajat tekevät Suomessa töitä, kun taas hän itse on huolissaan siitä, että he eivät tee töitä.

Kyseessä lienee eräänlainen psykovitsi. Totuus on, ettei Suomessa ole lisätyövoiman tarvetta, ja itse olenkin huolissani molemmista: siitä, että maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat, ja siitä, että vierastyövoiman käyttö johtaa työehtojen huonontamiseen.

Vaalit lähestyvät, ja totuus maahanmuutosta nousee pintaan. Niinpä markkinoille ilmestyy vääriä profeettoja. Kokoomus on jo kiillottanut syömähampaansa. Se on suurista puolueista ehkä maahanmuuttokriittisin. Mutta kokoomus on myös hallitusvastuussa, ja puolueen käytännön toimet on nähty Alexander Stubbin tumpattua sikarinsa Wille Rydmanin takapuoleen. Kepu sukeltaa omiin skandaaleihinsa. Ja Sdp koettaa terävöityä. Sen argumentit ovat poliittisesti korrekteja mutta vaarallisia.

Sdp pyrkii valehtelemaan, että se on nyt maahanmuuttokriittinen. Työvoimapoliittisen argumentin lisäksi puolue voi käyttää kolmea korttia: (1) maahanmuuton rajoittaminen on maahanmuuttajien oman edun mukaista, (2) maahanmuuttoa kontrolloimalla estetään ihmiskauppaa ja (3) puolue ei ole vastuussa nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikasta.

Totuus on kuitenkin se, että Sdp meni Lex Thorsin taakse lakia hyväksyttäessä (kuten kaikki muutkin puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta), vaikka ei olisi yhtään ollut pakko – oppositiossa kun on. Jos sama politiikka jatkuu ensi eduskuntakaudella, laivamme uppoaa mastoja ja purjeita myöten. Myös nyt tekeillä olevat lievennykset työperäiseen maahanmuuttoon vain pahentavat suomalaisen yhteiskunnan taloudellista ahdinkoa.


Puliveivaamalla vähemmistövaltuutetuksi

Vuonna 2008 tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäälliköksi Ritva Viljasen valtioneuvoston esittämän kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Nyt Viljanen on sopinut yhdessä valtioneuvoston kanssa, että vähemmistövaltuutetun virka voidaan täyttää puliveivaamalla. Niinpä valtioneuvosto päätti myöntää entiselle oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet’lle erivapauden virkaan, johon hakuilmoituksen mukaan vaadittiin ylempi korkeakoulututkinto. Sitä Biaudet’lla ei ole.

Päätös loukkaa muiden hakijoiden oikeusturvaa ensinnäkin (1) siksi, että se suosii yhtä hakijaa myöntäessään pätevyysvaatimuksiin lievennyksen. Toiseksi (2) se loukkaa kaikkien niiden hakijoiden oikeusturvaa, jotka eivät ole suorittaneet ylempää korkeakoulututkintoa mutta jotka olisivat voineet hakea virkaa, jos hakuehtojen lievennyksestä olisi kerrottu jo viran hakuaikana. Kolmanneksi (3) on väärin muuttaa kelpoisuusehtoja hakuajan umpeutumisen jälkeen, prosessin ollessa kesken. Valtioneuvosto on lyhyesti sanoen menetellyt epäoikeudenmukaisesti muuttaessaan viran hakuehtoja yhtä hakijaa suosiviksi. Toisella tavalla lausuttuna valtioneuvosto on saatuaan tietää, ketkä virkaa hakevat, muuttanut kelpoisuusehtoja muita hakijoita syrjiviksi. Hallitus siis siirsi maalitolppia kesken pelin, mikä rikkoi politiikan ja hallinnon fair play -säännöksiä.

Kun valtioneuvosto ennustettavasti myös nimitti Eva Biaudet’n virkaan, se syyllistyi juridisten rikosten lisäksi pahaan poliittiseen virheeseen. Velmuinta on, että tasa-arvoalan virka täytettiin syrjintäsäädöksiä rikkoen.

Valtioneuvoston neuvostovaltion mielestä todellista toveruutta ja tasa-arvoa taitaa olla se, että kaikista kelpoisuusehdoista luovutaan ja hakijat nähdään samalla viivalla. Yhteiskunta, joka toisella kädellään kiistää toisella luovuttamiensa tutkintojen arvon, kiistää itsensä. Siksi poliittisista virkanimityksistä pitäisi luopua, ja virkoihin pitäisi nimittää se, joka on sekä korkeimmin koulutettu että ansioitunein.

Vähemmistövaltuutetun virasta ei pitäisi tehdä eduskunnasta pudonneen poliitikon säilytyspaikkaa. Virka on tietysti poliittinen, sillä vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Juuri tästä syystä siihen pitäisi nimittää mahdollisimman tasapuolinen henkilö eikä ketään Astrid Thorsin käsikassaraa.

Kun Eva Biaudet nimitettiin vähemmistövaltuutetuksi kaikkien kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, päätös ei legitimoinut nimitettävän asemaa. Vähemmistövaltuutetun arvonanto ja luottamus kansalaisten silmissä huononee entisestään. Kun nimityspolitiikka on tällaista, ei ole ihme, miksi ihmisten kädet puristuvat nyrkkiin ja ministerit saavat tappouhkauksia. Se on ministerien huonon arvostelukyvyn syytä.


Rasismin syistä

Kaiken tämän tapahtuessa Tarja Halonen ärähti rasismista ja kauhisteli, ettei sellaista voi sallia. Ja juuri kun Eero Heinäluomakin oli päässyt toteamasta, että liiallinen maahanmuutto se aiheuttaa rasismia!

Vaikuttaa kuin molemmat olisivat lukeneet blogiani, mutta tehtävänsä puoliksi jakaen. Eräs merkki syrjintähierarkioiden olemassaolosta on se, että vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää lainkaan, kuten ei myöskään tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan.

Ja kyllähän maailmassa rasismia on. Opiskellessani parikymmentä vuotta sitten yliopistolla bongasin erään wc:n seinästä töherryksen ”HOMOT HIRTEEN!”. Koska teksti oli kirjoitettu varsin suurilla kirjaimilla, joku oli katsonut asiakseen täyttää kirjainten välit pienemmillä aakkosilla niin, että huudahdus täydentyi muotoon: ”I am a HOMOboy aT age of tHIRTEEN!”.

Jotkut ehkä ihmettelevät, miksi minä homoseksuaalina arvostelen muun muassa islamilaisen kulttuurin levittäytymispyrkimyksiä. Vastaus on, että islamin mukana leviävät ihmisoikeusrikkomukset ja väkivalta. Esimerkiksi tämän Ranneliike-nettisivustolla olleen kirjoituksen mukaan Iranin islamilaisessa tasavallassa vedetään jälleen homoja hirteen 4 000 aiemmin kuolemaan tuomitun jatkoksi rangaistuksena Koraanin lain rikkomisesta.

Maailmanlaajuisista syrjintähierarkioista kertoo se, että kansainväliset järjestöt eivät yleensä tunnusta sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvää diskriminaatiota syrjinnäksi, eivätkä seksuaalivähemmistöjen vainot oikeuta pakolaisstatukseen. Myös suomalaisessa vähemmistöpolitiikassa huomio kannattaisi kiinnittää siihen, kuinka eri yksilöt pärjäävät vähemmistöjen (esimerkiksi muslimiyhteisön) sisällä eikä luoda näennäisiä ristiriitoja vähemmistöjen ja suomalaisen valtaväestön välille.

Toiseksi länsimaiden kannattaisi lopettaa kansallisten vähemmistöjensä diskriminointi sen sijasta, että ne sallivat islamilaisen kulttuurin leviämisen kritiikittömästi. Esimerkiksi homoseksuaalien Mekkana tunnetun Amsterdamin vapaamielinen ilmapiiri on vetänyt pahoin huurteeseen muslimien vaikutusvallan kasvun vuoksi sekä maahanmuutosta johtuvan asenteiden kovenemisen takia.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virtaamista länsimaihin voitaisiin rajoittaa, mikäli sen syyt – toisin sanoen uskonnollis-poliittinen hulluus julkisine mestauksineen – saataisiin kitkettyä alkujuuriltaan.

6. toukokuuta 2010

Koulutus on sijoitus


Tiedepoliittisissa puheissa painotetaan usein, että julkisen vallan panostus koulutukseen on yhteiskunnallinen sijoitus. Ihmisen odotetaan tuottavan jotakin, kun hänet on ensin pumpattu täyteen tietoa. Jokaisen opiskelemaan pyrkivän kannattaisi kuitenkin myös omasta puolestaan muistaa, että kouluttatuminen on yksilön oma investointi itseensä.

Nyt on jälleen hakupapereiden täyttelyn aika. Oppilaitos, jota en voi ollenkaan suositella, on Tampereen yliopisto. Hämeen punainen napa saattaa olla hyvä sijoitus vain, jos aikoo menestyä kaupittelemalla Che Guevaran t-paitoja. Sen asemasta kannattaisi suoraan hakeutua Sirola-opistoon. Tarkemmat perustelut voi lukea teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia.

Kommunistikoulujen sijasta suosittelen investointia filosofian opiskelemiseen Helsingin yliopistossa, jossa demarikin on oikeistolainen. Silloin tosin kannattaa väitellä tohtoriksi viimeistään 20-vuotiaana, kuten Pekka Himanen, jolle Jyrki Kataisen johtama eduskunnan tulevaisuusvaliokunta antoi monen kymmenen tuhannen euron palkkion pelkästä proseminaariesitelmästä vielä tekijän ollessa kolmekymmentävuotias.

Menestyksen yliopistoissa takaa sovinnaisuus. Aito filosofia puolestaan on harvoin kovin sovinnaista. Lihaa syövien filosofien tie on tukittu yliopistoissa, sillä mandaatin akateemisesta maailmasta voi saada vain sellainen punahilkka, joka osoittaa olevansa vihervasemmistolainen feministi. On todellakin kummallista, miten mädäksi koko yliopistomaailma on mennyt. Viran saa, jos edustaa tiettyä asennetta.

4. toukokuuta 2010

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen


Euroopan kansalaisten nauttiessa vappuhuumasta euroalueen maiden valtiovarainministerit hyväksyivät Kreikan konkurssitalouden pelastamiseksi 110 miljardin euron tukipaketin. Suomen osuus siitä on 1,5 miljardia seuraavien kolmen vuoden aikana. Tämä merkitsee, että Suomen valtio ottaa kyseisen summan lisää lainaa ja myöntää sitä eteenpäin Kreikan valtiolle hieman korkeammalla korolla.

Kun Kreikan valtion luottokelpoisuus putosi alimpaan roskalainaluokkaan, muut euromaat lainoittavat nyt konkurssitaloutta kantaen riskit itse. Euroopan maat ja IMF eivät kuitenkaan tee näin hyvää hyvyyttään. Ne antavat siimaa vain pelastaakseen rahaunionin uskottavuuden. Kyse on siis eurosta. Muussa tapauksessa Kreikka voisi irrottautua euroalueesta, ja yhteisvaluutta saattaisi revetä. Tästä arvioidaan syntyvän niin paljon haittaa, että Kreikan valtiontalouden pelastaminen korkeallakin riskillä näyttää kannattavalta.

Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallivaltio, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Huvittavaa on, että kun euroraha tuli yhteisvaluutaksi vuoden 2002 alussa, ensimmäisinä euroaikaan ehtivät aikavyöhykkeensä puolesta itäisimmät maat, Kreikka ja Suomi. Tämä saattaa olla marssijärjestys myös eurosta poistuttaessa. Mikään pieni summa nyt myönnetty lainapaketti ei ole. Jos jokainen euron piirissä oleva kansalainen maksaisi 10 euroa vuodessa Kreikalle, maksamista pitäisi jatkua 27 vuoden ajan, jotta koko summa tulisi kuitatuksi.


Päättyy akordiin?

Suomalaisilla eläkevakuutusyhtiöillä on suuria sijoituksia Kreikassa, joten sen valtiontalouden tukemiseen näyttää olevan hyvä syy. Mutta entäpä, jos käykin Etelä-Euroopan maille tyypillisellä tavalla, ja Kreikan valtio ei voikaan pitää lupauksiaan lainojen takaisinmaksusta? Tämä näyttää myös hyvin todennäköiseltä. Silloin eteen tulee akordi: lainojen anteeksi antaminen. Juuri niin länsimaat ovat tehneet Afrikan kehitysmaille annettujen luottojen kanssa.

Tätä rataa pelastajista tulee pelastettavia. Euroopan maat voivat solmia lakanoita yhteen kuin vankikarkurit, mutta entäpä, kun talosta loppuvat sekä pyyhkeet että salusiinit? Myös Espanjan valtiontalous on pitkään jatkuneen laman vuoksi konkurssin partaalla, ja Portugalista on veikattu seuraavaa potilasta, jos kriisi leviää. Jäljelle ei taida jäädä muita kuin Saksa ja Suomi, joiden talous ”on aina kunnossa”. Meidät siis laitetaan maksamaan toisten maiden velkoja niin kuin sotakorvauksia aikoinaan.

Euroopan valtiovarainministerit ovat tyynnytelleet kansalaisia mainostamalla, että Kreikkaa tukemalla estetään yhden valtiontalouden kaatumisesta johtuva dominoilmiö ja korkojen nousun heijastuminen muihin Euroopan maihin. Todellisuudessa Kreikan valtiontalouden romahtamisesta olisi Suomelle hyötyä, sillä maamme suhteellinen arvostus luotottajien näkökulmasta paranisi, ja Suomi voisi saada lainaa entistäkin alemmalla korolla. Toinen myönteinen seikka on, että euron arvo laskisi suhteessa muihin valuuttoihin. Tämä tukisi lama-Suomen vientiteollisuutta, mikäli edelleen pysymme eurossa. Missään tapauksessa Suomen ei kannata torjua Kreikasta mahdollisesti leviämään lähtevää talouslamaa suuremmalla summalla kuin minkä varsinainen lamakausi aiheuttaisi Suomen taloudelle. Nyt näin kuitenkin uhkaa käydä.

Kreikan valtiota tukemalla euromaat koettavat suojella eurooppalaista pankkijärjestelmää, joka menettäisi suuria summia, jos maa päästettäisiin konkurssiin. Todellisuudessa Kreikan pelastuspaketti rapauttaa moraalia ja siirtää vastuun niille, joille vastuu ei kuulu. Saattaisi olla parempi, että kreikkalaisten annettaisiin vaihtaa omat poliitikkonsa kurinalaisempiin. Kreikka-riskejä ottaneet ulkomaiset rahoittajat puolestaan voisivat valita joko kansallistamisen tai osakekurssinsa laskun väliltä, mikäli ne laitettaisiin itse kärsimään luottotappionsa.

Perusongelma on, että euroalueen kautta kansantaloudet on sidottu toistensa kohtaloihin. Mikäli kansantaloudet nähtäisiin erillisinä organisaatioina, joilla kullakin on oma valuuttansa, Etelä-Euroopan pienten valtioiden talousongelmista ei olisi Suomelle muuta kuin hyötyä. Raakaa mutta totta. Omasta mielestäni valtiontaloutta on aina johdettava nationalistisin periaattein. Kansallisen edun varjelu on valtiontalouden olemus. Muussa tapauksessa itsenäistä valtiontaloutta ei oikeastaan ole. Kilpailutilanteesta on etua myös tappiolla oleville, koska se ohjaa alakynnessä olevia järkiperäisyyteen oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa ja tervehdyttää sitä kautta tilannetta.

Kreikalla muuten on pitkälti nationalistinen historia ja korkea kansallinen itsetunto, ja maa osaa ajaa omaa etuaan myös kansainvälisillä foorumeilla. Niin se näyttää tekevän tässäkin tapauksessa elämällä subventioiden varassa. On siis väärin sanoa, että suomalaiset eurokriitikot eivät kunnioittaisi pienen EU-maan halua itse päättää asioistaan. Päinvastoin: juuri sitä me vaadimme. Vapaus toisi mukanaan todellisen vastuun.


Tuppuraiset Tappuraisen takuumiehinä

Niin sanotut rikkaat teollisuusmaat eivät ole todellisuudessa kovin rikkaita. Esimerkiksi Yhdysvaltain valtionvelka on jo ylittänyt maan vuotuisen bruttokansantuotteen, ja Japanilla on valtionvelkaa noin kaksi ja puoli kertaa maan bruttokansantuotteen verran. Suomen valtiontalouden arvellaan kestävän velkaantumista noin 60 prosenttiin BKT:stä ilman, että korttitalo alkaa horjua, korot lähtevät lentoon, luottoluokitus laskee ja korkomenojakin pitää rahoittaa lisälainalla. Nyt me lähestymme tuota rajaa.

Tiedotusvälineet lohduttelevat kansalaisia aggressioiden hillitsemiseksi ja vakuuttelevat, että Suomi vielä saa lainaa. Ongelma kuitenkin on, että me tarvitsemme lainaa ja että sitä pitää tehdä koko ajan lisää muiden maiden virheiden vuoksi.

Syömävelan tekijöille tulee narun pää käteen ennemmin tai myöhemmin. Se, että Suomen valtio kuuluu tällä hetkellä parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan, ei johdu siitä, että meillä menisi hyvin, vaan siitä, että muilla menee vielä huonommin. Suomi on lisäksi melko pieni ja huomaamaton toimija markkinoilla, mikä parantaa uskottavuutta. Meitä ja meidän haavoittuvuuttamme ei ole siis vielä havaittu. Myös Skop kuului parhaaseen luottokelpoisuusluokkaan juuri ennen valtion haltuun joutumistaan.

Olen jo aiemmin vaatinut talouspoliittisen strategian kääntämistä Suomessa, ja siksi kirjasin vaatimuksen Euroopan konkurssimaiden luotottamisen lopettamisesta myös poliittisen ohjelmani kohtaan 22. Suomen valtiolla ei ole mitään velvollisuutta – eikä kansalaisten näkökulmasta myöskään oikeutta – tukea muita kansantalouksia, kun oman valtiontaloutemme raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua.

Rikkaana pidetty Suomi on köyhä ja velkaantunut valtio. Myös kansantaloutemme kokonaisvelkaantumisaste nostaa meidät maailman kahdenkymmenen velkaantuneimman maan joukkoon. Edellä ovat muiden muassa Belgia, Yhdysvallat ja Britannia. Suomi on kuitenkin myös pääomaköyhä, ja tuotantoelämämme rakenne on suhdanneriippuvainen. Niinpä kansantaloutemme selviytymiskyky on olennaisesti huonompi kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ja Britannian.

Länsimaissa on laskettu, että inflaatio syö valtionvelat pois sadassa vuodessa, ja valtiot voivat halutessaan kiihdyttää inflaatiota ostamalla arvottomia velkapapereita pankeista pois laskemalla liikkeelle suurin määrin rahaa keskuspankkiensa kautta. Mutta toisessa tapauksessa meitä voi odottaa myös velkadeflaatio eli käänteinen inflaatio, joka paisuttaa maksettavaksi tulevaa velkapääomaa. Inflaation painumisesta pakkaselle on saatu jo näyttöä. Varakkaiden kuluttajien kannalta tämä olisi myönteistä mutta velkaisten valtioiden ja kansalaisten kannalta tuhoisaa.


EU-sitoumukset alkavat aktualisoitua

Pahinta euroalueen pelastamisyrityksessä on se, että tukemisen vaatimukset eivät lopu suoriin luottoihin. Suomalaista rahaa valuu Kreikkaan myös IMF:n kautta jopa enemmän kuin valtion nyt antamina luottoina. Kansainvälisen valuuttarahaston osuus tämänkertaisesta tukisummasta on 30 miljardia.

Tämä on hinta Euroopan unionin jäsenyydestä: me pulitamme EU:lle nettomaksajina yli 300 miljoonaa vuodessa muun muassa siksi, että Britannialle on myönnetty erivapaus olla maksamatta jäsenmaksujaan. Viime vuoden lopulla solmitun ilmastopaketin osapuolena Suomi pakotettiin maksamaan kehitysmaille 110 miljoonaa euroa seuraavien kolmen vuoden aikana. Nyt lähtee 1500 miljoonaa Kreikan valtiolle saman ajanjakson sisällä. Ja 1000 miljoonan kehitysavustuksilla Suomi muistaa auringonpaisteisia maita joka vuosi.

Uskon vahvasti, että suomalaiset eivät tule enää koskaan näkemään Kreikalle lainaamiaan rahoja, vaan ne joudutaan kirjaamaan valtiontalouden luottotappioiksi hintana yhteisvaluutan ylläpitämisestä ja euroalueeseen sitoutumisesta. Hallitukset jättävät laskun kansalaisten maksettavaksi.

Monien valtio- ja talousliittojen hajoaminen on alkanut talouden mahdottomuuksista. Niitä mikään kansakunta ei kestä pitkään. Myös Euroopan unioni hajoaa todennäköisesti juuri taloudellisiin syihin, elleivät maahanmuuton ongelmat ehdi edelle. Hajoamista edeltää rahaunionin repeäminen. Kannattaa siis käyttää käsissä olevat eurot pian, sillä ennen pitkää joku ottaa käyttöön setelirahoituksen ja ratkaisee rahakriisin painamalla lisää fyrkkaa. Prosessia edistäisi tietysti myös EU:n laajeneminen ja täydentäminen Turkin valtiolla. Siinä olisi ristiriitoja suurempaankin sotaan.


Länsimaisen sivistyksen kreikkalainen perusta

Olen useasti todennut kirjoissani, että Suomen valtion nimi on niin monessa EU-paperissa, että emme ole nähneet vielä puoliakaan siitä, mitä kyseisistä sitoumuksista voi seurata. Jostakin syystä tätä viestiä ei ole haluttu kuulla. Nyt dominopalikat alkavat kaatua.

Mikä Kreikassa sitten meni pieleen? Valtiota johtivat pitkään sosialistit, jotka keksivät mitä eriskummallisimpia luontaisetuja valtion työntekijöille. Osa niistä voi olla sotilasdiktatuurin peruja. Virkamiehille esimerkiksi maksetaan palkanlisää, jos osaa käyttää tietokonetta, saapuu ajoissa työpaikalle tai hallitsee edes yhden vieraan kielen. Virkamiehet saavat vuodessa 14 kuukauden palkan ja metsurit ulkotyölisää. Mitä jos Suomessakin maksettaisiin työttömyyskorvauksia turkulaisille raitiovaununkuljettajille ja ahvenanmaalaisille sisävesilaivan kapteeneille vain sillä perusteella, ettei lähialueilta löydy sopivia hommia?

Nato-maa Kreikan armeija puolestaan nieli kuusi prosenttia BKT:stä viime vuonna. Perusteena EU-keskiarvon ylittäviin sotilasmenoihin olivat kiristyneet välit toiseen Nato-maahan, Turkkiin. Tällä tavoin havaitaan, ettei sotilasliittojen yhteistä etua pidä eikä voida nostaa kansallisten etujen eikä kansallisten armeijoiden edelle. Myös maahanmuutto aiheuttaa lisäkuluja Kreikalle. Kreikan siirtolaisuusinstituutin (Hellenic Migration Policy Institute) mukaan laittomia maahanmuuttajia on Kreikassa ainakin noin 170 000, eräiden arvioiden mukaan jopa 210 000. Noin 80 000 heistä jäi maahan Ateenan vuoden 2004 olympialaisten jälkeen, ja maahanmuuttajavastaisuus (resistance to immigrants) on Eurobarometritutkimuksen mukaan (s. 33) Kreikassa Euroopan korkeinta noin 87,5 %:n vastustaessa maahanmuuttoa.


Miten kriisi pitäisi ratkaista?

Voi olla hyväksi Euroopalle, että Kreikan valtio koetetaan pelastaa. Mutta lainoittaminen ei ole oikea tapa. Myös pankit lakkaavat rahoittamasta vararikon partaalla olevia yrityksiä ja hakevat firmat konkurssiin. Kreikan kriisi pitäisi ratkaista

1) irrottamalla Kreikka eurosta ja palauttamalla maan valuutaksi drakma sekä

2) devalvoimalla maan oma rahayksikkö leikkaamalla sen arvo kahteen kolmasosaan nykyisestä.

Tällä tavoin maan talous saataisiin toipumiskurssille, ja sitä ovat ehdottaneet monet merkittävät taloustieteilijät ja politiikan tutkijat, kuten Wilhelm Hankel ja Karl Albrecht. Ellei niin voida tehdä, yksi hyvä keino olisi kehottaa Kreikkaa kääntymään luotottajiensa eli pankkien puoleen. Ne ovat tienneet Kreikalle antamiensa lainojen riskeistä. Niinpä pankit voisivat kärsiä tappionsa itse. On väärin, että pankit yksityistävät voittonsa osakkeenomistajiensa hyväksi mutta tappiot sosialisoidaan kansalaisten kärsittäviksi.

Elleivät pankit halua niellä luottotappioitaan, ne voivat pidentää velkojen maksuaikaa. IMF:n valvonnassa niin voidaan hyvin tehdä. Erääntymässä olevien velkojen maksupäivällä ei tarvitse hoputtaa EU-maita, ja käytännössä EU tuputtaakin Kreikalle lainojaan vain siksi, että muutoin Venäjä tai jokin öljydollareissa rypevä arabimaa ostaa Kreikasta itselleen sillanpääaseman Euroopan unioniin. Myöskään selvitystilaan joutuminen ei olisi Kreikan valtiolle pahaksi. Sittenpähän valtiontalous olisi tilintarkastajien ohjauksessa.

Talous on itseään korjaava järjestelmä. Jos Kreikalla olisi oma valuutta ja vanhat drakmat olisivat käytössä, rahan arvo saisi rauhassa upota ja rahavirrat kääntyisivät taas Kreikkaan päin. Tämä on toiminut myös ennen: turistit ovat tulleet ja tuoneet ulkomaista valuuttaa. Nyt muut maat joutuvat avaamaan kukkaronnyörejään niin, ettei niiden kansalaisilla ole enää varaa matkustaa Kreikkaan. Subventioihin perustuvassa suunnitelmataloudessa kurjuus elättää kehämäisesti itseään, eikä talous ei pääse myönteiselle kehityskurssille.

Ongelmien taustasyyksi osoittautuu kaiken kaikkiaan yhteisvalutta euro, joka pakottaa taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan täysin erilaiset valtiot samalle viivalle. Esimerkiksi Kreikka hyväksyttiin rahaunionin jäseneksi valheellisin perustein. EU:n komissio selvitti myöhemmin, että maa oli kaunistellut tilastojaan päästäkseen rahaliittoon mukaan. Valtiontalous oli velkainen jo vuosia ennen finanssikriisin kärjistymistä, ja julkinen velka, inflaatio ja työttömyys olivat euroalueen keskiarvon yläpuolella. Eurossa ollessaan maa kiihdytti jo 1990-luvulla aloittamaansa velanottoa alkaessaan saada lainaa Saksalle myönnetyllä korkotasolla.

EU on saanut aikaan tuhoa myös Suomessa. Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, Esko Aho lupasi, että yhteiseen valuuttaan liittymisestä järjestetään uusi kansanäänestys. Paavo Lipposen hallituksen aikana niin ei tehty, koska Lipponen katsoi, etteivät Ahon lupaukset sido häntä. Ruotsalaiset puolestaan eivät joudu Kreikan konkurssin maksumiehiksi, sillä kruunu säilytettiin kansanäänestyksessä. Jos Suomen valtio ryhtyy nyt finanssipankkiiriksi ottamalla lainaa, jota se lainaa eteenpäin jättäen riskit kansalaisille, tämä toiminta on mitä ilmeisimmin perustuslakiemme vastaista, ja velat pitää jättää vastuussa olevien ministerien maksettaviksi.


Mitä velkojen vakuudeksi?

Lainojen lapioiminen Kreikan valtiolle ei ole mikään läpihuutojuttu, sillä se edellyttää kansallisten parlamenttien hyväksyntää – myös Suomessa. Jos minä olisin valtiovarainministeri, suostuisin esittelemään lisätalousarvion eduskunnalle vain siinä tapauksessa, että lainasopimukseen olisi sisällytetty vakuusehto, jonka mukaan Kreikan valtion osoittautuessa maksukyvyttömäksi sen on luovutettava Akropolis-kukkulalla sijaitseva Parthenon Suomelle.

Abstrakti ”luottamus” ei riitä sen enempää lainojen vakuudeksi kuin takeeksi euron vakaudestakaan. On muistettava, että jokainen lainan saaja on aina vastuussa veloistaan omaisuudellaan.

Yksi mahdollisuus olisi, että Kreikan valtio panttaisi alueitaan velkaa myöntäneille maille. Saksassa tätä on jo vaadittu. Samoin Timo Soini esitti, että Kreikan pitäisi antaa Rhodos takeeksi lainaa myöntäville maille. Soinille itselleen voisi riittää Lesbos, niin pääsisi suuri ruorimies nauttimaan 70 neitsyen seurasta.

Kieltämättä myös minulle kelpaisi lomamökki joltakin rauhalliselta saarelta Välimeren rannalta. Verannalla olisi sitten mukava pohtia vaikka Kreikan talousromahduksen symboliarvoa. Hellaksen 2500 vuoden takainen korkeakulttuuri tuhoutui parissa sadassa vuodessa, eikä jäljellä ole muuta kuin rauniot. Helleenit hakkasivat ensin koko maata peittävät vehreät metsänsä laivojen rakennusaineiksi. Kaupunkivaltioiden kokonaisuus yhdistyi Aleksanteri Suuren valtakunnaksi 300-luvulla eaa., kunnes se jälleen eriytyi pienempiin osiin. Hellenistinen aika päättyi, kun Rooman valtakunta nielaisi Kreikan maa-alueet makedonialaissodissa 100-luvulla eaa. Lopullisesti Kreikka menetti itsenäisyytensä vuonna 27 eaa., jolloin se liitettiin provinssina Rooman imperiumiin.

Kulttuurit eivät ole ikuisia, mutta eivät myöskään liittovaltiot eivätkä valtioliitot. Ainoastaan itsenäiset kansakunnat pysyvät. Sen sijaan liittosopimukset hajoavat ja repeilevät muutaman kymmenen vuoden tai viimeistään sadan vuoden sykleissä. Kuinka hölmöjä poliitikot ovat ollessaan ymmärtämättä tätä?

1. toukokuuta 2010

Työvoimapulaa ei tulekaan!


Työvoimapula on kuin saippuapala, joka lähtee kädestä aina kun siitä on saamassa otteen. Tai se on asia, jolla voitaisiin havainnollistaa koulujen raja-arvomatematiikkaa, sitä, että jotakin aina vain lähestytään mutta ei koskaan saavuteta.

Vakavin virhe, joka työvoimapulaa ennustettaessa on tehty, liittyy väestömäärien, huoltosuhteen ja kulutuksen sekoittamiseen. Työvoimapulaa Suomeen on arvioitu syntyvän siksi, että eläkeläisten suhteellinen määrä kansasta kasvaa. Tämän pohjalta on päätelty, että huoltosuhde heikkenee, koska entistä pienemmän määrän pitää elättää entistä suurempi määrä ihmisiä. Huoltosuhde ilmaisee kuitenkin vain sen, montako työelämän ulkopuolella olevaa yksi työssä käyvä elättää. Suomessa tämä lukuarvo on hieman yli yksi, tosin pahimmissa työttömyyskunnissa lähestytään jopa arvoa kaksi.

Tähän lukuarvoon ei pidä kuitenkaan tuijottaa liikaa, sillä se ei kerro, paljonko ihmiset kuluttavat. Ihmisten eläköityessä heidän kulutuksensa romahtaa. Eläkkeellä ollessaan ihminen ei kuluta läheskään yhtä paljon kuin aktiivisessa työiässä. Tämä johtuu jo tulojen pienenemisestä. Tällöin myös kysyntä vähenee. Ja kysynnän heikentyessä vähenee työvoiman tarve.

Eläkeläisten suuri määrä lisää hoitoalojen työvoimantarvetta, mutta se ei johda sellaiseen kaikkia aloja koskevaan työvoimapulaan kuin on kuviteltu, sillä alaspäin tulee nimenomaan kotimainen kysyntä.

Olenkin joutunut toteamaan päivitetyssä ja äskettäin uudelleenjulkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2010), että työvoimantarvetta koskeva poliittinen argumentaatio on ollut hakoteillä.

Tämä koskee myös maahanmuuton ja vierastyövoiman tarvetta. Jos vierastyövoimaa tarvitaan 2020 luvulla, miksi haalia työvoimareserviä odottelemaan työllistymistä kymmeneksi vuodeksi? Tuossa ajassa maahanmuuttajat ehtivät syrjäytyä ja päätyvät itsekin eläkkeelle. Sitä paitsi ulkomaisen työvoiman houkuttelu ei kuulu valtion tehtäviin, vaan kysymys pitäisi ratkaista työnantajien ja -tekijöiden välisen mahdollisen tarpeen ja työsopimusten pohjalta. Valtion lakiin kirjattu tehtävä on suojella suomalaisten ihmisten työvoimaa.


Työhön kannustava perustulojärjestelmä

Olen muotoillut teoksessani myös uudenlaisen työhön kannustavan perustulojärjestelmän. Se poikkeaa muista ehdotuksista siinä, ettei kyseessä ole kaikille maksettava kansalaispalkkamalli vaan sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaava perusturvamalli. Mallini kautta ei siis jaettaisi lanttiakaan enempää rahaa kuin nyt, mutta tukien osoite ja määrät hieman muuttuisivat. Ihmiset saisivat taloudellisesti yhtä hyvän ja oman yritteliäisyytensä johdosta jopa paremman toimeentulon kuin nykyisin.

Ymmärrän toki, että esitykseni herättää voimakkaita tunteita, ja on kysytty, miten voin yhtä aikaa ehdottaa perustuloa sekä verorasituksen nykytasolla säilyttämistä. Olen vastannut näihin kysymyksiin 447-sivuisessa ja 370 lähdeviitettä sisältävässä kirjassani.

Pääidean muodostaa kaksiportainen veromalli. Perustulolla olevat pienituloiset saisivat työskennellä tiettyyn tulorajaan asti menettämättä perustuloaan. He maksaisivat suhteellisen korkean tuloveron, joka puolestaan auttaisi perustulojärjestelmän rahoittamisessa. Tämä olisi siis eräänlainen tukityöllistämisen muoto, jossa työntekijä itse maksaisi yhteiskunnalle osan siitä, mitä hänen elättämisensä kustantaa. Tällä hetkellä täysin työttömät eivät tuota mitään, kun taas omassa mallissani etuna on, että ihmiset osallistuvat arvotuotantoon, vaikka he maksavatkin perustulolla ollessaan suhteellisen korkean veron, esimerkiksi 50 prosenttia.

Ylittäessään tietyn kuukausitulorajan ihmiset putoaisivat pois perustulolta, mutta samalla heidän veroprosenttinsa alenisi dramaattisesti niin, että käteen jäävät nettotulot kasvaisivat. Tuolta tulotasolta eteenpäin verotus alkaisi taas hiljalleen kiristyä progressiivisesti.


Mitä hyötyä?

Mallini etuna on, että se luo vahvan kannusteen myös tilapäistyön vastaanottamiselle ja pärjäämiselle kausiluontoisissa tai matalatuottoisissa elämäntapa-ammateissa. Nykyinen käytäntö lannistaa, sillä se polttaa niin päivärahat, asumistuet kuin toimeentulotuetkin heti pienimmänkin ylimääräisen tulon ilmaannuttua. Nykymalli jos mikä on passivoiva ja merkitsee patjoille ruokintaa.

Perustulolla pitäisi korvata niin opintotuet, kansaneläkkeet kuin työttömyysetuudetkin siten, ettei varsinkaan eläkeläisiä nöyryytettäisi juoksuttamalla heitä asumistuessa ja toimeentulotuessa. Kun kolminkertainen kuitintarkastuslinja työttömyyskassoissa, Kelassa ja toimeentulotuessa voitaisiin purkaa, yhteiskunta säästäisi byrokraattien palkoissa. Osa heistä voisi hakeutua tosiasialliseen sosiaalityöhön, esimerkiksi lasten tai vanhusten auttajiksi.

Yleiskuvauksen mallistani voi löytää myös poliittisen ohjelmani kohdasta Sosiaalipolitiikka (puolivälin jälkeen), mutta innokkaimmille suosittelen teokseeni perehtymistä.