Viimeiset vapaat vaalit

Pitäkää hatuistanne kiinni. Oikeusministeriössä tekeillä oleva eduskuntavaalien uudistus etenee kuin etana limansa avulla kansalaisten orvaskettä ravinnokseen nauttien. Vaalitavan uudistamisesta on puhuttu melko vähän vaalikampanjoiden aikana, ainakin verrattuna siihen, että uudistuksen kautta maata kaivetaan koko demokratian alta.

Uudistukseen sisältyy muutama pieni askel parempaan, mutta monta huonompaan. Parannusta on se, että puolueiden paikat jakautuisivat jatkossa koko maan äänimäärän mukaan. Keinotekoisina ja epädemokraattisina pidetyt uutvaalipiirit eivät tällöin vääristäisi puolueiden voimasuhteita. Myös nykyisin pienissä muutaman kansanedustajan vaalipiireissä on melko korkea näkymätön äänikynnys, joka muodostuu siitä, että saadakseen yhdenkin paikan eduskuntaan puolueen tai vaaliliiton täytyy haalia lähes viisitoista prosenttia äänistä.

Äänikynnysten virittely uuteen järjestelmään onkin täysin turhaa ja demokratian vastaista. Miksi luoda uutta muodollista kynnystä, kun näkymättömän kynnyksen olemassaolo on jo nykyisenkin järjestelmän ongelma? Korkeahkon 3,5 prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen ainoana tavoitteena lienee estää kilpailun syntymistä. Vanhat ja väsyneet puolueet eivät usko pärjäävänsä vapaassa kilpailussa eivätkä tietoyhteiskunnassa, jossa ne eivät kykene enää monopolisoimaan informaation kulkua.

Äänikynnyksen kaltaista rajoitusta kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut perustelemaan kestävästi. Vaaliliittokielto on toinen tapa estää isojen puolueiden epämiellyttäväksi kokemaa kilpailua.

Muutos 2011 -puolueella on ollut tärkeä tehtävä poliittisessa järjestelmässämme olevien ongelmien osoittajana. Puolue sanoo vaalimateriaalissaan, että suomalainen demokratia on rikki ”ja me korjaamme sen”. Tuli täysin oikeaan paikkaan.

Yhä edelleen valtaan päässeet poliitikot jatkavat suomalaisen demokratian häpäisemistä. Tärkeintä heille on oman valtansa jatkuminen - ei oikeudenmukaisuus. En toivoisi yhdenkään kansalaisen antavan ääntään sellaiselle puolueelle, joka pyrkii edistämään näitä oikeusministeriössä tehtailtavia kansanvallan kavennuksia. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä, eikä siihen saa mitään ylimääräisiä kynnyksiä laittaa.

Pienet puolueet ovat rikastuttaneet Suomen eduskuntalaitosta aina. On hyvä, että mukana on ollut esimerkiksi liberaaleja ja että hetkeksi henkiin herätettiin myös kokoomuksen protestiliikkeenä tunnettu Nuorsuomalaiset.

Kokonaisuuden kannalta olisi toivottavaa, että läpi pääsisi nyt myös muutama muutoslainen demokratian puolustaja. Suora demokratia ei ole tietenkään oikea tapa reagoida kaikkeen, sillä jokaisesta asiakysymyksestä ei ole järkevää järjestää kansanäänestystä. Suorien kansanäänestysten merkitys olisikin ennakolta vaikuttava ja ohjaava. Suoran demokratian mahdollisuus parantaisi poliittisten edustajien kuuloa jo päätöksiä valmisteltaessa.

Tietenkin koko demokratian idea on hämäävä. Ensinnäkään kansanvallan toteutuminen ei ole itseisarvo. Sen sijaan politiikan itseisarvo ja päämäärä on ihmisten ja yhteiskunnan hyvä. Siihen ei päästä, jos ihmiset äänestävät erikseen jokaisesta asiakysymyksestä. Kansalaiset kyllästyisivät jatkuvaan äänestämiseen, ja tuloksiksi saataisiin epäedustavia äänestyspäätöksiä, kun purjevenesatamien rakentamisesta kiinnostuisivat vain purjehtijat ja päiväkotien ylläpidosta perheelliset. Toiseksi suora demokratia tekisi mahdottomaksi poliittisen johtamisen. Politiikan ei pidä olla vain ”kansan tahdon” toteuttamista vaan myös linjanvetoa ja vastuun kantamista.

Kansanvallan ongelma Suomessa on tätä nykyä se, että edustuksellinen demokratia ei toimi niin kuin sen pitäisi. Syy löytyy poliitikkojen asiantuntemattomuudesta, populismista ja valtionhallinnon läpinäkymättömyydestä, jonka vuoksi se muistuttaa Supon virastoa. On selvää, että kansanvaltaa pitää lisätä, mutta parhaiten se tapahtuu niin, että edustuksellinen demokratia saadaan toimimaan.

Muutos 2011 ja Piraattipuolue ovat yhden asian liikkeitä. Näillä puolueilla on tosin on niin hyviä ideoita, että niitä toivoisi suurtenkin puolueiden edustavan. Uudet pienet puolueet ovat olemassa juuri siksi, että nykyiset eduskuntapuolueet eivät niin tee.

Äänikynnys on kansanvallan ryöstö

Ulkomaalaislain muutos vastoin kansalaisten tahtoa, Nokian toiveesta säädetty yksityisyydensuojan heikennys, tekijänoikeuksien lahjoittaminen työnantajille, internetsensuuri ja punaisten nappien ilmiantojärjestelmä, sananvapauden kuohinta ja nyt uusimpana uutuutena tuhannen euron lukukausimaksu opiskelijoille. Siinä muutamia näyttöjä kansanvallan varkauksista, joita istuva hallitus on saanut tai saamassa aikaan.

Oikeistohallitus ajaa maatamme kovaa vauhtia kohti sosialistista valvontayhteiskuntaa. Tämä kertoo, että kokoomus ja keskusta ovat hylänneet liberaalit aatteelliset lähtökohtansa. Uusimpana kansanvallan heikennyksenä on voimaan tulossa vaalijärjestelmän muutos, jolla poliittista valtaa otetaan ihan konkreettisestikin pois. Hallituksen tällä viikolla hyväksymällä ja pian eduskunnalle annettavalla vaalijärjestelmän muutosesityksellä huononnetaan pienten puolueiden asemaa ja rapautetaan demokratiaa, kun läpi ei pääse enää vaihtoehtoisia puolueita eikä ryhmiä.

Esitys on röyhkeä läimäytys päin kansalaisten naamaa, mutta asiasta ei ole noussut porua opposition piirissä Perussuomalaisia lukuun ottamatta. Demarit ja Vasemmistoliitto katsovat kannatuksensa riittävän ja äänikynnyksen sopivasti estävän niiden kilpailijoiden menestyksen.

Olennaista vaalijärjestelmän muutoksessa ei ole se, minkä esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti esiin otsikossaan, eli siirtyminen koko maan vaalialueeseen ja vaalien heivaaminen huhtikuulle. Keskeisiä demokratian huononnuksia ovat äänikynnys ja vaaliliittokielto. Ne syövät kansanvaltaa estämällä uusien eduskuntapuolueiden syntymisen ja politiikan uudistumisen. Lisäksi ne murentavat politiikan laillisuusperustusta, kun pienryhmät ajetaan ulkoparlamentaariseen asemaan, jossa ne radikalisoituvat.

On kiintoisaa nähdä, miten äänikynnyksen rakentelussa lopulta käy. Kansalaiset voivat vetää kokoomusta, keskustaa, Rkp:tä ja vihreitä myös takaisin turpaan ja kanavoida kannatuksensa tietyille pienryhmille varmistaakseen niiden mukana olon. Tässä ruletissa Rkp voikin sitten pudota pois eduskunnasta samalla kun ankkalampi vetää riitteeseen.

Oikeudenmukaista olisi, että parlamenttiin voisi nousta äänillä. Ei siihen saa mitään ylimääräistä kynnystä laittaa. Jo D’Hondtin suhteellinen vaalitapa suosii suuria puolueita liiaksi. Uudessa järjestelmässä joku ehdokas voisi saada vaikka 20 000 ääntä mutta ei tulisi siltikään valituksi eduskuntaan, mikäli puolueen valtakunnallinen yhteiskannatus ei riittäisi eli ylittäisi vaadittua kolmea prosenttia. Näin ollen ehdokkaalle annetut äänet mitätöityisivät, mikä johtaisi kansanvallan ylenkatsomiseen. Uusi järjestelmä suosisi puoluevaltaa yksilöiden sijaan.

Kun poliittinen järjestelmä on kriisissä, vallassa olevat puolueet yrittävät pitää kiinni asemistaan vilpillisin keinoin. Maailmalta on saatu näyttöä siitä, että perinteisten puolueiden halu roikkua vallankahvassa kynnyksiä pystyttelemällä vain lisää ihmisten intoa kääntyä vaihtoehto- ja ääriryhmien puoleen. Lopulta niistä kasvaa suuria puolueita. Huvittavaa on, että Helsingin Sanomien kielellä hollantilaisen Geert Wildersin johtamaa Vapauspuoluetta PVV:tä luonnehditaan ”äärioikeiston” sijasta nyt ”laitaoikeistoksi” puolueen saavutettua ykkös- ja kakkostiloja maan kunnallisvaaleissa. Laita on kieltämättä laajempi kuin äärimmäinen ääri.

Suomessa äänikynnyksen tarkoituksena on nimenomaisesti estää maahanmuuttokriittisten puolueiden pääsy valtakunnanpolitiikkaan. Tässä mielessä suomalaisesta politiikasta on tulossa samanlainen konglomeraatti kuin maamme yliopistolaitos jo on: muuta ei ole eikä sallita kuin monikulttuurisuuden ja feminismin tarkoitushakuiset ideologiat.

Eri asia on sitten se, onko demokratiaa tähänkään asti vallinnut politiikassa. Edustuksellinen demokratiahan on jo sinänsä eräänlainen kansanvallan varkaus. Ihmisille uskotellaan, että heidän poliittinen vaikutusvaltansa rajoittuu vain yhden äänen antamiseen neljän vuoden välein. Todellisuudessa esimerkiksi internet on nostanut demokratian uudenlaiseen kukoistukseen ja avannut kansanvallalle mahdollisuuden, kun ihmiset voivat viestiä reaaliaikaisesti ja muodostaa yhteenliittymiä poliittisen hallinnon sekä perinteisen mediavallan ohi. Niinpä äänikynnyksen yhtenä tavoitteena on tukahduttaa Piraattipuoleen kaltaisten ja sananvapautta puolustavien ryhmien valinta eduskuntaan.

Kansalaisten etujen ja oikeuksien ajaminen kuuluisi suurten parlamentaaristen puolueiden tehtäviin. Ne menestyvät, mikäli ne suostuvat korjaamaan linjaansa nopeasti ihmisten tahdon mukaiseksi. Suomessa valtapuolueet eivät reagoi kansalaisten tahtoon vaan koettavat kuohia pois demokratian itsensä. Syinä tähän ovat suurten puolueiden EU-sitoumukset, joille puolueiden johtajat ja ministerit eivät kehtaa kääntää selkäänsä.

Saa nähdä, missä Perussuomalaiset ovat ensi eduskuntavaalien jälkeen, laidasta laitaan ulottuvassa keskustassako? Äänikynnyksen asettaminen on joka tapauksessa sellainen uudistus, jota itse en missään tapauksessa hyväksy vaan jota vastustan ehdottomasti.

Samoin suhtaudun tämän kuun aikana käsittelyyn tulevaan mediamaksuun. Ylen toiminta pitäisi rahoittaa progression huomioon ottavalla verolla eikä kotitalouskohtaisella veroluonteisella könttäsummamaksulla – ellei sitten tilaussopimusjärjestelmään siirtymistä pidetä mahdollisena.

Hallitus aikoo ilmeisesti ajaa läpi kaikki rötökset ja kolttoset vallassa olonsa aikana. Oli joka tapauksessa hyvä, että laitoin uuden kirjani nimeksi Kansanvallan varkaat. Asia näyttää tulevan päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi.

Perustuslakiuudistus: hölmöläisten viltinpidennys

Platonin mukaan yhteiskuntaa voidaan sanoa kehittyneeksi silloin kun lakeja tarvitaan mahdollisimman vähän. Sen sijaan tätä nykyä kehittyneen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että lakeja on mahdollisimman paljon. Eipä taida olla enää asiaa, josta ei olisi säädetty lailla. Tästä johtunee sekin, että mikäli asianmukaista lakia ei ole, joku katsoo oikeudekseen laittaa kissan mikroaaltouuniin, aivan kuten Matti Vanhanen ja Suomen kepu.

Lissabonin sopimus, jota markkinoitiin alun perin Euroopan unionin perustuslakina, oli susi jo syntyessään. Olen yrittänyt lukea sitä ja todennut, että kyseinen lakiläppä on lukukelvotonta. Koko monisatasivuinen paragrafien ja alaviitteiden sikermä koostuu pelkistä korjauksien korjauksista. Sen sijaan maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki, ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne on muotoiltu kauniisti, jolloin tarkoituksista ei jää epäselvyyttä. Niinpä niitä ei muuteta joka päivä.

Myös Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on osoittautunut paljon huonommin aikaa kestäväksi kuin paperi, jolle se on kirjoitettu. Takaisin selluloosaksi menee tämäkin, aivan kuten myös Lissabonin sopimus.


Minne katosivat presidentin valtaoikeudet?

Suomen perustuslaki ei ehtinyt edes kymmenen vuoden ikään, kun sen muuttamista pohtimaan asetettiin komitea. Syynä oli EU:n ja Suomen lainsäädännön yhteensopimattomuus, tarkemmin sanoen kiista, edustaako Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti vai pääministeri. Olen kirjoittanut kysymyksestä analyysin jo tämän vuoden alussa. Siksi totean nyt vain tuloksen: EU:n jäsenyys pakottaa Suomea muuttamaan lainsäädäntönsä sellaiseksi, että presidentin ulkopoliittiset valtaoikeudet otetaan väkisin pois, vaikka suomalaiset eivät sitä halua. On syntynyt konkreettinen tilanne, jossa kansallinen perustuslaki yritetään ohittaa EU:n perustuslakina pidetyllä valtiosopimuksella.

Lissabonin sopimus astui voimaan viime joulukuun alussa, ja samalla tulivat voimaan Tarjan Nightwish-potkut: passitus silkkinauhojen leikkaajaksi. Sdp puolestaan ratsastaa vaaleihin presidentin valtaoikeuksia murehtien. Totuus on, että jos presidenttinä olisi Niinistö, osat olisivat toisin: kokoomus surisi presidentin oikeuksia ja Sdp kiskoisi niitä irti kuin pässin palleja. Tämä osoittaa, kuinka intressikeskeistä politiikanteko on. Sitä, mikä on kansallisen edun mukaista, ei ajattele kukaan, vaan ainoastaan sitä, mitä mikäkin kannattaa itselle tai omalle ryhmälle. Tämä on suomeksi sanottuna vastuuton ja opportunistinen tapa tehdä politiikkaa. Lopulta perustuslain pykälistä käydään puolueiden kesken kauppaa. Perustuslakeja säädettäessä puolueiden ei pitäisi kuitenkaan kääntyillä kuin viirien tangoissa.

Perustuslain muutoksen eräs ongelma piilee siinä, että Suomen perustuslain ensimmäiseen pykälään ajetaan mainintaa Euroopan unionin jäsenyydestä. EU-jäsenyyttä ei nähdäkseni pidä kirjata perustuslakiin, sillä jäsenyys perustuu pelkkään valtiosopimukseen. Lissabonin sopimushan ei ole perustuslaki vaan irtisanottavissa oleva sopimus. Juuri tätä korostettiin, kun paperipino tuotiin uudelleen äänestykseen sopimuksena eikä perustuslakiluonnoksena, kuten vuonna 2008, jolloin se hylättiin.


Kansanäänestykset: lohdutus äänikynnykseen kompastumisesta

Pahin on kuitenkin vielä tulossa: kolme (toistaiseksi) suurinta puoluetta sekä Rkp ja vihreät ovat sopineet yhdessä 3 prosentin äänikynnyksestä eduskuntavaaleihin. Tämä ilmeisesti kannattaa kyseisille puolueille, vaikka se kaventaakin demokratiaa.

Näin ehkä paljastuu myös se, miksi perustuslain uudistamista pohtiva komitea tarjoaa kansalaisille mahdollisuutta tehdä jatkossa kansalaisaloitteita kansanäänestysten järjestämiseksi: kaupalla yritettäneen ostaa pois se varsinainen vaalipäivänä toteutuva demokratia.

Kansanäänestykset eivät ole niin onnekas asia kuin väitetään. Niiden tarve on merkki siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Tietysti myös tämä pitää paikkaansa, mutta se johtuu muun muassa presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Tällä hetkellä ministerit ovat irtisanomattomia, sillä presidentti ei voi antaa potkuja hallitukselle omasta aloitteestaan. Enemmistöhallitukset, joilla on eduskuntaryhmien tuki, voivat kaatua vain hajotessaan sisäisiin ristiriitoihin tai rikosoikeudellisiin perusteisiin. Niinpä perustuslakia ja kansanvaltaa voisi parantaa palauttamalla presidentin entiset valtaoikeudet, jolloin ministerit eivät voisi panssaroitua käytännölliseen erottamattomuuteensa, kuten nykyisin.

Asiakohtaiset kansanäänestykset ovat myös sikäli ongelmallisia, että ne johtavat kansankiihotukseen. Mikä tahansa kristillinen liitto tai feministinen kuppikunta voisi sytytellä soihtujaan normiruuveja kiristelevien ajojahtien puolesta. Kansanäänestysten suosio on kokemusten mukaan varsin alhainen. Kolmetoista prosenttia äänioikeutetuista voisi kuitenkin hallita kansanäänestysten päätöksillä lainsäädäntöä, jos äänestysprosentti olisi esimerkiksi kaksikymmentäviisi.

Asiakohtaiset kansanäänestykset eivät toimi, sillä osallistuminen jää usein alhaiseksi. Äänikynnykset ja sananvapauden kavennukset taas ovat sellaisia parannuksia, joita vastustan ehdottomasti.

On ristiriitaista parannella kansanvaltaa kansanäänestyksillä ja vaikeuttaa samalla parlamentaariseen toimintaan osallistumista äänikynnyksellä. Myös hölmöläisen viltti lyhenee joka pidennyksellä ompelusauman vaatiman reunuksen verran.

F1-politiikkaa

F1-maailmassa on kuohunut koko kesän, kun kahdeksan tunnetuinta formulatallia ovat uhanneet vetäytyä sarjasta. Ferrarin kilpailut ovat menneet penkin alle, samoin huipputalli McLaren-Mercedeksen, joka matelee varjojen mailla. Kärkeen ovat kohonneet pienet vilttisarjan tulokkaat, kuten Brawn ja Red Bull.

Niillä molemmilla on tosin historiansa. Brawn toimi alun perin Honda-nimisenä, ja Red Bullin värit tulivat kilparadoille, kun energiajuomia valmistava itävaltalaisfirma osti Fordin hallussa olleen Jaguar-tiimin vuonna 2004 sekä liimasi logonsa autojen kylkiin.

Täksi kaudeksi formuloiden sääntöjä muutettiin rajusti. Pienet toimijat pystyivät sopeutumaan tilanteeseen paremmin kuin suuret. Suurta laivaa on tunnetusti vaikeampi kääntää kuin pientä. Niinpä formularatojen kokoomus (McLaren-Mercedes), keskusta (BMW) ja Sdp (Ferrari) aloittivat exoduksen ja päättivät vetäytyä yhdessä kavereidensa kanssa kehistä.

Ilmiö on tunnettu politiikasta. Jos suurilla alkaa mennä huonosti, ne eivät tunnusta tappiota vaan perustavat ”oman sarjan”.


Demokratian varkaat

Vastaavasta on saatu näyttöä myös Suomen politiikassa. Isoille puolueille tuli hätä käteen, kun Perussuomalaisten kannatus räjähti, maahan on perusteilla sekä Konservatiivipuolue että Piraattipuolue, ja muutamat maahanmuuttokriitikotkin tuntuvat puuhaavaan omaa puoluetta. Niinpä kolme suurinta puoluetta löysivät nopeasti toisensa ja sopivat keskenään 3 prosentin äänikynnyksestä.

Äänikynnys on tarkoitus saattaa voimaan jo vuoden 2015 eduskuntavaaleihin. Säädös kaventaisi huomattavasti suomalaista demokratiaa ja pakottaisi kansalaiset entistäkin tiukemmin suurten puolueiden ruotuun. Jos ehdokkuutta tai toimintalupaa puolueesta ei myönnettäisi, tämä johtaisi osan kansalaisista ulkoparlamentaarisen toiminnan tielle.

Vaarassa eivät ole enää vain persut ja vihreät vaan kaikki. Kolmen prosentin ylittäminen vaatisi noin 80 000 ääntä valtakunnallisesti. Joku ehdokas saattaisi saada vaikkapa 75 000 omassa vaalipiirissään mutta ei silti tulisi valituksi, jos puolueen yhteiskannatus ei riittäisi. Eikö olekin pirullista? Entä minne katosivat kaikki meille niin tärkeiden Sfp:n, islamilaisen puolueen ja kommunistien puolestapuhujat? Äänikynnys tekee pienimpien ryhmien asemasta epätoivoisen, ja siinä itää myös väkivallan siemen.

Kokoomuksen, keskustan ja Sdp:n junailema hanke on osa EU:lle suopeaa demokratianriistoa, jonka tehtävänä on vaientaa kritiikki ja tehdä jäljelle jäävistä salonkikelpoisia. Kaiken takana on pelko: pelätään oman kannatuksen laskua, uusia voitokkaita mielipiteitä ja reilua kilpailua. Asiassa heilahtaa myös mielipidesensuurin verho, kun ketään järkevää ihmistä ei haluttaisi päästää eduskuntaan, ja ministerinvirat täytetään striptease-tuomareilla. Yksikin suorasanainen filosofi vastaisi eduskunnassa kymmentä bryssää!

Äänikynnys on epäreilu ja kansalaisoikeuksia kaventava lainsäädäntöhanke, joka pitäisi hylätä perustuslain vastaisena ja ihmisten kansalaisvapauksia loukkaavana. Jo D’Hondtin suhteellinen vaalitapa suosii suuria puolueita enemmän kuin tarpeeksi.

Olisi muuten kiintoisaa nähdä, kuinka hyvin niin sanotut pienetkin puolueet saisivat äänensä kuuluviin, jos puoluetuet pantaisiin tasan ja kaikki saisivat yhtä paljon. Tämä olisi perusteltua, sillä ennen vaalejahan kaikki puolueet ovat joka tapauksessa yhdenvertaisessa asemassa, ja niiden yhteiskunnallinen toiminta voidaan nähdä yhtä tärkeänä.

Melkein kaikki valtio- ja oikeusoppineet ovat asettuneet vastustamaan Tupun, Hupun ja Lupun lakijunttausta, aivan niin kuin Lex Nokian, Lex Thorsin ja lapsipornonestolain tapauksessakin. Sallitko Sinä, kansalainen, oman valinnanvapautesi vähentämisen, kun puolueet vedetään myynnistä kuin farkut ja purkkatuotteet Neuvostoliitossa? Entä sinä: kokoomuksen, keskustan tai Sdp:n edustaja: miksi teet tyhmästi, kun voisit tehdä viisaasti?


Näpit irti kansanvallasta!

Suhteellinen vaalitapa asettaa jo sinänsä liian korkean kynnyksen puoluekenttää rikastuttaville uusille tulokkaille. Suomessa ei ole tähänkään asti ollut sellaista puoluekentän pirstoutumisen vaaraa, jonka torjumiseksi suuria ryhmittymiä suosiva vaalitapa Suomeen luotiin. Esimerkiksi vapaamielisyyden mallimaassa Hollannissa monipuoluejärjestelmä toimii hyvin.

Myös pääministerivaaliksi muuttunut käytäntö ohjaa Suomea kaksipuoluejärjestelmään, juuri siihen, jolle samasta asiasta kärsivässä Britanniassa toivotaan vaihtoehtoa. Kaksipuoluejärjestelmä on demokratian kannalta vaihtoehdoton, ja monipuoluejärjestelmässä myöskään nykyinen pääministerivaali ei toimi, kun jo 23 prosentin kannatuksella saa pääministerin paikan eli sataprosenttisen vallan.

En halua Suomeen Ruotsin mallin mukaista puoluelistavaalia sen enempää kuin äänikynnystäkään. Mikäli viranomaisvalta ja suuret puolueet sellaisen saavat aikaan, ne joutuvat maksamaan häikäilemättömyydestään. Äänikynnys saattaa lisätä pienten ryhmien kannatusta, kun äänestäjät haluavat varmistaa vaihtoehtojen mukana olon. Pahimmillaan äänikynnys estää politiikan uudistumisen.

Ruotsissa ja Norjassa on 4 prosentin kynnys, mutta siksi niiden poliittinen toimintakyky onkin jäässä. Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, mille tasolle kynnys pitäisi laittaa. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä eli kannatuksen sinänsä riittäessä vaikka vain yhteenkin paikkaan. Sellainen on ollut aika ajoin hallussaan niin perussuomalaisilla kuin liberaaleillakin. Kaikkia edustajia pitää kohdella tässä suhteessa yhtä arvostavasti, eikä siihen saa ryhtyä pystyttämään kerta kaikkiaan mitään kynnystä!

Ylimääräisen riman asettaminen olisi äänten käytännöllistä hylkäämistä ja äänestäjien röyhkeää ylenkatsomista. Se olisi yksi niistä pienistä tämän ajan rikoksista, jotka estävät juonenpunojia itseään koskaan kasvamasta valtiomiehiksi mutta johtavat kyllä hallitsijoiden oikeusperusteiden menettämiseen ja lopulta siihen, että heidän toimensa ovat – kuten viisas Laotse sanoi– ”vastoin Taivaan järjestystä”.


Adaptiivisuuden analogia

Kiinnostavaa on, että formulasarjaa johtava Brawn on tämän kauden tulokas. Koskaan ennen sarjaa ei ole johtanut aloituskaudella oleva talli. Tämä osoittaa, kuinka nopeasti pienet ja mukautumiskykyiset toimijat voivat menestyä, kun tilanne on otollinen ja mestaruus ratkaistaan vapaalla kilpailulla eikä pykäläkoreografialla.

Toisaalta on muistettava, että Brawnin historia on yhtä pitkä kuin Smp:n. Honda on ollut formulakehissä 1970-luvulta asti. Tallin omiin nimiinsä ostanut Ross Brawn hankki viekkautensa toimimalla pitkään Ferrarin teknisenä johtajana, ja täksi kaudeksi autoon saatiin Mersun moottorit. Osatekijät loksahtivat paikoilleen, ja mestaruus on lähes plakkarissa. Asiantuntemus näyttää purevan aina, ja nuoret sudet syövät lopulta vanhat koirat.

Ristiriitaista politiikkaa

Kun parhaat kiistakumppanit Vihreä liitto ja Perussuomalaiset pitivät viime viikonloppuna puoluekokouksiaan, arvatkaapa kummalle valtamedia soitteli kiitoskellojaan. Ilta-Sanomat nosti ”Virheet” peräti kahdeksan eri kirjoituksen aiheeksi nettisivuillaan, vaikka Perussuomalaisilla oli kokouksessaan ennätysyleisö.

Ja aina huonommaksi Vihreän liiton politikointi menee. Nyt puolue valitsi puheenjohtajakseen Tiedonantaja-lehden entisen toimittajan Anssi Sinnemäen tyttären, Anni Sinnemäen. Uusi puheenjohtaja näyttää omaksuneen kommunismin ihanteet jo lapsuudessaan niin, että hän kehuu asuvansakin kommuunissa. Sitä ratkaisua työministerin viran perivä Sinnemäki halunnee ennen pitkää suosittaa myös Suomen kaikille oikeasti köyhille.

Kummallista, ettei yksikään lehti hauku Ultra Bran sanoittajana tunnetuksi tullutta Sinnemäkeä populistiksi, vaikka hän päätyi politiikkaan popparin roolista. Sen sijaan perussuomalaisia muistetaan aina parjata populismista, vaikka perussuomalaisten julkisuus on nimenomaan poliittista julkisuutta, jonka takana on selvästi lausuttuja arvoja.

Vihreät on Suomen ideologisin puolue. Puolueen mielipiteenmuodostus on täysin ristiriitaista, ja muuta valtaa kuin ideologista valtaa sillä ei ole. Esimerkeiksi ristiriidoista kelpaavat järjetön ydinvoimavastaisuus, vaikka puolue toisaalta haluaa alentaa hiilidioksidipäästöjä – ja maahanmuuttomyönteisyys, vaikka puolue haluaisi alentaa myös nuorisotyöttömyyttä, aivan kuten väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg vakuutteli minulle ollessamme radion suorassa lähetyksessä viime viikolla. Cronberg muuten toimi Ruotsin-vuosinaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ja hänenkin värinsä vihreyden takaa alkavat pilkistää esiin.

Vihreitä sanotaan tämän jutun mukaan perussuomalaisten vastavoimaksi, mutta missä on itse voima? Vihreitä ylistävien lehtijuttujen tekijänä oli, kukapas muu kuin Jussi Halla-ahoakin ahdistellut toimittaja Sanna Ukkola.


Äänten kalastelua

Minusta on kehnoa, että vihreät yrittävät ratsastaa julkisuudessa homojen niin sanotulla ”asialla”. Todellisuudessa homot eivät ole mikään yhtenäinen eivätkä varsinkaan vihervasemmistolainen ryhmä. Suuri osa varsinkin homomiehistä karsastaa vihervasemmiston ajamaa lastenhankintaa, hedelmöityshoitoja ja maahanmuuton lietsontaa – mutta kannattaa esimerkiksi ydinvoimaa, Vuosaaren satamaa ja muita hyviä hankkeita, joita vihreät ovat perinteisesti vastustaneet.

Vallassa olevat puolueet ovat junailleet Suomen lainsäädäntöön useita lakeja ja virastoja, joiden tehtävä on hyysätä ulkomaalaisia. Kuitenkaan esimerkiksi vähemmistövaltuutetun ja tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjä koskevia asioita lainkaan. Ja tämän myös sisäasiainministeriön Ritva Viljanen kirkkain silmin myöntää.

Omasta mielestäni meitä ei tarvitse eikä pidä hyysätä. Sellainen asennoituminen vain nolaa suojeltavia ihmisryhmiä lavastamalla ihmisistä vajaavaltaisia, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään. Tasa-arvosta länkyttämisen voisi lopettaa kaikkia kansanryhmiä koskien. Kun valtio riehuu tasa-arvoasioissa tuottaen ihmisten välille eripuraa, se vain lisää raivoa eri vähemmistöjä kohtaan.

Vihreiden ja vasemmiston meluisassa homopolitiikassa taitaakin olla kyse äänten kalastelusta. Homojen vaa’ankieliasema on voinut ratkaista jopa presidentinvaalien tuloksen niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vihervasemmiston omaisuutta, vaan se liittyy kaikkiin liberaaleihin yhteiskuntajärjestelmiin, joissa vallitsee suuri yhteisvastuu ja joissa on voitu toteuttaa kansalliseen yksimielisyyteen perustuvaa politiikkaa. Juuri siksi seksuaalivähemmistöjen asemaa on voitu edistää parhaiten etnisesti yhtenäisten kansallisvaltioiden sisällä, kuten Länsi-Euroopassa. Muualla asiamme katoaa suurten etnisten kiistojen jalkoihin.


Langenneita isiä ja muita alfa-Romeoita

Minulle kirkon suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yhdentekevää, sillä hyväksyn yleensäkin vain sellaiset argumentit, joissa on järkeä. Kirkko on kiemurrellut oman rasisminsa kanssa jo pitkään, aivan niin kuin Setan hyväntahdon lähettilääksi äskettäin nimitetty Wille Riekkinen myöntää tilittäessään omaa kääntymystään pois homofobian piiristä.

On siis asioita, joita on saanut julkisesti vihata, mutta toisista ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin seksuaalinen kanssakäyminen on yksityisasia, kun taas esimerkiksi maahanmuutolla on pitkälle ulottuvia talouspoliittisia, työllisyyspoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia, kulttuuripoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia seurauksia. Miksi näistä kaikista ei puhuta yhtä avoimesti?

Toivon tosin, ettei Riekkistä potkaistaisi ulos kirkosta. Juuri niin on käymässä ortodoksipastori Mitro Revolle, jota uhkaa karkotus kirkon virasta europarlamenttivaaleihin menonsa vuoksi, vaikka mies ei ole suinkaan pahimpia. Häntäkin lähestyi haastemies, niin kuin melkein kaikkia vastuuntuntoisia ja aktiivisia ihmisiä nykyään. Ehkä ajojahti onkin lähtöisin Sdp:n omista riveistä, sillä sitoutumattoman Mitron valinta demarien listalta saattaisi pudottaa europarlamentista jonkun puoluejyrän.

Mitroa on arvosteltu muun muassa siitä, että hän toimii luennoijana ja rekisteröi firmansa aputoiminimeksi sinänsä viattoman sanaparin ”Isä Mitro”. Sen lisäksi kirkon kuumakalle on kurvaillut Alfa Romeolla. Mutta kuinka kummassa kukaan voisi osallistua politiikkaan muutoin kuin omalla nimellään? Entä miten arkkipiispa Makarios pystyi toimimaan Kyproksen presidenttinä ilman, että ortodoksisen kirkon kanoninen oikeus ja Konstantinopolin patriarkka pyrkivät estämään häntä? Luterilaisen kirkon Ilkka Kantola puolestaan erosi piispanvirasta jo ennen politiikkaan osallistumistaan, mutta silti hän toimittaa edelleen papin tehtäviä.

Perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus ilmaista poliittinen mielipiteensä ja asettua ehdolle vaaleissa. Ja tätä Mitro Repo käyttää onnistuneesti hyväkseen. Myös juorut ja huhut tuovat hänelle lisää kannatusta, vaikka niiden takana olisi pelkkää pashaa.

Pappien politikoinnissa kohtaavat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja julkisuuden nälkä. Heidän toimintansa on joka tapauksessa politiikkaa yhtä kaikki. Mutta onhan politisoitumisessa tietysti ongelmansa. Tuskin kukaan kokoomuslainen, perussuomalainen tai vihreä nyt ainakaan ryntää tunnustamaan syntejään demaripapille. Politikointi saattaa siis myös haitata viran hoitoa, paitsi jos Jumala on sosiaalidemokraatti.

Muutama homopappi kirkkoihin kyllä kuuluisi. Harva homokaan ryntää tunnustamaan mitään heteroille. Kirkot voisivat myös itse tunnustaa omat syntinsä ja vuosisataisen kiihottamisensa homoseksuaalista kansanryhmää vastaan. Kirkkojen kaapeissa ja katakombeissa näyttävätkin olevan enää niiden omat työntekijät.


Kokoomus kotoutuu kansalliseksi

Hyvä, että kokoomus, jota aina olen pitänyt järkipuolueena, myöntää hallituksen tekemät virheet ja ajaa nyt tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. On tavanomaista, että hallitus varustaa eduskunnan säätämät lait pitkillä ponsilla, soveltamisohjeilla ja muilla ripityksillä, joissa kerrotaan, miten lakien heikkoudet voidaan kiertää. Mutta parempi olisi ollut vetää koko ulkomaalaislain muutosesitys pois ja säätää tiukempi laki.

Myös entinen armeijatoverini ja luokkakaverini lukioajoilta, Arto Satonen, kannatti vielä ensimmäisellä eduskuntakaudellaan maahanmuuton lisäämistä, mutta nyt puolueensa maahanmuuttopoliittisen työryhmän puheenjohtajana hän on tullut toisiin aatoksiin ja vaatii maahanmuuttoon tiukennuksia. Hyvä, Arto! Lue tätä blogia ja jatka samaan tapaan.

Outoa tämän asian uutisoimisessa on se, että jos turvapaikanhakijoiden karsimista esittää jokin suuri puolue, sitä ei pidetä rasismina. Mutta jos saman sanoo esimerkiksi perussuomalaisena tai yksityishenkilönä, sitä paheksutaan ja pahimmassa tapauksessa uhataan oikeudella.


Kansanvallan varkaat

Perussuomalaisten ja saman puolueen ympärillä olevien muiden ryhmien menestys on huolestuttanut suuret puolueet niin, että ne nyt keskenään sopivat vuoden 2015 eduskuntavaalien äänikynnykseksi 3 prosenttia. Tällä yritettäneen pitää maahanmuuttokriittiset ja muut isänmaallisiksi sanotut ryhmät pois parlamentaarisen järjestelmän piiristä.

Sen sijaan sertifikaattipuolue vihreät ehti jo iloita suhteellisen paikkaosuutensa mahdollisesta kasvusta. En voi mitenkään käsittää vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin logiikkaa, kun hän selittää puolueensa tekemää kansanvallan varkautta Vihreässä Langassa seuraavasti: ”Tämä tarkoittaa, että perustuslain takaama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuu, että jokaisella äänellä on sama merkitys.”

Mielipide on niin järjetön, että ihme, kun ei Hesarissa paineta. Uudistuksen voimaan tultua käy tosiasiassa niin, että mikäli puolue saa äänikynnystä vähemmän ääniä, sille annettu kannatus mitätöityy ja kaikki äänet menevät täysin hukkaan. Kuka nyt tästä kiitollisena lahjoittaa vaalivoiton vihreille? Minkälaista rasismia uudistus merkitseekään tiettyjä kansanryhmiä kohtaan, ja kuinka pahasti kyseinen uudistus polkee kansanvaltaa!

Äänikynnys merkitsee myös sitä, että jos ehdokkuutta missään suuressa puolueessa ei myönnetä, ihminen ei voi tulla valituksi eduskuntaan myöskään omalta listalta, vaikka kannatusta olisikin. Tuloksena on pelkkää katkeroitumista, ulkopuolisuutta ja suoran toiminnan kasvua.

Hallituksessa on ilmeisesti laskettu, että rajan vetäminen 3 prosenttiin riittää Rkp:n mukanaoloon eduskunnassa. Muussa tapauksessa Svenska Folkpartiet saattaa radikalisoitua, ja siitä voi tulla nationalistinen ääriliike, joka uhkaa kansallista turvallisuuttamme!

Myös vihreät näyttää olevan putoamassa keskisuuresta takaisin ituhippien marginaalipuolueeksi, kun taas keskisuureksi kasvanutta perussuomalaista puoluetta uudistus saattaa jopa suosia. Äänikynnyksen voimassa ollessa äänestäjät voivat kanavoida kannatuksensa nimenomaan pienille puolueille pyrkien varmistamaan niiden mukanaolon, mikä puolestaan pudottaa suurten kannatusta. Ja Perussuomalaisilla on potentiaalista kannatuspohjaa enemmän kuin kielipuolue Rkp:llä, uskottavuutensa menettäneillä vihreillä ja kristillisillä. Nämä muut ovat edelleenkin yhden asian liikkeitä, mutta Perussuomalaisista voi tulla yleispuolue.

Oma mielipiteeni äänikynnyksestä on joka tapauksessa selvä: vastustan kyseistä kansanvallan kavennusta ehdottomasti.


Yliopistolaki päin seinää

Lainsäätäjä olisi selvästi rikkonut perustuslakia, mikäli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi olisi hyväksytty. Tämän yliopistopiireissä hartaasti odotetun uutisen mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin pysäytti lakiehdotuksen pitäen sitä perustuslain vastaisena.

Ja sitähän se on. Jos perusteilla olevien säätiöyliopistojen hallitukset olisi muodostettu kokonaan yliopiston ulkopuolisista rahoittajatahoista, se olisi loukannut räikeästi yliopistojen perustuslaillista itsehallintoa. Ymmärrän oikeistohallituksen halua tämänkaltaisen lain sorvaamiseen. Kommunistiprofessorien kellauttamiseen tuoleiltaan pitäisi tosin käyttää muita keinoja kuin vuorineuvosten nostamista heidän tilalleen. Sitä kautta tie ostoksille yliopistoissa olisi kivetty.

Nostan siis hattua hallituspuoluetta edustavan Kimmo Sasin johtamalle perustuslakivaliokunnalle (jonka toiminta on kylläkin joutunut epäilysten alaiseksi Lex Nokian ja lapsipornonestolain yhteydessä tapahtuneiden laiminlyöntien vuoksi). Erillistä perustuslakituomioistuinta ei sittenkään ilmeisesti tarvita.

Toisaalta lainvalmistelun annettiin edetä yliopiston omassa piirissä liian pitkälle, vaikka esityksen heikkoudet olivat läpinäkyviä. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodolla on Helsingin yliopiston kanslerina oikeus olla läsnä maan hallituksen istunnoissa, kun siellä käsitellään yliopistoa koskevia asioita. Kukaan yliopiston johtavassa asemassa oleva virkamies ei kuitenkaan esittänyt kriittisiä puheenvuoroja hassunkurista lakiesitystä vastaan, vaan kritiikki on tullut yksinomaan huonossa asemassa olevilta puolipalkatuilta tutkijoilta. Vakituisessa virassa olevien kannatus on ilmeisesti jo ostettu rahalla.


Muita perustuslain rikkomuksia

Suomeen on tekeillä myös muita lakeja, joilla ihmisten perustuslaillisia oikeuksia yritetään loukata - tai ainakin halutaan säätää sellaisia erityislakeja, joilla viranomaisten oikeuksia laajennetaan ja kansalaisten oikeuksia heikennetään.

Erään esimerkin tarjoaa hanke, jolla niin sanotuille peitepoliiseille suotaisiin oikeus tehdä pikkurikoksia muiden rikosten ehkäisemiseksi tai rikollisten kiinnisaamiseksi. Tämä maa on muuttumassa täydelliseksi totalitarismiksi.

Poliisi toimii nyt samoilla oikeuksilla kuin kaikki muutkin ihmiset. Viranomaisen asemasta ei voida johdella viranomaisen toimivaltaa, sillä se johtaisi epädemokraattiseen yhteiskuntakäytäntöön. Nykyäänkin viranomainen saattaa tosin tehdä rikoksen paljastaessaan rikoksen. Tällöin hankittua todistusaineistoa pidetään hankintatavasta riippumatta pätevänä oikeudenkäynneissä, ja hankintaan liittyvä rikkomus käsitellään erillisessä prosessissa. Mutta jos poliisille suodaan nimenomaisia erityisoikeuksia rikolliseen toimintaan, se lakkaa nauttimasta ihmisten luottamusta, ja erityisoikeuksia on helppo laajentaa väärinkäytöksiksi asti. Sellainen poliisi, joka itse tekee rikoksia, lakkaa olemasta poliisi.

Velmua on myös se, että esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistusta pohtinut toimikunta haluaa huonontaa toimittajien lähdesuojaa jo esitutkinta-asioissa. Lähdesuojalla tarkoitetaan sitä, että tiedotusvälineiden ei ole pakko kertoa lähteitään. Sen avulla viestimille on taattu mahdollisuus valvoa vallankäyttöä sekä tehdä työtään.

Lähdesuoja on keskeinen sananvapauden peruspilari. Jos se murretaan, ihmisten halukkuus kertoa asioita viestimille vähenee. Tästä puolestaan olisi vahinkoa koko yhteiskunnalle.

Kuvaa tämänkin kansanvallan varkauden taustoista antaa uudistusta suunnittelevan komitean kokoonpano. Oikeusministeriön työryhmän jäseninä oli pelkkää valtion virkamieskuntaa, ja suurin osa heistä koostuu juristeista. Yksipuolisuutta havainnollistakoon osallistujien monotoninen luettelo:

Oikeusneuvos Ilkka Rautio korkeimmasta oikeudesta, oikeusasiamiehensihteeri Juha Haapamäki eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta, lainsäädäntöjohtaja Kimmo Hakonen sisäasiainministeriöstä, kihlakunnansyyttäjä Tea Kangasniemi Itä-Uudenmaan syyttäjänvirastosta, poliisiylitarkastaja Robin Lardot sisäasiainministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Ulla Mohell oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Jaakko Rautio oikeusministeriöstä, käräjätuomari Jussi Sippola Helsingin käräjäoikeudesta, asianajaja Tuija Turpeinen, asianajaja Markku Fredman, tulliylitarkastaja Juha Vilkko Tullihallituksesta, hallitusneuvos Tomi Vuori sisäasiainministeriön poliisiosastolta ja lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa oikeusministeriöstä.

Toimikunnan pysyviksi asiantuntijoiksi kutsuttiin varatuomari Klaus Helminen, lainsäädäntöjohtaja Pertti Laitinen sisäasiainministeriöstä, rikostarkastaja Jari Nieminen keskusrikospoliisista, hallintoneuvos Matti Pellonpää korkeimmasta hallinto-oikeudesta, apulaisosastopäällikkö Tuija Sundberg puolustusvoimien pääesikunnasta ja professori Veli-Pekka Viljanen Turun yliopistosta.

Toimikunnan päätoimisina sihteereinä ovat toimineet lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva oikeusministeriöstä ja rajavartio-osaston osastopäällikkö Marko Viitanen. Sivutoimisina sihteereinä ovat olleet EU-lainsäädäntösihteeri Sami Kiriakos, lainsäädäntöneuvos Tanja Innanen, EU-lainsäädäntösihteeri Dan Helenius ja EU-lainsäädäntösihteeri Janina Tallqvist, kaikki oikeusministeriöstä. Toimikunnan mietintöluonnoksista ovat kirjallisen lausunnon laatineet professori Dan Frände, erikoistutkija Johanna Niemi ja professori Matti Tolvanen. Toimikunnan kokouksissa on asiantuntijoina kuultu erityisasiantuntija Håkan Stooria oikeusministeriöstä, valtionsyyttäjä Pekka Koposta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, hallitusneuvos Paulina Tallrothia oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Tuomo Antilaa oikeusministeriöstä ja rikostarkastaja Minna Ketolaa keskusrikospoliisista.

Tämä byrokraattien armeija tuo elävällä tavalla mieleen Filosofian laitoksen, joten miksi kyseisen DDR:läisen virkamieslistan jatkoksi tarvittaisiinkaan enää yhtään todellista filosofia, sosiologia tai ylipäänsä ketään, jolla on aivot? Nostan kyseiseen komiteaan osallistuneiden listan esille vain siksi, että tätä kautta valottuu, kuinka virkavaltaista lainvalmistelu maassamme on, kun sananvapaudestakin pyrkivät päättämään juristit. Oikeusministeriön 936-sivuinen ”mietintö” löytyy tästä


Kohti Burmaa

Kuten havaitsette tämänpäiväisestä kirjoituksestani, minua ja käsityksiäni vastaan näyttää olevan koko maailma. Uskon kuitenkin, että omien mielipiteideni ja kriittisyyteni takana on suomalaisten enemmistö ja myös suurin osa vähemmistöistä. Ikävää vain, että monet myöntyvät Suomen muuntamiseen poliisivaltioksi, eikä todellisen opposition olemassaoloa huomaa, kun kaikki julkinen keskustelukin on pelkkää ”esitutkintaa” ja ”pakkokeinojen käyttöä”.

Yhteiskunnallinen kehityksemme saavuttaa pikapuoliin Burman, jossa sopimattomia puhuneiden suut kapuloidaan, ja heidät viedään vankilaan. Lehti tosin kertoo, että maan 63-vuotias oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi (lausutaan: ”suu hyi”) on nyt parikymmentä vuotta kestäneestä kotiarestistaan huolimatta esiintynyt oikeudenkäynnissään iloisena, sillä hänen eristämisensä on ollut määrä päättyä tänä keväänä. Hänet aiotaan ilmeisesti päästää eläkkeelle julkisen dissidentin virasta. Vain suomalainen voi ymmärtää Aung San Suu Kyin nimeen liittyvää ironiaa.