Kovaa pumpulia – Ayn Rand ja uuskonservatiivit

Tämän viikon puheenaiheita olivat kokoomusnuorten puheenjohtajan Saul Schubakin eroaminen tehtävästään ja Yleisradion esittämä Ayn Rand -ohjelma.

Schubak oli mennyt lausahtamaan, että lapsilisät lisäävät syrjäytymistä. Hänen mukaansa juuri ne kannustavat perheitä hankkimaan lapsia huolimatta siitä, onko perheellä mahdollisuuksia ottaa vastuuta lapsen kasvattamisesta. Perhepolitiikkaa sivusi jonkin verran myös Jyrki Kataisen kannanotto, jossa hän paheksui kotiäitien poissaoloja työelämästä. Ayn Rand puolestaan esitettiin ”naisena Björn Wahlroosin takana”.

Politiikan asenneilmapiiri ja arvot ovat koventuneet, mikä johtunee kireästä taloustilanteesta. Tämän seurauksena monet ihmiset ovat radikalisoituneet perin oikeistolaisella tavalla. Porvaristo korostaa hädissään omaa vastuuta ja selviytymistä ja etsii tuekseen ideologisia mielipidejohtajia.

Köyhyys määritellään yksilön omaksi syyksi ja rikkaus omaksi ansioksi, ja näkyvistä peitetään, että olennaisia ovat ne yhteiskunnalliset ehdot ja sopimukset, joiden varassa toimitaan. Ne voivat olla epäoikeudenmukaisiakin riippuen poliittisista valinnoista.

Nyky-yhteiskunnassa laiska voi rikastua ja ahkera jäädä köyhäksi, sillä kausaaliketju työn ja ansioiden välillä on poikki. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että köyhyys on omaa ansiota ja rikkaus omaa syytä, sillä rikastuminenhan se usein edellyttää ahneutta, itsekkyyttä, keinottelua ja muita paheita.

Millaiset yllätykset näitä parikymppisiä kokoomusnuoria tulevaisuudessa odottavatkaan? Lapset tulevat heillekin usein kuin faksit Anneli Jäätteenmäelle: pyytämättä ja yllättäen.

Olen kyllä itsekin ollut sitä mieltä, että vastuu lasten hankinnasta ja kasvatuksesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille. Lisäksi liika väestönkasvu ei ole ekologisesti hyväksi. Mutta aloitteleva kokoomuspoliitikko näytti harjoittavan eräänlaista eugeniikkaa sitä kautta, että hän halusi sitoa lastenhankintamahdollisuudet vanhempien varallisuusasemaan.

Vastustaessaan lapsilisiä Schubak pyrkii estämään luokkanousun, joka on jo nyt käynyt entistä harvinaisemmaksi taloustilanteen kurjistuessa. Nykyään periytyy vain köyhyys – joissakin tapauksissa ehkä hankittu varallisuus. Optio- ja muiden miljonäärien perheisiin on syntynyt uusi rälssisääty, jonka ei ole juurikaan tarvinnut työskennellä rikastuessaan pappa betalar -periaatteella.

Eriarvoisuuden kasvu on vaarallista, sillä varattomien keskuudessa älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä on aivan niin kuin varakkaidenkin joukossa. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hienous on siinä, että maksuton koulutus on mahdollistanut kansakunnan lahjakkuusresurssien laajamittaisen ja tasa-arvoisen toteuttamisen. Eikö siis myös lapsilisäjärjestelmää pitäisi vahvistaa eikä heikentää?

Kokoomus on aina pyrkinyt leipomaan maahamme pienen määrän erittäin rikkaita ja suuren määrän köyhiä ihmisiä. Sen sijaan Sdp oli pitkään suurin puolue juuri siksi, että demarit halusivat tehdä maahan suuren määrän keskivarakkaita ja vain pienen määrän köyhiä ihmisiä. Kokoomus nousi sittemmin kärkeen, koska puolue pystyi taitavan mainostoimiston avulla lavastamaan itsestään kuvan oikeistolaisena työväenpuolueena.

Kokoomusnuorten nyt pois potkitun puheenjohtajan kannanotto on vain yksi merkki nuorisossa leviävien asenteiden kovenemisesta. Painotetaan riippuvuutta vain itsestä ja omista ansioista, vaikka tosiasiassa taloudellisen menestymisen ratkaisevat yhteiskunnalliset ehdot. Nyt ”vaurastuva” keskiluokka on tosiasiassa velkaantuva keskiluokka, joka saattaa hetken kuluttua olla velkavankina 300 000 euron kaksioissaan ja farmari-Audeissaan. Mitä he sanovat yhteiskunnallisen avun tarpeellisuudesta päätyessään velkajärjestelyyn?

Samaa lyhytnäköisyyttä edusti Yleisradion Ayn Rand -dokumentissa haastateltu entinen pankinjohtaja, joka oli hakeutunut Ayn Rand -instituutin palvelukseen Yhdysvaltoihin. Randin opettama itsekkyyden evankeliumi oli auttanut häntä ”vapautumaan” syyllisyydestä ja yhteisvastuusta, ja verojenkannonkin hän näki aiheettomana tulojen siirtona.

Haastattelu herätti mielessäni kysymyksen, kuinka naiivi saa olla. Eivätkö pankinjohtajat itse elä muiden ihmisten rahoilla? Juuri hehän ovat niitä koronkiskureita ja toisten ihmisten hyväksikäyttäjiä, jotka ovat institutionalisoineet ahneutensa oikein lain voimalla harjoitettavaksi riistoksi. Hekin elävät perimmältään toisten ihmisten rahoilla, aivan niin kuin kauppiaat, välistä vetäjät ja kuninkaatkin. He elävät muiden rahoilla vain leveämmin kuin toiset ihmiset, ja nyt he julistavat, ettei siitä pidä tuntea syyllisyyttä!

Kuka armahtaisi tämän jengin omalta typeryydeltään? Tuloerojen kasvu, eriarvoisuus, syrjäytyminen ja luokkakuilun syveneminen ovat asioita, joista kannattaisi olla myös turvallisuuspoliittisesti huolissaan. Sen sijaan tätä nykyä arvostelu nähdään vain ”kateutena”, vaikka kyse on oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Lisäksi valitetaan, että Suomesta ”puuttuu” rikastumisen kulttuuri ja että omistaminen nähdään kielteisenä. Helppohan se on sanoa, kun itse ahmii toisten maksamia korkoja ja vuokrarahoja taskuihinsa. Onkin sangen vaikea ymmärtää, mikä näiden kusettajien perimissä ”toimitusmaksuissa”, ”välityspalkkioissa”, ”palvelumaksuissa” ja ”järjestelypalkkioissa” muka on se henkinen tai materiaalinen arvo, jonka tuottaminen antaisi oikeutuksen ylipäänsä mihinkään taloudellisiin tuloihin.

Korostettakoon, ettei mielipiteeni ei ole kannanotto Ayn Randia vastaan. Olen joskus itsekin kirjoittanut hänestä (muun muassa teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa vuodelta 2005). Ayn Rand oli tyypillinen idealisti ja taiteilija, joka kokeili myös filmitähden uraa. Hänen halunsa korostaa ihmisen omaa vastuuta heijasteli hänen omaa henkilöhistoriaansa venäjänjuutalaisena emigranttina. Hän ei koskaan päässyt eroon edes puheessaan olevasta venäläisperäisestä aksentista, mikä korosti hänen erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja vierauden kokemuksiaan. Ei ihme, jos ne kovettavat ihmistä.

Ayn Randin opetukset jäivät lähinnä julistusmaiselle tasolle. Niistä puuttuu filosofinen refleksio, seurausharkinta, joka koskee sitä, mitä tapahtuisi, jos hänen ihanteensa pantaisiin täytäntöön. Reaganilaisessa ja thatcherilaisessa todellisuudessa hänen oppinsa otettiin kuitenkin todesta, ja ARI:n (Ayn Rand Instituutin) kautta ne haluttiin muovata politiikaksi. Hänestä ovat kiinnostuneet jälleen eri maiden libertaarit, anarkokapitalistit ja uuskonservatiivit, ja siksi häneen on viitattu siellä täällä, muun muassa Björn Wahlroosin hiljattain julkaisemassa kirjassa.

Konservatiivisen oikeiston lentoonlähtö on tapahtunut filosofisesti katsoen kevyesti ja kevyin perustein, sillä ristiriitoja toiveiden ja todellisuuden välillä ei ole havaittu. Esimerkiksi Ayn Randin kauniit puheet vapaudesta saattavat vaikuttaa houkuttelevilta, mutta elämä niiden mukaan johtaisi ankariin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Ei ole myönnetty, että ihmisyksilöitä rajoittavat jatkuvasti toiset ihmiset, yhteiskunta ja hänen omat sisäiset yllykkeensä ja pyyteensä.

Henkilöhistoriastaan päätellen Ayn Rand kärsi jonkilaisesta kroonisesta riittämättömyydestä ja omien potentiaaliensa toteutumattomuudesta, eikä hän tuntenut pääsevansä parhaasensa ihmisenä. Siksi hän sublimoi haaveensa idealistiseen filosofiaan, jota hän esitteli niin kaunokirjallisissa teoksissaan kuin populaareissa tietokirjoissaankin.

Olen aina halunnut välttää ymmärtämästä ihmisiä väärin, ja siihen liittyen arvelen, että Ayn Randillakin on loppujen yhtä vähän yhteistä hänen nimeään kantavan instituutin kanssa kuin Karl Marxilla on ollut myöhemmän marxilaisuuden kanssa. Filosofisia ajattelijoita on vuosisatojen ajan käytetty hyväksi, ja heidän selkänsä takaa on huudeltu mitä erilaisimpia asioita.

Tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko ”Kovaa pumpulia” on lähtöisin kriitikko Erkka Lehtolan taannoisesta esseekokoelmasta. Haluan viitata sillä siihen tavattomaan ristiriitaisuuteen, jota useiden poliittisten idealistien ja utopistien unelmat nykyään sisältävät. Nämä havisevat haaveet ovat kuohkeita ja pehmeitä kuin kesäiset pilvenlongat, ja kevyitäkin ne ovat kuin kuutiokilometrin kokoiset kumpupilvet, joihin on höyrystynyt 200 tonnin painosta vettä. Yleensä tämä vesi valuu jossakin vaiheessa kylmästi idealistien itsensä niskaan.

Ihanteellisuudessa, koskeepa se sitten Euroopan unionin tilaa tai perhesuunnittelua, on epä-älyllistymisen vaara. Ja politiikan tavattomassa epä-älyllistymisessä – ei suinkaan piile –vaan on selkeästi esillä uhka koko kulttuurillemme.

Pelolla politikoimisesta

Olen seurannut toisella korvallani kahta yhteismitatonta vaalikampanjointia. Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat meidän näkökulmastamme kenties yhtä vähäpätöiset kuin Suomen kunnallisvaalit ovat amerikkalaisten näkökulmasta.

Yhteistä molemmille on ollut pelolla politikointi. Se on ollut sangen ymmärrettävää, sillä monet uhkakuvat ovat todellisia ja maa järisee. Kaikkialla on jo pitkään ennustettu Yhdysvaltain ja Euroopan elintason ja valta-aseman romahtamista, joka johtuu taloudellisesta velkaantumisesta.

Ei siis ihme, että poliitikkojen puheet ovat täynnä pelkoja, uhkia ja niiden torjuntaa. Samalla kun tätä ja tuotakin asiaa turvataan, ei anneta periksi ajatukselle, että tulevaisuudessa jokin voisi olla paremmin. ”On torjuttava”, ”on turvattava”, ja milloin mikäkin asia. Köyhtyvästä Amerikasta pitäisi tehdä great again. Suomessa uhataan viedä kaikilta kaikki. Tämän ahdingon keskellä työpaikat koetetaan sitten säilyttää, leikkauksilta halutaan välttyä ja jopa puolustuslaitoksesta yritetään säästää jotakin vihollisen tuhottavaksi.

Ihmiset Suomessa ja muissa länsimaissa elävät suurten uhkien keskellä. Lähellä on aika, jolloin kansakuntia nähdään taas kaduilla: osa asunnottomuuden, osa mielenosoitusten vuoksi. Pöty loppuu pöydästä ja EU-idealistien puheista.

Leikkauksista, lopettamisista, heikennyksistä, hintojen noususta, palveluiden huonontamisesta, ulkoistamisesta, yksityistämisestä, ehtojen tiukentamisesta, lisävaatimuksista, jonojen kasvamisesta, vaatimustason jyrkentymisestä, irtisanomisista, yt-neuvotteluista ja päälle kaatuvien seinien painajaisista huolimatta oletteko huomanneet, että joidenkin ihmisten asema on tässä maassa koko ajan vain parantunut? Kaduillamme esimerkiksi liikkuu hienompia autoja kuin koskaan ennen, ja sensaatiolehdissä raportoidaan hyväosaisten rakennuttamista palatseista. Minusta tuntuu, että uhkakuvien levitessä joku rikastuu, ja uhkakuvien levittäminen onkin politiikkaa, jolla tuo tuloerojen kasvu ja toisten ihmisten köyhtyminen oikeutetaan.

Korkein Jumala on EU, sillä se vaatii uhreja: ”Taloudelle on uhrattava, tai muuten...”

Uhkailun arkiretoriikkaan kuuluu kolme pistettä, koska juuri se vaikuttaa uhkaavimmalta. Eniten ihmiset pelkäävät asioita, joista he eivät tiedä mitään: eivät tunne tulevaisuutta, joka tulee. Politiikka on pelolla hallitsemista, ja pelolla hallitseminen tapahtuu tietämättömyyden savuverhon turvin.

Totuus on, että monien kansalaisten eläessä kurjuudessa joku toinen rikastuu pohjattomasti. Olisi ehkä hyvä miettiä, kuka, ja äänestää vaaleissa sillä perusteella.

Entinen opettajani Tampereen yliopistossa, Antti Eskola, kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Uhka, toivo ja vastarinta. Tuolloin muodikkaana pidettyyn dialektiseen tapaan siinä ajateltiin, että uhkakuvat voivat herättää vastareaktioinaan myös toivoa ja että toivo voi ohjata erilaisiin vastarinnan muotoihin.

Nykyisin ihmisiltä puuttuu toivoa ja rohkeutta vastustaa sitä, minkä näkee vääräksi. Kaikille masentuneille ja deprivaatiosta kärsiville sanonkin: käykää äänestämässä. Se antaa suunnattoman vaikutusvallan tunteen, ainakin hetkeksi!

Frakkien tuuletuspäivä

Suomen pukuvuokraamoista löytyy juuri ja juuri sen verran kapasiteettia, että luokkayhteiskunnan lavastus nimeltä Linnan juhlat voidaan järjestää. Vuokrafrakeilla on nimittäin taas tuuletuspäivä.

Muutamat ovat paheksuneet, että homot vain pilaavat juhlallisen tilaisuuden. Jos minä olisin joku sellainen Suomen kulttuurielämälle tärkeä henkilö kuin Jani Toivola, jäisin varmasti pois juhlista ja jättäisin areenan tyhjäksi meitä homoja hienommille ihmisille. En menisi. Missään tapauksessa.

Frakin käyttämisestä minulla on muutenkin traumoja. Kun kävelin kesäkuussa 1997 kovat kaulassa Isoa Roobertinkatua pitkin yliopistolle väitöstilaisuuteen, ihmiset huutelivat minulle terasseilta ”congratuleissöns” luullen minun olevan menossa naimisiin! Koska lakia rekisteröidyistä parisuhteista ei ollut tuolloin voimassa, kesäkansa ei voinut ainakaan olettaa minun olevan matkalla ”homoavioliittoon”. Morsianta taas ei ollut ymmärrettävästi mukana, sillä perinnäistavan mukaan alkavalle avioliitolle ei ole koskaan hyväksi, jos naimisiin aikovat näkevät toisensa aamulla ennen häitä, saati että he heräisivät samasta vuoteesta.

Filosofisen tiedekunnan promootioon osallistuin absensina (eli poissaolevana), joten selvitin aika hienosti myös promootiotoimikunnan ohjeet, joiden mukaan ”neiti/rouva maisterin seuralainen on herra seppeleensitoja ja herra maisterin seuralainen on neiti/rouva seppeleensitojatar”. En tosin tiedä, miten tuo koskee tohtoreita. Olisiko tohtoreilla mahdollisuus lipsahtaa vihittäessä myös naimisiin, mikäli yliopiston salissa olisi paikalla härkäpareja?

No, yliopisto on yhtä moderni ja joustava kuin kirkko, armeija ja muut valtioelimet. Se, että en viihdy tuon tapaisissa naamiaisissa, ei kuitenkaan johdu ensisijaisesti pukeutumismääräyksisistä vaan tapahtumien teennäisyydestä. Jos minua ei heti syytettäisi ylenkatseellisuudesta, sanoisinkin, että paremmin viihdyn myös sellaisissa itsenäisyyspäivän juhlissa, joissa jokainen voi olla oma itsensä.


Sotaveteraanikortista

Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että Suomi on olemassa sodan tuloksena, sodan kautta ja sotaa varten. Mikäli minä olisin sotaveteraani, en haluaisi, että itsenäisyyspäivän puheissa ja kannanotoissa käytetään veteraanikorttia, kun pönkitetään kansallista itsetuntoa. Veteraaneihin vetoaminen alkaa olla niin lahoa, että sitä välttelevät myös veteraanit itse.

Veteraanit eivät oikeastaan ole sotasankareita. Sankari voi olla lähinnä sellainen, joka tekee jotakin yleishyödyllistä vapaaehtoisesti. Sen sijaan useimmat sodissa olleet olivat siellä pakotettuina. Suuri osa heistä olisi luullakseni paennut rintamalta, jos olisi voinut.

Jos minut olisi ensin pakotettu kuolemanrangaistuksella uhaten sotaan ja olisin jonkin onnenkantamoisen tuloksena selviytynyt hengissä takaisin kotiin, pitäisin johdonmukaisena kieltäytyä kaikista suosionosoituksista, sillä en olisi tehnyt mitään omien valintojeni tai ratkaisujeni vuoksi vaan käskettynä. Ei sellaisesta pidä palkita, hehkuttaa eikä kiitellä, mitä ihmiset eivät tee vapaasti, sillä silloin he eivät ole myöskään asioista vastuussa.

Myös sotaveteraanit ovat luultavasti olleet sodan tarpeellisuudesta kovin eri mieltä. Suuri osa heistä saattaa pitää nykyäänkin vääränä sitä, että heitä kiitetään ja palkitaan teoista, joista he olisivat mielellään kieltäytyneet. Sankaruutta voi tietysti sisältyä hitusen verran siihen, että on suostunut pitkin hampain tähän pakottamiseen.

Mutta ei sotiminen sinänsä ketään sankariksi tee. Siksi on noloa, että itsenäisyyttä juhlitaan taaskin etupäässä sodankäyntiin liittyvänä ilmiönä. Se on taaksepäin katselemista. Parempi olisi nyt pitää huolta siitä, että silkkisolmioherrat eivät meiltä näitä kansallisen itsemääräämisoikeuden rippeitä vie Euroopan unionissa, jossa suuri osa itsenäisyydestä on jo riistetty paperisodalla pois.

Hyvää homotanssipäivää muuten kaikille! Ehkä jotkut heterot (tai niin sanotut homomyönteiset heterot eli hoterot) ahdistuvat Linnassa sen verran, että keksivät bailata oman homotanssinsa ihan vain ilmaistakseen itsenäisyyttään. Joku paikalla oleva homo tai lesbo voi ehkä vastavuoroisesti antautua heterotanssiin osoittaakseen, ettei sitäkään tarvitse hävetä.

Käänteinen asuntolaina: Belsebuubin keksintö

Pankit ja muut luotonantajat ovat alkaneet markkinoida käänteisiä asuntolainoja ja -kauppoja myös Suomessa. Kyse on eräänlaisesta oman asunnon panttauksesta, jossa rahalaitos myöntää lainaa asuntoa vastaan.

Käänteisiä asuntolainoja kaupitellaan erityisesti varttuneelle väelle, joka on maksanut asuntonsa ja saavuttanut sen omaksi. Pankit ovat siis iskeneet silmänsä ihmisten asuntovarallisuuteen ja koettavat ottaa sen haltuunsa tarjoamalla vanhuksille ja eläkeläisille syömävelkaa.

Rahalaitokset suorastaan tyrkyttävät tällaisia lainoja huonotuloisille eläkeläisille, sillä ne ovat pankeille varmoja sijoituksia; onhan asunto jo maksettu, ja rahalaitosten tehtäväksi jää vain imuroida pääoma korkoineen pankkien pohjattomaan kirstuun.

Sosiaalipoliitikot lohduttelivat aikoinaan 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä ihmisiä sillä, että suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan lamasta ja työttömyydestä kärsinyt generation-X perii edeltävän sukupolven varallisuuden. Käänteiset asuntolainat takaavat, että näin ei käy.

Neljäkymmentä vuotta kovapalkkaisissa viroissa olleet ovat keränneet melkoisen omaisuuden ja saavat korkean eläkkeen, joka ei ymmärrettävästi riitä aivan Karibian-risteilyihin. Niinpä he oivaltavat kiinnittää asuntovarallisuutensa rahoittaakseen hanhenmaksapalleronsa, jolloin – yllätys, yllätys – jälkeläiset jäävätkin kuin Aku-setä veljenpoikineen nuolemaan näppejään pankkien korjatessa perintövarallisuuden heidän silmiensä edestä.

Kun kyseinen sukupolvi itse jää eläkkeelle, huomataan, ettei mitään eläkkeitä olekaan karttunut pätkätöiden vuoksi – ei edes sitä kassaneidin kuukausipalkan suuruista määrää, jonka edeltävä sukupolvi on saanut työ- tai virkamieseläkkeenä. Kyseisellä kadotetulla sukupolvella itsellään ei ole puolestaan mitään pantattavaa.

Pidän käänteisiä asuntoluottoja Belsebuubin keksintönä, jolla dementikkojen omaisuus otetaan pankkien haltuun ja heidän eläkkeensä sekä asuntovarallisuutensa ulosmitataan.

Pahinta on, jos yhteiskunta ja poliittinen valta alkavat suorastaan suositella eläkeläisille käänteisiä asuntolainoja sillä perusteella, että niin eläkkeitä voidaan pienentää alle köyhyysrajana pidetyn tulotason. Tällaisissa tapauksissa vanhukset päätyvät salaamaan oman toimintakykynsä alenemisen ja hoidon tarpeen suojellakseen lapsilleen säästämäänsä perintövarallisuutta. Perinnön säilyttäminen taas olisi keino, jolla vanhukset toivovat voivansa pitää yllä vastavuoroisuutta siinä epäsymmetriseksi käyvässä suhteessa, jossa lapset hoitavat ikäihmistä tämän kotona.

Käänteiset asuntolainat ovat merkkejä luokkayhteiskunnan paluusta ja kurjistumisesta sekä pankkien vallasta yli ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden. Eduskunnassa ollessani tekisin kaikkeni tällaisen politiikan estämiseksi, sillä sen sosiaalipoliittiset seuraukset ovat sairaita. Käänteiset asuntolainat eivät edistä ihmisten itsemäärämisoikeutta eivätkä kykyä päättää omaisuudestaan, vaan ne ovat Pirun kädenojennuksia köyhille. Kyseessä on järjestelmä, jolla yksityishenkilöiden varallisuutta aletaan järjestelmällisesti saattaa rahalaitosten hallintaan.

Asuntopolitiikasta olen tietysti laajemminkin eri mieltä kuin poliitikkojen valtavirta. Vaadin esimerkiksi vuokrien hintasääntelyn palauttamista, omistusasuntojen hinnannousun leikkaamista runsaalla lisärakentamisella kasvukeskuksiin ja asumisoikeusjärjestelmän korjaamista niin, ettei asukkailla maksatettaisi aso-asuntoja kahteen kertaan. Asuntopoliittisen ohjelmani voitte lukea tästä.

Jos vastustat nykymenoa ja kannatat näkemyksiäni, sinulla ei taida ikävä kyllä olla muuta mahdollisuutta kuin vetää äänestyslippuun seuraavissa vaaleissa nimi ”Hankamäki”.

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.

Rolextariaatin rintaprenikat

Tasavallan presidentti jakoi taas yhden kierrätysmetallikontillisen kunniamerkkejä ja muita mitaleita kuuliaisille alamaisilleen. Kateellisia ihmisiä taisivat eniten puhuttaa ulkoministeri Alexander Stubbille ja asuntoministeri Jan Vapaavuorelle myönnetyt Valkoisen Ruusun komentajamerkit. Esimerkiksi säveltäjä Richard Järnefelt kirjoitti Uudessa Suomessa, ettei kumpikaan olisi moista ansainnut. Stubb kuulemma mokasi Venäjä-suhteet väitteillään, ettei naapurimme muka ole suurvalta. Vapaavuoren ministerinpostin aikana ovat maahan syntyneet ennätyksellisen kalliit asunnot, ja vuokrien hinnoistakin käydään jo huutokauppaa, kun sääntely puuttuu.

Kriitikot eivät nähtävästi ymmärrä, ettei ansiomerkkejä myönnetä ansioista vaan siksi, että niiden katsotaan sopivan asukokonaisuuteen tai rooliin. Varsinkin kaulaan ripustettavat komentajakorut pukevat frakkipaitaa mainiosti. Kun Hitler suunnitteli upseereilleen univormuja, hänenkin ideanaan oli, että ylänapin kohdalla pitää roikkua jokin ristimuotoinen killutin arvovallan symbolina. Hyvin pukeutuva herrasmies saa nimittäin anteeksi paljon.

Kun olin armeijassa, kenraalin läsnäolon kuuli ansiomerkkien kilinästä esikuntarakennuksen toiseen päähän. Kunnian ja arvostuksen kasaaminen tietyille ihmisille (joista suuri osa on ollut melkoisia tyranneja), lienee ihmislajille tyypillinen ominaisuus. Nyt itsenäisyyspäivänä voidaan esimerkiksi kysyä, miksi suurin ansio talvi- ja jatkosodan torjuntavoitoista langetetaan aina Mannerheimille – jopa niin, että marsalkan arvonimikin täytyi täsmentää alleviivatusti Suomen marsalkaksi, ja lopulta kansallinen juhlakalu kohotettiin korkeimmalle jalustalle, tasavallan presidentiksi.

Näin on siitä huolimatta, että sodan pysäyttivät rivimiehet, joiden saviseen todellisuuteen ei sen enempää päämajasta kuin everstienkään korsuista nähnyt mitään. Muutamat tosin kehtasivat epäillä, oliko koko sota edes oikein, sillä Stalinhan tarjosi aluevaatimustensa vastineeksi paljon suurempaa aluetta Petsamosta pelkästään hyvää hyvyyttään. Kun Suomi ei suostunut, venäläiset tulivat ja ottivat kaksi kertaa pyytämänsä kokoisen alueen korvauksetta.

Mutta takaisin aiheeseen: miksi ansiot, palkinnot, kunnia, arvostus ja usein myös suuri määrä rahaa kasataan vain tietyille symbolihahmoille, joilla ei ole välttämättä mitään tai ainakaan kovin selvää yhteyttä jossakin tietyssä yhteydessä saavutettuun menestykseen?

Ihmisillä on taipumus välttää ristiriitoja tietoisuudessaan. Kuinka vaikea sodanjälkeisten sukupolvien olisikaan ollut päästää mieleensä ajatusta, että sodassa annetut uhrit tai edes osa niistä olivatkin mahdollisesti turhia tai jopa vääriä?

Ihmiset koettavat välttää kipeät epäilykset ja yrittävät oikeuttaa uhrien antamisen, sillä ajatus sodassa turhaan kaatuneista veisi pohjan koko hirveän asian hyväksymiseltä, juuri sen, joka aivan äsken oli saatu pois päiväjärjestyksestä: haavat kiinni ja haudat umpeen. Siksi ihmiset ratkaisevat ajattelunsa ristiriidat ja tukahduttavat epäilynsä glorifioimalla sotapäälliköitä sekä oikeuttamalla heidän tekemiään ratkaisuja jälkikäteen.

Historia ei ole vain voittajien historiaa (joka tunnetusti on aina vääristelevää). Myös hävinneet kirjoittavat historian mutkat suoriksi pyrkiessään oikeuttamaan sota-aikana tehtyjä ratkaisuja ja haluamalla nähdä ne oikeina tai jopa ainoina mahdollisina. Näin tulevaisuus opettaa menneisyyttä, ja itsenäisyyspäivä on tämän historiallisen sovitustyön rituaalinen muistokarkelo.

Ja onhan itsenäisyydessä totta kai juhlimista – myös sodan ajan voittojen kautta siitä huolimatta, että voittoja on tullut useita. Suomi on sellaisessa paikassa ja asemassa, että voittoja voi tulla sodassa monta, mutta häviö tulee vain kerran.

Niinpä en väitä, että Suomessa sotien aikana tehdyt ratkaisut olisivat olleet vääriä. Mutta paikkaansa pitävät myös laulun sanat ”kenraalit ne sakon saa ja sotamies ristin”. Samaan tapaan itsenäisyyspäivänä jaettavista mitaleista moni osuu väärän henkilön käteen. Asiassa auttaa tieto, että kenraalien kukittaminen ja kunniataulujen naulaaminen on vain yhteiskuntarauhan säilyttämistä siinä missä kaikki muukin tasa-arvon ja demokratian ylläpitotyö.

Veroprogression poistaminen rahoitetaan valtionvelalla

TV1:n tutkivan journalismin MOT-ryhmä teki jälleen loistavaa työtä paljastaessaan, kuinka Suomessa on vaivihkaa siirrytty progressiivisen verotuksen järjestelmästä tasaverokäytäntöön. Ohjelman nimeltä ”Verovapaa vyöhyke” voi katsella tästä.

Progressiivista verotusta voidaan puolustaa katsomalla, että hyvätuloisten on osallistuttava yhteiskunnan menoihin pienituloisia suuremmalla osuudella, sillä he myös hyötyvät yhteiskunnan fasiliteeteista muita enemmän. Koska rikkaat kuluttavat valtateitä loistoautoillaan ja purjevenesatamia huvijahdeillaan, on oikein, että heitä laskutetaan infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta.

Korkeiden tulojen tai varallisuuden voidaan katsoa perustuvan lisäksi siihen, että muutamat ihmiset käyttävät hyväkseen toisten ihmisten perustarpeita tai huonoa asemaa esimerkiksi vuokra-asuntomarkkinoilla. Siksi progressiivisen verotuksen on tasapainotettava tilannetta.

Nyky-yhteiskunnassa myös työn ja ansion välinen syy–seuraus-ketju on monesta kohdasta poikki. Joku optio-oikeutettu voi rikastua toisten ihmisten työllä pelkästään saneeratessaan, nostaessaan kuluttajahintoja tai toimimalla muulla tavoin kansalaisten enemmistön haitaksi, kuten kävi esimerkiksi Fortumissa. Siksi on oikein, että valtio balanssoi tilannetta mahdollistettuaan ensin tiettyjen tahojen rikastumisen. Talous on suhde, jossa ketään ei voida liioin moittia eikä kiittää asemastaan, sillä ratkaisevia ovat ne poliittiset ehdot, joiden puitteissa toimitaan. Niinpä nuo ehdot eivät saisi olla epäoikeudenmukaisia.

Valtion tuloverotuksessa sovellettavan progression merkitys on vähentynyt huomattavasti, sillä tuloverojen osuus valtion verokertymästä on pienentynyt samalla kun verottamisen painoa on siirretty tasaveroluonteisten kulutusverojen suuntaan. Progressio on edelleen voimassa, eli tulojen noustessa myös veroprosentti nousee. Mutta kaikkein suurituloisimpia suomalaisia veroprogressio ei koske. Ankarimmin verotettuja ovat ne tulonsaajat, joiden bruttotulot ovat keskimäärin 200 000 euroa vuodessa.

Tämän tulotason yli veroprosentti nousee vielä yksittäisissä tapauksissa, mutta keskimääräinen veroprosentti ei enää nouse, vaan laskee. Kaikkein suurituloisimmat, eli miljoonan tai yli saavat suomalaiset maksavat veroja keskimäärin vain noin 29 prosenttia, eli saman verran kuin ne suomalaiset, joiden keskimääräinen tulo on noin 45 000 euroa vuodessa!

Vääristymän takana on Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemä päätös tuloverotuksen eriyttämisestä. Sen mukaan pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin ansiotuloja. Matti Vanhasen hallitus jatkoi linjaa vuonna 2005 vapauttamalla listaamattomien yhtiöiden osingot veroista. Pörssin ulkopuolisten firmojen osinkotulot ovat lisäksi verovapaita 90 000 euroon asti, eli omistaja-johtajat voivat nostaa yrityksistään tuloa tuohon rajaan asti maksamatta veroa käytännössä lainkaan. Tällaista verotukseen tietoisesti rakennettua porsaanreikää ei tunneta missään muualla maailmassa.

Voidaankin sanoa, että suomalainen verotus on nykyään käänteisesti progressiivista eli regressiivistä, ja pienituloista palkansaajaa verotetaan suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloista tai varakasta yrittäjää. Tämä on tietenkin porvarihallituksen ja sen kannattajien etujen mukaista, eli määrätietoisten poliittisten päätösten tulos. Esimerkiksi Matti Vanhasen suojaisana satamana toimiva Perheyritysten liitto lobbaa osinkotulojen verovapauden puolesta edelleen vähintään yhtä ahkerasti kuin Vanhasen istuessa pääministerinä.

Jokaisen kukkarollaan äänestäjän kannattaakin tarkistaa, kuinka järkevää on antaa äänensä esimerkiksi Kokoomukselle tai Kepulle. Nämä puolueet aikoivat vapauttaa myös perintöverosta vain omat äänestäjänsä eli yrittäjät ja maatilatalouden harjoittajat, kun taas palkansaajat aiottiin jättää maksamaan veroa huomattavasti pienemmistä perinnöistään.

Progressiivisesta verotuksesta luopuminen on tekemässä Suomesta Viron kaltaista Meksikoa, jossa tasaverotus otettiin käyttöön talouden liberalisoimiseksi ja yritteliäisyyden elvyttämiseksi sosialismin tuhojen alta. Suomen taloudellinen ja sosiaalinen rakenne on kuitenkin täysin erilainen kuin Viron, eikä maastamme toivottavasti koskaan tehdä sellaista prostituoitujen ja sutenöörien paratiisia, jossa jokainen ihminen ajetaan itseään ja palveluksiaan kaupittelevan parturin, pullakuskin tai puotipuksun asemaan.

Pahinta negatiivisessa kokonaisveroprogressiossa on se, että rikkaat pääsevät nyt erittäin pienellä verorasituksella samanaikaisesti, kun valtion menoja rahoitetaan valtionvelkaa lisäämällä. Tämä merkitsee, että rikkaiden rikastuminen siirretään kaikkien ihmisten ja myös sinun jälkeläistesi maksettavaksi.

Optio- ja pääomatulomiljonäärien sekä heidän perillistensä kautta Suomeen on syntymässä kokonaan uusi rälssisääty, jonka ei ole tarvinnut tehdä lainkaan työtä. Riittää, kun on keinotellut optioilla eli ryöstöviljellyt jotakin pörssiyritystä sen kurssiarvoa keinotekoisesti pumppaamalla, tai myötäillyt jotakin Euroopan unionille ja maahanmuutolle suotuisaa tarkoitusperää sekä istunut kovapalkkaisessa virassa tai toimessa.

Pienten perintöjen veron voisi mielestäni poistaa kokonaan, ja tuloverotuksen progressiota olisi lisättävä. Myös pääomatuloverotus pitäisi tehdä progressiiviseksi. Veropolitiikasta lisää tässä.

Lentävä Lontoon-bussi ympäristöhelvettiin

Helsinki-Vantaalla eilen vieraillut Airbus A380 ei ole ainoastaan fallossymboli vaan myös matkustajalentokone, vieläpä maailman suurin. Delfiiniä muistuttava kaksikerroksinen ilma-alus tuo mieleen Lontoon-bussin; ihmeteltäväksi tämä yksilö tosin saapui Lufthansan väreihin maalattuna Frankfurtista. Tarkoitus oli testata pohjoisen pikkukentän soveltuvuutta varalaskupaikaksi, mutta eiköhän kyseessä ollut myös Lufthansan mainoslento, jonka tavoitteena oli näyttää, mikä maa tai valtio johtaa Eurooppaa.

Saksasta laskeutuu silloin tällöin historiallisia vieraita lentokentillemme; eräänä esimerkkinä lähes 80 vuotta sitten 24.9.1930 Helsingissä käynyt ilmalaiva Graf Zeppelin. Melko überiä!

Jopa 850 matkustajaa sisäänsä ahmaiseva A380 on yhdentyneen Euroopan vertauskuva. Se on rakennettu symboloimaan Euroopan unionin mahtia. 1970-luvulle saakka edistyksellisimmät lentokoneet valmistettiin Amerikan unionissa. Myös Sovjet-unionissa saatiin aikaan jotakin. Sen sijaan Afrikan unionissa ja Aasian unionissa ei ole saatu aikaan lentämisen alalla juuri mitään, vaikkakin Aasian paisuvat väestömassat ovat muun muassa tämän koneen halukkaimpia käyttäjiä. Ilmiö johtunee samasta syystä kuin Amerikan unionin etumatka lentokoneteollisuuden alalla: amerikkalaiset koneet ovat olleet parhaita siksi, että niihin on sovellettu sotilas- ja avaruusteknologiaa, joka ei ole ollut esimerkiksi japanilaisten helposti vakoiltavissa.

Paneurooppalainen yhteistyöyritys Airbus symboloi samaa asiaa kuin brittien ja ranskalaisten rakentama Concorde: sodan raunioista edelleen nousevan Euroopan teollista potentiaalia. Todennäköisesti A380 jää rakentajayhtiölleen yhtä tappiolliseksi kuin Concordekin, sillä konetta on tilattu vasta noin puolet kannattavuusrajana pidetystä 420 kappaleesta. Pullistelun maksanevat tavalla tai toisella matkustajat ja niiden maiden kansalaiset, joissa tuetaan tätä teollisuudenhaaraa.

Ihmisten mielenkiinto lentäviä laitteita kohtaan ei johtune pelkästään stondiksen totuudesta. Painovoimaa vastaan kohoaminen rikkoo ainakin näennäisesti newtonilaisen luonnonlain. Siksi ei ole ihme, että myös Helsinki-Vantaalle saapui töllistelijöitä pilvin pimein.

Nämä koneet painavat täyteen lastattuina jopa 600 tonnia. Yli kolmannes massasta on lentämiseen soveltuvaa petrolia, kerosiinia, jota tankkeihin mahtuu 310 000 litraa. Laite on niin painava, ettei sillä voida laskeutua kuorman ollessa täysi laskutelineiden rikkoutumisvaaran vuoksi, vaan tankit on ensin ajettava tai pumpattava tyhjemmiksi.

Filosofi Martin Heidegger kirjoitti aikoinaan, että nykyihminen ei käsitä teknisen maailman mieltä. Lausahdus sopii hyvin lentämistä koskevaan tekniikkaan. Monet ihmiset ovat huolissaan esimerkiksi lehmien piereskelyn aiheuttamista metaanipäästöistä ja jopa rock-konserttien hiilidioksidipäästöistä, kuten eräät vihreät Mimosat. Mutta heidän päähänsä ei näytä mahtuvan tieto siitä, mitä merkitsee, että tämäntapaiset lentokoneet puskevat koko hiilivetykuormansa taivaalle.

Asiassa ei auttane tuottajan mainos, jonka mukaan päästöt ovat matkustajaa kohti alhaisemmat kuin muilla koneilla. Kokonaispäästöt ovat joka tapauksessa valtavat, saastutus on institutionalisoitua, ja suurkoneiden takaamat halpalennot ohjaavat ihmisiä massamatkustukseen. Tälläkin hetkellä yhdentyneen Euroopan yläpuolella lentää matkustajakoneita niin tiheässä, ettei eteensä näe, ja reaaliaikaisen tilanteen voi tarkistaa esimerkiksi tältä matoisessa maailmassa vaeltaville tarkoitetulta Flightradar24.com-sivustolta.

A380 on siis yleiseurooppalaisen yhteistyön hedelmä ja kaksinaismoralismin kukkanen. Esimerkiksi vihreät ovat vaatineet suu vaahdossa Euroopan yhdentymistä, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta. Nämä lentokoneet on rakennettu toteuttamaan tuota poliittista ohjelmaa. Nyt kun vihreät saavat näiden koneiden kyydissä tulevaa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, he eivät tunnu kysyvän, kuinka paljon siitä aiheutuu ilmansaasteita ja miten tämä tekninen loistokkuus tuhoaa uusiutumattomia luonnonvaroja. Ainakaan heillä ei ole kriitikoiden vastaväitteisiin mitään sanottavaa.

Tavallaan nämä lentokoneet ovat eräänlaisia helvetinkoneita. Ne aiheuttavat kulttuurieroosiota, jota jo filosofi G. H. von Wright arvosteli eräässä 1990-luvun puheessaan pitäessään massaturismia yhtenä pahimmista kulttuurituhon edistäjistä. Heta Gylling tosin vastasi hänelle, ettei akateemikolla ole oikeutta arvostella asiaa, sillä von Wright jos kuka oli itse viettänyt paljon aikaa lentokoneissa ja matkustellut keskiverto kansalaisia enemmän. (Tästä havaitaan, kuinka tärkeää filosofin on elää niin kuin opettaa.)

Uskallankin omasta puolestani arvostella matkustuksen massakulttuuria juuri siksi, että olen osallistunut kyseisiin karnevaaleihin minimaalisen vähän. Suuri osa lentomatkustajista on kansainvälisillä kentillä parveilevia Brysselin-enkeleitä, jotka mielellään kiitävät puhalluslamppujen nokassa kohti ilmastonsuojeluseminaareja.

Helvetinkoneita nämä laitteet ovat myös siksi, että ne sisältävät disposition: taipumuksen ja mahdollisuuden. Räjähdys on suunnaton, liekkimeri on käsittämätön ja alumiinipellin sinkoileminen on spektaakkelimaista, kun tämäntapaiset koneet romuttuvat törmätessään toisiinsa aivan tavanomaisessa lento-onnettomuudessa. Tulevaisuudessa saamme siis nauttia entistäkin näyttävämmistä ilmailukatastrofeista. Ne puolestaan ovat massamedian suosikkiaiheita, aivan kuten voidaan havaita television B-kanavilla esitettävistä survival-ohjelmista, joissa jokin aina räjähtää (”It exploded!”) tai romahtaa (”It collapsed!”).

Ihmiset ovat hobitteja, jotka eivät pysähdy ajattelemaan teknisen maailman mieltä. Sen sijaan he vaeltavat lentoasemien odotushalleista toiseen ymmärtämättä, missä ovat osallisina. He ovat osallisina taloudellisessa, kulttuurisessa ja teknisessä katastrofissa, tuhossa, joka voi tapahtua hitaasti – mutta aika ajoin myös hyökkäävin askelin, salamannopeasti.

Mitä enemmän ihmiskunta lentää, sitä lähempänä on aika, jolloin ei ehdottomasti lennetä, sillä ei ole mitään, mitä laittaa lentokoneiden tankkiin. Ei ole ihme, että kentälle pysäköidyn säiliöauton kylkeen on maalattu huonosta omastatunnosta ja neuvottomuudesta kertova mainosteksti: ”Bioenergy is our passion.” Bioenergia on luonnollisestikin energiayhtiöiden intohimo, kun kaikille alkaa olla selvää, etteivät öljyyn perustuvat hiilivedyt ole korvattavissa.

On todennäköistä, että öljyn alettua ehtyä sen hinta leikkaa lentoliikenteen matkustajamääriä. A380:n kaltaiset superjumbot käyvät silloin tarpeettomiksi, ja niistä tulee teknologisen hybriksen muistomerkkejä. Luonnon kannalta tämä on vain hyväksi, samoin filosofian kannalta. Filosofiaa harvemmin edesauttaa saati edes auttaa massojen hysteerinen rimpuilu suuntaan tai toiseen. Sen sijaan sitä edistää paikallaan pysyminen ja syventyminen ajattelemaan.

Ainakin minuun massaturismi ja väestöjensiirrot vaikuttavat vastenmielisyyttä herättävästi. En pidä myöskään yliopistojen tavasta lähettää puoliksi oppineita ulkomaille bailaamaan vaihto-opiskelijan ominaisuudessa, sillä tuossa opintojen vaiheessa he eivät pysty välittämään mitään tieteellisiä vaikutteita. Tiedematkailu on suureksi osaksi pelkästään viihteellistä ja sellaisena turhaa.

Vauhdin ja liikkeen filosofiaa sekä massakulttuurin kirouksia käsittelin jo artikkelissani ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria?”, jonka filosofinen aikakauslehti Niin & Näin julkaisi numerossaan 1/2003, ja joka on ikuistettuna myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007, 2. p. 2015).

Osia siitä kirjoitin istuen Helsinki-Vantaan entisen ulkomaanterminaalin yläkerrassa sijainneessa kahvilassa, josta oli loistava näköala kiitoratojen 1 ja 3 suuntaan ja jossa oli aina myös erinomainen tunnelma. Nykyään tämä näköyhteys ja sen arkkitehtonisesti arvokkaat ratkaisut on hävitetty poistamalla yleisökahvila käytöstä ja muuttamalla koko asemarakennus bunkkeriksi, josta muut kuin matkustavat asiakkaat eivät näe ulos – ilmeisestikin turvallisuuden varjelun nimissä.

Tästä havaitaan, että ”turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole yleensä kovin vapaa eikä viihtyisä, harvoin myöskään kovin oikeudenmukainen. Tai sitten oikeus on vain niin sanottua vahvemman oikeutta, jolla yhteiskunnallinen yläluokka harjoittaa kulttuurieroosiota ja jota järjestäytynyt yhteiskunta suojelee omalla asenteellisella defensiivisyydellään.

Myös A380 on rakennettu luokkayhteiskunnaksi, jonka alakerrassa matkustaa keskiluokka, yläkerran peräosassa merkonomeista koostuva nousukasluokka ja kärkikabinetissa ekonomeista (niistä paremmista merkonomeista) kokoonpantu yläluokka. Nämä ympäristöterroristit kiitävät taivaan sinessä lähes tuhannen kilometrin tuntinopeudella kohti ekologista, monikulttuurista ja globaaliin maailmantalouteen liittyvää katastrofia.

Professorien monikulttuurisuusbisnes

Laivan ja lautan ero on siinä, että lautta ottaa kansirahtia mutta laiva ei ota. Suomessa on tällä tavoin arvioiden aika vähän varsinaisia matkustajalaivoja – risteilyaluksista puhumattakaan. Niin sanottujen ruotsinlaivojen pohjakerrokset kun ovat yhtä autojen pysäköimiseen tarkoitettua messuhallia omine dispositionaalisine mahdollisuuksineen, ja oikeasti ne ovatkin autolauttoja.

Risteilyalusten vähyys on kenties ymmärrettävää Suomessa, jossa on vain vähän rikkaita. Tavallaan rikkaiden vähäinen lukumäärä on ihan myönteinen asia; demokraattisissa maissa kun ei yleensä ole paljoa rahakkaita ihmisiä mutta kylläkin suuri määrä keskivarakkaita. Poliittisilta oloiltaan kurjissa maissa taas on pieni määrä erittäin rikkaita ja paljon rutiköyhiä. Ikävä kyllä, Suomi on ollut viime aikoina matkalla kohti tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa kansallisvarallisuuden kasautuessa esimerkiksi optiomiljonääreille ja pätkätyötä tekemään pakotetun väestön pystymättä hankimaan enää edes asuntovarallisuutta.

Suomalaisen risteilybisneksen lakanaa on maailman merillä urhoollisesti lepattanut varustamo nimeltä Cristina Cruises, jonka lippulaiva Kristina Regina tosin kävi vanhaksi, ja varustamo päätti hankkia uuden ristien sen Kristina Katarinaksi. Mikä helpotus tämä onkaan niille suomalaisille, joiden mieli halajaa Välimerelle ja Afrikkaan, pois pimenevästä ja kylmenevästä Suomesta?

Jokaisella laivalla pitää olla tietenkin tähtiesiintyjä, esimerkiksi Kari Tapio tai Paula Koivuniemi. Mutta mistä saataisiin sopivia lavatähtiä myös Kristina Katarinalle? Varustamon esite kertoo ilokseni, että Kristina Katarina on talven aikana lastattu muiden muassa professori Jaakko Hämeen-Anttilalla!

Islamin tutkijana tunnettu Hämeen-Anttila on mukana luennoimassa ainakin tällä, tällä, tällä ja tällä Välimeren-risteilyllä. Kuten tästä listasta puolestaan voi päätellä, risteilyille osallistuu myös paljon muutakin yliopistoväkeä, esimerkiksi professorit Jaakko Frösén ja Kimmo Rentola.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila on keksinyt nokkelan ja mukavan bisneksen. Matkasaarnaajana oleskelu ei ole hassumpi tapa viettää aikaa laivan risteillessä pitkin ja poikin Välimeren seudun islamilaisia maita.

Ikävää vain, jos professori on leipääntynyt virkaansa niin, että hänen täytyy sen vuoksi matkustaa. Matkustus nimittäin tapahtuu lukukausien aikana, jolloin moni opiskelija ja muu sivistystä tavoitteleva saattaa jäädä kaipaamaan oppinutta mentoriaan.

Varustamon internetsivuilla tai missään muuallakaan ei kerrota, ovatko professorit näiden matkojen ajan virasta vapaita, tai maksetaanko heille yliopistosta samaan aikaan palkkaa.

Sivuilta ei selviä sekään, saavatko professorit nämä matkat varustamolta ilmaiseksi tai maksetaanko heille lisäksi joitakin palkkioita (oletan, että kyllä). Olisi mukavaa tietää, kenen rahoilla siellä seilataan, kun professorien housuntaskuissa kilisevät kuitenkin meidän veronmaksajien kolikot. Kenties yliopiston taloustoimisto osaisi vastata kysymykseen – juuri se, josta minulle ei ole sivumennen sanottuna koskaan maksettu mitään.

Professorien asiantuntijaesiintymiset yksityisillä huvimatkoilla ovat tietenkin vain jäävuoren huippu kaiken sen julkisilla varoilla tapahtuvan matkustuksen keskellä, jota yliopistojen viranhaltijat harjoittavat tiedematkailun muodossa. Risteilybisnestä käsittelinkin jo edellisessä kirjoituksessani ja tiedematkailun ongelmia sitä edellisessä. Jos siis joku kaipasi esimerkkejä kritisoimastani ”kansainvälisyysvouhotuksesta” tieteessä, niin tässä nyt on yksi.

Tapaus antaa näyttöä myös suomalaisten monikultturistien elämäntavasta. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila on esiintynyt islamin asiantuntijana puhuen melko yksipuolisesti ja idealisoivasti islamin puolesta, eikä hän omasta mielestäni ole kovin hyvin perillä nykyislamin poliittisesta olemuksesta. Tämän näimme viimesyksyisessä radio-ohjelmassa, josta referaatti tässä. Islam näyttääkin kieltämättä aivan erilaiselta, kun sitä arvioidaan luksusristeilijöiden äyriäispöytien äärestä kuin Itä-Helsingin takapihoilta.

Juuri tällaista on monikulttuurinen rikkaus parhaimmillaan: taloudellisen eliitin risteilyä tuhansien eurojen huvimatkoilla samaan aikaan, kun maahanmuuton kielteiset vaikutukset vievät leivän suomalaisten ihmisten pöydistä, eikä rahaa riitä edes pikavisiittiin Viking Linen purkeilla. Välimerenmatkojen hinnat vaihtelevat noin 1 200 eurosta 3 000 euroon, eli siitä vain varaamaan.

Muutamat saattavat tietysti paheksua sitä, mikä minä olen Hämeen-Anttilan retkiä arvostelemaan, varsinkaan kun etuoikeutta kuulua niin sanottuun yliopistoyhteisöön minulla ei ole eikä tilaisuutta yliopistovirkojen hoitamiseen ole koskaan suotu. Mutta tällä tavoin ei pääse syntymään myöskään sellaista kuvaa, että filosofian professorin virkaa hoitaisi yksinvaltiaana pelkästään Jukka Hankamäki. Lohtuna on sekin, ettei kenenkään tarvitse tulla sanomaan, että olisin joillekin jotakin velkaa.

Katsokaa, laiva uppoaa

Helsingissä vieraili kuluneena kesänä jälleen useita luksusristeilijöitä, jotka syksyn tullen katoavat Välimerelle tai Karibialle. Eräinä päivinä laivoja oli laiturissa niin tiheässä, että satamatila uhkasi loppua. Katajanokalle sopii yksi sellainen, joka vielä mahtuu Kustaanmiekan salmesta. Muutama kolmesataametrinen luksuslaiva voidaan ajaa Hernesaareen. Loput viedään Jätkäsaaren laituriin.

On tietysti harmillista Helsinkiin saapuvien ökyturistien kannalta, että suurin osa laivoista täytyy ajattaa Länsisataman kämäisiin tavaralaitureihin Eteläsataman ja Suomenlinnan kauttakulun sijasta, sillä vain harvalla maailman kaupungilla on satama, jonka sisääntulo mereltä päin on yhtä loistelias kuin Helsingillä. Itse en tiedä muuta vertailukohtaa kuin Ateenan, jossa ulapalle näkyvä Parthenon tervehti aikoinaan merenkulkijoita Pallas Athenen kultainen kilpi auringossa kimmeltäen.

Vierailipa Helsingissä kesän aikana myös venäläismiljonääri Roman Abramovitšin 115-metrinen yksityisjahti Pelorus, jolle kertyi hintaa vaatimattomat 250 miljoonaa euroa – ja joka ohjaa ehkä pohtimaan sitäkin filosofista määrittelykysymystä, mikä on loppujen lopuksi laivan ja veneen ero.

Ohessa onkin sitten kuva tavallisen kansan Queen Victoriasta, joka omalla tavallaan muistuttaa luokkayhteiskunnasta ja brittiläisestä imperialismista myös meidän aikanamme. Kyseistä kuvausetäisyyttä lähemmäksi tätä laivaa ei juuri pääse, sillä alusta vartioidaan terrorismin varalta.

Ja onhan ihmisten raivo luksuselämää sekä tuhlailua kohtaan ymmärrettävää. Jotkut saattavat sanoa sitä kateudeksi, mutta kyllä sitä voisi kutsua myös oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Ihme muuten, ettei minkään EU-myönteisen sertifikaattipuolueen puisto-osasto puutu saastepäästöihin eikä Itämeren suojeluun, kun kyse on näiden laivojen liikennöimisestä vesillämme. Alusten kylkeen maalatut Euroopan unionin liput ilmeisesti pelottavat kriitikot tiehensä, ja matkustajien setelitukot toimivat filttereinä, joilla suodatetaan arvostelijoiden vastalauseet pois.

Toinen valokuva esittää italialaista loistolaiva Costa Deliziosaa, jonka hinnaksi tuli 450 miljoonaa euroa. Queen Victoria oli hieman tätä edullisempi maksaen risteilijän hankkineelle Cunard-varustamolle noin 325 miljoonaa.

Alusten huimat hinnat tarjoavat sopivan vertailukohdan myös Suomen valtiontalouden tarkasteluun. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomi nettomaksoi EU-jäsenmaksua suunnilleen yhden tällaisen luksuslaivan verran eli 318,5 miljoonaa. Siinä lähti siis yksi Queen Victoria Suomen satamasta eteläiseen naapurimaahamme, Euroopan unioniin, koskaan enää palaamatta.

Ilmastotukena pois lipuu yksi Abramovitšin huvipursi, ja vuotuisena kehitysapuna peräti kaksi loistoristeilijä Costa Deliziosaa – tai kolme Queen Victoriaa. Silti suomalaiset itse harvemmin seilaavat tämäntapaisilla laivoilla, ja kaupunkiin saapuvat turistit ovatkin yleensä saksalaisia ja muita keskieurooppalaisia riemulomalaisia, joiden persetaskua raha polttaa. Pallas Athenen pelastamiseen Suomesta lähtee puolestaan 1,5 miljardia euroa eli kolme Costa Deliziosaa seuraavien kolmen vuoden aikana. Saattaa olla, että nämäkään laivat eivät enää koskaan saavu takaisin kotilaituriinsa.

Silti muutamat suomalaiset sanovat maatamme rikkaaksi vain sillä perusteella, että hallituksen mielestä kansantaloudellamme on tällaiseen lahjoitteluun varaa. Usein viitataan siihen, että maailman suurin loistoristeilijä Oasis of the Seas on valmistettu nimenomaan Suomessa ja että kyseinen teollisuudenala tuo maahamme vientituloja.

Vaikka kyseessä olikin muodollisesti Suomen kaikkien aikojen kallein vientituote, telakan omistaja STX Europe on kuitenkin ulkomaalainen, ja Suomeen tämä teollisuus luo lähinnä pelkkiä työpaikkoja. Totuudenmukaisemmin sanottuna ulkomainen omistaja ei ole vielä siirtänyt näitä alun perin Suomeen perustettuja työpaikkoja pois täältä. Vieraassa hallinnassa olevien työpaikkojen ylläpito ja luonti on puolestaan tapahtunut osittain oman valtiomme telakkatuella. Mikä onkaan nyt tärkeämpää arvotuotantoa kuin huvittelukeskusten rakentaminen kansainvälisille turisteille?

Mutta kyllähän maahamme tuodaankin ”loistoristeilijöitä”. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana Suomi on tehnyt lisää valtionvelkaa 15 431 miljoonaa euroa, ja yhteenlaskettu valtionvelka on tätä nykyä 68 645 miljoonaa. Suomessa on siis tällä hetkellä velkana noin 211 Queen Victoriaa, ja näitä rahalaivoja on valtio kiinnittänyt satamiinsa vuoden sisällä 48 kappaletta lisää! Peräkkäin aseteltuina ne muodostaisivat 62 kilometriä pitkän jonon. Parin vuoden päästä se ylettyisi Suomenlahden ylitse muodostaen kävelysillan Helsingistä Tallinnaan.

Ikävä vain, että näiden laivojen arvoa vastaavaa omaisuutta ei ole missään kiinteänä olemassa, vaan velaksi otettu rahamäärä koostuu syömävelasta, joka on kulunut muun muassa työttömyyden hoitomenoihin ja humanitaarisesta maahanmuutosta johtuviin kuluihin. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä Valtiokonttorista vastataan, kun velkojat lähtevät jonakin päivänä perimään saataviaan Suomesta.

Ehkä olisikin parempi, että Euroopan ökyturistit lähettäisivät kehitysapuun ja kolmannen maailman ilmastohuoltoon omat lanttinsa. Rahaa heillä ainakin näyttää olevan.

Epäoikeudenmukaisuus piilee siinä, että alhaisten verojen aikana tuhlailun maksumiehiksi pannaan tulevat sukupolvet, kun valtiontalouden alijäämä kuitataan velalla, eikä rikkaita veroteta heidän omaa tuhlailutasoaan vastaavalla tavalla.

Katselin tässä syksyn tullen Kieślowskin väritrilogian, jonka viimeinen osa Punainen päättyy vallankumousjulistemaiseen kuvaan ja matkustajalautan uppoamiseen. Vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä kertova kolmen elokuvan sarja oli omistettu valistusihanteille, Euroopan unionille ja beethovenilaisen harmonian haaveille. Trilogian viimeinen osa, jonka lopussa väläyteltiin kuvia keulaporttien sulkemisesta ja kumolleen kellahtaneesta matkustaja-aluksesta, herätti monien mielessä aikoinaan ihmetystä, sillä elokuva julkaistiin juuri ennen Estonia-laivan uppoamista ja katastrofin toistumista todellisuudessa.

Siinä tekijä, missä näkijä. Voi olla, että Euroopan unionille ja sen hybristiselle rahaliitolle käy aivan niin kuin elokuvasta voi lukea, ja globaalin kapitalismin periaatteilla hallittu maailmantalous romahtaa kansallisten etujen polkemiseen ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Asiaa edistää kansallisen yhteisvastuun tunteen hävittäminen ja maahanmuutto, joka johtaa kansanryhmien etujen riitautumiseen.

Myös minulla on teille filosofina eräs salaisuus. En taida kuitenkaan kertoa sitä vielä. Mutta vertauskuvat ovat usein todellisuutta todellisempia. Eikä virhe ole siinä, että otamme tämän kaiken liian vakavasti, vaan siinä, että emme ota.

Eläketurvan helvetinkone

Niin sanotut suuret ikäluokat ovat lohdutelleet pätkätöistä kärsiviä nuoria sillä, että vaikka nuoremman polven omaisuus ei paisukaan pullamössösukupolven varallisuuden tavoin, nuoret perivät aikanaan edeltäjiensä lukaalit ja muun omaisuuden. Tuloerojen keskellä kurjuutta mahtuu kuitenkin kaikkiin ikäluokkiin, ja onkin väärin, että tiettyjen yksilöiden tulevilla perinnöillä halutaan rauhoitella kaikkia ihmisiä, aivan niin kuin toisten ihmisten saamiset lämmittäisivät muidenkin mieliä.

Perijäeliitin muodostavat Suomessa vain ne optio- ja muiden miljonäärien jälkeläiset, joille varallisuutta kasautuu vielä helpommin kuin tuolle kultapossukerholle itselleen: tekemättä päivääkään työtä. Aikaa myöten tämä johtaa eräänlaisen rälssisäädyn syntymiseen. Koska eläkekassoissa oleva varallisuus riittää kattamaan vain noin neljänneksen eläkkeisiin tarvittavista varoista, tulevaisuudessa joudutaan tinkimään luvatuista eläkkeistä tai siirtämään entistä suurempi osa eläkemenoista verorasitukseen. Tämä merkitsee, että yhteiskunnalla on suuri intressi sekä heikentää vanhusten eläkkeitä että verottaa heidän perintönsä pois perijöiltä. Tätä kautta apajille ilmestyvät myös pankit, jotka voivat tarjota auttavan kätensä.

Monien vähävaraisten ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuus koostuu asunnosta. Sitä aletaan jatkossa uhata niin sanotuilla käänteisillä asuntolainoilla, joita pankit tarjoavat pienituloisille vanhuksille. Helvetinkone on rakennettu siten, että pankit myöntävät syömävelkaa asunnon pantiksi. Kun laina on pupetettu loppuun ja vanhus kaatunut hautaan, asunnon kahmaisee pankki, ja perilliset jätetään nuolemaan näppejään.

Nyt tämä ihmisten vihaama mahdollisuus aiotaan automatisoida ja institutionalisoida. Valtiovarainministeriö valmistelee lakimuutosta, joka mahdollistaisi asunnon tai muun kiinteän omaisuuden muuttamisen lisäeläkkeeksi. Lisäeläkettä maksaisi vakuutusyhtiö, joka saisi asunnon vakuutetun kuoltua. Tätä kautta haaskalle ilmaantuisi pankin lisäksi eläkevakuutusyhtiökin.

Muiden muassa Helsingin Sanomat kuvaa asiaa omassa kritiikittömyydessään niin, että asunnon muuttaminen lisäeläkkeeksi tulisi ”nykyistä kannattavammaksi”. Viranomaiskielestä omaksutun muotoilun mukaan kyseessä olisi jälleen ”kannuste” eikä Belsebuubin keksintö tai sellainen saatanallinen idea, jollainen uudistus todellisuudessa on. Jos asuntovarallisuus voidaan sulattaa eläkkeeksi, ei ole epäilystäkään, etteivät poliitikot käyttäisi tätä mahdollisuutta varsinaisten eläkkeiden pienentämiseen ja eläketurvan huonontamiseen.

Ahneet sukupolvet, jotka makaavat selkä kaarella voivuoren päällä, risteilisivät tulonjakosodassa rahastamansa varat Karibian-laivoilla ja tuhlaisivat euronsa Kanarian-koneissa. Muille tarjottaisiin Albanian sosialistisesta tasavallasta tunnettuja elämyksiä.

Velkaeläkkeiden yleistyminen lietsoisi varmasti myös repiviä konflikteja, kun leskeksi jääneet ahmisivat asuntoja kuin täytekakkuja muun perikunnan katsellessa. Puolisoiden keskinäinen hallintaoikeustestamentti on kieltämättä hyvä ratkaisu, sillä se vapauttaa perikunnan veronmaksusta, kun pesää ei jaeta. Vaikka se yhdessä lesken asumissuojan kanssa turvaakin varttuneen väen oikeudet hyvin, uusi syömävelkasysteemi vesittäisi kuitenkin myös asumissuojan ja hallintaoikeuden myönteiset puolet.

On väärin, että valtiovalta tukee toimintaa, jolla keski- ja työväenluokan vähäinen yksityisomaisuus saatetaan asuntovarallisuus mukaan lukien pankkien tai vakuutusyhtiöiden haltuun. Ensin ihmiset ruoskitaan huhkimaan hiki hatussa koko työikänsä maksaakseen ylikalliiden asuntojen lainat loppuun, ja viimeisinä vuosinaan heidät pakotetaan syömään asunnoissa oleva omaisuus, eli maksamaan asuntosäästöillään toinen luotto: pankin tai vakuutusyhtiön antama eineslaina.

Juuri tällä tavoin oikeistohallitus puolustaa yksityistä varallisuutta ja vahvistaa omistusoikeutta. Hankkeen takana on jutun mukaan sekä Jyrki Kataisen että Mari Kiviniemen nimet.

Rikkaiden varallisuusasemaan lakiuudistus ei purisi, sillä hyvätuloiset eläkeläiset selviävät tästä maailmasta ulos ilman pankkien käänteisiä luottoja ja vakuutusyhtiöiden panttilainoja. Pahiten uudistus puree köyhien kukkaroon. Jo nykyisin monet vähävaraiset vanhukset salaavat toimintakykynsä alenemisen estääkseen julkista valtaa toimittamasta heitä hoitoon ja ulosmittaamasta heidän omaisuuttaan. Tällä tavoin iäkkäät ihmiset ovat suojelleet perintövarallisuudessa olevaa mahdollisuutta tasapainottaa tilanne omaishoitajiensa ja perillistensä kanssa tuossa alati huononevassa vaihtosuhteessa.

Vakuutusyhtiöt odottavat kuulemma panttilainaukseen perustuvasta lisäeläkkeiden myöntämisestä ”isoa liiketoimintaa”. Todellisuudessa hallituksen kannattaisi parantaa vähävaraisten eläkkeitä, muuttaa pääomatuloverotus progressiiviseksi ja poistaa perintövero lähisukulaisilta (poliittisen ohjelmani kohta 18).

Jollei olisi surullista, olisi huvittavaa, että katteettomat eläkelupaukset yritetään maksattaa työttömyydestä kärsineellä generation X:llä, jonka omat eläkkeet eivät ole ehtineet lainkaan karttua. ”Kadotetuksi” tuomittu 1960-luvulla ja 1970-luvulla syntynyt sukupolvi ei ole ehtinyt vaurastua, sillä asunnot ovat jääneet hankkimatta pätkätöiden vuoksi ja hintojen karattua palkansaajien ulottumattomiin. Nyt kun vielä perinnötkin anastetaan pankeille, on selvää, että tämä ikäluokka ei tule koskaan näkemään rahaa. Hyvää siinä on vain se, että kun ei mitään ole, mitään ei voida enää vähentää eikä ottaa pois. Tällöin ihminen on pysyvästi ”saamapuolella”.

Toivottavasti tulen valituksi tietyn puolueen ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin ja sitä kautta eduskuntaan. Sillä niin paljon minua himottaa päästä paikalle rääkymään ja tekemään loppu tuosta pölvästien politiikasta. Jos taas sallitte saman menon jatkua, niin pitäkää myös tulokset hyvänänne.

Siirrymme sosialistiseen yhteiskuntaan

Hallitus on tehnyt periaatepäätöksen, että lähiaikoina siirrytään sosialistiseen yhteiskuntaan. Ensin sosialisoidaan pankit ja sitten sosialisoidaan valtio – vaikka sellaisen sosialisoiminen on tietenkin vaikeaa, joka jo itsessään edustaa sosialismia.

Sosialisoimisen tuloksena kouluihin saadaan jälleen lämmitys, eikä kalliolaisten tarvitse värjötellä leipäjonoissa. Viranomaiset eivät rajoita kansalaisten vapaata viestintää internetissä, vaan ihmiset voivat vaikuttaa demokraattisesti, kuten Neuvostoliitossa. Yhteiskunnallinen hegemonia ei enää voita oikeudenkäynneissä aina, kuten nykyaikana, jolloin säädyttömiä viedään tuomiolle sopimattomista sanoista.

Hevoskärryjen omistamisesta ei joudu maksamaan kymmenyksiä valtiolle, vaan ajoneuvojen hankintavero kumotaan ihmisten vapaan liikkumisen varmistamiseksi. Torppari ja vuokraviljelijä voivat ostaa tupansa omaksi ja siirtyä ”oman tuvan ja luvan” talonpojiksi. Vuokrakiskonta lopetetaan.

Kaikille ihmisille varmistetaan tulevaisuudessa ilmainen terveydenhuolto, niin kuin oli muinaisella 1970-luvulla, eikä ihmisten tarvitse maksaa erikseen kaikesta. Kurjuutta muistellaan vain Yleisradion tuottamissa laadukkaissa TV-dokumenteissa!

Vappuunkin on enää kuukausi aikaa. Iam ver egelidos refert tepores, ja kevyt föhn-tuuli puhaltaa etelästä.

Niin porvarit kuin sosialistikin ovat yhdessä tämän Suomen luoneet juuri sellaiseksi kuin se nyt on: takapakkia on tultu monessa asiassa ja rajusti. Syinä ovat kapitalistien suosima EU-talous ja sosialistien lietsoma virkavaltaisuus. Onneksi minulla on molempia varten valmiina uusi filosofinen ase. Mutta siitä tarkemmin myöhempänä ajankohtana.

Luokkajako ja praktinen syllogismi

Filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre kynäili vuonna 1944 kirjoittamansa näytelmän Huis clos (suom. Suljetut ovet, 1947) erääseen repliikkiin seuraavat kuolemattomat sanat: ”Helvetti, se on toiset ihmiset!” Lauselmaa on sittemmin pidetty Sartren eräänä ydinteesinä, tosin hieman virheellisesti, sillä hänen kannanottonsa ei kohdistunut ihmisiin yksilöinä eikä persoonina vaan toisiin ihmisiin joukkona ja massana, siis ihmisiin yhteisönä, jonka on usein vaikea päästä sopimukseen mistään.

Tämä kuitenkin nyt tällä kertaa vieraudesta, toiseudesta, erilaisuudesta ja muukalaisuuden pelosta (jotka kaikki ovat sitä paitsi eri asioita). Koetan seuraavassa lähestyä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta sekä heidän konfliktejaan sillä sartrelaisella, immanentilla ja materiaalisella tasolla, jolla heidän etupyrkimyksensä ja pyyteensä kohtaavat ahdistusta herättävässä massakulttuurissa.

Olen kieltämättä joskus myös itse ajatellut, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman vastustajia. Yksi syy edellisessä kolumnissa käsittelemääni ihmisten kiistelyyn on varmaankin yhteiskunnallinen luokkajako. Tuloerot ovat Suomessa jatkuvasti kasvaneet. Kansalaisten keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään, kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukanaolo korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja nykyään tämä railo sen kun syvenee sartrelaisen ahdistuksen ja inhon levitessä leipäjonoissa.

Poliitikkojen tajunnassa puolestaan kilahtaa varoituskello heti kun joku lausuu sanan ”luokkayhteiskunta”. Alkaa luokkayhteiskunnan kiistäminen. Suomessa on pelätty kansanryhmien jakautumista jo vuodesta 1918. Siksi poliitikot haluavat torjua pienimmätkin vihjaukset kansakunnan kahtia jakautumisesta, ja muutamat haluaisivat kieltää jo pelkän puheen luokkayhteiskunnasta.

Luokkayhteiskunnan olemassaolon ja voimaan astumisen kiistäminen palvelee vallassa olevien etua. Kun luokkajakoa ei tunnusteta, ei tunnusteta olevan myöskään riistoa eikä epäoikeudenmukaisuutta, ei köyhien kyykyttämistä eikä mitään muutakaan kansanvallan varkautta: ei mitään, mikä on väärin. On helpompi käyttää valtaa, kun luokkajaon olemassaoloa ei myönnetä. Itse asiassa tuo kieltäminen on valtaa. Siksi monille valtavirran kulkijoille tulee kiire kiistää luokkayhteiskunnan olemassaolo, vaikka totuus on, että Helsingin väestöstä yli kymmenen prosenttia elää köyhyysrajan (eli 750 euron) alittavilla kuukausituloilla. Suomessa niin huonosti toimeentulevia on yhteensä noin 700 000.

Muutamat ovat epäilleet hankkeitani ja syyttäneet minua politisoitumisesta. Lisäksi ne, jotka eivät vastusta politisoitumista sinänsä, ovat arvostelleet siitä, että kieltäydyn ”osallistumasta politiikkaan sellaisena kuin se on”, vaikka ilmoitankin haluavani tuoda poliittiseen toimintaan järkeä. Nähdäkseni tässä ei ole mitään ristiriitaa. Perusaksioomanihan on, ettei politiikassa ole nykyisellään järkeä.

Tiedän kyllä, kuinka vaikeaa maailman muuttaminen on. Uskonkin sen muuttuvan itsestään, jos kukaan ei pane vastaan. On paljon näyttöä siitä, että ihmiset ovat kyllästyneitä ja pettyneitä nykymenoon. Politiikkaa leimaa halpa populismi, ja poliittista teatteria pyöritetään television tanssikilpailuilla, vaikka samanaikaisesti vaalirahoitusskandaalit paljastavat, että kulissien takana käytetään raakaa valtaa. Uskon, että ennen pitkää ihmisten aggressiot tulevat sirkushuvituksilla nuudutetun viihteellisyyden läpi.

Alun perin Aristoteleelta periytyvä ja G. H. von Wrightin teonteoriassaan kehittelemä praktinen syllogismi kuuluu suurin piirtein näin: Jos A haluaa asiantilaa B ja lisäksi A tietää, että B ei toteudu ilman C:tä, A:n on perusteltua ryhtyä tekemään C:tä. Tämä teonteoreettinen ajatusmalli on tietenkin hieman välineellinen. Se on myös rajoittunut siksi, että se jättää huomiotta ei-tarkoitetut sivuseuraukset, joita kaikesta toiminnasta syntyy. Mutta muutoin se on pätevä.

Miksi sitten nostan kaavan esiin? Siksi, että siihen verrattuna havainnollistuu eräs tosiasia. Nykypolitiikkaa leimaa piirre, että ihmiset eivät enää miellä poliittista toimintaa järkiperäiseksi kausaalisuhteeksi, eli syiden ja seurausten jatkumoksi, jonka kautta voisi saada aikaan tuloksia. He eivät usko, että toiminnalla voisi mitenkään muuttaa oloja, kuten vielä sosialismin kukoistuskaudella, kuohuvalla 1860-luvulla ja 1960-luvulla.

Olojen korjaamiseksi tarvittavan reseptin pitääkin olla nyky-yhteiskunnassa toisenlainen kuin se oli edellä mainittujen vuosikymmenten välisenä satavuotisjaksona. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla. Totuus on, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla, ei esimerkiksi paikallisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin vaikutusvallaton. Sitä ei voida säilyttää myöskään globaalilla tasolla, joka on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Esimerkiksi globaali samapalkkaisuus ei voi toteutua, sillä jokaisella kansakunnalla on suvereeni oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso.

Pahinta on, että globalisaatiota glorifioivan propagandan tuloksena monet ihmiset on saatu uskomaan, ettei heidän teoillaan ja toimillaan ole merkitystä. Näin he eivät usko myöskään teonteoreettisiin syy–seuraus-suhteisiin ja toimi niiden suosittamien kausaaliyhteyksien pohjalta. Uskottelu on ollut tehokasta, sillä ennennäkemätön lannistuneisuuden ilmapiiri vallitsee kaikkialla. Kenenkään länsimaalaisen ei toivota uskovan kansalliseen strategiaan, vaikka entiset kehitysmaat nousevatkin uppoavan Lännen ohitse juuri kansallisen edunvarjelun tuella. Länsimaissa vastaavaa asennoitumista moitittaisiin nationalismiksi.

Itse uskon, että länsimaiden kurjistumisen jatkuessa tarpeeksi pitkään ihmisten kärsivällisyys ja sietokyky ylittyvät, ja silloin on pakko kaivaa tosiasiat esiin. Niin tässä kuin tuossakin asiassa olisi kuitenkin tärkeää kiirehtiä ajoissa. Paljon vaikeampaa on kiirehtiä myöhässä, ja myös korjaamisen hinta on silloin kovempi. Nähdäkseni vain yhteisen kansallisen edun tunnustaessamme me suomalaiset ihmiset voimme lakata näkemästä toisemme vihollisina ja vapautua siitä sartrelaisesta vankilasta, jonka ahtaisiin rotanloukkoihin globalisaatio on uhannut meidät työntää. Kansallisen politiikan päämäärät ja keinot tunnustamalla voidaan myös praktiseen syllogismiin sisältyvä toimintamekanismi saada jälleen toimimaan.

Tuhon vuosikymmen

Jälkiviisaus on varminta jälkikäteen, mutta koskaan se ei ole niin oikeutettua kuin etukäteen. Kun nyt esitän muutamia tulevaisuutta koskevia aavistuksiani, voitte tietysti arvostella tapaani olla etukäteen jälkiviisas.

Tulevaisuutta on yleensä turvallisinta ennustaa vain jälkikäteen, sillä tieteiden piirissä ennustajat menettävät usein maineensa. En laadikaan nyt tulevaisuudelle tuhoennustetta ollakseni oikeassa eli siksi, että tiedän kielteisten ennusteiden toteutuneen myönteisiä todennäköisemmin. Olen pessimistinen ainoastaan sen vuoksi, että kielteinen kehityslinja näyttää sinänsä todenperäiseltä.

Otaksun, että ensi vuosikymmenestä tulee länsimaiselle kulttuurille todellinen tuhon vuosikymmen. Näin käy tosin vain siinä tapauksessa, että asioille ei tehdä mitään. Tässä suhteessa ennusteet voivat olla itseään kumoavia tai toteuttavia riippuen siitä, miten ne joko rohkaisevat tai lannistavat ihmisiä.

Luulen kuitenkin, että muiden muassa suomalainen yhteiskunta repeää pian. Katastrofin ainekset ovat hiipineet hiljaa takapihoillemme. Ennen vanhaan esimerkiksi nuorista vain noin yksi prosentti oli niin sanottuja syrjäytyneitä eli tarkkislaisia, joita katsottiin vinoon. Nykyään syrjäytyneitä on jo noin kolmannes kaikista nuorista, eikä asiaa pidetä minään ihmeenä. Heidän huonot tapansa eli alkoholin kittaaminen ja kaduilla norkoileminen ovat tietysti ”vain olosuhteiden syytä” toisin sanoen heitä itseään vanhempien ihmisten opettamia. Syy on muiden muassa poliitikkojen, jotka ”vapauttivat alkoholipolitiikan” alentamalla viinan hintaa. He päästivät myös juhlimiskulttuurin vellomaan sekä pidensivät ravintoloiden aukioloajat puolestayöstä aamuyöhön, aina kello neljään. Erään syypään muodostavat nuorisokulttuureihin levinneet alamaailman ideologiat. Niiden palvojista tulee tulevaisuuden pultsareita, ja heitä on pian kolmasosa kansasta.

Samaan aikaan valtionvelkaa mättäneet pullamössöpoliitikot jättävät taakseen 100 miljardin euron laskun. Paavolipposet ja masavanhaset kieltäytyivät nousukaudella korottamasta veroja ja lyhentämästä valtionvelkaa. Siten he pitivät yllä talouskasvun ja kansansuosion harhakuvaa. Nyt he odottavat, että me maksaisimme heidän eläkkeensäkin. Suomella on 2010-luvulla edessä vararikko, ja lopullinen konkurssipesän selvitys ajoittuu 2020-luvulle.

Koko länsimainen kulttuuri elää pää pensaikossa. Samalla kun länsimaat velkaantuvat laiskojen kansalaistensa kellistellessä patjoillaan kuin oopiumihumalan puuduttamat idiootit, kehitysmaat kuten Kiina ja Intia rikastuvat ja nousevat romahtavan Amerikan ja Euroopan ohi. Toisella kädellään entiset kehitysmaat kerjäävät vielä avustuksia meiltä.

Suomalaiset luulevat olevansa rikkaita, koska he omistavat satojen tuhansien hintaisia asuntoja. Todellisuudessa niiden markkina-arvo on pelkkä kupla. Ikäluokkien pienetessä ja suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan myös asuntojen kysyntä vähenee ja paljastuu, että keskustakaksion arvo ei olekaan 300 000 vaan 30 000 euroa. Se on asuntosi materiaalinen arvo, ja sinua on pidetty maksuhelvetissä vain siksi, että muuta kansallista varallisuutta ja bisneksenteon välinettä kuin huippukalliiksi määritellyt asunnot tässä pääomaköyhässä maassa ei ole.

Ihmiset huomaavat pian olevansa rutiköyhiä. Töitä heillä ei ole, eivätkä he osaa mitään tehdäkään. Ihmiset ovat juoppoja. He ovat ylihinnoitelleet työvoimansa. Suomella ja muilla Euroopan mailla on edessään tuhon tie. Muslimit, jotka pitävät naiset hellan ja nyrkin välissä sekä uskovat ehdottomasti Jumalaan, perivät voiton oman uppiniskaisuutensa vuoksi.

Suomen romahdus johtuu moraalisesta löystymisestä ja väljähtymisestä, siitä, että ihmiset kyttäävät opportunistisesti vain omaa etuaan. Niin yksilöllinen kuin yhteisöllinenkin vastuu ovat kadonneet. Tarkemmin sanoen yksilönvastuuta ei koeta, koska se ei tunnu enää vastaavan yhteiskunnan säätämää yhteisöllistä vastuuta. Ihmiset eivät ponnistele sellaisen hyväksi, mitä he eivät koe omakseen, sillä yhteisiksi sanotut arvot on määrätty ulkoa, Euroopan unionista. Kun kansa ei johda itseään, Brysselissä sijaitseva Terijoen hallitus vie sitä oman pillinsä mukaan.

Toivon todella, että vuoden 2011 vaaleissa kansa ymmärtää pelastaa itsensä, korjata muiden virheet ja äänestää tähän maahan kokonaan uudet poliitikot. Näyttöä vanhojen virheistä olen esittänyt monen kirjan verran. Paskahousuista täytyy päästä eroon ja saada tilalle vastuullisia totuuden puhujia: totuuspoliitikkoja, joiden ylin ohje on realismi.

Mikäli Suomi muiden muassa tai – kuten toivon – muiden edellä halutaan vielä pelastaa, se on tehtävä hampaita kiristellen. Eikä myöskään minulla ole filosofina muuta kerrottavaa kuin se, että elintasosta on tingittävä ja mukavuuksia vähennettävä vaikka pakottamalla jos ei muuten, sikäli kuin tämä maa halutaan vielä kaapata pois siltä kielekkeeltä, jolta se on juuri putoamassa äkkisyvään rotkoon.