Häiriintyneet kansanedustajat ja seksuaalinen vapaus

Nyt kun kansanedustajat ovat istuntotauolla, medioille ei synny oikein mitään kirjoitettavaa. Muutoin tilanne on hallinnassa, sillä virkakunta pyörittää valtiota hyvin, ja poliitikoista olisi vain haittaa.

Koska politiikan toimittajat eivät saa uutisoitavaa, toimituksissa on uutistyhjiön keskellä päädytty pohtimaan, mistä saataisiin jotain kohistavaa.

Myös puolueissa on mietitty, kuinka julkisuutta voitaisiin pitää yllä tauon aikana. SDP:ssä tultiin ilmeisesti tulokseen, että jotakin on tehtävä, sillä puolueen kannatus on vajoamassa prosenttiyksikön verran.

Demarien eduskuntaryhmässä todennäköisesti ajateltiin näin: uhrijulkisuutta ei saa rasismiväitteillä, koska eduskunnassa ei ole juurikaan uhriksi kelpaavaa etnojengiä, joten rasismiväitteet eivät tepsi. Lisäksi rasismisyytökset satavat Perussuomalaisten laariin, ja Perussuomalaisten kannatus on noussut pari prosenttiyksikköä jokaisen rasismikohun jälkeen.

SDP:ssä päädyttiin sitten patenttiratkaisuun ja päätettiin vedota ”häirintään”, ”ahdisteluun” tai ”epäasialliseen käytökseen”. Ne kun ovat sosiaalidemokraattisen soveliaisuuden ja poliittisen korrektiuden vastaisia inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, joista niiden kohteiden katsotaan voivan päättää omavaltaisesti itse. Aivan samalla tavalla vihervasemmistolaiset yleensäkin pyrkivät päättämään viestien lähettäjien puolesta siitä, mitä lähettäjät sanoillaan tai teoillaan tarkoittavat.

”Häirinnästä” avautui aluksi SDP:n kansanedustaja Ville Merinen Yleisradion ohjelmassa, ja Tytti Tuppurainen lausahti asiasta lehdissä.

Erikoista on, että ”häirintää” sanottiin esiintyvän SDP:n sisällä, mutta täysin tavallista se, että asiasta syytettiin miehiä. Tavaksi tullutta oli sekin, että mies moitti miehiä, mikä puolestaan osoitti, että hyvesignalointi ja moraalisen karisman keruu jatkuvat lomallakin.

Opimme tästä sen, että yhteiskunnan tekemisessä intohimottomaksi ei ole poliitikkojen kovasta yrittämisestä huolimatta vielä onnistuttu, sillä seksuaalisia yllykkeitä, kuten ”epäasiallista koskettelua” ja ”vihjailua”, näyttää esiintyvän jopa eduskunnan sisäpuolella.

SDP:n tarkoitus oli tietenkin vain ilmaista syvää huolta kansalaisten keskinäisestä hyvinvoinnista puuttumalla vakavaan ongelmaan, sillä eduskuntahan on yhteiskunta pianoiskoossa. Ville Meriselle tapaus toi julkisuutta, jota hän kaipasi, sillä ”terapeutti-Villenä” tunnettu kansanedustaja on vaalipiirin vaihtaja ja hänen asemansa horjuu, ja ilman provokatorista esiintymistään hän on värittömämpi, huomaamattomampi ja vähäeleisempi kuin tämän blogin kirjoittaja.

Uutisnälkäiset toimittajat löysivät jutun nopeasti tunnistaen kuitenkin samalla demaripuolueen huonon viestintästrategian, joka oli nyt menossa täysin metsään.

Häirintää SDP:n sisällä, ja vielä itse sanovat? – Ei toimi.

Niinpä Helsingin Sanomat tuli apuun ja lavensi orastavan kohun pikaisesti ”koko eduskunnan” ja ”poliittisen kulttuurin” ongelmaksi sekä kirjoitti yleisellä tasolla ”eduskunnan avustajien huonosta kohtelusta”.

Myös Yleisradio himmensi SDP:n sisällä myrskyävän pintaväreilyn nopeasti ”eduskunnan häirintäkohuksi” ja ”useiden puolueiden ongelmaksi”, josta vain SDP:ssä kehdataan avautua.

Tämä järjestelmätasolla ilmenevä valtava systeemiongelma nimeltä ”häirintä” saa siis ilmaisunsa miesten ja naisten keskinäisenä kiistana ja kähmintänä tuossa varmasti heteroseksuaalisessa viitekehyksessä eduskuntatalon sisäpuolella, kaikille tutussa pylvästalossa, joka muistuttaa kaltereista ja normatiivisesta kahleissa olosta.

Ilmiö on kuitenkin paljon laajakantoisempi. Häirintäsyytöksillä kurittaminen on sinänsä mitä vakavinta häirintää, eli asia on vice versa.

 

Mistä oikeasti on kyse? 

Asian varsinainen kristalloituma on seuraava. Ei pidä suinkaan paikkaansa, että seksuaalinen ahdasmielisyys olisi kapitalismin, oikeiston, konservatiivien tai porvariston suojavalli ja väline työväenluokan orjuuttamisen puolesta ja vapaamielisyyttä vastaan. Ne muurit ovat ajat sitten murtuneet.

Porvarilliselle ylimystölle on aina ollut täysin samantekevää, mitä orjat puuhaavat keskenään, kunhan he työskentelevät ahkerasti. Myös nykykapitalismin ilmentymä EU pyrkii edistämään talousliberalismin kylkiäisenä arvo- ja sosiaaliliberalismia juuri siksi, että se saa orjuuttamansa ihmiset harjoittamaan seksiä. Ilmiö on sama kuin napolilaisessa sananlaskussa, joka sanoo, että sänky on köyhän ooppera.

Poliittinen porvaristo roomalaisine patriiseineen ja oikeisto amerikkalaisine libertaareineen ovat nimenomaan rohkaisseet taloudellisesti alistettuja ihmisiä seksuaaliseen vapaamielisyyteen pitääkseen heidän ajatuksensa pois alistamisesta. Silloin kansan syvien rivien mielenkiinto kohdistuu muualle kuin talouteen ja politiikkaan, ja kapitalistit voivat riistää ja rikastua rauhassa!

Poikkeuksen oikeistossa on tehnyt vain konservatiivinen kristillisyys ja vulgaarinaturalismi, jotka keskinäisestä kaukaisuudestaan huolimatta ovat moraalijylisseet ankaran heteroseksuaalisen normiston puolesta ja tehneet sen lajinsäilytysstrategisista syistä.

Nyky-yhteiskunnassa puritaanisuutta harjoittaa nimenomaan poliittinen vasemmisto ja sen feministiset woke-aktivistit, jotka pyrkivät esiintymään hyvyyden abbedissoina.

Poliittinen vasemmisto ei siis ole pohjimmiltaan seksuaalisesti vapaamielinen vaan pyrkii kiristämään seksuaalimoraalia, varjelemaan hameenhelmoja, sensuroimaan säädyttöminä pitämiään julkaisuja, kuvamateriaalia ja viihdettä sekä yleensäkin määrittelemään sopivuuden rajoja unohtaen, että seksuaalisuuden omaan olemukseen sisältyy sovinnaisen käytöksen ja arkipäiväisten normien ylittämistä.

Kohun kohteena olevan SDP:n toiminta tarjoaa tästä nyt pienen mutta valaisevan näytön. Feministinen vasemmisto on jälleen osoittanut oman sisäisen ristiriitaisuutensa, joka vallitsee sen julistaman näennäisen vapaamielisyyden ja tosiasiallisen viktoriaanisuuden välillä.

En pysty osoittamaan yhtäkään vasemmistolaista ajatteluperinnettä, joka ei olisi ennen pitkää ajautunut vapaan rakkauden julistuksista ankaraan seksuaalikäytöksen kontrollointiin ja nautintojen kieltämiseen, kuten Neuvostoliitossa. Näin on tapahtunut feministiselle liikkeelle, niin sanotulle seksuaaliselle vallankumoukselle ja kulttuurikapinallisille, jotka toisten kahleita katkottuaan ovat korvanneet ne omillaan.

Siveellisyyden partiointi näkyy nykyisin ”turvallisen tilan” julistuksina, jotka pelottavat, vaarantavat totuuden tavoittelun yliopistoissa ja johtavat siihen, että ihmiset eivät uskalla koskettaa toisiaan edes liberaaleiksi itseään mainostavissa homobaareissa. Myös urheilumaailmassa pyörii jatkuvasti jokin feministien kampanjoima häirintäkohu.

 

”Häirinnän” moni-ilmeisyys

Se, jonka koetaan häiritsevän, käyttää yhteiskunnallista valtaa, sillä hän hallitsee poikkeustilaa osoittaen suvereenia kykyä poiketa normeista. Siksi ei ole yllättävää, että häirintä koetaan ongelmaksi eduskunnasssa.

Toimittajien, jotka pitävät ”epäasiallisena käytöksenä” esimerkiksi paljon moitittua ”huutamista”, kannattaa mennä tarkistamaan epäasiallisen käytöksen määritelmä vaikkapa Britannian, Italian tai jonkin muun sivistysmaan parlamentista.

Koko eduskunta on yhteiskunnallisten konfliktien tihentymispiste, sillä lainsäädäntötoiminta koostuu vallankäytöstä ja edustaa pakkovallan muotoa. Niinpä ei ole kovinkaan ihmeellistä, että kansanedustajat ja heidän avustajansa saattavat joutua kokemaan erilaisia häirinnän muotoja.

Minua häiritsee tavattomasti se, että kansanedustajat kehtaavat häiritä minua sekä velvoittaa ja rajoittaa toimiani kaikilla niillä tavoilla, joilla se tekee.

Olen jatkuvan häirinnän kohde kansanedustajien taholta. He häiritsevät kansalaisia muun muassa leikkauksilla, verojen korotuksilla ja käsky-, kielto- sekä lupanormeilla, joilla kajotaan ihmisten käyttäytymiseen ja läpivalaistaan elämäämme: pyritään päättämään esimerkiksi sanankäytöstämme ja seksuaalikäytöksestämme. 

Kehtaavatpa puuttua jopa tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen, mikä kertonee siitä, että he eivät voi mitään loogiselle ajattelulle, paitsi polkemalla itseään oppineempien kulkusia (aiheesta täällä ja täällä). 

Eduskunnassa toimivien kansan palvelijoiden keskinäinen perseestä puristelu on pikkujuttu verrattuna siihen puristeluun, jolla poliitikot puristelevat mehuja kansalaisista. 

Edustuksellisen demokratian ja poliittisen ohjauksen idea on pahasti vinoutunut, sillä se perustuu vääristyneeseen näkemykseen, että kansanedustajilla olisi jonkinlainen etuoikeus hallita toisia ihmisiä laeiksi muovatuilla mielipiteillään, pakkovallalla ja pakkotoimilla.

Kansanvallan oma idea on käänteinen ja vaatisi päinvastaisia toimia: kansalaisten pitäisi kontrolloida kansanedustajia, eikä valittujen pitäisi kurmottaa valitsijoitaan. 

Poliittisesti johdettu häirintä ja ohjailu ovat leviämässä myös liike-elämään tiedostavaisten woke-aktivistien toimesta. Esimerkiksi kauppaketju Lidl ilmoitti korottavansa muovikassien hinnan 59 senttiin tavoitteenaan ohjata asiakkaiden kulutustottumuksia ja vähentää muovikassien käyttöä. – Siis mitä? Kauppias yrittää päättää, mitä asiakas tarvitsee, haluaa ostaa ja kuinka toimii.

Pöhvelimpienkin töyhtöpäiden pitäisi ymmärtää, että asiakkaiden tarpeista ja kulutustottumuksista pitää asiakkaiden itsensä voida päättää. Muovikassivihassa on kyseessä sama vihreä kiilusilmäisyys, jolla halutaan myös liharuoat pois ihmisten ruokapöydistä.

Palataanpa pylvästaloon ja pohditaan politiikan asiakkaiden asemaa.

Eduskunta hyväksyi viime vuoden lopulla lain eduskunnan turvatoimien kiristämisestä. Jatkossa eduskunnan turvahenkilöt voivat kantaa esimerkiksi etälamautinta, ja kansanedustajien tukena ja turvana saapastelevat ”henkilösuojaajat” voivat saada luvan kantaa asetta. Häiritseväksi koettu kansalainen voidaan jatkossa siis myös ampua eduskunnan turvatoimialueella tai eduskuntatalon sisällä! Ei häiritse kansalaisia?

Mitä pelättävää sellaisilla poliitikoilla voi olla, jotka toimivat reilusti? Ja ovatko sellaiset poliitikot reiluja, joilla on paljon jotakin pelättävää?

Erään kansanedustajan katsottiin aiheuttaneen jokin aika sitten vaaraa ympäristölleen laukaistessaan käsiaseen eduskuntatalon lähiympäristössä, tullessaan muina miehinä baarista kuin villin lännen saluunasta.

Eduskunnan ja siellä vaikuttavien puolueiden viestintästrategia ei ole mennyt ihan nappiin tässä uhkakuvista ja peloista tärisevässä turvallisuusdiskurssissa, jossa operoidaan jatkuvasti ihmisten vapauksia kaventavilla uhkien ja vaarojen oletuksilla.

---

Päivitys 23.1.2026:  Iltapäivälehtien aina anteliaat tiedot paljastivat, että ”häirinnästä” epäiltyinä ovat SDP:n kaksi vähäsen oikeistolaiselta vivahtavaa äijäkansanedustajaa, vaasalainen ay-jyrä Kim Berg ja painija Marko Asell, joka oli erehtynyt tiedustelemaan ”häirintäyhdyshenkilöksi” nimettynä joltakin naiselta vitsin vuoksi, haluaisiko hän tulla häirityksi. Epäiltynä on myös julkisesti homo kansanedustaja Jani Kokko, joka oli lipsauttanut erään avustajansa kuuluvan seksuaalivähemmistöön. So what?

Demarikohu viestittää, että miehet laitetaan SDP:ssä jalkapuuhun, jolloin puolueen mieskato jatkuu. Tuloksena oli järkyttävä määrä miesten anteeksipyyntöjä, kyyristelyä ja nöyristelyä, vaikka anteeksi pyytelyn aihetta olisi katalan kohun käynnistäneillä feministeillä itsellään. Feministit ovat luoneet tähän maahan pelon kulttuurin, jossa naisen kanssa samaan huoneeseen uskaltaa mennä vain pakottavassa työasiassa, hätätilanteessa ja kahden esteettömän todistajan läsnäollessa. Muuten saa osakseen varmasti epäasiallisia ja häiritseviä ahdistelusyytöksiä.

Mitä opimme tästä? Myöskään SDP:stä ei ole valtionhoitajapuolueeksi. Kokoomus ja persut kynivät köyhät ja keskiluokan, ja vasemmisto länkyttää lillukanvarsista sekä jatkaa ilmastopoliittista vihersosialismia ja maahanmuuttoparaatia, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Järjellä ei ole puoluetta.

Päivitys 28.1.2026: Suomen Tietotoimisto teki samanlaisen virheen kuin antaessaan aikoinaan täysin vääristelevän kuvan kirjastani Totuus kiihottaa. Nyt STT väitti uutisessaan, että Tytti Tuppurainen olisi käyttäytynyt eduskunnassa jotenkin ”epäasiallisesti”, vaikka näyttö oli päinvastaista, kun sekä puolueensa että yleisöt saattoivat havaita mahdollisten väärinkäytösten oikaisemisen saaneen alkunsa Tuppuraisen aloitteesta.

Kohun ainoaksi järjelliseksi syyksi paljastui poliitikkojen kyynärpäätaktikointi, SDP:n sisäinen ruusujen sota ja medioiden tarve kohottaa omaa uskottavuuttaan mukapuolueettomana vallan vahtikoirana sekä halu nostattaa julkisuuden pintakuohuja lavastamalla huomionkipeän kähmintäjutun.

Mikäli puolue tai joku siellä tietoisesti tavoitteli julkisuutta tyhjällä ja tekaistulla kohulla, kyse oli niin sanotusta tökerön vaikuttamisen strategiasta.

Sen tunnusmerkkinä on solmia jalkaan henkiset pellekengät ja lavastaa itsestä uhri tai sankari sekä ponnahtaa esiin vieteriukon tavoin hihkaisemaan, että ”hei mekin ollaan täällä” pyörittelemässä samaa vanhaa levyä tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja syrjimättömydestä, vaikka kaikkien mielestä ne ihanteet ovat jo saavutetut ja jos eivät ole, se kuuluu elämään, eikä asialla ole kenellekään väliä.

 

Aiheesta aiemmin

Pelkoa ja inhoa eduskunnan edustalla (2008)

Woke-aktivismin kylmä tuuli – missi missattiin pöyristymisturbulenssissa

Feministinen liike on perinteisesti moittinut missikilpailuja naisten esineellistämisestä ja kauneuskäsitysten kaavamaisuudesta, jonka vuoksi niissä ei ole liioin ajateltu kehopositiivisesti.

Miss Suomi joka tapauksessa valitaan äänestyksen tuloksena, ja osallistujat ovat samalla viivalla, joten siinä mielessä kilpailu on demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hedelmä.

Nyt kuitenkin tapahtuman järjestäjiltä meni ”kuppi nurin”, kun Miss Suomeksi valittu kosovolaistaustainen Sarah Dzafce oli mennyt esiintymään Jodel-viestipalvelun valokuvassa (joidenkin mielestä) sopimattomalla tavalla, jota luonnehdittiin ”rasistiseksi” ja ”sinofobiseksi”. Missi oli vetänyt valokuvassa silmänsä vinoon, ja ystävänsä oli julkaissut kuvan sen enempää ajattelematta verkossa.

Woke-aktivistien kylmä tuuli pyyhkäisi hetkessä yli sosiaalisen median, lehdistön ja television pääuutislähetysten, ja pian missiltä oli riistetty hänen tiaransa ja tittelinsä, ja kumpainenkin oli luovutettu ”parhaan hävinneen” eli ensimmäisen niin sanotun perintöprinsessan haltuun.

Näin tuli ikään kuin tahattomasti vahvistettua missikisafinaalien viiltävä vaatimus: lopussa voittajan täytyy itkeä ja perintöprinsessojen hymyillä, horjahdellen ja vaivautuneesti ehkä, mutta kuitenkin.

Medioiden mukaan Miss Suomi nyt noin vain ”menetti” kruununsa. Siis ihan ilman, että kukaan teki mitään.

Hullunkurista asiassa on, että rasismisyytöksellä kauneuskuningattaren roolista syöstiin sukujuuriltaan maahanmuuttajataustainen Miss Suomi, ihminen poltettiin tunteiden roviolla, ja kruunu luovutettiin tyypitellysti suomalaisen blondin haltuun.

Voi elämän käsi noita mielensä pahoittajien makutuomioita ja neronleimauksia!

 

Mediat tekaisivat mainekohun tyhjästä 

Tapaus sinänsä ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta sellaiseksi sen teki valtavirtamedian suurentelu.

Tiedostavaisten mankelin läpi jyrätty ex-missi tilitti asiaa Iltalehdessä näin:

”Olin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja minulla oli silloin voimakas päänsärky ja kipua silmässä. Nojasin pöytään, hieroin ohimoita ja venytin silmiä, koska se helpotti painetta.”

Missin mukaan hänen ystävänsä oli pitänyt ilmettä hassuna ja halunnut ottaa kuvan. Ja:

”Hymyilin kameraan ja hän kirjoitti siihen oman tekstinsä. Se teksti ei ole minun kirjoittama eikä liity millään tavalla mun tarkoitukseen. Kuva oli tarkoitettu vain läheisille kavereille, ei jaettavaksi laajemmalle.”

Mitään suurta viisautta kyseiseen bimboiluun ei tietenkään sisälly, mutta vielä vähemmän sitä voi löytää asiasta pahastuneiden reaktioista.

Keskiajan tiedostavaiset polttivat pahasilmäiset naiset roviolla.

Sellaista mieltä, jota kyseisenlainen ilveily voi loukata, ei voi mitenkään parantaa.

Samaa voi sanoa niistä ”kriisiviestinnän asiantuntijoina” esiintyvistä moraalipastoreista, jotka arvioivat asiaa pragmaattisesti maineenhallinnan, hyödyllisyyden ja haitallisuuden viitekehyksessä – eivät oikeudenmukaisuuden kannalta.

Taas kerran annettiin vastaanottajapäädyn määrätä viestin lähettäjän tarkoittamista merkityksistä. Tyhmimmänkin ”kehonkielen asiantuntijan” pitäisi ymmärtää, että vastaanottajien vulgaareista tulkintavapauksista huolimatta ei ole vastaanottajien eikä viestin välittäjien tehtävä päättää siitä, mitä viestin tai eleen lähettäjä tarkoittaa. Viestin merkityksestä päättää sen tuottaja, joten tarkoitusperiä kannattaisi kysellä sieltä. Symbolisesta interaktionismista (eräs vuorovaikutusteoria) tohtoriksi väitelleenä voin sanoa, että tämä on kaiken viestinnän idea.

Yleisradion juttuun ”kriisiviestinnän asiantuntijaksi” haalitun Harri Saukkomaan päähän ei ole ilmeisesti putkahtanut, kuinka vaarallista on sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta se, että ihmisten asemia ja maineita tuhotaan ideologista alkuperää olevilla lyttäyksillä ja painostuksella.

Ne ovat jokapäiväistytyään muodostuneet uhkiksi kaikille ihmisille ja johtavat ennen pitkää kansalaiset sellaiseen työelämän mielipidevankeuteen, jossa jokainen pakotetaan olemaan sanomatta ja tekemättä mitään vähänkään jonkun toisen mielestä epäsoveliasta.

Rasismisyytöksistä on tullut tai tehty tarkoitushakuisen kiusaamisen muoto, ja siihen myös kohun nostaneet mediat ja niiden taustalla strippaavat maineenhallinnan eli ammattimaisen valehtelun konsulttitoimistot ilmeisesti tähtäävät. 

On hyvä muistaa, että maine koostuu siitä, mitä toiset ihmiset olettavat sinusta, kun taas luonne ja muut olemuspiirteet määrittävät sen, mitä todella olet. 

Muutamat tosikot ovat väittäneet, että ilveily ei kuulu nyky-yhteiskuntaan. Siitä, mikä kuuluu yhteiskuntaan, ei varmasti pidä kenenkään akateemisen jumalattaren päättää.

Näenkin asian täysin toisin päin kuin nuo hopeinen sädekehä päänsä päällä itseään hyvesignaloivat ja viestejä punaliputtavat moraalinvartijat, jotka omalla ahdasmielisyydellään saattavat itsensä outoon valoon.

Eettis-paatoksellinen moraalijylinä, jonka mukaan ”emme hyväksy minkäänlaista epäasiallista käytöstä, häirintää emmekä rasismia”, on mielivaltaisella tavalla arvaamatonta. Minkäänlaisen häirinnän totaalikielto tekee mahdottomaksi muun muassa tieteellisen työn ja seksuaalisen käyttäytymisen, sillä kaikki toisten ihmisten lähestyminen edellyttää jonkinlaista häirintää. Niitä pitäisi suvaita vähintäänkin ansaitakseen oikeutuksen itse samaan, tai muutoin vapauden sfääri käy olennaisesti kapoisemmaksi.

 

Huumoritoleranssi osoittaisi yhteiskunnallista luottamusta

Yhteiskunta on monella tavoin sairas ja kipuileva juuri siksi, että woke-aktivistinen liikehdintä on omalla hyökkäävyydellään sulattanut pois huumorin, luottamuksen ja kyvyn ymmärtää kognitiivista ja semanttista moniselitteisyyttä ja moniarvoisuutta.

Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee ja auttaa käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Mitä paremmin vitsejä siedetään, sitä terveemmällä pohjalla yhteiselämä on, kun luottamus vallitsee kaikesta huolimatta.

Woke-sakin pahantahtoisuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi huumorilla ei ole enää samaa tervehdyttävää, sovittelevaa ja suhteellisuudentajuisuutta ilmentävää vaikutusta kuin Speden komedian aikoina. Eräs Monty Python -koomikko sanoi yhteiskuntakriittisyyden vaikeutuvan, kun ”political correctness is killing comedy”.

Laajemmin ottaen ”rasismista” länkytteleminen kertoo yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja ylisensitiivisyyden lisääntymisestä.

Kyky sietää huumoria osoittaisi keskinäistä luottamusta ja kertoisi ihmisten suhteellisuudentajun olevan kunnossa. Nyt näin ei enää ole, ja sen merkiksi noin 20–25 prosenttia suomalaisnuorista kärsii mielenterveyden häiriöistä. Tilannetta voi selittää tiedostavaisten lietsoma ilmastoahdistuksen, etnislähtöisen identiteettipolitiikan, differentaatio- ja klusteroitumisvaateiden sekä sukupuolihämmennyksen pumppaaminen alaikäisiin.

Tervejärkiset ihmiset pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan, ikään kuin alla olisi räjähtävä miinakenttä. Rasismisyytös puolestaan on sellainen liukumiina, johon voi astua vahingossa ja tarkoituksetta, aivan niin kuin nyt tuolle Sarah Dzafce -paralle kävi tai tehtiin. Katumuksellaan hän ei tule ilmaisseeksi pelkkää itsehillintää vaan myös perusteetonta alistumista tilanteessa, jossa lehdistö toteaa hänen uransa (siis koko maineensa ja elämänsä) olevan laitettu silppurista läpi.

Minun käy sääliksi maahanmuuttajataustaista ihmistä, joka saa osakseen piilovihamielisen rasistisen kohtelun, jota harjoitetaan kierosti ja aitoa orwellilaista dialektiikkaa harjoittaen rasismisyytösten varjolla!

 

Kauneudesta kauhuun, sananvapaus silppuriin 

Kyseinen case on tietenkin vain irrallinen tapaus ja jäävuoren huippu, mutta sen yleisviesti yhteiskunnastamme on selkeä, niin kuin Miss Suomen tiara on kristallinkirkasta muovia.

Rasismisyytöksistä itsestään on tullut mielivallan välineitä. Rasismisyytöksillä kajotaan ihmisten mielipiteidenvapauteen ja ilmaisunvapauteen, eli yleiseen sananvapauteen.

Sananvapauden kahleet eivät kalise äänekkäimmin oikeuslaitoksessa muodollisina syytteinä ja tuomioina. Vaikuttavimmillaan sananvapauden kahliminen on kansalaisyhteiskunnassa työelämän mielipidevankeutena, jonka vuoksi monikaan ei uskalla enää edustaa näkemyksiään vapaasti ja totuudenmukaisesti joutumatta pelkäämään sosiaalisia rangaistuksia.

Se merkitsee persoonan kieltämistä ja luovuuden kuoliota. Enää ei lennetä avoimella ohjaamolla, ja poliittinen elämä sekä mielipiteiden ilmaiseminen ajautuvat vaaraan ja vikakurssille.

Vaikuttavinta onkin juuri epäsuora ja nonformaalinen ilmaisunvapauden kontrollointi, henkinen ilmatilanvalvonta ja kansantuomioistuimissa harjoitettava sanktiointi, sillä se vetää maton alta myös yliopistoissa, joista on tullut woke-aktivistien pääasiallisia esiintymislavoja. Moralistit palkitaan valvontakomission läpäisseistä artikkeleistaan, ja älyllisesti itsenäiset filosofit karkotetaan palavilla seipäillä pois.

Suun pesu saippualla saa herrasmiehet huonovointisiksi. Kyydissä myös J. D. Vance. © Hergé. Kuvalainaus tutkimus- ja opetustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Sellainen tila, jossa ei voi tai saa ajatuksiaan vapaasti ja pelotta esittää, ei ole turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Totuus vetäytyy helposti seinänrakoihin, kun ihmisiä aletaan pamputtaa ja kiristää asemien ja ansioiden menetyksillä. Myös oheisen kuvan piirtänyttä sarjakuvataiteilija Hergéä pyrittiin sensuroimaan poliittisen korrektiuden verukkeilla.

Sellainen on aitoa DDR:läistä sakinhivutusta mutta ei mitenkään yllättävää, sillä woke-aktivistit ja radikaalifeministit ovat äärivasemmistolaisen sosialistisen ajatteluperinteen jälkeläisiä. Pahinta on, että heitä on kasautunut suurin määrin työyhteisöjen HR-osastoihin ja rekrytointiyksiköihin, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille.

Huomiota herättävää Miss Suomen kurjassa kohtalossa on, että häntä ei ollut tuomittu oikeudessa mistään rikoksesta. Noin vain vietiin kruunu, ja maine pyyhkäistiin ojaan median säestyksellä. Kyseinen menettely saattaa olla lain vastainen, koska Dzafce ei ole työsuhteessa ”missiorganisaatioksi” itseään nimittävään tahoon eikä työnantajan privilegio-oikeuden alainen, ja ko. ”missiorganisaatio” itse sanoitti häväistyskertomuksen medialle.

Vertailun vuoksi, vihreiden kansanedustajan Fatim Diarran sallittiin vailla seurauksia haukkua maaseudun asukkaita ja lausahtaa, että ”ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti”. Jopa demarien puoluelehti älähti asiasta, ja eräs ay-pomo totesi Demokraatissa, että ”jos persu sanoisi maahanmuuttajien elämästä kuten Fatim Diarra maaseudulla asuvista, seurauksena olisi syyte rasismista”.

Kyseinen puolueellisuus osoittaa moralistisen turbulenssin kaksinaamaisuutta ja ideologista kallistumaa. Sangen ristiriitaista on myös se, että monietnisyyden ja monikulttuuri-ideologian varjolla maahamme tuodaan aineksia, jotka levittävät liberaalin ja valistusfilosofisen kulttuurimme vastaista ideologiaa, eikä asiaan puutu juuri kukaan.

 

Woke-aktivistien mainetuhot vaarantavat perusoikeudet

Missimokat ja tissiasiat ovat tietenkin lehdistön leipää, sillä täytyyhän toimittajienkin elää. Mutta myös maineterrorilla pitäisi olla rajansa.

Etsimättä mieleen tulevat läpän heittoon takertunut hihamerkkikohu ja täydestä todesta otettu alpakkatapaus. Ne olivat sosiaalisesta mediasta valtavirran uutismedioihin tekaistuja skandaaleita ja sulivat pois sitä mukaa kun toimittajat huomasivat tulleensa vedätetyiksi.

Tämänpäiväisiin woke-uutisiin sisältyi myös eräs mehevyytensä menettänyt juttu, jonka viimeinen myyntipäivä on ohi. Vuoden 2024 euroviisuvoittaja oli päättänyt palauttaa palkintonsa – tueksi palestiinalaisille ja protestiksi Israelin hyväksymisestä Eurovision laulukilpailuihin.

Myös tämä raihnainen parahdus ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan osoittaa nuoren sukupolven manikealaisuutta ja taipumusta nähdä maailma mustavalkoisin lasein, vaikka sateenkaaren värejä muutoin liputetaankin ja asiassa itsessään on harmaan sävyjä.

Asenteen jyrkkyys osoittaa ymmärtämättömyyttä kokonaistilannetta kohtaan. Juutalaiskansan raivokas kostosodankäynti kumpuaa syvältä venäläisen pogromin ja natsivainojen aikaisista kansanmurhista ja on siksi jokseenkin ymmärrettävää, vaikkakin kohtuuttomaksi paisunutta.

Toiseksi on hyvä huomata, että Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuessaan kaikenlaiset kisaboikotit osuvat väärään maaliin, sillä Israelissakin paikallisella yleisradiolla on lehdistönvapaus, eli vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta. Sotaa Palestiinan alueella on käynyt Israelin hallitus – ei paikallinen yleisradio, joka järjestää euroviisuja.

Venäjän yleisradioyhtiö puolestaan on suljettu pois EBUn euroviisuista siksi, että se ei enää nauti lehdistönvapautta vaan on Putinin kahleissa.

Kriittisen medialukijan on syytä muistaa, että woke-aktivistien tanssi medioiden pöydillä tapahtuu samoissa lavasteissa kuin kaikenlaiset luennoilta potkimiset tapauksessa, jossa joku oli epäillyt, voiko miehellä olla kuukautiset.

Kannatan kuin sattumalta useita perinteisen vasemmiston hellimiä periaatteita, kuten maksutonta koulutusta, puoli-ilmaista terveydenhoitoa ja hyvää sosiaaliturvaa Suomen kansalaisille, mutta identiteettipoliittinen nurkkakuntaisuus ja ilmastosissien kiilusilmäisyys ovat sulattaneet ajatteluperinteestä pois sen kriittisyyden ja itsekriittisyyden, josta vasemmistolaiset aiemmin kehuivat itseään.

Hereillä ja valveilla oloa korostavat woke-aktivistit eivät ilmeisesti ole kyenneet ymmärtämään edes sitä, kuinka heidän oma poissulkemisen politiikkansa tuottaa ulkopuolisuutta, jonka vuoksi ”FOMO:sta” (fear of missing out) on tullut läpi sosiaalisen median levinnyt slangisanaston meemi.

Moraalisen karisman keruu ja alarmismi ovat vaarallisia toimintamuotoja. Ne turruttavat, eli jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä”, kukaan ei lotkauta korviaan, kun susi on oikeasti paikalla (aktivistien varjelema eläin sekin).

Poliittisen korrektiuden partiointi haavoittaa kansalaisluottamusta ja perusoikeuksia. Kyseisen toiminnan kautta tuotetaan katkeruutta, lööppejä, mainetuhoja, outsidereita ja julkisia ruumiita.

---

Päivitys 18.12.2025: Poliittisen hybridivaikuttamisen välineeksi missikohu päätyi, kun kiinalaiset alkoivat opettaa Suomelle ihmisoikeusasioita – oma lehmä ojassa tietenkin. Nostamalla sinänsä mitättömästä ilveilystä rasismikohun Suomen valtavirtamediat tulivat osoittaneiksi, että niiden toimittajat eivät ymmärrä informaatiosodankäynnin olemusta.

He ymmärtävät enintään sen, kuinka liata omaa pesää haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”rasismista”, mutta niin tehdessään he liikkuvat ritisevillä jäillä. 

Skandaalijournalismi noudattelee nykyisin kaavaa, jonka totesin mediatutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

1) Ensin joku sanoo tai tekee sosiaalisessa mediassa jotain jonkun mielestä ”sopimatonta”. 

2) Sen jälkeen perussuomalaiset osoittavat, että ”epäsoveliaana” pidetty olikin vain mitä tavallisinta ja pohjimmiltaan mitätöntä performointia. 

3) Sitten woke-aktivistit ja muut ammattipöyristyjät välittävät asian valtavirtamedioiden tietoon.

4) Ratkaiseva teko tapahtuu, kun valtavirtamedioissa toimivat vasemmistosissien apulaiset tekevät asiasta väärin perustein skandaalin kyseenalaistaakseen perussuomalaisten maineen. 

5) Lopulta mediat levittävät kohua tahallaan syyttääkseen perussuomalaisia ”Suomen kansainvälisen maineen turmeltumisesta”, vaikka ”journalistit” itse tekevät mainetuhot tuolle perin ideologiselle ja silmät valheesta vetistäen synnytetylle ”maakuvalle”.

6) Aivan lopuksi ja uuden kohun aluksi keskustellaan televisiossa siitä, miten olla soveliaasti eri mieltä siitä, millä tavalla on soveliasta olla eri mieltä, ja palataan kohtaan 1.

Koomisinta on, että kauneuskuningattarelta lipsahtaneen lapsekkaan vinksahduksen seurausvaikutuksena pääministeri Petteri Orpo (kok.) laukkaa pitkin maailmaa aisakellot helkäten, pyydellen anteeksi ja pyllistellen perussuomalaisille, joiden oletetaan kestävän hulluimmatkin näytökset.

Ei tullut mieleen vaatia anteeksipyyntöjä kaapeleita katkoineilta kiinalaisaluksilta tai uiguurien ihmisoikeuksia polkeneilta kiinalaisilta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Petteri Orpo ja muut poliitikot vaativat medioita pyytelemään anteeksi sitä, että toimittajat rakensivat tyhjästä kansainväliset mittasuhteet saavuttaneen kohun.

Nähdäkseni syväpöyristyminen on joka tapauksessa pelkästään mediatason ilmiö, ja käytännön ihmissuhteissa luottamus edelleen vallitsee kansanryhmien kesken. 

Kolme pointtia kaksoispuheesta

1) Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC jäi kiinni rysän päältä, kun paljastui, että toimittajat olivat muokanneet Donald Trumpin videopuhetta editoimalla hänen suuhunsa klippejä puheen toisesta kohdasta. Huulisynkka kyllä toimi hämäävällä tavalla, mutta vääristelyä ei saanut pois jynssäämällä.

Puolustelu vain pahensi tilannetta, kun muodollisessa vastuussa olevat johtajat irtisanoutuivat. Heidän moraalinsa on ihailtavaa mutta tarjosi julkisuuteen pelkän sähköjäniksen. Yleisön odotettiin hurahtavan hämäykseen, ja oli mahdollista ajatella, että kappas: viattomat ihmiset lähtevät, joten mediahan on selvästi uhri!

BBC yritti kääntää huomiota ”kontrollin heikkouksiin” tarjoamalla selitykseksi, että asiaan olisi pitänyt tarttua aiemmin. Mikään mainituista toimenpiteistä ei yllä ongelman ytimeen.

Ongelma on sama kuin valtavirtaviestimien piirissä yleensäkin: toimittajien kiilusilmäinen woke-aktivismi, jonka kautta he murjovat muun muassa Donald Trumpia epärehellisin keinoin samalla kun he toisesta suupielestään vakuuttelevat oman journalisminsa ehdotonta totuudenmukaisuutta ja luotettavuutta.

He todellakin tuottavat aitoa kaksoispuhetta. Hopeareunus asialla on, sillä enää ei tarvita kallista tekoälyä tuottamaan deep fakeja.

2) Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan sellaisen journalistisen erikoisuuden kuin ”mainosartikkelin”. Siis mainoksen, joka mukamas on artikkeli.

Helsingin keskustaan suunnitteilla olevan pienoisydinvoimalan puolesta esitetty propaganda yritettiin lavastaa lehden journalistiseksi sisällöksi tekstifontin ja layoutin yhtäläisyyksiä myöten. Mainostaja oli Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen.

Mainosartikkelin pääviestiksi hahmottui se, mikä siinä jätettiin sanomatta, eli ydinvoimalan lauhdevesi lähetettäisiin kiertämään asukkaiden lämpöpattereihin, koska on huomattu, että lämpöä ei saada ongittua tarpeeksi merivedestä, kun hiilivoimalat on vihreän idealismin vuoksi lopetettu ja meriveden lämpötalteenottoa varten tarvittava järjestelmä maksaisi lähes puoli miljardia euroa (aiheesta täällä).

Nyt Helen kärvistelee ongelman vuoksi niin, että paikalliset viher-Hitlerit yrittävät riskeerata asukkaiden turvallisuuden ja tehdä kaupungista ydinsukellusveneen.

Näin talojen matalalämpöradiaattorit (suom. lämmityspatterit) saattaisivat muuttua onnettomuuden sattuessa todellisiksi radiaattoreiksi (säteilijöiksi). Tämän todetakseen ei tarvitse olla nimby.

”Mainosartikkelin” hyväksyminen lehteen kertoo Helsingin Sanomien toimituksen myötämielisyydestä pienydinvoimaloille, jotka kokonaistehonsa (noin 500 MW) puolesta vastaavat tosiasiassa suuria ydinvoimaloita.

Lehden verkkosivuilla kyllä kerrottiin kyseessä olevan mainoksen, joten kiitos varoituksesta. Mutta lehti ja energiayhtiö voisivat jatkossa esittää tarkoitusperänsä vähemmän naamioidusti eivätkä yrittää pukea agendaansa journalismia muistuttavaan kaapuun.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan ”[m]ainos on voitava tunnistaa mainokseksi siihen tarkemmin tutustumatta. Tunnistettavuus vaarantuu helposti esimerkiksi silloin, jos mainos on laadittu artikkelin muotoon.”

Tosin tälläkin tapauksella on hopeareuna: kun lehden tarkoitusperä on alleviivattu mainosartikkeliksi, tendenssiä ei tarvitse yrittää sulauttaa lehden juttuainekseen henkilöhaastattelujen, uutisten tai reportaasien muodossa.

”Kaupallisen yhteistyön” voi vielä ymmärtää sosiaalisen median somefeimeiltä, jotka eivät edes yritä esiintyä journalisteina ja jotka muutenkin ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mutta valtavirran uutismedialta journalismin ja mainosten keskinäinen sotkeminen on selvä virhe.

Hesarin suksi on lipsunut ennenkin, muun muassa silloin kun lehti hyväksyi kanteensa yksityisen tahon antimainoksen erästä presidenttiehdokasta vastaan.

Miten nyt verkossa oleva mainosartikkeli vaikuttaa? Mikäli alueemme suurimman maksullisen paikallislehden lukija on niin dementoitunut, että ei huomaa kyseessä olevan mainoksen (edes erikseen mainittaessa), ei ole huolta viestin perillemenosta. Muut puolestaan huomaavat asian ilman erillistä lukuohjetta tullen siten immuuneiksi indoktrinaatiolle, jolle kaikki medialle antautuminen nykyisin altistaa, kun median sisäistä itsekriittisyyttä ei enää ole. 

3) MTV3:n Huomenta Suomessa väitettiin 11.11.2025, että toimittajat eivät uskalla esittää asioitaan ”kovan mediakritiikin” vuoksi. Haastateltavana oli viestinnän professori Esa Väliverronen, joka haukkui aikoinaan kriittistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020). Kumosin hänen moitteensa tutkimukseni toisen osan Pavlovin koirat (2022) sivuilla 107–109, niin kuin kaiken muunkin höyrypäisyyden.

Toimittajat ja heidän etujärjestönsä ovat vaatineet toistuvasti mediakritiikin vaimentamista ”loukkaavuuteen” ja omiin etuihinsa vedoten. He ovat peränneet itselleen yhdenvertaista sananvapautta laajempia oikeuksia ja narisseet, että uutisoimatta jättäminenkään ei muka rajoita sananvapautta. Tosiasiassa sananvapauteen kuuluu perustuslakimme 12 §:n nojalla paitsi oikeus esittää, myös oikeus vastaanottaa viestejä kaikkien kanavien kautta kenenkään ennakolta estämättä.

Valtavirran viestimet ovat järjestelmällisesti pyrkineet laakeroimaan ja seppelöimään itsensä totuuden äänitorviksi ja maalittamaan kansalaisten esittämät toisenlaiset näkemykset ”valejournalismiksi” peittäen siten vähintäänkin yhteiskunnallisen todellisuuden: sen, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy. 

Kun yleisöt arvostelevat medioita, toimittajien mielestä kyse on maalittamisesta, mutta kun toimittajat itse maalittavat ihmisiä, kyse onkin vain ”taustoittamisesta”.

MTV3:n lähetystyö edustaa suomalaisen median valkopesua Isossa-Britanniassa vallitsevan kuohunnan johdosta. 

Minä näen ongelman toisin päin kuin Väliverronen. Median harjoittama maineterrori on syynä siihen, miksi filosofit ja muut median kriitikot eivät uskalla esittää arvioitaan, kun joutuvat pelkäämään median kostoja. Ilmiöllä on spiraalimainen vaikutus, sillä median mustille listoille joutuneiden huonot kohtalot eivät rohkaise mediakriittisyyteen enää ketään. Sellainen rohkaisee vain pelkäämiseen.

Sananvapauden lisäksi tieteellä on perustuslain 16 §:n 3 momenttiin perustuva tieteen vapaus, joka kattaa yliopistolaitoksen lisäksi yksityiset tutkimuslaitokset ja joka professori Pentti Arajärven mukaan suojaa myös jokaista itsenäistä tieteilijää. Tätä vapautta ei pitäisi kalvaa pois median kylvämillä peloilla, uhkauksilla eikä vääristelyillä, ei myöskään viranomaisten harjoittamalla normatiivisella pamputuksella tai taloudellisella ehdollistamisella tai kiristyksellä, joka liittyy tutkimusten sisältöihin.

Kirjoitan aiheesta vaativan erityistason kirjoissani, joita ei ole tarkoitettu matalamielisille, lukutaidottomille eikä uuninpankkojen töyhtöpäille. Suosittelen viestinnän oppiaineen tutkintovaatimuksiin.

Aiheesta aiemmin

 

 Asiantunteva professoriarvio täällä.

   

Asiantunteva professoriarvio täällä.

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä

Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta 

Maailmanmestari kommentoi naisia humoristisessa podcastissa – Ylen feministit antoivat potkut

Sukupuolten välinen hybridisota on edennyt tilanteeseen, jossa naisten sallitaan potkia miehiä munille ja sanoa mitä tahansa törkeyksiä ja syytöksiä jopa akateemisissa yhteyksissä.

Mutta jos mies antautuu lausahtamaan vähäpätöisimpiäkin kritiikin sanoja naisista viihteellisissä yhteyksissä, feministit osoittavat miehiä kohtaan silmitöntä vihaa ja raivokasta kostoa, joilla he pyrkivät tuhomaan miehen työn, uran, perhesuhteet ja aivan koko elämän.

Tätä on feministien ajama ”tasa-arvo”, toisin sanoen pahasta kallistumasta kärsivää makutuomarointia, ja sellaisen vallan naisille ovat antaneet valtavirtamedia ja naisten asema mediassa.

Kun moninkertainen alppihiihdon maailmancupvoittaja ja maailmanmestari Kalle Palander kommentoi eräitä naisurheilijoita humoristisessa podcastissaan, Ylen naispomot vetivät purut nokkaansa ja katkaisivat Palanderin uran Ylen lähetysten asiantuntijana. Palanderin kulkusten polkemisesta kirjoitti tyytyväisenä muiden muassa Helsingin Sanomat.

On yleisön kannalta vaivaannuttavaa, että kaikenlainen suora ja rehellinen puhe koetetaan karsia pois julkisesta sanasta. On sensuroijien itsensä kannalta noloa, kun he eivät ole kestäneet kritiikkiä.

Lennokkaaseen yksityiseen podcastiin osallistuivat myös pahiksiksi jo aiemmin leimatut Aleksi Valavuori ja Juha Perälä. Aleksi Valavuori muistetaan muun muassa kohusta, jonka hän aiheutti kommenteillaan toimiessaan Espoo Unitedin valmentajana vuonna 2016. Myös hänen työsuhteensa katkaistiin tuolloin, ja kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Juha Perälä puolestaan muistetaan siitä, että hän yhdessä kirjailija Juha Vuorisen kanssa laittoi ”Mikki Hiiri merihädässä” -laulun soimaan Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalle Radio Suomi-popissa tuona samana vuonna. Myös heille Ylen ja JSN:n giljotiini vilahti heti, ja kirjoitin kyseisestä herkkyydestä täällä.

Pitkälti samanlaista oli myös muusikko Kari Peitsamon karkottaminen eräiltä festareilta (aiheesta täällä) ja kirjankustantaja Timo Hännikäisen häätäminen Helsingin kirjamessuilta (aiheesta täällä).

Nämä kaikki ovat näyttöjä vihervasemmistolaisten feministien, cancel-aktivistien ja muiden woke-vouhottajien harjoittamasta maineterrorista. Ikään kuin ihmiset eivät voisi tai saisi esittää mielipiteitään vapaasti joutumatta maksamaan näkemyksistään koko elämänsä hinnalla. Ja ilman, että koko maa ajautuu syvään poliittiseen kriisiin.

Sen sijaan feministien, eläinaktivistien ja muiden vihervasemmistolaisten kulttuurituholaisten sallitaan reuhata ympäri yhteiskuntaa ja levittää perättömiä ja yleistäviä syytöksiään, joiden kohteena on yleensä ei-vasemmistolainen suomalainen ja useimmiten melko ansioitunut mies.

Esimerkiksi yliopistoissa saa esittää mielihyvin vaikkapa pornoa, jos se on feministisen agendan mukaista ja miehiä häväistään tai miehet häpäisevät siinä itseään ja koko sukupuoltaan.

Kun vihreiden kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra sanoi vuonna 2017, että ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti, niin hänen sallittiin jatkaa politiikassa, ja Ilta-Sanomat seppelöi hänet myöhemmin ”taksikuningattareksi”.

Sen sijaan Spede ja hänen kirjoittamansa sketsit tuomitaan ankarasti äärisovinistisiksi ja vakavasti loukkaaviksi Helsingin Sanomissa!

Palanderin ja Ylen yhteistyön esitetään päättyneen ”yhteisymmärryksessä”, joten Palander ei ilmeisesti jää kaipaamaan puheilleen lapsenvahtia.

Myös muussa mediassa kyseinen konflikti on koetettu siloitella niin, ettei potkuja kuvata potkuiksi vaan ”yhteistyön päättymiseksi”. Hänen pestinsä vain ”päättyy” tai hän ”ei jatka Ylellä”. Kyseisestä sensuroimisesta valtavirtamedialla ei ole mitään itsekriittistä sanottavaa, vaikka kyseessä on selvä sananvapauden ja työoikeuksien loukkaus.

Ylen kannalta kiusallista on, että Yle pyrkii rajoittamaan sananvapautta myös lähetysten ulkopuolella siksi, että puhujan näkemykset eivät ”vastaa sitä arvomaailmaa, mitä me Yle Urheilussa edustamme”, kuten tuottaja Kristiina Kekäläinen asian ilmaisi omassa valtiattaren asemassaan.

Onko siis niin, että kukaan Ylessä joskus esiintyvä ihminen ei saisi esittää näkemyksiään Ylen ulkopuolisessa maailmassa vapaasti, vaan hänen pitää toimiakseen Ylellä pysyä valtiollisen viestintäkonsernin ajatusvankilassa ja noudattaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä Ylen ”arvomaailmaa”, eli siellä työskentelevien toimittajien mielipiteitä ja ideologiaa?

Myöskään minä en siis voi esiintyä Ylellä, jos jokaista ihmistä koskee linja, että ”totta kai seuraamme, miten hän toimii muissa yhteyksissä”. Muutoin joutuisin luovuttamaan ajatukseni hermosoluja ja synapseja myöten Yleisradion paimennettavaksi.

Sensaaatiojournalismi kävi tietenkin heti käsiksi Palanderin yksityiselämään ja alkoi levittää juoruja hänen meneillään olevasta avioeroprosessistaan. Se kuuluu cancel-aktivistien taktiikkaan, jotta tuho olisi täydellistä.

Valtavirtamedioiden likasankojournalismi ja sikamaisuus ylittävät monin verroin kansalaisten yksityisissä podcasteissaan, tubetuksissaan ja someviestinnässään esittämät ylilyönnit.

Uhriksi näyttää joutuvan jokainen, joka ei kumarra median, politiikan ja tieteen kultaista vasikkaa: feminismiä ja naisten ikuisia syytöksiä miesten pahuudesta.

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla

Tammikuun uutistyhjiössä, kun eduskunta on lomalla ja kansanedustajat paratiiseissaan, Yleisradiolla ei ole aiheita riitojen kylvämiseksi. Niinpä Ylen TV1 päätti näyttää jo viime keväänä ensiesitetyn dokumentin I am Andrew Tate, josta kirjoitetaan Areenan sivuilla seuraavasti:

”Shokeeraava dokumentti toksisen maskuliinisuuden esikuvan, Andrew Taten, noususta ja tuhosta. Vaarallista viestiä levittävä somevaikuttaja on suosittu nuorten miesten keskuudessa. He uskovat miehen myymään elämäntyyliin ja naisia alistavaan asenteeseen.”

Tosiasiassa sukupuolten välisen sodan lietsominen on ollut pääasiassa uustaistolaisten ja äärivasemmistolaisten feministien tekosia.

Miehiä syyllistävää vaikutusta tehostaakseen Yle julkaisi 9.1.2025 myös verkkojutun, jossa paheksuttiin, että ”naisvihamielinen Andrew Tate villitsee poikia yläkouluissa”. Koska poikien juttupalaute olikin toimittajan tarkoitusperiin verrattuna negatiivista, pian jutun loppuun ilmestyi lisäys:

”Muokattu 9.1.2025 kello 14.31: Artikkelin keskustelun sulkeutumista on aikaistettu moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.”

Ylen sensuurilta loppuivat voimavarat poikien vastalauseiden paljouden vuoksi. Mielestäni feminismiä vastustavat pojat ovat nuorisomme parhaita, ja heistä tulee hyviä miehiä, joilla ovat tunne ja järki kohdallaan.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, että nuoret miehet ovat turhautuneita naisten omahyväisyyteen ja feministien suosimaan woke- ja cancel-aktivismiin, jolla he syyllistävät, pieksevät ja tietenkin myös torjuvat miehiä sekä heidän rakkaudenaloitteitaan tuossa naisten ja miesten välisessä heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Paineen kasvaessa kattilankansi pamahtaa luonnollisesti auki.

Ilmapiirin ovat myrkyttäneet feministit itse nalkutuksellaan ja henkisellä miesten pahoinpitelyllään sekä jatkuvalla ”tasa-arvon” eli etuoikeuksien ja helpotusten peräämisellään.

Siksi on hyvä, että syntyy myös vastareaktioita, joista yhden tarjoaa tunnetun amerikkalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin puheet miesten puolesta. Feminismin ja vasemmistolaisuuden kyllästämä Yle haukkui tietenkin myös hänet tässä jutussaan.

Kun antauduin arvostelemaan Yleisradion ja muutamien muiden medioiden feminististä puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa vuonna 2020, muuan mediatutkijana esiintyvä Pasi Kivioja moitti tutkimustani perusteettomasti Suomen Kuvalehden kolumnissaan sekä syytti minua naisvihamielisyydestä, vaikka olin vain paljastanut median puolueellisuuden näissä asioissa.

Vertailun vuoksi hänen oma alustansa Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 1979 toimittaja Mauno Saaren jutun, jossa puitiin erästä samoihin aikoihin pidettyä feministien järjestäytymiskokousta.

Arvovaltaisena pidetty Suomen Kuvalehti varusti kantensa tuolloin nymfopossun kuvalla, ja jutussa kirjoitettiin, että ”Feministisiat: pahempia kuin sovinistisiat, ja tyhmempiä”!

Näin siis toimittajat itse ovat ajatelleet, mutta tuosta Pasi Kivioja ei ilmeisesti tiedä mitään, sillä hän oli vasta potkuhousuissaan silloin kun minulla oli jo munakarvat.

Tietty omahyväisyys vaivaa medioita myös nykyisin. Siitä on kirjoittanut ja puhunut kanadalainen psykologian professori Keith Stanovich, jonka ajattelua avaa Osmo Tammisalo tässä Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksessaan.

Perussuomalaiset ovat olleet oikeassa vaatiessaan oikaisua Yleisradion poliittiseen kallistumaan ja tavoitellessaan Ylen budjetin ja Yle-veron leikkaamista noin puoleen.

Sen sijaan hallitus on leikannut asumistukea, vaikka parempi säästö olisi saatu aikaan ottamalla Ylen pöhöttyneisyydestä ja laittamalla koko Yle runsaine johtajineen ja päälliköineen (vuonna 2016 yhteensä 257 päällikköä) laihdutuskuurille.

Mitään ei ole Ylen puolueellisuuden korjaamiseksi ja ajatuskurin palauttamiseksi tehty, ja säästöt ovat olleet vähäisiä indeksijäädytyksiä. Hallituksen ainoat hyvät päätökset ovatkin vain omalääkärijärjestelmän palauttaminen, itärajan sulkeminen ja se, että paskahanhia saa jatkossa harventaa.

Toimittajien lannanlevitykseen poliitikot eivät ole uskaltaneet puuttua. Kostojen pelossa.

Woke vahvana hengen ja ruumiin kulttuurissa

Woke oli jälleen vahvana kirjojen Finlandia-kilpailussa, joka on sikäli korruptiivinen taidepalkinto, että sen myöntämisestä päättää Suomen kirjasäätiö, joka valitsee ehdokkaat ja päättää myös tuomarista.

Kirjasäätiö puolestaan edustaa kustantajia. Ymmärrätte varmasti yhtälön. Se kiertyy kehälle, ja käsi kättä pesee. Rahat palkintoihin tulevat suurilta kustantajilta ja opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Kaunokirjallisuuden palkinto myönnettiin jo toistamiseen Kosovon albaanina tunnetulle Pajtim Statovcille, joka on jälleen onnistunut kirjoittamaan sekavan ja väkivaltakokemuksia pursuavan romaanin omasta maahanmuuttajataustastaan.

Romaani nimeltä Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024) on täydellinen, koska siinä piehtaroidaan maailman pahuudessa, väkivaltakokemuksissa, turhautuneisuuden tunnelmissa, vieraantuneisuudessa, Jugoslavian hajoamissotien jälkimainingeissa ja muissa Balkanin suunnalla vallitsevissa kulttuurijäristyksissä.

Asioita käsitellään peittelemättömän elämyksellisesti ja kokemuksellisesti nimenomaan maahanmuuttajataustaisen omasta subjektiivisesta näkökulmasta, joka sattuu olemaan synkkä ja pimeä.

Statovcista on tulossa Sofi Oksasen (maahanmuuttajataustainen hänkin) tapainen palvonnan kohde helmikanojen kulttuuri-iltamiin. Tällä kerralla palkinnon myönsi teatterimaailman nepotismista nautiskeleva kympin tyttö Alma Pöysti. Eikö näillä tunnotonta rahaa jakelevilla kulttuurivasemmistolaisilla ole kerta kaikkiaan mitään itsekritiikkiä?

Pöystiin yhtyy Helsingin Sanomien moraalituomari Vesa Sirén, joka hehkuttaa Statovcin kirjaa lyömällä palleaan kaikkia suomalaisia ihmisiä omalla syyttävällä raivollaan:

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”. Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Sirén kehuu Statovcin ”itsetuhoista häpeää ja kostonhaluista vimmaa” pitäen näitä rasittavia ja raskasmielisiä piirteitä mitä myönteisimpinä tyyliseikkoina, joilla kirjailija onnistuu puolustelemaan maahantunkeutujien vapautta asettua minne tahansa ja vastustamaan kantaväestöjen oikeutta puolustaa itseään ja asemaansa. Helsingin Sanomista saamme lukea, että Statovcin näyttöpaneelina toimivan päähenkilön

[k]oulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.” Myös kosovolainen perhe ja päähenkilön sukunsa parissa kokema väkivalta ja hylkääminen tuottavat ongelmia.

Tämän paranoidin itkuhumanismin varjossa on unohdettu tapa, jolla eräs toinen Kosovon albaani nimeltä Ibrahim Shkupolli murhasi Espoon kauppakeskus Sellossa vuonna 2010 neljä ihmistä ja lisäksi tyttöystävänsä miespuolisen kaverin (aiheesta täällä). Mielistä on pyyhitty myös muut suomalaisiin ja toisiin länsimaalaisiin ihmisiin kohdistetut kylmäveriset murhat ja nuorisomme myrkyttäminen huumeilla ja väkivaltaa ihannoivalla muhamettilaisella kulttuurimullistuksella.

Opetus- ja kulttuuriministeriön manageroiman diversiteetti-ideologian levittämiseen Statovcin kirjat sopivat loistavasti, sillä niissä muslimiterroristinen väkivalta projisoidaan kantaväestöjen viaksi ja ”rasismiksi”, vaikka yhden syyttävän sormen osoittaessa suomalaisiin kolmen muun pitäisi osoittaa kirjailijaan itseensä.

Palkittu ei saa minulta pisteitä siitä, että hän on homo, koska olen homo itsekin, joten kiittäminen pelkästään siitä olisi puolueellista. Punaporvarillinen kulttuuriväki korostanee kirjailijan homoutta siksi, että kaksinkertainen vähemmistöön kuuluminen toimii tehokkaana suojakilpenä kaikkea kriittisyyttä vastaan, ja kirjailija onnistuu neuvomaan suomalaisia, että emme saisi odottaa suopeudestamme, suvaitsevuudestamme ja avustusten jakelemisestamme edes mitään kiitollisuutta. Sekin olisi kverulatorisessa grievance-marmatuksessa ”väärin”.

Kirjailijan jalustana toimii valtavirtamedia, joka rakentaa suosikilleen myönteistä julkisuuskuvaa kansainvälisissä suihkuseurapiireissä. Yle julkaisi jo 2018 Statovcin esikoisromaanin ilmestyttyä henkilöjutun, jossa tanssittiin New Yorkin ravintoloiden katoilla. Kun kyseinen ilmaismainostus vuotaa yli äyräiden, se ei luo kirjailijalle paineita. Samppanjasosialistien maljojen loiskuessa menee läpi mikä tahansa.

Monikulttuuri-ideologiaa uudelle nuorisolle

Nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa Skutsi kolme suomalaisnuorta menevät metsään Nasim-nimisen iranilaisen kanssa saaden oppia muun muassa maahanmuuttajataustaisen uskonnosta, joten eipä ihme, että toimittaja Maria Veitolan valinta osui juuri tähän Päivi Lukkarilan kirjoittamaan omakustanteeseen.

Kiitospuheessaan suomea vieraana kielenä opettava Lukkarinen pyrki oikeuttamaan maahanmuuttoa haukkumalla kriittisiä ihmisiä ”ääliöiksi” ja ”vihan lietsojiksi” sekä julistamalla muun muassa näin:

Kirjailijan töiden lisäksi saan työskennellä maailman parhaiden ihmisten kanssa. He ovat tulleet maahamme eri syistä. Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta. [...] Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Epäilen kuitenkin, miten tällainen paasaava asennemuokkaus, syyllistävä mielipiteiden manipuloiminen ja paatoksellinen propaganda toimivat siinä todellisuudessa, jossa kärsitään koulukurittomuudesta, oppimisvaikeuksista, lähiölevottomuuksista ja yleisistä kulttuurikitkoista, jotka lisäävät julkisia menoja ja vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta meillä täällä Suomessa.

Kirjailijan kokemat kulttuuriväristykset eivät riitä kumoamaan sosiaaliturvalaskurien osoittamaa negatiivista saldoa. Niinpä humanismin korkeaveisuissa onkin usein kyse vain yhteiskunnallisia tosiasioita tuntemattomien idealistien piittaamattomasta itsekkyydestä, omahyväisyydestä ja moraalikarisman tavoittelusta, jolla suomalaista vähemmistökulttuuriamme romutetaan samalla, kun valtiontalouttamme kytketään osaksi kansainvälisiä sitoumuksia, kehitysapuvaateita ja ilmastopoliittista anekauppaa.

Murhellisinta on maahanmuuttoon liittyvä väestönvaihto, joka ei ole salaliittoteoria vaan vääjäämätön tilastofakta, joka johtaa kansakuntamme perikatoon, jos mitään ei tehdä.

Tässä kulttuurisodassa Päivi Lukkarilan objektivoima ja kehuskelema implisiittinen vastaanottaja ”lukeva ihminen” on kiikkustuolissa eläkepäiviään viettävä sivistyksen airut, joka lammasmaisesti ottaa vastaan monikulttuurisuutta ihannoivan, omakulttuurisuudesta syyllistävän ja ylhäältä päin annetun maisteriviisauden.

Tosiasiassa kyseessä on vain käänteisen ja kulttuurisen uuskolonialismin muoto, jota manageroidaan yhtä peittelemättömän laajasti (ja sen vuoksi huomaamattomasti) kuin väitettä, että meidän kaikkien pitäisi hyväksyä perimmältään samanlainen arvojen ja merkitysten maailma, jossa vallitsee yksimielisyys tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olemuksesta, ja filosofiset kysymykset tainnutetaan unholaan järjestöretorisella tai hallintodiskursiivisella pakottamisella.

Varoittavana esimerkkinä olkoon nyt vaikka se, että tasa-arvo loukkaa ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tai se, että arvojen ollessa tasan ei ole arvoja ollenkaan, koska arvojen tunnistaminen edellyttää niiden tunnustamista arvoiltaan erilaisiksi. Tasa-arvo puolestaan merkitsee yksiarvoisuutta, joka on totalitarismin muoto. Jo arvon käsite on analyyttis-apriorisilta käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan hierarkkinen, aivan kuten kuvaamansa asiatkin.

Filosofisen analyysin jäljiltä tiedostavaisten leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Kenenkään ei pitäisi antautua ajattelemaan, että Finlandia-palkinto olisi suomalainen kulttuuri-instituutio. Todellisuudessa se on markkinointi-ilmiö, joka tuo saajalleen kasan riihikuivaa rahaa.

Jotta myös käännösoikeudet saataisiin kaupattua ulkomaille, on palkintokirjojen viitekehyksen oltava kansainvälinen ja monikulttuuri-ideologinen. Tämä merkitsee, että Finlandia-palkinnolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa, vaan kyseessä on yksi internatsismin eksponentti.

Erinomaiset julkaisut vedetään myynnistä kustantajien omasta toimesta ”poliittisesti epäkorrekteiksi” julistettuina, vaikka juuri ne vedettäisiin myyntipöydiltä ostajien toimesta. Mitättömät julkaisut puolestaan työnnetään pakolla pois myynnistä kärräämällä niitä rekkalavoittain Prismojen ja Cittarien ovenpieliin, kun myös jakelu- ja viestintäporras sekä mainostoimistojen lumihiutaleet ovat levitystyössä mukana.

Klassikoita ei kaupallisesti marinoiduista teoksista tule koskaan. Niistä tulee markettikirjoja, jotka päätyvät alelaareihin jo keväällä. 

Ruumiin kulttuuri

Kirjamessuihin on nykyisin tapana yhdistää ruokamessut. 

Yleisradion TV-uutiset truuttasivat eilisessä uutislähetyksessä ajankohtaisraportin koskien jokin aika sitten julkaistua valtakunnallista ravitsemussuositusta, vaikka itse uutinen on jo kolme viikkoa vanha.

Viranomaissuosituksen mukaan meidän tulisi syödä enintään 50 grammaa lihaa päivässä. Kasviksia taivutellaan pureksimaan 800 grammaa päivittäin, mikä ainakin minun tapauksessani puklaa ulos kurkusta.

Sääntösuomea edustava lihaviha lienee lähtöisin vihervasemmistolaisten feministien taholta, koska sen tavoitteena on vetää pöydästä tyypillinen miehen ruoka ja korvata se tyypillisellä naisen ruoalla.

Miksi sitten liharuoka olisi nimenomaan miehen ruokaa ja kasvisruoka naisen ruokaa? Sen voi lukea julkaisusta itsestään, jonka mukaan miehet syövät kaksinkertaisen määrän lihaa naisiin verrattuna.

Viranomaisohjeen julkaisseesta Valtion ravitsemusneuvostosta 15/19 ovat naisia, ja suositusten työryhmästä peräti 10/11 ovat naisia, joten työryhmän kokoonpano on räikeästi tasa-arvolain vastainen.

Eipä ihme, että sellerit pursuavat korvista ja retiisit roikkuvat nyt suupielistä miesten kommenteissa.

Ei ole pitkä aika, kun Helsingin vihreät saivat kouluihin yhden pakollisen kasviskiusauspäivän. Se on ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa junk foodilla McDonald’sissa.

Poliittisesti kyse ei ole myöskään mistään eläinten oikeuksista. Sama puolue, joka keuhkoaa eläinten puolesta, puolustaa erään uskontokunnan oikeutta nauttia lihaa, kunhan se on julmasti teurastettua.

Voin vain kuvitella, miten vasikat ilahtuvat tiedosta päätyä oikeaoppisen rituaaliteurastuksen kautta uskonnollisen toteemiaterian materiaaliksi. 

Kulttuurin ruumis

Jossakin Italian tai Ranskan tapaisessa maassa, jossa ymmärretään hyvän ruoan päälle, valtion ravitsemussuositukset pantaisiin suoraan roskiin, mutta viranomaisvallalle kuuliaisessa Suomessa ne otetaan todesta.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja THL:n Kestävää terveyttä ruoasta -julkaisu olisi mielestäni ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, koska siinä edustetaan vihreää feminismiä niin tyylipuhtaan pakottavalla tavalla, että sen ylitse ei voi päästä.

Nuorisokieltä edustava sana ”pakottavuus” realisoituu konkreettisesti, kun ihmisten integriteettiä loukataan pyrkimällä määrittelemään, mitä ihmiset saavat ottaa gastronomisesti haltuun kehonsa rakennusaineeksi.

Mediassa on korostettu ravitsemussuositusten ”tieteellisyyttä”, vaikka kaikki tietävät, että tutkimusten tulokset voidaan manipuloida näyttämään miltä tahansa käyttämällä erilaisia painotuksia. Filosofinen merkitysanalyysi unohdetaan.

Ruokailusuosituksessa toteutuvat viranomaisvallan halu käyttää valtaa kolonialisoimalla ihmisen kehoja ja tunkeutumalla yksilöllisyyden alueelle sekä pyrkimys alistaa kansalaisia kontrolloimalla ihmisten elämälle välttämättömien ravintoaineiden kulkua, saatavuutta ja hintaa. Ruokahalu kiistetään.

Ravinto on osa ihmisen identiteettiä, sillä me koostumme ravinnosta.

Ruokapöytien antimista ei kuulu päättää vihreiden puoluekokouksissa eikä Heidien ja Marioiden kiitäessä lentotomaatti- ja salaatinlehtikuormien päällä Brysselin ja Helsingin välillä.

Pahinta on, että elintarviketeollisuus on lähtenyt omaksi tappiokseen myötäilemään viranomaisten suosituksia. MTV3:n Kymmenen uutiset haastatteli 29.11.2024 muutamia elintarviketeollisuuden markkinointipuolta edustavia naisia, jotka ilmoittivat teollisuuden mukautuvan viranomaisohjeisiin.

Teollisuuden mukaan lihan käyttö vähenee, ja käytön vähetessä liharuoka kallistuu.

Valtavirtamedia on myötäillyt lihavihaa kritiikittömästi, ja vihervasemmistolainen toimittajakunta pyrkii näyttäytymään trendikkäänä suostuessaan puolueideologian myötäilijäksi. Somevaikuttajat ovat imeneet lihavihan itseensä kuin palanen WC-paperia uima-altaassa.

Carnegie Mellon -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvisruokapainotteinen ruokavalio on kuitenkin ilmastoa kohtaan vahingollisempaa kuin niin sanottu tyypillinen amerikkalainen ruokavalio, johon sisältyy naudanlihapihvi.

So, where is the beef? Tätä voi kysyä myös katsomalla kirjojen kansien väliin.

Olemme poliittisesti johdetussa kokeessa, jossa panttina ovat perinteinen suomalainen hengen ja ruumiin ravinto sekä maamme väestö ja kulttuuri. Kokeen tulokset ovat kerran toteuduttuaan peruuttamattomia.

Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta

Viva Finlandia!
Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Miten ilmastokokouksesta uutisoitiin?

Bakun ilmastokokouksen sanottiin päättyneen sopuun, kun kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden välinen ikuinen talouskonflikti jäi voimaan kompromissin muodossa.

Kehittyvät maat onnistuivat kiskomaan kehittyneiltä mailta noin 300 miljardia dollaria vuodessa ilmastoaneina. 

Ylen TV-uutislähestyksessä korostettiin 24.11.2024, että 1800 miljardin tarpeesta jäätiin kuudesosaan.

MTV3:n uutiset puolestaan alleviivasivat saman päivän iltana, että tuki kehitysmaille kolminkertaistettiin sadasta miljardista kolmeensataan miljardiin!

Tämä vahvistaa standpoint-teorian eli näkökulmateorian relevanssin. Uutisen syvällisin merkitys johtuu näkökulmasta.

Maailmassa kaikki tinkivät. Yhdet tinkivät alaspäin ja toiset ylöspäin.

Se, mikä on antajille paljon, on saajille aina aivan liian vähän.

Ei ole kehitysmaiden ahneudella rajoja. Maailman suurin ekologinen ongelma on väestöräjähdys, joten sopisi käyttää kondomia siellä kehitysmaissa.

Totuus kiihottaa päivä päivältä enemmän: valemedian sepitteellinen uutisjournalismi murenemassa

Kun Aamulehden entinen toimittaja Matti Kuusela paljasti elämäkerrassaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (2024) käyttäneensä mielikuvituksensa tuotteita uutisjutuissaan, asiasta nousi suuri kohu.

Tapaus skandalisoitui, kun Aamulehden entinen päätoimittaja ja nykyinen EK:n pomo Matti Apunen sekä vastaavana päätoimittajana ja Ylen uutisten päätoimittajana toiminut Jouko Jokinen ryhtyivät puolustamaan Kuuselaa.

Sepitettä ja tarinointia uutisissa, eli pajuköyttä yleisöille? Ja tämä kaikki on muka oikein?

Julkaistessani vuonna 2020 teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, toimittajat luonnollisesti pillastuivat.

Olin jo tuolloin paljastanut valtavirtamedian poliittisen kallistuman, agenda- ja tendenssijournalismin valheellisuuden, narratiivien paisumisen ja yksittäistapausten käyttämisen yleistämisen välineinä. Olin kaivanut esiin maahanmuutto-ongelmiin liittyvän salamielisyyden, puolitotuuksien latelemisen ja valikoivan vaikenemisen eli uutisoimatta jättämisen, joka MTV3:n entisen uutispäällikön, Ylen nykyisen toimitusjohtajan ja Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajan Merja Ylä-Anttilan mielestä ei rajoita sananvapautta.

Tosiasiassa myös kertomatta jättäminen rajoittaa viestien vastaanottajien sananvapautta, sillä sananvapauteen kuluu YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja Suomen perustuslain mukaan oikeus paitsi ilmaista ja julkistaa, myös vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Nykyisin niin sanotussa journalismissa tahtoo korostua nimenomaan mielipiteiden kertominen.

Julkisen sanan neuvoston vuonna 1992 käyttöön ottamien Journalistin ohjeiden mukaan

”[h]yvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”

Uuspolitisoituneiden nykytoimittajien mielestä tämä tietojen korostaminen oli väärin. Vuoden 2011 jälkeen siellä on sanottu:

”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”

Viimeksi mainittuun on lisätty juuri nuo mielipiteet. Ja mikäpä vika mielipiteiden ilmaisemisessa onkaan, mutta ne pitäisi erottaa selvästi uutisjournalismista.

Nykyisin uutisissa korostuvat toimittajien subjektiiviset näkemykset, tulkinnat ja analyysit, ja uutiset laitetaan ”faktanurkkiin” ja ”kainalojuttuihin”.

Huomautin tästä teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 29 ja 290 ja monessa muussakin kohdassa.

Tarinallisuus, kertomuksellisuus ja sepitteellisyys ovat levinneet laajalle valtavirtamedian piirissä.  

Raivostuneet toimittajat kostivat tutkimuksessa Totuus kiihottaa paljastamani vilpillisyyden ja puolueellisuuden minulle moittien teostani ”naisvihasta”, jota teoksessani ei ollut.

Olin vain osoittanut, kuinka yksipuolisesti Yleisradio ja Helsingin Sanomat tuputtivat myös Me too -kampanjaa, Suostumus-hanketta ja muita feministien syytöksiä ja herjoja sekä piinasivat nuorisoa ilmastoahdistuksen lietsonnalla.

Kyseisen tyrkyttämisen arvosteleminen ei ole naisvihaa eikä nuorison pilkkaa, kuten toimittajat väittivät, vaan julkista järjen käyttöä, kriittistä filosofiaa sekä tietoteorian ja tieteenfilosofian soveltamista tiedonvälitystoimintana esiintyvään valehteluun.

Matalamielisimmät ja pahansisuisimmat toimittajat sekä heidän yliopisto-opettajansa antautuivat jopa väittämään, että olisin kehittänyt heidän nostamansa kohun itse. He varoittivat menemästä mukaan kirjan julkaisseen Suomen Perustan ”tarinointiin”.

Tampereen yliopistosta Helsingin yliopistoon siirtynyt Esa Väliverronen piipitti silloisessa Twitterissä, että ”[e]nnen kuin kiihotut Totuus-raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta.” Hän sanoi, että ”[j]otkut asiat ovat vain niin typeriä, ettei niille kannata antaa huomiota.” (Asia on dokumentoituna tämän teokseni sivulla 108.)

Hän siis salaili toimittajien valheellisuutta ja haukkui tutkimustani ”typeräksi”.

Nyt nuo typerykset kiehuvat itse omassa liemessään tarinoinnista, sepitteellisyydestä ja kertomuksellisuudesta syytettyinä!

Tutkimuksessani oli pelkkiä dokumentoituja ja lähteistettyjä tosiasioita.

Median maineterrorismi

Toimittajat saivat valheillaan aikaan paljon tuhoa omassa elämässäni. 

Helsingin Sanomat ja Yle loivat ”totuuden jälkeisen ajan” itse ja maineterrorisoivat ihmisten uria cancel-aktivismin tihutöillä. Toimittajat väittivät minun keksineen tarinan valheellisuudestaan, kun paljastin sepitteensä jo nyt meneillään olevaa kohua aiemmin. Ja mikä syyttely! 

Tutkimuksestani mediaan kirjoitetut valheet kannustivat opetus- ja kulttuuriministeriötä perimään kirjani julkaisseelta ajatuspajalta teoksen tuotantokustannuksiin käytettyjä valtionapuja takaisin, mikä oli rikos tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslaillista vapautta vastaan.

Niinpä kirjoitin mediatutkimukseni jatkoksi toisen osan Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022). Jouduin julkaisemaan sen omin toimin kustantamojen laitettua minut poliittiseen toimintasaartoon ja yliopistokommunistien eristettyä minut tieteelliseen vaikutusvallattomuuteen yliopistojen ulkopuolelle (jossa tilaa on kylläkin paljon enemmän).

Sen sijaan professori Timo Vihavainen kirjoitti teoksiini perehdyttyään, että

”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

En voi väittää vastaan. Vihavaisen kirja-arvio kannattaa lukea, niin kuin hänen tekstinsä yleensäkin.

Narratiivisuudella ei ole varsinaisesti tekemistä narraamisen kanssa, vaikka yhdennäköisyys saattaa houkutella sanaleikkiin. Tarinoinnista on kuitenkin tullut (tai tehty) maan tapa. Nykyisin melkein mikä tahansa valtavirtamedian tuotos voi olla aprillipäivän juttu.

Postmodernistiset toimittajat peräävät ”faktajournalismia” ja alleviivaavat faktojen tarkistamisen tarpeellisuutta, vaikka postmodernismiin liittyy näkemys tiedon ja havaintojen subjektiivisuudesta ja relatiivisuudesta.

Tuota näkemystä informaation henkilökohtaisuudesta ja suhteellisuudesta he käyttävät toisaalta hyväkseen pönkittääkseen omaa tarinointiaan.

Pahinta on, että niin sanottujen tiedotusvälineiden kautta disinformaatio leviää myös sosiaaliseen mediaan, aivan niin kuin sossumediassa leviävä juoruilu puolestaan toimii lehtien lähteenä. 

Tosiasiassa toimittajat ovat jäävejä sanomaan itseään koskevasta mediatutkimuksesta mitään, mutta lehdissä sanottu tuntuu kelpaavan myös Wikipedian lähteeksi aina, kun toimittajien mielipiteet ovat Wikipediaa näpertelevien punakaartilaisten näkemysten mukaisia (Wikipedian ongelmista teokseni Pavlovin koirat luvussa 13.5 sivulta 314 alkaen). 

Totuus on, että tutkimusjulkaisujen stauksesta ei pidä päättää kritisoitujen toimittajien omilla kynänkäänteillä. Siitä, mitä tutkimuksessa sanotaan, ei pidä päättää muualla kuin tutkimuksessa itsessään, eikä ole anonyymien wikipedistien asia päättää siitä, mitä tutkimuksista ja niiden tekijöistä esitetään tietona. Se on pseudotieteen laji: lehdistöreportaasitiedettä.

Vain jäävuoren huippu

Samalla kun maa pettää Ylen, Sanomien ja muun valtamedian alta, toimittajat kompuroivat omiin juoniinsa. Näin kaikki, mitä sanoin kriittisessä mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa, tulee päivä päivältä kirkkaammaksi.

Toimittajakunta punastelee, kun woke-journalisminsa murenee palasiksi, ja äänessä heitä puolustelemassa ovat median näennäisasiantuntijat: entiset valheiden virran soutajat. 

Hullut pakottivat ajatuspajaa itsesensuroimaan kriittisen tutkimukseni opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellisen painostuksen vuoksi. Keksivät kuitenkin lopulta erään todellisen syyllisen ja sensuroivat nyt häpeillen 551 Matti Kuuselan kirjoittamaa juttua.

Pahinta on, ettei Kuuselan harjoittama journalismi ole yksittäistapaus.

Muistatte kai Eero Mäntymaan ja Jessica Stolzmannin valejutut Ylellä? He sepittivät tarinan Suomesta karkotetusta ”Alista” ja hänen muka kovasta kohtalostaan, joka paljastui sittemmin valeeksi. Vale tosin saattoi vaikuttaa jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamaan päätökseen (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).

Mäntymaa ja Stolzmann saavat ilmeisesti jatkaa Yleisradiossa, kuten suuri joukko muitakin roskajournalismin tekijöitä, joita on kaikkialla median turvamuurien ja heidän edunvalvontajärjestöjensä takana.

Plagioinnista oivallisen esimerkin puolestaan antoi Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson naisten historiaa käsittelevässä feministisessä tietokirjassaan, jota ehdittiin myydä yli 10 000 kappaletta ja joka toi tekijälleen myös suuren kasan rahaa. Tekijänoikeusneuvosto tuomitsi kirjan (tekijän nimeä mainitsematta), ja toimittajakollegat yrittivät selittää kymmenien asiakohtien plagioinnit pois. Journalistiliitto antoi Petterssonille luvan jatkaa tehtävässään, kunnes löylyä kertyi liikaa.

Kukapa voisi unohtaa myöskään alpakkakohua, jonka lietsomiseen valtamedia hurahti, vaikka perusväittämät olivat sosiaalisessa mediassa esitettyjä valheita? Ne menivät läpi Ylen ja Helsingin Sanomien ”faktantarkistuksesta” kuin palava bensavana, kun tarkoitusperä oli äärivasemmistolainen. Käsittelin sitäkin tarinointia teoksessani Totuus kiihottaa (s. 104).

”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, sanoivat toimittajat ja poliitikot tutkimuksestani. Mutta kukaan ei ole tähän päivään mennessä pystynyt osoittamaan, ettei se, mitä sanon, pitäisi paikkaansa. Ja vain tämä on filosofian näkökulmasta ratkaisevaa.

 

Media ei kuulu tieteen maailmaan

Toimittajien omallakehulla, narsismilla, sosiaalisella korrupoituneisuudella ja sisäänpäinlämpiävyydellä ei ole äärtä eikä rajaa. Myös myrskyn silmässä nyt oleva Matti Kuusela palkittiin aikoinaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnolla, Sanomalehtien liiton ”Vuoden paras sanomalehtijuttu” -tunnustuksella ja Bonnierin ”Vuoden juttu” -palkinnolla. Palkitsijana on toiminut muun muassa edellä mainittu ylioppilas Merja Ylä-Anttila omassa ylevyydessään.

Pidän opetus- ja kulttuuriministeriön byrokraattien suorittamaa rahoituksen takaisinperintää parhaana minulle osoitettuna palkintona, sillä mitäpä muuta puoliksi oppineilta pölkkypäiltä voisi odottaa.

Yleisöt haluavat uutisilta totuutta, eivät storytelliä.

Nykymedia on sekaisin kuin piispanhattu, ja toimittajat irvistelevät mediaseksikkäästi kuin kameli, jolla on ientulehdus.

Uutisten ohella myös asiajournalismi kärsii kynsin hampain kiskotusta yleisöjen kalastelusta, jolla yritettäneen lepyytellä tuottajia, mainostajia ja vihervasemmistolaisia feministejä, ilmastohysteerikkoja ja muita nykyajan käärmeöljykauppiaita.

Yleisradion ”faktajournalismin” kirkkaimpia hedelmiä on juttu ”Omena päivässä pitää aivohalvauksen loitolla”, joka kiertää medioiden sivuilla eräänlaisena klikkiuutisena ja keinotekoisena täytejuttuna. Tosiasiassa kyseessä on vain englantilainen sananlasku lääkärin loitolla pitämisestä eikä mikään kolesterolilääke tai amyloidiplakkien liuotushoito.

Tutkimustulosten yksipuolinen ja holtiton referointi voi vaarantaa yleisöjen terveyden, jos ihmiset ottavat kyseisen uutispopulismin todesta ja korvaavat tieteen luontaislääketieteellä.

Kyse on silloin edellä mainitsemastani lehdistöreportaasitieteestä, jonka mukaisesti toimittajat päättävät, mitä tieteilijä sanoo ja välittävät, kiteyttävät, tiivistävät, supistavat, täydentävät ja valikoivat tulkintansa yleisöille.

Totuus on, että media ei kuulu tieteen maailmaan tiedekustantamista kenties lukuun ottamatta, mutta sekin on suureksi osaksi vihervasemmistolaisen vertaisvartioinnin kourissa.

Ei ole toimittajien asia arvostella heistä kirjoitettuja tutkimuksia eikä arvioida itsestään esitettyjä tieteellisiä analyysejä saati päättää niiden relevanssista.

 

Uutisjournalismi on nykyisin kuin dinosaurusten taru

Katselin äsken valtavirran naturalistiselta TV-kanavalta National Geographicilta dokumenttia nimeltä Meret ilman vettä: Dinosaurusten aika, jossa rakenneltiin monipolvista legendaa erään dinosaurusfossiilin elämänkaaresta, ihonväristä, kellumisesta kaasutäytteisenä ruumiina ja lopulta uppoamisesta merenpohjan sedimentteihin ylösalaisin.

Juttu oli kuin mätäkuun 2022 mediakertomus mursusta ja sen kovasta kohtalosta.

Lopulta ohjelmassa päädyttiin pohtimaan, miksi tyrannosauruksia on löydetty joukkohaudoista. Olivatko ne sosiaalisia ja oliko niillä kulttuuria? Hyvä tarinallinen vastaus voisi olla, että ne harjoittivat uskontoa ja edustivat siis esikristillistä ajattelua. Tämä tarinointi voisi ehkä tyydyttää myös Päivi Räsästä.

Kyseinen mielikuvituksen rääkkääminen vie tosiasiassa pohjaa myös tieteellisten kehityskertomusten uskottavuudelta.

Aiheesta aiemmin

Avoin kirje viestinnän professorille

Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta

Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)

Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)

Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Mitä on tieteen medioituminen? 

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Kirjaholokausti

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa