29. maaliskuuta 2022

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Kun Yhdysvallat aloitti Irakissa lakaisutyön puhdistaakseen maan diktatuurista (mikä on oikeutetun sodan yksi peruste), julkaisi filosofi Mikko Yrjönsuuri yhdessä Gaudeamuksen kanssa punakantisen kirjan Roistovaltion raunioilla (1993), jossa roistovaltioksiei leimattu Irakia vaan Yhdysvallat. 

Yliopistopolitiikan vihervasemmistolaisen kallistuman merkiksi kirjan kirjoittaja palkittiin myöhemmin filosofian professuurilla Jyväskylän yliopistossa. Teos osoittaa, kuinka pahasti pää pilvissä muutamat akateemisella rehulla ruokitut kultapossukerhon jäsenet elävät. Heidän vieraantuneisuutensa todellisuudesta on yhtä dramaattista kuin Putinin.

Minäpä kerron, mikä on tämän maailman roistovaltio. Se on, ja on aina ollut, Venäjä.

Venäjän rikokset ovat jääneet poliittiselta vihervasemmistolta järjestelmällisesti huomaamatta. Hermostumaan vihervasemmiston saa mainitsemalla kaksi sanaa. Toinen on yrittäjyys, ja toinen on amerikkalaisuus. Pahinta on, jos sanoo olevansa amerikkalainen yrittäjä. Silloin putoaa oliivinlehti rauhankyyhkyn suusta, ja vihervasemmisto on kivi kädessä kaduilla.

On tarpeetonta muistuttaa, että nyky-Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto ryösti noin 11 prosenttia Suomen pinta-alasta ja pakotti väestön jättämään kotinsa. Karjalan evakuointi oli toisen maailmansodan suurimpia pakolaiskriisejä. Kukapa voisi unohtaa tavan, jolla venäläiset tekivät Suomesta vasallivaltionsa 1990-luvulle asti?

Nyt kun Neuvostoliiton hallintoperinnettä saumattomasti jatkava diktatuurinen Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, rikkoo kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja myrkyttää rauhanneuvottelijatkin, on paikallaan luoda katsaus tapaan, jolla Venäjä on reuhannut ja tehnyt rikoksia Kaukasian maissa aivan viime vuosina.


Venäjä sytytti Tšetšeniaan kaksi sotaa

Neuvostoliiton hajottua ja Tšetšenian julistauduttua muiden entisten neuvostotasavaltojen tapaan itsenäiseksi Venäjä aloitti maata vastaan sodan, jota käytiin vuosina 1994–1997 kaikin mahdollisin keinoin, kidutusta säästämättä ja vankileireistä tinkimättä.

Koska Tšetšenian ensimmäinen sota johti Venäjän tappioon, Putin lähetti Venäjän joukot takaisin vuonna 1999, ja alkoi toinen Tšetšenian sota, jota kesti vuosikymmenen ajan, vuoteen 2009. 

Sissisodaksi kääntynyt vallanpito johti suuriin raakuuksiin ja sotarikoksiin, joista tunnetuimpia ovat Groznyin kaupungin taistelut ja siviilikohteiden tykistöiskut sekä pommitukset. Venäjä raunioitti Groznyin kaupungin täysin ja tappoi kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Tšetšenia ei ole nykyisin itsenäinen vaan kuuluu Venäjän federaatioon, ja tasavallaksi valehdeltua valtiota johtaa paikallinen diktaattori Ramzan Kadyrov. Maassa tehdään poliittisia murhia, kuten Venäjällä, ja bruttokansantuote asukasta kohti on huono, sillä Venäjä myy maan öljyvarat omaan piikkiinsä.

 

Venäjä repi Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta

Moni ihminen olisi varmasti tyytyväinen, jos asuisi Yhdysvaltojen Georgiassa, mutta asuessaan Neuvostoliiton entisessä tasavallassa, Gruusiassa (nykyisessä Georgiassa), tilanne on aivan toinen.

Venäjän (ja entisen ulkoministerin Paavo Väyrysen) mielestä Venäjän ja Georgian välisen sodan aloitti Georgia pyrkiessään estämään separatistien toiminnan Georgiaan kuuluneessa Etelä-Ossetian maakunnassa. Todellisuudessa Venäjän väliintulo varsinaisesti sytytti sodan.

Vuosina 19911992 käyty Etelä-Ossetian sota jatkui 2008 aseellisena Venäjän tukemien ossetialaisseparatistien rikottua tulitaukosopimuksen, jolloin sotaa käytiin yhtäältä Venäjän, ossetialaisten ja abhasialaisseparatistien ja toisaalta Georgian välillä.

Tämä Georgian sota johti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäistymiseen, jonka ovat tunnustaneet Venäjän ja Syyrian lisäksi vain Nicaragua, Venezuela ja (kuvaavaa kyllä) Nauru.

Hätää kärsivä Georgia on äänestyttänyt kansaa Naton jäsenyydestä, tuloksetta.


Syyrian pakolaiskriisi on sekin Venäjän aikaansaannosta

Yhteistä Venäjän raakuuksille Tšetšeniassa ja Georgiassa on sama tavoite: palautella entisen Neuvostoliiton rajoja.

Isovenäläisyys ei ole pelkkää panslavismia, eli pyrkimystä yhdistää slaavilaisia kansoja. Suuri osa valloitetuissa ja tuhotuissa maissa asuvista ei ole slaaveja eikä ortodokseja vaan myös muslimeja, juutalaisia ja seemiläisiä.

Venäjän valloituspyrkimykset edustavat venäläistä nationalismia, joka ei ole suinkaan vähemmistönationalismia vaan imperialismia harjoittavaa enemmistönationalismia: panslavismia.

Onkin tärkeää muistaa, että kaikki kansallismielisyys ei ole ekspansiivista, toisin sanoen aluelaajennuksiin pyrkivää. Sen sijaan venäläinen nationalismi on kansalliskiihkoista fasismia, joka pyrkii muiden kansojen alistamiseen ja oppositioiden tukahduttamiseen. Se on totalitarismia.

Selvästi Venäjän pyrkimykset tulevat näkyville Syyriassa, jonka arabisosialistista Baath-puoluetta maa tuki jo neuvostoaikana. Venäjä on tukenut Syyrian sotilasdynastiaa ja sen johtajaa Bašar al-Assadia vuodesta 2011 jatkuneessa sisällissodassa.

Kirjoitin vuonna 2016, että avaimet kriisin lopettamiseksi ovat Venäjän käsissä, mutta Venäjä jatkaa Syyrian sotilasdiktatuurin tukemista, vaikka se voisi sulkea sodan keskeisen osapuolen pelistä pois.

Venäjä voisi vapauttaa maan demokratiakehityksen tielle sekä tukea länsimaiden tapaan Syyrian oppositiota taistelussa ISISiä vastaan.

Sen sijaan Venäjä moukaroi Aleppon kaupungin kuumaisemaksi yhdessä Syyrian asevoimien kanssa kukistaakseen siellä olevan demokraattisen opposition (aiheesta täällä). Nyt Venäjä haalii Syyrian hallitukselta apuvoimia Kiovan valtaamiseen!

Venäjä siis haluaa heittää toisista maista palkkaamansa joukot itse aiheuttamansa ongelman tykinruoaksi pelkkänä resurssina, joka ei tosin kykene ratkaisemaan ongelmaa. Vieraiden sotilaiden käyttäminen johtuu siitä, että venäläisille itselleen voi olla vaikeaa tulittaa niin sanottua veljeskansaa ja motivaatio sodan käymiseen on huono.

Venäjä ei lakkaa tukemasta myöskään Syyrian diktatuuria, sillä se takaa Venäjälle sillanpääaseman Välimeren alueella. Hätää ja kurjuutta aiheuttamalla Venäjä voi lisätä pakolaisuutta ja sitä kautta painostaa Euroopan maita.

Pakolaisuus on Venäjän käyttämä hybridiase.


Ukrainan aika tuli nyt

Ukrainan valtaus onnistuu Venäjältä odotettua hitaammin, mutta vähä vähältä. Roistovaltio pakottaa tuhoamiensa kaupunkien asukkaita jättämään kotinsa sekä tarjoaa kohteliaasti humanitaarisia poistumis- ja evakuointiteitä”, jotka ovat ystävällisyyden, yhteistyön ja avunannon irvokas muoto.

En tiedä yhtäkään ihmistä, joka haluaisi poistua kodistaan kiväärinpiippu ohimolla. Venäjän röyhkeys ja häikäilemättömyys ovat pöyristyttävää ja rikollista raakalaismaisuutta, joka ansaitsee koko maailmanyhteisön tuomion ja halveksunnan.

Yhtä röyhkeitä ovat myös Venäjän rauhantarjoukset, joiden mukaan Ukraina voisi lopettaa sodan hetkessä, mikäli se suostuisi Kremlin sanelemiin ehtoihin, eli Krimin tunnustamiseen osaksi Venäjää ja liittoutumattomuuden kirjaamiseen Ukrainan perustuslakiin.

Venäjän harjoittama kiristys ei ehkä täysin vastaa Suomen opetusministeriön harjoittamaa tasa-arvotyötä, mutta tosiasiassa kaikkien sotien lopettaminen on hyökkääjän eikä puolustajan velvollisuus.

Samalla kun rauhanaloitteet ovat kääntyneet bumerangeina Venäjää vastaan, on tullut selväksi, että sota voi päättyä vain pisteeseen, jossa Ukraina luhistuu, tai siihen, että Putin kaatuu. Syy molempiin voi olla sama: Venäjän äärimmäinen voimankäyttö.

Sodan juututtua asemiin Venäjä pyrkii saavuttamaan valloitusstrategiansa taktiikkaa vaihtamalla, toisin sanoen käymällä nyt kaukovaikutteista ja terroristista tuhoamissotaa, jossa tulitetaan kaupunkeja, päiväkoteja, kouluja, väestönsuojia ja yleensäkin ihmisiä ja heidän omaisuuttaan samaan tapaan kuin Hitler ampui kostoaseina tunnettuja V2-ohjuksia.

Venäjä tähtää myös Ukrainassa samanlaiseen tulokseen, jonka se on aiheuttanut Tšetšeniassa ja Georgiassa. Tavoitteena on maan haltuunotto ja sulauttaminen osaksi Venäjää. Ja mikäli se ei onnistu, on todennäköisenä tavoitteena maan jakaminen kahtia ja myötämielisten hallitusten istuttaminen valtaan.

Suomi ei muodosta tästä tapahtumakulusta mitään poikkeusta. Tilanne on aivan samanlainen kuin Venäjä miehittäisi Savon ja Pohjois-Karjalan väittäen ”vapauttavansa” maakunnat toisen maailmansodan aikaisista ”natseista”, joita Oula Silvennoisen ja Inari Sakin esittämän ja Suomen Akatemian tukeman historiankirjoituksen valossa kätkeytyy suurin määrin maamme sotahistoriaan.

Venäjän nykyhallinto lukee kansainvälispoliittisten osakkeidensa kehittymistä itse vääristelemänsä historian valossa. Taaksepäin katseleminen on kuitenkin kardinaalivirhe, sillä osakkeen arvo ei riipu menneisyydestä vaan tulevaisuudesta.

Venäjä tulkitsee maailman tapahtumia oman arkaististen ja hämähäkinseittien verkottamien historiantulkintojensa kautta. Suomen tapaan myös Georgia kuului Venäjään 1800-luvun alusta asti. Niinpä Venäjä voi pyrkiä oikeuttamaan vallanhaluaan Suomessa autonomian ajan historialla.

 

Milloin on Suomen vuoro?

Suomi on isovenäläisen laajenemispolitiikan seuraava todennäköinen kohde, eikä siltä voida välttyä myötäilemällä Venäjää. Pyrkimykset miellyttää Venäjää johtaisivat nimenomaan siihen, mitä Venäjällä toivotaan: suostumiseen Venäjän etupiiriin, sen ulkopoliittiseksi lakeijaksi ja astinlaudaksi.

Siksi Suomen valtaapitävien olisi nyt ehdottomasti linjattava Suomen Nato-jäsenyyden puolesta.

Päämäärästä ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä, sillä Venäjän sotilaallinen aggressio Suomeen on todennäköisempää siinä tapauksessa, että jäämme liittoutumattomiksi, kuin siinä, että haemme Naton jäsenyyttä.

Venäjä on esittänyt uhkauksensa selvästi, ja niihin mukautuminen tarkoittaisi Suomelle Valko-Venäjän asemaa tulevaisuudessa.

Sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaisi, että Suomi menettäisi kansainvälisen arvostuksensa länsimaiden sijoituskohteena ja kauppakumppanina, ja ulkomainen pääoma vetäytyisi markkinoiltamme, mikä merkitsisi taloutemme taantumista, näivettymistä ja jäämistä täydelliseen paitsioon. Vain dynamiittityhmä ihminen ei tätä ymmärrä.

Koska suuri (mutta jatkuvasti pienenevä) osa kansalaisista on juuri noita typeryksiä, jotka eivät kykene konditionaaliseen ajatteluun, on heille annettava anteeksi, sillä tietämättömyys ei ole yleensä heidän omaa syytään pois lukien tietoiset slavofiilit, putinistit ja muut myyrät, joita Lenin sanoi hyödyllisiksi hölmöiksi.

Syyttävän sormen olisi osoitettava entiseen presidenttiin Tarja Haloseen (sd.) ja entiseen ulkoministeriin Erkki Tuomiojaan (sd.), jotka estivät Suomen liittymisen Natoon aikana, jolloin liittoutuminen olisi ollut ongelmattomasti mahdollista. He ovat yhdessä puoluetoveriensa kanssa syypäitä Suomen epävakaaseen ja pahoin vaurioituneeseen asemaan, jossa maamme koko turvallisuuspolitiikalta on romahtanut pohja.

Ulkomailla aina Venäjää, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionin maita myöten osataan nyt nauraa niille suomalaisille poliitikoille, jotka omassa lammasmaisuudessaan ja impivaaralaisuudessaan uskoivat Venäjän teeskentelemään hyväntahtoisuuteen, joka tosiasiassa oli pelkkää laskelmointia, että hyökkäys Suomeen ei kannata – toistaiseksi.

Suomen itsenäisyys on ollut koko ajan pelkästään omien Puolustusvoimiemme varassa, ja on sitä nytkin. 

Akateemisen eliitin pasifismista pöhöttynyttä epätodellisuudentajuisuutta osoittaa puolestaan sosiaalipolitiikan professuurilla palkitun Heikki Hiilamon (vihr.) pamfletti Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin taannoista Hornet-kauppaa ja jota Helsingin Sanomat kehui dokumenttikirjaksi.

Hiilamo kehtasi jatkaa hävittäjähankintojen vastustusta vielä 2020-luvullakin, tällä kertaa Tiedonantaja-lehden (kom.) sivuilla. Sossutieteilijöiden kannattaisi ehkä pysyä sillä toimialalla, josta heille maksetaan 8000 euron kuukausipalkkaa.

Venäjä käyttää uhkailunsa verukkeena kieroa argumenttia, jonka mukaan Nato uhkaa Venäjää, vaikka Venäjä itse raiskaa naapurimaitaan sodilla.

Venäjän myönnytteleminen ja Natoon hakeutumattomuus eivät takaa Venäjän hyökkäämättömyyttä millään tavalla. Sen sijaan ne varmistaisivat, että Venäjän kannattaa mahdollisimman pian ja sitä suuremmalla syyllä hyökätä Suomeen ennakolta vaikuttavana varotoimena: taatakseen, ettei Suomi myöhemminkään hakeudu puolustusliittoon minkään länsimaan kanssa.

Myös Ukrainaan Venäjä hyökkäsi siksi, että maa ei ole Naton jäsen. Siksi Suomen jäsenyys puolustusliittoon pitäisi saada aikaan ennen kuin Venäjä ehtii kääntää kanuunansa tänne.


Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta tulevat natsi-Kuusta

Pieni toden jyvä sisältyy väitteisiin, joiden mukaan venäläiset kokevat olonsa ahtaaksi Euroopan unionin vaikutusvallan lisäännyttyä itäisen Euroopan maissa.

Venäjän perusväittämä Euroopan unionin uhkaavuudesta tai aggressiivisuudesta on kuitenkin täysin vääristynyt ja virheellinen.

Eurooppalaisessa kulttuurissa ja arvomaailmassa ei ole mitään sellaista, mikä voisi aiheuttaa Moskovassa pakokauhua.

Kun perusolettamus on väärä, ovat myös kaikki Venäjän esittämät syytökset vääriä.

Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta ovat propagandaa, jolla Venäjän hallinto koettaa pitää venäläisiä pimennossa, säilyttää oman asemansa ja oikeuttaa kaikkia ihmisiä uhkaavia tuhoamissotia.

Maailmankuva, jossa vannotaan hapantuneisiin arvoihin, eristäytymiseen ja oikeauskoisuuteen, on perin pohjin vanhentunut, ja sitä kuvaa Venäjän suuren liiderin epätodellisuudentajuisuus.

Länsimaiden ainoa uhka Venäjälle on, että venäläiset alkavat kysellä poliittiselta johdoltaan, miksi heidän naapureillaan on hienot vapausoikeudet, joita venäläisillä itsellään ei ole. 

Putin on tapattanut Ukrainassa enemmän ihmisiä kuin Osama bin Laden syyskuun 2001 terrori-iskuissa, ja siksi hänen kohtalonsa tulisi olla samanlainen.

Kaupunkien pommittaminen, tykistökeskitykset, ydinvoimaloiden tulittaminen, panssarivaunujen vyöryttäminen ja ydinaseiden käyttäminen pelotetarkoitukseen ovat ihmiskuntaa ja ihmisoikeuksia vastaan suunnattuja rikoksia, joiden vuoksi Putin kuuluisi Haagiin.

Poliittisten vastustajien murhaaminen ja vangitseminen, sananvapauden takavarikointi, vähemmistöoikeuksien kolhiminen, mielenosoitusten estäminen, opposition tukahduttaminen... Syytöslistaa riittää.

Tuomiolta kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Putinin voisi säästää vain mielisairausdiagnoosiin perustuva syyntakeettomuus, mutta sitä hän ei ansaitse, sillä toimensa ovat suunnitelmallisia ja tarkoituksella tehtyjä.


Venäjä avasi tulen suomalaisyrityksiä kohti – tuloksena jo mittavat vahingot

Venäjä on jälleen osoittanut olevansa todellinen roistovaltio, jota johtaa ihmisoikeusrikollisista kokoonpantu troikka.

Jokainen oikeusvaltio, yritys ja yksityishenkilö joutuu jatkossa miettimään tarkoin, ryhtyykö enää koskaan Venäjän kanssa mihinkään kanssakäymiseen.

Niin epäluotettavaksi tuo tonttiahneuteensa kyltymätön korruption, valheen ja keinottelun federaatio on mennyt. 

Suomessa puolestaan voidaan arvostella niitä liberaaleja yritysjohtajia, jotka tekivät perinpohjaisia strategisia virheitä investoimalla Venäjään pitäen sitä kehittyvänä markkinana.

Ukrainan kriisin alku vuonna 2014 riitti lähes upottamaan Stockmann-konsernin, kun ovi ei enää käynyt venäläisten turistien toimesta Helsingissä, venäjänkieliset palvelukuulutukset poistettiin tavaratalosta ja Stockmann vetäytyi Laika-koirana Moskovasta ja Pietarista.

Eräs Stockmannilta Finnairin johtoon siirtynyt yrityspomo puolestaan varmisti kansallisen lentoyhtiömme Finnairin strategisen virheen: koko liiketoiminnan laittamisen yhden kortin varaan, eli Venäjän yli kulkevaan Kaukoidän liikenteeseen, jonka varaan vannottiin myös Euroopan-verkoston tiheä syöttöliikenne.

Jättiläismäisen 19 jumbokoneen laivaston hankintavirhe johti kertautuvaan virheeseen, joka oli Finavian päätös investoida miljardi euroa Helsingin ja Vantaan lentoasemaan kauttakulkuliikennettä varten. Kun 24 tunnin rotaatioon ja Venäjän ylilentoihin perustuva Aasian-liikenne aseman valmistuttua menetettiin, ovat uudet valtioinvestoinnit käyttämättöminä, ja lyhin reitti Kaukoitään kulkee Jäämeren tai Romanian yli.

Venäjä ampui alas Finnairin. Samanlaisia virheitä tekivät Nokian Renkaiden, S-ryhmän, Valion ja monen muun suomalaisen yrityksen niin sanotut hallitusammattilaiset. Ei tainnut olla mielessä minkäänlaista yritysfilosofiaa.


Idän ja lännen ikuinen kulttuurikuilu

Kelvottoman kleptokratiansa vuoksi on Venäjän maine tuhoutunut useiden sukupolvien ajaksi.

Kaikkialla maailmassa, missä havaitaan joitakin ongelmia – onpa kyseessä sitten Afrikka, Kaukoitä tai Etelä- ja Väli-Amerikka – on Venäjällä tai sen edeltäjällä yleensä ollut sormensa pelissä. 

Sen sijaan Yhdysvallat on ollut todellinen pelastava enkeli kaikille maailman maille, joissa on koettu diktatuureista johtuvaa sortoa tai kommunismista johtunutta kokonaisten kansakuntien pahoinpitelyä sekä ihmisoikeuksien polkemista, kuten Vietnamissa, Koreassa tai Irakissa.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja perustuslaki pohjautuvat valistusfilosofian arvoihin, jotka välittyivät niihin Montesquieun teoksesta De l'esprit des lois [Lakien henki] (1748).

Venäjällä sen sijaan ei ole ollut tarjottavanaan muuta kuin James Bond -elokuvien kenraali Gogolilta ja ”kenraali Puškinilta tunnettua melankoliaa, barbariaa, brutaaliutta ja silovikkifilosofiaa.

Yhdysvaltoja on usein syytelty pyrkimyksestä toimia maailmanpoliisina, toisin sanoen järjestyksen ja oikeuden valvojana kaikkialla maailmassa.

Oma mielipiteeni: on parempi, että maailmassa on yksi poliisi kuin ei poliisia ollenkaan.

 

Aiheesta aiemmin:

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

19. maaliskuuta 2022

Sosialistinen feministihallitus kaatoi saavillisen rahaa Turkkiin ja maksoi ”tasa-arvosyillä” suosikkinsa velkoja

Naisten päivä ja tasa-arvon päivä lähestyvät, joten kerrataanpa hallituksen viimeaikaista pioneerityötä ”tasa-arvon” alalla. Näyttöä valtioneuvoston korruptoituneisuudesta syntyy joka päivä.

Iltalehti kertoi joulukuussa 2021, että sosiaali- ja terveysministeriö oli ostanut velkaulosotossa olevalta vihreiden entiseltä kansanedustajalta Jani Toivolalta noin 10 000 eurolla ”somenäkyvyyttä” Toivolan Instagram-profiilista, jotta tämä mainostaisi valtioneuvoston viime marraskuussa jakamaa ”tasa-arvopalkintoa”.

Pääministeri Sanna Marin oli marraskuussa 2021 luovuttanut jättiläismäisen suuren 300 000 euron suuruisen palkinnon We Will Stop Femicide Platform -organisaatiota edustaville turkkilaisnaisille Gülsüm Önalille ja Fidan Ataselimille.

Oman ilmoituksensa mukaan järjestö pyrkii torjumaan ”naisiin kohdistuvaa väkivaltaa Turkissa”, ja Suomesta palkintolautakuntaan kuuluivat Eva Biaudet (rkp) ja Matti Vanhanen (kesk).

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kirjallisuuden Finlandia-palkinto on vain 30 000 euroa, eli kymmenesosa Turkin naistyöhön tuhlatuista varoista.

International Gender Equality -palkinto maksetaan suomalaisten ihmisten varovaroista ”valtioneuvoston ja Tampereen kaupungin yhteistyönä”. Sen sanotaan olevan osa ”kestävän kehityksen Agenda 2030:n toimintaohjelmaa, jonka mukaan vahvistetaan naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia”. Ei siis miesten ja poikien oikeuksia ja mahdollisuuksia.

Turkkiin kipattu naispalkinto on aiemmin myönnetty Angela Merkelille ja naisten tasa-arvosta länkyttävälle Equality Now -organisaatiolle, mutta jostakin syystä tuo arvoissa mittaamattoman suuri rahakasa on jäänyt mediassa vähälle huomiolle.

Ehkä toimittajienkin mieleen on hiipinyt epäilys, että puolueellinen keuhkoaminen naisten puolesta ei luo mitään tasa-arvoa vaan epäoikeudenmukaisuutta, niin kuin suosiminen yleensäkin.

Kenties yrityksenä oli myös piilotella julkisin varoin tapahtuvaa taloudellista voitelua, joka on Millennium-teknologiapalkinnon tavoin ritualisoitunut yhteiskuntavaikutuksiltaan mitättömäksi tuoden vain täytettä saajiensa kassakaappiin.

Kun myöskään suomalaisten veronmaksajien varoista pulitettu International Gender Equality -tasa-arvopalkinto ei saanut hurraa-huutoja miltään suunnalta, päätti sosiaali- ja terveysministeriö palkata rahan tarpeessa olevan Jani Toivolan markkinoimaan sitä Internetissä.

Iltalehden mukaan Jani Toivolalta ostettu kampanja maksoi ministeriölle 1 860 euroa. Se sisälsi yhden lyhyen ”feed-postauksen” ja kaksi ”story-kokonaisuutta”, jotka olivat näkyvissä Toivolan Instagramissa vuorokauden.

Tammi–helmikuussa 2021 tilatun Instagram-kampanjan lisäksi Toivola juonsi maaliskuussa tunnin mittaisen virtuaalipaneelin, jossa keskusteltiin perhevapaauudistuksesta ja sen tasa-arvovaikutuksista. 

STM:n järjestämään virtuaalipaneeliin osallistuivat pohjoismaisen yhteistyön ja tasa-arvon ministeri Thomas Blomqvist (r.), sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) sekä työministeri Tuula Haatainen (sd). Toivola pyysi ja sai sossuraadin tunnin mittaisesta juontokeikasta 2 000 euroa. 

Viime kesäkuussa Toivola toimi moderaattorina (siis käytännössä woke-sensorina) STM:n tasa-arvoyksikön suunnittelemassa ja sukupuoleen kytkeytyvään ”verkkovihaan ja -häirintään” liittyvässä konferenssissa, joka järjestettiin virtuaalisesti 10.–11.6.2021. Ohjelmaa oli yhteensä noin 10–12 tuntia.

Toivola sai kahden päivän sensurointikeikasta 5 580 euroa, vaikka töitä tuskin tarvitsi tehdä. Tapahtuma ei saanut missään vähäisintäkään huomiota, eikä sen yleisömenestyksestä ole näyttöä. Palvelun hinnasta ei STM:n Iltalehdelle toimittamien asiakirjojen mukaan neuvoteltu, vaan ministeriö maksoi sen, mitä Toivola sähköpostiviestissään pyysi.

Näin ministeriö maksoi asuinpaikkansa valehdelleen ja eduskunnan taksinkäyttöennätyksen tehneen nykyisen tukisukankuluttaja Toivolan velkoja. STM:n hankintaa ei myöskään kilpailutettu.

Vertailun vuoksi vihervasemmiston hallitsema opetus- ja kulttuuriministeriö peri raivokkain ottein mediatutkimukseni Totuus kiihottaa julkaisijalta Suomen Perustalta valtionapuja takaisin 10 200 euroa sillä verukkeella, etten ollut ”edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta” ja että muka esitin ”sukupuolista häirintää” ja ”naisvihaa”.

Totuus on, että feminismin kritiikki ja tasa-arvopolitiikan mätien hedelmien arvosteleminen ei ole naisvihaa vaan täysin ansaittua ja tieteenfilosofisesti perusteltua.

Tasa-arvoagendojen ja muiden poliittisten tendenssien edistäminen ei puolestaan kuulu tutkimustoiminnan tehtäviin lainkaan. Toivolasta poiketen olin tehnyt hiki hatussa töitä usean vuoden ajan ja lähteistänyt tutkimukseni tavalla, jota Toivolan tuotoksiin ei voida edes verrata.

Oikeuskansleri ei kuitenkaan kantelustani huolimatta puuttunut ministeriön harjoittamaan mielivaltaan millään tavalla.

Asian voi sanoa niin, että valtioneuvosto (neuvostovaltio) kätilöi Suomen Perustalta kynimänsä rahat väärinkäytöksiin syyllistyneelle Jani Toivolalle.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kauppa- ja teollisuusministeri Timo Harakka (sd.) myi hiljattain ministerinä meta.fi-tunnuksensa Facebookille tiettävästi kuusinumeroisella eurosummalla ilman, että oikeuskansleri olisi kyseenalaistanut tuotakaan toimintaa, ministerin toiminnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä tai esteellisyyttä mitenkään.

Nostan tapaukset esiin, koska niiden valossa opetus- ja kulttuuriministeriön minuun ja tutkimustyönantajaani kohdistama taloudellinen ahdistelu, oikeuskanslerinviraston puolueellisuus ja vihervasemmiston porsastelu paljastuvat sietämättömäksi. 

Tapauksista kertoivat Iltalehti jutuissaan ”Ulosotossa oleva Jani Toivola on laskuttanut STM:ltä lähes 10 000 euroa – somekampanja, juontokeikka ja moderointia” 17.12.2012 ja ”Oikeuskansleri Tuomas Pöysti: Keskustelin ministeri Harakan kanssa ’hyvin lyhyesti’ – yksityiskohdista ei puhuttu” 17.12.2021 sekä STT neutraalissa ja täysin kritiikittömässä ”tiedotteessaan” 22.11.2021.

Johtopäätös: yhdenkään kunniallisen puolueen ei pitäisi suostua yhteistoimintaan sellaisen hallituksen kanssa, joka harjoittaa läpikotaisin puolueellista ja feminististä tasa-arvopolitiikkaa, vaan panna kyseisille vääristymille piste.

Pelastus: Suomen julkinen talous menee jonakin päivänä niin huonoon kuntoon, että maahan saadaan täysin perussuomalainen hallitus, joka säästötoimena katkaisee kansainväliseen tasa-arvotyöhön tuhlattavien varojen piikin ja tekee suomalaisten oman haudan kaivuusta lopun.

13. maaliskuuta 2022

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Vihervasemmistolainen hallitus on asettanut Suomen tavoitteeksi hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä. Muiden maiden edelle kiirehtiminen on perin juurin virheellistä ja yhdenvertaisuutta rikkovaa politiikkaa, sillä EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050.

Maamme energiatehokkuus on eurooppalaisittain vertaillen hyvä, joten meillä ei ole mitään syytä tehdä ilmaston hyväksi nykyistä enempää ennen kuin muut maat laittavat omat tonttinsa kuntoon.

Normiruuvien kiristely Suomessa johtaa hiilivuotoon ja teollisuuden sekä työpaikkojen pakenemiseen Kiinaan, joka sai Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa käyttää häikäilemättä hyväkseen, vaikka ilmastonsuojelun piti olla yhteinen asia.

Suomessa taas ovat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Niiden alas ajaminen on vihersiirtymäksi sanotun energiavallankumouksen virhe numero yksi.

Nyt kun hiilivetyjen tuonti Venäjältä vaikeutuu Ukrainan sodan vuoksi, on esitetty vaatimuksia vihersiirtymän nopeuttamiseksi.

Sanna Marinin (sd.) kannanotto, että vihreä siirtymä pitää tehdä koko Euroopassa nyt ennätyksellisen nopeasti”, varmentaa vihersiirtymään liittyvän kaksoisvirheen.

Looginen totuus on, että hiilivetyjen saannin vaikeutuminen ei osoita ensisijaisesti niiden korvaamisen tärkeyttä vaan niiden itsensä tarpeellisuutta.

Suomessa tarvitaan jatkossakin öljyä, maakaasua ja kivihiiltä. Niitä pitää voida myös käyttää, ja niiden hinta pitää saada nykyistä alemmaksi.

Energiaomavaraisuuteen emme pysty, vaikka myös omavaraisuutta pitää lisätä vapauttamalla kotimaisen turpeen ja hakkeen käyttöä.

Keskeinen ongelma ei ole, miten korvata hiileen perustuvat energialähteet, vaan se, miten saada Euroopan maiden suhde Venäjään poliittisesti normalisoiduksi ja tuonti kuntoon.

Talouspakotteita todennäköisesti jatketaan, vaikka sotatoimet loppuisivat ja Ukrainaan saataisiin rauha. Pakotteet jatkunevat niin kauan kuin Venäjän nykyinen hallinto istuu vallassa. Ongelman ainoa ratkaisu on vallankumous Venäjällä.

Vihersiirtymän paniikinomaisesta toimeenpanosta seuraisi niin huikea lasku, että se tuhoaisi Euroopan oman talouden, ja EU ajaisi itsensä umpikujaan.

Siitä tulisi äärimmäisen kallista säästämistä, joka raunioittaisi eurooppalaisten ihmisten elämän. Siksi vihersiirtymän kiirehtiminen on nykyisessä tilanteessa täysin väärä reaktio.

Mikäli jokin Italian kokoinen julkinen talous tämän tuloksena kaatuu, ei euroalueesta ole jäljellä kuin savuavat rauniot, ja pahimmillaan Venäjä voittaa myös kauppa- ja energiasodan.

Hienon saksalaisen matkasaarnaajan Ursula von der Leyenin sielua ja spirittiä” värisyttävät statementit, joilla julistaudutaan eroon Venäjän öljystä, hiilestä ja kaasusta, vaikuttaisivat naurettavilta, elleivät ne olisi lapsellisuudessaan pelottavia. Sitä ne ovat varsinkin Saksassa, joka yrittää lunastaa läpikotaisen tyhmää ydinvoimasta luopumispäätöstään korvaamalla ydinvoimaa hiilellä.

Laskua EU:n ilmastopuheilla on ennestään jo 1000 miljardin verran.

Hiilivetyjä pitää jatkossakin käyttää, ja niitä pitää tuoda Venäjän ohella Eurooppaan muualta.

Koronakriisin, pakolaiskriisin, julkisen talouden rahoituskriisin ja sodanuhan aiheuttaman turvallisuuskriisin jatkoksi ei tarvita enää koko talouden perustan kyseenalaistavaa energiakriisiä, jota ihmisten kukkarot eivät kestä.

Jos hallitus pitää sairaalloisen pakkomielteenomaisesti kiinni ilmastopoliittisesta vihreästä siirtymästä, on ”hyvinvoiva” osa suomalaisista sen tuloksena toimeentulotuessa ja jotakin omistava toimeentulotukioikeudeton osa leipäjonoissa.

Mikäli elinkeinoministeri Mika Lintilän (kesk.) ennuste toteutuu ja ruokakassin hinta kaksinkertaistuu, se jakaa kansalaisia entistä pahemmin kahtia ja murentaa myös EU:n yksimielisyyttä, josta EU-liiderit olivat Ukrainan kriisin alkaessa tavattoman ylpeitä.

Vika ei ole kansalaisten, sillä maataloustuottajat eivät nykyisinkään saa maitotölkistä montaa senttiä, vaan vähittäiskauppa vetää välistä suurimman siivun. Kuluttajat maksavat rahan- ja rehunvihreässä siirtymässä kaiken, mutta kaupan porras ei liikevoitoistaan tingi.

Kapina alkaa todennäköisesti pikemmin länsimaissa kuin kurjuuteen tottuneella Venäjällä. 

Ei ainakaan minulla ole varaa eikä halua maksaa murkinoistani kaksinkertaista hintaa vain siksi, että slaavikansat kalistelevat aseitaan Kaukasuksella. Niin on ollut aina. 

---

Päivitys 21.3.2022: Sen sijasta, että hallitus olisi huolissaan suomalaisten ihmisten elinkustannusten noususta, energian hinnan noususta, sotainflaatiosta ja ostovoiman katoamisesta, vihervasemmistolainen hallitus kaksinkertaistaa kehitysmaiden ilmastorahoituksensa ja syytää aina vuoteen 2026 asti yli 200 miljoonaa euroa vuodessa Kankkulan kaivoon.

Sanon tämän selvääkin selvemmin: olen jo aiemmin määritellyt poliittiseksi päävihollisekseni Vihreät ja haluan, ettei Vihreitä koskaan enää päästetä Suomen hallitukseen eikä niiden pöytien ympärille, jossa tehdään taloutta ja tulevaisuutta koskevia ratkaisuja. 

11. maaliskuuta 2022

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta?

Vihervasemmistolainen hallitus ei todennäköisesti tee aloitetta Suomen turvallisuuspoliittisen linjan avaamisesta eikä esitä Nato-jäsenyyden hakemista – paitsi ehkä äärimmäisessä pakkotilanteessa.

Tämä johtuu kahdesta asiasta: vasemmistopuolueiden kannanmuodostus on juntturalla ja hallitus ei halua kantaa vastuuta, mikäli jokin menee vikaan ja Venäjä protestoi asiaa vastaan.

Niinpä puhemies Matti Vanhanen (kesk.) teki hallitukselle aloitteen Nato-jäsenyyttä linjaavasta selonteosta.

Vuoden 2020 lopussa hyväksytty turvallisuuspolittinen selonteko on edelleen voimassa, mutta muuttuneessa tilanteessa tarvittaisiin uusi. 

Muuttunut tilanne suurentaa nähtäville shakin pelaajien klassisen probleeman, jossa yksi siirto muuttaa pelin aivan kokonaan. 

Vaikutus oli jättiläismäinen. Se osoittaa, miten syvällä status quon tainnuttamassa unessa valtakunnan vahtikoirat elivät, vaikka Venäjän varustautuminen ja sen tarkoitukset olivat selvästi näkyvissä jo vuodesta 2008 ja viimeistään vuodesta 2014 asti.

Uusien tilannekuvien laatiminen on työn ja tuskan takana silloin kun asioista pitäisi päättää poliittisin motiivein tai niistä huolimatta.

Ulkoinen turvallisuus ei tosin ole puolueideologinen asia, ja yhteisen vihollisen kyseessä ollessa keskinäinen ystävyys löytyy puolueidenkin kesken yleensä äkkiä.

Miksi sitten selontekoa aletaan suunnitella ja valmistella tällaiseen paikkaan?

1) Eduskunnan selonteon voidaan katsoa vastaavan Nato-jäsenyyden vaatimaa laajaa kansallista konsensusta. Jos puolueet tulevat valiokuntien loimukoivuovien takaa ulos yksimielisinä, voidaan konsensuksen katsoa löytyneen, eikä kansanäänestystä tarvita.

2) Vitkastelemalla eduskunta voi varata itselleen tilaisuuden odottaa, jospa tapahtuisi ihme ja Putinin hallinto syrjäytettäisiin ja olot Venäjällä palautuisivat ennalleen. Venäläisessä kulttuurissa ja Hollywood-elokuvissa kun on tapana, että aina silloin tällöin joku Radzukovits radikalisoituu ja sitten kukistetaan, minkä jälkeen kaikki suutelevat toisiaan.

3) Taktinen hidastelu pelaa kuitenkin Putinin pussin: put in! Ratkaisun siirtäminen on siis sama kuin sanoisi Natolle ”ei”, sillä lopputulos on samanlainen: Suomi ei kuulu Natoon. Niinpä hidasta valmistelua kannattavat ne, jotka yleensäkin eduskunnassa vastustavat Natoa. Myös tämä voi olla syynä hidasteluun.

4) Yksi syy hitaaseen etenemiseen voi olla asiantuntijatiedon muodostuksessa. Sotilasasiantuntemuksen ja ulkopoliittisen tiedustelun verkkaisuuteen vetoaminen on vaikuttaa kuitenkin verukkeelta, sillä Suomen, Venäjän ja Naton välisten suhteiden analysoimiseen on ollut kymmeniä vuosia aikaa, eikä asian arvioiminen ole mitään väitöskirjan tiedekuntakäsittelyä. Muistiot ovat kenraalien kassakaapeissa jo valmiina asehankintalistojen vierellä.

5) Komiteamietintövalmisteluun poliitikot vetoavat aina silloin, kun he haluavat välttää vastuun linjan vetämisestä. Asiantuntijaelimissä vastuu jakautuu ja katoaa, jolloin poliitikot voivat vetäytyä ”huolellisen valmistelun” taakse piiloon. Näin selittyy, miksi kenelläkään johtavalla poliitikolla ei ole selvää Nato-kantaa, vaikka muutoin he kyllä pyrkivät vaikuttamaan kaikkeen. Varovaisuutta he puolustelevat väitteellä, etteivät he halua auktoriteetillaan vaikuttaa asiantuntijatyöhön, vaikka oikeasti he peittelevät rooliaan siltä varalta, että päätöksen teossa jokin menee vikaan.

6) Hyytävin selitys jahkailulle on, että Nato-ovi onkin kiinni. Siitä kertovat kanki-Kaikkosen terveiset, joiden mukaan nyt ei ole oikea aika hakemuksen postittamiselle. Washingtonissa on siis vaihdettu vihreät valot keltaiselle ja sanottu: odota! Sitten Niinistö soittelee hädissään Putinille.

Sekä Natossa että Venäjällä osattaneen nauraa suomalaisille, jotka hakevat palovakuutusta vasta kun naapurin talo on tulessa.

Suomi on jälleen yllätetty housut kintuissa aiempien hallitusten typeryyden vuoksi.

Matti Vanhanen oli itse pääministerinä vuosina 2003–2010, jolloin Nato-hakemus olisi voitu suotuisasti tehdä rauhan oloissa. Vuonna 2004 hän vain sanoi, että ”Nato-optio on säilytettävä.

Miten muuten olisi voitu menetelläkään, sillä se muu olisi ollut kaatumista Venäjän syliin?

Baltian maat olivat liittyneet Natoon 2004, mutta ulkoministerinä vuosina 2000–2007 ja 2011–2015 toiminut Erkki Tuomioja (sd.) ja presidentti Tarja Halonen (sd.) estivät Suomen liittymisen sillä perusteella, ettei Suomi halua leimautua Pohjois-Baltiaksi”. Hän sai Putinilta lahjaksi kissan (kissa on syytön).

Syy, miksi Suomi ei ole Natossa.
 Kokoomus linjasi vuonna 2004, että puolue tavoittelee Naton jäsenyyttä. Tämä oli isänmaallista. Jos Suomessa ei olisi ollut yhtäkään puoluetta, jolla tavoite on ohjelmassaan, olisi Nato-optio sulanut pois poliittisilta markkinoilta kokonaan.

Vaaliruhtinas Niinistö ilmeisesti tuntee kolmannen puuttuvan tekijän säännön: Jos jotakin saa nopeasti ja se on hyvää, sitä ei saa halvalla; jos jokin on hyvää ja se on halpaa, sitä ei saa nopeasti; ja niin edelleen.

Siksi hän vaatii, että selonteko laaditaan ei viivytellen mutta huolella.

Nyt asiaa aiotaan märehtiä eduskunnassa toukokuun loppuun asti.

Matti Vanhanen sanoo, että ”tällä tarjotaan eduskunnalle mahdollisuus käydä aito keskustelu ilman ennakkositoutumista siihen, mikä lopputulos on”. Hän tähtää eri puolueita edustavan parlamentaarisen työryhmän asettamiseen samaan tapaan kuin laadittaessa turvallisuuspoliittisia selontekoja.

Mikäli käsittely todellakin venyy toukokuun lopulle tai jopa kevätistuntokauden loppuun, toisin sanoen juhannukseen, jolloin edustajat jäävät kesälomille, voimme sanoa hyvästi Natolle.

Se on varmaan tarkoituskin, jotta kansalle ei paljastuisi, että mitään Nato-optiota ei enää ole.

Sitten hallitus voi keskittyä käsittelemään Suostumus2018-aloitetta. Sen ideahan on, että seksuaaliseen kanssakäymiseen tarvitaan selvä suostumuksen ilmaus. Pelkkä mykistyminen ei ole ”kyllä, mutta myöskään hiljaisuus ei ole ei.

Hallitus voisi ottaa omista näkemyksistään opikseen, sillä Nato-kysymyksessä hiljaisuus on Natolle ei, ja nyt tarvittaisiin selvä kyllä.

Mikäli sitä ei tule, kansanedustajat pääsevät jatkossa lomailemaan Krimille ja voivat sanoa Putinin tela-ajoneuvoille tervetuloa. On kuivat kesäkelit ajella Alakurtista Ouluun.

10. maaliskuuta 2022

Pata ja kattila kilpasilla – Musta kylki kummallakin

Euroopan unionin hyväksymiin oikeusvaltioperiaatteisiin sisältyy, että viranomaisten ei pitäisi vastata kansalaisten heistä esittämään arvosteluun ensisijaisesti oikeudellisin keinoin.

Suomen syyttäjälaitos on kuitenkin tehnyt tästä useita poikkeuksia, jotka ovat viime aikoina muodostuneet suoranaiseksi linjaksi.

Ei ole pitkäkään aika, kun valtakunnansyyttäjä veti käräjille kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) hänen hämähäkinseittien verkottamista homopuheistaan. En kannata Räsäsen näkemyksiä, mutta pidän vapaata mielipiteiden ilmaisemista tärkeänä, jotta ihmiset saavat tietää, mitä kansanedustajat ajattelevat (kirjoitin aiheesta täällä).

Jokin aika sitten oikeustieteen professori Tuomas Ojanen sai arvovallallaan virallisen syyttäjän haastamaan oikeuteen keskustalaisen kansanedustajan Mikko Kärnän, joka oli Ojasen mielestä antanut väärän kuvauksen professorin työskentelystä eduskunnan valiokunnassa.

Aivan äskettäin valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan kansanedustaja Ano Turtiaisen tviittauksesta, jossa hän oli luonnehtinut muuatta rikosylikomisariota munattomaksi nillittäjäksi. Kansanomaisen karkea ilmaus ehkä, mutta aluesyyttäjä oli pitänyt epäiltyjä kunnianloukkauksia vähäisinä.

En ole innostunut Turtiaisen näkemyksistä enkä kuulu hänen edustamaansa VKK:hon, mutta katson, että syyttäjälaitoksen puuttuminen kansanedustajan sanomisiin rajoittaa tuossakin tapauksessa olennaisesti kansanvaltaa ja loukkaa sananvapautta sekä muita demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Kansanedustajan asemassa pitäisi voida sanoa, mitä hyväksi katsoo. Etenkin viranomaisvallan ja asiantuntijavallan tulisi kestää kohtaamansa arvostelu, vaikka se olisi sisällöltään virheellistä.

 

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan

Viranomaisilla ja asiantuntijoilla, kuten poliisijohtajilla ja professoreilla, on mahdollisuus vastata itseään koskevaan henkilökohtaiseenkin kritiikkiin julkisessa keskustelussa ilman, että asiasta täytyy tehdä kansalaisyhteiskunnan ja viranomaisvallan välistä arvovaltakysymystä.

Jos yhteiskunnalliset mielipide-erot kanavoidaan oikeuslaitoksen kautta normatiiviseksi rankaisuvallan käytöksi, on näin syntyvällä vastakkainasettelulla kansalaisyhteiskuntaa repivä ja luottamusta vähentävä vaikutus.

Mikäli poliittisia keskusteluja alkaa leimata rangaistusten uhka, kansalaiset säikähtävät, ja käynnistyy hiljaisuuden spiraali, jossa ihmiset harjoittavat itsesensuuria. Yleistyvää käytäntöä kirjatessaan lainsäätäjä puolestaan syventää mykkyyden kuilua.

En tarkoita, ettei viranomaisilla pitäisi olla oikeuksia. Mutta viranomainen on lähtökohtaisesti palvelijan asemassa ministereistä (minister, lat. = palvelija) alkaen.

Viranomaiset ovat myös vallankäyttäjiä, ja heidän valtaansa pitää rajoittaa. Jos viranomaiset saavat tuekseen oikeuslaitoksen (joka myös on viranomainen), lähestytään DDR:stä tunnettua yhteiskuntakäytäntöä, jossa kansalaiset voivat ainoastaan hävitä viranomaisvallan kanssa syntyvät konfliktit.

Kansanedustaja puolestaan ei ole viranomainen vaan luottamushenkilö: kansan edustaja.

 

Sanktioiden uhka vääristää poliittisen keskustelun

Vireillä olevissa oikeudenkäynneissä ei tule näytetyksi, paljonko viranomaisvaltaa tai asiantuntijahenkilöitä saa arvostella.

Oikeuden päätökset synnytetään pelkästään normatiivisessa viitekehyksessä, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Sanktioiden uhan alla puolustus joutuu perääntymään ja puhumaan omaksi edukseen sekä pyörtelemään näkemyksiään, jotka voivat olla myös perusteltuja.

Ainakaan käräjöinti ei edistä osapuolten välistä eikä yhteiskunnallista ymmärrystä.

Kyseisistä erimielisyyksistä pitäisi keskustella poliittisessa ja tieteellisessä puherekisterissä eikä normatiivisessa viitekehyksessä, jossa totuudella on taipumus paeta seinänrakoihin.

Tuomiot puolestaan ohjaisivat lainkäyttöä tavalla, joka olisi poliittiselle sanankäytölle kohtalokasta, jopa tuhoisaa.

Suomen perustuslaissa on selvä ennakkosensuurin kielto, mutta jälkikäteen vaikuttava rikosoikeudellinen sensuuri kiertyy ennakolta vaikuttavaksi sensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta.

Näin katoaa yhteiskunnallisen totuuden pidäkkeetön ja kriittinen tavoittelu.


Syyttely kertoo luottamuskadosta

Aikana, jolloin sosiaalinen media täyttyy eripuraisesta argumentaatiosta, olisi syytä luottaa kirjajulkaisuihin, esimerkiksi teokseeni Totuus kiihottaa, jossa etsin tieteellisiä selityksiä mediaa halkoviin luottamusrailoihin.

Eripura alkaa kansanryhmien välisistä ristiriidoista, joiden juurisyyt perustuvat monikulttuuri-ideologiaan ja maahanmuuttoon.

Ne ovat johtaneet identiteettipoliittiseen ryhmittymiseen ja edunvalvontaan sekä laajentuneet mediassa käytäväksi kamppailuksi totuudesta, jopa suoranaiseksi informaatiosodaksi.

Esitin teoksessani analyysin siitä, millä tavoin sensuuri johtaa yhteiskunnallisen luottamuksen katoamiseen, median totuuskriisiin ja vallankäytön legimaatiokriisiin. 

Perinteinen luokkastrateginen kuilu on siirtynyt informaation hallintaan liittyväksi kamppailuksi.

Media vastasi esittämääni mediakritiikkiin peiteuutisilla ja vastauutisilla, joiden sisältämillä epämääräisillä ja paikkansa pitämättömillä naisvihasyytöksillä pyrittiin hautaamaan kirjani todellinen sisältö.

Asiaa käsiteltiin lähinnä Twitterissä ja tutkimuksessa arvostelemieni medioiden omilla kynänkäänteillä. Ei huomattu, että mediatutkimuksen merkityksestä ei pidä päättää medioissa, joilla on oma lehmä ojassa.

Kukaan ei kysynyt, millainen vääryys pesiytyi tuohon vääristelevään arviointiin.

Sosiaalisen median kakofoniassa on syytösten ryöppyä luonnollisesti vielä mahdottomampi kontrolloida kuin median harjoittamaa agendajournalismia. Se puolestaan elää skandalisoinneista ja itse lavastamistaan kohuista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei median valheellisuutta tai tarkoitushakuisuutta pitäisi voida paljastaa.

Vaarallista on, jos kansalaisia aletaan tuomita toimittajien kritisoimisesta, sillä toimittajat itse esittävät usein häikäilemättömän panettelevia arvioita toisista ihmisistä, ja sen he tekevät valtavirtamedian suojaamista bunkkereistaan.

Woke-vaikuttaminen ja cancel-aktivismi eivät ole vain sosiaalisessa mediassa toimivien verkkovandalistien ja maineterroristien aikaansaannoksia. Niihin syyllistyvät valtavirtamedian ammattitoimittajat aina, kun se on heidän oman etunsa mukaista.

Toimittajien sananvapauden ei pidä olla yhtään entistä laajempaa, vaikka viime aikoina on esitetty vaatimuksia journalististen rajoitusten vähentämiseksi ja median itsekontrollin kaventamiseksi. Erivapaudet rikkoisivat pahoin yhdenvertaisuusperiaatetta.

Päätoimittajien yhdistyksen kannanotot, joiden mukaan myöskään ”kertomatta jättäminen ei rajoita sananvapautta, ovat tieteen näkökulmasta aivan absurdeja. Sananvapauteen sisältyy vastaanottajien oikeus saada oikeaa tietoa kaikkien kanavien kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Päätoimittajien yhdistyksessä ajatellaan valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatelmasta, jonka mukaan valehtelu on vaikenemista totuudesta, joka tulee lausua julki” (Yksinäisen kulkijan mietteitä, s. 63).

Kun valheesta on tullut yleiskäytäntö, ollaan tilanteessa, jossa valehteleminen ei ole mitään muuta kuin maksamista väärällä rahalla henkilölle, jolle ei ole mitään velkaa (ibid, s. 64).

 

Maalittamisen sanktioiminen olisi sanankäytön depersonifikaatiota

Kansalaisten esittämällä arvostelulla ja palautteella on tärkeä demokratiaa ja oikeusvaltiota ylläpitävä rooli.

Mikäli kritiikin kohteita ei saisi enää nimetä, vaan arvostelu määriteltäisiin viranomaisten toimesta maalitukseksi, menisi pohja viestien tulkitsemiselta persoonallisten ominaispiirteiden kautta.

Näin peitettäisiin se, mistä yhteiskunnallisista positioista kritikkiä esitetään ja millaisessa asemassa oleviin se kohdistuu.

Maalitukseen liittyvät syytökset ja kohteiden nimeämiseen liittyvä kieltäminen merkitsisivät keskustelun depersonifikaatiota: henkilökohtaisuuden kieltämistä.

Filosofia kuitenkin on hyvin henkilökohtaista, ja sitä tehdään koko persoonalla. Viestien tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttävät sekä lähettäjien että vastaanottajien persoonallisten ominaisuuksien arviointia.

Huonot tai joidenkin mielestä loukkaavat kuvaukset eivät ole kansanryhmää vastaan kiihottamista, mikäli niihin ei sisälly kehotusta rikolliseen tekoon, uhrit puuttuvat ja kukaan ei tosiasiassa kiihotu, toisin sanoen näyttö puuttuu.

Kielteisten kuvausten kieltäminen tekisi mahdottomaksi esittää arvostelua myös silloin, kun kohde on arvostelunsa ansainnut.

Maalittamiseen liittyvät syytökset eivät ainakaan toistaiseksi perustu lakiin, sillä laissa ei ole maalituksen käsitettä. Kyseessä on vihapuheen tapainen kelluva merkitsijä, jonka sisältö voidaan määritellä monella tavalla. Sen vuoksi kumpaakaan käsitettä ei pitäisi sisällyttää mihinkään lakiin.

Muussa tapauksessa tulos vastaisi klassista esimerkkiä leväperäisesti laaditusta laista: Kaikki konnat linnaan!

Mitä henkilökohtaiseen kunniaan tulee, jokainen kunniallinen ihminen huolehtii kunniastaan itse, eikä ihmistä saastuta se, mitä hän joutuu vastaanottamaan, vaan se, mitä hänestä itsestään lähtee ulos.

8. maaliskuuta 2022

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Ylen uutistoimituksen haastattelemat asiantuntijat valittelivat hiljattain, että Ukrainan sota voi laajentua maan rajojen ulkopuolelle, myös Suomeen.

Sanoisin niin käyneen jo nyt.

Kriisi laajenee, kun sen osapuolet levittäytyvät toisiin valtioihin.

Ilta-Sanomat kirjoitti hetki sitten, että Allegron kyydissä Suomeen saapuu Venäjän kansalaisia hakemaan täältä turvaa.

Vaikka ukrainalaiset saavatkin matkustaa HSL:ssä nyt pelkällä passillaan, ei Helsinkiä pidä kansoittaa Moskovan-junassa tulleilla venäläisillä. ”Huolestuneisuus” ei ole pakolaisuuden eikä turvapaikan peruste kummallekaan sodan osapuolelle.

Helsingin Sanomat puolestaan paheksui Suomessa mahdollisesti kasvavaa Venäjän-vastaisuutta, jota toimittaja nimitti russofobiaksi. Fobiasta (eli sairauden tapaisesta kammosta) ei liene kyse. Ei myöskään ennakkoluuloista, vaan kokemusten opettamista ennakkotiedoista.

Toimittajan kannattaisi ensin pohtia, olisiko suomalaisten torjuvaan asenteeseen jotakin syytä, ennen kuin antaa sormiensa juosta näppäimillä ajatustaan nopeammin. Oman maamme ja kansallisen etumme puolustaminen ei ole Helsingin Sanomien syyttelemää hyväksyttyä rasismia, vaan rationalismia.

Yleisradion haastattelema tendenssitutkija puolestaan arvioi venäjänkielisten saavan osakseen syrjintää ja suomalaisten penseyden ärsyttävän heitä. Ilta-Sanomat valittaa venäjänkielisten kokemasta vihapuheesta. Kuka tässä oikeastaan ärsyttää ja pelottaa suomalaisia?

Suomeen tuleville venäläisille pitäisi viestittää, että myöskään täällä te ette ole turvassa: nimenomaan teidän läsnäolonne vuoksi Putin voi hyökätä seuraavaksi tänne.


Pakolaisongelma kiihtymässä ylikierroksille

Venäjän ulkopolitiikkaan sisältyy Krimin sodan ajalta periytyvä periaate, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös maansa rajojen ulkopuolella.

Sitä mukaa kun venäläiset onnistuvat aiheuttamaan eripuraa Suomessa ja omassa suhteessaan suomalaisiin, Venäjän hallinto saa verukkeen kanuunoiden kääntämiseen Suomeen.

Totuus on, että suuri venäläisvähemmistö tarjoaa Putinille poliittisen vivun, ja siksi venäläisten laaja läsnäolo ei ole toivottavaa.

Jokainen Ukrainan sodan vuoksi Suomeen tullut maahanmuuttaja on syöttö Putinin lapaan, sillä pakolaisten vastaanottaminen helpottaa valloittajan työtä.

Vastaavasti jokainen, joka edistää maahanmuuttoa, pelaa Putinin pussiin ja vaikeuttaa suomalaisten toimeentuloa maassamme.

Asetelma on samanlainen kuin maahanmuuton ongelmissa yleensäkin. Nyt uhka tulee vain entistä lähemmäksi.

Tästä johtuu, että kaksoiskansalaisjärjestelmä olisi lopetettava heti. Samoin venäläisten kiinteistöjen ostaminen ja omistaminen Suomessa pitäisi kieltää.

Valmiuslaki, joka mahdollistaa pakolaisjonojen katkaisemisen raja-asemilla, olisi saatava vihervasemmiston vitkuttelusta huolimatta vihdoinkin valmiiksi ja voimaan. Hallitusta voi syyttää siitä, ettei se ole laittanut asian vuoksi tikkuakaan ristiin.


Myös suomalaiset pakotetaan Ukrainan sodan uhreiksi

Jokainen Venäjältä tai Ukrainasta tuleva olisi tutkittava tarkoin, sillä joukossa voi olla myös desantteja ja itäukrainalaisia kapinallisia, joiden aikeet voivat olla terroristisia. Myös matkan tarkoitukset olisi läpivalaistava.

Nyt Maahanmuuttovirasto toimii kuitenkin aivan toisin ja toivottaa kaikki Ukrainan suunnalta tulevat tervetulleiksi ilman tutkintaa, ja suuri osa heistä on kadonnut Suomeen jättämättä tutkinnan mahdollistavaa turvapaikkahakemusta.

Venäläiset eivät ole Suomelle vain mahdollinen uhka tai uhkaava mahdollisuus, vaan molemmat.

Ukrainasta puolestaan on vaarassa tulla Irakista ja Syyriasta paenneita suurempi joukkio. Kaiken humanitaarisen hyminän keskellä olisi huomattava, että sodan molempien osapuolten levittäytyminen Suomeen vetää meidät itsemme lähemmäksi Ukrainan konfliktia.

Suomalaisista itsestään tulee Ukrainan sodan uhreja siksi, että meidät pakotetaan taaskin maksamaan muualla syntyneiden ja itsestämme riippumattomien konfliktien kuluja kasvavina vastaanotto-, toimeentulo-, sosiaali-, terveys-, ravinto- ja asumiskuluina.

Ukrainalaiset saavat vastaanottorahaa 323 euroa kuukaudessa, ja maahamme saapuva halpatyövoima vie pitkän päälle myös työpaikkoja suomalaisilta.

Lisäksi suomalaiset kärsivät sotainflaation seurauksista ja Venäjän-viennin sekä sijoituspääomien menetyksistä. Valtion velkakuorma kasvaa tuhoten hyvinvointivaltiomme ja tulevaisuutemme.

Venäjä on ampunut alas muun muassa kansallisen lentoyhtiömme Finnairin, joka laittoi kaiken yhden kortin varaan, eli Aasian-liikenteeseen. Venäjän suljettua ilmatilansa Finnair menetti 24 tunnin rotaatiolentämiseen liittyvät valtit, ja valtavat konehankinnat jäävät käyttämättä.

Perin juurin virheellisestä strategiasta kärsii myös Finavia, jonka suuruudenhullut miljardi-investoinnit Helsingin ja Vantaan lentoasemaan pysynevät autioina myös koronakriisin jälkeen.

Tappiot kansantaloudelle ovat kauheat, ja viimeisetkin toiveet valtiomme talouden pelastamisesta koronakriisin pahentamasta velkakurimuksesta sulivat Putinin hyökkäykseen.

 

Aseellinen konflikti vaanii nurkan takana

Sotilasasiantuntijat ovat moneen kertaan toistelleet, että meitä eivät juuri nyt uhkaa Venäjän asevoimat. Mutta tämä onnentila ei kestä välttämättä kauaa. 

Venäjä huoltaa toisessa maailmansodassa valtaamaansa Königsbergin aluetta (nykyiseltä nimeltään Kaliningradia) erittäin kapean Itämeren-ilmakäytävän kautta. 

Ei ole ainoastaan mahdollista vaan suorastaan todennäköistä, että seuraavaksi Venäjä ryhtyy avartamaan merinäköalojaan Suomenlahdella.

Siltä Suomen pelastanee vain Venäjän mahdollisuus joutua konfliktiin Yhdysvaltojen kanssa tai se, että Putinin valta Venäjällä kaatuu ennen ensi kesää jonkinlaisen palatsivallankumouksen tai kansannousun kautta.

Ikävä totuus on, että Venäjän nykydoktriinin mukaista on käyttää sotilaallista voimaa poliittisten tarkoitustensa saavuttamiseksi aina kun se on tarpeen ja mahdollista. Tämä tarkoittaa, että maa aloittaa ja käy sotia, jos ne kannattavat ja ovat sen etujen mukaisia.

Suomen ulkopolitiikan pyrkimys miellyttää Venäjän näkemyksiä on romuttunut kokonaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja osoitettua raakuutta veljeskansaansa kohtaan.

Venäjä ei pidättäydy voimankäytöstä Suomea vastaan siksi, että olemme sille suopeita, vaan siksi, että sotimiselle täällä ei ole toistaiseksi esiintynyt tarvetta.

Tarvetta voi kuitenkin esiintyä aivan pian. Mikäli Ukrainan konflikti leviää Itämeren alueelle, Venäjä ei hyökkää Baltian maita vastaan, sillä ne kuuluvat Natoon.

Sen sijaan Venäjä käyttää sotilaallista voimaa Suomea vastaan, sillä siihen ei liity vaaraa, että Nato ryhtyisi vastatoimiin. Olemme siis Venäjän tulilinjalla heti seuraavina siinä tapauksessa, että Ukrainan kriisi laajenee.

 

Mitä pitäisi tehdä?

Nato-jäsenyyden kannattajien argumentit ovat oikeita sikäli, että Suomen liittoutumattomuus kannustaa Venäjää hyökkäämään Suomeen. Silloin olemme yksin ja pulassa.

Naton vastustajien argumentit puolestaan ovat vääriä sisältäessään oletuksen, että Venäjä alkaisi painostaa Natoon liittynyttä Suomea.

Vaihtoehtoja on käytännössä kolme:

1) Suomi tekee päätöksen Natoon liittymisestä, jolloin Venäjällä on motiivi hyökätä Suomeen, mutta Moskovan kalkulaattorit osoittavat negatiivista tulosta ja Naton vastavoima sekä Suomen Puolustusvoimat ennakolta estävät hyökkäyksen pelotevaikutuksellaan.

2) Suomi pitkittää Nato-keskustelua, mikä käytännössä tarkoittaa kielteistä ratkaisua. Siinä tapauksessa suomalaiset menettävät Nato-optionsa ja Venäjä ehtii tehdä vähintään Nato-jäsenyyden estävän hybridioperaation kansanäänestyksen aikana. Tämän vaihtoehdon todennäköisyys kasvaa päivä päivältä.

3) Suomi päättää olla hakematta Naton jäsenyyttä, jolloin Venäjän kannattaa haastaa maamme koko itsenäisyys sekä pyrkiä asevoimilla varmistamaan, ettei Suomi myöhemminkään hae liittokunnan jäseneksi. 

Viimeksi mainittu vaihtoehto on pahin, ja sen todennäköisyys kasvaa, mikäli Ruotsi liittyy Natoon.

Tästä seuraa, että liittosopimus Naton tai (inkl.) Yhdysvaltain kanssa olisi saatava voimaan viipymättä.

---

Päivitys 9.3.2022: Yleisradion toimittaja Satu Helin julkaisi Ylen verkkosivuilla ”analyysiksi” sanotun jutun Eurooppa pelkäsi pakolaiskriisiä – nyt Ukrainasta tuli enemmän pakolaisia kuin Syyriasta, eikä kukaan ole huolissaan”. – Vai ei kukaan?

Päivitys 16.3.2022: Venäjän Suomen-suurlähetystö pyysi Twitterissä, että Suomessa asuvat venäläiset kantelisivat Suomessa kohtaamastaan syrjinnästä Venäjän viranomaisille. Eipä siinä kauaa mennyt. Ilta-Sanomien haastattelema tutkija kehotti sitten suomalaisia pidättäytymään kaikesta venäläisiin kohdistuvasta kritiikistä, joka voitaisiin tulkita syrjinnäksi.

Tosiasiassa ongelmana ei ole suomalaisten asennoituminen omassa maassaan, vaan Venäjän Suomelle ja muille maille aiheuttama uhka. Tästä nähdään, että venäläisvähemmistö tarjoaa Putinille aseen käteen, ja Venäjältä tullut maahanmuutto on Suomelle ongelma. Venäjän viranomaisten kannattaisi olla huolissaan omien kansalaistensa pahoinpitelyistä ja murhista sekä veljeskansansa tappamisesta, eikä suomalaisten toimista omassa maassamme.

7. maaliskuuta 2022

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa

Suomen Nato-kantaa ratkottaessa on tärkeää, että myöskään vähemmistöön jäävä osapuoli ei katkeroidu vaan voi elää ratkaisun kanssa, joka toivokseni on liittoutumista puoltava.

Samoin on toivottavaa, ettei asiasta tarvitsisi päättää kansanäänestyksellä, vaan kansanedustuslaitoksen piirissä tehtävä ratkaisu riittäisi. Tällaisia tilanteita varten kansanedustuslaitos on.

Ylen televisiouutisissa 6.3.2022 ratkaisijan rooliin korotettiin pääoppositiopuolueet Perussuomalaiset ja Kokoomus, kun asiaa tiedusteltiin puolueiden puheenjohtajilta.

Ajatuksena lienee, liittyisikö oppositio hallituksen esitykseen, mikäli se päättäisi ehdottaa Natoon hakeutumista. Hyväksymiseen voitaisiin tarvita kahden kolmasosan määräenemmistö, vaikka perustuslaki mahdollistaa päätöksen tekemisen myös yksinkertaisella enemmistöllä.

Puolueet ovat asiassa joka tapauksessa vedenjakajalla. Tosiasiassa epävarmuus liittyy enemmänkin hallituksen sisäiseen mielipiteenmuodostukseen kuin oppositiopuolueiden toimintaan.

Nato-vastaisuus on ollut SDP:ssä pinttynyttä, ja Vasemmistoliitossa se on edelleen sitkeää.

Vihreiden liberaali siipi on hermostunut Venäjän toimista vasta viime aikoina ja kääntänyt kelkkansa kohti Natoa; tosin puolueessa on edelleen paljon kiilusilmäistä taistolaisuutta, joka on syystä tai toisesta (n)ostalgisesti itään päin kallellaan.

Hallituksen esityksen synnyttäminen voi olla työn ja tuskan takana, sillä myös sosiaalidemokraatteja varjostaa tuomiojalaisen rauhanaktivismin ryhditön perinne.

Myös Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Magdalena Andersson toistelee Natoon liittymättömyyttä liturgiana, osaten läksynsä ilman paperia.

Tämä ei välttämättä kerro todellisesta tilanteesta, sillä Natoon hakeutuminen on samanlaista kuin valuutan revalvoiminen. Ei siitäkään kerrota etukäteen. Pelkään kuitenkin pahoin, että Suomen ja Ruotsin demarit ovat tosissaan tuossa empimisessään.


Nato-kysymys jakaa puolueet vastuullisiin ja populistisiin

Suhtautuminen Nato-kysymykseen erottelee jyvät akanoista niin Suomessa kuin Ruotsissakin. 

Sitä kautta erottuvat toisistaan yhtäältä realistiset ja vastuulliset puolueet ja toisaalta populistipuolueet. Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat perinteisesti olleet kaikkea vastustavia vasemmistopopulistisia puolueita, jotka eivät ole osoittaneet tervettä harkintaa muissakaan kysymyksissä.

Ne voivat uppoutua rooliinsa myös Nato-kysymyksessä ja asettua vastustamaan Natoa pelkästään varmistaakseen selustansa siltä varalta, että prosessissa jokin menee myttyyn. Sitten ne voivat julistaa jälkiviisaasti olleensa oikeassa! Myös seisova kello näyttää kahdesti vuorokaudessa oikeaa aikaa.

Tämä sopii vasemmistopopulistisille puolueille, jotka eivät halua kantaa poliittista vastuuta. Mutta ne eivät saa myöskään kunniaa oikeasta päätöksestä. 

Natoon liittymistä kannattavat varauksettomasti vain Kokoomus ja RKP. Kokoomus otti asian ohjelmaansa jo vuonna 2004.

Nähdäkseni myöskään Perussuomalaisessa puolueessa ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että Suomen tulisi olla Naton jäsen. Keskustelu olisi syytä tarkentaa vain siihen käytännölliseen kysymykseen, kuinka tämä tulos saataisiin nopeasti ja ongelmitta aikaan.

Vasta-argumentiksi ei kelpaa väite, että suomalaisia varusmiehiä lähetettäisiin Naton operaatioihin mukaan. Sen estää laki, ja osallistujat olisivat palkattuja sotilaita, kuten IFOR-joukoissa ja YK:n rauhanturvaoperaatioissakin.

Vasta-argumentiksi ei käy sekään, että Nato kuppaisi Suomen puolustusmäärärahat ja aseet. Tosiasia on, että Nato-maa Tanskalla oli esimerkiksi Irakin campaignissa vähäisemmät sotilasvoimat kuin Suomella on ollut Nato-johteisissa Afganistanin operaatioissa.

Naton jäsenyys ei tarkoita, että Suomeen tuotaisiin ydinaseita, eikä sitä, että täällä olisi välttämättä muiden maiden sotilastukikohtiakaan.

Erinomaisen tietopaketin siitä, mikä Nato on ja mitä jäsenyys merkitsee, on julkaissut Suomen Atlantti-seura, ja sen voi lukea verkkoversiona täältä sekä tallentaa PDF:nä täältä.


Kannattaako Nato-kauppa?

Natoon liittymättömyys ei ole pidäke Venäjälle, vaan liittoutumattomuus voi a fortiori houkutella hyökkäämään tänne niin kauan kuin se on mahdollista: ennakolta vaikuttavana varotoimena.

Natosta olisi Suomelle enemmän hyötyä kuin mahdollista haittaa, vaikka selvää onkin, että ilman vastavuoroisuutta mikään liittoutuminen ei ole mahdollista.

Liittoutumisen myötä Suomen Puolustusvoimien uskottavuus kohoaisi, kun takeena oleva potentiaalinen voima lisääntyisi.

On luonnollista, että Nato ei ole ryhtynyt itseään ja palveluksiaan Suomelle erityisesti markkinoimaan, sillä liika innokkuus sotilasliiton puolelta pohjustaisi sille huonon neuvotteluaseman, jos sopimusta ryhdytään sorvaamaan.

Tästä johtuu, että Suomella on säilynyt anojan rooli.

Samasta syystä Nato ei ole ryhtynyt tarjoamaan sotilaallista apuaan millekään liittokunnan ulkopuoliselle maalle. Puolustusliiton kyseessä ollessa se ei olisi mahdollistakaan, mutta passiivisuutta edellyttää myös mahdollisen neuvotteluposition säilyttäminen.

Avoimien ovien politiikkamerkitsee, että Suomen kutsuminen Naton jäseneksi puolustusliiton aloitteesta on epätodennäköistä. Mutta tie Natoon lyhenisi, mikäli Nato-maat neuvottelisivat etukäteen konditionaalisen sopimuksen siltä varalta, että Suomi jättäisi Nato-hakemuksen.

Suoranaisen vaaran prosessille muodostaa Turkki. Recep Tayyip Erdoğanin eilisellä puhelinsoittelulla Putinille on selvät syynsä, jotka eivät liity välttämättä vain Ukrainan sodan rauhanvälitystarjoukseen. 

Vastavetona Suomen ja Yhdysvaltain yhteistyölle Venäjä voi painostaa Turkkia olemaan hyväksymättä Natoon lisää jäseniä.

Nato-konsultaatioiden rinnalla kohoavat arvoltaan nyt käynnissä olevat neuvottelut Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä. Se voisi koskea koko Pohjolaa tai Pohjoismaita (Nordic), joista Biden puhui Niinistön kanssa Washingtonissa.

Kahdenvälinen sopimus Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyöstä ei ole Nato-jäsenyyden vastakohta tai poissulkeva vaihtoehto, mutta se voi toimia perustana myös Naton jäsenyydelle.

Natoa suppeamman puolustusyhteistyön etuna on, ettei päätösten tekemiseen tarvita Natolle tyypillistä kankeaa organisaatiota, ja Yhdysvalloille voi riittää vastasuoritteeksi, että Suomi lähestyy määrätietoisesti Natoa. 

Venäjä puolestaan ei voisi paheksua Natoon liittymistä, sillä Suomen liittoutumaton status muodollisesti säilyisi.

Tähän puolustusyhteistyön kehittämiseen sisältyy jo sinänsä eräänlainen turvatakuu, niin kuin Yhdysvalloista tehtyihin asehankintoihinkin.

Turvatakuun käsite on kelluva merkitsijä, joka voi koostua monesta asiasta. Käytännössä jo F-18- ja F-35-koneiden hankintaan liittyvät ylläpitosopimukset ovat turvatakuiden osatekijöitä.

Toivotan menestystä Antti Kaikkosen (kesk.) matkalle Yhdysvaltoihin. Nyt kannattaa laittaa tupailtojen suomettuneet soraäänet hetkeksi mutingiin.

5. maaliskuuta 2022

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle

Suomen kansainvälinen asema on muuttumassa historiallisin harppauksin Valkoisen talon, Kesärannan ja Mäntyniemen kautta yhtä jalkaa Ruotsin kanssa kohti Natoa.

On oivallettu, että toiminnan aika on tullut, kuten valppaat ja viisaat havaitsivat myös vuonna 1917, jolloin Venäjä oli ajautunut sisäiseen kaaokseen.

Kaiken kanssakäymisen keskellä on syytä pitää mielessä, että vaikka poliittiset mannerlaatat liikkuvatkin, maantieteellinen asemamme pysyy.

Joskus suhteita Venäjään on jälleen normalisoitava. Koska siihen menee todennäköisesti paljon aikaa, luodaanpa odotellessa katsaus Venäjän fataaliin nykytilanteeseen.

Kuuluisa aivotutkija Ian Robertson totesi viime viikolla, että Vladimir Putinin aivot ovat voineet päätyä pitkän itsevaltiuden tuloksena tilaan, jossa ne huumaantuvat vallasta. 

Valta on vaikuttanut kuten kokaiini ja tehnyt käyttäjästään riippuvaisen. – Uskottava selitys, mutta pelkästään yksilöpsykologinen.

Tuollaista tilannettahan ei synny ilman ympäristön ja yhteiskunnan vaikutusta. Edellytyksenä on, että lähipiiri antaa valtiaalle jatkuvasti kiittävää ja palkitsevaa palautetta.

Palautteen täytyy olla myönteistä, jotta hallitsija pysyy tyytyväisenä ja mielistelijät sekä hännystelijät kiinni vallankahvassa.

Putinin päihtyminen vallasta on siis seuraus ympäristötekijöistä, jotka puolestaan ohjautuvat vallan hovin halusta turvata omat etunsa. Oligarkia, jossa rikkaat rikastuvat poliittisen vallan tuella, on paha yhteiskunnan korruptoituneisuuden muoto.

Tästä johtuu, että maa katoaa jalkojen alta, ja todellisuus etääntyy. Tulokset näkyvät muun muassa siinä, että Putinin ”sotilaallinen erikoisoperaatioei ole edennyt odotetusti.

Sosiaalipsykologisesti kyseessä on vahvistusharha, jonka tuloksena syntyy kognitiivinen tunneli.

Valtias saa valikoitua informaatiota ja uskoo siihen, sillä se ruokkii omahyväisyyttä ja tarjoaa narsistista mielihyvää. Valtaa siirtyy tätä kautta myös vallan salonkien ovimiehille ja lähipiirille, jotka säätelevät lävitse tihkuvan tiedon rajaa.

Kyse on lyhyesti sanoen itsepetoksesta. Se taas on petoksen muodoista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Lopulta valtias päätyy oman valtansa uhriksi, ja näin syntyy sanonta, että valta turmelee aina, ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.

Pohjimmiltaan aivoissa tapahtuvan muutoksen taustalla on siis sosiaalisen eristämisen prosessi, jonka tuloksena alkavat orastaa myös paranoia ja megalomania: vainoharhaisuus ja suuruudenhulluus. Koronaeristys on niitä kenties tehostanut.

Hulluutta on tietenkin monenlaista, ja osa siitä voi olla machiavelliläistä pelotehulluutta, jonka takana on toive, että hullulle oltaisiin mieliksi.

Putinin hulluus lienee osittain tuollaista järkiperäistä hulluutta. Sen taustalla voi olla laskelmointia, kuinka päästä eroon Ukrainan pitkään jatkuneesta pattitilanteesta. Tavoitteena on todennäköisesti vähintäänkin maan jakaminen kahtia Dnepriä myöten Länsi-Ukrainaan ja Itä-Ukrainaan.

Kyseinen strategia perustuu kuitenkin kognitiiviseen tunneliin, jonka päässä ei näy valoa.

Hintana nimittäin on, että Venäjä on jo nyt menettänyt kaiken poliittisen ja taloudellisen toimintakykynsä Euroopan ja Pohjois-Amerikan piirissä, ja jäljellä on vain sotilaallinen voima.

Venäjää itseään pitää letkuissa vain energiakauppa ja muutamien Euroopan ulkopuolisten maiden moraalisesti heikentyvä vaihtosuhde.

Putin on tuhonnut Venäjän tulevaisuuden vuosikymmeniksi, ja korjaantuminen on hidasta, vaikka Kremlin hallinto syrjäytettäisiin heti.

Putinin väistyminen on kuitenkin välttämätöntä. Arvoitus on vain, tapahtuuko se kansanvaltaisen kumouksen, sotilasvallankaappauksen, oligarkkien vai niiden kaikkien kautta yhteistuumin. Syrjäyttämistä varmasti jo suunnitellaan kuin ukko-Freudin klassisissa fantasioissa.

Tarina käy toteen, kun kansalaiset Venäjällä huomaavat, että heidän henkilökohtainen toimeentulonsa on vaarassa länsimaiden toimeenpaneman ”taloudellisen erikoisoperaation” tuloksena. Sotilaat puolestaan kääntävät kanuunansa havaitessaan, että maan yleinen etu vaarantuu.

Prosessia hidastavat vain valheellinen media ja sensuuri, joiden vuoksi eurooppalainen demokratia on venäläisten mielestä fasismia ja isovenäläinen nationalismi turvallisuuden takaamista. Jälleen näyttö siitä, mitä infosotaa käyvä valtiojohtoinen media voi saada aikaan, kun valtio kompuroi omassa hybridivaikuttamisessaan.

Myöskään Suomessa ei pidä tehdä päätöksiä kognitiivisessa tunnelissa.

Me emme saa uskoa liiaksi omaan puolustuskykyymme emmekä myyttiseen hokemaan, että meillä on erinomaisen vahvat Puolustusvoimat ja häikäisevä maanpuolustustahto.

Niitä ei ole testattu pitkään aikaan todellisessa tilanteessa. Jo pelkästään liikekannallepano vaikuttaa hitaan puoleiselta, kolmannes asevelvollisista ei suorita varusmiespalvelusta, ja on epäiltävä, lähtisivätkö millenniaalit World of Warcraft- ja Battlefield-peliensä äärestä puolustamaan vaikkapa Lapin erämaita, jos pitäisi.

Ilman vahvoja ja ajantasaisia Puolustusvoimia Natoon puolestaan ei voitaisi edes pyrkiä, mutta ilman Naton taustatukea hyvätkin asevoimat jäisivät tehottomiksi ja yhteensopivuuden käyttökelpoisuus sekä uskottavuus laskisivat.

Sen sijaan Naton jäsenenä Suomen Puolustusvoimien toimintakyky ja uskottavuus saisivat eksponentiaalista arvonlisää. Natoon liittyminen on siis kuin valuutan revalvaatio, eikä siitäkään kerrota etukäteen.

Venäjä on pakastimessa seuraavat 20 vuotta, joten Suomen ainoa tie kulkee tästä eteenpäin länteen.

Muuttuneessa tilanteessa myöskään suomalaisten ei pitäisi luottaa mihinkään vanhoihin vahvistusharhoja ruokkiviin kansallisiin hokemiin vaan pitää Naton jäsenyyttä ja mahdollista liittolaissopimusta suunnitellessamme pää kylmänä ja kynä kuumana.

Kulissien takana luullakseni luonnostellaankin jo jonkinlaista sopimusta Yhdysvaltain, Suomen ja Ruotsin välisen kolmikantaisen puolustusyhteistyön tai jopa liittolaissopimuksen solmimiseksi.

 

Aiheesta aiemmin:

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007) 

 

1. maaliskuuta 2022

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Jokin aika sitten Venäjä vaati alueita, ja nyt se vaati jo aseleponeuvotteluja.

Venäjällä on painetta päättää Ukrainassa aloittamansa sotatoimet nopeasti.

Kiire johtuu siitä, että Venäjä ei halua Ukrainasta uutta Afganistania. Jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat.

Mikäli sodankäynti ajautuu pattitilanteeseen, Venäjän kotirintama alkaa repeillä. Venäjän taistelumotivaation tai -taitojen puutteesta kertovat Venäjän suuret tappiot: nyt jo jopa 4300 kuollutta.

Venäjällä on sodankäynnissä seitsemän suurta ongelmaa:

1) Hyökkäyssodalta puuttuu uskottava ja oikeutettu motiivi.

2) Sodalta puuttuu realistinen päämäärä ja tavoite.

3) Mitä tehdä valloitetuilla alueilla, kun Venäjällä riittää omaa tonttia muutenkin?

4) Mitä tehdä Ukrainan nykyiselle poliittiselle johdolle mahdollisen syrjäyttämisen jälkeen?

5) Kuinka pitää Ukrainan kansakuntaa poliittisessa hallinnassa?

6) Miten estää venäläisiä hermostumasta johtajiensa aiheuttamiin taloudellisiin tuhoihin?

7) Kuinka hallita jo muutenkin huonoksi ajautunutta omaa mainetta tulevaisuudessa?

Syrjäytettyjä hallintoja ei voi legitiimisti tuomita eikä murhata, nukkehallitusta ei voi pitää vallassa, ja perääntyminen ei ole Venäjälle vaihtoehto, joten maa on ajanut itsensä umpikujaan.

Lännen näkökulmasta Venäjä ei voi pelastaa kasvojaan maineenhallinnan oppikirjamenetelmillä. 

Niinpä Venäjän johto ei enää piittaa maineestaan, mikä tekee sen toiminnasta kohtalokasta. Se puolestaan on vaarallista.

 

Ukrainan kriisi on eksistentiaalinen Venäjän essentiaalinen

Ukrainan ongelmat liittyvät sen olemassaoloon – Venäjän taas maan olemukseen politiikan näyttämöllä.

Jos sota Ukrainassa ei etene Venäjän näkökulmasta suotuisasti, myös Putinin hallinnon huoli kääntyy peloksi sen omasta asemasta.

Näin Venäjällä on edessään neljä vaihtoehtoa.

1) Klassinen ratkaisutaistelu, joka voi tapahtua laajentamalla keinoja entistä enemmän teknisten aseiden, ohjusaseistuksen ja jopa ydinlatausten käyttöön, mikä johtaa Ukrainan täydelliseen antautumiseen.

2) Sodan pitkittyminen, joka johtaa kotirintaman repeämiseen, tappioiden kasvamiseen ja kuristumiseen kansainvälisiin pakotteisiin.

3) Neuvottelut, jotka myös tuloksiin johtaessaan tuottavat alueiden ja väestöjen pysyvän hallintaongelman.

4) Venäjän kansan, oligarkkien ja etenkin armeijan ylimmän johdon kääntyminen mieleltään sairastunutta Putinia vastaan.

Itse luotan vaihtoehtoon 4. Se on ainoa pitemmän päälle uskottava vaihtoehto Venäjän tulevaisuuden kannalta ja nopea.

Tosiasia on, että Venäjä ei voi säilyttää poliittista toimijuuttaan, mikäli valta Kremlissä ei vaihdu.

Putin tuli painaneeksi omaa heittoistuinnappiaan pyrkimällä Ukrainan kriisin ratkaisemiseen sotilaallisesti. Mikäli hänen sormensa päätyy ydinasenapille, luulen ja toivon ammattisotilaista löytyvän jonkun, joka ampuu kuulan Putinin kalloon. Sota loppuu silloin sotilasvallankaappaukseen.

Sitä seuraa kansannousu, ja Aleksei Navalnyi haetaan vankilasta presidentiksi, ikään kuin linnasta linnaan”. Johtajien keruu rotankoloista oli tyypillistä jo 1900-luvun alun Venäjälle, jolloin Pietari-Paavalin linnoituksesta kohosi (ja sinne päätyi) monia suuria liidereitä.

Putinin on pakko väistyä tavalla tai toisella, koska hän ei ole enää tervetullut yhteenkään maahan edes neuvottelemaan. Ei minun puolestani ainakaan Suomeen.

Putin kuuluisi kansainväliseen rikostuomioistuimeen, Haagiin. Toimensa ovat olleet siinä määrin röyhkeitä ja epäinhimillisiä jopa omaa kansaansa kohtaan hänen tapattaessaan tuhansia varusmiehiä.

Kremlin gerontokratiaa ei pitäisi vaihtaa, vaan se pitäisi kansanvaltaisesti poistaa. Ydinasettakin Putin käytti jo siinä laajuudessa kuin se on tavoitteellisesti mahdollista, eli uhkaamalla. Juuri se on syy, miksi länsimaat eivät puutu peliin.

 

Natoon hakeminen ja jäsenyys voivat vain parantaa Suomen asemaa

Immanuel Kantin Zum ewigen Frieden -teoksen mukaan on kolme oikeutettua tapaa käydä sotaa.

1) Oman maan puolustaminen hyökkäystä vastaan.

2) Vielä suurempien tuhojen välttäminen.

3) Diktaattorin tai despotian syrjäyttäminen.

Ukraina noudattaa näitä kaikkia. Niin tekevät myös Suomi, EU ja Nato omassa ulko- ja puolustuspolitiikassaan.

Sauli Niinistö empi Marja Sannikan eilisessä Yle-haastattelussa edelleen Natoon hakeutumista perusteenaan se, että kansan kannatus asialle on eri asia kuin niiden poliitikkojen mielipide, jotka joutuvat vastaamaan Natoon hakeutumisen tuloksesta.

Muistutan, että poliitikot joutuvat vastaamaan tuloksesta myös siinä tapauksessa, että Natoon ei haeta ja Venäjä siitä huolimatta tai sen vuoksi vyöryy Suomeen.

Niinistö ei vastannut Sannikan suoraan kysymykseen, joka koski presidentin Nato-kantaa.

Luin vastauksesta, että Niinistö ei aio olla aloitteellinen Natoon liittymiseksi.

Hän ei vaikuttanut uskovan minkään maan antavan turvatakuita hakuprosessiin ajaksi ja piti jonkin valtion (USA?) suostumuksen saamista turvatakuille yhtä pitkällisenä kuin Nato-prosessia itseään. Tästä luin, että turvatakuita ei ole toistaiseksi haettu tai tarjottu tai niiden anomisessa on epäonnistuttu.

Niinistö näyttää vannovan edelleen (vähintäänkin neuvoa antavan) kansanäänestyksen varaan välttääkseen poliittisen ja historiallisen vastuun. Samalla valuu sormien välistä myös liittymisestä mahdollisesti johtuva kunnia. Jäljelle voi jäädä pahimmassa tapauksessa vain empimisestä johtuva riski.

Tosiasiassa Suomen kansa odottaa nyt toimenpiteitä poliittiselta johdolta. Muuten Nato-kannatuksen prosentit (53) eivät olisi korkeammat kuin kansanäänestyksen kannatusprosentit (41). Kansa siis toivoo aloitetta poliittiselta johdolta, eli Niinistöltä, sillä Marin ei sitä todennäköisesti tee.

Osoitan Natoon hakeutumisen perustelluksi yhdellä argumentilla:

Vaikka Suomessa toisteltaisiin Natoon liittymättömyyttä, voi Venäjä päättää olla uskomatta suomalaisia ja hyökätä silti tai suorastaan sen vuoksi: ennakolta vaikuttavana varotoimena. 

Sutta ei pidä ruokkia vain siksi, että se pysyisi kylläisenä.

Olen myös eri mieltä kuin alfauros Mika Aaltola, jonka mukaan oikea aika Natoon hakeutumiselle ei ole (taaskaan) nyt.

Osoitan tämän epätodeksi yhdellä argumentilla:

Tilanne ei tulevaisuudessa parane, joten liitos pitäisi hitsata loppuun nyt, kun Venäjän resurssit ovat vielä kiinni Ukrainassa.

Parasta olisi, jos Nato-maat saataisiin neuvottelemaan keskenään etukäteissuostumus Suomen ja mahdollisesti myös Ruotsin vastaanottamiselle, ja Nato esittäisi maille kutsun omasta puolestaan.

Yleensäkin liittyminen Natoon tapahtuu kutsusta. Erona on vain, että maan omasta hakemuksesta tapahtuva prosessi kestää kuin professorin virantäyttö.

Venäjän uhka Suomelle ei pienene, vaikka emme hakeutuisi Natoon, mutta ollessamme jäsen uhka muodostuisi huomattavasti nykyistä vähäisemmäksi. 

Niinistö vastasi eilen Ylelle, ettei hän näe oikeastaan mitään järkisyytä Venäjän hyökkäykselle Suomeen lähikuukausina tai -vuosina. Huomasiko hän, että myöskään hyökkäykselle Ukrainaan ei ollut mitään järkisyytä?

Paasikiven lause kuolemanpelossa ei pidä tehdä itsemurhaa tarkoittaa nyt, että Venäjän pelossa ei pidä olla hakematta Natoon. Luulen, että myös Niinistön kanta tuosta varauksellisuudesta vielä muuttuu.

Nato ei ole mystinen symboli eikä taikasana, vaan objektiivinen pelotepreventio.

Norjan ja Venäjän välisellä Nato-rajalla on tietääkseni hyvin rauhallista.

Minä ainakin tervehtisin iloiten myös Yhdysvaltain joukkoja ja tukikohtia Suomessa, sillä Venäjä ei varmasti hyökkää maahan, jossa se tietää joutuvansa konfliktiin Yhdysvaltain kanssa.

 

Aiheista aiemmin:

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014) 

Finnairista uusi Nokia (2013)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)