Filosofia ja raha kuin tuli ja vesi

”Se oli sitä aikaa, kun Pekka Himanen rohmusi parin omakotitalon hinnan verran rahaa mitättömillä raporteilla ja yhden vuoden työllä!” Näin varmaan sanotaan vuosikymmenienkin päästä, analysoitaessa suomalaisen nykyfilosofian rappiotilaa, joten miksipä en käsittelisi asiaa nyt kun se vielä on tuore!

Toisaalta Himas-ilmiö ei koske kaikkia filosofeja, ja kokonaisuudessaankin se on suureksi osaksi median luoma. Toimitusten kiireessä ja tiedotusvälineiden massakulttuurissa asia kuin asia tahtoo banalisoitua. Varmaan siksi myös filosofian arvioiminen on ollut ristiriitaista ja neuvotonta.

Esimerkiksi Suomen Kuvalehti haukkui Himasen Sinisen kirjan tasan vuosi sitten nimettömässä jutussa, joka oli otsikoitu sanoin ”Filosofi Pekka Himasen teos Sininen kirja vie epäselkokielen aivan uudelle tasolle”. Tämän viikon Suomen Kuvalehti 46/2013 puolestaan kiittää Himasta anonyymissä pääkirjoituksessaan, jossa selitetään, kuinka ”sivistymätöntä” Himasen projektin vastaanotto on ollut ja että myös pääministeri saa tilata keneltä tahansa mitä tahansa ihan vain luovien ideoiden tuottamiseksi.

Tuota ”sivistymättömyyttä” on esiintynyt viime aikoina varsin paljon, ja sen määrä on ollut huomattavassa kasvussa niin kansanjoukkojen kuin meidän kriittisten filosofienkin keskuudessa aina silloin, kun olemme joutuneet arvostelemaan poliitikkojen ja tieteenharjoittajien toilailuja.

Ikävintä Himasen tapauksessa on, että oikeuskanslerin toteamat vääryydet ja tutkimusmäärärahojen röyhkeä puhallus eivät johtaneet kerrassaan mihinkään toimenpiteisiin. Rahat ovat jääneet Himaselle, jonka ongelmana ovat nyt vain investointipulmat, ellei hän sitten lomaile rahojensa turvin jossakin Dubaissa.

Himasta puolustamaan antautuivat vain ne, joilla on oma lusikkansa sopassa, kuten Sitrassa toiminut Antti Hautamäki ja yliopiston entinen kansleri ja teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto, jota Esko Ahon hallitus käytti jo 1990-luvulla teettääkseen Niiniluodon komitealla tulevaisuusraportin. Viime lokakuussa Niiniluoto pyykkäsi Helsingin Sanomissa, että ”[t]utkimustiedon välittäminen päätöksentekijöille on Suomen elpymisen edellytys, mutta kuka viitsii tai uskaltaa ryhtyä näin epäkiitolliseen hommaan, kun kollegat ovat nyrpeitä, poliitikot valvovat etujaan ja media ampuu alas kaikki liikkuvat ideat?”

Voima-lehden päätoimittaja Kimmo Jylhämö puolestaan vastasi hänelle pääkirjoituksessaan, että ”[...] jos konsulttien tekemä tilaustutkimus tai muut ’liikkuvat ideat’ ovat huonosti perusteltuja, tilattu vastoin lakia, rahoitettu hyvää tapaa rikkoen tai kuorrutettu filosofialla, joka ei liity tutkimukseen, ne pitääkin suomia ja ampua alas niiltä osin kuin ongelmia löytyy.”


Viranomaisfilosofien väkivaltaisuus 

Omasta näkökulmastani haluan muistuttaa, että suuri yleisö on nähnyt vain jäävuoren huipun filosofien keskinäisistä riidoista ja rahojen sekä virkojen täytön epäoikeudenmukaisuuksista. Kyseessä on pelkkä pintaraapaisu, joka tosin riittää puhkaisemaan vanhan mätäpaiseen. Sen Jylhämökin tietää, sillä hän opiskeli filosofiaa yliopistolla samoihin aikoihin kuin tämän jutun kirjoittaja.

Toimiessani filosofian opiskelijana ja jatko-opiskelijana Tampereen ja Helsingin yliopistossa 1980- ja 1990-luvulla oli silloisilla filosofianprofessoreilla, Veikko Rantalalla, Matti Sintosella ja Leila Haaparannalla tapana myöntää apurahat, virat ja viransijaisuudet vain ja ainoastaan omille oppilailleen ja kanssaan samaa filosofiakäsitystä edustaville – ei koskaan kenellekään muille. Esimerkiksi Himasta Helsingin Sanomissa haukkuneen Pertti Haaparannan puoliso Leila Haaparanta on virkatoimissaan aivan yhtä kiero kuin Himanen itse, mutta vain käänteisesti, eli poikkeuksellisen ahdasmielistä ja pingottunutta filosofiakäsitystä edustaen.

Tämän gangsterijengin tuella apurahoja ja virkoja saivat kaikenlaiset Mikat ja Vesat. Eräskin professori mainitsi myöntäneensä tutkimusresurssit ”tuolle X:lle, koska hänellä on tuota perhettä”, ikään kuin olisi ollut minun syytäni, että X:llä oli perhettä. Minut joka tapauksessa laitettiin kärsimään toisten ihmisten perhehuolista, ja viesti meni tottahan toki perille. – Mutta missä ovat nämä ”tieteelliselle uralle” talutetut Mikat ja Vesat nyt? Tietääkseni he eivät saaneet valmiiksi edes väitöskirjojaan.

Muistan edelleen kuin eilisen päivän, kuinka J. Hankamäelle ei koskaan myönnetty mitään. – Ei mitään. – Ei kerta kaikkiaan yhtikäs mitään! Olen tehnyt kaikki työni ja kirjoittanut jokaisen noin kymmenestä väitöskirjani jälkeisestä teoksesta ilman yliopistojen, Suomen Akatemian tai yksityisten säätiöiden minkäänlaista tukea. Jos jotain on oltu aikeissa myöntää, varat on viime hetkellä pyörretty jollakin verukkeella pois. Siinä myös kirjojeni totuusvakuutus.

Tapa, jolla filosofian professorikunta kielsi minulta kaikki toimintaresurssit yliopistolaitoksessa, oli rikollisen häikäilemätön. Se oli tyrmistyttävä, perustelematon, ansaitsematon ja kerrassaan ällistyttävä. Koin sen henkisenä väkivaltana ja persoonaani vastaan suunnattuna aggressiona, joka oli ja vaikutti kuin MURHA.

Kahdessakymmenessäkään vuodessa en ole unohtanut mitään. – Enkä unohda. Koskaan. Muistan luultavasti kaiken niin kauan kuin elän, ja pidän nämä asiat myös ikuisesti tilillä. Tämä ei johdu siitä, etten haluaisi unohtaa, vaan siitä, että en voi, en kerta kaikkiaan parhaalla tahdollanikaan pysty.

Ratkaisin kuitenkin myöhemmin erään muotoseikan ja keksin keinon käsitellä osakseni tulleen väkivallan filosofisella tavalla. Kirjoitin filosofiassa tuohon aikaan vallinneista hulluista päivistä romaanin nimeltä Kuka halusi murhata filosofin, joka ilmestyi millenniumin aikamerkiksi vuonna 2000. Kirjasin kaikki professorikunnan ja heidän pullasorsiensa tekemät väärinkäytökset myös omaelämäkerralliseen teokseeni Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä, joka ilmestyi 2009. Ajatuksiani kuvaa (s. 446) toteamus, että mikäli joku kyseisestä sortoporukasta putoaisi avantoon, en missään tapauksessa vetäisi yhtäkään heistä ylös, mikäli he huutaisivat apua – enkä toisaalta myöskään itse antautuisi pyytämään heiltä apua, jos olisin itse uppoamassa pulaan. Sanomani heille on edelleen yksisuuntainen ja toivotusmuotoinen.


Arvokas elämä: kohdellaan kuin koiria?

Saattaa olla, että lukijoiden mielestä esittämäni arvostelu on kohtuutonta. – Mutta mietitäänpä vähän. Miltä sinusta, hyvä lukija tai parahin filosofiaa rakastava kyyhkyläiseni tuntuisi, mikäli joku paskahousu kollegasi omalta työpaikaltasi palkittaisiin 100 000 – 700 000 euron stipendillä samalla, kun itse teet töitä yhtä paljon tai enemmän ja makselet veroina vielä kollegojesi palkat ja palkkiot? – Ei taitaisi olla ihan oikein.

Tuskin ainakaan sen jälkeen, kun sinua olisi lyöty päähän noiden tieteen puotipuksujen saatanallisella lekalla. Jokainen varmaan ymmärtää, että tämän raharuletin keskellä myöskään Himasen lipevä puhe ”arvokkaasta elämästä” ei ole mitään muuta kuin irvokasta piilovittuilua. Olen usein sanonut ystävilleni, että pidelkää minusta, takistani, käsistäni ja jaloistani kaikin voimin kiinni, jos näette filosofikollegojeni tulevan vastaan kadulla, jotta ketään ei sattuisi ja paljon.

Viranomaisfilosofien estoton itsetyydytys ja heidän muita ihmisiä kohtaan harjoittamansa henkinen väkivalta on jatkunut vuosien ja vuosikymmenien halki. Muutamat epäilevät minun polttaneen siltani professorivaltaan, ja totta siinä on kieltämättä se, että sillat ovat palaneet. Mutta ne on tuikattu tuleen toisesta päästä. Ilman syytä, ilman perustetta, pelkästään mielipide-erojen, arvomaailmojen eron ja mielivallan osoitukseksi.

Vuonna 2005 julkaisin teoksen nimeltä Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, jossa on myös opinto- ja tiedepoliittinen osa. Arvostelin siinä muun muassa tutkimusmäärärahojen vääristynyttä jakelua, pakkokansainvälistämistä sekä tutkintotehtailua. Nuorempi tutkija, pragmatisti ja naturalisti Sami Pihlström, joka on analyyttisen systeemifilosofian kummipoika, Ilkka Niiniluodon lempilapsi ja hänen (tällä hetkellä täytettävänä olevan) virkansa todennäköinen perijä, kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2005, että ”Hankamäki on lähtenyt tielle, jolta ei ole paluuta”.

Näkemykseni on tavallaan samanlainen mutta erilainen. Taisivat itse telkeytyä yliopistolle ja laittaa oven sisäpuolelta lukkoon. Käsittääkseni olen toteuttanut tieteen ja filosofian parhaita ihanteita, enkä vaihtaisi sanaakaan pois. Muutamat opiskelijat puolestaan kysyvät minulta, miten olen päätynyt tähän kollegojani parempaan asemaan, jossa heidän mielestään olen, ja kuinka tuosta porukasta pääsee irti! Vastaan heille: olen mieluummin köyhä ja kunniallinen kuin rikas ja rosvo.

Kallista huiputusta

Suurella suitsutuksella julkisuuteen nostettu filosofi Pekka Himanen pokkasi Dignity.fi-projektinsa tulokset talousvaikuttajien käteen viime viikonloppuna ollessaan sirkuskiertueella Davosissa. Kokouksessa lätistiin talouskriisin lopettamisesta, mutta mihinkään tulokseen ei uutisten mukaan tultu. Tämä on ehkä ymmärrettävää.

”Huippuprofessoriksi” tituleerattu Himanen väitti alle vuosi sitten, että ”Suomeen tarvittaisiin vuosittain 20 000 maahanmuuttajaa”, eli vuosikymmenessä yhteensä 200 000. Hienoa on huippuprofessorin logiikka. Tällä tavoin yli kaksinkertaistettaisiin Suomen nykyinen työttömyys, ja kysymys kuuluukin, sanooko tuolla tavalla filosofi vai Archie Bunkerin vävy.

Jos olette tyytyväisiä tähän lopputulokseen ja arvelette sen vastaavan maamme tarpeita, niin mikäpäs siinä. Olen kuitenkin myös itse tehnyt omia vaatimattomia tutkimuksiani, ja ne osoittavat kokonaan toista kuin P. Himasen. Onko siis Himanen professori siksi, että hän kannattaa maahanmuuttoa, vai kannattaako hän maahanmuuttoa siksi, että hänelle on annettu professorinvirka?

Himasen sanakohina todistaa, kuinka kaukana nörttipojan ajatukset ovat todellisuudesta. Hänen puheilleen on mahdotonta edes kuvitella mitään sisältöä, sillä ajatukset eivät perustu elämänkokemukseen. Ne eivät ole itse muodostettuja vaan nojaavat diskursiivisiin taikasanoihin, jotka toistavat poliittisia kliseitä ja joita pyöritellään pelkän oman julkisuuden turvaamiseksi.

Dignity.fi-hankkeen arvostelin viime syksynä tässä. Himasen harjoittama nurkkapielien nuoleminen Euroopan kuningashoveissa luo lisäarvoa vain hänelle itselleen – ei kansalaisille. Siinä, että filosofi hengaa Norjan kruununprinssin kanssa, kuvastuu ideologinen kuilu, jonka takana hallintohegemonia sorvaa ajatuksiaan Euroopasta. Poliittisesti kestävän toiminnan pitäisi johtaa Suomen kansalaisille tuotettavaan lisäarvoon, ainakin sikäli kuin elämme kansanvaltaisessa maassa. Aikamoinen lautakasa taitaa tulla myös siitä tulevaisuusselvityksestä, jonka Suomen hallitus tilasi Pekka Himaselta viime syksynä – kilpailuttamatta kyseistä valtion hankintaa avoimesti muilla filosofeilla.

Mutta eipä hätää. Olen omin toimin laatinut Suomelle taloudellisen selviytymisstrategian ja eräänlaisen kulttuurikritiikin siitä, mikä maatamme vaivaa. Julkaisen molemmat huomenna. Media luonnollisesti vaikenee niistä mahdollisimman kuuluvasti, mutta voin vakuuttaa, ettei se haittaa minua lainkaan. Tulokset eivät tässä tapauksessa maksa valtiolle mitään, toisin kuin Himasen hankkeet. Ajattelettepa minusta muutoin mitä tahansa, tämän johdosta teillä on ainakin mahdollisuus valita.

Finlandiasta Wunderbaumiin

Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluva Kirjasäätiö myönsi jälleen Tieto-Finlandia-palkinnon. Valinnan suoritti tällä kertaa Björn Wahlroos, joka piti hänelle tarjotuista parhaana Henrika Tandefeltin teosta Porvoo 1809.

Kirjallisuuden palkitseminen on yhtä älykästä kuin kirjailijoiden rankaiseminenkin. Olen kiittänyt siitä jo aiemmin. Asiaintilan tunkkaisuutta lisää se, että valitsijan roolia rajoitetaan. Paljon ratkeaa jo ”esivaalissa”, jossa raati päättää, minkä teosten joukosta voittaja on lupa valita. Tätä on ehditty kyynelehtiä muutaman joen verran, sillä ulkopuolelle on usein jätetty ansiokkaita teoksia.

Siksi monilla on kiusaus perustaa varjopalkintoja. Koska Sanoma-konserni haluaa omistaa kaiken julkaisupoliittisen vallan Suomessa (saamatta sitä koskaan tarpeeksi), Helsingin Sanomien toimitus osoitti jälleen pömpöösimäisyytensä luettelemalla päätoimittaja Janne Virkkusen kynällä oman listansa palkintoehdokkaiksi. Hesarista on tullut kyllä sellainen telapyörä, joka vierii vääjäämättä kaivoon.


Historiaa, hämähäkinseittejä ja hasardihommia

En ollut tosin itsekään tyytyväinen lautakunnan Nallelle valikoimaan kirjakasaan. Esivalinnan suorittivat Kaarina Hazard, joka on feministi, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska, joka on lääkäri, ja toimittaja Max Arhippainen, joka on ekonomisti. Oli siis perusteltua odottaa, että loppusuoralle olisi selviytynyt hyvin myyneitä naisten lääkärikirjoja.

Nyt listalle kertyi kasa kuivakasta historiaa: muuan historiallinen majakkakirja, metsähallituksen historiikkiteos, Porvoon vuoden 1809 juhlamenoista kertova kirja ja huumeiden historiasta Suomessa kertova teos. – Miksi pelkkää historiaa? Aika tylsämielinen tuo lista joka tapauksessa oli, eikä se edusta suomalaisen tietokirjallisuuden terävintä kärkeä. Myös Nalle olisi voinut vetää esiin mustan hevosen ja päättää itse.

Toisaalta Sanomilla ei ollut tarjota mitään parempaa. Esimerkiksi Virkkunen ylisti (tietysti) saman konsernin sisällä julkaistua dramaturgi Timo Harakan lamakirjaa Luoton loppu (WSOY 2009), josta löytyy taloustieteellisiä tosiasioita kuin heiniä neulasuovasta.


Varjosta valoon

Jos lasken omat kirjani pois (kuten aina teen jääviyden välttämiseksi), vuoden paras tietokirja oli mielestäni Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta Lännestä. Parhaita ovat yleensäkin ne, jotka lyövät säröjä kulttuurielämän kipsiin. Teoksen merkitystä osoittaa, että kirjoittaja joutui julkaisemaan sen omakustanteena. Ja silti kirjan esseiden ympärillä käytiin vuoden vaikuttavin debatti.

Ehdin jo esittää teokselle valtion tiedonjulkistamispalkintoa, mutta nyt ehdotan, että kriittiset ihmiset, joita tässä maassa toivoakseni vielä on, perustaisivat Erkon, Waltarin ja muiden palkintojen rinnalle ummehtuneisuutta tuulettavan palkinnon. Sen ei tarvitsisi olla pelkkä protesti, kuten varjo-Finlandiat ja erilaiset kossupalkinnot ovat.

Huomio, suomalainen mieslukijakunta, oletteko kuulolla?! Samoin hommaforumilaiset! Tätä maata vaivaa kaksi valtaideologiaa, feminismi ja monikulttuurisuuden liehakointi, joten esitän, että alkaisitte jakaa kahta uutta palkintoa. Ensimmäinen voisi olla kulttuurisen kuonan poisräjäyttämispalkinto. Sen aineelliseksi esineeksi sopisi purkillinen jotakin siivouksessa käytettävää kemikaalia, esimerkiksi Kodin Putkimiestä tai Spick & Span -liuosta. Toinen palkinnoista voisi olla keskustelun tuulettamisesta myönnettävä ilmanraikastuspalkinto, jonka pokaalinvastineena voisi toimia esimerkiksi Wunderbaum-tuoksukuusi.

Nyt pomppasi

Ollessani pyöräretkellä Porvoossa (noin 127 kilometriä) tapasin sattumalta entisen opiskelukaverini yliopistolta, sanottakoon häntä vaikka Pekaksi. Tuohon aikaan hän opiskeli sosiaalipsykologiaa, kun taas itse olin antautunut filosofialle.

En ollut tuntea häntä viidentoista vuoden takaa, sillä hänellä oli allaan lähes uusi BMW Z4 -avourheiluauto. Sen tapaisia luksuskiesejä ei ole totuttu ainakaan yhteiskuntatieteistä valmistuneilla näkemään.

Tiedusteltuani, millä rikoksella hän oli moisen saanut, oli vastaus se, että hän toimii johtajana erään ministeriön ja EU:n yhteisessä maahanmuuttajien kotouttamis- ja monikulttuurisuushankkeessa. Palkkansa on kuulemma 5 200 euroa kuukaudessa. Auton hän kertoi ostaneensa ”halvalla”, koska oli tuonut sen käytettynä Saksasta. Hinnaksi veroineen oli tullut vain 29 000, kun uusi vastaava maksaa vähintään 60 000. Kannattava kauppa siis.

Tämä ikään kuin suostutteli ajattelemaan, pitäisikö minunkin ryhtyä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattajaksi, kun siitä saa palkintoviran. Pohdintani johtopäätös oli tietenkin se, että mieluummin ajan polkupyörällä ja kärsin työttömäksi pakotettuna kuin vaihdan mielipiteitäni ja uhraan maatamme internatsismille. Sillä nämä ovat vaihtoehdot, kun yliopistovirkojakaan ei myönnetä muille kuin niille, joilla on vihreät tai vasemmistolaiset mielipiteet.

Myös aika moni muu entinen tuttavani toimii nykyään erilaisissa EU-vetoisissa kansakuntien sekoittamishankkeissa, tosin suurin osa heistä on naisia. Korkeahkojen palkkojensa pantiksi heidän ei tarvitse tehdä muuta kuin matkustella sekä ”hankkia ja jakaa asiantuntemusta”.

On hyvä, että myös turvapaikanhakijat saavat muotikuteet ja diskorahaa, ettei vain kukaan tule kateelliseksi!

Turhia tohtoreita

Kun naapurukset kohtasivat ennen vanhaan, he kyselivät toisiltaan, ”joko teillä on se priimuskeitin?” Kun ihmiset kohtaavat nykyään, he tiedustelevat toisiltaan, ”miten väitöskirjan teko sujuu?” Tohtoriksi väittelemisestä on tullut todellinen maanvaiva. Yliopistoissa ja kotioloissa väännetään väitöskirjoja täysin mitättömistä aiheista. Joillakin aloilla tutkimusaiheet ovat päässeet jopa loppumaan, tai niillä ei ole mitään teoreettista eikä tieteellistä mielenkiintoa. Väitöskirjoja tehdään auton peräöljyjen vaihtamisprosessista ja nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista.

Syynä tähän on opetusministeriön harjoittama tyhmä politiikka, jonka mukaisesti yliopistoja patistellaan tuottamaan tohtoreita 1600 kappaleen vuosivauhdilla. Tämä on ehdottomasti liikaa verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen 400 väitökseen. Merkille pantavaa on, että viranomaisvalta kiskoo yliopistoista nimenomaan ”tohtoreita”, ”väitöksiä” ja ”väitöskirjoja” mutta ei tiedettä, tutkimusta eikä sellaisia tuloksia, jotka merkitsisivät jotain. Kriteerit ovat vain määrällisiä. Perusongelma on, että yliopistojen rahoitus on kytketty tutkintojen tuottamiseen. Vahinkoa aiheuttaa yliopistojen tulosohjausjärjestelmä kokonaisuudessaan.

Totuus on, että tämä yhteiskunta ei tarvitse 1600 tohtoria vuodessa. Entinen 400 riittää, ja siinäkin on tohtori vuoden jokaiselle päivälle – pyhäpäivälle teologian tohtori kaupan päälle! Koska korkeatasoisten väitöskirjojen ilmestyminen on harvinaista, yliopistot yrittävät peitellä sitä tosiasiaa, että määrällisten kriteerien vuoksi tutkimusten laatu on romahtanut. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta luopui kokonaan väitöskirjojen arvostelemisesta arvolausein, ja tutkimukset vain ”hyväksytään”.

Perusteena käytettiin sitä, että kokemusten mukaan muutamat tarkastajat ovat valmiita hyväksymään väitöksen kiittävällä arvosanalla, kun taas toiset eivät olisi valmiita hyväksymään edes saman työn alkuehtoja. Akateemisen asiantuntijavallan mielipiteenvaraisuus on tosiasia, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että kriteerejä pitäisi lieventää, vaan niitä pitäisi tiukentaa.

Tohtorinväitösten yleistymisen myötä tutkintojen oma arvo on laskenut. Niiden myöntäminen tuo mieleen pankkien luotonannon 1980-luvun lopulla. Itse onnistuin väittelemään tohtoriksi toista kymmentä vuotta sitten aikana, jolloin tutkintojen suorittamisella oli vielä jonkinlaiset kriteerit. Sen sijaan nykyään tohtorintutkinto vastaa entistä lisensiaatintutkintoa. Juuri tämän merkiksi lisensiaatintutkinto onkin käytännössä poistettu.

Tutkintojen omaa arvoa koskevan inflaation lisäksi toinen seuraus on ollut tieteen yleisen tason lasku. Se, että jokin selvitys toteaisi tieteen olevan ”ihan yhtä hyvää tai jopa parempaa kuin ennenkin”, ei tarkoita, että väitösten kautta tuotettaisiin sellaisia merkityksiä, jotka osoittavat todellista oppineisuutta. Väitöksestä saatetaan tahallaan antaa korkeakin arvosana ihan vain ”korkeatasoisuuden” todistelemiseksi, vaikka työ olisi täydellistä nollatutkimusta.


Kepuleita demaritohtoreita

Yksi ryhmä, joka on osannut käyttää taitavasti hyväkseen yliopistojen halukkuutta tutkintojen myöntämiseen, on poliitikot. Poliitikoilla on suuri intressi osoittaa olevansa ”asiantuntijoita” ja hankkia puolueelliselle argumentaatiolleen tieteellinen tuki (joka käytännössä osoittautuu tietenkin vain näennäistieteelliseksi). Paavo Väyrynen aloitti nykypoliitikkojen tohtorimenuetin jo 1990-luvun alussa väittelemällä ruotsinkielisellä teoksellaan Åbo Akademissa.

Syynä ruotsinkielisen korkeakoulun valintaan oli se, että poliittiset suhdanteet Helsingin yliopistossa olivat hänelle epäedulliset. Myös dosentuurin Väyrynen haki (samasta syystä) Lapin yliopistosta. Väyrynen on toki yritteliäs ja kenties tavanomaista poliitikkoa ansioituneempi, koska hän on poliittisen linjan vetäjä, mutta se ei kuitenkaan tee hänestä pätevää tiedemiestä.

Sama pätee Erkki Tuomiojaan. Hän onnistui väittelemään Helsingin yliopistossa, ja myös dosentuuri myönnettiin hänelle kuin Manulle illallinen. Saman suopeuden sai osakseen Paavo Lipposen EU-erityisedustaja Teija Tiilikainen, vaikka hänkin on etupäässä poliitikko ja virkamies eikä tieteenharjoittaja. Arja Alho puolestaan onnistui hyödyntämään poliittisten virheiden jälkeisen murheen alhonsa väsäämällä väitöskirjan ja väittelemällä tohtoriksi. Valiokuntaneuvos Arajärvestä taas oli välttämätöntä tehdä tohtori Arajärvi, aivan kuten Päivi Lipposestakin, jotka ylennettiin siten akateemiseen aateliin. Ja uusvasemmiston hallussa oleva Helsingin yliopisto tähän kaikkeen tietysti maireasti suostuu.

Poliitikkojen väitöksiä yhdistää se, että ne on yleensä laadittu vain omaan toimintakenttään liittyvistä poliittisista aiheista: puoluehistoriasta, järjestötoiminnasta tai jopa lähisukulaisista. Tällöin tutkijat ovat asian osallisia, luotettavuus kyseenalaistuu ja kirjoista tulee pikemminkin henkilökohtaisia tilintekoja ja revanssikirjoja kuin mitään tutkimuksia. Myös niillä on luonnollisesti arvoa, mutta ne eivät ole sen enempää tieteellisesti kriittisiä kuin yhteiskuntakriittisiäkään vaan yleensä täysin tendenssinomaisia. Ne ovat papin todistuksia oman uskontonsa verrattomuudesta.

Hupaisaa on, että kun kansanedustaja Pia Viitanen vei parisataasivuisen gradunsa Tampereen yliopiston kunnallispolitiikan laitokselle, tuli arvosanaksi pelkkä approbatur, sillä työ ei sisältänyt kerrassaan mitään tutkimuksellista näkökohtaa vaan oli pitkähkö referaatti ja selitysteos SDP:n tuolloisesta poliittisesta ohjelmasta. Mutta väitöskirjana sekin olisi varmasti hyväksytty, jos tarkastaja olisi ollut demari.

Mielestäni on vahinko, että yliopistot suhtautuvat tohtorinväitöksiin täysin leväperäisesti ja jopa houkuttelevat poliittisen vallan haltijoita laitoksilleen taloudellisten myötäjäisten toivossa. Tällainen puolueellisuus on tietysti osa kaiken inhimillisen toiminnan mielivaltaisuutta sekä sitä henkistä korruptoituneisuutta, josta olen puhunut jo edellä. Suomessa ei vaihdeta (pelkästään) rahaa vaan ennen kaikkea sosiaalista pääomaa. Ja mikä tahansa paperipino muuttuu kuin taikaiskusta väitöskirjaksi, kun se kannetaan yliopiston ovesta sisään.


Tutkintojen leipominen on petos

Tutkintojen liikatuotanto on kokonaisuudessaan suuri poliittinen kupla ja tieteellinen petos. Petos se on siksi, ettei myöskään oppineille ole pitkään aikaan ollut mitään toimintaresursseja akateemisen toiminnan piirissä. Maassamme on nytkin noin neljäsataa työtöntä tohtoria. Mutta leipominen jatkuu.

Todettakoon, että vaatiessani väitösten määrän vähentämistä ja tason nostamista toimin täysin puolueettomasti: en vaikuta minkään yliopiston tai korkeakoulun sisällä ajaen niiden taloudellisia intressejä. Ehkä pelkkä järjen puhuminen onkin syynä siihen, miksi minulle ei ole toimintaresursseja myönnetty. Tieteen kokonaisetu vaatii kuitenkin sitä, että tavoitteeksi asetetaan tohtorintutkintojen raju leikkaaminen ja perustutkintojen aloituspaikkojen vähentäminen.

Lisäksi yliopistoissa ja korkeakouluissa olisi syytä pohtia, mitä kannattaa tutkia. Kunnianhimon ja karriäärin vuoksi laadittuja väitöskirjoja ei yleensä tehdä tieteellisistä eikä filosofisista syistä. Mikä onkaan helpompaa kuin väsätä väitöskirja jostain järjestötoimintaan tai ay-diskurssiin liittyvästä kysymyksestä. Ne ovat aiheina täysin banaaleja, eikä niistä suoriutuminen vaadi tieteellistä eikä taiteellista perehtyneisyyttä saati tieteenteoreettista tai filosofista oppineisuutta.

Ne voikin saavuttaa vain lukeneisuudella ja kulttuurimme peruslähtökohtien tuntemisella, eivätkä nämä asiat ole omaksuttavissa millään hätäilevällä suoritteilla, jotka jäävät täysin irrallisiksi ja esitteleviksi. Juuri tämäntapaiseen syvällisyyden kieltoon suurin osa massakulttuurista nyt ohjaa, ja se näyttää olevan kulttuurielämämme yleissuunta muutenkin.


Tohtoridemokratian valoisa puoli: aito kilpailu

Tohtorien määrän kasvattamisessa on vain se hyvä puoli, että alalle tulee aitoa kilpailua. Vasta väitöskirjan jälkeisen tuotannon perusteella nähdään, kuka on kuka. Näinhän asia on ollut tietysti jo aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Myöskään niin sanotuilla yhden kirjan professoreilla (joita tässä maassa on turhan paljon), ei voi olla muuta sanottavaa puolustuksekseen, kuin se, että ensimmäinen ja ainoa työ oli muka niin ”hyvä”, että se oikeuttaa heidän virassa kellottelunsa.

Hetki sitten myös Ilkka Kanerva ilmoitti väsäävänsä väitöskirjaa – tietysti Kokoomuksen oman historian alalta. Ilkka Kanerva oli työministerinä silloin kun yliopistot pakotettiin tulosohjauksen talutusnuoraan. Muiden muassa hänelle kuuluu ansio siitä, että työvoimatoimistoista siivottiin työttömiä maistereita näennäistieteelliseen ja pelkästään työvoimahallinnollisesti motivoituneeseen jatkokoulutusputkeen tilastojen kaunistamiseksi. Nyt Kanerva siis ikään kuin korjaa tämän koulutuspolitiikan satoa.

Minua on silloin tällöin tällöin tiedusteltu mentoriksi kaitsemaan väitöskirjojen tekijöitä eri yliopistoissa, mutta enpä taida moiseen suostua. Suurin osa tekeillä olevista töistä kun on täysin turhia, ja yliopistoissa pitäisi ohjata jo aiheiden valintoja. Miksi nekin lukuisat maisterit, jotka hautovat väitöskirjojaan yliopistojen ovijontturien takana, eivät väsää teoksiaan vapaina ja ilman palkkaa, kuten minut on pakotettu aina tekemään?