Uskonto ja politiikka ovat yksi ja sama

Pääministerinä toimiva Mari Kiviniemi ehti lopultakin ottaa kantaa evankelisluterilaisen kirkon sisällä vellovaan kiistaan siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset vihkimiset legitimoida. Yleisradion haastattelussa pääministeri yhdisti politiikan uskontoon sanomalla, että uskonto ja politiikka olisi pidettävä erillään toisistaan.

Tällä tavoin Kiviniemi koettanee itse erottaa itsensä siitä vaikeasta tosiasiasta, että uskonnot toimivat yhteiskunnassamme valtiovallan suostumuksella. Häneltä on myöskin päässyt unohtumaan Maalaisliiton vaalijuliste, jossa oli pinottu Raamattu ja lakikirja päällekkäin, ja kuvaa täydensi teksti ”Näihin nojaa Maalaisliitto”.

Keskusta on yksi Suomen ideologisesti rasitteellisimmista puolueista. Kristillinen metafysiikka vaikuttaa sen juurikasvustossa vahvasti. Missä uskonto, siellä ongelma. Olisi ehkä hyväkin, että uskonto ja politiikka pidettäisiin erillään. Itselläni on tieteellinen maailmankatsomus, ei irrationaalinen.

Uskonto ja politiikka vaikuttavat toisiinsa nyt siinä, että valtio legitimoi uskontojen toiminnan: se myöntää eräille kirkoille jopa veronkanto-oikeuden ja hylkää tai hyväksyy virallisen uskontokunnan aseman. Esimerkiksi uuspakanalliselta wiccalaisuudelta opetusministeriö hylkäsi virallisen uskonnon statuksen, eikä myöskään Korkein hallinto-oikeus muuttanut päätöstä.


Uskonto ohjaa politiikkaa – ja millä tavalla?

Niin, mitenkä se nyt on, Mari Kiviniemi, pidetäänkö politiikka ja uskonnot erillään? Kuinka ne voitaisiin erottaa toisistaan, kun yksinkertaisinkin ymmärtää, että koko poliittinen universumi on kristillisen metafysiikan läpäisemä? Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin analysoima pelastuksen periaate ulottuu ympäristöpoliittisesta anekaupasta aina poliitikkojen haluun pelastaa oma nahkansa.

Valistusfilosofian mallimaassa Ranskassa kirkko ja valtio koetetaan pitää erillään, mutta asiassa ei ole onnistuttu, vaan valtio joutuu jatkuvasti ottamaan kantaa moniin uskonnollisiin kysymyksiin. Ja katolinen kirkko puolestaan on Ranskassa huomattava poliittisen vallan käyttäjä sekä asenteiden muokkaaja. Ei ole pitkä aika, kun Ranskan valtio otti kantaa muslimien huivipakkoon ja muslimit valtion päätökseen.

Viime aikoina politiikan ja uskonnon eroa on korostettu, kun on väitetty, että islam on pelkkä uskonto, jolla ei ole mukamas mitään tekemistä politiikan kanssa. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila, jota usein käytetään islamin asiantuntijana, on nähnyt islamin yksipuolisesti uskontona tai kulttuuri-ilmiönä. Todellisuudessa islam on myös poliittinen järjestelmä. Näin sanoo jo islamiin sisältyvä din wa-dawlah -periaate, jonka mukaan islamin pitää ohjata politiikkaa. Omituista on, että monet eurooppalaiset poliitikot ja islamin asiantuntijat ovat olleet valmiita sulkemaan silmänsä tältä.

Useimmiten asia onkin niin, että tavalliselle uskovaiselle – onpa hän sitten kristitty tai muslimi – riittää, että hän voi yrittää omalla uskonnon harjoittamisellaan lievittää eksistentiaalista ahdistustaan ja luoda olosuhteet, joissa hän voi elättää itsensä ja perheensä. Uskonto on tällöin politiikan väline ja osa: se on ideologisen vallan käyttöä ja siihen mukautumista. Kääntymys uskontoon on kääntyminen tietyn poliittisen järjestelmän piiriin. Uskonto ohjaa politiikkaa ja politiikka uskontoa niin idässä kuin lännessä.


Uskonnot ovat pesujauhemerkkejä

Usein väitetään, että uskonto on oma tonttinsa, jolla ovat voimassa omat säännöt ja jolle on sopimatonta astua. Todellisuudessa uskontojen tontit sijaitsevat meidän kaikkien omistamassa valtiossa. Kun valtion ja uskontojen avioliitto on tosiasia, vaikutusyhteyden pitää olla vastavuoroista, ja valtion pitää voida päättää siitä, mitä uskontojen piirissä saa, ei saa tai pitää tehdä.

Valtio ei ole voinut säätää sellaista lakia, jolla legitimoitaisiin esimerkiksi sukupuolisyrjintä yhdistyksissä. Yhdistykset eivät saa valikoida jäseniään sukupuolen perusteella tai harjoittaa muuta diskriminoivaa toimintaa. Uskonnot puolestaan ovat samassa asemassa kuin yhdistykset. Niinpä niidenkään ei pitäisi voida diskriminoida ihmisiä valtion siunauksella. Tässä mielessä kirkkojen pitäisi legitimoida samaa sukupuolta olevien avioliitot.

Valtioiden ja uskontojen välisten yhteyksien lisäksi pitää nähdä myös kirkkojen ja uskontojen yhteydet. Kirkko on hallinnollinen rakenne valtion ja uskonnon välillä.

Uskonnot ovat kuin pesujauhemerkkejä, jotka kilpailevat asiakkaidensa sieluista. Kristinusko on tällöin eräänlaista uskontojen Bio Luvilia naturalistisen ja ihmissuhteiden luonnollisuutta painottavan seksuaalisuusnormistonsa vuoksi. Islamilainen yhdyskunta on Sertoa ja buddhalaisuus Omoa.

Kirkot puolestaan ovat firmoja, joiden toimitusjohtajina piispat istuvat. Kristilliset kirkot ovat uskontojen Vidal Sasson, islamilainen yhdyskunta on Procter Gamble ja buddhalaisuus Unilever.

Suomessa politiikan ja uskonnon yhdistämisessä ei ole menty sentään niin pitkälle, että piispat toimisivat ministereinäkin, kuten islamistisissa maissa. Homojen asema on ankea juuri näissä islamilaisissa maissa ja sellaisissa kristillisissä valtioissa, joissa uskonto puristaa poliitikkojen päätä. Eräällä tavalla olisi hyvä, että valtio ja kirkot erotettaisiin toisistaan, sillä tällöin armeijankaan ei tarvitsisi siunauttaa kanuunoitaan kirkolla.

Sen sijaan valtiota ja uskontoja on paljon vaikeampi irrottaa toisistaan. Molemmat kun ovat ideologisia eivätkä pelkästään hallinnollisia muodosteita (valtio poliittinen, uskonto metafyysinen). Nähdäkseni valtion ei pitäisi hyväksyä sellaisia kirkon toimintaa sääteleviä lakeja, jotka mahdollistavat sukupuolisen syrjinnän kirkon sisällä.

Joulukarnevaali

Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!