Ne, jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme

Suomessa käytiin viitisentoista vuotta sitten tuimaa kiistaa Internetissä leviävää sananvapauden rajoittamista vastaan. Matti Vanhasen (kesk.) hallitus ja sen kokoomuslainen viestintäministeri Suvi Lindén ajoivat läpi lainmuutosta, jolla haluttiin poistaa verkosta (joidenkin näkemysten kannalta) epäsoveliaana pidettyä informaatiota, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Perusteluna kyseiselle sananvapauden kuohinnalle käytettiin etupäässä think the children -argumenttia. Sitä pidettiin vastaansanomattomana, sillä ihmisten aivojen oletettiin ilmeisesti kytkeytyvän pois toiminnasta heti joutuessaan lapsiarvoilla ahdistelemisen kohteiksi.

Kyseisellä sensuurilailla oli tarkoitus ainakin pinnallisesti katsoen eliminoida lapsipornoa mutta tosiasiallisesti sulkea pääsy ylipäätään epäilyttäviltä vaikuttaville verkkosivustoille.

Myös ”urkintalaiksi” sanotulla Lex Nokialla laajennettiin myöhemmin muun muassa Supon vapauksia ja kavennettiin kansalaisten oikeuksia. Koska viranomaisten toiminta on salaista, kansalaiset eivät voi tietää, kuinka vaikuttavia tuon lain tulokset ovat lopulta olleet.

Joka tapauksessa sananvapausjärjestöt, kuten Electronic Frontier Finland, vastustivat hanketta voimakkaasti, sillä pesuveden mukana oli vaarassa joutua hukkaan myös tuo kaiken argumentaation keskushahmo ja suojelun kohde: lapsi. Kirjoitinkin tuolloin, että tulevaisuudessa nykylapset vielä syyttävät, miksi te kiltit sedät ja tädit teitte meille lain, jolla aikuisilta lapsilta vietiin heidän poliittiset oikeutensa ja sananvapautensa.

Verkkosensuurin vyöryttäminen on noista ajoista jatkunut ja pahentunut. Varoittavan esimerkin tarjoaa EU-komission käynnistämä ProtectEU-hanke, joka mahdollistaisi yksityisen pikaviestinnän salakuuntelun ja -tarkkailun ilman rikosepäilyä ja velvoittaisi avaamaan myös ”päästä päähän”-salauksella toimivat viestipalvelut viranomaiskontrollille.

 

Missä mennään nyt? 

Isossa-Britanniassa astui äskettäin voimaan ”verkkoturvallisuuslaki”, joka velvoittaa verkkopalveluja poistamaan laittomaksi luokiteltua sisältöä ja estämään alaikäisten pääsyä (joidenkin mielestä) haitalliseen sisältöön, eli käytännössä pornoon.

Suomessa tuon lain vaikutus näkyy siten, että pornoa sisältävät viestipalvelu X:n postaukset lakkasivat näkymästä kaikille.

Isossa-Britanniassa voimaan astuneen lain tuloksena verkkopalvelu X vaatii myös muualla Euroopassa asuvia käyttäjiä todistamaan ikänsä joko vahvalla kirjautumisella tai esittämällä henkilötodistuksensa tai kuvansa.

Henkilötodistusten ja -tunnusten esittämisvelvoite vaarantaa yksityisyydensuojan, tietosuojan ja mahdollisesti myös omaisuudensuojan, ja kuvan esittäminen on yhtä luotettavaa kuin alle 30-vuotiaalta näyttäminen ruokakauppojen kassoilla (myös tuossa vaateessa valvonta ja ikäraja eivät ole kohdallaan).

Velvoite esittää oma ”biometrisenä tunnisteena” pidetty naamataulunsa kameralle ei ole ollenkaan todistusvoimaista, ja se voi johtaa myös väärinkäytöksiin, kuten kiristyksiin. Kiristämistä on jo tuo velvoite sinänsä. 

Kukaan tuskin pystyy tyhjentävästi luettelemaan kaikkia niitä rikosten ja muiden vääryyksien muotoja, joita liittyy henkilötodistusten ja -tietojen esittämispyyntöihin, keruuseen ja tallentamiseen.

Lisäksi Ison-Britannian lainsäädännön pitäisi koskea vain siellä olevia, kun taas muissa maissa pitäisi noudatella niissä voimassa olevia lakeja. Nämä ovat kuitenkin lähinnä muotoseikkoja.

Olennaista on, että tarkoitusperät, joita verkkoturvallisuuslailla pyritään edistämään, ovat vinksallaan.

Tosiasiassa kyseessä on verkkosensuurilaki, jonka noudattamiseen painostetaan hurjilla sakoilla.

Ison-Britannian laki koskee muun muassa hakukoneita, erilaisia sisällön julkaisualustoja, viestintäpalveluja, verkkosivustoja, sovelluksia, verkkopalveluja, sosiaalisia medioita, pilvipalveluja, verkkofoorumeja ja deittipalveluja.

Lain tuella viranomaiset ovat jo nyt sensuroineet muun muassa kuvia, joissa poliisi pamputtaa mielenosoittajia, vaikka kyse ei ole ainakaan laissa tarkoitetusta ”kostopornosta”.

Sensuurin alaan sisältyy lain mukaan myös pääsyn estäminen esimerkiksi syömishäiriöitä käsitteleville sivustoille, koska niillä arvellaan olevan (joidenkin mielestä) epäilyttävää tai kyseenalaista tietoa nuorten kokemien dysforioiden syistä.

 

”Paheilta suojeleminen” verkkosensuurin verukkeena

Brittejä koskevaksi aiottu laki antaa hallituksille edellytykset perin valikoivaan vallankäyttöön myös muissa maissa. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa vuonna 2008, jolloin poliisin Internetiin ripustamalle estolistalle päätyneistä sivustoista noin 70 prosenttia sisälsi muita kuin tuossa kieltolaissa määriteltyjä sisältöjä.

Kyse ei ole vain ylisensuroimisen vaarasta vaan sensuroimisesta sinänsä. Sensuuri voi estää pääsyn kansalaisille tärkeän tiedon pariin.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on oikeus ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Suomessa ei siis ole minkäänlaista ennakkosensuuria, paitsi lakiin myöhemmin lisätty lapsipornomomentti. 

Myöskään pyrkimys karsia pornoa ja estää alaikäisten pääsyä pornon pariin ei ole suinkaan itsestään selvästi ”hyvää tarkoittavaa” tai ”jalomielistä”, kuten silmät valheesta vetistäen väitetään.

Tosiasiassa myös alaikäisillä ja nuorilla tulee olla seksuaalisia oikeuksia ja mahdollisuus pornografiseen informaatioon. Lain kritisoimisessa ja vastustamisessa on kyse lasten ja nuorten oikeuksien puolustamisesta.

Näkemys, että pornografinen informaatio olisi ”haitallista” tai ”epäilyttävää”, on infantiili ja pitää lapsia ja nuoria pilkkanaan. Holhoaminen ei häpäise vain aikuisia vaan myös alaikäisiä.

Sen takaa kajastelee yleinen seksuaalisuuden vastaisuus ja näkemys, että julkisen vallan pitää päättää siitä, mikä on haluttavaa tai seksuaalisuuden alueella sopivaa tai suotavaa.

Tosiasiassa seksuaalisuus kuuluu yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden alaan. Seksuaalisuuden toteuttaminen sinänsä on jo lähtökohtaisesti jokseenkin epäsovinnaista ja konventionaaliset normit ylittävää, joten soveliaisuusvaateet ylipäänsä pyrkivät kieltämään ihmisten seksuaalisen olemuksen.

Seksin kuohimisen sijasta perusteltua voisi olla niin sanotun väkivalta”viihteen” karsiminen, väkivaltaisten tietokonepelien rajoittaminen ja yleensäkin hulluja käyttäytymismalleja suosivien ja ihannoivien materiaalien suodattaminen. Sen sijaan seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvä holhoaminen on ahdasmielisyyden merkki. 

 

Nettinörtit totuuden tuomareina 

Isossa-Britanniassa voimaan saatettu sensuurilaki antaa näyttöä konservatiivisen politiikan tuhoisuudesta, jolla haavoitetaan vapaamielistä ja kansanvaltaista yhteiskuntaa orwellilaisuuden hyväksi. Sitä kautta paikalliselle viestintävirasto Ofcomille valuu kohtuuttoman paljon valtaa.

Länsimaissa meneillään oleva suuntaus ei juuri poikkea Venäjän ja Kiinan käytännöistä, sillä myös EU:lla on oma Digital Services Act, joka astui voimaan viime vuoden helmikuussa. Sen toteuttamista Suomessa valvoo Traficom, joka voi tarkkailla, mille sivustoille ihminen on kirjautumassa.

Näin valtio voi valvoa ihmisten käyttäytymistä verkossa ja tallentaa tietoja ilman perusteita. Tietenkin myös Google, Meta (Facebook, Instagram) ja monet muut suuret toimijat tallentavat käyttäjiensä viestejä ja verkkokäyttäytymistä, mutta niillä ei ole käytössään oikeudellisia sanktioita, kuten valtioilla, joten ne ovat valtiota vähemmän vaarallisia kansalaisten vapauksille.

Google ja Meta ovat myös joutuneet kärsimään julkisen vallan kontrollista, kun Googlelle langetettiin miljardien eurojen sakot, ja Facebook pakotettiin poistamaan ”vihapuheeksi” leimatut viestit vuorokauden sisällä julkaisemisesta. Sitä varten yhtiö perusti muun muassa Saksaan valtavan deletointikeskuksen, jossa nettinörtit toimivat sananvapauden tuomareina.

Woke- ja cancel-aktivisten puolueellisuus huomattiin kuitenkin melko pian sensuroinnin kiihdyttyä täysille kierroksille, ja Facebook päätti lopettaa pravdamaisen ”faktantarkistuksensa”. Mutta aivan äskettäin Facebook myös lakkasi julkaisemasta maksettua poliittista mainontaa sivuillaan. 

Vapaata viestintää ja perinteisten filosofisten ihanteiden mukaista totuuden tavoittelua ei ilmeisesti voi olla muualla kuin täysin kansalaisten omassa hallinnassa olevassa julkaisutoiminnassa ja tiedonvälityksessä. 

 

Ollako konservatiivi vai liberaali? 

Muutamat ovat joskus kyselleet, olenko näkemyksiltäni enemmän konservatiivi vai liberaali.

Vastaan, että taloudellisissa asioissa olen konservatiivi, eli luotan kokemuksellisesti hyväksi havaittuun, mutta muutoin olen arvo- ja sosiaaliliberaali, eli kannatan mahdollisimman suurta yksilöiden vapautta ja hyvinvointivaltiota.

Talousliberaali en ole, sillä talousorgaanien toimiessa vailla kontrollia päädytään usein rajoittamaan ihmisten vapautta. Koska ihmisten vapaudella on itseisarvo mutta talousorgaanien vapaudella vain välinearvo, kannatan arvo- ja sosiaaliliberalismia talousliberalismin ohi silloin, kun ne ovat keskenään ristiriidassa. Siksi julkisen vallan pitää harjoittaa sääntelyä ja toteuttaa tulonsiirtoja. Se on politiikan olemus pelkkää talouden omalakisuutta vastaan.

Kannatan myös monia vasemmistolaisia periaatteita, kuten hyvää sosiaaliturvaa, maksutonta koulutusta ja puoli-ilmaista julkista terveydenhuoltoa. Sen sijaan inhoan vihervasemmiston suosimaa identiteettipolitiikkaa ja sen kuppikuntaisuutta, maahanmuuton perusteetonta lietsontaa, ylimitoitettua ilmastopolitiikkaa ja sananvapauden rajoittamista.

Ikävä kyllä, poliittinen porvaristo ja konservatiivit ajavat viimeksi mainittuja tavoitteitaan yhdessä poliittisen vihervasemmiston kanssa. Siihen sisältyy myös verkkosensuuri, joka antaa käteviä aseita julkiselle vallankäytölle ja poliittisen valtavirran puolueille. 

Ilmastointiteippiä ihmisille

Viranomaisvalta pyrkii jatkuvalla ja säännöllisellä asenteiden muokkauksella ja mielipiteiden manipulaatiolla kertomaan kansalaisille, mitä ihmiset saavat ajatella ja sanoa. Erityisen innostuneina byrokraatit ovat ripittäneet kansalaisia selittelemällä, mitä ei saisi sanoa.

Meneillään olevalla ”mediataitoviikolla” poliittisen manipulaation mankelia pyörittää oikeusministeriö, joka käynnisti ”Against hate” -propagandakampanjan. Vuonna 2017 opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan aloitti ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan.

Sellaisen asian puolesta ei tarvitsisi kampanjoida, jota ihmiset muutoinkin noudattavat. Mutta oman tai toisten suun laastaroiminen ei taida olla kansalaisille mieleen, vaan sanottavaa tahtoo kertyä enemmän kuin totuusministeriöt sietävät.

”Against hate” -sivustolla valehdellaan kirkkain silmin, että ”vihapuhe voi olla rikos”, että ”osa vihapuheesta on rangaistavaa” ja että ”Suomen rikoslaki kieltää sen”. Ja uhkaus: ”Vihapuheesta voi saada rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta.”

Tosiasiassa vihapuhetta ei ole mainittu rikoslaissa, eikä sitä pidä koskaan lakiin kirjata.

Aivan kuten jo ”Against hate” -kampanjan vieraskielinen nimikin vihjaa, vihapuheen (hate speech) käsite on lähtöisin vasemmiston pohjoisamerikkalaisista ajatuspajoista. Suomessa muutamat vihervasemmistolaiset koettavat käyttää sitä kuvailemaan lain sisältöä, vaikka se ei lakia vastaakaan.

Käsite on aivan liian löyhä tarkoittamaan yhtään mitään täsmällistä, ja juuri siksi se sopiikin vasemmistolaisen propagandan levittämiseen, jolla koetetaan tukahduttaa maahanmuuton, internatsismin ja EU-kritiikin arvostelua.

”Against hate” -kampanjan tarkoituksena on valtavirtaistaa vihapuheen käsite osaksi juridista diskurssia ja naulita käsitteelle ”määritelmä”, joka on ministeriöiden vihervasemmistolaisten ja liberaaleina esiintyvien virkanaisten mielen mukainen.


Ihmisoikeusfundamentalismilla rikotaan vallan kolmijako-oppia

Oikeusfilosofi Aulis Aarnio on ottanut yksiselitteisen tyrmäävän kannan yrityksiin johdella lain soveltamisperiaatteita ihmisoikeusjulistusten tapaisista ”supernormeista” teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014, s. 258–265). Hänen mukaansa se johtaa ”ihmisoikeusfundamentalismiin”, jolla lain tulkitsija yrittää esiintyä lain säätäjänä. Samalla rikotaan myös vallan kolmijako-oppia.

Juuri niin oikeusministeriön poliittiset viranhaltijat koettavat nyt tehdä ymmärtämättä, ettei ole heidän eikä muidenkaan viranomaisten vallassa päättää siitä, mitä kansalaiset ajattelevat tai sanovat. Nykyajan suvaitsevaisto ei suvaitse muita kuin omia mielipiteitään, mikä on johtanut eri mieltä olevien sensurointiin – ja nyt siis myös rikollisiksi syyttämiseen.

Sivustolla yritetään kieltää myös linkittäminen joidenkin mielestä sopimattomaan aineistoon, vaikka sen pitäisi olla mahdollista vapaan tiedonvälityksen nimissä, totuudenmukaisen viestinnän takaamiseksi, todenperäisen kuvan saamiseksi siitä, millaisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy ja vähintääkin tutkimuksellisista syistä. Sen sijaan vihapuhesivusto ohjaa kansalaisia ilmiantamaan toisensa viranomaisille!

Sivustolla koetetaan kriminalisoida lähes kaikki kriittinen ajattelu, jonka kohteina ovat ulkomaalaiset, ulkomaalaistuminen, ulkomaalaistaminen, erilaisuus tai melkein mikä tahansa ominaisuus, erityisesti ihon väri ja jopa sukupuoli. Tämän mukaan mikä tahansa arvosteleminen tai vastustaminen voitaisiin tuomita ”vihapuheena” riippumatta, onko siihen aihetta vai ei. Tosiasiassa jokaisen ihmisen tai ihmisryhmän pitäisi ottaa kriittinen palaute huomioon ja korjata käytöstään, jos se ei tarkastelua kestä, eikä valittaa ”vihapuheesta”.

”Against hate” -kampanjalla kiihotetaan ihmisiä pelkästään affektiiviseen ja tunteenomaiseen kavalteluun vaikutelmien perusteella, mikä on johtamassa heppatyttömäiseen peukuttamiseen tai pois sulkemiseen pelkästään reaktiomaisesti, ilman mitään järjellistä harkintaa. Jos jostakin ei pidä, se täytyy voida sanoa julki, koska salailuun pakottaminen johtaisi valheelliseen kuvaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat.


Paljastavat rahareitit

Ministeriön hankkeessa on kyseessä rationaalisen yhteiskuntakritiikin ja vastarinnan tukahduttamisyritys, joka sivumennen sanottuna on saanut rahoitusta Euroopan unionilta.

Hankkeen kokonaisbudjetti on 338 417,72 euroa, josta EU-komissiolta palautettua Suomen jäsenmaksurahaa on 197 262,00 euroa. Hankkeen asettaja-allekirjoittaja on vasemmistolainen Demla-virkamies Johanna Suurpää, joka toimii oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioiden yksikön johdossa. Nämä kaikki rahat menevät – virkamiesten palkat mukaan lukien – kansanvallan kannalta vahingolliseen toimintaan, sillä niitä käytetään suomalaisten ihmisten ja demokratian vastustamiseen, joten säästämistä byrokratiamenoista todellakin löytyy.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka nämä sadat tuhannet eurot lopulta saa, sillä hankkeen byrokraatithan nauttivat joka tapauksessa pulleaa kuukausipalkkaa. Voin joka tapauksessa taata, että olisin itse tuottanut murto-osalla tuosta summasta lakialoitteen kansalaisten viestinnällisten oikeuksien turvaamiseksi. Nyt olen tehnyt sen ilmaiseksi (kirjoitukseni lopussa).

Paljastavaa on, että hankkeen kumppaneina toimivat kroatialaiset pakolaistoiminnan aktivistijärjestöt, kuten Centre for Peace Studies, Human Right House Zagreb sekä CONG, joista kaksi ovat Soros-rahoitteisia ja kolmas niiden katto-organisaatio. Ne kampanjoivat aktiivisesti muun muassa Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia vastaan, joten Suomen hallituksen ei pitäisi osallistua ministeriönsä kautta toimintaan, jolla yritetään häiritä toisen maan laillista hallitusta.

Sananvapauden vastaiseen ”Against hate” -kiihotuskampanjaan on saatu mukaan Suomen sisäministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö ja liikenne- ja viestintäministeriö. Lisäksi verkostoon kuuluvat muiden muassa tasa-arvovaltuutettu, yhdenvertaisuusvaltuutettu, Valtakunnansyyttäjänvirasto, Poliisihallitus, Poliisiammattikorkeakoulu, Euroopan Kriminaalipolitiikan Instituutti HEUNI, Rikosuhripäivystys, Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI.

Hullunkurista asiassa on näiden valtiollista rahoitusta nauttivien organisaatioiden asettuminen Suomen syntyperäisiä kansalaisia vastaan. Tosiasiassa kaikki mainitut organisaatiot voivat toimia vain ja ainoastaan veronmaksajien suopeuden varassa ja kansalaistemme myöntämän luottamuksen legitimoimana. Nyt niin ei ole, vaan hankkeen tarkoitusperät sotivat kansalaisten perusoikeuksia vastaan ja sulattavat luottamuksen pois.

Tulisi huomattavasti halvemmaksi maksaa hankkeesta vastaaville virkanaisille työttömyysetuutta tai sosiaaliturvaa kuin pitää heitä korkeasti palkatuissa viroissa. Nämä liberaalit ovat tosiasiassa diktatuurisia sananvapauden syövyttäjiä, jotka tulevat mädättäneiksi sananvapauden ohella myös yhteiskunnallisen vapauden esittäessään ”suvaitsevuuden” nimissä vaatimuksia siitä, mitä kaikkea kantaväestöjen pitäisi sietää, kuinka käyttäytyä ja mistä kieltäytyä. 

Kielteisiä, pahoja, huonoja ja väkivaltaisia asioita pitääkin voida vastustaa, vihata ja torjua. Se on nimittäin kaiken etiikan ja moraalin idea!


Sananvapauden rajoittaminen on ympyrän neliöimistä

Oikeasti mitään mielipiderikoksia ei ole tietenkään olemassa. On vain ihmisten ilmaisemia poliittisia näkemyksiä, jotka pitää sallia vapauden ja kansanvallan nimissä. Toki myös tähän näkemykseen liittyy paradoksi, joka seuraa sananvapauden alistamisesta ylipäänsä normatiiviselle ajattelulle.

Kielifilosofi Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998, s. 43), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tästä myös viranomaisvallan harjoittamassa sananvapauden peukaloinnissa on kyse. Filosofisesti katsoen sananvapauden olemus on sellainen, että se ei ole periaatteellisesti kenenkään määriteltävissä eikä rajoitettavissa. Sananvapauden idea voidaan johdella ihmisen subjektiviteetista, mielipiteiden ilmaisemisen itseisarvoisuudesta ja viestinnän olemuksesta sinänsä.

’Vihapuhe’ puolestaan on poliittisen retoriikan puhtaasti demagoginen ja propagandistinen käsite, jota poliittinen vihervasemmisto yrittää ujuttaa pitkällä marssillaan hallintodiskurssiin ja sitä kautta myös lainsäädäntöön. Tavoitteena on tuottaa lakiin ja hallintokäytäntöön kulttuurimarxilaisia ja universaalikommunistisia muutoksia, jotka tekevät isänmaamme poliittisen puolustamisen vaikeaksi tai rangaistavaksi sananvapauden oikeudettomilla rajoituksilla. ’Vihapuhe’ kuuluu muoviankkana kelluvien merkitsijöiden lampeen.

On muistettava, että sananvapaus on Magna Cartan ajoista asti säädetty suojaamaan yksityisiä kansalaisia hallinnon mielivaltaa vastaan.

’Sananvapauden rajoittaminen’ puolestaan on oksymoron ja merkitsee ympyrän neliöimistä. Jos sananvapautta aletaan vähänkin rajoittaa, esiin nousee kysymys, millä perusteella tuo rajaus voitaisiin tehdä. Koska kaikkien hyväksymiä yleispäteviä kriteerejä ei ole, vain valta voi määritellä sananvapauden rajat, jolloin sananvapaus valtapolitisoituu orwellilaisen, sosiaalidemokraattisen ja kommunistisen ihanteen mukaisesti, aivan niin kuin nyt on käymässä.

Sananvapauden rajoittelu on myös psykologisesti tyhmää, sillä torjuttuja ja tukahdutettuja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus. Rajoittaminen on joukkokäyttäytymisen psykodynamiikkaa ymmärtämätöntä politiikkaa.

Filosofi Adam Smithin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, eikä julkinen valta voi, eikä sen pidä, pyrkiä kontrolloimaan asiaa millään tavalla.

Koska sananvapauden kahlitseminen on periaatteessa ja käytännössä mahdotonta, juuri siksi myös vallanpitäjät ovat joutuneet säätämään sen ennakolta rajoittamattomaksi. Jälkikäteissensuuri puolestaan kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat valikoida sanomisiaan peloteprevention vuoksi, joten myös rikoslaillinen jälkikäteissensuuri on vastoin sananvapauden ideaa.

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, eikä sellaisia lakeja ei pitäisi säätää, joita ei voitaisi valvoa ja joita ei noudatettaisi. Niin toimittaessa vallanpitäjillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin hävitä, ja sen osoittaa DDR. Edellä esille tuomastani seuraa, että aivan kaikki pitää voida ilmaista ja viestiä kaikkien kanavien kautta.

Jokaisen ihmisen poliittisiin oikeuksiin ja ihmisoikeuksiin kuuluu siis vastustaa esimerkiksi maahanmuuttoa sellaisella tavalla ja sellaisin perustein kuin hyväksi katsoo. Toivon, ettei kukaan suomalainen seuraavissa vaaleissa äänestäisi yhtäkään sellaista puoluetta, joka (Kokoomus ja oikeusministeri Häkkänen mukaan lukien) on asettunut sananvapautta kahlitsevien vihakampanjoiden taakse tai tueksi, vaan antaisi äänensä Suomen kansalaisten poliittisten oikeuksien puolustajille.


Ongelma ei ole vihan ilmaiseminen vaan sen synnyttäminen

Myös vuoden 2017 ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -hankkeesta kertyi kosolti huonoa näyttöä. Sen tavoite oli ”kasvatuksellinen”, ja siksi ohjeistus laadittiin toruen ja teroittaen, kuin lapsille. Hankkeeseen liittyi myös yritys leimata valtavirtamedialle vaihtoehtoinen kansalaisjournalismi valheelliseksi, vaikka valhe on nimenomaan vallankäytön ja sikäli siis valtamedian ikioma ominaisuus.

Ministeriön varta vasten julkaisemalla Internet-sivustolla valistettiin, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.” Tämä laittoi myös valppaimmilla politiikan tutkijoilla hälytyskellot soimaan. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta niin, että hän päätyi arvostelemaan hanketta Turun Sanomien kolumnissaan.

”Demokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’”, Jokisipilä sanoi.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriöiden määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Hieman huvittava oli päätoimittajan lipsautus, jossa hän tuli tunnustaneeksi, että ”vihapuhe on totta”. Vapautta varjeleva media on kampanjoinnissa vahvasti mukana. Sen mukaan ministeriössä päätetään sanomisten ja puhumisten ehdot. Todellisuudessa asia on päinvastoin. Kaiken yläpuolella on kansa, jolle hallinnon pitäisi olla alisteista.

Filosofina katson, että mikään tiede ei ole ansiokasta siksi, että se mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi. Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei ole kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriöiden papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan. Vihapuheen käsite on vaarallinen, sillä se vie huomion pois itse asiasta – vihan olemassaolosta ja syistä – ja ongelmasta, johon kuuluu myös vihan torjunta sinänsä.


”Vihapuheen” kieltämisellä torjutaan mädän maahanmuuttopolitiikan arvostelua

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi.

EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin. Maahanmuuttokritiikkiäkään tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, aivan niin kuin ”rasismia” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Vihapuhetta koskeva valitus osuu väärään maaliin sikäli, että vihapuheesta syytellään jatkuvasti poliittista oikeistoa, joka vastustaa haitalliseksi osoittautunutta ja koko kulttuuriamme, talouttamme ja elämäntapaamme uhkaavaa maahanmuuttoa.

Tosiasiassa viha on intentionaalinen tila, joka jo sinänsä edellyttää jonkin syyn tai kohteen. Kansanryhmän vastaiseksi kiihotukseksi sanottu ”vihapuhe” onkin ollut yleensä vain reaktiota ensimmäisen kiven heittäjän ilmaisemaan vihaan. Se puolestaan on koostunut maahamme laittomasti saapuneiden muukalaisten tekemistä rikoksista ja poliittisen vihervasemmiston pyrkimyksestä täyttää maamme afrikkalaisilla ja lähi-itäläisillä turvapaikkaturisteilla suomalaisten ihmisten haitaksi ja laskuun.

Kun vihapuheen käsite ja vihan suunta on jätetty kokonaan määrittelemättä punavihreän median ja Demla-juristien harjoittamassa väestö- ja kulttuuripolitiikassa, on selvää, että näkemykset vihan uhreista ja syyllisistä ovat kääntyneet nurin.

Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään moitittavaa siinä, että kantaväestö alkaa tuntea vastavihaa sellaista vihaa kohtaan, joka asettaa oman kansakuntamme hyökkäyksen tai uhkien kohteeksi. Tällaista vihapuhetta on edeltänyt usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta on rajoitettu julkisen vallan toimesta.

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisäänpäin, tulokset ovat paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua emotinaalisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja. Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja, raiskauksia tai meritokraattista oikeudenmukaisuuskäsitystämme rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.


”Vihapuheen” kielto estää kriittisen keskustelun ja edistää valheellisuutta

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Vihapuheesta valittajat ovat usein pitäneet ”vihapuheena” filosofiaa, jota he eivät ole pystyneet ymmärtämään ja joka on sen vuoksi herättänyt vihaa vastaanottajissa itsessään. Julkisen vallan perustamat vihapuheen torjuntahankkeet saattavat tarkoittaa hyvää, mutta ne ovat strategioiltaan täysin epäonnistuneita ja naiiveja perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden ihmisten suita pakkovallalla, jolloin kyse on myös mediaan kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään vain maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun. Todellista vihaahan on se jatkuva henkinen väkivalta, jonka tuloksena maahanmuuton vastustajia viedään käräjäoikeuksiin kuin sikaa teurasautoon.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittely-yritysten kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se on todellista. Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta lähtöisin oleva vihapuheen käsite (hate speech) ei sovi meidän oloihimme Pohjolaan, koska sillä on Amerikan omaan rotupoliittiseen historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, jolla ei ole relevanssia Suomessa.

Vihapuheesta ja sensuroimisesta ollaan hyvin erimielisiä myös käsitteen synnyinseuduilla, Yhdysvalloissa. Vihapuheen kieltäminen on vastoin perustuslain ensimmäistä lisäystä, jossa kongressia kielletään säätämästä lakia, joka kieltää sanan ja kokoontumisvapauden rajoittamisen. Vihapuheen kieltäminen on myös vastoin sensuuria vaatineiden liberaalien yleispoliittisia päämääriä.

Käytännöllisistä syistä vihapuheen kieltämistä eivät ole pitäneet perusteltuina sen enempää Noam Chomskyn kaltaiset rasismin vastustajat (esimerkiksi Robert Faurissonin tapauksessa) kuin sananvapauden puolustajatkaan. Jos esimerkiksi keskitysleirien julkinen kieltäminen kriminalisoitaisiin, voisivat holokaustin kiistäjät väittää, että heidän totuutensa on niin arvokas tai suuri uhka joillekin, että se täytyy kieltää, kuten maan kiertäminen auringon ympäri.


Miksi ”vihapuheen” julkista esittämistä voidaan jopa vaatia?

Konsekventuaalisen ja pragmaattisen seurausharkinnan näkökulmasta valhetta ei voida vastustaa kriminalisoimalla sen esittäminen. Itse asiassa sitä voitaisiin tehokkaimmin arvostella vaatimalla sen esittämistä, jolloin sitä voitaisiin pyrkiä tarkastelemaan kriittisesti popperilaisen kumoamisajatuksen mukaisesti. Näin voitaisiin tavoitella myös ontologista totuutta erotuksena pragmaattisesta harkinnasta, joka määrittää totuudeksi sellaisen, mikä vain ”toimii käytännössä”.

Vihapuhetta koskeva torjunta on pitkälti samanlaista kuin pornografiaa koskevat sensuroinnin pyrkimykset. On kaksinaismoralistista ja valheellista kieltää julkaisutoimintaa, joka perustuu ihmisten luonnollisiin vietteihin ja tarpeisiin.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys projisoida omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi.

Epäpedagoginen on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asenne heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan erimielisyytensä. Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”syväpöyristymisiä” tai vallitsee ”some-raivo”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla – kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa – käydään makrotason poliittisia kiistoja. Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Sen juurisyy on epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta, vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa ja johtanut matalan intensiteetin sisällissotaan.


Ehdotukseni: laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista

Jotta vihatotuuksien ja vastuuvalheiden kaksinaismoralismista päästäisiin eroon, on taattava vapaa viestintä. Tämä vaatii, että perustuslaillisen sananvapauden tueksi ja täsmentämiseksi maahamme säädetään laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista.

Erityislailla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa sekä velvoitettaisiin Internet-toimijoita laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla myös kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla. Tämä on ensimmäinen lakialoitteeni, mikäli minut valitaan kansanedustajaksi seuraavalle eduskuntakaudelle. Kirjoitin aiheesta aiemmin täällä.



Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Chomsky, Noam, The Common Good. Berkeley, CA: Odonian Press, 1998.

---

Päivitys 7.2.2019: Mielenkiintoista on, että oikeusministeriön vihakampanjan Internet-sivuilta alkoi katoilla tietoja hankkeen ulkomaisista yhteistyökumppaneista tämän tekstin julkaisemisen jälkeen, ja katosi myös väite siitä, että ulkomaalaisiin ylipäänsä kohdistuva arvostelu olisi viharikos.
Nähdäkseni ministeriön Internet-sivujen muokkaaminen salailutarkoituksessa on asiakirjojen väärentämistä. Otin menettelystä talteen ministeriön omien ohjeiden mukaisen ”kuvakaappauksen”.

Stanfordin vankilakoe käynnissä sossumediassa

”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä on oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate looks like terror

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eivätkö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi siteerata tai toistaa informaatiotarkoituksessa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan ja tulkita rikoksen tunnusmerkit täyttäväksi vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!”

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikultturismi-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki

Facebookin ja valtamedian vastuuvalheet

Yleisradion Ulkolinja esitti 13.12.2018 dokumentin ”Facebook-dilemma”, jota mainostettiin muun muassa esittelyllä: ”Facebook lupasi yhdistää maailman. Toisin kävi: Facebook tarjosi helpon väylän levittää valeuutisia ja lietsoa epäluuloa ja väkivaltaa ihmisten välillä. Kuinka Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle?”

Facebookin rooli ”valheiden” ja ”vihapuheiksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden foorumina ei ole kuitenkaan mikään todellinen ongelma. Ongelmista syvin on se, että Facebook puuttuu Euroopan unionin kanssa tekemänsä poliittisen sopimuksen perusteella ihmisten väliseen viestintään sensuroiden aineistoa, joka ei ole Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan mukaista tai jossa vastustetaan avoimien rajojen politiikkaa sekä maahanmuuttoa.

Näyttönä tästä on viestien deletointikeskuksissa harjoitettava orwellilainen puhdistustoiminta ja käyttäjille langetetut kiellot, mikäli he eivät ole tottelevaisia ja noudata ”yhteisönormeiksi” sanottuja ideologioita, joilla ohitetaan kansalaisten sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Asian voi siis sanoa niin päin, että Facebook tarjosi helpon väylän levittää yhteiskunnallista totuutta ja kertoa todellisuudessa vallitsevista kansalaismielipiteistä valheellisen valtamedian ohitse, kunnes sensuuri iski myös Facebookiin.
 
Se kyllä pitää paikkaansa, että Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle. Niin ei vain käynyt valtamedian hehkuttamista syistä, toisin sanoen viestinnän tilapäisen vapautumisen vuoksi, vaan siksi, että Facebook alkoi rajoittaa ihmisten ilmaisunvapautta Euroopan unionin painostuksesta.

Facebookin toimintaan liittyy tietenkin myös muita ohjelmassa esitettyjä ongelmia. Palkkioksi palvelujensa käyttämisestä firma kerää asiakkaidensa henkilötietoja ja myy, säilyttää sekä käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa.

Internet-jättiläisten taantumista osoittaa lisäksi tapa, jolla Google puuttui EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta kaikkein pyhimpäänsä ja muutti hakukonealgoritmejaan niin, että ne eivät enää nosta pintaan vapaasti tai suosion perusteella kaikkea aineistoa vaan valikoivat sisältöjä poliittisin perustein.

Menettely on samanlainen kuin Helsingin Sanomien tapa rakentaa suodatusjärjestelmä, joka valikoi lukijoiden nähtäville toimituksen mieleistä aineistoa ja jonka rakentamiseen Sanomat sai Googlelta 490 000 euron tuen. Kun myös Google ottaa sisällönsuositusjärjestelmän käyttöön, tulee mielipiteiden muokkauksesta ja asenteiden manipulaatiosta aukotonta.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että saa aamuisin suut ja korvat täyteen vihervasemmistolaisen toimittajakunnan poliittista propagandaa? Kuka käyttää sellaista sosiaalista mediaa, joka loukkaa ihmisten sananvapautta ja yksityisyydensuojaa puuttumalla kansalaisten keskinäiseen viestintään?

Internet-palvelujen elinkaari on yleensä alle kymmenen vuoden mittainen. Internet tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi. Niillä, jotka heittäytyvät tiedon valtatielle poikittain, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi.

Ihmiset valitsevat uudet palvelut heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Vielä viime vuosikymmenen puolivälissä IRC-galleria oli Pohjoismaiden käytetyin www-palvelu. Instagram ja Facebook veivät sen markkinat helposti, ja seurasi galleriakuolema. Vielä 1990-luvun puolivälissä Netscape oli käytetyin selain noin 90 prosentin markkinaosuudella, ja tiedon etsijöille sanottiin ”katso Altavista-hausta”, sillä se oli Internetin suosituin. Kuka muistaa aikaa? Mozilla, Google ja monet muut ovat ottaneet niiden paikat nopeasti.

Myös nykyisille Internetin ja median jättiläisille voi käydä aivan samalla tavalla kuin netin sammuneille saunalyhdyille ja vieläpä äkkiä. Se on kuluttajavalintojen ja kansanvallan voima.

Avoin kirje Uuden Suomen Markku Huuskolle ja Alma Medialle

Päätoimittaja Markku Huusko,

Uuden Suomen puheenvuoropalvelu poisti 7.12.2018 kirjoitukseni ”Analyysia seksuaalirikollisuudesta” (6.12.2018) lähettäen minulle ”varoituksen asiattomasta sisällöstä”.

Anonyymisti esitetyssä viestissä viitattiin sensuroinnin perusteena kirjoitukseni kohtaan:

1) ”Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin.”

Tämä asiakohta perustuu kirjoituksessani lähteistettyyn tutkimustulokseen, josta sitä paitsi uutisoi oman konserninne Iltalehti.

Toisena poistamisen perusteena viestissänne viitattiin kohtaan, jossa olin arvostellut ministeri Mykkäsen vetoamista pelkkään rangaistusasteikkojen kiristämiseen seksuaalirikosten hillitsemiseksi:

2) ”Näin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista.”

Molemmat toteamukseni perustuvat asiantuntijatietoon ja asiantuntija-arvioon asioiden tilasta, eikä niissä ole mitään sellaista, mitä ei saisi, voisi ja pitäisi lausua. Myöskään muslimikulttuurin ei pidä olla arvostelun ulkopuolella, kuten vaikutatte ajattelevan.

Totesin jälkimmäisen asiakohdan jatkoksi selvästi myös, että ”[k]ulttuuriristiriitojen toteaminen ei ole kansanryhmien leimaamista, niin kuin ei epä- ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton valikoitu vastustaminenkaan.”

Niinpä pidän poistoa ja siihen liitettyä kirjoituskieltoa perusteettomana.

Uusi Suomi poisti myös kirjoitusoikeuteni kahden aiemman poiston perusteella, jotka oli niin ikään tehty perusteettomasti ja mielipiteidenvaraisesti.

Valikoimalla tai sensuroimalla asiantuntijoiden mielipiteitä tulette luoneeksi valheellisen ja vääristyneen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Poistelemalla akateemisesti etabloituneiden ja kvalifioituneiden henkilöiden tai poliittisten ehdokkaiden (kuten viime viikolla dosentti Arto Luukkasen) tekstejä, pyritte määrittelemään yhteiskunnallisen totuuden omalla tuomaripelillänne, mikä luo huonon kuvan harjoittamastanne journalismista.

Totesin poistetun kirjoitukseni lopulla expressis verbis, että ”[k]ehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.”

Niinpä esitän, että palauttaisitte sekä kirjoitukseni että kirjoitusoikeuteni Puheenvuoroon.

Minulla on parhaillaan tekeillä median totuuskriisiä koskeva laaja tutkimus, ja toimintanne otetaan siinä joka tapauksessa huomioon.

Olen huolestuneena pannut merkille, että Uuden Suomen puheenvuoropalstalta poistetaan perusteettomasti kirjoituksia ja että kirjoittajia asetetaan julkaisukieltoon heidän esittäessään varsinkin poliittiseen vihervasemmistoon, liberaaliin porvaristoon, EU-eliittiin, islamiin tai maahanmuuttoon liittyvää arvostelua.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan sananvapaus on myös lukijoiden oikeutta tietää näkemyksistämme. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella.

Uusi Suomi kysyi ehdotuksia puheenvuoropalstan uudistamiseksi tänä syksynä. Ehdotan, että lehti lopettaisi aiheettoman sensuroinnin, jonka vuoksi palstan käyttö on pitkälti kuivunut.

Mitään ”keskusteluohjeita” tai ”yhteisönormeja” ei pidä asettaa eikä tulkita siten, että ne palvelevat vain niitä poliittisen vihervasemmiston edustajia, jotka ovat jääneet palstoillenne rähinöimään, reuhaamaan ja kavaltelemaan ilmiannoillaan toisia ihmisiä asiallisten kirjoittajien joutuessa väistymään.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Kirjoituksesta on lähetetty kopio myös uutispäällikkö Teppo Ovaskaiselle ja konserninne toimitusjohtajalle Juha-Petri Loimovuorelle.

Mykistävän typerää sananvapauden sensurointia

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on osoittautumassa todelliseksi sananvapauden ja kansanvallan viholliseksi. Pari viikkoa sitten hän halusi kätilöidä passeja Irakista saapuneille pakolaisille, jotta heistä voitaisiin tekaista laillisia työnhakijoita työttömyydestä kärsivään Suomeen (aiheesta täällä).

Maahanmuuttajien palvomiseen ja suomalaisten ihmisten syyllistämiseen tähtäävässä ”Integration 2018” -tapahtumassa hän paljasti viime viikolla, että Kokoomuksen ministerien perustamassa ”vihapuheen vastaisessa hankkeessa” suunnitellaan anonyymin nettikeskustelun kieltämistä. Mykkänen vaatisi käyttäjien toimivan omalla nimellään sosiaalisen median palveluissa, kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Yleisradion puhelimitse urkkiman kannanoton mukaan Mykkäsen tavoite on, että anonyymia viestintää alettaisiin rajoittaa EU:n toimenpiteillä, sillä ”koululaisia kiusataan ja etnisten ryhmien välisiä riitoja käydään yhä useammin anonyymien nettiprofiilien kautta keskusteluryhmissä”.

Kenenkään ei kannata uskoa, että Mykkäsen kannanotossa olisi kyse mistään lasten oikeuksista. Lapsikortti on jälleen pelkkä veruke, jolla Euroopan unioniin, maahanmuuttoon ja pakolaisten tuputtamiseen kohdistuvaa arvostelua koetetaan riipiä pois nettilangoilta.

Lasten hyvinvointi on tietysti tärkeä asia, mutta käytännössä kiusaajat esiintyvät aina omalla naamallaan ja nimellään. Koulujen ja takapihojen pahikset tiedetään ja tunnetaan laajalti kulmakunnilla. Oman muistini mukaan useimmat heistä ovat sitä paitsi vihervasemmistolaisia hulttioita, joista ei koskaan tullut mitään pilvenpolttajia kummempia, tai sitten he ovat porvarien hemmoteltuja hyvinvointikakaroita, joiden myöhempi kriminalisoituminen on toiminut eräänlaisena luonnon kostona riistokapitalistisille vanhemmilleen.

Ei ole Mykkäsenkään mykistävissä pyrkimyksissä kyse mistään ”nettikiusaamisen” kieltämisestä. Kokoomuksen ministeriryhmä haluaisi kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.


Sensuuri on sairaus

Kaikkien pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ylipäänsä esiintyvät salaidentiteeteillä. He kirjoittavat anonyymisti, sillä poliittisen vallan nostamat juridiset ja sosiaalisilla menetyksillä uhkaavat ajojahdit pelottavat kansalaisia jo niin pahasti, ettei heille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kurkistella salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Salanimien suojissa ovat vuosisatojen ajan kirjoittaneet monet kuuluisat kirjailijat, jotka eivät ole halunneet tekstiensä leimautuvan persoonallaan tai persoonansa leimautuvan tekstillään. Tai he ovat joutuneet varautumaan siihen, että joku valtias pudottaa heiltä pään! Anonyymi esiintyminen on siis oire. Varsinainen tauti pesii poliittisten vallankäyttäjien oman ihon alla.

On sairasta, että nyky-Suomessa monet professoritkaan eivät uskalla enää sanoa asioita niin kuin hyväksi katsovat. Esimerkiksi sopii vaikka Professorin Ajatuksia -blogi, jossa eräs yliopiston professori tilittää näkemyksiään anonyymisti – ilmeisesti peläten vihervasemmistolaisten kollegojensa kostoa ja tiedepoliittista syrjintää, jolla voidaan torpedoida koko tieteellinen ura. Toisen esimerkin tarjoaa salanimellä ”Ilmari Hiidenlehto” hiljattain julkaistu teos ”Profeetta Muhammedin haamu”, jonka kirjoittaja on varttunut yliopiston professori.

Poliittisen vallan halu rajoittaa ja sensuroida islamiin ja Euroopan unioniin kohdistuvaa arvostelua on jo nyt johtanut kieroon itsesensuuriin, jonka syy on Mykkäsen tapaisten poliitikkojen ajamissa mykistyspyrkimyksissä.


Netissä pitää voida esiintyä sekä anonyymisti että omalla identiteetillään

1) On tärkeää, että sosiaalisessa mediassa voi jatkossakin esiintyä sekä omalla nimellään ilman sensurointia että halutessaan myös anonyymisti tai salanimellä.

2) On tärkeää, että me perussuomalaiset taistelemme entistä vapaamman sosiaalisen median puolesta ja turvaamme perustuslaillisen sananvapauden sekä poistamme ”yhteisönormeiksi” sanottuja sananvapauden rajoituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakeihin vaan ovat pelkkiä punavihreiden tai kaupallisten tahojen levittämiä ideologisia näkemyksiä.

3) On tärkeää, että kamppailemme sellaisten ideologisten lainkohtien poistamiseksi lainsäädännöstä, joilla rajoitetaan ihmisten mielipiteiden ja ilmaisun vapautta.

Kun Erkki Tuomioja (sd.) ja Paavo Arhinmäki (vas.) vaativat anonyymin kirjoittamisen kieltämistä vuonna 2011, informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen totesi anonyymiin esiintymiseen kohdistuvan kiellon olevan sekä sananvapauden, tekijänoikeuksien että lähdesuojan vastaista, sillä lähteitäänkään ei tarvitse välttämättä paljastaa.

Kai Mykkänen ei sitä paitsi näytä ymmärtävän mitään Internetin olemuksesta. Vapaa verkkokeskustelu (esimerkiksi IRC-pikaviestipalvelussa) on tehnyt kansalaisten keskinäisen yhteydenpidon mahdolliseksi riippumatta sen enempää viranomaisvallasta, sosiaalisen median portaaleista, valtioista kuin poliitikoistakaan.

Anonyymi viestintä on auttanut kumoamaan diktatuureja jopa niin, että diktatuurien paljastavana tunnusmerkkinä voidaan nykyisin pitää sitä, että anonyymia viestintää tarvitaan.

EU:ssa anonyymiä viestintää tarvitaan yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, sillä liittovaltiopolitiikkaa yksisilmäisesti ajavassa unionissa ovat sensuuritoimet edenneet jo niin pitkälle, että kansalaiset joutuvat pelkäämään viranomaisvaltaa – ja siksi huutelevat puskista.

On muistettava, että jo Magna Cartan ajoista asti sananvapauden tarkoitus on ollut turvata kansalaisten oikeudet poliittista valtaa ja viranomaisvaltaa vastaan. Niinpä EU:ssa ei pitäisi tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota vastustaakseen kantaväestön pitää kaivautua poteroihin.

Olen muuten aikojen saatossa itse sanonut kaiken omilla kasvoillani ja nimelläni ja joutunut siitä myös kärsimään, sillä vihervasemmistolainen valtaklusteri on kiistänyt minulta toimintaresurssit yliopistolaitoksessa. Henkilökohtainen tappio olisi kuitenkin vielä suurempi, jos minun olisi täytynyt filosofina kieltää persoonani ja antautua anonyymiin kommunikaatioon noiden klikkihiirien kanssa.


Eroamalla voi osoittaa arvojohtajuutta

Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin ministeri Mykkänen toimisi Internetin seuranhakufoorumeilla, kuten erilaisissa chat-palveluissa. Laittaisiko hän muitta mutkitta näkyviin oman naamataulunsa, nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa kauniiden naisten yhteydenottoja varten? – Varmaankin.

Uusherrasmiesmäisyydestä kertoo myös hänen äskettäinen moraaliposeerauksensa ja hyveellisyyden signalointinsa. Suomalaisesta Klubista hän joka tapauksessa luikki housut kintuissa pakoon, kun huomasi, että kerho ei kelpuuta jäsenikseen naisia.

Keskiviikon Iltalehti ihasteli pääkirjoitussivullaan Emma Karin (vihr.) taivastelua, kuinka ihmeellistä on, ettei asia tullut Mykkäselle mieleen Klubiin liittyessään... Paavo Arhinmäki puolestaan pohti, voiko olla olemassa sellaista yhdistystä, josta eroamalla voisi osoittaa arvojohtajuutta.

Vastaan hänelle mielelläni: On, nimittäin Seta, josta itse erosin järjestön muututtua pelkäksi maahanmuuttajien ja transgenderistien etujärjestöksi, johon tavallisilla homoilla tai lesboilla ei ole enää asiaa.

Suomalaisesta Klubista puhuttaessa todettakoon vertailun vuoksi, että maassamme toimii useita yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä, joiden jäseninä on tosiasiallisesti vain naisia. Miehiä ei oikeasti kelpuuteta jäseniksi, vaikka mukanaoloa ei suoraan kielletäkään. Miehet eivät toisaalta myöskään halua jäseniksi ja ovat tilanteeseen tyytyväisiä eivätkä valita.

Esimerkkejä naisten salongeista ovat erilaiset mammakerhot ja ompeluseurat, mutta myös yliopistojen tietyt laitokset ja tiedekunnat. Hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti väitöskirjassaan, että myös Suomen tasa-arvoviranomaisten toimielimet ovat lähes täysin naisten valloittamia. Siis tasa-arvoviranomaisten omat pöydät ja tuolit!

Suomalaisen Klubin paternalistisuudesta ja sovinistisuudesta nostetaan valtamediassa suuri häly, vaikka kalapuikkoviiksekkäiden herrakerholla ei ole edes mitään merkittävää toimintaa. Sen sijaan yliopistoilla on. Samoin merkitystä on niiden oppiaineiden sukupuolijakaumalla varsinkin kasvatus- ja psykologiatieteissä.

Silti valtamedia ei nosta meteliä siitä, että esimerkiksi sosiaalipsykologian ja viestinnän oppiaineisiin vuosittain valittavista paristakymmenestä opiskelijasta vain yksi tai kaksi ovat olleet miehiä. Mieskiintiöiden käyttöönottoa pidettäisiin sukupuolisena rasismina, vaikka feministit itse rääkyvät, kuinka tärkeää muka on, että naisten määrä nostetaan miesvaltaisilla aloilla keinotekoisesti piripintaan ja vähintään viiteenkymmeneen prosenttiin.

Kun nämä vihafaktat lausuu omalla nimellään, epäanonyymisti ja ääneen, seurauksena on tietysti vihervasemmistolaisten ristiretki ja kaunainen kosto, jonka syynä on heidän omassa päässään syttynyt viha.

Jos Kai Mykkänen ottaisi hyveellisyytensä todesta, hän tekisi tasa-arvolle palveluksen eroamalla maan hallituksesta ja tekemällä tilaa naisille, sillä hallituksessa on nyt 12 miestä ja vain 5 naista. Oikeudenmukaisuus on muuten (demaritasa-arvolla tykityksestä poiketen) sitä, että tehtäviin valitaan pätevyyden ja muiden relevanttien ominaisuuksien perusteella ja sukupuoli ei vaikuta.

Taas uusi sananvapauden teloituskone

Kirjoitin puolisen vuotta sitten tavasta, jolla yhdenvertaisuusvaltuutettu ja Aalto-yliopiston tutkijat kehittelivät Internetiin algoritmia (eli automaattista ratkaisumenetelmää), joka voisi tunnistaa ”vihapuheen” ja jota voitaisiin käyttää sensuroimiseen ja syytteiden nostamiseen.

Hanke sai rahoitusta muun muassa Suomen Akatemialta ja Koneen Säätiöltä. Kirjoitukseni ”Monikulttuuristi-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun”, voi lukea esimerkiksi täältä ja täältä.

Op-konserni puolestaan mainostaa nyt ”Someturvaksi” nimeämäänsä palvelua, jonka tarkoitus on pitkälti samanlainen: auttaa tunnistamaan ”vihapuheeksi” väitettyä argumentaatiota, ”kiusaamista” ja ”loukkaantumisia” sekä opettaa sosiaalisen median käyttäjille, milloin heidän sananvaihtonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Op.media-sivusto iloitsee, että someturvan perustajat, sosiaalipsykologit Suvi Uski, Minttu Salminen ja Jenny Rontu, saivat palkinnon ”Vuosisadan rakentajat” -haastekilpailussa ja että heille myönnettiin myös puolen miljoonan euron rahoitus!

Sivusto kirjoittaa lisäksi: ”Someturvan kehitystyöhön on tämän vuoden alusta liittynyt mukaan useita asiantuntijoita, kuten presidentti Tarja Halonen, Helsingin yliopiston Legal Tech Lab, Aalto-yliopiston Tekoälyn tutkimuskeskus (FCAI), oikeusministeriö, sisäministeriö, Pelastaa Lapset ry sekä yritykset Wunderdog ja Futurice.”

Tarja Halonen ei taida kuitenkaan olla tämän alan asiantuntija. Ongelmallista ylipäänsä on, että vastauksia sosiaalisessa mediassa koettuhin ongelmiin etsitään teknokraattisesta tai normatiivisen rangaistuksen uhan sisältävästä viitekehyksestä: tekoälylaboratorioista tai viranomaisvallan interventioista.


Hanke vailla perusteita ja pohjaa

Hanketta kuvaamaan sopii sama kritiikki, jonka esitin jo yllä mainitussa kirjoituksessani. Sellaisia asioita ei ylipäätään pitäisi pyrkiä ”tunnistamaan” eikä jynssäämään pois verkosta saati mistään muualtakaan, joiden perusta on käsitteellisesti määrittelemättä.

Juuri sellaista on ”vihapuhe”, jonka käsite on peräisin vasemmiston ajatuspajoista ja jonka tehtävänä on lavastaa vihervasemmistolaisesta monikulttuurisuusnormatiivista poikkeava argumentaatio paheksuttavaksi tai juridisesti tuomittavaksi. ”Vihapuhe” on kulttuurinen meemi, joka livahtaa helposti kuulijoiden korvista sisään luoden propagandistisen mielikuvan siitä, mitä ei saa sanoa. Ensin he varastivat sanat ja sitten merkityksen.

Subjektiivisia loukkaantumisia tai kiusaantumisia ei pitäisi tunnustaa sensuurin perusteiksi lainkaan, sillä yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka.

Someturvan kehittäjät Uski, Salminen ja Rontu näyttävät hakevan ”Someturva”-hankkeelleen oikeutusta väittämällä sen tuottavan ”turvaa” ja viittaamalla erityisesti nuorison kokemuksiin, sillä  ”[a]rvioiden mukaan jopa noin puoli miljoonaa suomalaista nuorta on kokenut tulleensa loukatuksi sosiaalisessa mediassa”.

Tämä saattaa auttaa rahoitustarpeen teeskentelemisessä, sillä nuorethan ovat yleensä aikuisia arvostelukyvyttömämpiä ja sen vuoksi loukkaantuvat mitättömistäkin asioista. Lapsikorttia käytetään siis maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroimiseen ”sopimattomina”, kuten monta kertaa aiemminkin.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että mikään tekninen automaatti voisi osoittaa verkon vuorovaikutussuhteissa ilmenevät erimielisyydet tai näkemyserot rangaistaviksi tai helpottaa niiden ”tunnistamista”.

Salminen myöntääkin, että ”lainsäädäntöä tulkitsevan tekoälyn algoritmin kehittäminen on melkoista pioneerityötä, sillä tekoälyteknologiaa, joka soveltaisi algoritmia lakikirjan ja oikeuskäytännön luomiin sääntöpohjiin, ei juurikaan ole.” Ja: ”Tekoälyn on vaikea tunnistaa, missä kontekstissa lakiasioita tulkitaan.”

Silti ”pioneerityössä” tähdätään ”palvelun” julkaisemiseen vielä tänä vuonna. Op.media-sivusto valistaa kansalaisia seuraavasti: ”Tavoitteena on [...] tarjota kansalaisten käyttöön tasavertainen ja reaaliaikainen juridinen palvelu, joka auttaa ratkomaan tehokkaasti ja maksuttomasti someloukkauksen kohteeksi joutuneiden henkilöiden tapauksia.”

Hanke siis uskottelee olevansa maksuton sovitteluelin tai toimivansa kuin vakuutusyhtiö, joka nyt hyvää hyvyyttään ratkoo ongelmallisia tilanteita, ja kehittäjät sanovat ryhtyneensä toimeen vain, koska ”jotakin oli tehtävä”. Intressi on olemassa, ja motiivit ovat poliittisia ja kaupallisia.

Tulos on, että tendenssitutkimuksen kautta luodaan sensuuriautomaattia, jolla annetaan aseet käteen ”vihapuheesta” haukuttujen maahanmuuttokriitikoiden, monikulttuurisuuden arvostelijoiden ja poliittisesta korrektiudesta eri mieltä olevien ihmisten vaientamiseksi.


Jotta naiset saisivat rahaa

”Someturvan” kehittäjiin sopii tuttu sanonta: ne jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme.

Heidän peruslähtökohtansa on kuitenkin täysin oikeuttamatta. Suuri osa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta ei ensinnäkään artikuloi vihaa, vaan viha on vastaanottajien omaa vihaa, jonka he projisoivat itseään miellyttämättömien näkemysten esittäjiin. Tätä hankkeessa ei ole kuitenkaan pohdittu lainkaan, joten sen lähtökohdat ovat oikeuttamatta.

Puolen miljoonan lahjuksilla rahoitetut sosiaalipsykologit eivät näytä ymmärtävän, ettei ole heidän itsensä eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Tätä käsityskantaa puolestaan sanotaan sananvapaudeksi. Sosiaalipsykologeina esiintyvien pitäisi myös ymmärtää, että vapaat assosiaatiot ovat tärkeitä yhteiskunnallisen totuuden kannalta, eikä kiirehtiä avustamaan niiden tuomitsemisessa.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen sanankäytön määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsee hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtavat demaripresidentti Tarja Halosen ja Pelastakaa Lapset -yhdistyksen militantit tädit.

Lapsikortin käyttäminen sensuurin välineenä on sikäli hullunkurista, että tuskin edes lapset itse haluavat kasvaa sellaisessa yhteiskunnassa, josta sananvapaus on syöty pois. Lapset ovat myös aitoja sananvapauden kannattajia, sillä lapsethan sanovat kaiken pidäkkeettömästi ja suoraan.

Miten ihmiset ja etenkään lapset pystyisivät jatkossa seuraamaan omaa järkeään tai kokemustaan, kun niillä on pyyhitty lattiaa sosiaalipsykologien ja juristien hankkeessa? Lapsiarvoja argumenttina käyttävä sananvapauden sensuurihanke on lasten käyttämistä hyväksi ihmisten vapauksien ja järjen kuohimisessa sekä yksilöiden rationaliteetin luovuttamisessa kasvottoman järjestelmän valtaan. Vaikuttaa, kuin sosialismi päättäisi jälleen, mikä on yksilöille hyväksi.

Huomiota herättää, että lahjuksilla ostetut tutkijat ovat kaikki naisia. Voisi helposti ajatella, että hanke on perustettu vain, jotta tutkijoiksi aikovat tytöt saisivat rahaa, heidän akateeminen uransa etenisi ja jotta totuus yhteiskunnallisesta todellisuudesta voitaisiin sensuroida. Tendenssitutkimuksen poliittinen korruptoituneisuus on aivan samanlaista kuin se on valtavirtamedian piirissä, Googlen lahjoitettua 490 000 euroa Helsingin Sanomille, jotta lehti saisi rakennettua valikoivaa journalismia toteuttavan ”sisällönsuositusjärjestelmän”.

Haluaisin nähdä päivän, jona Suomen Akatemia, yliopisto tai jokin muu porkkanapankki myöntäisi puoli miljoonaa euroa minulle sananvapauden puolustamiseen, vapaan argumentaation oikeuttamiseen ja filosofisen järjen palauttamiseen yhteiskuntatieteiden metodologiaan.


Vastoin filosofista järkeä

Kun (jo sinänsä) suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, josta tulee arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, ja näin katkotaan älymystön tai eri mieltä olevien tahojen päitä.

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

”Someturva”-hanke voisi toimia oikeudenmukaisesti, jos se tukkisi suut uhriutujilta ja niiltä ammatikseen loukkaantujilta, jotka jakavat ihmiset verkossa narsistisesti ystäviin ja vihollisiin. Hanke voisi olla oikeutettu, mikäli se vetäisi maton alta ”rasismista” kitisijöiltä ja tekisi lopun kunnianloukkausten kansanhuveista, joilla pissikset kiusaavat kunniallisia ihmisiä. Hanke voisi olla oikeutettu myös, jos se korottaisi valittelun ja syyttelyn rimaa.

Koska asialla ovat poliittisen vihervasemmiston edustajat, se ei niin tee, vaan hankkeen kautta sananvapauden kuohintaa koetetaan mekanisoida ja laittaa koneet yleispätevän ratkaisijan rooliin mikrotason ihmissuhdekysymyksissä, jotka ovat aina erilaisia.

Kieliteoriasta ja -filosofiasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen eikä ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisten merkitysten muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset ehdot, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan (tutustu esimerkiksi kiinalaisen huoneen argumenttiin ja Turingin testin tuloksiin).

Kun myöskään nyt valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole objektiivisia tai universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä nämäkin tutkijoina esiintyvät yliopistotoimijat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Kritiikin voi esittää niin, että kyseisen tutkimuksen koko tendenssi on perustelematta. Sosiaalisessa mediassa ei tarvitse eikä pidä ylläpitää sellaista kontrollikoneistoa, jota kyseisen hankkeen kautta yritetään luoda, sillä kyttämielialan levittäminen yhteiskuntaan ei ole kenellekään hyväksi. Siksi kyseisenlaista ”tutkimusta” ei tarvitse eikä pidä rahoittaa.

Sellainen tutkimuksena esiintyvä toiminta, joka menee vallankäyttäjien puolelle ja suostuu poliittisen kontrollin välineeksi, toteuttajaksi tai edistäjäksi, on alkeellista. Se kiertää todelliselle filosofialle kuuluvan tehtävän, eli yhteiskuntakritiikin ja kiistanalaisten väitteiden esittämisen, ja ryhtyy valtionpolitiikan voitelijaksi ja valtaapitävien maskotiksi.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. ”Someturva”-hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Se on myös esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähänkin suomalaisten ihmisten suitsimiseen tähtäävään demarihankkeeseen on myönnetty puoli miljoonaa euroa tunnotonta rahaa.


Kirjoituksiani aiheesta:

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello – ”Digitaalisten ihmistieteiden” tarkastelua

Maailma olisi parempi ilman mediaa

Julkisen sanan neuvosto JSN on toimittajien etujärjestö, joka ei arvostele mediaa, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa.

Samanlainen on Päätoimittajien Yhdistys PTY. Noin vuosi sitten se julkaisi kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta mutta eivät omaa sananvapauttaan kansalaisina”. Ylen jutussa PTY:n ensimmäinen varapuheenjohtaja, MTV3:n uutisten vastaava päätoimittaja ja nyttemmin myös Yleisradion toimitusjohtajaksi nimitetty ylioppilas Merja Ylä-Anttila puolusti päätoimittajien oikeuksia toimittajien sananvapautta vastaan.

Viime viikolla Päätoimittajien Yhdistys ja päätoimittajat yli 80 mediasta julkaisivat vaatimuksen, että myös toimittajilla pitäisi olla laajempi sananvapaus ja suurempi lainsuoja kuin muilla ihmisillä:

”Vetoamme kansanedustajiin ja virkamiehiin, jotka työkseen ajantasaistavat lainsäädäntöä, vastaamaan uudenlaisiin ongelmiin. Lakiin muutama vuosi sitten tuotu vainon käsite oli askel oikeaan suuntaan, mutta hybridivaikuttamisen ja informaatiosodan keinojen kovetessa se ei kata kaikkia tilanteita.”

Valtamedian sananvapaus ja toimittajien sananvalta ovat jo nyt de facto tavallisia kansalaisia huomattavasti suurempia. Päätoimittajat olivat kaiketi innostuneet Uuden Suomen toimittajaa Linda Pelkosta arvostelleen kansalaisen tuomitsemisesta käräjäoikeudessa, vaikka tuomio sinänsä olikin perusteeton. Tuotakaan tuomiota ei voitu antaa Julkisen sanan neuvoston toiveen mukaisesti ”sananvapauden” tueksi vaan ainoastaan henkilökohtaiseen loukkaantumiseen nojaten, mikä perusteluna oli täysin subjektiivinen ja on rajattu myös rikoslain kirjaimen ulkopuolelle laajakantoisten aiheiden kyseessä ollessa (arvostelin tuomiota yksityiskohtaisesti täällä).

Yllä siteeratussa kannanotossaan PTY pyrkii rutiinisoimaan ihmisten perusoikeuksiin kohdistuvat heikennykset maininnalla, jonka mukaisesti lainsäädännön ”ajantasaistamista” toivotaan ”työkseen” toimivien poliitikkojen ja viranomaisten myötävaikutuksella. Työ kun tuntuu oikeuttavan kaiken, yhtä hyvin maahanmuuton kuin prostituutionkin, vaikka oikeasti se ei niin teekään. Se ainoastaan todistaa valtamedian ja poliitikkojen vispilänkaupasta: vallan medioitumisesta.

Kovin arveluttavaa on myös erityisoikeuksien vaatiminen ja yhdenvertaisuudesta poikkeamisen tavoittelu jonkin koetun ”vainon” perusteella tai hybridi- ja infosotaan viitaten. Se on yhtä kieroa kuin hovioikeuden hiljattainen päätös korottaa niin sanotusta Asemaukion tapauksesta syytetyn Jesse Torniaisen vankeustuomiota kolmella kuukaudella ”rasistisen” motiivin vuoksi. Tuomittu oli uhri itsekin, hänen toimintansa oli reagointia väkivaltaan, ja osapuolet kuuluivat rodullisesti ja etnisesti samaan viiteryhmään.

Tuomitsijoiden ajatuskulku on näköjään ollut se, että koska uhri vastusti ”rasismia”, täytyi uhrin potkaisemisen siis olla rasismia. Tuomio oli selkeästi epälooginen, sillä lisäkakku tarjoiltiin syytetyn oletetusta poliittisesta mielipiteestä, joka ei edes koskenut uhria. Mikäli tuomioita korotellaan vain syytettyjen poliittisten näkemysten tai maailmankatsomusten vuoksi, se johtaa viranomaisten mielivaltaan.

En puolusta minkäänlaista väkivaltaa, mutta olennainen onkin yleispäätelmä. Myös muiden ideologisten tuomitsemisperusteiden sisällyttäminen lakiin tai lain käyttöön on ollut yhtä epäoikeudenmukaista. Enää ei riitä, että laissa on ideologisia kohtia, jotka mahdollistavat ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tuomitsemisen vain siksi, että joku ilmaisee epäsympatiaa tiettyjä näkemyksiä tai henkilöitä kohtaan (kaikestahan ei tarvitse pitää).

Vasemmistolaisten Demla-juristien myötävaikutuksella lakiin ollaan ujuttamassa ”vainon” rinnalle myös muita subjektiivisia tai universaalikommunistisia tuomitsemisperusteita, kuten ”vihapuhe”, joka on peräisin kansainvälisestä yhteisöstä eikä kuuluisi pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön. Poliittiset tuomiot ihmisten mielipiteistä kuuluvat Kiinan kansantasavaltaan, jossa ihmisiä laitetaan katumaan sanojaan toreilla ennen heidän julkista teloittamistaan. Se puolestaan seuraa, mikäli itsekritiikkitilaisuuksissa esitetty anteeksipyyteleminen ei ole aitoa.

Myös Suomessa tasavallan presidentti katsoi, että erään puolueen puheenjohtaja ei ollut osoittanut ”tehokasta katumista”. Muun muassa siksi puolue syöstiin pois hallitusyhteistyöstä. Avatessaan vihapuhekeskustelun osana vaalikampanjaansa Sauli Niinistö otti lähtökohdakseen Saksan vihapuhelainsäädännön, jossa verkkopalvelun ylläpitäjiä velvoitetaan poistamaan ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio vuorokauden sisällä miljoonien eurojen sakon uhalla.

Niinistö oli huolissaan siitä, että ”median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu”, ja ehdotti, että meilläkin ”alettaisiin pohtia sosiaalisen median alustojen omaa kontrollia mahdollisten valeuutisten levittämisestä”. Presidentti ilmeisesti haluaisi Suomeen samanlaisen lainsäädännön kuin natsitraumasta kärsivässä Saksassa ymmärtämättä, että sananvapauden tukahduttamisesta se fasismin lohikäärme vasta lentoon lähtee. Voidaan kysyä, mihin jatkokaudelle valitun presidentin kansansuosio oikestaan perustui. Ilmeisesti Suomen liittämiseen euroalueeseen, josta voi videon katsella edelleen täältä. Sen johdosta Niinistö ei ole tosin itse esittänyt ”aktiivista katumista”.

Mediassa vaaditun hyvesignaloinnin tulos on kansalaisten ja heidän sosiaalisten potentiaaliensa pisteyttäminen suotaviin ja epäsuotaviin, hieman niin kuin farssiksi ajautuneessa sote-uudistuksessa. Ilman mediaa ja valtavirtapoliitikkoja miellyttäviä näkemyksiä ei voi kohta ostaa edes koirankeksejä, mikäli se on ”yhteisönormien” tai ”yritysperiaatteiden” vastaista.

”Yhteisönormit” ovat pelkkää punavihreiden kirjastotätien harjoittamaa piilosensuuria ja ”yritysperiaatteet” liiketaloudellisia hyötynäkökohtia, jotka ohjaavat karsimaan pois kaiken kaikkia miellyttämättömän aineksen Stockmannin tiernapoikagulagin tavoin. Kuinka moraalitonta kyseinen moraaliposeeraus onkaan, se kun tapahtuu pelkästään välineellisten ja kasvottomien taloudellisten motiivien vuoksi! Työpaikkaahan kenellekään ei ole myönnetty enää pitkään aikaan sen enempää yliopistoista kuin puhtaanapitolaitokseltakaan ilman itsesensuuria ja suun kapulointia.

Erityisoikeuksien jakeleminen EU-myönteisille poliitikoille ja heitä tukevalle medialle osoittaa, että suvaitsevuuden hintana on samanlainen kansalaisvapauksien pois korventaminen, joka yleensäkin on seurauksena monikulttuurisuuden tuhoisasta ja ristiriitoja yhteiskuntaan kylvävästä ideologiasta.

Päivän Byrokraatti -sivusto kirjoitti päätoimittajien viime viikolla esittämästä vaatimuksesta ja sen leväperäisyydestä tarkkanäköisesti:

”Mitään konkreettista lainsäädäntöä päätoimittajat eivät ehdota, vaan heidän asiansa on yleisellä tasolla. Vaatimustaan päätoimittajat perustelevat sillä, että heidän mukaansa journalisteja painostetaan ja jopa uhkaillaan.
Niin ehkä painostetaankin ja jopa uhkaillaankin, mutta niin painostetaan ja uhkaillaan myös muita vapaata sanaa käyttäviä henkilöitä. Toisinaan journalistien toimesta. Näyttääkin olevan niin, että jos arvostelu kohdistuu toimittajaan, kyse on ’maalituksesta’, mutta jos se on toimittajan tekemää, silloin taas ei.
Huomio kiinnittyy vetoomuksessa olevaan sanaan ’masinoitu’. Kuulostaa siltä, että päätoimittajien todellisena tarkoituksena on löytää aseita niiden, esimerkiksi perussuomalaisten poliitikkojen rankaisemiseen, jotka naljaisevat toimittajan tarkoitusperistä jotain niin osuvaa, että tuhannet ihmiset haluavat jakaa kommentin eteenpäin.”

Päätoimittajien Yhdistyksen vetoomuksessa mainittiin kaksi median ammattimaista itkijänaista, Yleisradion toimittaja Jessikka Aro ja Turun Sanomien oikeustoimittaja Rebekka Härkönen, joka toimii toimittajakunnan asianajajana ja huomiota kerjäävänä trollina. Oikeasti kumpikin on varsin keskinkertainen toimittaja ja tieteellisesti katsoen mitättömyys, joista kenenkään ei tarvitsisi piitata mitään, mutta media pitää heidän uhriutumistaan palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävänä tapahtumana. Tiedeyhteisö puolestaan vaihtaa heidän julkisuuspääomansa rahaksi, kuten kävi Koneen Säätiön myöntäessä ylioppilas Arolle professoritason apurahan (35 000 €).

Huomiota herättävää toimittajien asennoitumisessa onkin heidän narsisminsa, johon liittyen he katsovat olevansa niin paljon meitä muita etevämpiä ihmisiä, että he ansaitsevat sananvapautensa tueksi erityisoikeuksia ja muista poikkeavia puolustautumiskeinoja. Kun valtamedia on saanut osakseen tendenssijournalismia arvostelevan ryöpytyksen yleisöiltä, sillä ei pitäisi olla kerta kaikkiaan minkäänlaista otsaa vaatia julkiselta vallalta mitään vaan huomata, mistä siihen kohdistetut hyökkäykset johtuvat.

Vasemmistolaisen maailmankuvan markkinointi, monikulttuurisuuden julistaminen, maahanmuuton lietsominen, miesten syyllistäminen ja nälviminen erilaisilla telaketjufeministien kampanjoilla ovat nostaneet lukijoilta hiukset pystyyn niin, että kritiikki on ollut ansaittua eikä mitään ”hybridivaikuttamista” tai ”informaatiosotaa”.

Julkinen valta käy tuota valtamedian kanssa sytyttämäänsä sotaa kansalaismielipiteiden ilmaisemista vastaan erilaisilla sosiaalista mediaa rajoittavilla sopimuksilla, joilla Internet-toimijoita kiristetään entistä ahtaammalle. Siksi myöskään sosiaalinen media ei voi enää tuoda parannusta sananvapauden huononevaan tilaan.

Sosiaalisen median keskittyminen vain muutamien maailmanlaajuisten toimijoiden hallintaan on tehnyt sensuroinnin helpoksi. Esimerkiksi Facebook on perustanut Saksaan jättiläismäisen deletointikeskuksen, jonka 10 000 neliömetrin tiloissa ahkeroi noin puolen tuhatta orwellilaista Winston Smithiä käyttäjien viestien sensuroimiseksi vihapuhelainsäädännön nojalla.

Vastaanottajien tahoilla heränneiden nanoaggressioiden takia harjoitettava sensuuri tapahtuu erilaisten kavaltajien, ilmiantajien ja muiden katalien Juudasten toimesta, täysin ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti ja ilman valitusmahdollisuutta.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti aiheesta blogikirjoituksessaan ”Kirjojen ja ajatusten kieltämisestä” ansiokkaasti:

”Kyse on niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta. Tarkoitan myös sitä sensuuria, jonka tapaamme Facebookista. Bannaus on siellä jo tuiki tavallinen ilmiö. Näyttää ilmeiseltä, ettei sen harjoittajien mieleenkään juolahtaisi pitää toimintaansa halveksuttavana. Ehkäpä asia on jopa päinvastoin. Jokin sana, lause tai ajatus kun näet saattaa sotia joitakin yhteisönormeja vastaan. Niiden ylläpitäjä voi kaiketi tuntea vaikkapa ylpeyttä toimistaan.
Pidän ennenkuulumattomana häpeänä sitä, että joidenkin, nimettömien sensorien annetaan terrorisoida mielivaltaisesti sananvapautta maailmanlaajuisessa sosiaalisessa mediassa. Vähin, mitä voidaan vaatia on, että jokainen sensori ilmoittaa reilusti nimensä ja esittää perustelunsa sille, miksi hän on uskaltautunut rikkomaan yhtä ihmisen sosiaalista perusoikeutta eli sananvapautta vastaan.
Toinen hyvin arveluttava ilmiö on nettipoliisi. Pitääkö todella paikkansa, että pelkästään Suomessa on kaksisataa nettipoliisia tai ylikin? Tämä ei ole enää mikään pikkujuttu missään mielessä. Millaiset ovat heidän valtuutensa ja millaisia ovat heidän käytäntönsä? Miten on edes mahdollista, että nettipoliisi saattaisi itsenäisesti tehdä ratkaisuja esimerkiksi jonkin aineiston sensuroinnista? Eikö ainoa laillinen tapa reagoida rikolliseksi katsottuun puheeseen ole rikosilmoituksen tekeminen ja aineiston valmistelu syyttäjäviranomaiselle? [...] 
Kaikki kielletyt kirjat eivät ole kiinnostavia, mutta yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.”

Aikana, jolloin valtamedia on menettänyt kaiken kunnioituksen yleisöjen silmissä, sille ei ole jäänyt muuta keinoa maineensa parantelemiseen kuin Pressiklubin ja Pyöreän pöydän kaltaiset ohjelmat, joissa toimittajat haastattelevat toimittajia, ja heitä puolustaa tietty yliopistokommunisten joukko. Niinpä kenenkään ei pitäisi asennoitua mediaan ylipäänsä vakavasti. Jokaisen filosofisella asenteella varustetun ihmisen pitäisi huomata, että median toiminta on pelkkää yleisöjen hallintaa ja manipulaatiota alusta loppuun asti.

Ehkä onnellisin olisi sellainen maailma, jossa tuota välittävää porrasta, mediaa, ei olisi lainkaan olemassa, ja ihmiset hankkisivat tietonsa alkuperäislähteistä ja toinen toisiltaan.

Yhdysvaltalainen filosofi, lehtimies ja politiikan kommentaattori Walter Lippman esitti pessimistisessä teoksessaan Public Opinion jo vuonna 1922, että median manipuloimat kansalaiset eivät kontrolloi poliittista valtaa, vaan kansalaiset ainoastaan toistavat median ja valtaa pitävien poliitikkojen heille opettamia näkemyksiä. Kaikki on siis valmiiksi suodatettua ja sumennettua valtavirtamediassa, jossa todellisuuden pienimmän rakenneyksikön ja totuuskorrespondenssin muodostaa tavallisen demaritelevisionkatsojan, hänen koivuviilusta taivutetun nojatuolinsa ja TV-settinsä välinen myyttinen yhteys.

Niin sanottu sosiaalinen media ja blogosfääri olivat murtamassa umpion, mutta vain hetkeksi. Olemme jälleen kulkemassa kohti aikaa, jolloin rippikoulusta päässeet Janica-Emiliat pyrkivät toimittajina päättämään valtiofilosofiasta ja kertomaan, kuinka meidän täytyy ajatella ja elää.

Tehdään siis maailmasta parempi paikka: pannaan media kokonaan pois ja esitetään ajatuksemme suoraan toisillemme, tai kerrotaan niistä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, kaduilla, kujilla ja poliittisessa osallistumisessa.