Serlaa sen olla pitää

Kesä on sujunut rauhallisesti ilman, että yksikään isompi terrori-isku olisi pakottanut keskeyttämään kirjoittamisen kesätaukoani tai ollut omiaan aiheuttamaan tuota taukoa.

Irakista ja Syyriasta maahamme saapuneet nuoret miehet ovat laajalti pariutuneet suomalaisten naikkosten kanssa, eikä Helsingin katukuvassa juuri muita näykään kuin parrakkaita kaksi- tai kolmekymppisiä tuhannen ja yhden yön sutenöörejä ja sohvasurffaajia, jotka pitelevät blondeja suomalaisdaameja omistushaluisesti kainalossaan.

Perheenyhdistämisohjelmilla ja valtion kustantamilla lentolipuilla väestöjen vaihto jatkuu ilman, että kukaan huomaa mitään. Monikulttuurinen unelma siis etenee suunnitelman mukaisesti.

Maahan tunkeutuneet mieslaumat lisäävät tietenkin suomalaisten heteromiesten kilpailua naisista, mikä kohottaa huonojenkin suomalaisnaisten asemaa seksuaalisilla markkinoilla. Ja naisten etujen edistäminenhän tässä on se ykkösasia. Elämmehän jälleen 1950-lukua muistuttavaa uusherrasmiesmäisyyden aikakautta, jolloin miesten pitää kerjätä naisilta huomiota polvet ruvella.

Parhaiten ovat partavauvoille käyneet kaupaksi erittäin rumat ja erittäin kauniit suomalaisnaiset. Erittäin rumat ovat löytäneet tiensä jakojäännöksinä niiden sotilaskarkureiden hoteisiin, jotka ovat etsineet seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen mitä tahansa panokohdetta (naistutkimuksen kielellä: kontingenttia seksuaalisen interaktion objektia).

Erittäin kauniit suomalaisnaiset taas ovat löytäneet tiensä ulkomaalaisten miesten hempukoiksi siksi, että he ovat aiemmin ”ylihinnoitelleet” itsensä ja ovat joutuneet suomalaismiesten halveksunnan kohteiksi omahyväisyytensä vuoksi. Nyt he kostavat hyvällä itsetunnolla varustetuille suomalaisille heteromiehille, ja ainoastaan profeministiset mekkoeinarit tuntevat sadomasokistista mielihyvää, kun myöskään komeilla suomalaisuroksilla ei käy flaksi.

Myös homojen kesäpariutumiseen on maahanmuutto luonut oman kielteisen värityksensä, kun maahantunkeutujat ovat tuoneet oman päällekäyvän kulttuurinsa Suomeen, vaikka kinostus ei olekaan hærannut.

Mutta mitäpä suomalainen kesä olisi ilman kesätapahtumaa tai taidenäyttelyä? Sitä varten voi mennä vaikka Mänttään. Mäntässä olevassa Serlachiuksen taidemuseossa on auki taiteilija Riiko Sakkisen ”Rajat kiinni” -näyttely, joka kertoo maahanmuuttotulvan ja pakolaisuuden taustoista. – Mielenkiintoista, täytyypä käydä katsomassa!

Näyttelyn otsikko on sen verran kutkuttava, että niin Yleisradio, Helsingin Sanomat kuin Aamulehtikin (siis valtakunnan pääasiallinen valhemedia) antautuivat tekemään aiheesta jutut, jotka eivät ole maksumuurien takana vaan avoimesti kaiken kansan luettavissa. Näin propagandan toivotaan menevän paremmin perille.

Espanjassa vakituisesti kellottelevan kuvataiteilija Riiko Sakkisen kerrotaan kiertäneen Serlachius-museoiden johtajan Pauli Sivosen kanssa Euroopan rajaseutuja havaintojen keruumatkoilla, joita Aamulehden toimittaja Sirkka Iso-Ettala kehtaa sanoa ”tutkimusmatkoiksi”. Espanjan kommunistiseen puolueeseen kuuluvan Sakkisen on varmaan ollut mukavaa matkustella, sillä hänelle on myönnetty myös Suomen valtion taiteilija-apuraha.

Entä tulokset? Mäntän Serlachius-museossa on näytteillä postmodernia nykytaidetta. Päähuomion keräävät EU:n tähtilipusta tyylitelty piikkilankakuvio ja pakolaisten käyttämäksi sanottu Volga-auto, jonka kojelaudalla pyörii syyrialaismiesten ilmoituksia paikallisesta deittipalvelusta. Ilman selitystä nämä teokset eivät avaudu, ja siksi näyttelyyn on liitetty myös kaksisataasivuinen kirja, jolla on sama nimi: ”Rajat kiinni”.

Kirjan esipuheessa Pauli Sivonen taivastelee olevan mahdotonta, että nykymaailmassa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti, pidettäisiin yllä valtioiden rajoja. Sivosen tavoin ajateltaessa vierasperäisten väestöjen poliittisista pyyteistä ja valtapyrkimyksistä tehtäisiin kuitenkin oikeutuksen peruste, mikä on filosofisesti katsoen varsin hullu ajatus yleisestä historiasta väitelleeltä tohtorilta.

Riiko Sakkinen puolestaan valittaa Helsingin Sanomissa, että ”kaikkein hurjinta” oli se, kun hän ei päässyt liikkumaan Suomen passilla Unkarissa pyrkiessään pakolaisleirien läheisyyteen. Tästä hän tekee johtopäätöksen, että rajoja on turha vaatia kiinni, koska ne ovat jo kiinni.

Totuus on, että Eurooppaan on kasautunut pakolaisia, koska rajoja on pidetty holtittomasti auki ja ihmiset on totutettu ajattelemaan, että maahanmuutto, rajojen ylittäminen ja kansalaisuuden myöntäminen ovat subjektiivisia oikeuksia, joihin kaikilla on ilman muuta oikeus. Eivät ne ole.

Serlachius-museon nettisivuilla Riiko Sakkinen julistaa haluavansa ”maailman, jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat vapaasti valita asuinpaikkansa”.

Jokainen politiikasta vähänkin jotain ymmärtävä tietää, että kyseinen idealismi on selvää paskaa. Se on suoraan Paavo Arhinmäen ja Palefacen ajatusmaailmasta, ja Helsingin Sanomien jutussa Sakkinen paljastaakin saaneensa apurahojen lisäksi kyydit myös Arhinmäen ministeri-Audissa kulttuuripoliittisen korruptoituneisuuden merkiksi. Tavallaan on ironista, että näyttelyn esittämispaikalla on wc-paperin nimi.

Rajojen yli kuljetaan nykyään välinpitämättömämmin kuin koskaan, sillä tynnyri vuotaa sieltä, mistä lauta on matalin, esimerkiksi Italiasta. Islamin harjoittamasta länsimaisen kulttuurin mädätyksestä kertoo Sakkisen itsensäkin kuvailema Burger Kingin mainos Etelä-Espanjasta: ”Kaikki hampurilaisemme ovat nyt halal”!

Kehitysmaista satelevan haittamaahanmuuton syynä ei ole länsimaiden pahuus vaan islamilaisissa maissa vallitseva mielivalta ja väestönkasvu. Sakkinen ei näytä ymmärtävän, että Syyrian sisällissodan pääasiallinen syyllinen on Bašar al-Assadin arabisosialistinen Baath-puolue, jota Venäjä tukee ja jonka vuoksi länsimaat ovat joutuneet auttamaan Syyrian kansanvaltaisia voimia (analyysini Syyrian tilanteesta tässä).

Jopa assyriologian tohtori Sanna Aro on antautunut kirjoittamaan blogissaan, että ”Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat” ja että ”jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen”.

Sakkinen puolestaan iloitsee Aamulehdessä, että pakolaisuuden vuoksi hän saa ”hyvää materiaalia. Jos maailmasta joskus tulee täydellinen, jään työttömäksi. Mitä huonommin maailmalla menee, sen paremmin minulla menee taiteilijana.”

Kaviaarikommunisti Sakkinen näköjään elää toisten ihmisten kurjuudesta. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miksi taiteilijoita ei pidä päästää päättämään poliittista asiantuntemusta ja harkintakykyä vaativista asioista. Samaa mieltä oli jo Platon, ja minä olen aikamme Platon.

Ei enää lisää rehua tämän kuvataiteilijan ruokkimiseen, ainakaan verovaroista. Kulttuuripolitiikassamme suositaan muutenkin liikaa ilveilyä ja performatiivisuutta järjellisten lähestymistapojen ohi.

Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.”

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden mielenosoitus jatkuu Helsingin Rautatientorilla kuin suositun teatteriesityksen viides kausi, sillä yleisöt ja tuottajat ovat joutuneet loogiseen luuppiin. Näyttää olevan nimittäin kaikkien etu, että paikalla vallitsee rähjäinen härdelli jakamassa mielipiteitä ja kansaa.

Ritualisoitunut mielenilmaus muistuttaa maahanmuutto-ongelman jatkuvasta ajankohtaisuudesta ja toimii vaalimainoksena sekä ongelmista tykkääville suvaitsevaisille että yhteiskunnallista hyvää rakastaville maahanmuuton vastustajille. Molemmat saavat hyötyä tästä roskalaatikoiden takaa nousevasta anarkistisesta monikulttuurisen yhteiskunnan manifestaatiosta, jonka myötä Petteri Orpon sisäministeriaikoinaan lupaamien kulttuurivärinöiden ihanuus paljastuu ohikulkijoille kuin kevätauringon kinoksista esiin sulattama koiranpaska.

No, tämä oli tietenkin vain satiirinen kuva siitä pirullisesta pelistä, jota poliittinen vihervasemmisto pelaa suomalaisten kanssa. Viranomaiset ovat vastanneet mielenosoittajille, että heidän näkemyksensä on jo kuultu ja otettu huomioon. Koska Suomi on oikeusvaltio, päätöksiin voi hakea muutosta, ja valitukset käsitellään asianmukaisesti, nopeasti ja tietysti myös kalliisti. Vain viitisen prosenttia käännytysvalituksista on johtanut päätösten pyörtämiseen.

Mikäli hallitus, Migri ja oikeusviranomaiset taipuisivat turvapaikanhakijoiden vaatimuksiin ja myöntäisivät valittajille oleskeluluvan, ratkaisu muodostaisi viranomaiskäytäntöä sitovan ennakkotapauksen, merkitsisi oleskeluluvan myöntämistä kaikille halukkaille ja veisi pohjan sekä turvapaikkapäätösten tarkoituksenmukaisuusharkinnalta että tutkinnalta. Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että näin ei voida eikä pidä tehdä.

Turvapaikkashoppailijat lisäalennuksia tinkimässä

Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Purra osoitti viime vuonna julkaistussa tutkimuksessaan ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet – Imagon suojelusta rajojen suojeluun”, että Suomen turvapaikkapolitiikka voisi olla paljon nykyistä tiukempaa. Niinpä mielenosoituksen jatkaminen ”kansainvälisiin säädöksiin ja sopimuksiin” vetoamalla on perusteetonta ja turhaa.

Protestoimisen tavoite ei voi enää olla löyhennysten aikaansaamisessa Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Mielenilmauksen jatkumisella ovatkin kokonaan toisenlaiset syyt. Kallion seurakunnan varmaankin hyvin älykäs punatukkainen pastori Marjaana Toiviainen, joka on vastuussa mielenosoituslupien hankkimisesta ja jatkamisesta pitkälle tulevaisuuteen, ei voi olla ymmärtämättä toimintansa mahdollisia seurauksia ja sitä vastuuta, joka hänelle lankeaa, mikäli jotakin ikävää sattuu.

Paha sanoa, mutta hänen tavoitteenaan näyttää olevan kylvää riitaa eri osapuolten välille. Tuloksettomaksi tuomitun mielenilmauksen jatkaminen on omiaan luomaan vihaa sekä pakolaisten että suomalaisten keskuuteen, kun turhautuminen molemmissa ryhmissä lisääntyy.

Turhautumisen vastareaktio on aggressio, joka voi tietenkin kohdistua myös sisäänpäin. Tästä nähtiin merkkejä erään pakolaisen yrittäessä ripustaa itsensä Ateneumin edustalla kasvavan puun oksaan. Yritys epäonnistui, joten demonstraatio onnistui. Näytelmän osaksi se lienee tarkoitettukin, ainakin päätellen mediahuomion keruuseen tähtäävästä läpinäkyvyydestä.

Poliittista kokemusta ja johtamiskokemusta vailla olevan nuoren pastorin olisi korkea aika ymmärtää pyörittämänsä show’n epäviisaus ja sen kääntyminen tavoitteitaan vastaan. Turhautuneilla väenkokouksilla on taipumus ajautua aikaa myöten konflikteihin ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Siksi katson, että viranomaislupaa mielenosoitukselle ei pidä jatkaa. Mikäli väenkokous jatkuu laittomana, kokoontuminen on hajotettava ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet toimitettava valvottuihin tiloihin odottamaan palautustoimen täytäntöönpanoa.

Perusvika on tietenkin koko kieroutuneessa turvapaikkaprosessissa, jota käytetään elintasopakolaisuuteen, juhlapaikan etsintään, murhapaikan hakuun, elintasoshoppailuun, sosiaalietuuksien kilpailuttamiseen sekä turvapaikka- ja terveysturismiin.

Kun maahamme tuppautujat ovat suureksi osaksi turhautumisesta ja aggressioista kärsiviä sotilaskarkureita ja koska Suomessa heitä on vastasssa työttömyydestä, tulevaisuudenuhista, valtion velkaantumisesta ja suomalaisille ihmisille osoitettavista sosiaalilaskuista kärsivä nuorten ja vanhempienkin miesten joukko, ei tällaisesta kohtaamisesta voi seurata mitään hyvää. Se pitäisi ymmärtää, vaikka olisi kuluttanut punaisten yliopistojen oppituoleja housujen takamuksillaan koko ikänsä. Ja siksi peli pitäisi viheltää poikki. Rumba seis ja laittomat ulos.

Taideväki valheen verkoissa ja kudelmissa

Urbaanien kaviaarikommunistien kaupunkilegendoja levittävä äänitorvi Image-lehti julkaisi viime viikolla ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” kannanoton, jossa vaaditaan jälleen ”muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikkaan”. Myös minä vaadin siihen muutosta: kireämpään ja suomalaisten omat edut paremmin huomioon ottavaan suuntaan.

Huvittavaa on, että toissa viikolla julkaistuun yliopistotoimijoiden listaan verrattuna manifestin vaatimusluettelo oli lyhentynyt puoleen. Allekirjoittajien lista taas oli pidentynyt, sillä jokaisen on helppo hyväksyä kevyellä kynän käänteellä vaatimus, että turvapaikanhakijoille taataan lainmukainen ja ihmisoikeuksia kunnioittava oikeusturva. Maksajia etsittäessä heidän aktiivisuutensa vaimenee kuitenkin kokonaan.

Suomalaisen yhteiskunnan suopeus maahanmuuttajia kohtaan ei ehkä ole ollut täydellistä, mutta se on kuitenkin ollut minun tietojeni mukaan parasta, mitä maahanmuuttajille on ollut tässä maailmankaikkeudessa tarjolla.

Huomiota ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” vetoomuksessa herättää, ettei allekirjoittajalistalla ole yhtään taiteen ja kulttuurielämän isoa nimeä. Ehkä he haistavat tällaisten listojen poliittisen tulenarkuuden ja epäviisauden. Jos joku sitten raapaisee tulitikun, tuloksesta syytetään leimahdusta eikä sitä, että räjähdyksen sattuessa kaasu oli jo keittiössä.

Kulttuuriväen lista koostuu B-tasolta Ö-tasolle ulottuvista tanssipedagogeista ja kulttuurikoordinaattoreista, jotka elävät maahanmuutosta johtuvien ongelmien liennyttelyyn suunnatuilla julkisilla tuilla. Koska suuri osa Suomen taidekurjalistosta tulee toimeen verovaroilla rahoitettujen avustusten varassa aivan niin kuin pakolaiset ja turvapaikanhakijatkin, houkutus identifioitua samaan paariaan on suuri.

Suomalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden samastuminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin vain sillä perusteella, että suuri osa heistä syö samasta verovaroin katetusta pöydästä, on kuitenkin onneton assosiaatioharha. Laittaessaan nimensä tällaisille listoille taide- ja tiedeväki purkaa raivoa, jota se potee hallituksen tekemiä taiteen ja tieteen määrärahaleikkauksia kohtaan. Samanaikaisesti taiteilijat ja tieteilijät sulkevat silmänsä kahdelta tosiasialta.

Ensinnäkin (1): suomalaisen taiteen ja tieteen rahoitusta on jouduttu leikkaamaan nimenomaan maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi.

Toiseksi (2): kun Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp olivat viime hallituksessa, hallitus leikkasi perusopetuksesta ja ammatillisesta koulutuksesta enemmän kuin nykyinen oikeistohallitus on vähentänyt yliopistoilta.

Silti poliittinen vasemmisto rääkyy oppositiossa hallituksen pahuutta ja ajaa taiteilijoita ja tieteilijöitä hallituksen tekemiä turvapaikkapolitiikan kiristyksiä vastaan käyttäen verukkeena sitä vihaa, jota valtiontalouden jatkuvat säästötoimet tuottavat. Imagen kumpikin lista on vihervasemmistolaisten ituhippien, viherpeippojen ja heinäsirkkojen voimatonta itkupotkuraivaria ilmentävä tuskainen parahdus, jonka tuloksena he tulevat vain syventäneiksi omaa ahdinkoaan.

Johdonmukaisesti ajatellen hallituksen pitäisi leikata taiteilijoilta ja tieteilijöiltä entistä enemmän, jotta heidän vaatimuksensa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden täysihoidosta saataisiin toteutumaan. Tällä tavoin julkiselle taloudelle kohdistuva rasitus kohdistuisi aiheuttamisperiaatteen mukaisesti oikein.

Kun on luova, ei tarvitse olla looginen, ja siitä kirjoitin artikkelissani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”. Pahinta on, että omassa moraalipaniikissaan pullikoiva vihervasemmisto koettaa asettaa meidät oikeasti pätevät tieteenharjoittajat ja akateemiset resurssimme riippuvaisiksi siitä, hyväksymmekö me heidän mielipuoliset aikeensa, joilla halutaan oikeuttaa periaatteessa kenen tahansa laittoman maahan tulijan ylläpito omassa maassamme veronmaksajien kustannuksella. Tosiasiassa Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus.

Moraalialarmismia ja hyveellisyyden signalointia

Mistä puoliksi oppineen taide- ja tiedeväen myllytyksessä ja poliittisen vihervasemmiston harjoittamassa vyörytyksessä sitten on perimmältään kysymys? Kyse on moraaliposeerauksesta ja nonkonformismista, joiden tavoitteena on osoittaa omaa eettisyyttä, tuottaa henkilökohtaista prestiisiä omalle persoonalle ja erottautua suomalaisen yhteiskunnan yhteiseen hyvään pyrkivästä vastuusta. Heidän ajatuskulkunsa pyrkii hyödyntämään virhepäätelmää, jonka mukaan hienojen ideoiden ja toiveiden ilmaan ampuminen on tiedettä.

Taiteilijat ja tieteilijät ajattelevat, että heidän maineelleen on eduksi antaa näennäiseettisiä julistuksia ja saarnata yleispätevää ihmisoikeusjulistusten tasolla liitelevää unelmayhteiskunnan perustuslakia kuin posliiniastiastionsa tahriintumista varjeleva kirkkotäti, vaikka tosiasiassa arvottava eetos on kaikkien surkein ja ohuin. Se ei ratkaise mitään, ei tarjoa metodeja ja jää vaikutuksiltaan mitättömäksi.

Tosiasiassa taiteilijat ja tieteilijät ajautuvat vasemmistolaisen median ja puolueiden hyväksikäytettäviksi, sillä heistä pyritään lavastamaan kannatusmagneetteja poliittisten agendojen edistämiseen. Taiteilijat ja tieteilijät puolestaan astuvat heille viritettyihin miinoihin oman narsisminsa houkuttelemina, sillä itseihailunsa vuoksi he luulevat olevansa niin viisaita, että heiltä perätään moraalisia kannanottoja siksi.

Todellisuudessa vasemmistopuolueet koettavat lavastaa taiteilijoista keulakuvia omien yleisöjensä ja suosijoidensa mielipiteiden muokkaamiseen. Koska myös taiteilijat joutuvat kamppailemaan kansanjoukkojen suosiosta, heille ei jää muuta mahdollisuutta kuin koettaa säilyttää viihteellisyyden ja ”kivan fiiliksen” ilmapiiri sekä ummistaa silmänsä ja korvansa konfliktilta, joka kytee jo siinä, että maahanmuuttajat nakertavat taiteen ja tieteen resursseja popsiessaan samassa ruokapöydässä.

Vihervasemmistolaiset hallitukset ovat koettaneet sovittaa tämän konfliktin jakamalla taiteen ja tieteen määrärahat niin, että juuri muuhun toiminta-avustuksia ei enää saa kuin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävään tendenssitoimintaan, jonka puolueellisuus on yliopistoissa naamioitu ja suojeltu sanaparilla ”cultural studies”.

Tiedän kyllä, että myös kristinusko on anarkistista alkuperää ja syntynyt valtionvastaisena luomuksena. Tiedän myös, että kristilliseen kompleksisuuteen sisältyy olennaisena osana ideologia, jonka mukaan ”kurjuus on todellista onnea”, ”rumuus varsinaista kauneutta”, ”köyhyys rikkautta”, ”tyhmyys viisautta” ja ”kärsimys kirkastaa sielun”. Tästä mustavalkoisesta vastakohdilla operoimisesta ei ole itsensä Perkeleen sormenjälki kaukana, ja juuri sen kirkko onkin ihmiskunnalle opettanut.

Mutta olisi silti mielenkiintoista tietää, milloin kristilliset seurakunnat alkavat kantaa yhtä paljon huolta suomalaisten ihmisten asemasta, toimeentulosta ja hyvinvoinnista kuin ne nyt potevat vierasperäisistä ja perimmältään aivan eri uskontojen edustajista, jotka halveksuvat kristittyjä ”vääräuskoisina” ja pitävät uskonnottomia rationalisteja henkipattoina, joiden on parasta olla puhumatta mitään ateismistaan tai agnostismistaan varsinkaan arabimaissa liikkuessaan.

Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Dome Karukosken elokuva Tom of Finlandista saa tänään ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa. Karukoski tunnetaan Taideteollisen korkeakoulun lopputyöstään ”Tyttö sinä olet tähti” (2005) ja elokuvastaan ”Mielensäpahoittaja” (2014), joten ehkä hän halusi tehdä nyt jotakin maskuliinisempaa – välttelemättä kuitenkaan pahoittamasta kaikkein tätimäisimpien katsojien mieltä.

Tom of Finlandin piirrokset tulivat tunnetuiksi niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Touko Laaksosen piirtämät maskuliiniset hahmot auttoivat räjäyttämään myytin homomiesten ”naismaisuudesta” ja ”neitimäisyydestä”. Sen vuoksi homojen tuolloinen vapautusliike otti ne omikseen. Niin yksilöt kuin homojen järjestötkin rakensivat kuvien ympärille identiteettiään lähes kaikissa maailman maissa.

Joitakin nykyihmisiä saattaa harmittaa se, että Laaksosen taiteilijanimessä Suomi-brändi on vahvasti esillä, ja hän onkin ollut alun alkaen tunnetumpi Suomen ulkopuolella kuin kotimaassaan. Suomalaiset eivät ehkä oikein oivalla, mistä kaikesta Suomi oikeastaan tunnetaan – mutta asiaa voidaan ymmärtää poistumalla hetkeksi tästä nahkamiesten lähes pyhäksi julistamasta maasta, jonka pääkaupungillakin on monien mielestä sangen omituinen nimi.

Mikä on tehnyt Tom of Finlandin kuvista jälleen niin suosittuja, että niitä löytyy niin seiniltä kuin lakanoistakin? Kuinka voidaan selittää, että jää on sulanut Tompan ympäriltä niin, että eräs perussuomalainen kaupunginvaltuutettu antautui ehdottamaan Tom of Finlandin patsasta pystytettäväksi kansalaistorille, Helsingin uuden keskustakirjaston eteen? (Aloite tosin tyrmättiin, sillä vihervasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sen teki ”väärä taho”.)

Tom of Finlandin kuvat elävät jälleen renessanssia, sillä homot pyrkivät vapautumaan nykyisestä seksuaalivähemmistöliikkeestä. Feministien valtaan ajautunut seksuaalivähemmistöliike on pitkään pyrkinyt kieltämään homoseksuaalisuuteen liittyvän maskuliinisuuden. Miehekkäänä homona esiintyminen on arvotettu kielteisesti 1990-luvulta asti jatkuneen queer-teoreettisen vallankäytön piirissä, jossa on painotettu transgenderismiä ja transsukupuolisuutta huomaamatta, että sukupuolieron kaksiarvoisuus on myös näillä käsitteillä operoimisen taustaehto. Feminismin korkokenkä on polkenut miesten kulkusia väitteillä ”sukupuolettomuudesta”.

Tämä postmodernismin ja jälkistrukturalismin varaan perustettu argumentaatio ei ole vastannut homojen valtaosan peruskokemuksia lainkaan. Sukupuolieron yleistä merkitystä ole voitu johdella sellaisten melko marginaalisten vähemmistöjen mielipiteistä, jotka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkin piirissä muodostavat vähemmistön. Oikeiden homomiesten mielestä kaksiarvoisen sukupuolieron yhteiskunnallista merkitystä ei voida eikä pidä alistaa ”vähemmistön vähemmistöjen” päätäntävaltaan varsinkaan siksi, että suuri osa kaksiarvoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle asemoituvista poikkeamista ovat lääketieteellisesti määriteltävissä (kuten Kilnefelterin syndrooma).

Tosiasiassa sukupuoliero onkin geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä kehollisella tasolla vallitseva kaksiarvoinen tosiasia, jonka ulkoisina merkkeinä ovat miehen ja naisen erilaiset sukupuolielimet. Jos ei olisi miehiä ja naisia, ei olisi homoja eikä heteroitakaan, sillä seksuaalinen suuntautuminen edellyttää kohteekseen tietyn sukupuolen. Koska homoja ja heteroita on, myös tämä seikka kertoo, että ihmiset tunnistavat sukupuolieron ja että se on heille merkityksellinen kaksiarvoinen tosiasia.

Tässä valossa nykyisen seksuaalivähemmistöliikkeen omaksuma kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämisyritys on merkinnyt taantumista Tom of Finlandia edeltäneeseen aikaan, jolloin homot kärsivät neitimäisyyden leimasta ja homoja pidettiin virheellisesti ”kolmantena sukupuolena”. Tom of Finlandin nousu suosioon ei puolestaan heijastele konservatiivisuuden paluuta, vaan se merkitsee halua voittaa queer-teoreettisen ja feministisen politiikan aikaansaama takaisku, jonka vaikutuksesta homot yritettiin lavastaa munattomiksi, sukupuolettomiksi, naismaisiksi tai (kuten queer-käsitekin kertoo) jotenkin ”oudoiksi”.

Kun homojen vapautusliike muuttui yleiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöbyrokratiaksi, suoruus ja avoimuus katosivat järjestöjyrien alkaessa oikeuttaa itseään normalisaation ja ”asiallisen tiedon” jakamisella huomaamatta lainkaan, kuinka alistuvaa tuo puolustelu oli. Nykyisin sateenkaarilipusta ovat jäljellä vain punavihreät kaitaleet, kun Seta ry toimii feministien perhepoliittisena maahanmuuttojärjestönä, joka kätilöi maahamme mahdollisimman paljon kehitysmaalaisia.

Tulkitsenkin Tom of Finlandin saamaa suosiota homojen pyrkimykseksi jälleen erottua kuvallisesti, visuaalisesti ja symbolisesti siitä feministien propagoimasta käsityksestä, jonka mukaan kaksiarvoista sukupuolieroa ei muka ole, että biologis-fysiologinen sukupuoli ei ole merkityksellinen, vaikuttava ja todellinen kategoria ja että sukupuolta voi tai pitäisi voida vaihtaa kuin paitaa.

Tällainen metatason analyysi, jossa noustaan arvioimaan ilmiön syntyä, on tärkeää sukupuoleen liittyvän politikoinnin, niin vähemmistöjen kuin enemmistöjenkin oman itseymmärryksen, kannalta: jotta voisimme käsittää, millaisen historiallisen jatkumon perillisiä olemme ja miten nykytilanteeseen on tultu.

Paluu sukupuolieron tunnustamiseen

Myös arvostelijani ovat yrittäneet jotakin samantyyppistä, tosin käänteisesti. Esimerkiksi tamperelainen kommunisti Jiri Nieminen kirjoitti Uuden Suomen puheenvuoropalstalle täysin perusteettoman nälväisyn, jonka mukaan ”Hankamäen kirjoitus kuvaa erinomaisesti joidenkin homomiesten sisäistä naisvihaa, ja kirjoituksen kommentit sitä, kuinka länsimainen homofobia itse asiassa on ollut enemmän tai vähemmän itse asiassa piiloteltua misogyniaa, myös uskonnollisesti perusteltu homofobia.”

Hän myös toteaa, että ”[i]tse en Hankamäen kirjoituksista perusta, koska en yleensä ymmärrä niitä: ne on kirjoitettu niin huonosti, etten saa niiden ajatuksenjuoksusta otetta.” – Mutta mitä te nyt, hyvät lukijat, sanotte tuosta ensin siteeraamastani Niemisen lauseesta, jonka eräästä kohdasta puuttuu predikaatti kokonaan? Nieminen olisi voinut ilmaista omat kielioppivirheensä ja sisäisen miesvihansa vähemmälläkin vaivalla, mutta huvittavaa, että hänelle kävi nyt noin.

Nieminen pyrkinee pukemaan kannanottonsa ”tieteellisesti merkityksellisiksi” tavoittelemalla tulkitsevaa otetta ja katsoessaan, että ”feminiiniseksi ymmärretty pyritään jälleen puhdistamaan homoseksuaalisuudesta” ja että ”olemme palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”.

Mikäli Nieminen olisi vaivautunut lukemaan asiaa koskevia analyysejani, hän olisi voinut huomata minun tehneen sukupuolen ja seksuaalisuuden filosofiaan liittyvät metatason johtopäätökseni jo vuosikymmen sitten kirjassani Enkelirakkaus ja artikkelissani Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan, joka on julkaistu täydennettynä ja ajantasaistettuna myös kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset – Tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä. Johtopäätökseni ovat olleet kylläkin täysin toisenlaisia kuin Niemisen.

”Feminiiniseksi” ymmärrettyä ei pyritä jälleen ”puhdistamaan homoseksuaalisuudesta”, vaan homoseksuaalisuus pyritään irrottamaan feminismistä, jonka tossun alle sillä on taipumus aika ajoin lipsahtaa. Mikäli olemme ”palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”, sitäkin on syytä pitää järkiinsä tulona: paluuna takaisin maan pinnalle sieltä ulkoavaruuden kiertoradalta, jonne keskustelu sinkoutui ruumiillisten, kehollisten ja lihallisten tosiasioiden unohtamisen vuoksi.

Vuonna 2004 kirjoitin muun muassa näin: ”Tämän päivän yhteiskunnassa postmodernistien projektit on valjastettu normatiivisten piilofunktioiden toteuttamiseen. Sukupuolen kieltämisvimma on korvannut entisille ajoille tyypillisen seksin kieltämisen. Siinä, missä viktoriaaniset tädit ärsyttivät seksiä janoavia ihmisiä omilla normeillaan, postmodernistiset sukupuolieron kieltäjät toteuttavat nyt samaa sadistista nautinnonhaluaan kieltämällä seksin keskeisen välineen, sukupuolen. Sukupuolen kieltäminen on seksin kieltämistä. Se ilmaisee rukoilijasirkkojen ja sädekehänunnien aggressioita ja kohdistuu voimakkaimmin miehiin. Kyse on perimmältään samasta ahdistelusta kuin 1800-luvun yhteiskunnassa.”

Eikö olekin selkeää? Jatkoin myös näin: ”Tulkitsen kokonaistilannetta niin, että kiinnostus queer-teorioihin kertoi kiistämisinnokkuuden ylikuumenemisesta: sublimaation lumivyöry pääsi vapaasti pyörimään ja mielikuvituksen haaveet lähtivät lentoon.”

Tom of Finlandin ajatusmaailman muotiin nousu kertoo siitä, että maskuliinisuudelle halutaan palauttaa se asema, joka sille saavutettiin 1970-luvulla. Jos joku näkee tämän ”homonationalismina” tai ”Aito avioliitto” -kansalaisaloitteen tukemisena, kuten Nieminen, se on merkki hänen omasta kyvyttömyydestään ymmärtää asioiden eroja. Hänen kannanottonsa eivät poikkea myöskään monien muiden vihervasemmistolaisten panettelevasta tavasta leimata kaikki feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelu ”fasismiksi”, ”rasismiksi” tai ”natsismiksi”.

Seksuaalivähemmistöliikkeen ongelma ei ole ollut se, että homomiehet välttelevät nyky-Setaa, ”joitta heitä ei leimattaisi länsimaisiksi naismaisiksi homoiksi tai poikkeaviksi” (kuten Nieminen väittää kirjoitusvirheen sisältävässä lauseessaan). Ongelma on, että seksuaalivähemmistöliike on pyrkinyt lavastamaan homomiehet takaisin naismaisiksi mekkoeinareiksi, jollaisina Nieminen ja hänen hengenheimolaisena haluavat homot ilmeisesti nähdä.

Hänen mielestään on ilmeisesti haitallista, että homoseksuaalisuus pyritään oikeuttamaan ”Hankamäen kaltaisten toimijoiden taholta tehden homoseksuaalisuudesta hyväksytymmän liittolaisen konservatiiviselle liikkeelle”. – Mitä vikaa on siinä, että homot ovat tulleet hyväksytyiksi myös konservatiivien keskuudessa sellaisina, kuin suuri osa homoista haluaa itse itsensä nähdä: reiluina ja sukupuolestaan tietoisina sekä sukupuolessaan hyvin viihtyvinä yksilöinä? Mikäli minulla on tämän edistämisessä jokin aktiivinen rooli, kirjaudun mielelläni Tom of Finlandin perinteen jatkajaksi erotuksena noista kaikkien asioiden vääristelijöistä, kitisijöistä ja kumolleen kääntäjistä.

Miksi heterotkin tykkäävät Tomin kuvista?

Erään kysymyksen muodostaa, miksi Tom of Finlandin estetiikasta on tullut suosittua myös heteroiden keskuudessa. Hyvän hypoteesin tarjoaa näkemys, jonka mukaan Tomin kuvat ja heteromiesten halu puolustaa omaa maskuliinisuuttaan liittyvät yhteen – eivät tosin suoraan vaan feminismin kautta välittyneinä ja feminismin ehdoilla.

Koska maskuliinisena miehenä olemista pilkataan ja solvataan feministien toimesta niin julkisessa sanassa kuin tieteenä esiintymään pyrkivissä tutkimuksissakin, Tom of Finlandin kuvista on muodostunut heteromiehille poliittisesti korrekti maskuliinisuuden esittämismuoto.

Tomin kuvia voidaan pitää pitkälti parodiamaisina, ja ne sisältävät huumoria, joten niissä esiintyvä homoerotiikka ei välttämättä leimaa kuvien käyttäjiä itseään homoiksi – ei vaikka kietoutuisi Tom of Finlandin lakanoihin ja pyyhkeisiin. Niinpä Tompan kuvista on tullut heteromiehille keino ilmaista maskuliinisuuttaan ”luvallisesti”. Kun heteromiesten yliäijäilyä on perinteisesti pidetty piilohomouden merkkinä, Tomin kuvien avoin suosiminen kääntää tämän epäilyksen kumoon, jolloin heteromies voi löytää tien oman maskuliinisuutensa esittämiseen ilman pelkoa homoleiman saamisesta tai feministien tuomiosta.

Kun oman maskuliinisuutensa pukee Tompan kuvista tunnettuun haarniskaan, kuviin sisältyvä homoerotiikka toimii suojakilpenä feministien taholta puhkuvaa raivoa vastaan, sillä vähemmistöön luontaisesti kuuluvia homomiehiä feministit ovat harvoin pitäneet ”rasisteina”, vaikka itse he ovat toki edustaneet usein ikä- ja sukupuolirasismia seksin pidättämistä harjoittaessaan. Eli: jos et voi olla heteromiehenä muutoin maskuliininen, voit olla sitä homouden suojapanssarin taakse piiloutuneena!

Tom of Finlandin kuvien uussuosioon on siis monta syytä. Homojen keskuudessa kuvat auttavat kumoamaan seksuaalivähemmistöliikkeessä laajalle levinnyttä feminististä ja queer-teoreettista halua kieltää sukupuolieron kaksiarvoisuus. Toivon mukaan feministien tendenssi jää liikkeen historiassa vain tilapäiseksi välivaiheeksi ja harhapoluksi. Toisaalta Tomin kuvat palvelevat myös heteroseksuaaleja sallimalla poliittisesti korrektit maskuliinisuuden ilmaisut muutoin täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme.

Finlandisaatiota vai sovjetisointia?

Entä miten on moraalin laita tässä jatkuvasti tätimäistyvässä todellisuudessamme? Kaikki varmaan muistavat Tom of Finland -postimerkeistä käydyn jupakan, jonka yhteydessä hätäisimmät laskivat onnesta alleen löytäessään arkaistiselle homofobialleen pienoisarkin kokoisen maalitaulun.

Kirjoittajakouluttaja ja Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen Tuula Komsi puolestaan paheksui pari päivää sitten blogikirjoituksessaan, että Tom of Finlandin kuvia löytyy nykyään kahvipaketeistakin. Samalla hän toivoi, ettei niitä pidettäisi ”omimmalla estradillaan marketin loistelamppujen alla ja viikonloppuostoksiaan kiirehtivien lapsiperheitten silmien edessä”.

Lisäksi hän valitteli, ettei kuvissa näy nuoria naisia edes tasa-arvon merkiksi, ja paheksuttiinpa eräissä kirjoituksissa myös 16-vuotiaan nuoren miehen sijoittamista teini-Tomia esittävään rooliin sekä hänen palkitsemistaan vuoden homona. Ihme, ettei kukaan yrittänyt kieltää kyseisen miehentaimen omaa homoseksuaalisuutta, jonka hän oli tuonut jo aiemmin esiin some-huomiota saavuttaneissa ja sympaattisissa YouTube-videoissaan. Lasten ”suojeleminen” homoseksuaalisuudelta olisi tarpeellista vain siinä tapauksessa, että homoseksuaalisuus sinänsä olisi jotakin kielteistä, mutta nyt se vain arvotetaan kielteisesti, aivan niin kuin kaikenlaiset moralistit ovat käsi poskellaan kaiken aikaa tehneet.

Omasta mielestäni on tärkeää, ettei todellisuuteen liittyviä tosiasioita pyrittäisi peittelemään, sillä sen tapainen sensuurityö antaisi valheellisen kuvan yhteiskunnastamme. Myös lapsille ja nuorille on hyväksi tietää, mitä kaikkea todellisuuteen sisältyy.

Tomin kuvia ei voida pitää kovin radikaaleina siinä informaation virrassa, joka kulkee silmiemme editse niin internetin kuin televisionkin kautta. Navanaluset saatte kuulla tietenkin omilta lapsiltanne ja nuoriltanne, jotka tietävät seksiasiat teitä paremmin, joten lapsikortin käyttäminen homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi kuulostaa Venäjän homopropagandalakeja myötäilevältä sovjetisoinnilta.

Tämän heteropropagandan tuloksena myös homonuoret tuntevat nykyään paremmin Päivi Räsäsen kootut narinat kuin oman viiteryhmänsä historian ja perinteen.

Mutta annetaanpa puheenvuoro myös Tomille itselleen. Tom of Finland (Touko Laaksonen) on vastannut maailman moraalittomuudesta marisijoille F. Valentine Hoovenin kirjoittamassa elämäkerrassa (Otava 1992) näin (sitaatti sivulta 106):

”Minusta on aina tuntunut vaikealta noudattaa toisten ihmisten sääntöjä. Olin jo asettanut itselleni omat sääntöni, omat rajani. Ei verta, ei kehon silpomista, ei luiden rikkomista jne. Minä olin saanut sellaisista asioista tarpeekseni sodassa. Ei pieniä lapsia. Minusta on myös vaivalloista piirtää naisia. Minua on kritisoitu paljon siitä, ja minä olen yrittänyt – sellaisissa kertomuksissa kuin The Happy Marlot – mutta kyllä niistäkin näkyy mistä minä todellisuudessa olen kiinnostunut. En minä välitä enää edes yrittää. On paljon heterotaiteilijoita jotka onnistuvat siinä paremmin ja jotka tekevät sitä ilokseen.”

Olennainen kysymys kaikkea erotiikkaa koskien on, miksi juuri kukkahattutätien pitäisi päättää siitä, miten muiden ihmisten pitää elää. Toisin sanoen, miksi juuri kaikkein ahdasmielisimpien ihmisten pitäisi laatia julkisen elämän niin sanotut säännöt – ja mihin rajoittavia sääntöjä ylipäänsä tarvitaan asioissa, joissa ei ole osoitettu olevan mitään moraalista pahaa, objektiivista haitallisuutta tai kurittamisen aihetta? Perimmältään jokainen omistaa itsensä, seksuaalisuutensa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa, eikä asia kuulu julkisen kontrollin eikä viranomaisvallan piiriin.

Edellä viitatussa valossa on vaikea ajatella, että Touko Laaksosella olisi ollut militaristisia tai naisvastaisia tavoitteita, joista poliittinen vihervasemmisto on häntä usein epäillyt ja syytellyt. Hyvä kuitenkin, että hän onnistui olemaan oma itsensä ja erotisoimaan todellisuutta piirtämällä viriilejä muskelimiehiä!

Myönteistä on myös se, ettei Tom alistunut kerjäämään suvaitsevuutta, eivätkä hänen omatkaan pyrkimyksensä tai piirroksensa pyrkineet mielistelemään ketään. Tässä mielessä on ollut väärin tehdä Tomista suvaitsevuuden sanansaattaja uuden elokuvan mainonnassa, ja suvaitsevuuden sijasta Tomin kuvat puhuttelevatkin rehellisyydellään.

Vaikka Karukosken elokuva sai hurjat suosionositukset Göteborgin maailmanensi-illassa ja Berliinin elokuvajuhlilla, se ei välttämättä kerro elokuvan tasosta vaan siitä, että Tomille on olemassa valmiit markkinat ja sosiaalinen tilaus. Elokuvasta voi tulla kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, mutta uusi draamaelokuva ei nähdäkseni valaise Tomin elämää sen informatiivisemmin tai realistisemmin kuin jo vuonna 1991 valmistunut Ilppo Pohjolan dokumentti Daddy and the Muscle Academy, joka perustuu kuvataiteilijan haastatteluihin.

Tomin taiteesta

Entä mitä ajattelen Tom of Finlandin taiteesta itsestään? En ole ollut Tomin piirrosten innokas ihailija, vaikka tunnustankin niiden sosiaalisen ja taidepoliittisen merkityksen. Hiilellä ja lyijykynällä piirretyt jäyhät hahmot siirtävät toki paperille tekijänsä jättiläismäisestä sublimaatiosta kertovan mielikuvamaailman täysin jäljittelemättömällä tavalla, jonka sadomasokismia hyödyntävää fantasiatodellisuutta relativoi vain piirrosten lävitse kuultava huumori.

Eräs Eero toimi Tom of Finlandin mallina muissakin kuvissa.

Tästä jännitteestä syntyvä taianomaisuus on ikonisoinut kuvat Mona Lisan lailla niin, että nykyisin ne toimivat pankkiiriliikkeiden sijoituskohteina, ja tulevaisuudessa Tomin alkuperäisteoksista maksettaneen yhtä muhkeita summia kuin Leonardon mestariteoksista. Suuri osa Helsingin Taidehallissa viime kesänä näytteillä olleista kuvista olikin kahmaistu sijoittajien kassaholveissa säilytettäviksi, pois malleina toimineiden henkilöiden ja Tomin kaverien seiniltä kellastumasta.

Ei siis pidä ylenkatsoa mitään taiteen ilmiöitä, sillä nyky-yhteiskunnassa mistä tahansa kannatuspohjaa nauttivasta asiasta on tuotettavissa ilmiö, ja selvästi virheellistä olisi nauraa heikoimpienkaan taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaatetukselle, sillä tulevaisuudessa heidän rääsyistään voidaan maksaa miljoonia vain siksi, että ne ovat kuuluneet heille! Touko Laaksosen onni oli nähdä teostensa menestyksen alkuosa, eikä hän kuollut köyhänä, kurjana ja hylättynä, kuten Mozart, Kierkegaard ja Nietzsche.

Riittääkö huomiohuoraus taiteen tunnusmerkiksi?

Olen päivä päivältä vakuuttuneempi, että Helsingin kaupunginvaltuusto teki myös taiteelliselta kannalta oikean ratkaisun torjuessaan Guggenheim-museon perustamisen Helsinkiin. Kävin tänään pitkästä aikaa nykytaiteenmuseo Kiasmassa pohtimassa, millaista tuo nykytaide oikeastaan on.

Tiedän kyllä, kuinka helposti viaton ihminen joutuu haukutuksi sivistymättömäksi, moukaksi tai ymmärtämättömäksi, jos antautuu arvostelemaan abstraktia nykytaidetta. Mutta aiheeseen voi valita myös  taiteentutkimuksellisen tai -filosofisen näkökulman ja silti päätyä aivan samaan arvioon nykytaiteesta kuin nuo sivistymättöminä pidetyt moukat.

Mikä tekee taiteen?

Harvardilainen filosofian professori Nelson Goodman esitti kirjassaan Languages of Art (1968), että kysymys, ”mitä on taide?” pitäisi korvata kysymyksellä ”milloin jokin objekti on taideteos?” Esimerkiksi tien pientareelle viskattu säilyketölkki ei ole taideteos, eikä se symboloi mitään. Myöskään kaupan hyllyllä oleva säilyketölkki ei muodosta taidetta, mutta se saattaa siellä ollessaan symboloida jotakin. Sen sijaan jos tölkki viedään taidemuseoon, siitä saattaa tulla taideteos.

Miksi näin on? Immanuel Kantin mukaan esineestä voi tulla taidetta, kun se irrotetaan tavanomaisesta käyttöyhteydestään ja asetetaan näytteille. Taidetta syntyy siis kehystämällä. Tällä tavoin on tehty taidetta Campbellin soppatölkeistä ja urinaalista, jonka Marcel Duchamp vei taidemuseoon.

Goodmanin mukaan pelkkä yhteydestään irrottaminen ei kuitenkaan riitä taiteen määritelmäksi, sillä sama objekti voi toimia esteettisenä symbolina joissakin yhteyksissä mutta ei toisissa. Niinpä esineeseen sinänsä pitää liittyä sisäisiä ominaisuuksia, jotka luovat sille merkityksen taideobjektina.

Goodmanin mukaan näitä ominaisuuksia ovat syntaktinen täyteläisyys, ilmaisuvoima ja läpinäkymättömyys. Syntaktisella täyteläisyydellä tarkoitetaan sitä, että objektilla on taiteelliseen yhteyteen asetettuna enemmän ominaisuuksia kuin sen ollessa tavanomaisessa käyttöyhteydessä. Esimerkiksi paputölkki voi museoon vietynä herättää enemmän tulkintoja kuin ollessaan arkisessa käytössään, ja siten se voi (tosin suurin varauksin) palvella taideteoksena.

Ilmaisuvoimalla puolestaan tarkoitetaan taideteosten kykyä symboloida muita piirteitä kuin muodollisia ei-esteettisiä laatuominaisuuksiaan. Esimerkiksi tummilla väreillä tehtyä maalausta voidaan luonnehtia synkäksi, pessimistiseksi, uhkaavaksi tai surumieliseksi.

Läpinäkymättömyys taas liittyy teoksen kykyyn rajata yleisön huomiota keskittymään vain siihen liittyvään merkityssisältöön. Jos taideteos ei millään tavoin rajoita tai keskitä tulkintoja johonkin ominaispiirteeseen, se ei poikkea vastaavasta käyttöhyödykkeestä ja erotu siten taiteeksi.

Sekä syntaktisen täyteläisyyden, ilmaisuvoiman että läpinäkymättömyyden kannalta olennaista on, minkä verran teos sallii tulkintoja. Jos teos sallii tulkintoja liikaa, se vaikuttaa mielivaltaiselta. Esimerkiksi Dallas-televisiosarja oli tästä tunnettu: juoni saattoi velloa ja kääntyillä jaksosta jaksoon miten tahansa riippuen käsikirjoittajien oikuista ja näyttelijäsopimusten tilanteista niin, että katsojan eteen avautui todellinen arvausten aarreaitta. Jos taas teos sallii liian vähän tulkintoja, se ei erotu taiteeksi. Teoksen sisältämän informaation ja sen sallimien tulkintojen määrä onkin keskeistä nykyisissä taiteenfilosofisissa informaatioteorioissa.

Taiteen ehdot: intentiot, maku ja arvostelukyky

Tärkeän ongelman muodostaa kuitenkin se, mikä olisi teoksen herättämien tulkintojen ”oikea määrä”, toisin sanoen, milloin tuota informaatiota on sopivasti eikä liian niukasti tai liikaa. Mikä on sopivaa, ja mitkä ovat sopivuuden kriteerit? Ajaudutaanko tätä kautta kohti sovinnaisuuden vaatimuksilla höystettyä kompromissitaidetta?

Myöskään Kant ei ajatellut niin, että teoksen irrottaminen tavanomaisesta kontekstistaan riittäisi taiteen tunnusmerkiksi. Informaatioteorioiden herättämien ongelmien kautta tullaan vanhaan kantilaiseen kysymykseen arvostelukyvystä ja mausta. Niitä puolestaan tarvitaan sopivien kriteerien luomiseksi sille, mitä on taide. Ja tätä kautta ollaan jälleen Goodmanin lähtökohdassa. Pelkkä pohdinta taiteen viitekehyksistä (”milloin jokin teos on taidetta?”) ei riitä, vaan pitäisi pystyä määrittelemään taiteen tunnusmerkit, ja tähän puolestaan tarvitaan arvostelukykyä ja makua. Ne johtavat yleensä arvoarvostelmiin ja mahdollisesti myös normeihin (jotka taidemaailmassa koetaan toisaalta riesana).

Taideyhteisön on pakko tunnustaa, että taidemaailman keskeinen piirre on intentioiden (eli aikomusten) ilmaiseminen ja tulkitseminen. Jokainen taiteellinen teos sisältää tekijänsä intention, jota yleisö puolestaan tulkitsee. Tämän ekspressiivisen suhteen onnistuminen edellyttää, paitsi intentioiden ja tulkintojen tiettyä määrällistä suhdetta, myös arvostelukykyyn ja makuun liittyvää laadullista arviointiperustetta.

Näin on voitu heittää romukoppaan se yleinen käsitys, että taidetta voi olla mikä tahansa roska, kunhan se asetetaan näytteille. En missään tapauksessa väitä, että nykytaide olisi arvotonta roskaa, mutta olen vakuuttunut, että nykytaiteen piirissä myös kyseistä roskaa riittää. Mitä mielivaltaisemmiksi taiteen rajat ovat laventuneet, sitä enemmän roskaa on syntynyt.

Sen sijaan ansiokas taide esittää tekijänsä mielipiteen tai näkemyksen, joka on yleisön tulkittavissa tai löydettävissä. Se tuottaa esteettistä mielihyvää, jonka kautta siihen liittyy Kantin ja Goodmanin tarkoittamia arvoja.

Ovatko katosta pudonneet paneelit taidetta?

Hieman toista vuosikymmentä sitten Suomessa kävi kansainvälinen taiteilijaryhmä, joka paketoi kerrostaloja rakennustelineillä ja pressuilla niin, että ne näyttivät julkisivuremontissa olevilta taloyhtiöiltä. Ne eivät mitenkään poikenneet sellaisista kerrostaloista, joissa oikeasti tehtiin korjaustöitä, ja esimerkkejä vastaavanlaisista huputetuista taloista voidaan löytää kaikista kaupungeista. Tekijät sanoivat kuitenkin toimintaansa taiteeksi. Silmät valheesta vetistellen he vannoivat Yleisradion uutislähetyksessä tekevänsä ”merkittävää postmodernia taidetta”, jonka keskeinen ansio oli se, että se herätti keskustelua.

Mitään edellä mainittuja taiteen tunnusmerkkejä heidän toiminnassaan ei ollut. Heidän mikroilmeensä paljastivat, että he eivät uskoneet itsekään omiin höpertelyihinsä.

Taiteellisia tempauksia voidaan yrittää perustella teosten ulkoisilla sosiaalisilla funktioilla ja performatiivisilla vaikutuksilla, toisin sanoen asettamalla taiteen merkitysyhteys pois objekteista, taide-esineiden ulkopuolelle, niistä käytävään keskusteluun. Nähdäkseni huomiohuoraus ei kuitenkaan riitä taiteen tunnusmerkiksi.

Taideyhteisössä keskustelun, kiistelyn ja kritiikin herättäminen pyritään usein arvottamaan myönteisesti. Kaikenlaista arvostelua siedetään ja toivotaankin, kunhan taidelaitosten viran- ja toimenhaltijat saavat palkkaa ja taiteilijat apurahansa.

Tällä tavoin taiteen byrokraatit ja heitä myötäilevät postmodernin pseudotaiteen tekijät yrittävät kääntää vastalauseet edukseen, sillä he näkevät niissä leipäpuunsa ja oman olemassaolonsa syyn. Koska kritiikkiä esitetään, täytyy olla joku, joka kritiikkiin vastaa! Näin kaikkia tarvitaan. Logiikka on kuin Ollin pakinasta, jossa maahan hankittiin erikoisia eläimiä, mumbatutuja, jotta voitiin löytää käyttöä kahdenvälisessä ulkomaankaupassa Suomeen saaduille tuontihyödykkeille: mumbatutuloukuille.

Parodiahorisontin ylitys muuttuu kuitenkin riman alitukseksi, kun mitättömillä teoksilla lypsetään rahaa taidetta tukevilta säätiöiltä sekä valtiolta ja kunnilta, eli veronmaksajilta. Rahan panemista roskiin on myös sen suuntaaminen tekotaiteen tutkimukseen ja taiteilijuuden ympärille rakentuvaan sosiaaliseen elämään: illanviettoihin, juhlintaan, taiteilijatapaamisiin ja muuhun sosialisointiin. Leijonanosan kaikesta kaappaavat hurjat rakennushankkeet. Ne tosin ovat taidebisneksen vähiten tappiollinen osa, sillä rakennusten arvo säilyy, toisin kuin postmodernien installaatioiden. Tämä tosin edellyttää, että myös rakennuksilla on jotakin taiteellista arvoa.

Saatan vaikuttaa konservatiiviselta, mutta olen samaa mieltä kuin pilapiirtäjä Kari Suomalainen, joka lausahti, että abstraktia nykytaidetta tehdään, koska taiteilijoina esiintyvät henkilöt eivät osaa tai viitsi tehdä malliensa näköisiä patsaita, kuvatauluja ja maisemamaalauksia. Näin syntyy postmoderneja tilateoksia, jotka täyttävät rappiotaiteen tunnusmerkit. En tarkoita, etteivät esimerkiksi Mika Waltarin muistomerkiksi pystytetyt betonilohkareet voisi herättää ”sopivasti tulkintoja”, mutta tuon tapaiset teokset ovat aivan liian helppoja valmistaa, eivätkä ne vaadi taiteilijalta sellaista ammattitaitoa, joka erottaisi hänet muurarien sinänsä kunnianarvoisasta ammattikunnasta.

Daideellisuutta ja kylttyyriä

Oikean taiteilijan tunnistaa siitä, että hän ei koskaan vetoa taiteilijuuteensa tai puolustele taidettaan, vaan hän halveksuu avoimesti ”daideellisuutta” ja ”kylttyyriä” – Eino Leinon ja Ismo Alangon kannanottoja lainatakseni. Linkkaan tähän loppuun muutamia esimerkkejä Kiasman kokoelmien aarteista.

Ensimmäisenä on vuorossa Robert Lucanderin Hang On (2001), jossa esiintyy Sylvester Stallone kaivelemassa muniaan. Teos on paperinukkemainen ja sen väritys psykedeelistä vaikutelmaa tavoitteleva. Toteutukseltaan ja idealtaan teos ei ole lainkaan omaperäinen, ja sen tekniikka on alkeellinen. Sama onnistuisi ala-asetetta käyviltä koululaisilta paperileiketöinä kuvaamataidon tunnilla.

Tässä on kuuluisan ”maataiteilijan”, Richard Longin Harmaa liuskekivilinja (1986), joka kuuluu Kiasman Kouri-kokoelmiin (rahaa näköjään oli). Kun taiteilija on päässyt pystyttämään näyttelynsä lontoolaiseen Tate-galleriaan, voi lopulta saada kaupaksi aivan tavallista pihapäällystettä hyvään hintaan taidetta ymmärtämättömille poroporvareille.

Kiasman kokoelmista löytyy myös yhdysvaltalaisen Frank Stellan teos Sidney Guberman (1972), jota voidaan pitää rationalismin ajan hedelmänä ja jossa saatetaan nähdä vaikutteita jopa Stanley Kubrickin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. Omasta mielestäni se muistuttaa kuitenkin vanhaa tyrvääläistä kutunjuustomuottia. Kova jätkä tuo Frank.

Seuraavaa taidevalokuvaa katsoessanne voitte ilahtua sen sommitelmamaisuudesta ja kekseliäisyydestä. Richard Serran teos Blackmun ja Brennan esittää Kiasman suunnasta Eduskuntataloon päin kuvattua maisemaa vuonna 1998, jolloin museo oli rakenteilla. Näkymä on nykyään samanlainen, mutta ilman nostureita. Kuvan tuottamisessa ei ole tarvittu mitään tavallista neulanreikäkameraa erityisempää tekniikkaa eikä myöskään lavasteita. Etusormen koukistus on suurin ponnistus, joka tämän taiteen luomiseksi on tarvittu. Nerokasta.

Sokerina tämän esittelyn pohjalla on Harro Koskisen Sikavaakuna (1969), jonka Kiasma on ostanut kokoelmiinsa. Sillä täytyyhän kansallismieliset arvot uittaa pohjalietteessä, aivan niin kuin kristillisetkin perversiot, jotta näyttelyvieraista tuntuisi vapauttavalta. Kristinuskon pilkkaamista varten tekijä valmisti myös ”sikasarjaansa” sisältyvän teoksen Sikamessias, joka valmistui niin ikään Euroopan hulluna vuonna ja kuuluu tietysti Kiasman kokoelmiin.

Mainittakoon, että Koskinen tuli tunnetuksi taiteen ulkoisista vastoinkäymisistään, sillä hänet haastettiin oikeuteen jumalanpilkasta ja Suomen lipun sekä vaakunan häpäisemisestä. Jumalan pilkkaamisesta oikeus antoi sakon, jonka se pisti omiin taskuihinsa, sillä loukattu ei käynyt sitä noutamassa. Kunpa Koskinen ei joutuisi uudestaan oikeuteen ”uskonrauhan rikkomisesta”, mihin ”saastaisen eläimen” kuvaaminen pyhässä vaakunassa saattaisi nykyään johtaa. Sen sijaan Teemu Mäki, joka teurasti kirveellä kissan, masturboi silvotun kissan ruumiin päälle ja videoi koko tapahtuman, tuomittiin sakkoon sekä palkittiin viisivuotisella professorinviralla Taideteollisessa korkeakoulussa.

Kuka uskaltaisi nyt tehdä postmodernin nykytaiteen ja yhteiskuntakriittisyyden nimissä halal-teurastuksia performoivan videon? Kestäisikö monikulttuurinen suvaitsevaisuus sen?

Good buy, Guggenheim!

Helsingin kaupunginvaltuusto päättää huomenna Guggenheimin kelkkaan lähtemisestä ja laskun laittamisesta meidän kaupunkilaisten piikkiin. Kaupunginhallitus onkin äänestänyt asiasta jo useita kertoja: niin sanotun ensimmäisen ehdotuksen, toisen ehdotuksen ja arkkitehtikilpailun sekä nyt vielä kolmannen ehdotuksen yhteydessä.

Vanha sanonta on, että Hitler äänestytti kansaa, kunnes sai haluamansa tuloksen. EU äänestytti Irlantia, kunnes sai perustuslaille hyväksynnän. Guggenheim puolestaan äänestyttää Helsinkiä, kunnes saa tahtonsa läpi. Kuka sanoikaan, että moninkertainen äänestyttäminen ei ole moninkertaista demokratiaa?

Tässä maailmassa ryhdyttäisiin tuskin mihinkään, jos tiedettäisiin lopulliset kustannukset; esimerkkinä vaikka länsimetro. Olen silti sitä mieltä, että Guggenheimin rakentaminen on valtava riski-investointi ja taidepolitiikan musta aukko, eikä siihen pidä ryhtyä.

Laskelmat hankkeen tuottoisuudesta eivät vaikuta lainkaan uskottavilta. 80 miljoonan kertainvestointi, takausten kautta käsiin laukeavat kustannukset, budjetin venyminen ja vuosikulut voivat räjäyttää kokonaishinnan lähemmäksi kahta sataa miljoonaa samalla, kun kaupungin talous huutaa hoosiannaa.

Kaupunki köyhtymiskierteessä

Julkisuudessa esitetyt väitteet kaupungin taloustilanteen myönteisyydestä ovat tässä valossa pötypuhetta. Helsingin kaupungilla on tämän vuoden lopussa velkaa noin 2000 miljoonaa euroa. Vuoden 2017 budjetin mukaan kaupunki aikoo ottaa 258,87 miljoonaa lisää velkaa. Talousarvioehdotuksen tiivistelmässä sanotaan (s. 9):

”Kaupungin taloudellinen asema on muuttunut oleellisesti vuodesta 2014 Helsingin Energian ja Helsingin Sataman yhtiöittämisen seurauksena. Vuonna 2015 Helen Oy:n liikevoitto ei ollut enää parantamassa kaupungin vuosikatetta ja siten kaupungin tulorahoituksen taso aleni selvästi aikaisemmista vuosista. Kaupungin lainakanta on kaksinkertaistunut vuoteen 2008 verrattuna ja tulevien vuosien mittavat investoinnit pitävät lähivuosinakin rahoitustarpeen investointeihin korkeana. Investointien vaatima rahoitus on jatkovuosina katettava entistä enemmän tulorahoituksella.”

Tämä tarkoittaa, että Guggenheimin vaatiminen on kuin vaatisi veroäyrin korotusta. Valtuusto säilytti vuoden 2017 veroäyrinä 18,5, sillä kunnallisvaalit ovat tulossa.

Kaupungilla olevaa velkakasaa ei saada koskaan madalletuksi, paitsi omaisuuden myynneillä. Sähkölaitoksen yhtiöittäminen oli huonoa politiikkaa, sillä tuloutukset kaupungille ovat kuivuneet. Omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen.

Pahimmassa tapauksessa kaupunki joutuu laittamaan lihoiksi asuntovarallisuutensa. Tämä johtaa asukkaiden aseman huononemiseen ja kaupungin saamien tuottojen pienenemiseen entisestään. Kaupungin aseman heikentyminen asuntomarkkinoilla johtaa asuntopolitiikan karkaamiseen keinottelijoiden valtaan. Ja kaikki tämä vain, jotta kaupunkiin saataisiin luksusarkkitehtuuria turistien ja helmikanojen iloksi!

Kahtia jakautumisen monumentti

Guggenheimin merkitys on tietenkin myös vahvasti symbolinen. Guggenheimista on tulossa kansan kahtia jakautumisen muistomerkki sata vuotta täyttävään tasavaltaamme.

Olen kannattanut lämpimästi esimerkiksi keskustakirjaston ja asuinalueiden rakentamista, sillä ne hyödyttävät kuntalaisia suoraan. Mutta matkailijoiden houkuttelemiseksi ja tyydyttämiseksi suunnatun buildingin rakentaminen on irvokasta tilanteessa, jossa kaikilla kaupunkilaisilla ei ole asuntoa. Pakolaiskeskusko siihen avataan, mikäli turisteja ei riitäkään ja Guggenheimin säätiö päättää vetäytyä tiloista, niin kuin kävi jo Berliinissä?

Siksi sanon hankkeelle: ”Good buy, Guggenheim!” Rahoituksen, tontin ja myönteisen päätöksen saaminen olisi säätiölle ”hyvä ostos”, aivan liian hyvä. Siksi se saa mennä. Jos tontille jotakin pitää rakentaa kulttuurin iloksi, tulkoon vaikka Muumitalo, kuten Samuli Virtanen ehdotti. Se muistuttaa myös ulkomaalaisille matkailijoille, missä ollaan, on omaperäinen ja hinnaltaan suomalaisten itsensä päätettävissä. Vaihtoehto on.

Mikäli Guggenheim rakennetaan, voin iloita vain siitä, että sittenpä on vihollisvalloille hienostoarkkitehtuuria rikottavaksi, kun Helsingin pommitukset Venäjä-eskalaation tai EU:n hajoamissotien myötä joskus alkavat...

Mistä Guggenheimin kenkä puristaa?

Muutamissa arvioissa on antauduttu epäilemään, että syynä Guggenheim-museon vastustamiseen Suomessa olisi säätiön ja taidelaitoksen ”ulkomaalainen nimi”. Näkemys sisältää oletuksen, että kritiikki johtuisi epäluulosta toimijan vierasperäistä taustaa kohtaan. Yhtä hupsua olisi väittää, että Guggenheimin kannatus puolestaan johtuisi pelkästä vieraskoreudesta tai häpeästä sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos”.

Kyseisenlaiset selitykset himmentävät sen, mistä kannatuksessa ja vastustuksessa oikeasti on kyse. Epäily antaa tosin aavistuksen siitä, että kiista liittyy kannattajien ja vastustajien sosiaaliseen taustaan. Sitä kuvastaa myös voimasuhteiden jakautuminen oikeisto–vasemmisto-akselilla niin, että porvaristo kannattaa, kun taas vasemmisto ja perussuomalaiset vastustavat. Tällöin olisi pääteltävä, että kiista on vahvasti symboloitunut: sen kautta esitetään syvästi vertauskuvallisia kannanottoja siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei, ja kiistalla on puhutteleva sosiaaliluokkastrateginen ilme.

Tosiasiassa kyseiset imaginaariset seikat eivät ratkaise asiaa. Kyse on karkeasti ottaen kahdesta muusta: rakentamispolitiikasta ja rahasta.

Etelärannan tontti ja koko Eteläsataman uudelleen suunnittelu (toisin sanoen Kirjava Satama -kilpailusta alkanut ja nykypisteeseen edennyt kokonaishanke) on kaupungille ja valtiolle valtava ongelma. Pulmana on, mistä saada paikalle tarpeeksi arvokkaan oloisia rakennuksia, kun mitään halpahallejakaan siihen ei sopisi pökätä.

Maamme on pääomaköyhä, eikä mistään tunnu löytyvän resursseja investointeihin. Niinpä poliitikot tarttuvat ehdotukseen, jossa yksityistä rahoitusta on edes jonkin verran tarjolla, jotta kaupunkiamme saataisiin kehitettyä ja rakennettua.

Tällä tavoin rakennettiin aikoinaan myös Kampin kauppakeskus, jonka omistajaksi tuli yksityisen britti-investoijan lisäksi The Royal Bank of Scotland (ja hyvä sijoitus se olikin, kun arvo nousi sata miljoonaa parissa vuodessa). Minun puolestani Guggenheim voidaan mainiosti rakentaa yksityisellä ja tarvittaessa ulkomaalaisella rahoituksella. Operationaalisiin toimintamenoihin valtio ja kunta voisivat osallistua, mutta vain samassa mittakaavassa kuin muidenkin museoiden pyörittämiseen.

Sen sijaan rakentamiskulujen kattamiseen ei valtion tai kunnan tule lähteä mukaan myöskään velkojen takaajana, koska siitä voi koitua lasku, joka on suurempi kuin Suomen kaikkien museoiden yhteenlasketut menot vuodessa. Rahan ratkaisevasta roolista kertoo se, että oikeisto ja vasemmisto ovat löytäneet toisensa juuri tämän talouskuvion ympäriltä. Sekä Wille Rydman että Paavo Arhinmäki ovat kaivelleet esiin papereita, joissa julkisen rahoituksen osuutta on pyritty naamioimaan ”yksityiseksi”.

Jo sitäkin on ihmetelty, miksi valtionyhtiöt ylipäänsä ovat Guggenheimin rahoittamisessa mukana. Selitys on kuitenkin yksinkertainen. Esimerkiksi Finnairilla on matkailualan toimijana asiassa suuret intressinsä, samoin kuin Eteläsatamasta liikennöivillä laivayhtiöilläkin.

Helsinki on Kaukoidän-matkailijoiden reitillä ja yksi liikenteen solmukohta Euroopan ja Aasian välillä. Monet ovat huomanneet, että ruotsinlaivojen nykyisistä matkustajista huomiota herättävän suuri osa on Kaukoidästä saapuneita ja ohitse kulkevia välilaskun tekijöitä, jotka Euroopassa käydessään poikkeavat myös Helsingissä ja Tukholmassa. Tämän merkiksi Katajanokalla on pyörinyt jo muutaman vuoden ajan Finnairin maailmanpyörä. Ei siis ihme, että Finnairissa ollaan kiinnostuneita Guggenheimista, josta toivotaan turistirysää aasialaisille tai Euroopasta Kaukoitään suuntaaville turisteille.

Guggenheimia ei pitäisi tendenssimäisesti kannattaa eikä vastustaa, vaan asia pitäisi nähdä laajemmassa viitekehyksessä. Tontille olisi syytä rakentaa jotakin näyttävää ja monumentaalista, mutta rakentaminen pitäisi rahoittaa samaan tapaan kuin Jätkäsaaren tornihotelli: yksityisellä pääomalla. Tällöin ei ole väliä sillä, tuleeko rahoitus ulkomailta, kun valmista rakennusta itseään ei voida kuitenkaan rohmuta täältä ulkomaille (sillä kurjalla tavalla, jolla työpaikat ja pääomat ovat kaikonneet Suomesta).

Omasta mielestäni olisi hyvä, että Eteläsataman rakentaminen saataisiin näin käyntiin. Sen sijaan aiotun suuruisilla taloudellisilla velvoitteilla kaupunkia tai valtiota kohtaan ei hankkeeseen pidä edelleenkään lähteä.

Aiempi analyysini hankkeen taustoista tässä.

P. S. Mitä tuohon nimiasiaan tulee, ei Guggenheim ole muuta kuin pelkkä nimi, ja museotoimintansa arvo on lähinnä sen brändissä. Voitaisiinko paikalle rakentaa täsmälleen suunnitellun kaltainen pytinki, joka nimi olisi Virtasen taidemuseo?

Guggenheimin salaisuudet

Solomon R. Guggenheimin nimeä kantava taidemuseosuunnitelma on jälleen nostettu kulttuurikanojen kalmistosta Etelärannan tontille kummittelemaan. Harmiton tämä haamu ei ole, sillä helsinkiläisille on luvassa jopa 80 miljoonan lasku, mikäli museo rakennetaan.

Ylen uutiset kertoi tänään, että Helsingin kaupunki ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiö ovat valmistelleet salassa uuden esityksen taidemuseon perustamiseksi Helsinkiin. Pohjana on säätiön vuonna 2013 julkaisema ehdotus, jossa kaupunki, valtio tai toinen niistä maksaisi noin puolet 120–140 miljoonan kokonaishinnasta. Nyt säätiö on saanut kasaan 66 miljoonaa yksityistä rahoitusta, jonka se toivoo jouduttavan läpimenoa.

Hanke etenee kaupunginhallituksen kokoukseen hihat palaen. Sitä käsitellään jo ensi maanantaina 7.11., ja lopullisen päätöksen tekee valtuusto 30.11. Edellisen kerran hanke kaatui 2012, ja soisin sen kaatuvan esitetyn rahoitusmuodon vuoksi nytkin.

Miten kaupunkia ja valtiota koukutetaan?

Kaupunkia ja valtiota säätiö koetti koukuttaa viime vuonna järjestetyllä arkkitehtuurikilpailulla, jonka voitti ranskalainen ehdotus. Kilpailu järjestettiin, koska säätiössä tiedetään, että suomalaisessa rakentamispolitiikassa suunnitellaan ensin ja päätetään vasta sitten. Näin tehdään, jotta syntyisi vaikutelma, että asiasta on jo päätetty, eikä hankkeesta voida enää perääntyä. Kilpailun voittanut Moreau Kusunoki Architect sai palkinnoksi 100 000 euroa. Viisi muuta finalistia sai kukin 55 000 euroa. Rahaa on siis palanut jo.

Minä en vastusta taidetta enkä sen tukemista tai toimintaedellytyksiä. (Kuinka helppoa onkaan lavastaa taidemuseon vastustajat ”taantumuksellisiksi”?) Mikäli valtiolla tai kaupungilla on 80 miljoonaa taiteen tukemiseen, suosittelen sen suuntaamista suomalaisille taiteilijoille, jolloin se päätyy kotimaisen taiteen hyväksi. Tämä olisi oikeaa taiteen tukemista.

Sen sijaan vastustan julkisen rahoituksen käyttöä kosmopoliittisen toimijan omistamaan ja hallinnoimaan rakennusprojektiin, joka on sitä paitsi korkean riskin hanke perustaessaan tulonsa pelkästään museon kävijäennusteeseen. Laskua pidentävät parikymmenen miljoonan pintaan nouseva lisenssimaksu, rakentamisen aikana tapahtuva hinnannousu ja valtion osuudeksi määritelty 1,3 miljoonan vuotuinen tuki.

Kannatan lämpimästi Guggenheim-museon rakentamista Eteläsatamaan, jos se voidaan toteuttaa pelkästään yksityisellä rahoituksella, aivan kuten Jätkäsaareen noussut Clarion-tornihotelli. Mutta myöskään Clarionin tapauksessa kaikki ei ole aivan selvää.

Asia, josta media ei jostakin syystä paljoa puhu, on että Vantaan Aviapolikseen noussut Clarion rakennettiin suomalaisten eläkeläisten rahoilla, sillä kiinteistön omistaa Keva, ja vain sen käyttäjänä toimii hotelliyritys. Eläkeyhtiö Keva on toki muodollisesti yksityinen taho, mutta se nojaa varainhankintansa veron kaltaiseen eläkemaksuun.

Rakentamispoliittisesti ja asuntopoliittisesti katsoen tämänkaltaisella rahoituksella pitäisi rakentaa ihmisille koteja eikä tuhlata varoja huorien ja liikemiesten majapaikkoina toimiviin hotelleihin. En ainakaan minä halua Helsingistä mitään Las Vegasia (aihe kuuluu tähän, koska myös Las Vegasissa on ollut Guggenheim, samoin köyhässä Meksikossa, josta tehdään jatkuvia sosiaaliluokkaretkiä Yhdysvaltoihin).

On mahdollista, että myös Guggenheimin Helsinki-hankkeeseen on piilotettu julkisen talouden rasitteeksi koituvia kuluja ja riskejä. Rakentamista kannattava elinkeinoministeri Olli Rehn ilmoitti budjettiriihessä ajavansa 40 miljoonan ”vivuttavaa” osarahoitusta museolle. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mitä hän tarkoittaa ”vivuttamisella”, mutta ainakin velkavipurahastoissa piilee suuria riskejä. Tämä on samanlaista unelmahöttöä Olli Rehniltä kuin eilinen hiilen käytön kieltolakiesityskin.

Riskejä piilee myös rahoitusmallissa, jossa valtio tai kaupunki toimivat takaajina. Kuinka helppoa onkaan hakea rakennusliike konkurssiin kesken rakentamisen ja kääntää lasku takaajien piikkiin?! Kesken oleva hanke pitää joka tapauksessa saattaa valmiiksi, joten myös jatkossa kulut kaatuisivat kaupungille tai valtiolle.

En halua Guggenheimista uutta porkkanajunaa, jonka kulut ovat nousseet noin 30 prosenttia suunnitellusta. Raiteiden loppupäässä oleva lopullinen hintalappu ei näy vielä moneen vuoteen. Yhteistä Guggenheimille ja länsimetrolle on lisäksi se, mistä niihin saataisiin maksavia asiakkaita. Ihmisten joukkokäyttäytyminen kun on usein ennustamatonta ja arvaamatonta pilettihintojen lähdettyä lentoon.

Museohankkeen junttaaminen on myös poliittisesti arveluttavaa. Haamu iski tällä kertaa takaapäin, sillä asiasta järjestettiin yllättävä tiedotustilaisuus, jossa kaikki oli junailtu salassa valmiiksi. Valmisteilla olevat asiakirjat eivät yleensä ole julkisia, paitsi asianosaisia koskien, mikä herättää kysymyksen, eivätkö maksajiksi aiotut kansalaiset olekaan asianosaisia.

Miksi Guggenheim kampeaa itseään Helsinkiin?

Miksi sitten Guggenheim-säätiö haluaa museon nimenomaan Helsinkiin? Kerron teille salaisuuden. Säätiö haluaisi museon oikeastaan Pietariin, koska se pyrkii kilpailemaan Eremitaašissa kävijöistä. Säätiö näkee modernin taiteen museon ja Eremitaašin yhtenä matkailullisena kokonaisuutena ja katsoo niiden täydentävän toisiaan.

Venäjän huonon ja epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi se ei kuitenkaan investoi entiseen Leningradiin, vaan haluaisi museonsa tänne. Helsingin Guggenheim nähdään siis osana kesäistä matkailukokonaisuutta, jossa helmikanat lillutelevat loistoristeilijöissä Itämeren pääkaupunkeja kiertäen. Tällä strategialla Guggenheim vieraili hetken myös Vilnassa, tosin huonolla menestyksellä.

Näyttö Euroopan-toiminnan kannattavuudesta on ollut poikkeuksetta negatiivista. Säätiön kokonaistalous on laskenut pulkkamäkeä jo pitkään. Berliinin Guggenheim suljettiin 2012 viisitoista vuotta jatkuneiden talousvaikeuksien jälkeen. Museossa vieraili toki 2 miljoonaa kävijää vuodessa, mutta 40 miljoonan vuosituristin Berliinissä, jonka metropolialueella asuu noin 5 miljoonaa ihmistä, se on vähän. Venetsian Guggenheimissa on käynyt vain vaatimattomat 400 000 kävijää vuodessa, mikä on surkea tulos renessanssin tyyssijana pidetyssä kaupungissa, jossa vierailee keskimäärin 60 000 turistia päivässä!

Helsingistä ei saa koskaan tehtyä New Yorkin kaltaista turistirysää, eikä Helsingistä tee myöskään Abu Dhabin kaltaista pääomamagneettia se, vaikka rantojamme rikastutettaisiin kymmenellä Guggenheimilla. Sekä New Yorkin että Abu Dhabin Guggenheimeissa pääsymaksut ovat varsin tylyjä.

Niinpä säätiö pitää esillä vain Bilbaon sivukonttorinsa menestystä, joka selittyy Espanjan valtion Baskimaalle osoittamilla valtavilla tuilla ja sillä, että Bilbao on rantalomakaupunki, jossa turistit suuntaavat kulkunsa ilmastoituun museoon viilentymään. Lisäksi Bilbaossa ei ole nähtäväksi juuri mitään muuta.

Mutta kuka tulisi Helsinkiin vain mennäkseen käymään Guggenheimissa? Täällä Guggenheimia ei voida yhdistää matkailukokonaisuuteen, ellei nyt ajatella noita Pietarin-turisteja. Helsingin museota koskevalta 550 000 vuosikävijän arviolta katoaa pohja.

Helsingin kauppakamaria ja Stockmannia edustavan Björn Teirin näkemys, että museon myönteinen talousvaikutus Helsingille olisi noin 41 miljoonaa euroa vuodessa ja työllistävä kokonaisvaikutus 500 henkilötyövuotta, ovat täysin epäuskottavia. Arviot perustuvat The Boston Consulting Groupin Solomon R. Guggenheim -säätiölle tekemiin laskelmiin, joista puuttuu tärkein, eli todistelu.

Sama pätee imagovaikutusten muuntamiseen kassakoneen kilinäksi. Guggenheimin on kaavailtu ”nostavan kaupunkimme kansainvälistä profiilia”, edustavan ”investointia tulevaisuuteen” sekä ”houkuttelevan ulkomaisia sijoittajia”. Rahojaan rakastavat sijoittajarealistit voi nähdäkseni tehokkaimmin karkottaa laittamalla johtava puppulausegeneraattori Pekka Himanen kävelemään heitä kohti, ja tämä meillä jo on.

Näen Guggenheim-hankkeelle käyttöä lähinnä poliittisena sähköjäniksenä, joka nostetaan pöydälle huomiota keräämään aina, kun on tarpeen peitellä jotakin samanaikaista suurempaa mullistusta, kuten yliopistoleikkauksia tai tuen vähentämistä kulttuurielämältä. Guggenheim toimii siis kuin pesusieni, joka imee ja vaimentaa kansalaisten katkeruuden ja jolla voidaan pyyhkiä pöytä.

Guggenheim-säätiö puolestaan voi kokea vetotekijänä suomalaisten poliitikkojen anteliaisuuden ja taintumisen heti, kun lausutaan taikasana ”kansainvälisyys”.

Juha Sipilä ja Timo Soini ovat oikeassa torpattuaan valtion rahoituksen hankkeelta. Myös minä kannatan rakentamista, mutta vain, jos se voidaan toteuttaa ilman valtion tai kunnan rahoitusta. Tässä tapauksessa kaupungin on luovutettava Guggenheimille kohtuullista korvausta vastaan Etelärannasta tontti määräajaksi.

Minun räppini Cheekistä

Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö kannata suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä.

Tämän mukaan esimerkiksi Pia ei tykkää Elviksestä siksi, että hän oikeasti pitäisi hänen musiikistaan, vaan siksi, että muutkin tekevät niin. Osoittaessaan epäsympatiaa Elvikselle hän saisi fanilauman vihat silmilleen, kun taas kannattaessaan Elvistä hän itse pääsee osalliseksi koko faniryhmän hyväksynnästä ja suosiosta.

Taustalla vaikuttaa ihmisen taipumus välttää ristiriitoja ja halu ratkaista konflikteja, mitä puolestaan selitetään psykologisilla dissonanssiteorioilla. Jos Pian kaveri Mia tykkää Elviksestä, mutta Pia itse alun perin ei, Pian ja Mian välille syntyy helposti eripuraa. Pia voi ratkaista ristiriitatilanteen panemalla välit poikki Mian kanssa, tai sitten hän voi valita helpomman tien, eli alkaa Mian tavoin tykätä Elviksestä.

Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen heitä kohtaan osoittamasta suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon. Samaan tapaan feministit tuomitsevat prostituution estääkseen tynnyriä vuotamasta siitä, mistä lauta on matalin, eli pidättääkseen seksiä heteromiehiltä ja nostaakseen vaikean tavoitettavuuden kautta omaa arvoaan sosiaalisen vaihdon markkinoilla.

Artisti puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden.

Dissonanssiteorioilla voidaan, paitsi selittää pop- ja rockartistien suosiota, myös valaista poliittistenkin henkilökulttien syntyä. Huvittavinta on, mikäli suosion kohteet eivät ole objektiivisesti kovin hyviä, tai he ovat kerrassaan samantasoisia ilman, että heidän välillään olisi juuri mitään eroa.

Tällaista tilannetta valaisee diskoissa ja kaiken maailman flow-festareilla soittelevien DJ:den suosio. He pyörittelevät pääasiassa muiden tekemiä levyjä. Homman osaa periaatteessa kuka vain, mutta silti muutamia pidetään ylivoimaisesti toisia parempina ja heidän tekemiään ”settejä” ylistetään alan palstoilla ja kehutaan, kuinka juuri heidän reiveissään vallitsi mitä parhain tunnelma!

Näin on vain siksi, että niin on sovittu. Tapahtumien osallistujat itse luovat tilaisuuksiin (ainakin näennäisesti) hyvän fiiliksen sopimalla, että juuri tämän artistin konsertissa on pakko olla hyvä viilinki. Kyseisten tähtösten kautta ilmaistaan siis sosiaalista yhteenkuuluvuutta eikä musikaalista makua tai arvostelukykyä.

Kun entinen ministeri Paavo Arhinmäki haukkui rap-artisti Cheekin (oikealta nimeltään Jare Henrik Tiihonen) julkisessa puheenvuorossaan, hän otti melkoisen riskin. Hän osoitti ryhdikkyyttä ja suoraselkäisyyttä erottautumalla huippusuositun Cheekin kannattajakunnasta. Samalla hän sanoutui irti suosijoiden kuoroon liittymisen tuomasta todennäköisestä lisäkannatuksesta. Olisihan myös poliitikolle järkevää mennä jonkun itseään suositumman taakse ja suhtautua myötäsukaisesti hurmokseen, kun sitä kautta voisi välttää dissonanssia ja päästä apajille kannatusnosteesta. Älyllisyyden osoittaminen yleensä vie enemmän ääniä kuin tuo.

Arhinmäki otti riskin myös vilauttaessaan sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa, vaikka lippu olikin pieni ja vain hänen avustajansa ehti ottaa siitä kuvan. Suomen media pyrki selittelemään Arhinmäen diplomaattisesti arveluttavana pidettyä tempausta parhain päin koettamalla lavastaa hänestä ”yleisesti arvostelukyvyttömän”.

Juuri siksi tiedotusvälineissä korostettiin hieman myöhemmin, miten ministeri erehtyi myös juopottelemaan Sotšin antigay-olympialaisten pronssimitalijuhlissa. Kun tätä huudettaisiin niin, että se varmasti kuuluisi Tehtaankadulle asti, Venäjän suurlähetystössä voitaisiin päätellä miehen olevan turvallisesti hullu. Tämä oli lähes huomaamatonta ja medialle niin tyypillistä Venäjän lepyttelypolitiikkaa yhtä kaikki; tosin myöhempi historia on osoittanut sen tehottomaksi.

Mutta ei Arhinmäki hullu ollut vaan hyvin järkevä. Kunpa mies saataisiin vielä kannattamaan Natoa ja ydinvoimaakin ja vastustamaan laitonta maahanmuuttoa.

Entä sitten Cheek, joka keräsi kaksi stadionillista yleisöä? Hänen suosiotaan voidaan selittää toki muillakin tekijöillä kuin dissonanssiteorian johdelmilla. Keski- ja työväenluokkainen nuoriso kantaa rahansa tälle hyvinvointihamsterille, jonka ”bling-bling”-rapista Arhinmäki ei pidä, sillä antaahan se kurjuudessa eläville nuorille toivoa, kun näkee edes yhden menestyvän! Tällöin suosikkimaskotti toimii projektion kohteena.

”Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin, mairesiin omahyväisiin”, sanaili jo Ismo Alanko Pornografiaa-laulussaan, mutta silti muutamat uskovat.

Cheekin puheet huonoista ajoistaan ja paremmasta tulevaisuudestaan vetoavat nimenomaan niihin nuoriin, joilla menee keskimääräistä kehnommin. Hän siis tarjoaa samastumisen kohteen teiniangstista kärsiville. Cheek on ottanut käyttöön kovat aseet, sillä hän myös tuhoaa omaisuutta vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, aivan kuten potlatch-intiaanit aikoinaan. Tuhlaahan hän teineiltä keräämiään varoja loistoautoihin, joista yhden hän romutti ajaessaan Bentleyllä päin Hakaniemen siltaa matkalla työväenluokan asuinalueelle Helsingissä.

Siloposkinen Cheek herätti Paavo Arhinmäessä ristiriitaisia tunteita kenties siksi, että hän muistuttaa saunapuhdasta kokoomusnuorta, vaikka rap on alun perin mustan väestön hikistä protestimusiikkia, joka on kotoisin slummien takapihoilta. Itse en sanoisi rappia musiikiksi ollenkaan, sillä siitä puuttuu kontrapunkti, ja enemmän se muistuttaakin puhuttua valitusta. (Tämä ei silti poista operettien musiikkiluonnetta, vaikka myös niissä on puhuttuja osioita, sillä musiikki on sentään ylivertaisen melodista, vaivatonta ja lennokasta.)

Cheek vetoaa suomalaisiin nuoriin samasta syystä kuin Eminem amerikkalaisiin. Suomen amisteineillä on ryhmäpaineesta johtuva tarve identifioitua sellaiseen porukkaan, jossa heidät hyväksytään ja he voivat luoda fanittamiseen perustuvaa arvonnousua itselleen. Musta rappari olisi kuitenkin samastumisen kohteena vaikea, mutta valkoiseksi kalkittuna sama kelpaa. Kun rappari on vielä hyvätapainen ja maineeltaan (toistaiseksi) moitteeton mutta yhteiskunnallisesti kritiikitön ja mitäänsanomaton, se kelpaa tämän kaiken kustantajille, eli lasten ja nuorten vanhemmille. Murkkuprotestien purkaminen on juuri sopivasti hallitulla tasolla.

Niinpä Cheek pukeutuu valkoisiin vaatteisiin osoittaakseen olevansa puhtaampi kuin puhtaus itse ja muistuttaa sikäli Elvistä. Lisäksi hän on alkanut hakea esityksiinsä näennäistranssendentaalisia sävyjä ja toi lavalle Katri ”Katson sineen taivaan” Helenan, joka saattaa tyydyttää vanhempia ja isovanhempia. Kun konsertin yhdessä vaiheessa tehosteista satoi jopa rahaa, siinä näkyi peittelemätön suhtautuminen kaiken motiiviin – ja samalla myös rikastumiselle annettu tunnustus. Sikäli Cheek on juppi-stubbilaisuuden täydellinen projektio yhteiskunnassamme.

Stadionkonsertti on luonnollisesti myös sellainen (filosofi Marc Augén termiä käyttääkseni) ”epäpaikka”, jossa yleisö voi kokea depersonalisaation ja hukuttaa identiteettinsä massakulttuuriin. Niinpä se tarjoaa oivallisen tilaisuuden nuoruusiän emansipaatiokriiseistä kärsiville pojille ja tytöille, jotka voivat edes hetkeksi unohtaa kurjat kotiolonsa sekä kehnon taloudellisen tilanteensa ja palata tyhjää täynnä olevasta tilaisuudesta alipalkattuihin hampurilaistyöpaikkoihinsa tällä tavoin tyydytettyinä ja tyytyväisinä pidettyinä.

Mitä enemmän suuria konsertteja on, sitä tyhmempiä ja epä-älyllisempiä ovat nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset. Mikäli he hakeutuisivat yhtä sankoin joukoin kriittisen yhteiskuntateorian seminaareihin, heidän asiansa voisivat olla paremmin. – Siis sanon vaan.