Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle

Työministeri Arto Satonen (kok.) matkusteli eduskunnan talviloman aikaan Filippineillä ja Vietnamissa tarkoituksenaan houkutella sieltä työvoimaa hoiva-alaa helpottamaan.

On kyseenalaista, miten ministeri voisi omalla matkustusinnollaan edistää työvoiman valumista Suomeen. Eikö tuo tehtävä kuuluisi enemmänkin rekrytoinnin ammattilaisten toimeenpantavaksi?

Matkan perustelut kyseenalaisti myös työoikeuden emeritusprofessori.

Joka tapauksessa jo matkan tarkoitusperä on vääristynyt. Väite erityisesti hoiva-alaa varjostavasta työvoimapulasta on veruke, joka kummittelee maahanmuuttopolitiikassa ja mediassa sitkeästi.

Yleisradio, Helsingin Sanomat ja maan hallitukset ovat väristä riippumatta itkeneet monet saunavedet, jotta Suomeen saataisiin ulkomaalaisia lähihoitajia, varhaiskasvattajia ja koodaajia ATK-alan lapiotöihin.

Tosiasiassa näillä aloilla ei ole minkäänlaista työvoimapulaa. Vaikutelma sote-alan hätätilasta johtuu joko avoimien työtehtävien määrästä tai virkojen puutteesta tai siitä, että sopimuksiin ei päästä kurjien työolojen ja -ehtojen vuoksi.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan Suomessa on yli 6000 työtöntä lähihoitajaa, ja yhteensä noin 17 000 työtöntä, kun mukaan lasketaan myös lastenhoitajat ja kotipalvelijat. Sosiaalityöntekijöitä on työttöminä noin 15 000, opettajia noin 6000 ja lääkäreitä ja sairaanhoitajiakin noin 2000 (tilastoja täällä). Tekoäly on viemässä työt multitalenteilta ”koodareilta” ja muilta asiantuntijoita.

Satosen tavoitetta edistämään hurahti myös perussuomalainen sote-ministeri Kaisa Juuso, joka hallitusaitiossa sanoi Suomen tarvitsevan hoiva-alalle tuontityövoimaa – Arto Satosen nyökytellessä päätään kosher-populistisesti.

Yleisradio suurensi lipsautuksen uutisraporttiinsa 6.2.2025. Muutaman päivän kuluttua 12.2.2025 MTV3:n uutiset haastatteli sote-leikkausten vuoksi työttömäksi joutunutta suomalaista lähihoitajaa, joka sanoi näin:

”Hoitajapulasta ei voi puhua, kun työttömiä hoitajia on niin paljon ja kun hallitus tuo ulkomailta hoitajia ja kouluttaa niitä, niin hehän vievät meidän kotimaisten hoitajien paikat.”

Siinä tuli lausutuksi merkittävä maahanmuuttopoliittinen totuus. MTV3:n uutistoimitus kirjoitti hoitajien työttömyydestä harvinaisen vilpittömästi myös täällä. Samanlainen tilanne on monella muulla alalla, kun kokonaistyöttömyys on kasvanut vuoden sisään kymmenillä tuhansilla, ja Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin 240 000 työtöntä, eli tuplasti avoimiin työpaikkoihin verrattuna.

Paikkaansa pitää vanha totuus: Suomessa ei ole pulaa osaajien määrästä eikä laadusta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Sen haalimista Kokoomus ja EK edistävät yhdessä vasemmistopuolueiden ja vihreiden kanssa suomalaisten työläisten ja valkokaulusköyhälistön tappioksi.

Ilmeisesti Suomen työllisyystilanne ei ole Kokoomuksen ja vihervasemmiston mielestä koskaan niin huono, että se pakottaisi hillitsemään maahanmuuttoa, jota nämä puolueet edistävät, vaikka maailma räjähtäisi.

 

Työvoimapolitiikka kiirelliseen saattohoitoon

Halpatyöntekijöiden käyttämisestä koituvat säästöt kiertyvät suomalaisten veronmaksajien työttömyysmenoiksi, mikä kallistaa kokonaiskulut kansalaisten tappioksi. Ulkomailta rahtaaminen muistuttaa orjakauppaa.

1) Ulkomaisen työvoiman tarveharkinta pitäisi palauttaa myös niin sanotuille asiantuntija-aloille, ja työpaikkoihin pitäisi palkata ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä kotimaasta että ulkomailta.

2) Takaisinottovelvoitetta pitäisi laajentaa koskemaan vakituisista tehtävistä irtisanottujen lisäksi myös määräaikaisia henkilöitä, mikäli tehtäviä vapautuu.

3) Julkisiin virkoihin ja julkisoikeudellisiin yhteisöihin, kuten yliopistoihin, on lain mukaan valittava pätevimmät henkilöt, minkä pitäisi merkitä, että kansalliskieltemme suomen tai ruotsin moitteeton taito nostetaan keskeiseksi valintaperusteeksi, josta ei voida poiketa.

Hoiva-alalla tämä on välttämätöntä potilasturvallisuuden ja toiminnan tehokkuuden vuoksi. Yliopistoissa kotimaisten kielten käyttäminen on tärkeää, jotta kansalliskielemme eivät näivettyisi tieteen, julkaisemisen ja opetuksen kielinä.

Asioiden sanominen selvällä suomen kielellä niin yliopistoissa kuin korkeakouluissakin on ehto sille, että julkisessa sanassa voidaan esittää perusteltua poliittista arvostelua, jonka internatsistinen, ylikansallinen ja monikulttuuri-ideologinen kulttuuriglobalismi ja kansainvälisiin arvioihin alistaminen koettavat nyt kaikin keinoin estää.

Suomessa tulisi totuttaa ihmisiä siihen, että jokaista asiaa varten ei ole saatavissa hoitajaa kantamaan nektaria ja ambrosiaa divaaneille taikka harjoittamaan tuota paljon puhuttua patjoille ruokintaa. Ihmisiä pitäisi siedättää huolehtimaan itsestään ja terveydestään paremmin.

 

Media mukana myrkytystyössä

Maahanmuuttokritiikin läpipääsy on valtavirran uutismedioissa harvinaista, ja yleensä sen taustalla pitää olla jokin syy, joka ei liity tärkeimpään asiaan, eli pyrkimykseen omistaa Suomi suomalaisille, vaan tueksi tarvitaan jokin sosiaalipoliittinen katastrofi, kuten laaja työttömyys. Ulkomaista työvoimaa haalitaan ja houkutellaan Suomeen etupäässä tilastofakta väestönvaihdon edistämiseksi, ja siinä työssä EK:ssa majaansa pitävällä Mediapoolilla on keskenen rooli.

Mediapooliin kuuluvat lähes kaikki Suomen mediat, ja sitä rahoittaa Huoltovarmuuskeskus veronmaksajien rahoilla. Aivan samaan tapaan myös Yhdysvaltain runsaita ”voittoa tavoittelemattomia kansalaisjärjestöjä” on rahoitettu veronmaksajien valtiollisilla varoilla, kunnes Donald Trump päätti tehdä kyseisestä deep staten mukaisesta varjohallinnosta ja demokratiailveilystä lopun.

Suomen Mediapooli pitää itseään valtiovallan ja valtamedian työkaluna kriisioloihin. Se pyrkii pitämään huolen siitä, että valtavirran viestimissä ei pääsisi läpi mitään maahanmuuton arvostelua tai muuta sellaista informaatiota, joka kyseenalaistaa työperäisen maahanmuuton.

Mediapooli seuraa myös somekeskusteluja ja yksityisiä blogeja ja on pyrkinyt vaikuttamaan niihin lähestymällä kirjoittajia tarkoituksenaan voidella verkkoinfluenssereita puolelleen yhteistyökumppaninsa PING Helsingin kautta. Mediapooli ei poolin oman näkemyksen mukaan puutu sisältöihin, mutta silti sillä on ”sisältöryhmä”, jonka tehtävänä on seurata sisältöjä ja torjua kaikkea sellaista, mikä poolissa nähdään ”disinformaationa”.

Tämä on samanlaista kuin vasemmistonuorissa toimineen Johanna Vehkoon Yleisradiossa suorittama faktantarkistus, joka tuo mieleen Pravdan tavan tarkistaa tosiasiat ennen julkaisemista.

Mediapoolin puolustama sananvapaus tarkoittaa sen oman näkemyksen mukaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Mediapooli ei siis puolusta pelkkää sananvapautta, vaan ”laissa määriteltyjä vapauksia ja vastuita”. Ja vastuuseenhan liittyy aina epäsuora väittämä jostakin syyllisyydestä, eli pooli myös syyllistää ihmisiä heidän näkemyksistään.

Myös minulla on tapana tarkistaa faktat.

Mediapoolin ”puolueettomuudesta” antaa kuvaa se, että Mediapoolin valmiuspäällikkö Tero Koskinen on Vihreän liiton kuntavaaliehdokas Helsingissä. Hän on tehtävistään vapaalla harjoittamassa vaalikampanjaa ja jatkaakseen työtään maahanmuuton ja vihersosialismin edistämiseksi sekä energian hinnan nostamiseksi Helsingin kaupungissa.

Ehdotan, että Mediapooli vaihtaisi nimekseen Mediamafia.

Toksinen vasemmistolaisuus edistää työelämän mielipidevankeutta

Helsingin Sanomat teki jälleen suuren jutun heittääkseen lokaa erään työelämästä oikeistolaisena pois potkitun ihmisen niskaan sekä puolustaakseen irtisanojia. Juttu on vapaasti ilman tilausmaksua luettavissa, jotta lehden harjoittama propaganda tavoittaisi lukijat varmasti.

Jutussa selostettiin, miten eräs punavihreässä kuplassa majaansa pitävä käytettyjen äänilevyjen kierrätyskauppa oli lopettanut yhden palkollisensa työsuhteen hänen vapaa-ajantoimintansa vuoksi. Oli lehden mukaan musisoinut yhtyeessä, joka oli esiintynyt joidenkin mielestä äärioikeistolaisissa tilaisuuksissa.

Lehden mukaan työsuhteen päättäminen perustui ääriliike Varisverkoston ilmiantoon ja väitteeseen, että black metal -bändi soitti ”vihantäyteistä islaminvastaista musiikkia”. Kun yksi sormi osoittaa kohti irtisanottua, kolme muuta osoittavat kuitenkin syyttäjiin itseensä: työnantajaan, ilmiantajaan ja Helsingin Sanomien toimittajiin.

Heiltä lienee unohtunut Pariisin vuoden 2016 terrori-isku, jossa vihantäyteiset muslimiterroristit iskivät metallimusiikkia soittaneeseen konserttiin ja surmasivat 89 viatonta ihmistä juutalaisomistuksessa olleessa teatterissa. Tapaus onkin syytä muistaa suhteellisuudentajun vuoksi ja asioiden näkemiseksi oikeassa viitekehyksessä. Varisverkostolaisten vihamielisyyden taakse mennessään Helsingin Sanomat lietsoo vihaa.

Aika välillisen kytköksen politiikkaan tuo helsinkiläisen levykaupan tapaus joka tapauksessa sisältää. Kytkös on paljon ohuempi kuin SKP:n riveissä esiintyneen Kari Peitsamon suora mutta sinänsä perusteltu ja yllättävä kannanotto haittamaahanmuuttoa vastaan (aiheesta täällä). Hänet puolestaan suljettiin pois hämeenlinnalaisilta musiikkifestivaaleilta, kun taas levykaupan työntekijän soittelu ei vain sopinut työnantajan ideologiaan, jota Helsingin Sanomien jutussa luonnehditaan virheellisesti ”arvoiksi”.


Mistä työelämän mielipidevankeus ja ”yhteisönormit” kumpuavat?

Minulla on tapana sanoa tuon tapaista asennoitumista työelämän mielipidevankeudeksi. Mädät työnantajat potkivat palkollisiaan heidän poliittisten näkemystensä takia tai vihamielisten ilmiantojen perusteella, varjellakseen oletettua mainettaan, julkisivuaan tai vieraskoreuttaan sekä teeskennelläkseen puolueetonta tai jollakin tavoin nuhteetonta.

Oikeuskäytännössä yleensä katsotaan, että poliittinen osallistuminen ja poliittiset mielipiteet eivät kelpaa irtisanomisten perusteiksi. Niillä ei pitäisi olla vaikutusta myöskään työ- ja virkasopimusten solmimiseen eikä varsinkaan silloin kun valinnan pitää perustua pätevimmän henkilön löytämiseen, aivan kuten monissa työyhteisön mainetta ja etua ajattelevissa yhteisöissä. 

Syyttömyysolettaman pitäisi taata ihmisille kunnian ja yksityisyyden suojan vihamieliseltä maineterrorilta työelämässä, mutta käytännössä pelkät juorut, epäilyt, moitteet ja syyttelyt vaikuttavat samoin kuin tuomiot. Myös yliopistoissa asian ratkaisevat poliittiset näkemykset eivätkä tieteelliset ansiot.

Vastaavanlaisia tapauksia on kertynyt liikaa. Ideologiset konfliktit, joita vihervasemmisto luo viitaten itse tekaisemiinsa ”yhteisönormeihin” tai ”arvopohjaan”, eivät ole useinkaan syntyneet työelämässä itsessään, vaan ne ovat siirtyneet sen piiriin muualta yhteiskunnasta. Ne heijastelevat valtakuntien rajoilta kansalaisyhteiskuntien keskelle siirtynyttä kiistelyä maahanmuuton haitallisuudesta.

Oikeistolaisina pidettyjen potkiminen ei sinänsä ole mitään muuta kuin teollistumisen ajan yhteiskunnasta tuttua ay-aktivismia, vasemmistolaista värväystä, manipulaatiota, sabotaasia ja agitaatiota: ”Ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili.” Tehdaskommunismista tuo periaate on edennyt studioihin maahanmuuton tuottaman eripuran kautta, kun maahanmuutto on repinyt kantaväestöjen rivit halki, ja mielipiteet ovat lopulta kärjistyneet kaikkia ihmisiä koskien. Maahanmuutto on hajottanut kansankuntaa ja aiheuttanut eripuraa.

Mieleen tulevat myös ByggMaxin ja Lidlin mainosjupakat, Aleksi Valavuoren potkut, Porin Jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan irtisanominen ja FloApps Oy:n tapaus, kun kyseinen nettifirma kieltäytyi myymästä palvelujaan Perussuomalaisille (aiheesta täällä ja täällä).

Etsimättä mieleen tulevat sosiaalityöntekijä Harri Eerikäisen ahdistelu (Helsingin Sanomat lietsoi asiaa täällä) ja erään perussuomalaisen bussikuskin irtisanominen työstään vain siksi, että hän oli ratkonut häiriötilanteita ajoneuvossaan, niin kuin kuuluukin. Tapauksen pohjalta voi päätellä rasismin käsitteen liudentuneen niin, että mitä tahansa onnetonta sattumaakin voidaan nykyään pitää ”rasismina”, mikäli se ei sovi pahastuneen omaan maailmankuvaan. Fillarista puhkesi rengas: mitä rasismia!

Kyseisenlainen vähemmistöjen puolustelu ei tuo niiden jäsenille mitään hyvää. Se herättää vain epäluuloja ja epäilyn, etteivät vähemmistöihin kuuluvat ihmiset osaa itse puolustaa itseään ja että he ovat jatkuvan erityiskohtelun tarpeessa.

Hieman toisenlaisen tapauksen muodosti Lapin Kansan päätoimittajaksi nimitetyn Johanna Korhosen irtisanominen, mutta siinäkin työsuhde lopetettiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, yksityiselämään ja ihmissuhteisiin vedoten. Erona oli vain, että valtamedia asettui potkitun puolelle ja tuomio tuli heti. Myöhemmin sitä vielä korotettiin. En muista yhtään tapausta, jossa jotakuta sorrettua suomalaista miestä olisi käsitelty yhtä hunajaisesti mediassa ja tuomioistuimissa. Tässä tapauksessa tuomioistuimet myöntyivät lähes sadantuhannen euron korvauksiin pelkkien kuvitteellisten menetysten vuoksi.


Kuinka vasemmisto polkee työpoliittisia oikeuksia?

Vihervasemmisto keuhkoaa jatkuvasti ”ihmisoikeuksien” ja ”perusoikeuksien” puolesta mutta polkee itse suomalaisten kanssaihmisten työpoliittisia oikeuksia sekä tuhoaa ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksiä. Vasemmistolaiset puhuvat tasa-arvosta kuin pastori Billy Bob Baker, mutta oikeistolaisten ihmisten tasa-arvon kyseessä ollessa vasemmisto luikertelee piiloon kuin Alabaman musta kyy.

Muistatte kai Timo Hännikäisen omistaman Savukeidas-kustantamon häädön pois Kirjamessuilta. Monet muistavat myös mudanheiton ja ajojahdin, jonka Helsingin Sanomat aloitti kauppias Juha Kärkkäistä vastaan ja jolla oli tarkoitus tuhota hänen liiketoimintansa (analyysia täällä ja täällä).

Kovin usein nuo sensuuria vaativat nuhjuiset maailmanparantajat eivät kuitenkaan onnistu, kuten kävi ilmi Stockmannin tiernapoikajupakassa. Tuon ideologisen konfliktin alullepanija oli puolestaan Yleisradio yhdessä erään maahanmuuttajataustaisen valittajan kanssa.

Avuksi riensivät luonnollisesti Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat vasemmistoliittolaisen professoritietäjän Vesa Puurosen kanssa. Huomaatteko, että taaskin valtamedia lypsi ”asiantuntijakommentin” Vasemmistoliittoon sitoutuneelta puolue- ja vaaliedustajalta? Se on ymmärrettävää, sillä nykyisenä uustaistolaisena aikana yliopistoista ei löydy muita.

Yleensä irtisanomisista kärsii vain työnantaja ja liikkeenharjoittaja, joka potkuja jakelee, sillä vasemmistoproletariaatin ostovoima ei (kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja lukuun ottamatta) riitä kompensoimaan sen aiheuttamia tuhoja. Tämä on tulos siitä, että vihervasemmiston sissit on päästetty tanssimaan yritysten hallitusten pöydille – siis juuri heidät, jotka omasta mielestäni täytyisi pitää niin kaukana taloudellisten päätösten teosta ja etenkin valtiontalouden hoidosta, kuin ikinä mahdollista.

Vihervasemmistolaisten päivystystä firmoissa sanotaan hienostellen ”yritysetiikaksi” ja ”eettisen tietoisuuden” lisäämiseksi, mutta tosiasiassa se on pelkkää poliittista painostusta, jonka kulut siirretään yritysten palveluita ja tuotteita ostavien kuluttajien maksettaviksi. Näin tapahtuu etenkin ekologisten verukkeiden varjolla, vaikka meillä suomalaisilla ei pitäisi olla enää yhtään mitään lisämaksettavaa maailman ilmaston tai ympäristön hyväksi, tehtyämme jo enemmän kuin useimmat muut.

Jälki on rumaa, kun media alkaa vyöryttää vihaa sellaisia yrityksiä vastaan, jotka eivät mainosta sen sivuilla – tai alkaa painostaa yksityishenkilöitä, jotka kyseenalaistavat valtamedian menettelytavat. Vasemmiston kätyrit puolestaan iloitsevat aikaansaamistaan tuhoista hullunkiilto silmissään ja ivallinen hymynkare huulipielissään.

Itse kieltäydyn käyttämästä suomalaisten ihmisten työpoliittisia oikeuksia polkevien firmojen tuotteita ja palveluksia. Helsingin Sanomia olen tilannut vain kahdesti: ensimmäisen ja viimeisen kerran.


Potkuja vasemmistolaisesta ääriajattelusta ja ekofundamentalismista

Individualistisen oikeistoliberalismin näkökulmasta ihmistä luonnehtii self-ownership: yksilö omistaa itsensä, työvoimansa ja ruumiilliset sekä henkiset potentiaalinsa. Vaikka hän menettelisi kuin hyvämaineinen prostituoitu ja myisi niistä osan, toisen osan pitää jäädä jäljelle.

Työnantajan privilegio-oikeus rajoittuu alaltaan rajattujen työehtojen mukaisesti vain työtehtäviin. Jo pitkän aikaa on epähumaanina pidetty käsitystä, että työnantajalla olisi oikeus säädellä ihmisten yksityiselämää, ihmissuhteita, elämäntapaa ja niin sanottua vapaa-aikaa, saati että ihminen pakotettaisiin myymään itsensä synapsejaan ja aivosolujaan myöten.

Yksi hulluimpia piirteitä nyky-yhteiskunnassa on, että kansallista etua edistävien ihmisten toiminta koetetaan saattaa puolustelukannalle ja syytösten sekä häpeän kohteeksi – siis kaikki sellainen, josta olisi syytä olla kansallisen itsetunnon ja saavutusten puolesta ylpeä ja tyytyväinen!

Mitäpä jos lihamylly laitettaisiinkin pyörimään siihen suuntaan kuin sillä olisi täysi syy pyöriä? Yliopistojen palkolliset potkaistaisiin pois viroistaan, jos he osallistuvat äärivasemmiston tilaisuuksiin. Laskekaapa, kuinka monta uustaistolaista Vasemmistoliiton kellokasta tai Vihreän Liiton nimissä toimivaa ekologista ääriajattelijaa pitäisi taluttaa yhteiskunta- ja valtiotieteellisistä tiedekunnista ulos.

Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimittajia irtisanottaisiin osallisuudesta fundamentalismin levittämiseen ja virheellisen sekä puolueellisen informaation jakamiseen, jos joku heistä havaitaan vihaa pursuavien vasemmistoräppäreiden konserteissa.

Paparazzien kuvat paljastaisivat, että toimittajat poseeraavat ja tekevät juttuja Palefacen backstagella! Tulos: potkut työstä, kun osallistui suomalaisia pilkkaavaan tilaisuuteen ja sitä kautta kansanryhmää vastaan kiihottamiseen!

Ultrafeministeille monoa mekkoon, kun ovat niin suvaitsemattomia, että ovat kääntäneet tasa-arvon vaatimuksensa intersektionaaliseksi feminismiksi, jonka mukaan heidän oma vähemmistönäkökulmansa on aina parempi ja oikeampi.

Suomalaisten ihmisten kärsivällisyyden koettelu on mennyt yli kaikkien rajojen: aivan liian pitkälle. Yksi myrkytyksen alkutekijä on Helsingin Sanomien harjoittama pitkällinen ja sinnikäs propagandatyö, jota on harjoittanut yliopiston uhri- ja vääryystieteissä ohjelmoitu pioneeriarmeija.

Kirjoituksiani lukemalla huomaatte, kuinka nurinkurisesti valtamedia asioista kirjoittaa ja niitä arvioi. Tästedes alatte nähdä ne oikein.

Työttömien pilkasta

Syyslomaviikon kynnyksellä Helsingin Sanomat alkoi jälleen ahdistella ihmisiä asennemuokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävillä kirjoituksillaan. Lehti julkaisi perjantaina 13.10. toimittaja Jose Riikosen kirjoittaman jutun ”Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ’ideologisesti’ työtön taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet”.

Jutussa lavastettiin yhteiskunnan pettämä työtön ihminen tahallisesti tukien väärinkäyttäjäksi, ja kirjoituksessa myös käytettiin häikäilemättömästi hyväksi haastatellun henkilön kyvyttömyyttä tunnistaa omaa positiotaan työelämän valtasuhteistoissa.

Helsinkiläinen Ossi Nyman arvosteli työelämää pitäen suurinta osaa työstä ”turhana” ja kiitti itseään työttömänä olemisesta siksi, että onnistui tekaisemaan itsestään työttömyysaikana esikoiskirjailijan.

Suurta vahinkoa lehti tuotti jutun henkilölle, kun työviranomaiset joutuivat Nymanin mielipiteiden vuoksi moraalipaniikkiin ja katkaisivat Nymanin työttömyysetuuksien maksatuksen alettuaan epäillä kirjailijaa tukien väärinkäytöstä. Perusteeksi viranomaiset esittivät Nymanin työhaluttomuuden ja epäilyn, ettei hän olisi työttömyysturvalaissa tarkoitetulla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä.

Helsingin Sanomien nostaman vyörytyksen, julkisten pöyristymisten, yleisen raivon ja mielipidemyrskyn keskellä ei lainkaan huomata, missä asian ideologisuus oikeastaan piilee.

Vaikka Ossi Nyman on kenties etevä sanankäyttäjä, hänen käsitteelliset resurssinsa ja teoreettiset välineensä eivät ole riittäneet hänen oman asemansa oikeanlaiseen määrittelemiseen. Hän sanoo itseään ”ideologisesti työttömäksi”, vaikka tosiasiassa työyhteiskunta on kantasanastaan ’työ’ alkaen läpikotaisin ideologinen.

On totta, että yhteiskunnassa tehdään paljon turhaa ja tarpeetonta työtä, jossa ei tuoteta sen enempää henkisiä kuin aineellisiakaan arvoja. Toisaaalta työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan sekä henkisiä että materiaalisia arvoja, joiden tuotantoa ei vain voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yritystoiminnaksikaan. Tällaista työtä on esimerkiksi kirjailijan tai kuvataiteilijan työ, tai kotiäidin tai -isän työ, jota ilman jonkun toisen ihmisen työssäkäyntimahdollisuudet romahtaisivat.

Niinpä yhteiskunnan pitäisi legitimoida kaikenlainen arvotuotanto, jota tapahtuu esimerkiksi opiskelun muodossa eikä evätä toimeentuloa ihmiseltä, joka toimii arvotuotannon piirissä, onpa tuo tuo toiminta sitten määriteltävissä työksi tai ei.

Ongelma on, että toimeentulo on sidottu työttömyysturvalaissa ja toimeentulotukea koskevassa lainsäädännössä työstatukseen. Vain henkilö, joka on työttömänä työnhakijana työ- ja elinkeinotoimistossa, voi saada työttömysetuuksia.

Järjestelmä on tuhoisa, sillä se estää kaiken sellaisen toiminnan, joka ei ole työtä ja tuottaa arvoja mutta joka tällä tavoin käytännössä kielletään. Siksi esitin kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, että koko työttömyysturvajärjestelmä pitäisi korvata perustulojärjestelmällä, joka takaisi perustoimeentulon riippumatta siitä, loikoileeko ihminen työviranomaisten toivomalla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä vai tekeekö hän jotakin produkiivista arvotuotannon piirissä.

Näin vapautettaisiin ihmiset toimimaan ja työskentelemään yhteiskunnan ja itsensä hyväksi. Ongelma on, että työtä ja työttömyyttä sekä työttömyysturvaa ja toimeentuloa koskeva lainsäädäntö on työmarkkinajärjestöjen sopima, siis varmasti ideologinen.

Ne ovat pitäneet huolen siitä, että ansioon ja perusturvaan oikettavaksi tekijäksi tunnustetaan vain materaalinen palkkatyö tai yrittäjätoiminta, mutta muu arvotuotanto tuomitaan mahdottomaksi ja siihen lankeamisesta rangaistaan polttamalla ihmiseltä toimeentulon edellytykset.

Arvioitaessa Ossi Nymania ”ideologisesti työttömäksi” tuskin lainkaan ajatellaan, että suurin osa ihmiskunnasta tekee ideologista työtä, ja ideologisista ideologisimpia ovat juuri erilaiset sovinnaisuuden tarkkailijat, yhteiskunnan normien vartijat ja lainsäätäjät.

Ikävää on, että työttömän asemaan joutunut nuori mies ei ymmärrä omaa asemaansa vaan esittää itsensä keinottelijana, mihin lehti moraalikiimassaan tarttuu. Hän ei näköjään tajunnut olevansa työttömyyden uhri ja menettävänsä suuria määriä rahaa sekä palkkoina että eläkkeinä, jotka tietenkin karttuvat koko ajan häntä työkseen ahdisteleville viranomaisille.

Lehden esille nostama tapaus on variksenpelätin, jolla yritetään herättää epäluuloja kaikkia työttömiä kohtaan. Se luo mielikuvaa, että työssä oleva väestö saa nauttia moraalikarismasta, kun taas työttömien olisi syytä peitellä salamyhkäiseksi ja epäreiluksi lavastettua olemassaoloaan.

Tällä leimaamisella Sanoman mediat harjoittavat elämäntapakontrollia ja tekevät ideologista journalismia sekä ajavat yhteiskunnan pettämät työttömät nurinkuriseen positioon, jossa heidät ohjataan tuntemaan häpeää työttömyydestä, vaikka häpeämistä olisi sellaisella yhteiskunnalla, joka pitää yllä massatyöttömyyttä, tuo vierasta halpatyövoimaa ulkomailta ja mahdollistaa työpaikkojen helpon siirtämisen Suomesta ulkomaille.

Myös Ilta-Sanomat jatkoi konsernin päälehden Helsingin Sanomien aloittamaa kirjoittelua ja kansalaisten ahdistelua tässä, tässä, tässä ja tässä.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä jälleen puliveivaus: Väyrysen apulainen nuorisopolitiikan rahavirkaan

Joulupukki tuli Joonas Könttä -nimiselle nuorelle maisterille tänä vuonna varhain. Joulukuun alussa hänet nimitettiin opetus- ja kulttuuriministeriössä täytettävänä olleeseen pääsihteerin virkaan.

Nuoriso- ja liikuntapolitiikan osaston arviointi- ja avustustoimikunnassa oleva virka on merkittävä, koska tehtävässä toimiva henkilö valmistelee kaikkien, myös poliittisten, nuorisojärjestöjen valtionapuasiat.

On vasta vähän aikaa siitä, kun Korkein hallinto-oikeus tuomitsi opetus- ja kulttuuriministeriön siitä, että se jakoi avustuksia avokätisesti oikeiston, vasemmiston ja keskustan pikkupioneerijärjestöille, mutta Perussuomalaisille Nuorille annettiin ministeriöstä aina luu käteen.

Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kertoi tuolloisesta oikeusvoitostaan blogikirjoituksessaan ”Voitimme oikeudessa opetus- ja kulttuuriministeriön: syrjintä saa luvan loppua”. Hän kirjoitti seuraavasti:

”Taistelemme sen puolesta, että nykyinen mätä tukijärjestelmä, jossa poliittisesti syrjitään toisia, saadaan oikaistua. Olemme parhaillaan täydessä toimintavalmiudessa ja seuraamme kaikkea aiheeseen liittyvää uutisointia. Reagoimme välittömästi, kun ministeriöstä esitetään tyhjiä perusteluita tai yritetään selitellä lainvastaista toimintaa.”

Antauduin hakemaan kyseistä pääsihteerin virkaa viime syksynä puolueettomana henkilönä ollen hakijoista ylivoimaisesti pisimmälle koulutetuin ja ansioitunein. Tulos oli, että tehtävään nimitettiin poliittisella päätöksellä keskustalainen yhteiskuntatieteiden maisteri Joonas Könttä, joka on Paavo Väyrysen entinen avustaja ja jonka keskusta tällä tavoin pelasti uppoamasta omaan puolueeseensa loikanneen Väyrysen mukana.

Blogissaan Könttä tilittää palaavansa häntä koipien välissä kotiin Brysselistä mutta ei kerro syytä miksi tai minne. Kohti ”uusia haasteita” vain. Tämä onkin ehkä syvällisintä, minkä hän on esikuvaltaan oppinut.

Demarit ja kokoomus liittyvät epäoikeudenmukaiseen nimityspäätökseen sikäli, että kokoomuslaisen opetusministerin ohella nimityksestä OKM:ssä vastasi Paavo Lipposen entinen presidentinvaalikampanjapäällikkö Esko Ranto (Sdp), jonka Pia Viitanen (Sdp) aikoinaan nosti OKM:n ylijohtajaksi kohun saattelemana. Tällä tavoin diskriminoiva politiikka jatkuu myös virkarakenteiden kautta.

Poliittiset virkanimitykset, joilla julkisiin virkoihin kiilataan puolueiden maskotteina toimivia puolikoulutettuja ja keskenkasvuisia harjoittelijoita, ovat eräänlaisia kansanvallan varkauksia ja osoittavat puolueiden toimivan rosvolaumojen lailla.

Jos virka on poliittinen, voi nimityskin olla poliittinen. Mutta jos virka on vain julkinen, ei nimityksen pidä tapahtua poliittisin perustein vaan pätevyyteen perustuen, sillä julkisissa viroissa pitää noudattaa mahdollisimman suurta tasapuolisuutta ja objektiivisuutta. Niinpä tällaisiin virkoihin pitäisi nimittää puolueettomimmat, asiantuntevimmat ja ansioituneimmat henkilöt eikä puolueellisimpia ja pahiten kytköksissä olevia.

Mitään kansalaisluottamusta sellainen toiminta ei ansaitse. Siksi myös minä voin allekirjoittaa Sebastian Tynkkysen sanat:

Taistelemme sen puolesta, että nykyinen mätä järjestelmä, jossa poliittisesti syrjitään toisia, saadaan oikaistua. Olemme parhaillaan täydessä toimintavalmiudessa ja seuraamme kaikkea aiheeseen liittyvää uutisointia. Reagoimme välittömästi, kun ministeriöstä esitetään tyhjiä perusteluita tai yritetään selitellä lainvastaista toimintaa.

Mihin työ katosi?

Demarinuori Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli perusteltu mutta ay-äänenpainojen leimaama.

”On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä, ja siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Kun kysytään, minne demarien ja kokoomuslaisten yhdessä rakastama työ katosi, vastaus ei ole, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt ja bränditavaraa myyvät firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka muistuttaa negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie tätä asiaa lopultakin eteen päin.

Mitä on koulun ja työelämän mielipidevankeus

Sipoon Vihreiden listalta valtuustoon yrittänyt luokanopettaja Esa Mäkinen narisi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla joutuneensa työnantajalleen päätyneen kantelun kohteeksi mielipiteistään. Kirjoituksessa ”Puheenvuoron huonot häviäjän nettihäirikköinä” hän valittaa, että joku hänelle tuntematon henkilö oli ilmoittanut koululle vetävänsä lapsensa pois Mäkisen opetuksesta, mikäli hänellä lapsia kyseisessä koulussa olisi. Syyksi hän sanoo Mäkisen vihervasemmistolaisuuden ja yleensäkin hänen räikeän puolueellisuutensa.

Puolueelliseen tapaansa Mäkinen ulisee: ”Ihmiset, jotka julkisesti vastustavat rasismia, äärioikeistolaisuutta, perussuomalaista aatetta tai ylipäätään antiliberaaleja, konservatiivisia nykyvirtauksia ovat monesti joutuneet häirintäkampanjoiden kohteeksi.”

Hän siis koettaa lavastaa kritiikin ”häirinnäksi” ja pitää työnantajalleen sähköpostitse toimitettua huomautusta ilmiantona sekä jatkaa: ”Yksityishenkilönä saan olla luonnonsuojelija, mustanvihreä ja uskonnoton tai persujen ym. niljakkaiden nykyilmiöiden rökittäjä ihan niin vapaasti kuin sielu sietää. Työpaikalla tehdään hommat sitten sovituissa raameissa.”

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä Mäkinen toimii opetus- ja kasvatustoimen piirissä, jossa yksityinen ja julkinen yhdistyvät opettajan kokonaispersoonassa. Opettajalta vaaditaan tiettyä neutraaliutta ja kykyä sietää sekä edustaa kognitiivista moniselitteisyyttä. Niitä Mäkiseltä ei ole todellakaan löytynyt.

Minä en tiedä, kuka Mäkistä on häirinnyt (ellei sitten hän itse pyrkien tekeytymään marttyyriksi). Mutta puutun asiaan, koska asia on yleisemmän tarkastelun arvoinen. Valtakuntamme vaikuttavimmat työsyrjinnän, häirinnän ja mielipidesyrjinnän tyypit eivät esiinny Mäkisen tilittämässä muodossa vaan käänteisessä.

Koko koulumaailma ja kasvatustoimi on nyt täytetty monikulttuurisuuden ideologialla ja sukupuolineutraaliuden julistamisella, vaikka nämä ovat poliittisia tarkoitusperiä, joiden toimivuudesta tai totuudesta ei ole kiistatonta eikä usein minkäänlaista näyttöä. Niitä tukemaan pyrkiville väitteille ei ole myöskään pitävää tosiasiapohjaa. Monikulttuurisuus on ristiriitainen ideologia, ja sukupuoli on olennaisesti kaksiarvoinen biologinen tosiasia geenien, kromosomien ja hormonitoiminnan tasolla sekä fenotyyppisesti ilmenevällä kehollisella tarkastelutasolla. Näin on miehen ja naisen kehon sekä genitaalien erilaisuuden vuoksi.

Kasvatustoimessa on tietysti viisasta välttää ihmissuhteiden konflikoitumista mikrotasolla, eli ihmisten kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, esimerkiksi koulujen pihoilla. Mutta tästä toiveesta ei voida johdella sellaista päätelmää kuin vihreät ovat tehneet, eli että kyseinen ihanne velvoittaisi avaamaan rajat makrotasolla, toisin sanoen valtionpolitiikassa. Näin vihervasemmisto on kuitenkin menetellyt.

Asia onkin päinvastoin: on parempi, että rajat pidetään juuri noiden isänmaallisten, oikeistolaisten, perussuomalaisten, konservatiivien ja yleensäkin vastuuntuntoisten poliitikkojen vaatimuksesta korkealla valtioiden kesken, sillä juuri näin konflikteja voidaan säädellä valtionpoliittisella makrotasolla, eikä niitä päästetä leviämään henkilökohtaiseen kanssakäymiseen mikrotasolle – ei myöskään kouluihin tai muihin oppilaitoksiin. Tämä pitäisi myös ”ekovihreäksi” itseään sanovan Mäkisen ymmärtää.

Varsinainen työsyrjintä näkyy siinä, että maamme lähes kaikki opetusalan virat ja tehtävät on täytetty henkilöillä, jotka on painostettu hyväksymään tuo Mäkisenkin edustama punavihreä agenda. Näin on peruskouluista yliopistoihin. Se on pyritty naamioimaan myös ”tieteeksi” pitämällä sitä kasvatuksellisesti ”aivan välttämättömänä” ja tekemällä tuo edellä selittämäni ajatusvirhe, jossa monikulttuurisuuden ihannetta pyritään oikeuttamaan valtakunnalliseksi makrotason toimintastrategiaksi sillä toiveella, että Pekka ja Aziz eivät tappelisi mikrotasolla: koulujen pihalla.

Tämä logiikka kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Se on epätosi jo analyyttis-apriorisena ajatuskulkuna. Samalla tavalla ristiriitainen on myös eripuraisuutta vahvistava ja yhdenmukaisuuden vaatimuksiin johtava monikulttuurisuuden ihanne, joka sisältää vahvan samanlaistamispyrkimyksen.

Vääryyksien vääryys on sitten se, että juuri nuo Mäkisen haukkumat hyvät ihmiset pidetään visusti poissa opetustoimen ja akateemisen elämän piiristä.

Olen itse joutunut toistuvasti häikäilemättömien vihakampanjoiden kohteeksi yliopistoissa, kun vihervasemmistolaiset tahot ovat kaikin keinoin yrittäneet tuhota sekä tutkimukseni, julkaisuni että urani yliopistoissa. Kommunistit, sosialistit ja vihreät ovat laatineet perättömiä arvioita ja lausuntoja, edustaneet henkistä väkivaltaa, panetelleet, juoruilleet ja haukkuneet minua juuri niillä esiintymislavoilla, jotka minulta on kiistetty ja joilla he itse ovat voineet käyttää valtaa nauttien lisäksi palkkaa yliopistojen kukkaroista.

Tällaista toimintaa minä sanon todelliseksi mielipidesyrjinnäksi ja henkiseksi väkivallaksi. Se laajenee myös työsyrjinnäksi ja työelämän mielipidevankeudeksi silloin, kun meille punavihreää agendaa arvosteleville ei myönnetä koulu- eikä yliopistomaailmasta mitään virkoja, tehtäviä, työpaikkoja eikä toimintaresursseja.

Tähän verrattuna Esa Mäkisen kohtaama kritiikki on vähäistä ja oikeutettua, sillä hän on saanut sentään pitää virkansa, ja työnantajansakin vain ”tuhahti mokomalle ja tokaisi, että ei tuollaisia vanhempia tähän kouluun haluttaisikaan”. Jos nämä sanat ovat totta, melko ylenkatseellinen on ollut rehtorinkin arvio. Mikäli minulla olisi lapsia, myös minä vetäisin heidät pois Mäkisen koulusta, sillä se muistuttaa liiaksi Pirkkalan peruskoulun marxilaista kokeilua, josta dosentti Jari Leskinen julkaisi juuri valaisevan tutkimuksen Kohti sosialismia! – Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75.

Monikulttuurisuuden ideologiasta on nyt tehty kasvatus-, koulutus-, kulttuuri- ja tiedepolitiikan pääideologia, jota ei haluta eikä pystytä tarkastelemaan kriittisesti myöskään yliopistoissa. Sen edustajat eivät kerrassaan tiedä, mitä tekevät. Heiltä puuttuvat sekä käsitteelliset filosofiset välineet että ymmärrys ja tieto. Etenkin heiltä puuttuu tahto asioiden monipuoliseen tarkasteluun.

Monikulttuurisuuden, sukupuolineutraaliuden sekä samanlaisuuteen tähtäävän tasa-arvokäsityksen julistamisesta on tehty normatiivi, jota on toteutettu demarikielestä tutulla ja sossuideologiaa edustavalla läpäisyperiaatteella: toisin sanoen ajamalla feministis-vihervasemmistolainen nössöideologia pakkovaltaisesti läpi koko organisaation.

Siitä sikiävä sensuuri ja työelämän mielipidevankeus eivät ole Suomessa niinkään formaalisia, muodollisten tuomioiden kautta vaikuttavia asioita, kuin epäsuorasti vaikuttavia sanattomia sitoumuksia tai uhkauksia menettää työpaikkansa, jos on eri mieltä kuin tuo vihervasemmistolainen ja liberaaliporvarillinen ajatusklusteri. Samaa uhkailua kohtaa myös silloin, jos on eri mieltä Euroopan unionista satelevien määräysten kanssa, vaikka unioni itse kamppailee kuolinkouristuksissaan ja on menossa kasaan korttitalon lailla.

Näen siis asian täysin toisin kuin tämä Mäkinen. 

Sipilän hallitus ja perustulo

Pääministeri Juha Sipilä puhui eilen Kampin Narinkkatorilla ja kuunteli kansalaisten huolia. Erityisen tärkeänä hän piti työvoiman käytön tehostamista. Onkin totta, että työelämämme toimii huonolla hyötysuhteella ja työn tuottavuus on kehno.Muiden muassa MIT-professori Bengt Holmström oli tätä mieltä viikon takaisessa kannanotossaan.

Samoin kirjoitin itse jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. ajantasaistettu painos 2015), että tärkeintä ei ole edes työllisyysaste vaan arvotuotanto: se, että työelämässämme ja sen ulkopuolella tuotettaisiin vaihtokelpoisia arvoja, ovatpa ne henkisiä tai materiaalisia. Resursseja kuluu nykyisin liikaa pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon.

Pääministeri Juha Sipilä kuunteli kansalaisten huolia Kampissa. Kuva: J. Hankamäki.

Istuvan hallituksen ohjelmaan sisältyy perustulokokeilu (s. 21). Perustulo antaisi mahdollisuuden tehostaa työvoiman käyttöä. Luonnostelin edellä mainitussa teoksessani perustulojärjestelmän, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mahdollistaisi työttömien opiskelun tai työssäkäynnin ja suorastaan velvoittaisi jompaankumpaan. Se myös leikkaisi korkeat työttömyysetuudet perustoimeentulon tasolle ja auttaisi sitä kautta rahoittamaan opiskelijoiden toimeentulon noston työttömien nykyisten sosiaalietuuksien tasolle.

Sen sijaan kansalaispalkkamalli tämä ei olisi, vaan kyseessä olisi nykyiset sosiaalietuudet korvaava malli, jonka loppusummana ei jaettaisi nykyistä enempää rahaa. Perustulon saaminen päättyisi työttömän, opiskelijan, eläkeläisen (tai muutoin pienituloisen) työllistyessä tai saavuttaessa riittävän tulotason.

Perustulomalli ei saisi tarkoittaa myöskään vain toimeentulotuen siirtämistä Kelaan, joka alkaa näillä näkymin huolehtia toimeentulotukien maksusta vuonna 2017. Tällöin perustulon keskeisin arvotuotantofunktio jäisi toteutumatta. Perustulojärjestelmän tärkein tehtävä on purkaa työllistymisen ja opiskelun esteet. Näin tapahtuu vain, jos työttömät oikeutetaan ja jopa velvoitetaan opiskelemaan tai toimimaan työelämässä perustulon vastikkeeksi.

Perustulon lähtökohtana tulee olla sosiaalipoliittinen vastikkeellisuusperiaate ja universaaliusperiaate. Vastikkeellisuusperiaatetta on nykyisin tulkittu nurinkurisesti velvoittamalla työttömyysturvan saajat olemaan pelkkänä resurssina eli tyhjän panttina ja kieltämällä heiltä opiskeleminen. Taustalla on suuri ongelma: työttömyysetuudet ovat opiskelijoiden sosiaalietuuksia paremmat.

Perustulo tulisi toteuttaa juustohöyläämällä perustoimeentuloon riittävää tasoa paremmat työttömyysetuudet ja eläkkeet pois sekä nostamalla opiskelijoiden sosiaalietuudet työttömien nykyisten minimietuuksien tasolle. Yhteiskuntamme ei selviä muutenkaan pullamössösukupolven eläkepommista heidän eläköityessään korkeasti palkatuista tehtävistään. Säästyneillä varoilla voitaisiin täyttää opiskelijoiden toimeentulovajetta ja sitä kautta toteuttaa perustuloon liittyvä universaaliusperiaate.

Poliittisesti kiinnostavaa on, että perustulomallin sisällytti hallitusohjelmaan oikeistohallitus. Vihreiden ja vasemmiston ollessa hallituksessa perustulosta ei pukahdettu hallitusohjelmissa mitään, vaikka varsinkin vihreät ja Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet sitä kannattavansa. Syy vasemmiston kaksinaamaisuuteen on ollut ay-poliittinen. Ammattiyhdistyksiin liitytään etupäässä työttömyysturvan saamiseksi. Mihinpä ammattiyhdistyksiä enää tarvittaisiinkaan, jos valtion takaama perustulo takaisi vahvan suojan työttömyyttä vastaan?

Myös nykyisin valtaosa ansiosidonnaisten rahoituksesta tulee verovaroista. Sosiaalikulut eivät tässä perustulomallissa kasvaisi, mutta panos/tulos-suhde paranisi. Työttömän ja opiskelijan oikeusasema paranisi, kun opiskella ja työskennellä saisi puolin ja toisin, ja vasta tuloleikkuri katkaisisi perustulon maksun (ks. tarkemmat tiedot progressiivisesta tuloleikkurista kirjastani).

Perustulon tulisi korvata pääosa muista sosiaalietuuksista, joita ovat opintotuki, työttömyysetuudet ja eläkkeet. Jo järjestelmän kansainvälisesti kuuluisin kehittäjä, Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman, painotti teoksessaan Free to Choose (1980), että vain näin saavutetaan tarvittavat säästöt ja luodaan riittävä motivaatio sekä vapaus arvotuotantoon osallistumiseen. Tarjoan hallitukselle kaiken osaamiseni perustulokokeilun toteuttamiseksi.

Perustulomalli auttaisi hallitusta kompensoimaan paljon parjatut opintotuen leikkaukset. Ongelmallisuus osoittaa, että pikku-uudistuksilla pulmista ei selvitä, vaan sosiaaliturvan systeemi on kokonaisuudistusta vailla.

Mitä jos juhannus olisi tänään?

Minusta tuntuu oudolta, että juhannusta vietetään Suomessa viikonloppulauantaina, vaikka esimerkiksi Virossa ja Norjassa juhannusjuhlan päivä on tänään. Ja niin asia on tietysti kalenterissakin.

Juhannus koetaan kultturissamme varmastikin merkittävämmäksi päiväksi kuin esimerkiksi loppiainen tai helatorstai, jotka ovat arkipyhiä. Juhannuksen siirtämistä paikoilleen, eli arkipäivänä juhlistettavaksi, on ehdotettu monta kertaa, mutta kirkko ja ammattiyhdistysliike ovat tyrmänneet hankkeen.

Juhannus oli alun perin pakanallinen juhla, vaikka kristillinen kirkko muunsikin sen Johannes Kastajan päivänä vietettäväksi. Kristillinen kirkko ripusti uskonnollisen merkityksen myös jouluun, jota roomalaisajalla vietettiin Saturnalia-juhlana. Loogis-filosofisia esteitä myös juhannuksen pyhittämiselle arkena ei siis ole.

Kirkon piirissä loppiaista ja helatorstaita pidetään näköjään juhannusta pyhempinä, joten niitä ei ole suostuttu vaihtamaan juhannuksen kanssa sunnuntaipyhiksi. Ay-liike puolestaan on vastustanut juhannuksen vaihtamista loppiaisen tai helatorstain kanssa arkipyhäksi, sillä monien ihmisten vuosiloma ajoittuu kesäkuulle, jolloin keskelle viikkoa ajoittuva ylimääräinen lomapäivä menisi päällekkäin kesäloman kanssa. Kaksinkertainen loma samana päivänä ei tietenkään tunnu kaksinkertaiselta, kun sen ajalta ei makseta töitä puskeville kaksinkertaista palkkaa.

Nyt olisi kuitenkin hyvä tilaisuus palauttaa juhannus oikealle paikalleen, kesäkuun 24. päivänä vietettäväksi. Hanke olisi linjassa hallituksen työajan pidentämisen kanssa. Jos juhannusta vietettäisiin arkipyhänä ja loppiainen sekä helatorstai siirrettäisiin viikonloppuihin, myös vuotuinen työaika pitenisi hitusen.

Ainakin minun mielestäni juhannus on merkittävämpi juhlapäivä, tapahtuma, koettelemus tai vastoinkäyminen (millaiseksi se sitten kunkin elämässä muodostuukin) kuin esimerkiksi loppiainen, joten se sopisi arkipyhänä vietettäväksi. Pyhyyden elämys puolestaan on päivästä riippumatta sama, akateeminen kun saa joka päivä saman kiinteän palkan, vaikka tekisi kahdeksankertaisen työn – mikäli sattuu vielä jotakin työtä olemaan. Myöskään säätilaan päivän siirtämisellä ei taitaisi olla vaikutusta.

Tahdon riemuvoitto?

”Frank” on etunimi, jota käytetään amerikkalaisissa toimintasarjoissa reippaan ja tekevän miehen nimenä. Amerikan kielen sana ”frankly” merkitseekin samaa kuin ’suoraan sanoen’, ’suorapuheisesti’, ’vilpittömästi’ ja ’rehellisesti’. Martela puolestaan on perheyritys, joka onnistui myymään Suomen virkamiehille konttorikalusteita kasvun vuosina ja rikastui sillä, kunnes viranomaiset päättivät siirtyä Corbusieriin...

Frank Martela on yhdistelmä näistä. Helsingin Sanomien kulttuuripäivystys bongasi jokin aika sitten Martelan omalla tutkallaan ja laati hänestä näennäisen ystävällisen mutta ilkikurisen ja piikittelevän kirjoituksen, jossa tulokasfilosofia tituleerattiin ”seuraavaksi Esa Saariseksi”, ikään kuin Saarinenkin olisi jo niin sarjoittunut, että hänen takanaan piileksii jonokaupalla seuraajia ja klooni-ikoneja.

No, itse ovat omalla toiminnallaan saaneet aikaan tämän vaikutelman: Himanen jäljittelemällä lauseenmuodostusta ja Martela kirjavalla pukeutumisella (jonka pitäisi kai olla homoestetiikka huomioon ottaen enemmänkin minun heiniäni).

On se vaikeaa olla oma itsensä, jopa filosofin! Toiselta puolen nämä Martelat ja Himaset ovat tavattoman hauskoja. Ei heitä Vaahteramäen Eemeliin voi verrata, mutta tietty pragmaattisuus tuo mieleen sen saman todellisuuden, josta ovat kotoisin niin käkikellot ja kottaraispöntöt kuin keväinen palokärjen rummutus kelohonkaa vasten. (Mainittakoon, että Vaahteramäen Eemelistä tuli aikuisena arvostettu kansalainen, nimittäin kunnanvaltuuston puheenjohtaja.)


Tahdonvoiman salaperäisyys

Martela ponnahti mieleeni, sillä kirjakaupassa havaitsin, että hän on hitsannut kasaan teoksen, jonka kannessa lukee Tahdonvoiman käyttöohje (Tammi 2013). Turhaan ei sanota, että tekevä poika on taivaan lahja. Aihe on myös minulle itselleni läheinen, sillä olin kirjoittanut jo teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005) loppuun luvun, jossa kerroin, että maailmankaikkeudessa vallitsee kaksi voimaa: elämänenergia ja tahdonvoima.

Määrittelin ne seuraavasti. Elämänenergia on selitys sille, miksi mitään ylipäänsä on ja miksi todellisuus muuttuu sekä kehittyy kohti erilaisia muotoja. Tahdonvoima taas on kykyä suunnata elämänenergiaa tavalla, jolla tietty tarkoitus toteutuu. Yksinään elämänenergia on kuin hehkulamppu, joka säteilee kaikkiin suuntiin mutta ei saa aikaan mitään, kun taas tahdonvoima on kuin lasersäde, joka keskittää energian yhteen aaltoon, ja siksi sillä voi leikata jopa terästä.

Jo keskiajan oppineet totesivat ”velle non vultum est”. He tarkoittivat, että ”tahtomista ei tahdota”. (Älkää olko huolissanne, tätä ei löydy Martelan kirjasta.) Viittasin tähän ajan patinoimaan lauseeseen vain havainnollistaakseni tahtomisen olemusta. Se on intentionaalinen tila, jonka intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset eivät voi mitään tahdolleen, ja siksi he eivät voi käyttää tahtoaan. Tahtoa joko on tai ei ole, ja juuri siksi esimerkiksi masennus on aina ollut tietäjillekin vaikeasti parannettava tila.

Tahdonvoiman alkuperä on siis mysteeri, aivan niin kuin elämänenergiankin. Ei ole silti epätieteellistä sanoa, että molemmat vallitsevat. Nämä käsitteet ovat nimiä ilmiöille, joita esiintyy todellisuudessa. Monet filosofit, kuten Schopenhauer ja Nietzsche, näkivät tahtomisen enemmänkin metafyysisenä, koko elämän olemukseen liittyvänä asiana, kuin minkäänlaisena konkreettisena pyrkimyksenä tai psykologisesti lähestyttävänä haluna, ja tästä syystä heidän ajatuksensa soutivat syvissä vesissä. Esimerkiksi Schopenhauerille kaikki elämä oli persoonattoman elämäntahdon ilmausta.

Sen sijaan Frank Martelan esiin nostama näkökulma on pikemminkin psykologinen kuin filosofinen, ja psykologina hän on enemmänkin psyykkaaja, valmentaja ja kokeellisen tutkimuksen hyödyntäjä kuin ilmiöiden tulkitsija tai ihmisten ymmärtäjä. Martelan kirjan kansien välistä ei siis löydy mitään ranskalaista esseistiikkaa vaan – kuten hän tuttua kielikuvaa käyttäen sanoo – työkalupakki.

Kirjaan liittyy myös ohjeistusta, kuinka sitä pitää lukea. Kirjoittaja suorastaan kieltää lukemasta kirjaansa, ja sen sijaan hän kehottaa käyttämään sitä.


Knoppeja esteiden voittamiseen

No, käytetään sitten, mutta koetetaan ensin lukeakin ja ymmärtää, jotta ei tehtäisi ihan kokoomuslaisesti. Toiminta ilman ajatusta on nimittäin paljon vaarallisempaa kuin ajatus ilman toimintaan ryhtymistä.

Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohje on kokoelma vinkkejä tahdon aktivoimiseen. Filosofikollegani näyttää siis yhtyvän käsitykseeni, että tahdonvoimaa on ainakin jokin määrä olemassa, ja sen omalakisuuteen pitäisi vain suhtautua tietyllä tavoin. Martela määrittelee tahdonvoiman seuraavasti: se on kykyä valita kahden keskenään ristiriitaisen halun välillä.

Martelan mukaan suurin osa tahdonvoiman toteutumattomuudesta johtuu houkutusten virittämistä ansoista, mutta etenkin esteistä. On luonnollista, että Martela keskittyy esteiden poistamiseen, sillä tahtohan joko on tai ei ole. Tässä tehtävässä teoksen kirjoittajaa ovat auttaneet kokeellisen psykologian löydökset. Sosiaalipsykologian professori Jonahtan Haidtin tunnettua vertausta soveltaen Martela kuvaa ihmismielen ratsastajana, jolle on osunut ohjattavakseen isokokoinen elefantti. Tahtomme pitäisi laittaa tuo psyyken tiedostumatonta ainesta kuvaava olento kuriin.

Martela tuo esille paljon kiintoisia kokeita, jotka valaisevat tahdon olemusta. Vaikka ne ovatkin lähinnä tutkimuksen koulukirjaesimerkkejä, ne voivat auttaa lukijaa ymmärtämään omaa itseään, pyyteitään ja käyttäytymistään sekä säätelemään mielitekojaan. Tässä mielessä teos on hyvin käytännöllinen.

Onkin kenties valaisevaa huomata, että henkinen ja fyysinen keskittyminen kuluttavat toisiaan niin, että henkisen rasituksen jälkeen ihminen on myös fyysisesti väsynyt, ja kääntäen. Esimerkiksi jos ihminen tuhlaa tahdonvoimaansa vastustamalla suklaakeksejä tylsässä tilaisuudessa, hän on normaalia väsyneempi myös tilaisuuden jälkeisessä sählyottelussa.

Tai on fiksua ymmärtää, että alkoholi ei aiheuta huonoa käytöstä vaan ainoastaan poistaa estoja. Viisas on myös neuvo, joka sopii ikuisille empijöille: Tee tai älä tee, mutta älä melkein tee! Tahdonvoimaa kun kuluu valintatilanteessa olemiseen ja vastustamiseen tuhottoman paljon.


Miksi tahtoa on niin tärkeää hallita?

Martelan kirjaa läpäisee näkemys, että tahdonvoiman aktivoiminen ja käyttäminen on sen helpottamista, esteiden raivaamista tieltä. Motivoiminen taas on syöttien asettamista. Näillä keinoin ihminen voi siis muokata tahtoaan ja vaikuttaa sen toteutumiseen, vaikka hän ei tahdolle sinänsä mitään voisikaan. Molemmissa ajattelutavoissa näkyy amerikkalaisperäisen psykologian, elämäntaidonoppaiden ja liikkeenjohdon kirjallisuuden vaikutus (ja Yhdysvalloissahan Martelan tätä nykyä ilmoitetaan oleskelevankin).

Toinen keskeinen kirjaa läpäisevä perusnäkemys on konstruktivismi. Sen mukaan katsotaan, että tahtoa pitää joka tapauksessa hallita, hyödyntää ja tarkkailla, sitä pitää ruokkia oikein ja käyttää välineenä, ikään kuin ihminen olisi kone.

Martela jättää lähes huomiotta Freudin ja muiden psykoanalyytikoiden opettaman viisauden, jonka mukaan ihminen ei missään tapauksessa hallitse itseään eikä alitajuntansa elefanttia, ja suitsiminen johtaa vain entistä vauhkoontuneempaan irti riistäytymiseen. Ja olisi kiintoisaa tietää, mitä Martela vastaisi niille, jotka arvostelevat itsen ja muiden ihmisten manipuloimista ylipäänsä? Eikö tieteen ja varsinkin filosofien pitäisi ensisijaisesti ymmärtää ja selittää ilmiöitä?

No, käyttöopas, mikä käyttöopas. Ei ole enempää luvattukaan. Onhan niitä ruohonleikkurin huoltokirjoja ja jääkaappipakastimen käyttöoppaitakin, mutta ihminen tulee tähän maailmaan ilman ohjekirjoja, joten suotakoon tämä epätieteellinen poikkeus nyt Martelalle.


Filosofi unohti hampurilaisesta pihvin

Martela huomaa yksilön tahtotilojen ristiriidat ja toteaa ihmisen olevan sisäisesti ristiriiitainen olento tahtoessaan yhtä aikaa useita asioita, esimerkiksi nousta ylös vuoteesta ja jäädä sänkyyn nukkumaan tai laihtua ja syödä herkkuja. Kirja onkin pätevä muistuttaessaan, että tärkeimmät taistelut ihminen käy omia yllykkeitään ja halujaan vastaan. Tässä mielessä ihminen nähdään olentona, joka on jatkuvassa sodassa itsensä kanssa.

En voi kuitenkaan olla mainitsematta teoksen kolmesta merkittävästä puutteesta. (1) Koko kirjassa – siis koko kirjassa – ei puhuta mitään tilanteista, joissa useiden ihmisyksilöiden tahdot ajautuvat keskenään ristiriitaan. Tältä osin teos floppaa pahasti, sillä suuri osa tahdon esteistä on toisten ihmisten tai yhteiskunnan asettamia.

Martela ei siis kiinnitä huomiota kaikkein tärkeimpään asiaan: kukaan ei ole täällä tahtomassa yksin, vaan ihmisiä rajoittavat toistensa tahdot, kun kaikki tahtovat yhtä aikaa omakotitalon, yksityisen uima-altaan, Jaguarin ja sihteerin. Miten filosofilta on voinut jäädä huomaamatta sekin, että elämästä suurin osa menee hukkaan vieraan tahdon alaisuudessa?

Vai mitä te, hyvät lukijani, sanotte siihen, oletteko muka jotenkin täysin vapaita toteuttamaan tahtoanne (esimerkiksi hankkimalla kotipihaanne Ferrarin) –  tai vapaita pidättäytymään siitä, mitä haluatte, mutta ette haluaisi haluavanne? Ihminen voi joutua sosiaalisen riippuvuutensa vuoksi esimerkiksi mielipidevankeuteen, jossa häneltä viedään ainakin rahat ja joissakin tapauksissa myös henki. Eivätkö siis tahdon rajoitukset ole nimenomaan ulkoa asetettuja? Silloinkin, kun ne ovat sisäisiä ja vaativat tiukkaa itsekuria, ne ovat usein yhteiskunnan opettamia. Niinpä Martelan olisi pitänyt tunnustaa tahdon yhteiskunnalliset ehdot paremmin tai edes päästää ne näköpiiriinsä.

Martelan teoksen toinen (2) ongelma liittyy sen omaan asemaan tahdonvoiman opettajana. Miksi tahtoa olisi tarpeen suitsia? Eikö juuri se johda tarkkailuun ja valvontaan, joka ulottuu ihmisten ihon alle? Michel Foucault piti itsekontrollia kaikkein vaikuttavimpana ja vaarallisimpana kurinpidon muotona, sillä vartija ja vanki ovat tällöin ihmisessä itsessään koko ajan.

Entä riehakkuus ja karnevaalit? Emme tietenkään elä enää Montailloun keskiaikaisessa kylässä, jossa ihmiset kellistyivät himoissaan jopa lantakasaan harjoittaakseen kiimaista seksiä. Mutta sivistyneeseen elämään alistuminen ei merkitse, että ihmiset olisivat entistä onnellisempia seksuaalisuuden ja aggressioiden kuriin panemista vaativassa nyky-yhteiskunnassa.

Tahdonvoiman toteuttaminen ja vapaus ovat siis kovasti suhteellisia asioita, mutta tätä puolta Martelan katse ei tavoita lainkaan. Sen sijaan hän toimii systeemin osana ja opettaa meille, miten nyt pitäisi toimia voidakseen käyttää tahtoaan mahdollisimman tehokkaasti ja tuotteliaasti! – Ideologiaa, n’est-ce pas?

Kolmas (3) heikkous Martelan teoksessa on se, että kirjoittaja etsii ratkaisuja pelkästään yksilöpsykologian suunnalta, katsoen, että keskeinen yksikkö tahdonvoiman asioissa on yksittäinen ihminen, jonka pitää vain oppia hallitsemaan mielitekojaan. Paitsi että mielenhallinnallinen näkökulma ei ole uusi eikä harvinainen, se on yksinkertaistava.

Ratkaisun yksilöiden välisiin ristiriitoihin ja haluun saada asioita tehdyiksi voisi tarjota rousseaulainen yhteistahto. Filosofilta tämän valistusfilosofisen näkökulman unohtaminen on vakava virhe. Ihmisethän voisivat sanoa ”Tahdon!” myös yhdessä ja tahtoa oikein voimalla!

”Kaikki työ on arvokasta”

Ei muuten ole. Arvokasta on vain sellainen työ, jossa tuotetaan materiaalisia tai henkisiä arvoja. Sen sijaan edellä viitattu lause perustuu siihen virheelliseen uskomukseen, että työ on arvo sinänsä ja siksi joka tapauksessa arvokasta.

Käsittelin arvotuotannon kysymyksiä teoksessani
Työttömän kuolema - Johdatus uuteen työyhteiskuntaan
ja työn filosofiaan (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Juuri näin asia ei ole. Työ ei ole itseisarvo, vaan sitä pitää arvioida vain seuraustensa perusteella, jotka voivat olla hyviä tai huonoja, hyödyllisiä tai haitallisia.

Edellä esitetty sitaatti meni siis pahasti pieleen. Työssä voidaan tuottaa arvoja tai epäarvoja, tai se voi olla arvoneutraalia.

Esimerkin arvoja tuottavasta työstä antaa vaikkapa hitsarin työ. Hän valmistaa materiaalisia hyödykkeitä, esimerkiksi jäänmurtajia. Toisen esimerkin tarjoaa kirjailijan työ. Hän valmistaa henkisiä arvoja tuottaessaan teosjärkäleitä.

Kolmantena esimerkkinä voisi olla kotiäidin tai -isän työ, jota ei tunnusteta työksi lainkaan, kuten ei kirjailijankaan työtä, vaikka molemmat heistä ovat ensin omalla tavallaan ”raskaina”, ja ilman kummankin panosta romahtaisivat joko kulttuurielämän pilarit tai toisten ihmisten työssä käymisen edellytykset.

Onkin huomattava, että näissä kaikissa tapauksissa todella tuotetaan arvoja, mutta vain osa tärkeästä arvotuotannosta voidaan organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi. Työyhteiskunnan ulkopuolella tuotetaan valtavasti arvoja ilman, että kukaan tunnustaa sitä työksi.

Toisaalta työyhteiskunnassa sanotaan työksi paljoa sellaista toimintaa, jossa ei tuoteta mitään arvoja tai tuotetaan suorastaan epäarvoja. Esimerkiksi byrokraatin työ on organisoitu osaksi virkarakennetta, ja se on puskuroitu kaikkea arvostelua vastaan niin, että sitä varmasti pidetään tärkeänä työnä. Mutta byrokraattien työssä ei tuoteta sen enempää materiaalisia kuin henkisiäkään arvoja. He vain soveltavat lakeja. Sen sijaan byrokraatin työssä tuotetaan epäarvoja, kuten tarkkailua, valvontaa ja holhousta, jotka koetaan usein vastenmielisiksi.

Esimerkin työstä, jossa tuotetaan sekä arvoja että epäarvoja, tarjoaa autonvalmistus. Siinä tuotetaan molempia, ja se on läntisen maailman suurimpien teollisten uhrausten kohde. Autoista on varmasti aineellista hyötyä, mutta samalla tuotetaan myös epäarvoja, kuten ilmansaasteita, kolareita, loukkaantumisia, kuolemaa ja suuri määrä jätteitä.

Kaikki työ ei siis ole arvokasta.

Kehnoa onkin, että arvottomasta työstä palkitaan hyvin ja arvoja tuottavasta toiminnasta ei aina ollenkaan. Esimerkiksi pankinjohtaja voi vaurastua palkallaan, vaikka hän ei tuottaisi materiaalisia eikä henkisiä arvoja. Joku optiomiljomääri voi rikastua, vaikka hänellä ei olisi mitään kausaalista yhteyttä firman menestykseen, vaan duunarilla on. Hän taas ei pääse koskaan paremmille päiville, vaikka työskentelisi kovinkin.

Ja työhön liittyvän palkitsemisjärjestelmän ulkopuolella ovat kaikki ne opiskelijat ja taiteilijat, jotka eivät tee palkkatyötä mutta tuottavat kuitenkin arvoja joko kehittämällä itseään tai toteuttamalla tahtoaan vapaana taiteilijana.

Tämä on työn ja toiminnan ero: työ on tunnustettua, toiminta ei, vaikka se tuottaisi noita kaivattuja arvoja. Tahdon vain sanoa, että työhön asennoituminen on yksi ideologisimpia asioita ja että runsaaseen työn tuoksinaan vetoaminen ei pyhitä mitään. Jos työ on pyhää, mikään ei ole pyhää, ei edes pyhäpäivä.

Sauli Niinistön edellä siteerattu väite vihjaa lisäksi, että jos kaikki työ kerran on arvokasta, kuka tahansa sopii mihin tahansa työhön. Otan asian esille, sillä nyt on taas puhuttu paljon sosiaaliturvan tekemisestä vastikkeelliseksi ja työttömien patistelusta pakkotyöhön.

Todellisuudessa kaikki ihmiset eivät ole soveliaita kaikkiin tehtäviin. Jo Aristoteles katsoi, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin kun jokaisella on kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaava paikka. Nyt näin ei ole. On vaarallista, jos ihmisiä aletaan taivutella koulutustaan, kykyjään ja taipumuksiaan vastaamattomiin hommiin tahtonsa vastaisesti. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin tuhoa sekä työnantajille että tekijöille.

Työttömyysetuuksien ja taloudellisen sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi on väärin muun muassa seuraavista syistä:

1) Oletuksena on virheellinen näkemys, että kaikki soveltuvat kaikkeen. Tällainen ajattelu oli ominaista Kiinan kulttuurivallankumoukselle, jolloin professorit laitettiin siivoamaan käymälöitä. Siivoojan työ voi luonnollisesti olla professorintyötä arvokkaampaa, mutta se ei vielä merkitse, että oikeat henkilöt tekisivät kykyjään vastaavaa työtä.

2) Jos työtä voidaan teettää myös työttömyysturvalla, kuka enää viitsii palkata ihmisiä töihin selvällä palkalla? Tämä malli veisi pohjaa palkkatyöhön perustuvalta yhteiskunnalta. Tuloksena olisi työn alihinnoittelua ja ihmisten kurjistumista. Pahimmillaan vastikkeellistaminen romuttaisi periaatteen, jonka mukaan myös viranomaisten osoittamasta työstä kuuluu maksaa asianmukainen korvaus. Olisi epäjohdonmukaista, jos valtio kieltäisi alipalkkauksen yksiltä ja teettäisi palkatonta pakkotyötä toisilla.

3) Työttömyys- ja sosiaalietuuksien vastikkeeksi tapahtuva töiden teettäminen on ominaista katastrofien jälkeisille yhteiskunnille, joissa on teetetty hätätöitä vangeilla, työttömillä ja muilla joutoväeksi leimatuilla. Se ei istu sivistysyhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsityksiin.

4) Vastikkeellistamisen malli veisi pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalta sikäli, että se perustuu ajatukseen, jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa olla vastikkeettomia tukia eikä avustuksia. Vaakalaudalla ja kyseenalaistettuna on siis koko hyvinvointiyhteiskunnan olemus ja kansalaisryhmien välinen luottamus.

5) Katsomus, että työttömillä voidaan teettää soveltumattomia töitä tahdon vastaisesti, nojaa uskomukseen, että työttömät ovat jokin yksiaineksinen ryhmä kouluttamattomia ihmisiä ja sellaisina soveliaita patisteltaviksi. Tosiasiassa työttöminä on huomattava määrä täysin erilaisia ihmisiä valkokaulusköyhälistöstä pultsareihin. Osa ihmisistä ei ole työkykyisiä, ja siksi olisi parempi tehdä eri työllistymisen linjat eri ihmisryhmille työnhaun virallisissa kanavissa.

6) Työttömyysetuuksien ja sosiaalietuuksien panttaaminen käyttäen tehosteena niiden menettämisen uhkaa johtaa vain köyhien ihmisten ahdisteluun. Jos ihmisellä on jo monta veistä kurkulla, paljonko luulette yhden lisäveitsen innostavan ihmisiä töihin ja ahkeruuteen, kun henki lähtee yhdelläkin?

7) Yhteiskuntamme ja tuotantorakenteemme on niin monimutkaistunut, että ketään ei voida syyttää eikä kiittää omasta rikastumisestaan tai köyhtymisestään, työttömyydestään tai ylityöllisyydestään. Niinpä olisi kohtuutonta kohdella rangaistuksenomaisesti tai syyttävästi työttömiä, jotka kärsivät siitä, että toiset saavat pitää työpaikkansa.

8) Töihin patistelemisen malli kertoo kansalaisryhmien epäluottamuksesta, eli siitä, että kunnon veronmaksajina itseään pitävät katsovat voivansa velvoittaa työttömiä mihin tahansa töihin. Töissä olevien ylimielisyys kertoo heidän peloistaan ja johtaa hullunkurisuuteen sikäli, että patisteleva tyyppi saattaa itse olla seuraavan aamun valjetessa työtön. Tällainen on nykyinen Nokia-yhteiskunta. Kyse on siis samasta asiasta kuin vanhassa satiirissa, jossa omistava luokka sai kurjat kalvamaan toisiaan voidakseen itse jatkaa pitojaan.

9) Sosiaaliturvan leikkauksia ja vastikkeellistamista on yritetty oikeuttaa sillä, että niin voidaan säilyttää palkansaajien ja yrittäjien halukkuus maksaa veroja. Tosiasiassa ei ole mitään syytä lepyytellä veronmaksajia, sillä ansiotulojen ja yritystulojen saajat hyötyvät työttömien kustannuksella siitä, että juuri heillä itsellään vielä on tuloja ja työpaikka. Työttömät puolestaan joutuvat kärsimään siitä, että töissä olevat vievät heidän työpaikkansa ja virkansa. Kompensaatiolle verotuksen kautta on siis perusteensa.

10) Aina kun porvaristo rääkyy sosiaaliturvan näennäisen runsauden vuoksi, on syytä muistaa, että suuri osa sosiaalituista kuluu asumisen tukemiseen. Jos sosiaalikuluja halutaan leikata, kulukuilu pitäisi tukkia toisesta päästä eli palauttamalla vuokrien hintasääntely voimaan. Olisi kiintoisaa nähdä, millainen poru esimerkiksi kokoomuksessa alkaisi, jos vuokrille määrättäisiin hintakatto eivätkä asuntokeinottelijat voisi enää siirtää laskujaan vuokralaisten piikkiin. Totuushan on se, että vuokralla asuvat tukien saajat eivät koskaan itse näe asumiseen käytettäviä Kelan ja toimeentulotuen varoja, vaan ne imuroidaan suoraan vuokrakiskureiden pohjattomiin kirstuihin. Paljon moititut sosiaalituet eivät siis päädy huonosti toimeentulevien hyväksi, vaan ne merkitsevät verovarojen kierrätystä asuntokeinottelijoiden ja pääomanomistajien taskuihin.

11) On väärin, että sosiaaliturva pyritään vastikkeellistamaan sälyttämällä vaikeassa asemassa oleville lisävaatimuksia. Sosiologisesti katsoen perusturvan lavastaminen ”etuudeksi”, ihmisten pakottaminen anomaan perusturvaa sekä kyseenalaistamalla perustoimeentulon saanti tilanne koetetaan kääntää näyttämään siltä, kuin Kelan etuuksien ja toimeentulotuen saajat olisivat jotenkin etuoikeutettuja. Tämä on nurinkurista, sillä työttömät ihmisethän ovat paljon ansaitsemaansa huonommassa asemassa. Siihen nähden etuus on pelkkä vaatimaton korvaus, jolla ihmistä pidetään hengissä. Elämää työttömyyskorvauksen varassa oleminen ei ole vaan lähinnä elintoimintojen jatkamista, ja siksi on väärin, että sosiaalietuuksien saajat yritetään leimata etuuksien hyväksikäyttäjiksi ja vilpillisiksi pettureiksi. Todellinen petos sisältyy siihen, että yhteiskunta on pettänyt osan jäsenistään olemalla myöntämättä heille asianmukaisia työpaikkoja ja ansiotuloa. Siksi ahdinkoa ei tule pahentaa kiristämällä sosiaalietuuksien saamista tai lisäämällä halvan pakkotyön vaatimuksia. Toimeentulotuki on luonteeltaan viimesijainen, ja siksi sen ehdollistaminen merkitsisi käytännössä ihmisen ripustamista hirteen.

12) Sosiaaliturvaan investoiminen on itse asiassa hyvä sijoitus, sillä lähes kaikki sosiaaliturvaan sijoitetut rahat päätyvät kotimaiseen peruskulutukseen jääden rikastuttamaan kansantalouttamme, kun taas rikkaille ja hyvätuloisille annetut verohelpotukset merkitsevät rahojen päätymistä kalliiden tuontitavaroiden hankintoihin ja ulkomaanmatkoihin.

Ei siis kannata kaivaa omaa hautaa, ainakaan ennenaikaisesti. Yhden mahdollisuuden siihen tarjoaa kokoomuksen kansanedustajien kelkkaan hyppääminen. Juuri Paula Risikon kaltaiset ministerit ovat äänekkäästi vaatineet työttömyysetuuksien ja sosiaaliturvan vastikkeellistamista puhumalla ”kannustinloukkujen purkamisesta” ja ”osallistamisesta”.

Parhaiten kannusteloukkuja puretaan palkitsemalla henkisiä tai materiaalisia arvoja tuottavasta työstä ja palauttamalla työn ja palkkion kausaalisuhde voimaan. Nyt rikkaiden rikastuminen maksatetaan köyhillä, kun listaamattomista osakeyhtiöistäkin voi edelleen nostaa 60 000 euroa vuodessa osinkoina maksamatta lainkaan veroa, ja Stephen Elopin kaltaiset kuittaavat miljoonansa 35 prosentin lähdeverolla.

Kokoomuksessa kannattaisi keskittyä purkamaan näitä vääryyksiä ja kannusteloukkuja, jotka aikaa myöten muodostuvat moraalisiksi esteiksi ihmisten työnteolle eriarvoisuuden lisääntyessä. Eräs keino parantaa arvotuotantoa on tuotannon tehostaminen, mutta senkään ei pidä merkitä ihmisten piiskaamista, vaan parempaan tulokseen päästään luopumalla vääristä toimialoista ja etsiytymällä paremmille.

Ja kukas järjissään oleva mitään ”osallistamista” kaipaa? Eiköhän tämäkin ole taas sellainen ylhäältä päin tapahtuvasta manipulaatiosta kertova termi, joka ikään kuin tunnustaa, että yhteiskunta on jo jakautunut osallisiin ja osattomiin.

Paha sanoa, mutta minä en arvioi ihmisiä heidän varallisuusasemansa perusteella, eivätkä viime päivinä huomiota saaneet rahakkaat julkkikset ole minun silmissäni yhtään kiinnostavampia pelkän varallisuutensa vuoksi. Heitä onkin kohdeltu kokonaisuus huomioon ottaen varsin kiltisti, mukaan lukien tämä ja tämä.

Itseäni innostaa vain todellinen rikkaus: filosofia.

Perustulo on ”fifty–sixty”!

Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kannanotto perustulon puolesta osoittaa puolueen olevan oikeilla jäljillä perusturvamalleja kehittäessään. Oma perustulomallini kiittääkin Vasemmistoliittoa kannatuksesta!

Olen itse luonnostellut vuonna 2005 julkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (ajantasaistettu painos 2010) Vasemmistoliiton nykyisiä ehdotuksia muistuttavan perustulomallin, joka poikkeaa esimerkiksi vihreiden Osmo Soininvaaran mallista.

Omassa mallissani perustuloa ei maksettaisi suinkaan kaikille, ei myöskään niille Soininvaaran itsensäkin paheksumille vuorineuvoksille, vaan sillä vain korvattaisiin nykyinen sosiaalietuuksien tilkkutäkki. Kyseessä ei siis ole kansalaispalkka. Sen kautta ei myöskään jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi siten, että työttömän hammaslääkärin, opiskelijan ja eläkeläisen asema tasoittuisi. Kenenkään työttömyys, toimettomuus tai oleskelu työelämän ulkopuolella kun ei ole yhteiskunnan kannalta arvokkaampaa kuin kenenkään toisen, mutta kaikkien pitäisi selvitä toimeentulominimin yläpuolelle. Kaikille siis sama.

Perustulon tarkoituksena olisi taata selkänoja myös sellaiselle arvotuotannolle, jota ei voida organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi ja sen mukaisiksi tuloiksi. Tällaista sinänsä tärkeää arvotuotantoa on yhteiskunnassa todella paljon. Ajateltakoonpa vaikka matalatuottoisia elämäntapa-ammatteja, kirjailijan tai taiteilijan työtä tai kotityötä, jota ilman toisten ihmisten työssäkäyntimahdollisuudet usein romahtaisivat. Tarkoitus on vähentää myös työttömien taloudellisia opiskeluesteitä ja opiskelijoiden työnteon esteitä.

Eräs syy perustulon tarpeellisuuteen on työelämän vaatima joustavuus. Mikäli työttömyyteen johtava monetaristinen talouspolitiikka hyväksytään, yhteiskunnan on vastavuoroisesti taattava yksilöiden mahdollisuudet jatkaa elämänsä rakentamista myös työelämään liittyvien työttömyyskausien aikana.

Toimeentulon normit täyttävä perustulo takaisi tasoltaan ansiosidonnaisia heikomman mutta kestoltaan luotettavamman turvan työttömyyden varalle niin, ettei ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia tarvittaisi. Ay-jäsenyyden takaama oikeus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan on ollut vahva vaikutin järjestäytymiselle, ja vasemmistolainen ay-liike onkin perinteisesti vastustanut perustuloa pelätessään jäsentensä katoamista. Siksi Vasemmistoliiton avaus on merkittävä uudistus puolueen politiikkaan.

Entä miten ja millaisin kriteerein perustulo määriteltäisiin ja maksettaisiin? Perustulon määrä sidottaisiin sen saajan tuloihin. Perustulon maksaminen ja saantiedellytysten (eli käytännössä ammatillisen aseman) selvittäminen kuuluisivat negatiivisen tuloverojärjestelmän tavoin verohallinnon piiriin, mikä poistaisi kalliiksi käyvän päällekkäisen byrokratian Kelassa ja sosiaalitoimistoissa ja helpottaisi sosiaalitoimen voimavarojen ohjaamista varsinaiseen sosiaalityöhön. Näin resursseja säästyisi ja vapautuisi tärkeään toimintaan.

Kokonaan tuloton ihminen saisi perustuloa toimeentulotuen perusosaa vastaavasti (asumiskustannuksilla lisätyn määrän verran). Lisätienesteistään ihminen maksaisi kohtalaisen korkean tuloveron, esimerkiksi 50 prosenttia. Kun tulot kasvaisivat, veroprosentti laskisi ja perustulo vähenisi, kunnes saavutetaan piste, jossa lisätulojen nettomäärä yksin riittäisi elämiseen ja ylittäisi perustulon. Perustulo putoaisi tällöin kokonaan pois, ja ihminen voisi elättää itsensä omilla tuloillaan.
 
Tuosta pisteestä alkaen verot alkaisivat jälleen tavanomaiseen tapaan nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Tällainen kannustava ja toimeliaisuuteen pohjaava malli toimisi varmastikin paremmin kuin nykyinen perusturvamalli. Nykyinen malli ohjaa lähinnä passiivisuuteen, sillä jokainen ansaittu lantti johtaa sosiaalietuuksien leikkaukseen.
 
Mikäli sovellettaisiin fifty–fifty-periaatetta, jossa osa-aikaisesti työtön saa aluksi pitää puolet tuloistaan menettämättä perustuloa, se ohjaisi ihmisiä aktiiviseen toimintaan. Myös yhteiskunta saisi tällöin verotuloa, jolla voitaisiin täyttää perustulomallin kustannuksia. Näin systeemi elättäisi itseään, ja kyseessä olisi eräänlainen työllistämismalli. Työnantajat saisivat työvoimaa, ja mitä enemmän ihmiset työskentelisivät, sitä enemmän heille jäisi rahaa käteen. Hyötynä on se, että kaikki voittaisivat win–win-periaatteen mukaisesti ja lisäarvoa tuotettaisiin sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Voitaisiin siis sanoa, kuten Matti Nykänen, että miksi tyytyä fifty–fifty-malliin, kun voi pistää suoraan fifty–sixty!

Tarkempia tietoja ja perustulomallin perusteluja löytyy teokseni Työttömän kuolema viimeisestä luvusta, jossa pyrin vastaamaan mallin luonnollisesti herättämiin useisiin kysymyksiin.

Poltinmerkkien suunnittelua

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko on heittänyt savua ihmisten silmille vaatimalla, että seksuaalinen suuntautuminen pitäisi kertoa työnantajalle.

Aika metkaa. Homot itse haluavat usein kertoa mielellään suuntautumisestaan, koska toivovat siten voivansa vähentää syrjintää. (Taustalla on ajatus luottamuksen lisäämisestä.) Avautumisen vaatijat taas haluaisivat homojen kertovan suuntautumisestaan voidakseen harjoittaa syrjintää. (Taustalta paistaa ajatus, että siten homoja voitaisiin seuloa tehokkaammin pois työnhaussa; tuskinpa tällaista tietoa muuten tivattaisiin.)

Mika Niikon vaatimus olisi vastoin syrjinnän kieltäviä kansainvälisiä säädöksiä. Nämä asiat ovat samanluonteisia kuin säädös, joka kieltää tiedustelemasta naistyönhakijoilta aikomuksia hankkiutua raskaaksi.

Suomessa on saatu huonoa näyttöä homojen ja lesbojen diskriminaatiosta esimerkiksi Johanna Korhosen tapauksessa. Paljon julkisuutta saanut tapaus oli kuitenkin vain jäävuoren huippu. Piilosyrjintää on työelämässä paljon, ja Mika Niikon vaatimukset tekisivät siitä entistä vaikuttavampaa laillistamalla homojen leimaamisen työnhaussa.

Seksuaalinen suuntautuminen on asia, josta pitää voida kertoa joutumatta diskriminoiduksi. Toisaalta ketään ei pidä pakottaa kaapista ulos, ellei ihminen itse niin halua. Avautuminen pitää jättää ihmisen oman päätösvallan piiriin. Tätä näkökantaa mukaillen myös Yhdysvaltain armeijassa (jota voitaneen pitää yhtenä konservatiivisuuden linnakkeena) voi nykyisin avoimesti kertoa olevansa homo tai johonkin muuhun vähemmistöön kuuluva ilman, että asiasta seuraa virallisia tai epävirallisia sanktiota.

Mika Niikko näyttää elävän ajassa, jolloin homoja ei pidetty sopivana nimittää diplomaateiksi eikä sotilaiksi sillä oletuksella, että ”heitä voidaan kiristää”. Miten sellaista ihmistä voitaisiin kiristää, joka on avoin seksuaalisuudestaan? Tuo tympeä väite näyttääkin tulevan heteroseksuaalisen valtakulttuurin omista komeroista, joissa biseksuaaliset perheenisät piilottelevat taipumuksiaan. Heidän kaksoiselämäänsä työnantajat pitävät mainepommeina organisaatioilleen.

Tällainen ajattelutapa on tosin mahdollinen vain, jos homoseksuaalisuudessa itsessään ajatellaan olevan jotakin sellaista pahaa, joka kyseenalaistaa ihmisen tai organisaation uskottavuuden. On toki mahdollista, että kirkko, ulkoministeriö tai jokin puolue eivät voisi pitää yllä valheellista mainettaan, jos niiden leivissä voisi olla avoimesti homo. Kaksinaismoralismista voi tosin tällöin arvostella kyseisiä organisaatioita eikä homoja.

Kyllä työntekijät pitää valita tehtäviinsä niiden ominaisuuksien perusteella, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta merkityksellisiä. Näin myös Mika Niikko voi kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan niin paljon kuin haluaa ilman, että asiaa tiukataan häneltäkään hohtimilla.

Jos homous ei näy röntgenkuvassa, sitä ei pidä pakottaa näkymään myöskään kyyläreille, ja agenttitarinoiden rakentamisen voi jättää James Bondille

Nirppanokkat syrjivät Suomea

Yleisradion tämänpäiväiset verkkouutiset kantaa murhetta siitä, että Suomi on Euroopan unionin kemikaalivirastolle ”rekrytointihaitta”. Jutun mukaan Helsingissä sijaitsevaan kemikaalivirastoon on vaikea saada riittävästi pätevää työvoimaa, sillä muissa Euroopan maissa asuvat asiantuntijat eivät halua muuttaa Suomeen.

Jutussa ei kerrota, mistä ulkomaalaisten harjoittama Suomen syrjiminen johtuu. Asenteetkin vaikuttavat olevan meidän maassamme kohdallaan, sillä Suomessa ei esiinny terrorismia eikä sellaista muukalaisvihaa kuin muutamissa Etelä-Euroopan maissa. Sitä paitsi Suomi on turvapaikanhakijoidenkin suosiossa. Olisiko niin, että Euroopan unionin nirppanokkavirkamiehille ei yksinkertaisesti kelpaa Suomen syrjäinen sijainti, ja kaikkialla he ovat tottuneet istumaan valmiiksi katettuun pöytään.

Minulle uutinen oli ilo! Tuleepahan entistä vähemmän maahanmuuttajia! Myös parlamentaarisessa valvonnassa olevan Yleisradion pitäisi käsittääkseni kiittää siitä, että suomalaisten kemistien työllisyystilanne paranee, kun työntekijät joudutaan palkkaamaan Suomesta. Samalla vältytään ulkomaalaisten invaasiolta, jonka vuoksi Helsingin asuntotilanne huononisi entisestään.

Vitsikästä on, että kemikaalivirastoa perustettaessa 2006 Talouselämä-lehti kirjoitti aiheesta otsikolla ”Työ kemikaalivirastossa houkuttaa ulkomaalaisia” parantaen siten uskoa maahanmuuton ihanuuteen. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomissa oltiin huolissaan siitä, miten ulkomaalaisille riittää tarpeeksi korkeatasoisia asuntoja pääkaupunkimme parhailta paikoilta.

Huoleen oli tietenkin syytä, sillä EU:n kovapalkkaisissa viroissa ulkomaalaiset saavat myös huomattavan veroedun ja pääsevät siten vielä parempiin nettotuloihin kuin samoissa tehtävissä toimivat suomalaiset. Euroopan unionin virkamiehet ovat saaneet Suomeen tullessaan veronkevennyksen, jonka raja kulkee 5 800 euron tienoilla. Sitä korkeampiin palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa korkeamman ansiotuloveroprosentin sijasta.

Kysymättä jätetään, miksi suomalaisen yhteiskunnan pitäisi tukea noin paljon ansaitsevia? Suurituloiset eivät ole verohelpotusten tarpeessa vaan pienituloiset. Tapaus antaa näyttöä siitä, miten Euroopan unionin kansainvälisissä kehissä yleensäkin ajatellaan.

Maassa maan tavalla tai tavattomasti ulkomailla. Jos paikalliset olot veroprosentteineen eivät tyydytä, myös EU-virkamiesten olisi parempi pysyä kotikonnuillaan.

Suomalaisten ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valtio kohtelee ihmisiä verotuksellisesti eri tavalla. EU:n toiminta onkin tässä suhteessa sekä valtiota että sen kansalaisia vastaan suunnattua kiristystä. Kyllä kaikkien pitää maksaa tuloistaan saman taulukon mukaisesti veroa, eikä asiaa saa kiertää sillä verukkeella, että se on ”kansallisesti tärkeä”. Eikö muka perustuslakiimme kirjattu ihmisten yhdenvertaisuus ole tärkeä asia? Me suomalaiset tulemme kyllä mainiosti toimeen ilman noita maasta toiseen lenteleviä veropakolaisia, jotka luottavat takapajuisina pitämiensä kansakuntien tapaan heittäytyä kontalleen heti, kun kuulevat sanankin Brysselistä.

Everlasting story?

Toimittaja Johanna Korhosen ja Alma Median kädenvääntö on jatkunut jo parisen vuotta ja jatkuu yhä. Korhonen tuli valituksi Lapin Kansan päätoimittajan tehtävään vuonna 2008, mutta Alma Media sanoi hänet irti pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, vaikka työsuhde ei ollut ehtinyt edes alkaa. Syynä pidettiin Korhosen seurustelua naispuolison kanssa, toisin sanoen hänen lesbouttaan.

Onkin vaikea kuvitella, että irtisanominen olisi johtunut mistään muusta syystä, sillä näyttöä työtehtävissä toimimisesta ei vielä ollut, ja Korhosen seksuaalinen suuntautuminen oli ainoa merkittävä työsuhteen solmimisen jälkeen ilmi tullut lisäseikka. Jos yhtiön johto piti sitä irtisanomisen perusteena, kyse oli selvästikin syrjinnästä. (Analyysia tässä.)

Korhosen lesboudella ei ole varmasti sellaista vaikutusta työtehtäviin, että hänet olisi voitu sanoa irti työnantajan privilegio-oikeuksiin vedoten. Jokaisella työnantajalla on luonnollisesti oikeus itse valita kriteerinsä ja työntekijänsä, mutta tässä tapauksessa irtisanomisen peruste oli työelämän ulkoinen, ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyvä.

Työnantajalla ei ole käsittääkseni oikeutta vaatia selibaattilupauksia eikä asettaa työntekijöitään mielipidevankeuteen siinäkään tapauksessa, että tehtävien hoito vaatisi sitoutumista. Ajatelkaa, jos heteroitakin diskriminoitaisiin vastaavasti: potkut tulisi, jos seurustelet heteroseksuaalisesti tai hiiskahdat työpaikalla esimerkiksi lapsistasi! Naisilta ei saisi nykyään tiedustella edes heidän aikomustaan hankkiutua raskaaksi tai jäädä äitiyslomalle, vaikka tällä seikalla on varmasti paljon enemmän merkitystä työtehtävien hoidon kannalta kuin ihmisen lesboudella.

Homoja kuitenkin lingotaan ulos työelämän sentrifugista jatkuvasti. Todellista syytä ei kerrota. Kerrotaan verukkeita ja tekosyitä. Ja pyöröovi käy.

Siksi on oikein, että Korhonen käräjöi asiasta sekä vahingonkorvauskanteellaan että rikostutkinnan kautta. Kammottavinta on, että Helsingin käräjäoikeus hylkäsi hänen vahingonkorvausvaatimuksensa noin vuosi sitten. (Analyysia tässä.) Oikeus katsoi luottamuksen kadonneen, koska Korhonen julkisti nimityksensä sovittua aiemmin, jätti kertomatta työnantajalle puolisonsa poliittisesta aktiivisuudesta ja tiedotti julkisuuteen ”luottamuksellisina pidetyistä sovintoneuvotteluista”.

Kun hovioikeus puolestaan teki asiassa päinvastaisen ratkaisun viime maaliskuussa, sen mielestä nämä teot eivät oikeuttaneet purkamaan työsuhdetta. Hovioikeus päätteli, että potkujen todellinen syy oli Korhosen lesbous. Miten muuten voisi ollakaan? Korhosen avoimuus mainituissa ”muissa asioissa” ei olisi ollut yhtiölle mikään ongelma, jos se ei olisi pitänyt irtisanomisen perussyynä Korhosen seksuaalista suuntautumista. Voidaan siis päätellä, että myös yhtiön mainitsemien muiden syiden takana oli kielteinen perusnäkemys homoseksuaalisuudesta ja sen mukainen syrjintä.

Kun hovioikeus määräsi Alma Median maksamaan Korhoselle noin 110 000 euroa korvauksia, joista oikeudenkäyntikulujen osuus on 30 000 euroa, Korhonen hävisi taloudellisissa suhteissa hieman. Korhonen on sanonut, että Alma Media yritti aikoinaan sopia kiistan tarjoamalla hänelle noin 100 000 euron summaa eli vuoden palkkaa. Korhosen oma oikeudessa esittämä vaatimus oli 200 000.

Selvähän se, ettei valittaminen ketään elätä. Tärkeää kuitenkin on, että seksuaalivähemmistöjen työsyrjinnästä saatiin ennakkopäätös. Tätä myös Korhonen on pitänyt kamppailunsa motiivina. Muiden vähemmistöjen puolesta tässä maassa onkin huudettu kitapurjeet lepattaen, mutta kansallisia vähemmistöjä diskriminoidaan avoimesti.

Nähdäkseni Alma Media tekee epäviisaasti hakiessaan nyt valituslupaa Korkeimmasta oikeudesta. Konserni ilmoitti aikeestaan leimallisesti viime maanantaina, homofobian vastaisena päivänä, jotta firman mielipide homoista ja lesboista tulisi varmasti selväksi. Firma ei ole ilmeisesti tyytyväinen, ennen kuin homot ja lesbot on lyöty oikein kunnolla lattianrakoon. Koska kyseessä on ennakkoratkaisun luominen, Korkein oikeus todennäköisesti ottaa asian käsiteltäväkseen. Toivon, että se myös pysyttää hovioikeuden päätöksen voimassa.

Sen sijaan en ymmärrä, mitä tämä rimpuilu viestintäkonsernille kannattaa. Julkinen mielipide näyttää olevan valtaosin Korhosen puolella. Kyseessä lienee konsernijohdon raihnainen yritys tukea toimitusjohtaja Kai Telannetta, jonka asemaa tapaus ei yhtiön mukaan horjuta millään tavalla. Telanteella itsellään olikin vuoden 2008 tietojen mukaan 360 000 euron turpeat tulot, mikä vahvistaa sen, ettei diskriminaatiosta koskaan kärsi pomo vaan homo.

Kukaan tuskin tilaa Alman Median lehtiä konsernin puolustelun vuoksi entistä enempää, mutta muutama lukija ja kanavien katselija saattaa kadota. Myös toimitukset ovat antaneet Korhoselle tukensa. Kun konsernijohto puolestaan pyörittelee levyjään ”työntekijän ja työnantajan luottamuksesta”, on kysyttävä, eikö lukijoiden ja mainostaja-asiakkaiden luottamus merkitse sille mitään.

Pidän siis hovioikeuden ratkaisua aivan oikeana ja puolustan Korhosta hänen urheissa pyrkimyksissään, vaikka en kannatakaan hänen kaikkia poliittisia mielipiteitään. Nähdäkseni Korhonen on väärässä esimerkiksi siinä, että hän käyttää homojen ja lesbojen puolesta esiintymistään verukkeena rajoittamattomalle maahanmuutolle.

Maahanmuutolla on laajoja sosiaalipoliittisia, talouspoliittisia sekä kieli-, koulutus- ja kulttuuripoliittisia seurauksia, joista päättäminen ei voi olla yksityisoikeudellinen asia. Homojen ja lesbojen asemaa koskevat kysymykset liittyvät puolestaan ihmisten henkilökohtaiseen elämään, joilla on tietysti myös näkyviä poliittisia seurauksia. Voidaankin sanoa, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi tai pitäisi olla oikeus. Sen sijaan oikeus seurustelu- ja sukupuolielämään on ihmisten itsemääräämisoikeuteen liittyvä ihmisoikeus, jota ei tulisi rajoittaa vaan puolustaa yhteiskunnan interventioilla.

Entä miten pitäisi suhtautua työnantajien vaatimukseen saada tietää palkollistensa seksuaalinen suuntautuminen? Muutamista ihmisistä homous loistaa kulman takaa, ja joillakin on niin paljon glitteriä, että naakka saattaa napata heidät matkalla kotiin. Mutta yleensä ihmisiä ei pitäisi vaatia tekemään tiliä sellaisista asioista, jotka eivät muutoin näkyisi röntgenissäkään. Seksuaalivähemmistöt ovat itse esiintyneet avoimina vähentääkseen syrjintää, jolloin taustalla on ollut toive luottamuksen lisäämisestä. Ne puolestaan, jotka ovat vaatineet seksuaalisen suuntautumisen tilittämistä työnantajalle, ovat tivanneet asiaa voidakseen harjoittaa syrjintää. Miksipä kyseistä asiaa muuten tiedusteltaisiin?

Seksuaalisen suuntautumisen selvittäminen työnhaussa olisi selvästi vastoin kansainvälisiä syrjinnän kieltäviä sopimuksia. Monia avoimesti eläviä homoja ja lesboja piilosyrjitään jo nyt, mutta kaapista pakottaminen avaisi tien avoimeen diskriminaatioon. Ihmisen pitää voida kertoa asioistaan joutumatta pelkäämään suoria tai epäsuoria rangaistuksia. Mutta ketään ei pidä painostaa selvittämään suuntautumistaan, ellei ihminen itse niin halua.