Roomassakin havahduttiin EU:n perikatoon

Neuvostoliittoa ei voitu ”pelastaa”, sillä yksipuoluejärjestelmässä ei ollut oikeaa demokratiaa. EU:ssa demokratia vielä on, vaikka EU-eliitti rajoittaakin sitä ylikansallisella vallankäytöllä ja puuttumalla jäsenmaiden hallitusratkaisuihin. Boikoteilla EU ahdisteli jo Itävaltaa Jörg Haiderin puolueen noustua hallitukseen 2008. Tuosta pitäen federalistit ovat uhanneet unionin jäsenmaita ja muiden muassa Sveitsiä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa kansanäänestyksellä 2014.

Ei tullut EU:sta uutta Rooman valtakuntaa, ja myös sen tulevaisuus näyttää jäävän lyhyeksi. Kun Italian viime sunnuntainen parlamenttivaalitulos toi suuren voiton kansallismieliselle oikeistokoalitolle, signaali EU:n suuntaan oli sama kuin Itävallan viime vaaleissa.

Pohjoisen asioita ajavasta ryhmittymästä valtakunnan tason EU-kriittiseksi puolueeksi noussut Liiga sai edustajainhuoneeseen 17 prosentin kannatuksen, Silvio Berlusconin johtama Forza Italia 14 prosentin edustuksen ja korruption vastainen keskusta-vasemmistolainen Viiden tähden liike 33 prosentin tuen. Italiassa perinteisesti vahvat kommunistit saivat ainoastaan 0,32 prosentin kannatuksen, ja vasemmistososialistinen sosiaalidemokraattinen puolue romahti odotetusti 19 prosenttiin.

Hallitusneuvotteluista ei välttämättä tule lehdistön kuvailemalla ja toivomalla tavalla ”vaikeat”, sillä oikeistokoalitiolla ja Viiden tähden liikkeellä on paljon yhteisiä etuja ajettavinaan. Liiga-puolueen Matteo Salvini on luvannut poistaa Italian romanileirit ja karkottaa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita, kun taas Viiden tähden liike on tarttumassa talousrikollisuuteen ja korruptioon, joka Italiassa muodostaa keskeisen esteen talouskasvulle ja finanssipolitiikalle. Nämä kaikki ovat tärkeitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi vasemmisto ei ole halunnut tehdä mitään.

Suomalainen valtamedia koetti haudata Italian vaalituloksen kotimaisen Kansalaispuolueen sotkuihin, ja Yleisradio kiirehti esittämään Ulkolinjan dokumentin Köyhä Eurooppa, jossa syitä Italian 11 prosentin työttömyysasteeseen ja Sisilian 57 prosentin nuorisotyöttömyyteen kaiveltiin kaikesta muusta paitsi maahanmuutosta, joka syö maan sosiaaliresurssit ja heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta. Paikkaansa tässä dokumentissa piti yleishavainto: Euroopan väestöstä neljännes elää köyhyydessä. Siitä ei tehdä kuitenkaan oikeaa johtopäätöstä. Tilannearvio Euroopasta ”rikkaana maanosana” on perin juurin väärä, eikä eurooppalaisilla ole mitään syytä ruokkia vierasperäisiä kansakuntia omaksi velaksi.

Etelä-Eurooppaan tulvinut haittamaahanmuutto on pilannut paikallisia oloja niin, että se on synnyttänyt Eurooppaan myös sisäisen siirtolaisuuden ongelman. Italian, Portugalin ja Kreikan tapaisista maista lähtee kantaväestö, joka siirtyy Schengenin sopimusta hyväkseen käyttäen pohjoisempana odottavien lihapatojen ääreen. Työkykyisen väestön kato synkistää tilannetta etelässä ja pahentaa kilpailua työpaikoista pohjoisessa.

Italian puolesta on turha itkeä ja Suomen puolesta iloita. Vaikka Italia onkin Suomea syvemmällä julkistalouden veloissa, sen taloudellinen suoriutumiskyky on teollisen rakenteen ansiosta parempi. Ajatelkaa, mitä kaikkea valmistetaan Italiassa, ja paljonko turistit kantavat sinne killinkejään!

Sitä mukaa kun rationaalinen politiikanteko alkaa voittaa tunneperäisen EU-fiilistelyn Euroopan kansallisvaltioissa, valheellinen valtamedia yrittää lavastaa kansanvallan ilmaukset ”populismiksi”. Näyttöä antoi Ylen Ulkolinjan ohjelma Oikea Eurooppa, jossa murehdittiin, ”jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa”. Todellisuudessa Itävallan, Italian, Unkarin ja muiden Visegrád-maiden vaalitulokset eivät ole mitään populismia vaan kansanvaltaa. Siitä, mitä populismi on, voitte lukea tästä.

Populismin käsitteestä on tehty lyömäase öykkärimäisen liittovaltiopolitiikan, vihervasemmistolaisen politiikanteon ja valhemedian piirissä. Käsitettä käytetään pyrkimyksenä eristää liittovaltiopolitiikan vastaiset äänenpainot politiikan ulkopuolelle EU:ssa. Laittoman maahanmuuton lopettamisesta ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvasta väestöpolitiikasta puhutaan vasemmistolaisessa Yleisradiossa jonakin erikoisena ”muukalaisvihana”, vaikka ihmisoikeuksien verukkeilla rajojen yli tapahtuva pellehyppely ei ole koskaan ollut minkään kansakunnan subjektiivinen oikeus. Se ei voi luonnollistikaan jatkua pitkään ilman, että maahanpyrkijät joutuvat aikaa myöten katselemaan kiväärinpiippuihin.

Kansallismielisiä vaalituloksia on pidetty katastrofaalisina EU:lle, mutta tosiasiassa ne voivat olla valtioliitolle taivaan lahja ja pelastus. Kun federalisteilta ei näytä löytyvän järkeä kääntyä pois liittovaltioon johtavalta tieltä, on kansanvaltaisen prosessin mukaista, että EU palautetaan takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi kansallisten vaalitulosten avulla.

HS uutisoi pakolaispolitiikan parannukset manikealaisesti

Helsingin Sanomat julkaisi viime vuoden lopuksi raportin, jonka mukaan ”Välimeren yli Italiaan tulleiden siirtolaisten määrä väheni kolmanneksella vuonna 2017”. Kirjoituksessa todetaan, että Välimerellä kuolleiden kehitysmaalaisten määrä aleni vuonna 2016 menehtyneistä 4 581 ihmisestä 2 833:een vuonna 2017. Kiitokset parin tuhannen ihmisen pelastumisesta kuuluvat Italialle ja Libyalle, jotka pääsivät sopuun ihmissalakuljetuksen torjunnasta.

Lehti teki kuitenkin virheen paheksuessaan sopimusta siitä, että siirtolaiset jäävät jumiin Libyaan eivätkä pääse Eurooppaan. Asiaa näin arvoidessaan Helsingin Sanomat kirjoittautui ihmisoikeusjärjestöinä esiintyvien organisaatioiden taakse. Nähdäkseni merellä hukkuminen ei ole ihmisoikeus.

Libyan rannikkovartiosto on tehnyt aivan oikein estäessään meritaksitoiminnan. Ennen rajoitustoimia Välimerellä kuoli noin 300 ihmistä kuukaudessa. Kun rajavalvonta otettiin käyttöön myös lähtömaiden puolella, Välimerellä ei menehtynyt Kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n mukaan yhtään ihmistä laittoman siirtolaisuuden vuoksi ensimmäisiin kolmeen viikkoon.

Asian ydin on, että kannustaessaan laittomaan siirtolaisuuteen ja ihmissalakuljetukseen ihmisoikeusjärjestöt aiheuttavat pakolaisten kuolemia ja polkevat siten ihmisoikeuksia. On parempi, että kehitysmaalaiset jatkavat elämäänsä kurjissa oloissa, kuin että he antautuvat hengenvaaraan paremman elintason toivossa. Pakolaisleirien perustamista lähtömaihin tukee Oxfordin yliopiston professorin Paul Collierin analyysi, jonka mukaan pakolaisten auttaminen heidän kotimaissaan on 135 kertaa tehokkaampaa kuin Eurooppaan tuominen.

Tässä mielessä Helsingin Sanomien paheksunta ihmisvirtojen loppumisesta on täysin perusteetonta. Koska uutisen lähteeksi mainitaan ”HS-Reuters”, on vaikea arvioida, kuka kirjoittaja on näiden näkemysten takana tai mihin mielipiteet perustuvat. Järkeä salakuljetusten puolustelussa ei ole siksikään, että kehitysmaalaisten muuttoliike vaarantaa myös Euroopan sosiaaliset olot ja mullistaa väestörakenteet sekä aiheuttaa poliittista eripuraa. EU:n ulkorajan valvonta on tärkeää, sillä näin Euroopan etninen muutosprosessi hidastuu.

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Selityksiä eurooppalaisen fasismin esiinnousuun on perinteisesti etsitty kolmelta suunnalta. Yhtäällä (1) ovat historialliset, taloudelliset ja sosiodynaamiset selitykset, joiden mukaisesti fasismin ja siihen liittyvän kansallismielisyyden noususta on syytelty Versailles’n häpeärauhaa, idästä lähestyvää kommunismia ja lännestä uhkaavaa pinnallisuutta. Fasismin ilmiö on nähty niiden vastareaktiona.

Toinen (2) tapa suhtautua asioihin on hyödyntänyt psykoanalyysia, jälkimarxilaista yhteiskuntatiedettä ja valistuksen arvostelua. Frankfurtin koulukunnan filosofit, joihin kuuluivat muiden muassa Theodor W. Adorno, Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Erich Fromm, tulkitsivat fasismin nousua länsimaisen ihmisen vapauskriisiksi ja katsoivat, että uskonnon kahleista vapautuneet ihmiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita sopeutumaan uuteen olotilaansa, ja sen vuoksi he alistuivat helposti ja mielellään maallisten auktoriteettien johdettaviksi. Frankfurtin koulun filosofien mukaan järjen käyttö välineellistyi teollisessa kulttuurissa, jolloin myös rationalismi kieroutui sotateknologian välineeksi.

Kolmas (3) tapa asennoitua fasismin ongelmaan on ollut aatehistoriallinen ja estetiikan merkitystä pohtiva. Fasismi on nähty politiikan estetisointina. Tässä segmentissä selitysvoimaisista tutkimuksista on vallinnut suoranainen pula, joka johtunee ainakin osittain siitä, että aiheesta kirjoittaminen vaatii koko kulttuurimme syvällistä tuntemista.


Laaja ja oppinut analyysi eurooppalaisesta fasismista

Kirjallisuuden emeritusprofessori Tarmo Kunnaksen teos Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana (Atena 2013) täyttää kyseistä tyhjiötä erinomaisen asiantuntevasti. Kunnas tunnetaan muun muassa Nietzsche-tutkijana, ja hän on käsitellyt fasismin kysymyksiä jo vuonna 1972 julkaistussa väitöskirjassaan sekä viime vuosina myös kahdessa norjalaista Nobel-kirjailijaa, Knut Hamsunia, tarkastelevassa teoksessaan.

Nyt käsillä olevassa kirjassa Kunnas liikkuu taiteilijoiden, kirjailijoiden, tieteilijöiden, filosofien ja muiden intellektuellien maailmassa pyrkien etsimään selitystä siihen, miksi eurooppalainen älymystö hurahti fasismin kannattajaksi. Kuinka kulttuurielämän virtaukset ja politiikka saivat tukea toisiltaan, ja mikä rooli lukeneistolla sekä sen edustamalla rationalismilla ja irrationalismilla oli fasismin ilmiön luomisessa ja pönkittämisessä?

Kunnas on käsitellyt kaikkiaan seitsemänkymmenen ja yhteensä viittätoista eri kansallisuutta edustavan eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin, mikä luonnollisesti merkitsee, että aiheesta on ollut vaikea hahmottaa yhtenäistä kokonaisuutta. Tämä haasteellisuus näkyy lopulta, paitsi teoksen laajuudessa, myös sen rakenteessa, jossa on jonkin verran siirtyilyä edestakaisin. Toiston vaikutelma johtuu osittain siitä, että kronologisen tarkastelun sijasta kirjoittaja on jäsennellyt teoksen temaattisesti eri otsikoiden alle ja tarkastelee sitten kymmenien eri ajattelijoiden kantoja kulloinkin puheena olevaan erityiskysymykseen.

Kirjoittajan puolustukseksi voi sanoa hänen lähestyneen aihettaan – ei syyttävästi, tuomitsevasti, moralisoivasti eikä jälkiviisaasti, kuten monet muut – vaan tasapuolisesti ja kohtuullisesti, ilman fasismille itselleen ominaista kiihkoilua ja ennakkoluuloisuutta. Kunnas toteaakin heti aluksi, että asioiden ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Metodologisesti hän on halunnut noudattaa fenomenologista epookkia eli mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä. Siihen liittyen hän on edennyt yksittäistapauksista yleiseen tulkintaan (vaikka muutoin fenomenologiaan onkin liittynyt myös vahva olemusajattelu, jossa edetään yleisistä väittämistä yksittäistapauksiin). Induktiivisen otteen tekee välttämättömäksi se, että eurooppalainen älymystö koostuu luonnollisesti hyvin kirjavasta joukosta kulttuurialan persoonia, ja kontekstit ja tapaukset ovat yksilöllisiä.

Laajan tutkimuksensa motiiviksi Kunnas mainitsee sen, että vallantahto, manipulaatio ja usko poliittisiin auktoriteetteihin ei väijy vain fasistista vaan kaikkea poliittista toimintaa. Aikana, jolloin Euroopassa ja lähialueilla, esimerkiksi Venäjällä, nostavat jälleen päätään – eivät vain kansallista etua ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta puolustavat puolueet – vaan myös väkivaltaiset nationalistiset liikkeet, sopii odottaa, että Kunnaksen teoksella olisi jotain uuttakin annettavaa. Ja onhan sillä.


Fasismin määrittely, ilmiö ja olemus

Sen vaikean kysymyksen, mitä fasismi on ja miten se eroaa kansallissosialismista ja nationalismista, Kunnas on ratkaissut (tai kiertänyt) toteamalla olevansa tietoinen määrittelyn vaikeudesta ja antautumalla puhumaan sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista saman fasismi-tittelin alla. Hän on määritellyt fasismin ja natsismin niiden yhteisten nimittäjien kautta. Kumpaakin leimasi demokratian ja liberalismin vastaisuus, huoli kriisiin ajautuneen maan omasta kohtalosta, epäluulo bolshevismia kohtaan, kansallismielisyys, pyrkimys yksipuoluejärjestelmään sekä ajatus korporatismista, joka korvaa ammattiliitot.

Molempiin on sisältynyt myös rotuoppi, biologismi, naturalismi sekä ajatus elämästä kamppailuna. Fasismin alkutekijöinä voisi pitää lisäksi utilitarismia eli hyötyajattelua ja erilaisia seksuaalipoliittisia lajinsäilytysideologioita. Monet Frankfurtin koulukunnan filosofit olisivat varmasti valmiit täydentämään listaa vielä järkeisuskolla, välinerationalismilla ja mystisellä irrationalismilla sekä kristillisellä puhdasoppisuudella.

Fasismin nimen käyttäminen sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista on luonteva ratkaisu siksi, että ne molemmat sisälsivät juuri sellaista kiihkomielisyyttä, joka oli epäilemättä hyvin fasinoivaa. Itse käsitehän tulee latinan sanasta ”fasces”. Se tarkoittaa vitsakimppua, jota liktorit kantoivat Rooman valtakunnassa hallitsijan tai korkean virkamiehen edellä. Tämän rangaistusvaltaa symboloivan tunnuksen merkkinä pidettiin usein myös kirveenterää, johon liittyvä iskuvoimaisuus saattoi olla Italian fasistien mielessä heidän omaksuessaan sen embleemikseen vuonna 1919.

Kunnaksen mukaan merkittävimpänä erona italialaisen ja saksalaisen fasismin välillä oli se, että saksalainen biologinen rasisismi jäi miltei kokonaan pois Italian fasismista. Tämä pitääkin paikkaansa ja on ymmärrettävissä siinä valossa, ettei Italiassa vallinnut sentapaista antisemitismiä eikä arjalaisen rotupuhtauden ideologiaa, joka olisi tehnyt rotuopillisten vastakohta-asetelmien rakentamisen mahdolliseksi. Jopa Ranskassa, Venäjällä ja eräissä Balkanin maissa antisemitismi on ollut yleisempää kuin Italiassa.


Kirjailijat salonkikelpoisina natseina?

Kunnaksen aatehistoriallisen työn haasteena on ollut fasismin antiklimatisaatio, jonka mukaisesti uusi aate tulee osaksi uutta kulttuuria ja palvelee sitä uusilla ehdoilla. Kunnas toteaa oman asemansa suomalaisena tukevan hänen tutkimustehtäväänsä ja pyrkimystään puolueettomuuteen. Toisaalta hän on nähnyt ilmiön myös läheltä käsitellessään suomalaisen älymystön osuutta fasismin vaalimisessa. Suomalaisten asema ei tietenkään ole ollut viaton, ja sitä on jälkikäteen selitetty pois historioitsijoiden helmasyntiin eli presentisimiin syyllistyen. Kuten Kunnas asian ilmaisee, menneisyyttä on tällöin tulkittu nykyajan teatterikiikarin läpi.

Kunnaksen teoksessa ei ole selittelyn pyrkimystä, vaan se tuo esille kipeitä ongelmakohtia. IKL:n, AKS:n ja Lapuan liikkeen toiminnan lisäksi Kunnas muistaa englantilaisen PEN-klubin vastavedoksi perustetun Euroopan kirjailijaliiton (Europäische Schriftsteller-Vereinigung, ESV) ja suomalaisten osuuden siinä. On syytä muistaa, että suhde saksalaisuuteen oli jokseenkin luonnollista, sillä englantilaisen kielialueen kulttuurilla oli hyvin vähän vaikutusta maamme älylliseen elämään ennen toisen maailmansodan jälkeistä nollapistettä, jolloin napanuora saksalaiseen filosofiaan ja kulttuurielämään katkaistiin. Saksalaissuuntaus oli elimellinen osa suomalaista kulttuuri-ilmastoa ennen sen kyseenalaistumista, kieroutumista ja romuttumista Hitlerin 12 vuotta kestäneen, historiallisesti melko lyhyen, valtakauden aikana.

Natsi-Saksan perustaman ja vuodesta 1941 vuoteen 1945 toimineen kirjailijaliiton Suomen osastoon kuului kaikkiaan 40 kirjailijaa ja runoilijaa, joista 15 oli ruotsinkielisiä, joukossa sellaiset kirjailijat kuin Mika Waltari, V. A. Koskenniemi, Tatu Vaaskivi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Bertel Gripenberg, Hjalmar Dahl, Harald Hornborg, Lorenz von Numers, Jarl Gallén, J. C. Fabritius, E. R. Gummerus, Ulla Biaudet, Joel Rundt, Ture Janson, Göran Stenius, Olof Enckell ja Jarl Hemmer.

Suomalaisten lapojen nostoa Hitlerin kirjallisuusseuralle on myöhemmin pidetty kirjallisuutemme häpeätahrana samaan tapaan kuin Knut Hamsunin antautumista Kolmannen valtakunnan vieraaksi. Suomalaisista varsinkin Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan osallistuminen saksalaisten kattamaan pöytään sekä heidän Helsingin Laaksolassa saksalaisille osoittamansa vieraanvaraisuus ovat olleet ankaran arvostelun kohteina, mukaanlukien näihin kirjallisiin salonkeihin sisältyneet henkisen kulttuurin ruokamessut. Osan suomalaisten kritiikittömyydestä voi varmasti panna humanisteille tyypillisen hyväuskoisuuden ja sinisilmäisyyden piikkiin, mutta asioita voi ymmärtää myös, kuten Kunnas, Suomessa historiallisesti vallinneen vahvan saksalaissuuntauksen ja saksalaismielisyyden kannalta.

Omasta vaatimattomasta mielestäni kirjailijoiden identifioituminen saksalaissuuntaukseen on yhtä ymmärrettävää kuin syytökset sen johdosta ovat kummallisia. Voisi nimittäin ajatella, että Neuvostoliiton ja sen kanssa liitossa olleiden maiden myötäileminen olisi tarkoittanut menoa vihollisen puolelle ja tuottanut epäilyn eräänlaisesta henkisestä maanpetturuudesta. Onkin outoa, miten helposti Hella Wuolijoen tapaiset itään päin kallistuneet kirjailijat ovat saaneet omat syntinsä anteeksi, vaikka he puolestaan osoittivat hospitaliteettia niin sanotuille kotiryssille, eivätkä sosialismin nimissä tehdyt rikokset ole sen vähäisemmät kuin kansallissosialisminkaan.

Sen enempää Kunnas kuin samoja kysymyksiä käsitelleet Markku Jokisipilä ja Janne Könönenkään eivät kaikesta oppineisuudestaan huolimatta ole löytäneet vastausta kysymykseen, miten maamme kulttuuri- ja sotilassuhteita olisi toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa voinut paremminkaan hoitaa. Virheitä etsittäessä ja arvioitaessa olisi myös muistettava, että fasismille tyypilliset piirteet eivät ole olleet tyypillisiä vain fasismille vaan useille muillekin joukkoliikkeille, kuten kommunismille ja sosialismille. NSDAP – Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue – sai suuren osan ihanteistaan sosiaalidemokraateilta, ja myös Mussolini oli alun perin sosiaalidemokraatti. Kansallissosialistit ja Italian fasistit tekivät sosialismista kansallismielistä, kun taas vasemmistolainen työväenliike oli pyrkinyt olemaan kansainvälistä: siinä natsismin ja internatsismin ero.


Monesta pahasta pienin

Kunnaksen mukaan Suomen ja Saksan välillä oli vanhastaan suopea yhteenkuuluvuus, joka perustuu luterilaiseen historiaan ja siihen, että Saksa lähetti jo kansalaissodan aikana Suomeen jääkäreitä auttamaan irtautumista Neuvosto-Venäjästä. Kenties tuo henkinen sidos on ollut voimassa jo Hansaliiton ajoista asti.

Kirjailijoilta ei ole myöskään vaatinut erityistä osaamista tulla siihen johtopäätökseen, että Saksan voitto sodassa olisi Suomelle edullisempi vaihtoehto kuin Neuvostoliiton, joten saksalaismielisyys on voitu nähdä sotilaalliselle ajopuuteorialle ominaisesti tietynlaisena pakkona tai ainakin parempana kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Koettuaan saksalaismyönteisyyden välttämättömäksi monet panivat sen varaan myös paljon toivoa ja esiintyivät innokkaasti Saksan sekä Saksassa vallalla olleiden suuntausten puolesta.

Kunnas korostaa, ettei suomalaisten kirjailijoiden myötämielisyyteen saksalaista fasismia kohtaan liittynyt rotusyrjintää eikä antisemitismiä. Hän toteaa, ettei myöskään Suomen äärioikeistolaisissa liikkeissä esiintynyt esimerkiksi Espanjan falangismille ominaista aristokraattista ulottuvuutta.

Tämän hierarkkisen piirteen poissaoloa voidaan selittää kansalaissodan arpiin liittyvällä kansallisella historiallamme ja talvisodan hengellä. Toiseksi, suomalaiset eivät olisi voineet kovin luontevasti kirjoittautua arjalaisuuden taakse, sillä heitä (meitä) ei pidetty arjalaiseen rotuun kuuluvina. Tilalle suomalaiset kehittivätkin ajatuksen suomalais-ugrilaisesta kansasta, joka toimii etuvartiona idän kansoille ja joka osallistuisi pyhään tehtävään elintilan valtaamiseksi idästä.

Myös suomalaisten omassa keskuudessa esiintyi tiettyä roturasismia, jota loivat ja ylläpitivät muiden muassa professori Axel Olof Freudenthalin näkemykset suomalaisista mongooleina, joita ruotsalaisen rodun pitää hallita ja joita ei pidä päästää korkeamman opetuksen piiriin. Suomalaisten identifikaation rotuajatteluun teki mahdottomaksi yksinkertaisesti se, että Saksassa ja Ruotsissa halveksuttiin suomalaisia pitäen heitä epäarjalaisina, mikä teki joistakin suomalaisista, paitsi fasismin suosijoita, myös kaksinkertaisia uhreja.


Filosofit, nuo hyödylliset hölmöt?

Kunnas kirjoittaa suomalaisten osallistumisesta natsi-Saksan myötäilyyn otsikolla ”Hyödylliset pohjoismaiset idiootit”. Ketään säästämättömästi ja kuvia kumartamattomasti hän nostaa esiin muiden muassa akateemikko Georg Henrik von Wrightin tietyt edesottamukset. Von Wrightiähän on palvottu sekä Suomessa että Ruotsissa kuin paikallista kuningasta, ja sikäli pyhäinkuvien kyseenalaistaminen onkin paikallaan.

Kunnaksen mukaan von Wright kirjoitti Saksassa vuonna 1943 ilmestyneessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg, että sotaan liittymisen päivänä Neuvostoliitoa vastaan ”käy vapauttava henkäys koko maan lävitse” ja että ”Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta” alkoi lopullinen tilinteko bolshevismin kanssa. Sen sijaan omaelämäkerrassaan nimeltä Elämäni niin kuin sen muistan, von Wright muistaa, että hän olisi suuntautunut Englantiin jo vuonna 1938 Hitlerin vallattua Itävallan.

Von Wrightin logiikkaa voidaan ymmärtää, vaikka hänen varovasti nimetyissä muistelmissaan olisikin selittelyn makua. Kunnaksen mukaan von Wright ehkä arvioi, että Hitlerin vallattua Neuvostoliiton sodan lopputulos saattaisi paremmin palvella Suomen turvallisuutta Euroopan itärajalla. Mikäli Englanti voittaisi, voittaja olisi kovin kaukana Suomesta ja vielä sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa. Kunnas on päätynyt näkemykseen, etteivät von Wrightin päätelmät olleet tälläkään kerralla tunteenomaisia.

Kunnaksen esille tuoma aineisto ei merkitse, että hän pitäisi aikansa tärkeimpiä suomalaisia filosofeja idiootteina, ja Eino Kailasta puhuessaan hän suoranaisesti alleviivaakin, ettei Kaila ollut suinkaan mikään idiootti. Rolf Nevanlinnan saksalaismyönteisyyttä arvosteltaessa Kunnas muistuttaa, että hän oli äitinsä puolelta saksalainen. Suomalaiset filosofit myötäilivät saksalaista virtausta saksalaisen kielialueen filosofian suuren merkityksen ja perinteen vuoksi, ja he liittyvät siihen samaan kokonaisilmiöön, jonka vuoksi Snellman koki jälleen arvonnousua ja Hegel nautti inflaatiotarkistuksesta toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa.


Heideggerin suhteesta fasismiin

Lähes 700-sivuisessa Fasismin lumous -teoksessa – joka huolellisen dokumentointinsa ja 1700 viitteensä kera olisi selvästi Tieto-Finlandia-ainesta – näkyy Kunnaksen useiden vuosikymmenien työ. Huolellisesta aiheeseen perehtymisestä kertoo se, että Martin Heideggerin aseman pohtimista varten hän on käynyt henkilökohtaisia keskusteluja Heideggerin koottujen teosten toimittajan, Freiburgin yliopiston emeritusprofessori Friedrich Wilhelm von Herrmannin, ja filosofin vanhemman pojan, Jörg Heideggerin, kanssa.

Filosofisesti antoisinta Kunnaksen teoksessa ovatkin juuri ne osiot, joissa hän käsittelee Heideggeria ja hänen osuuttaan eurooppalaisen fasismin aatehistoriallisessa sikermässä. Parasta Kunnaksen teoksessa on maltti ja asiantuntevuus, jolla hän aihettaan lähestyy, ja siksi hänen kirjoituksensa ovat täysin toista maata kuin esimerkiksi Victor Faríasin vuonna 1987 ilmestynyt syytöskirja Heidegger y el nazismo (engl. Heidegger and nazism, ransk. Heidegger et le nazisme), jossa Heidegger leimattiin muitta mutkitta aktiiviseksi natsiksi.

Chileläinen, Heideggerin opiskelijana 1960-luvulla toiminut Faríashan väitti, että Heidegger pysyi kansallissosialistina sodan katkeraan loppuun asti, ja käytti todisteena sitä lähinnä aihetodisteeksi kelpaavaa seikaa, että filosofi maksoi puolueen jäsenmaksun aina vuoteen 1945. Tunnettu Heidegger-tutkija, professori Otto Pöggeler puolestaan on katsonut, että jo vuonna 1934 pidetty Herakleitos-luento palautti Heideggerin riippumattomalle linjalle ja että viimeistään luento Einführung in die Metaphysik vuonna 1935 sijoitti kansallissosialismin bolshevismin rinnalle osaksi niitä liikkeitä, jotka alensivat hengen vain pelkäksi rodun, luokan tai yhteiskunnallisen tosiasian instrumentiksi (Kunnas 2013, s. 78).

Kunnas katsookin, että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojautunut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan sekä jonkin verran mytologiaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani.

Heidegger oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen vappuna 1933, eli samana päivänä kuin oikeusfilosofi Carl Schmitt. Pian tämän jälkeen Heidegger suostuteltiin yliopistonsa rehtorinvaaliin ja tuli valituksi tehtävään, josta hän erosi noin vuoden kuluttua. Totta on, että Freiburgin yliopistossa monet joutuivat kärsimään natsien sensuurilakien ja juutalaisten erottamisen vuoksi. Tunnetuin heistä oli varmaankin eläkkeellä ollut Heideggerin opettaja Edmund Husserl, jolta eräässä vaiheessa kiellettiin yliopiston kirjaston käyttö. Tämä ei tosin tapahtunut Heideggerin vaikutuksesta.

Heideggerin Sein und Zeitin (1927) viidennestä painoksesta (1941) pois pyyhitty omistus Husserlille on myös palautettu sodan jälkeen kirjoittajan toimesta paikoilleen. Poistoa on pidetty merkkinä natsihallinnosta käyneestä käskystä ja palautusta filosofin jatkuvasta kunnioituksen osoituksesta opettajalleen. Tällainen defensiivisyys herättää toisaalta kysymyksen, pitäisikö oppilaiden yleensä olla samaa mieltä opettajiensa kanssa, kun välirikot on nähty klassisina pyrkimyksinä astua pois isien varjosta.

Heidegger näyttää joka tapauksessa päätyneen näkemyksiinsä itse eikä painostuksen tai myötäilyn tuloksena, mihin liittyvän omaehtoisuuden voi nähdä nostavan hänen ajattelunsa arvoa. Kunnas toteaa, että vielä vuosien 1933 ja 1934 seminaarissa Heidegger ajatteli, että olevainen (das Seiende) vastaa kansaa aivan niin kuin oleminen (das Sein) vastaa valtiota. Sen sijaan toisen maailmansodan alkuun mennessä käänne oli jo tapahtunut. Kun Heidegger ankarasti kritisoi vuonna 1938 esitelmässään Die Zeit des Weltbildes (suom. Maailmankuvan aika) maailmankuvan käsitettä, se suuntautui myös epäsuorasti kansallissosialismin maailmankuvaa vastaan. Kunnaksen mukaan Heidegger antaa ymmärtää, että kansallissosialismi palvoo olemisen unohduksessaan maailmankuvaa eikä vallanjanossaan ymmärrä todellisuutta ja olemista, joita ei voida määritellä subjektin luomilla subjektiivisilla käsitteillä ja arvoilla (Kunnas 2013, s. 131).

Heideggerin käsityksessä olemisesta kreikkalaisessa poliksessa (eli kaupunkivaltiossa) käy ilmi, että hänen ihanneyhteiskuntansa on osa kiinteää olemista, ei poliittinen suure. Heideggerin tässä yhteydessä tekemä viittaus historiaan (Geschichte) tarkoittaa sitä historiaa, joka olemisessa tapahtuu, eikä historiaa (Historie), jonka akateeminen historiankirjoitus tavoittaa juonellistaen menneisyyden tapahtumat yksinkertaistetuilla kausaliteeteilla ja valikoiduilla lähdeaineistoilla (Kunnas 2013, s. 134).


Esteetikot peltotiellä

”Tapahtumisen taiteen” tärkeyttä olemisen ymmärtämisessä Heidegger valaisi käsitteellä das Nichts (”ei-mitään”). Sitä, mitä kyseinen käsite edustaa, ei voida tajuta logiikan tai käsitteiden avulla, mutta sen voi ymmärtää esimerkiksi Knut Hamsunin romaanitaiteen avulla. Heidegger siteerasikin Hamsunin August-trilogiaa kuvatakseen ihmisen juurettomuutta, mutta niin, että hänen olemassaolossaan ei ole kuitenkaan menetetty yhteyttä epätavalliseen.

Kunnaksen mukaan käsite das Nichts jää Heideggerille tieteellisesti selittämättömäksi, ja vain taide, joka puhuu selittämättömistä ja kaikista ilmiöistä kuin ne olisivat ensimmäistä kertaa käsillä, kykenee sen tekemään (Kunnas 2013, s. 157). Heidegger antoi ymmärtää, että taiteessa on vahva tiedostava ja ymmärtävä komponentti, jonka romanttinen taiteilijakuva ja elämysestetiikka ovat tunteellisuudessaan työntäneet perusteettomasti sivuun, ja taiteen, kuten kaiken totuuden, olemus on salaisuus. Niinpä se on kamppailtava esille maailmassa, joka rakentuu Herakleitoksen, Nietzschen ja Hegelin mallin mukaan jatkuvista ristiriidoista ja eripurasta.

Joku Adornon tapainen filosofi voisi vastata Heideggerille ja ehkä myös Kunnakselle, että juuri tämäntapainen ajattelu on politiikan estetisointia ja mystifiointia: poliittisen vallan pukemista taiteen ja irrationalismin kaapuun. Toisaalta pitäisi välttää myös fasismin demonisointia ja huomata siihen liittyvä laskelmallisuus, joka oli Heideggerin arvostelun kohteena hänen kritisoidessaan teknologiseen järkeisuskoon liittyvää periaatetta. Siitä hän käytti nimitystä das rechnende Denken, laskeva ajattelu.

Osan sota-ajasta kotiarestissa viettänyt Heidegger joutui valitsemaan luentojensa aiheet poliittisesti soveliaasta henkilögalleriasta, johon kuuluivat muiden muassa Hamsun ja Hölderlin. Ei voidakaan välttyä ajattelemasta, kuinka syvällä sensuurin suossa sekä hän että monet kirjailijat joutuivat tuohon aikaan tarpomaan. Osa heistä oli varmasti myös aidosti peltotiellä sikäli, että valheellisuuden, propagandan ja idealismin ilmapiirissä moni asia kääntyi aivan muuhun suuntaan kuin ajattelijat itse tarkoittivat, useimmiten harhapoluille. Luotettavan tiedon onkiminen ajattelijoiden tarkoituksista on siksi aina hyvin vaikeaa.

Kirjallisuuden ja filosofian lisäksi myös elokuvataide on viime vuosina lähestynyt fasismin ajan kärsimyksiä uusin silmin ja pystynyt näkemään fasismin suosijoina nähdyt henkilöt myös uhreina. Minulle tulee elävästi mieleen Jan Troellin vuonna 1996 ohjaaman elokuvan kohtaus, jossa Knut Hamsunia esittävä Max von Sydow huudahtaa pettyneenä Hitlerille ollessaan hänen vieraanaan Berghofissa: ”Er vilja är förfalskad! [Tahtonne on vääristynyt!]”


Romantikkojen taistelu pinnallisuutta vastaan

Heideggerin filosofia oli poliittisesti arvioiden keskustavasemmistolaista, ja siihen liittyi maalaisen, juurevan, olemisen ihannointia. Biologismi ja roturasismi olivat sille vieraita, ja myös Nietzschen naturalismista Heideggerille välittyi lähinnä sen bios, joka viittaa elämään ja vitaalisuuteen.

Kunnaksen mukaan katolinen Heidegger piti jo nuoresta asti virheellisenä Nietzschen väitettä, että totuus on eräänlainen erehdyksen laji. Sen sijaan Heidegger katsoi, että henkevä epäily totuuden objektiivisuudesta oli itsessään vaarassa muuttua valhefilosofiaksi. Etsiessään kätkettyä totuutta, kreikkalaisten aletheiaa, hän suhtautui varauksellisesti myös amerikkalaiseen pragmatismiin.

Kunnas näkee, että Heideggerin antipositivismi oli saksalaisen rationalismin kritiikin täydennys, ja positivismin hän arvotti negatiivisesti, sillä se otti totuuden lähteeksi aistihavainnon, joka ei koskaan voi olla objektiivinen. Objektiivinen tieto ei voi Heideggerin mukaan syntyä koeputkessa, eikä kielikään ole kulkuväline, jollaiseksi analyyttinen kielifilosofia on mieltänyt kielen aseman tavoitellessaan kaikille yhteistä tapaa puhua todellisuudesta. Heidegger kysyi aina Immanuel Kantin tapaan, millä edellytyksillä tai ehdoilla jokin tieto on objektiivista, ja niin hän kritisoi luonnontieteen mallin mukaista tiedon tavoittelua humanistisissa tieteissä. Positivismi ei ole kiinnostunut kaikesta siitä, mikä on olemassa havaintojen lisäksi, ja siksi se on tietämättömyyttä tosiasiasta, ettei täsmällisyys aina lankea yhteen totuuden kanssa (Kunnas 2013, s. 171).

Tämä tieteenfilosofinen arvostelu on ajankohtaista yhä edelleen, aikana, jolloin monet nykyaikaisina pidetyt tutkimuksen lajit, kuten aivotutkimus ja geeniteknologia, toistavat 1930-luvulla luotua positivistista ja teknistä ihmiskuvaa. Omasta mielestäni Nietzschen, Schopenhauerin ja Heideggerin tapaiset kulttuuripessimistit ovat olleet syvällisempiä ja päässeet lähemmäksi olevaisen totuutta tai ainakin totuutta olemisen luonteesta kuin Marilyn Monroelta vaikutteensa saaneet optimistit. Samassa mielessä on ymmärrettävää, miksi nietzscheläisestä ja heideggerilaisesta ajattelusta viehättyneet ovat aina karsastaneet amerikkalaiseen pragmatismiin liittyvää myönteisyyttä ja konstruktiivisuutta.

Pessimismi sai äärimmäisen ilmaisunsa romanialaisen E. M. Cioranin filosofiassa, mitä puhuttelevasti kuvaa se, että hänen äitinsä kertoi halunneensa tehdä abortin, jos olisi tiennyt kuinka onneton hänen pojastaan tulee. Kunnas käsitteleekin laajasti Romanian suurvalta-ajoilta voimansa saaneen romanialaisen mystiikkafasismin asemaa ja kuuluisien romanialaisten filosofien, Nae Ionescun ja Mircea Eliaden, kääntymistä fasismin tielle.

Kunnas nostaa eurooppalaisen fasismin lukuihin mukaan myös Carl Gustav Jungin, joka on kollektiivisen tiedostumattoman käsitteellään pikemminkin valaissut ihmisyyden pimeää puolta kuin antautunut sen riepoteltavaksi. Jungin nostamiseen fasismin parrasvaloihin ovat ohjanneet luultavasti muutamien marxilaisten mielipiteet, kuten Ernst Blochin syytökset teoksessa Das Prinzip der Hoffnung, jossa hän haukkui Jungia fasistiksi ja fasistiseksi vaahtoavaksi psykoanalyytikoksi. Toinen syy on, ettei Jung arvostellut natsijohtajia analyyseissaan vaan pidättäytyi kärkevästä kritiikistä tulkiten esimerkiksi Hitleriä vain Saksan kansan kollektiivisen alitajunnan äänitorveksi. Tosiasiassa Jung oli hyvin sveitsiläinen, paitsi kansallisuudeltaan, myös mielipiteiltään, mutta neutraalina pysytellyt psykoanalyytikko kelpasi muutamille fasisteille, sillä Freudista poiketen hän oli ei-juutalainen.


Fasismi ja homoseksuaalisuus

Nähdäkseni syvyyspsykologinen tutkimus on tarpeellista fasismin luonteen ymmärtämiseksi ja siihen liittyvien kärsimysten sekä tuskien ennaltaehkäisemiseksi (mikäli tällainen ohjaava tehtävä tieteelle sallitaan).

Kunnas on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että kansallissosialismiin liittyi – niin homovastainen suuntaus kuin se julkisesti olikin – myös maskuliinisuutta ihannoivaa homoseksuaalisuutta, jonka esikuvana pidettiin antiikin filosofiaan liittyvää poikarakkautta. Huomio on perusteltu, mutta sitä on marginalisoitu sekä yleisesti että Kunnaksen tutkimuksessa.

Nähdäkseni suhteella homoseksuaalisuuteen on paljon oletettua keskeisempi osa kaikkien fasististen liikkeiden synnyssä. Nähdäkseni fasismi edustaa heteroiden ja biseksuaalien tapaa torjua homoseksuaalisia yllykkeitään, ja se on pyrkimystä sovittaa oidipaaliseen kompleksiin liittyvää tunteiden ambivalenssia sublimoimalla homoseksuaaliset tunteet patriarkaalisen isänvallan palvontaan. Se on myös identifioitumista kiihkoisänmaallisuuteen sekä valtioiden rajoja piirtelevän eksogamian ja insestikiellon muotoon, johon liittyy chauvinistista homoseksuaalisuutta ja homososiaalisuutta.

Olenkin itse tulkinnut teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) fasismia ja Hitlerin kompleksista luonnetta osoitukseksi fasismiin liittyvästä torjutusta ja vääristyneestä homoseksuaalisuudesta. Saksalainen historianprofessori Lothar Machtan esitteli väitteiden taustaksi historiallisia perusteita paljon huomiota saaneessa teoksessaan Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”) vuonna 2001, ja jo amerikkalainen psykiatri Walter C. Langer piti Hitleriä homoseksuaalina Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun tilaamassa psykologisessa profiilissa, jonka pohjalta hän julkaisi vuonna 1972 teoksen The Mind of Adolf Hitler (suom. Adolf Hitler – Mies ja myytti). Osa Hitlerin ja fasismin myyttisestä lumouksesta selittyy varmasti molempiin liittyvällä alitajuisella homoseksuaalisuuden kiehtovuudella, jonka johdosta Hitler ”myy aina”.


Ei paha ole kenkään ihminen...

Metatasolta arvioiden kiintoisaa fasismin ja natsismin historiateoksissa on niiden oma taipumus pitää Hitleriä ja muita fasistijohtajia jatkuvasti parrasvaloissa. Tässä mielessä Hitler piirsi itsensä pysyvästi, ei vain ihmiskunnan tajuntaan, vaan myös varoittavaksi esimerkiksi, joka radioaaltojen myötä on poistunut jo aurinkokunnastammekin ja etenee tähtitarhain tuolle puolen, toiseen todellisuuteen.

Juuri siksi, että fasismi usein halutaan siirtää pois itsestä ja rajata toisten ominaisuudeksi eli ”lähettää ulkoavaruuteen”, sillä on (juuri tämän rajaamisen kautta) edelleen voimaa vaikuttaa myös niiden ajatteluun, jotka sen kiihkeimmin kieltävät. Silmiinpistävää monille fasismin selityksille – ei tosin tälle puheena olevalle – on kirjoittajien defensiivisyys, joka kertoo fasismin kriitikoiden omastakin innostuksesta fasismia kohtaan.

Kunnaksen työssä puutteena voidaan pitää sitä, ettei siinä paneuduta kovinkaan paljon kysymykseen, mikä osuus sellaisilla eettis-moraalisilla järjestelmillä kuin uskonnoilla – niin hindulaisuudella kuin kristinuskollakin – oli fasismin synnyssä ja ”ymmärtämisessä”. Itseäni on kiinnostanut aina myös se, kuinka paavit ovat suudelleet natseja mielessään Jeesuksen niin sanottu toisen posken etiikka: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39).

Tässä sinänsä ongelmallisessa opetuksessa on kyllä edelleen viisautensa sikäli, että myös fasismin leimaaminen yksiselitteisesti pahaksi on sekin vaarallista, sillä juuri vastakohtien kautta kautta paha tarttuu. Siksi en voi täysin torjua epäilystäni, missä määrin Kunnas on toiminut täysin loppuun asti harkitusti ja kriittisesti aiemmassa pahuutta tarkastelevassa kirjassaan Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? (2008).

Vanhat sananlaskut sanovat, että ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla” ja ”mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan” (paitsi tietysti matka samaa tietä takaisin). Ja: ”ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Jokaisen lienee pakko myöntää, että myös kansallissosialismiin liittyi jotain myönteistä, kuten Volkswagenit. Kansallissosialismissa myönteistä oli myös se, että koronkiskominen oli valtakunnassa kielletty. On syytä muistaa, että spekulatiivinen talous – eli toisten ihmisten rahoilla pelaaminen ja välistä vetäminen, toisin sanoen pyrkimys leipoa voittoa tuottamatta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja – ovat nykyisenkin kirkkaana kimaltavan kuplatalouden keskeisiä syitä. Samalla ne ovat todennäköisiä syitä myös siihen, miksi fasismi nykyisen EU:n jälleenromahduksen seurauksena taas nousee.


Miksi älymystö hullantui fasismista?

Kaiken tämän analysoimisen lopuksi on hyvä kysyä, miksi älymystö ja sivistyneistö saatiin uskomaan fasismiin ja kuinka fasistit saatiin salonkikelpoisiksi miellyttääkseen kulttuurieliittiä sekä sulautuakseen itse siihen.

On muistettava, että monet saksalaiset kansallissosialistit olivat alun perin itse halunneet tulla taiteilijoiksi, kärjessä luonnollisesti Führer, mutta myös Joseph Göbbels kokeili romaanikirjailijan uraa yhdellä kaunokirjallisella teoksella. Pääideologina tunnettu Alfred Rosenberg puolestaan opiskeli arkkitehtuuria ja toimi kuvaamataidon opettajana Tallinnassa, ja Albert Speer oli niin ikään arkkitehti (lavasteet olivat mahtipontiselle liikkeelle yhtä tärkeitä kuin Internet on kaikelle politiikalle nykyisin). Himmler ja Göring taas rakastivat taiteita keräämällä tauluja ja veistoksia varastoihinsa, joissa lojui myös kymmeniä tuhansia viini- ja viskipulloja.

Tähän ”taiteilijuuteen” oli helppo samastua puolin ja toisin. Mutta ei taidetta ilman tuskaa.

Monet fasismia myötäilleet älymystön ja sivistyneistön jäsenet olivat taiteilijoita sekä Suomessa että muualla Euroopassa, ja taiteilijoille pidetään luonteenomaisena sitä, että he edustavat äärikantoja. He ovat lähtökohtaisesti äärimmäisyysajattelijoita ja -toimijoita. Taiteilijat, mutta myös tieteenharjoittajat, koettelevat rajoja ja suhtautuvat uusiin ilmiöihin ennakkoluulottomasti. Tulevaisuuteen suuntautuminen arvotetaan älylliseksi, kun taas konservatiivisuutta pidetään taantumuksellisuutena. Ja fasismi edusti äärimmäistä edistyksellisyyttä.

Toisaalta taiteilijat ovat usein myös äärimmäisiä rationalisteja. Niinpä he ajattelivat fasismin edustavan jotakin uutta ja hyvää sekä luovan myönteisiä arvoja. Fasismilla oli visio uudesta Euroopasta. Sen nähtiin tarjoavan lamaannuksessa olevalle ja pinnallisuudesta kärsivälle kulttuurille uuden henkisesti korkeatasoisen suunnan. Hitlerin Saksa näytti antavan Euroopan älylliselle elämälle kokonaan uudenlaisen lähtökohdan, joka oli kuorrutettu antiikin ihanteilla, ja sen varjopuolena pidettiin vain yksipuoluejärjestelmää ja militarismia, mutta niitäkin ymmärrettiin ensimmäisen maailmansodan kokemusten valossa.

Kunnas kirjoittaakin teoksensa lopussa: ”Jos eurooppalaista sivilisaatiota todella uhkasi rappio ja suoranainen kuolema, fasismi oli viimeinen suuri – epäonnistunut – yritys pelastaa se.” (Kunnas, s. 646)

Eräs ymmärettävä syy fasismin suosioon on tietenkin yksilöiden egoismi, rationalismi ja oman edun tavoittelu, joka yhdistyi joukkokäyttäytymiseen. Yksilöt kerta kaikkiaan kokivat, että menemällä mukaan suurempaan aatteeseen siitä olisi heille hyötyä ja he saavuttaisivat oman etunsa. Osallisuus näytti edistävän uraa, kun taas vastahakoisuudesta olisi ollut merkittävää haittaa. Myös suomalaisten kontaktit Saksaan olivat selvää valuuttaa parempien asemien tavoittelussa. (Tässä nähdään, kuinka vaarallista uran tavoittelu ja niin sanotun sosiaalisen pääoman keruu työelämässä on.)

On myös muistettava, että 1930-luvun Saksa lupasi paljon. Kansallissosialismilla näytti olevan takanaan (ainakin näennäisesti perusteltu) poliittinen filosofia. Tässä suhteessa nykyinen uusnatsismi edustaakin vain degeneroitunutta nationalismin muotoa, sillä siltä puuttuvat kulttuuriset ihanteet, ja se asemoi itsensä lähinnä taloudellisen kurjuuden vastustamiseen, eikä sillä ei ole sellaista kulttuurieliitin kannatusperustaa kuin Hitlerin Saksalla oli.

Kysymys oman aikamme tilanteesta ja fasismin opetuksista ajallemme voidaan nähdä myös historiallisten faktojen selvittelyä laajakantoisemmin. Vuosikymmenten kuluessa on kerätty paljon todistusaineistoa siitä, miten pahasti älymystö voi haksahtaa, mutta onko pohdittu myös sitä, kuinka vakavasti nykyinen älymystömme saattaa hurahtaa altistuessaan oman aikamme poliittisille tarkoitusperille?

Nykyisessä EU-Euroopassa on luonnollisesti vaikeaa käsittää, että 1930-luvulla monet rotuopista ja militarismista vaikutteita saaneet eivät nähneet toiminnassaan mitään erikoista. Mutta myös meidän oman aikamme keskeiset suuntaukset, kuten globalisaatio, talousliberalismi, maahanmuutto, väestöjen vapaa oleskelu eri maissa ja vieraiden valtioiden velkatakaukset saattavat vaikuttaa muutaman vuosikymmenen päästä virhellisiltä ja vaarallisilta ideologioilta, joita pidetään lopulta piruntyönä.

Myös Euroopan unionilla on – tai oli – visio uudesta ja paremmasta Euroopasta.


Arvioitu teos

Kunnas, Tarmo, Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013.

Muu kirjallisuus

Bloch, Ernst, Das Prinzip der Hoffnung. Gesamtausgabe, Bd., 5. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1959.
Farías, Victor, Heidegger and nazism. Ed. Joseph Margolis et al., transl. Paul Burrel et al., orig. Heidegger y el nazismo, 1987. Philadelphia: Temple University Press, 1989.
Hankamäki, Jukka, Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2008.
Heidegger, Martin, ”Die Zeit des Weltbildes” [esitelmä 1938]. Teoksessa: M. Heidegger, Holzwege, 1950, s. 75–113. 8. Auflage. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 2003.
---, Einführung in die Metaphysik [luento 1935]. Tübingen: Max Niemeyer, 1953.
---, Sein und Zeit. 5. Auflage, urspr. 1927. Tübingen: Max Niemeyer, 1941.
Kunnas, Tarmo, Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? Jyväskylä: Atena, 2008.
Langer, Walter C., Adolf Hitler – Mies ja myytti. Suom. Keijo Kylävaara, alkut. The Mind of Adolf Hitler, 1972.  Helsinki: Kirjayhtymä, 1973.
Machtan, Lothar, Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators. Berlin: Alexander Fest, 2001.
Pyhä Raamattu – Vanha testamentti, Uusi testamentti. Suomen evenkelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessaan vuonna 1992 käyttöönottama suomennos. Mikkeli: Suomen Pipliaseura, 1994.
Wright, Georg Henrik von, Elämäni niin kuin sen muistan. Suom. Iiro Kuuranne, alkut. Mitt liv som jag minns det, 2001. Helsinki: Otava, 2002.

Kansallisen itsaripäivän muistoksi

Kansallisen itsaripäivän kunniaksi on taas syytä muistaa vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Leniniä, joka tunnetusti lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Hän olikin hyvä mies verrattuna niihin poliitikkoihin, jotka ovat luovuttaneet Suomen itsenäisyyden pois: Euroopan unionille. Kuten jo edellisestä kolumnistani saatoitte lukea, Suomen autonomia oli neuvostoaikana miltei laajempi kuin nykyisenä pimeään ytimeen syöksymisen aikana.

Maabrändimme on vaikeuksissa, sillä sinivalkoisin siivin lennetään tätä nykyä ongelmien pilvessä. Israelissa valitsee Gaza-kriisi ja Kreikan tekohengitys sen kun jatkuu. Ehkä myös Suomi päätyy pikapuoliin Kreikan tasolle, kun viime vuosikymmenen lopulla otetut kymmenvuotiset valtion lainat erääntyvät ja huoltosuhde on heikoimmillaan.

Pidän perusongelmana Euroopan unionin ja rahaunionin jäsenyyttä. Selviäisimme paremmin sekä nykyisistä että tulevista ongelmista omin toimin.


Kuinka itsenäisyys vietiin?

Tuntuu kammottavalta, että nykyajan Euroopassa eletään sellaisessa valheen suossa, jossa valtiot eivät voi eivätkä saa itse asioistaan päättää. Itsenäisyydellä ja kansallisella edulla voi olla tulevaisuudessa vain entistäkin suurempi arvo.

Euroopan vakausmekanismi toimii viimeisenä puskurina, jolla voidaan lykätä Espanjan ja Italian romahtamista. Mutta tuokin tuhannen miljardin kassa on pian tuhlattu.

Euroopan rahaunionista tuli pelkkä vedätyksen, juonittelun ja taloudellisen sitouttamisen väline, jolla heikennettiin kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. Paikoin ne otettiin kokonaan pois.

Kreikan ja Portugalin julkinen omaisuus on pian myyty, sillä maat kytkettiin kapitalismin talutusnuoraan. Kun varattomimmat valtiot eivät pysyneet muiden vauhdissa mukana, niitä ja niiden kansalaisia rangaistaan ulosmittaamalla kansallista varallisuutta. Niin voi käydä myös Suomelle.

Jo Euroopan rahaunionia luotaessa ajateltiin, että kilpailukykyä parantaakseen valtiot voivat turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen alennuksiin, julkisen sektorin purkamiseen ja sosiaaliturvan heikennyksiin. Nyt kun itsenäinen rahapolitiikka on otettu pois kansallisilta keskuspankeilta, työmarkkinat joustavat, epävarmuus vallitsee ja ihmiset voivat pahoin. Taloudellista globalisaatiota seuraa sosiaaliglobalisaatio, jonka tuloksena väestöt pakotetaan vellomaan pääoman ja työn perässä maasta toiseen synnyttäen etnisiä ja sosiaalisia konflikteja sekä eturistiriitoja.

Talouslehdet ja -tutkijat laskevat eurosta eroamisen kustannuksia, ikään kuin siitä saisi koitua valtioille mitään muodollisia kustannuksia. Mutta kalliiksi taitaisi lähtö käydä kaikille, jos velat pitäisi hoitaa ensin pois. Suomi sen sijaan olisi vielä suhteellisen vahvoilla sekä pysyessään Target-järjestelmässä että irtautuessaan siitä, mikäli euroero tulee.

Tällaisissa konflikteissa on sotien siemen. Nyt sotaa käydään kapitalismin asein läntisessä Euroopassa. Konfliktit voivat eskaloitua myös aseellisiksi konflikteiksi joko kansojen ja valtioiden välillä tai kansakuntien sisällä, kun luokka- ja tuloerot kasvavat liian suuriksi. Nekin ovat seurauksia siitä, ettei valtioissa voida tehdä kansalaisten tahdon mukaista sosiaalipolitiikkaa, vaan kapellimestarina toimivat maailmanlaajuiset suuryritykset ja pankit.


Miten EU-idealismi kääntyi irvikuvakseen?

On irvokasta, mikäli tämänvuotinen Nobelin rauhanpalkinto myönnetään (odotusten mukaisesti) Euroopan unionille, sillä EU ei ole vain hallinnut kriisejä, vaan se on itse luonut ennennäkemättömän suuren kriisin ja muuttanut kriisitilanteen pysyväksi. Euroopan unionin väitetty rauhantyö on ollut sitä paitsi täysin turhaa, sillä toisen maailmansodan jälkeen Euroopan ongelmana ei ole ollut kansalaisten demokratiahalujen puute eikä rasismi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut EU itse, joka kylvää eripuraa ja rasismia omalla pakkovaltaisuudellaan.

Euroopan unionin perustamista ohjasivat beethovenilainen harmonian havina ja kantilainen universalismi, joiden vaikutuksesta alettiin penätä valtioiden välistä solidaarisuutta. Ajateltiin, että ikuiseen rauhaan johtaisi se, mikäli valtiot sidottaisiin keskinäiseen riippuvuuteen taloudellisesti ja eri valtiot suostuisivat jakelemaan hyvinvointiaan muiden eduksi. Yhteinen talous ja valuutta haluttiin nähdä välineinä ja poliittiset ihanteet päämäärinä.

Asiassa kävi kuitenkin toisin. Rahasta tuli herra ja ihmisestä orja. Todellinen valta EU:ssa on nyt taloudella ja virkamieskunnalla, eikä poliitikoilla ja kansalaisten poliittisella tahdolla ole juuri mitään. Tämän ei olisi pitänyt olla yllätys, sillä taloudelliset suhteet yleensäkin määrittelevät sen, miten yhteiskunnassa voidaan toimia. Raha on siis juuri sellainen hobittien valtasormus, joka kietoo pauloihinsa ja josta on lähes mahdotonta päästää irti. Talouden taikamaailmassa EU-idealisteille kävi niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi kokeilemaan taitojaan mestarin poissa ollessa: henkien päästyä irti niitä ei voinut enää saada takaisin pulloon.

Omassa tiedossani ei ole aikakautta, jolloin Euroopan valtiot olisivat velkaantuneet niin pohjattomasti kuin nyt. Ehkä siinä on lasku pullamössösukupolven luomasta illuusiosta: ”hyvinvointivaltiosta”. Hyvinvointivaltio voi olla olemassa vain, jos on valtio. Euroopan unionin, globalisaation, kapitalismin ja internatsismin puolihuomaamaton sivuseuraus on ollut itsenäisten valtioiden lopettaminen. Tästä kaikesta on kiittäminen dynamiittityperää poliitikkokatrasta ja puoliksi oppinutta virkamieskuntaa, joka ei ole ymmärtänyt, että hyvinvoinnin takaavaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa voidaan tehdä vain kansallisvaltioiden kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, joissa asuvia ihmisiä yhdistävät yhteiset kieli, kulttuuri ja kansakunnan yhteenkuuluvuuden tunne.

Toinen ongelma sisältyy uskomukseen, että valtioiden veloista selvitään sovittelemalla ja siirtämällä laskut muiden kansakuntien piikkiin. Tämä vale on virheellinen ja vaarallinen. On sulaa hulluutta kuvitella, että ihmisten aggressiot (jotka nyt näkyvät vain niin sanottuina rasistisina tai nyrkki taskussa esitettyinä mielipiteinä) eivät kanavoituisi alitajunnan tasolta käytännön toimintaan, kun ristiriidat alkavat näkyä reaalitaloudessa eli ihmisten ruokapöydässä. Silloin päästäneen jälleen katselemaan Tuntematonta sotilasta ”läheltä”.


EU ja katolisen kirkon katakombit

Euroopan unioni on valheiden verkko, jossa kansalliset edut uhrataan muutaman virkamiehen ja poliitikon hyvinvoinnin vuoksi. EU:n päätöksenteko ja sitouttaminen muistuttavat myös Vatikaanin konsiileja. Euroopan unioni on perustettu osittain katolisen kirkon alustalle. Katolinen kirkko muodosti Euroopan unionin mallikuvan jo unionia luotaessa, ja samanlainen hallinnollinen juonittelu on leimannut Euroopan unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä. Ihme, ettei Perussuomalaisessa puolueessa ole huomattu Euroopan unionin katolista olemusta. Tämä on korruption, salaliittojen ja virkamiesmafian hallitsema Eurooppa.

Euroopan unionissa on kyse synnistä. Synnin vastakohta on sivistys. Sivistyksen vastakohta puolestaan on tyhmyys. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen vihasi vain yhtä asiaa: tekopyhyyttä. Sitä puolestaan on euroa paavinaan palvova EU täynnä, ja tarvittaisiin protestanttista uskonpuhdistusta.

Euroopan unionin syntisyys johtuu sen valheellisuudesta. Sen taustalla vallitsee idealismi, joka yleensä saa aikaan pelkkää vahinkoa poliittisissa suhteissa.

Eurooppalaisten olisi kannattanut tunnustaa oma syntisyytensä, se, että kansakunnat ovat itsekkäitä ja omaa etuaan ajattelevia. Olisi kannattanut myöntää, että kaikki valehtelevat ja tavoittelevat vain omaa hyötyä. Kukaan ei todellisuudessa sitoudu yhteisvastuuseen paitsi pakotettuna tai uhattuna, kun on oma lehmä ojassa. Näiden tosiasioiden tunnustamisen myötä eri valtiot olisivat voineet toimia rehellisesti sekä ulkopolitiikassa että talouspolitiikassa. Näin olisi voitu estää rahaunionin ja valtioliiton syntyminen, myös ajautuminen yhteiseen syntiin: liittovaltion tielle.

Nyt Eurooppa on kaulaansa myöten yhteisessä valheen synnissä, kenties pian myös tulisessa Helvetin järvessä, sillä sen toimintaa ohjaa katteeton idealismi ja optimismi, jossa ei tunnusteta tosiasioita. Poliitikot ovat synnissä, sillä he polttavat kansalaistensa rahat. Belsebuubi puolestaan viettelee ja lupaa ihmisille vapautta ja onnea mutta vetää ihmisten alta sekä lattiat että matot. Velkakuorma sen kun kasvaa, ja itsenäisyys on mennyttä. Kunnes pamahtaa.

Videoblogi: Missä EU:n talouskriisi näkyy?

Helsingin satamassa vierailee kesäpäivinä useita loistoristeilijöitä, joiden väitetään tuovan kaupunkiimme vaurautta ja rahaa.

Tosiasiassa kyseessä on EU-lavaste. Luksusristeilijät seilaavat maittemme rannoilla kuin Karibian-laivat Väli-Amerikan köyhissä ja perifeerisissä maissa.

Ne vievät Suomesta rikkauksia ja rahaa. On kysyttävä, keiden kustannuksella kyseinen luksuselämä toteutuu.

Helsingin satamaan saapujia tervehtii suurikokoinen juliste, jossa lukee ”Our city is your city”. Slogan on juuri niin mauton ja imarteleva kuin kansainvälisyyskiimassa sorvatut lauseet yleensäkin ovat. Nämä maireat sanat uskottelevat, että pääkaupunkimme on turistien omaisuutta.

Jokaiselle kohteliaisuuden sosiologiaa tuntevalle lienee selvää, että kohteliaisuuden takana on aggression välttäminen tai hyötymisen ajatus. Ollaan kohteliaita, kuten kiinalaiset, välttääksemme konflikteja, tai sitten tavoitellaan turistien rahoja.

Meitä paremmalla itsetunnolla varustetut kansakunnat suhtautuvat myös turismiin kriittisen rehellisesti. Kun prinssi Charlesilta kysyttiin muutama vuosi sitten, mitä hän haluaisi poistaa Lontoosta, kuninkaallinen vastasi: ”Turistit.” He häiritsivät hänen rauhaansa.

Lisäksi massaturismi kuluttaa luonnonvaroja, tuottaa hiilidioksidipäästöjä ja johtaa ympäristöeroosioon. Minkään puolueen puisto-osastot eivät kuitenkaan puutu ongelmaan, jos kulkuvälineen kyljessä on EU:n lippu.

EU:n orjalaivat

En vastusta enkä arvostele turisteja enkä kansainvälistä vuorovaikutusta sinänsä. Ensisijaisesti kritisoin yli varojensa elämistä, joka on syypää Euroopan talouskriisiin ja pahimmassa tapauksessa myös siitä syntyviin sotiin.

Nämä risteilijät ovat valheellisen vapauden paratiiseja rikkaille mutta orjalaivoja tavallisille kansalaisille ja niillä työskenteleville. Luksuslaivoilla vietettävän tuhlailun maksavat muun muassa suomalaiset, joiden verovaroilla pönkitetään Euroopan rahaunionin koossa pitämistä, siis juuri sitä valheellisuutta, joka mahdollistaa pröystäilyn.

Olen aiemmin laskenut, että Suomen nykyinen valtionvelka on jo niin valtava, että kyseisellä summalla voitaisiin hankkia Helsingistä Tallinnaan ulottuva jono 300-metrisiä loistolaivoja.

EU-jäsenmaksuna Suomi nettomaksaa yhden laivan hinnan vuodessa. Pysyvän vakausmekanismin myötäjäiset, Suomen Pankin valuuttakaupoilla toteuttamat tukitoimet ja IMF:n kautta tehdyt subventiot kasvattavat ”vastuiden” pottia. Ikään kuin suomalaisten pitäisi vastata mistään muusta kuin omasta taloudestaan – toisten maiden omastaan.

Euroopan unioni on luokkayhteiskunta. EU:n mahdollistama pääoman helppo siirtely ja maastapako ovat johtaneet valtioiden väliseen verokilpailuun ja se puolestaan siihen, ettei itsenäistä veropolitiikkaa enää ole.

Pääomatulojen verotus on palkkatulojen verotusta keveämpää, mikä palvelee varakkaiden pääomanomistajien etua. Tulos on, että valtiot köyhtyvät ja harvat superrikkaat rikastuvat entisestään.

Lisäksi verotusta ollaan yhtenäistämässä liittovaltiopolitiikan mukaisesti niin, että paremmin pärjäävät kansakunnat maksaisivat ylivelkaantuneiden maiden korruptiosta ja tuhlailusta johtuvia menoja. Tämä syventää valtiontaloutemme huonoa tilaa, ja sen varmaan niin kokoomuslainen kuin demarikin ymmärtää.

Kelpaako suomalainen leipä?

Nyt kun ensimmäinen naula saatiin lyötyä Espanjan lainatakuiden arkkuun, Italian pääministeri Mario Monti on maassamme pehmittämässä suomalaisia hyväksymään Italian tulevat velkatakuut.

Kuultujen kerjuupuheiden vuoksi on syytä muistuttaa kolmesta asiasta.

1) Italian valtion ylivelkaantuminen ja nouseva korko eivät ole suomalaisten poliitikkojen – sen enempää kokkareiden, demarien kuin persujenkaan – tekemien toimenpiteiden eivätkä heidän antamisensa lausuntojen syytä. Mutta korkojen värähtäminen alas päin voisi olla suomalaisten osoittaman vastuullisuuden ansiota.

2) Suomen valtio selvisi paljon pahemmasta velkaatumisesta 1990-luvulla pelkästään omin toimin, täysin ilman muiden valtioiden tukea tai takauksia.

3) Suomalaiset haluavat euron pysyvän koossa, mutta eivät Suomen valtion varoilla, vaan niillä hyvillä neuvoilla ja esimerkillä, joista italialaiset voisivat ottaa oppia.

Mikäli luksuselämä ja tuhlailu jatkuvat, on vaara, että kaikille käy ennen pitkää niin kuin Italian rannikolle enteellisesti ja sarkastisen symbolisesti uponneelle loistoristeilijälle.

Sitoutumattomana taloustieteilijänä tunnettu Monti on tavannut kaksipäiväisellä vierailullaan Sauli Niinistön ja Jyrki Kataisen. Kovana taloudenpitäjänä tunnettu Niinistö voisi pujauttaa Montin pikkutakkinsa taskuun, josta hän sitten kurkistaisi ja toteaisi, kuinka pimeää siellä on.

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?

Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

Nyt se veri punnitaan

Perussuomalaisen puolueen päätös äänestää Portugalin tukipakettia vastaan joko sulkee puolueen pois hallituksesta tai johtaa sellaiseen hallitukseen, joka kiistää Suomen tuet Euroopan talouden vakausmekanismeilta. Muutamista veikkauksista huolimatta hallituksen ovea ei ole suinkaan lyöty persuilta kiinni. Neuvottelukortit vain on asetettu pöytään.

On tärkeää, että Euroopan talouden tulevaisuudesta puhutaan rehellisesti. Jossakin vaiheessa narun pää tulee vetäjän käteen. Portugali ja Kreikka muodostavat viitisen prosenttia EU:n taloudesta. Jos Espanja, Italia ja Belgia romahtavat ja siirtyvät takauksien ja lainojen antajien joukosta kerjuujonon jatkoksi, tukijoiden joukosta poistuu kolmannes. Se puolestaan kiertyy tukea anovien joukkoon. On ymmärrettävää, että päätös olla tukematta Portugalia tuo muiden maiden taloudellisen konkurssin askelta lähemmäksi. Pankit voivat nostaa korkojaan suurempien riskien vuoksi, jolloin velkainen Suomikin kärsii.

Mutta johonkin raja on vedettävä. Ei kannata jatkaa politiikkaa, jonka lopputuloksena on joka tapauksessa ongelmamaiden päätyminen velkasaneeraukseen ja irrottaminen eurosta, siis myös EU:n peruskirjan avaaminen. Nyt on kyseenalaistettava periaatteet ja luovuttava valheellisuudesta.

On arveluttavaa, että brysseliläiset ”EU:n tutkijat” latelevat Suomelle madonlukuja sen vuoksi, että suomalaiset käyttävät järkeään ja ilmaisevat halunsa vetäytyä avustuspolitiikasta. Centre for European Policy Studies -nimisen ajatushautomon tietoviisaat ovat Helsingin Sanomien mukaan vedonneet esimerkiksi siihen, että EU menettäisi halunsa tukea Suomea, jos maamme joutuisi konfliktiin Venäjän kanssa.

Tässä nähdään, millaisia ystäviä Euroopan maat ovat. EU ei olekaan suomalaisten ystävä periaatteiden vuoksi vaan ainoastaan sikäli, kuin taivumme muiden EU-maiden tahtoon. Näissä vihjauksissa on kiristyksen ja uhkailun sävy, aivan niin kuin myös Helsingin Sanomien tavassa suurentaa sinänsä matalamielinen analyysi omille sivuilleen suomalaisten ihmeteltäväksi. EU-maiden pitäisi ehkä kiittää suomalaisia siitä, että meidän oloissamme EU:n ongelmista puhutaan esimerkillisen avoimesti.

Entäpä, jos kokoomusta ja Sdp:tä edustavien hallitusneuvottelijoiden päästä kuuluisi raksahdus, juuri sellainen, joka tuo käen ulos käkikellosta, ja perussuomalaisten kanta kirjattaisiin hallitusohjelmaan. Ihmettelen, jos Jyrki Katainen ei näe Timo Soinin tinkimättömyydessä mahdollisuutta ja käytä tilaisuutta hyväkseen Suomen irrottamiseksi Portugalin tukipaketista. Hallitustunnustelijan kannattaisi nyt panna kokoon hallitus, joka on Suomen etujen mukainen.

Niin sanottu ”väliaikainen ja pysyvä vakausväline” ovat eufemismeja. Ne ovat Nasse-sedän kieltä ja synonyymeja jatkuvalle puliveivaukselle. Jokainen tietää, ettei mikään ole niin pysyvää kuin väliaikainen.

Mahdollisuuksia kriisin ratkaisemiseen on useita. Suomen vetäytyminen tukipaketista kaataisi sen kokonaan, sillä hyväksyntään vaaditaan kaikkien maiden suostumus. Mutta kulissien takana valmistellaan jo vaihtoehtoa. EU-maat voivat halutessaan lainoittaa Portugalia myös kahdenvälisillä luotoilla, aivan kuten Kreikankin tapauksessa. Lainajärjestelyjä ei tällöin institutionalisoida. Eräs mahdollisuus on, että pankkien harjoittama pelottelu lopetetaan.

Ei pankkien ole pakko uhkailla korkojen nostolla, vaikka takausjärjestelyt eivät toteutuisikaan. EU-valtiot ovat tukeneet eurooppalaisia pankkeja niin suurilla summilla, että ne voisivat jo tällä perusteella vaatia matalampikorkoisia luottoja. Muutoin pankit voisi vaikka sosialisoida, ja tätä vaihtoehtoa on toden teolla mietitty esimerkiksi Saksassa.

Persuilla on edelleen kaikki hallituskortit käsissään. Panokset on asetettu korkealle. Toivon itse, että puolue ei tingi lypsykoneen sulkevasta kannastaan. Pari viikkoa sitten veikkailin, että Timo Soini joko lunastaa hallituspaikan selittämällä äänestäjille tukipaketin ”välttämättömyyden” tai sitten hän helpottaa tehtäväänsä pitäytymällä vaalilupauksissaan sekä purjehtimalla neuvottelujen kariuduttua oppositioon.

Se, että perussuomalaiset olisivat asettuneet kokoomuksen linjoille tukipaketteja tukemaan, olisi toisaalta ollut ymmärrettävää, sillä hallitusvastuun kantamiseen osallistuminen voidaan mieltää ”vastuulliseksi politiikaksi”. Tällöin puolue olisi kylläkin menettänyt kannatusta. Toinen varjopuoli on se, että puolueen sisäiset rivit menisivät aikaa myöten halki. Perussuomalaisissa on nimittäin paljon EU:n takaussitoumusten ja kauttakulkuluototuksen periaatteellisia vastustajia. Jos heidän kannatustaan ei ostettaisi ministerinpaikoilla, puolue hajoaisi todennäköisesti kahtia.

Tinkimätön vaihtoehto on puolueen omalta kannalta parempi. Kieltäytymällä hyväksymästä Portugali-tukea Timo Soini armahtaa itsensä liialta nöyristelyltä, pitää vaalilupaukset, toimii Suomen etujen kannalta moraalisesti, siirtää vastuun suurista poliittisista riskeistä muille puolueille sekä oppositioon ajautuessaan todennäköisesti nostaa puolueensa kannatusta. Päätös äänestää takuujärjestelyjä vastaan on siis hyvä ase sekä hallitusneuvottelujen että poliittisen kannatuksen kannalta.

Soinin päätös pelata avoimin kortein oli odotettavissa, sillä ilman perussuomalaisia hallituksen kokoaminen mutkistuu. Niukin mahdollinen enemmistö syntyisi kokoomuksen, demarien, kristillisten ja Rkp:n turvin. Pidän kuitenkin todennäköisempänä hallitusta, jossa ovat mukana kokoomus, Sdp, Vasemmistoliitto ja Rkp. Kristillisten ja kepun jättäytyessä oppositioon myös vihreät voivat mennä mukaan, jolloin tuloksena olisi Lipposen ajan sateenkaarihallitus. Myönteistä tässä kokoonpanossa olisi se, että homoavioliitot ja muutamat muut sosiaaliset pikku-uudistukset ehkä etenisivät, mutta tämä ei kuitenkaan kompensoisi vahinkoa, jota tapahtuu suurissa taloudellisissa ja periaatteellisissa linjanvedoissa.

Hallitustunnustelija Kataisen kannattaisi nyt miettiä, miten käy, jos hallitus sitoutuu väliaikaisen vakausvälineen hyväksymiseen ja vakauttamisessa epäonnistutaan. Kokoomuksen kannatus saattaisi seuraavissa vaaleissa romahtaa ja Perussuomalaisten kannatus nousta niin, että se pystyisi muodostamaan enemmistöhallituksen yksin. On syytä muistaa, että Portugalin tukipaketin hylkääminen ei olisi kokoomuksellekaan mitenkään vaikeaa, ja vielä helpompaa se on Sdp:lle sekä hanketta paljon arvostelleelle Vasemmistoliitolle.

Moraalisia perusteita on helppo esittää: Suomi on demokratia, jossa puhutaan totta ja jossa politiikkaa ei perusteta relativismille tai pragmatismille vaan arvoille ja periaatteille. Toiseksi: muut euromaat ovat lipsuneet yhteisen päätöksenteon riveistä jo aiemmin, eivätkä esimerkiksi britit maksa edes EU-jäsenmaksujaan. Kolmanneksi: Portugalin tukeminen ei jää riippumaan Suomesta, sillä osuutemme kokonaisuudesta olisi vain muutaman prosentin luokkaa. Tällöin meitä huonommin taloutensa hoitaneet EU-maat joutuisivat vakauttamaan EU:n taloutta omaa kalkkiaan lusikoiden.

Mikään politiikanteko saati luottamus ei voi perustua siihen, että itsenäisiä maita pakotetaan EU:n taholta tulevilla uhkauksilla. Juuri tässä yleiseurooppalaisen politiikan kierous näkyy. On väärin, että EU:sta on tullut itseisarvoisena ja suvereenina pidetty valtias, joka despoottimaisesti pakottaa jäsenvaltioitaan ilman, että niillä on mahdollisuutta itsenäisiin kannanilmaisuihin saati oman tahtonsa toteuttamiseen.

Euroopasta ahdasmielisten Amerikka?

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että italialaiskaupunki Castellammare di Stabia aikoo kieltää minihameet ja paljastavat farkut ja että kaupungin pormestari perustelee kieltoa ”soveliaisuudella”. Pormestari Luigi Bobbion mukaan kiellolla halutaan palauttaa ”säädyllisyys” kaupunkikuvaan ja ”helpottaa ihmisten yhteiseloa”.

Bobbion ajama tiukka pukeutumiskoodi kieltäsi minihameiden lisäksi esimerkiksi matalavyötäröiset farkut, ja antavissa vaatteissa kulkemisesta voisi saada sakkoa 25 eurosta 500 euroon. Kaupunki aikoo kieltää myös auringonoton, jalkapallon pelaamisen kaupungilla ja jumalanpilkan, jos aloite hyväksytään valtuustokäsittelyssä.

Tekeillä oleva uudistus on lehden mukaan tulos siitä, että pääministeri Silvio Berlusconi on antanut Italian kaupunkien pormestareille valtuuksia puuttua ”yhteiskunnanvastaiseen käytökseen”. Joissakin italialaiskaupungeissa onkin viime aikoina kielletty esimerkiksi hiekkalinnojen tekeminen, suutelu autossa, kulkukissojen ruokkiminen, puukenkien käyttö ja ruohonleikkurilla ajelu viikonloppuisin.

Ihme, että nämä yhteiskuntamoraalin parannukset eivät nyt kelpaa Helsingin Sanomien feministitoimittajille, jotka ovat aina valittaneet esimerkiksi miesten halusta tiirailla vähäpukeisia naisia.

Ilmeisesti syynä on se, että korjausten alullepanija on sovinismillaan mainetta hankkinut patriootti. Italian suupaltti pääministeri yrittänee tällä teollaan kääntää huomiota pois omista seksiskandaaleistaan ja taivutella muitakin ihmisiä huomaamaan, miltä normiruuvien kiristely tuntuu!

Mikäli uudistus olisi lähtöisin Berlusconin kabinetin sijasta paikallisen feministiklubin Mimosa-kerhosta, kyseinen puritanismi otettaisiin varmasti Suomenkin ämmäkerhoissa avosylin vastaan. Sillä heidän agendansa on ihan samanlainen.

Oikeutta ihmisille

Johanna Korhosen eilen alkaneeseen irtisanomisoikeudenkäyntiin näyttää liittyvän niin paljon selviteltävää, ettei asiakokonaisuutta ehditä saada puihin yhtenä päivänä, vaan kiistan osapuolten puheenvuoroillekin täytyy varata oma päivänsä. Tämä on hämmästyttävää, sillä kaiken piti olla jo selvää.

Koska Korhonen valittiin keskustan eurovaaliehdokkaaksi, hänellä on tietysti hallituksen ja Matti Vanhasen tuki. Pääministeri puolestaan voittaa oikeudessa aina. Siksi myös Korhonen voittanee.

Ja olihan se irtisanominen ruma temppu. Silti tämäkin oikeudenkäynti saa poliittisen leiman - täsmälleen Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun syytteen tavoin, tosin eri merkityksessä. Halla-aho vedetään oikeuteen poliittisista mielipiteistään, ja Korhonen puolestaan keksi politisoitua konfliktin jälkeen etsien sitä kautta tukea oikeudenkäynnille. Menestystä molemmille! Sillä poliittiset lautamiehethän oikeuksissa tuomitsevat.


Oikeutta vähemmistöille

Korhosen kohtaamia asioita tapahtuu arkitodellisuudessa joka päivä, paitsi että kukaan ei tarjoa muille seksuaalisuutensa vuoksi irtisanotuille sataa tuhatta euroa erorahaa. Moni ottaisi rahat ja juoksisi. Korhonen vaatii oikeuden kautta lisää. Onhan oikeudenmukaisuustaistelukin yksi tapa ansaita palkkansa.

Silti minua häiritsee se puolueellisuus, jolla media näistä asioista kirjoittaa. Korhonen tuskin olisi saanut lainkaan julkisuutta, jos hän olisi esimerkiksi työpaikastaan seksuaalisuutensa vuoksi ja ”porukkaan sopimattomana” pois potkaistu rakennusmies. Kuitenkin tällainen diskriminaatio on erittäin vaikuttavaa, ja sitä esiintyy miesyhteisöissä, joissa ihminen helposti suljetaan äänettömyyteen. Sen sijaan Johanna Korhonen saa julkisuutta, koska hän on itsekin toimittaja, siis mielipidevaltaa käyttävien kaveri. Ja feministi, tietysti.

Kuvaa median ja viranomaisten puolueellisuudesta antaa myös se, että ”rotutohtoriksi” haukutun Jussi Halla-ahon kantelu Yleisradion toimittajan solvauksesta painettiin villaisella ja esitutkinta lopetettiin tällä viikolla tuloksettomana. Totuus on, että Halla-aho ei ollut käyttänyt rotukorttia lainkaan, ja toimittajan luonnehdinnassa oli kyse mauttomasta sananvalinnasta, joka osoitti eräänlaista tyhmää ylenkatseellisuutta itseään oppineempaa kohtaan. Kun myös Julkisen sanan neuvosto teki hiljattain samanlaisen päätöksen, Halla-aho on näköjään julistettu tahoksi, jolla ei saa olla mitään oikeuksia.

Vaikka Helsingin Sanomat nyt julistaakin voitonriemuisesti, että ”vain harva äänestäisi Halla-ahoa vaaleissa”, tämä ei välttämättä kerro totuutta tilanteesta. Ihmisten kannanmuodostukseen vaikuttaa väistämättä se, että kyseistä ehdokasta ei mielletä tällä hetkellä realistiseksi vaihtoehdoksi, kun hänet pelattiin ulos puolue-ehdokkuuden piiristä. Analyyttisempaa otetta voisi siis toivoa ainakin tutkimuksen tehneeltä Suomen Gallupilta ja kyselyvastausten tulkitsijoilta. Halla-ahosta otsikoiminen näyttää olevan juuri sellainen piikki Hesarin omassa lihassa, joka osoittaa, että suurin kiusaus hänen äänestämiseensä on lehden toimittajilla itsellään.

Median puolueellisuus on oudoksuttavaa monissa muissakin kysymyksissä. Esimerkiksi tällä viikolla maassamme oli valtiovierailulla Kreikan presidentti Karolos Papoulias, mutta viestimet eivät puhuneet hänen läsnäolostaan juuri mitään, vaikka ne toisaalta tekivätkin Dmitri Medvedevin viimeviikkoisesta vierailusta suuren show’n. Kenties vaikeneminen johtui siitä, että Papoulias ilmoitti puolustavansa niitä kreikkalaisia nuoria, jotka nousivat alkuvuonna vastustamaan globalisaatiota, Euroopan unionia ja oman maansa kurjistamista. Ainakaan Papoulias ei ole populisti vaan sosialisti, ja edelleenkin demokratia ja rationalismi ovat lähtöisin nimenomaan Kreikasta eivätkä Venäjältä.


Oikeutta enemmistöille

Journalismin piirissä kieli tietysti kukkii. Huolestuttavaa on silti se, että oikeusviranomaisten päätökset ja tiedotusvälineiden tuomiot ovat nyt niin puolueellisia, että Stevie Wonder näkisi räikeyden pimeässä. Kaiken takana on poliittisen korrektiuden normi. Sen takana puolestaan vaikuttaa viranomaisten ja toimittajien tosikkomaisuus, tylsämielisyys ja pieteettinen perinne, jonka mukaisesti blogikirjoituksia luetaan kuin Herran sanaa. Aina viranomaisia ja toimittajia ei voi erottaa toisistaan. Viranomaiset pelkäävät blogeja, koska ihmiset sanovat totuuden niissä. Toimittajat puolestaan pelkäävät blogeja, koska he kokevat verkkokolumnisit kilpailijoikseen ja ovat itse päätoimitusten kahleissa.

Ihmiset eivät ole vielä oppineet lukemaan blogeja. Kun puheenomainen kieli muuttuu kirjoitetuksi, merkitys muuntuu. Koko internetin valvontaongelma ja anonyymin esiintymisen pulmallisuus johtuvat perimmältään siitä merkityssiirtymästä, joka tapahtuu, kun lukijat alkavat ottaa ihmisten mielipiteet todesta ja luulevat voivansa estää ihmisiä muodostamasta ja sanomasta kiusallisia ajatuksia.

Blogeihin ja keskusteluissa esitettyihin mielipiteisiin suhtaudutaan nyt kuin autorisoituihin tietolähteisiin, vaikka kyse on vain mielipiteiden (sinänsä oikeutetusta) esittämisestä. Silti arvostelijat alkavat roikkua blogikirjoittajien näkemyksissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä ja vaativat kirjoittajilta laboratorioissa todistettuja tieteellisiä koetuloksia, vaikka kyse olisi subjektiivisessa havaintomaailmassa koetuista asioista. Eri merkitysyhteyksissä esitettyjen näkemysten suhteellista asemaa ei joko ymmärretä tai kieltäydytään tahallaan ymmärtämästä – ihan vain siksi, että on kiva kiusata kirjoittajaa, kun ”kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan”.

Sisälukutaito ja suhteellisuudentaju osoittaisivat henkistä kypsyyttä. Vietetäänhän aprillipäivääkin keskellä kevättä nimenomaan tosikkojen herättämiseksi talviunesta. Koska Suomessa ei ole toistaiseksi mitään suuria ongelmia, riidellään sitten pienistä. Niinpä kaikki asiat päätyvät vihdoin käräjien hämyisiin saleihin.


Oikeutta naisille ja miehille

Eräänlaista tosikkomaisuutta on myös seksillä ratsastaminen ja kaiken tavanomaisenkin toiminnan näkeminen syrjintänä, niin kuin feministikirjoittaja Anna Kontula tekee Helsingin Sanomien mainostamassa kirjassaan Tästä äiti varoitti (Like 2009). Jutun mukaan ”naiset etsivät vapautusta heteronormatiivin pakkopaidasta”. Teos pitää naisten väitetyn alisteisuuden syynä pikemminkin heteroseksuaalista valtakulttuuria kuin miehiä yleensä. Mutta – hohhoijjaa – miten tämänkin asian kanssa on? Eikö kyseistä ilosanomaa ole kuultu jo parinkymmenen vuoden ajan? Mitä uutta ja uutisoimisen arvoista kirjaan sisältyy?

Pamfletti on koottu kolmekymppisten feministinaisten feministisistä kirjoituksista ”modernin, seksuaalisesti vapaamman feminismin puolesta”, joten siinä natisevat feministien itsensä kiristelemät kureliivit. Totuus on, että seksuaalivähemmistöliike on itse kerjännyt heteronormatiivista elämäntapaa, jossa myös homot puetaan avioliittojen ja lapsiperheiden pakkopaitaan. Erääksi esimerkiksi toiminnan tuloksellisuudesta kelpaa vaikka tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan jo ”viides osavaltio hyväksyi homoliitot USA:ssa”.

Mutta kuka noita avioliiton kahleita oikeastaan kaipaa? Ja naisten väitetty alisteisuus taas ei ole mikään itsestään selvä asia. Viime aikoina saatu uusi tieto nimittäin paljastaa, että naisväki käyttää koko ajan valtaa heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä pidättämällä miehiltä seksiä, pakottamalla heidät prostituoitujen asiakkaiksi ja kohdistamalla koko miessukupuolta vastaan jatkuvaa nalkutusta ja ideologisia syytöksiä. (Ks. esim. Henry Laasasen teosta Naisten seksuaalinen valta ja Arno Kotron ja kumppaneiden kirjaa Mies vailla tasa-arvoa.)

Nerokas olisi sellainen kirjoittaja, joka keittäisi aiheesta pelkkiä kliseitä sisältävän teoksen. Ihan tosissaan. Sillä vain käytettynä klisee pysyy elinvoimaisena.


Oikeutta suomalaisille

En lainkaan ihmettele, miksi Silvio Berlusconi on sekä mediamoguli että Italian pääministeri. Hän sanoo asiat suoraan. Oletteko koskaan kuulleet, miten italialainen puhuu kiihtyessään? Rynnäkkökiväärin suulieskat jäävät tulinopeudessa toiseksi.

Berlusconi, joka käyttää sekä tiedotusvaltaa että poliittista valtaa, pilkkasi jälleen suomalaisia hakemalla ”kauniiksi” kehumalleen Rooman kaupungille vertailukohdan agraarisena pitämästään Suomesta:

”Ajatelkaa, kun olin Suomessa, suomalaiset veivät minut 1700-luvulla rakennettuun puukirkkoon. Muistan, kuinka tärkeää se heille oli. Heräsimme aamulla aikaisin ja matkasimme kolme tuntia kirkolle. Meillä moinen kirkko olisi pantu maan tasalle.”

So what? Toteamus ei ole kohteliaimpia, mutta se on ehkä ymmärrettävä etruskien jälkeläiseltä, joka on tottunut elämään Rooman antiikkisten jäännösten keskellä. Suomalainen rakennuskanta ja ympäristöarkkitehtuuri puolestaan ovat, mitä ovat. Myös Berlusconin taannoiset lausahdukset suomalaisesta ruokaperinteestä olivat ikävän oikeaan osuvia, sillä keittiöiden raaka-aineet eivät tässä maassa kovin suotuisasti kasva.

Meidän suomalaisten ei pitäisi (niin kuin ei kenenkään muukaan) pahastua kritiikistä, sillä myös loukkaantuminen antaa kuvan kansallisesta narsismista ja on sikäli mautonta. Hienohipiäisyys luo vaikutelman pohjoisessa asuvasta lapsekkaasta kansasta, jolla on karitsamainen herkkyys ja joka säikähtelee hiljaisuuden rikkovia kellon kilahduksia kuin aavoilla vaelteleva ylivuotinen tunturiporo.

Mutta irtoaa Berlusconilta myös sympatiaa suomalaisille. Eilen hän mainitsi ”rakastavansa” suomalaisia miehiä ja myös naisia, ”kunhan he ovat yli 18-vuotiaita”. Murjaisua pidettiin itseironisena viittauksena hänen käynnissä olevaan avioeroprosessiinsa sekä vaimonsa levittelemään paheksuntaan, jonka mukaan herra B viettää aikaansa alaikäisten parissa.

Yhteistä Suomen ja Italian politiikalle näyttääkin olevan se, että molempien maiden pääministerit viettävät roomalaisia orgioita. Ihmiset näköjään tykkäävät totuuden puhujista, sillä valehtelu on politiikan toinen nimi. Epätotuuksien latelijat puolestaan tekevät muita ihmisiä kohtaan hyvin pahasti tai – näkökulmasta riippuen – oikein väärin.

Jos poliitikkojen yksityisyydensuojaa murennetaan, moralismin täytyy vähentyä ja vapaa seksuaalisuus pitää hyväksyä. Mikäli taas moralismi ja poliittisen korrektiuden vaaliminen jatkuvat, yksityisyydensuoja täytyy säilyttää jo kansalaisten aggressioiden hillitsemiseksi.

Moraalin ongelmat ovat usein viestinnällisiä. Vain todellinen soppakana voi nyt vaatia poliitikkojen kaikkia – myös yksityispuhelimista lähetettyjä – tekstiviestejä julkisiksi sillä perusteella, että ne ovat muka ”julkisia asiakirjoja”. Sillä tavoin Ruotsissa kuitenkin nyt uhataan tämän uutisen mukaan tehdä.