Seksiä lakikirjan mukaan

Katsotaanpa, mihin seksuaalisen vapautumisen ja pride-kuukauden kunniaksi säädetyt seksuaalinormien kiristykset ja rangaistusten kovennukset voivat johtaa.

1. Tilanne: Eeva meni sänkyyn Eetun kanssa ollessaan hotellissa, eikä paikalla ollut muita. Aamulla Eeva väitti tulleensa raiskatuksi. 

Ratkaisu: Oikeudessa havaittiin, että todisteita ei ole, ja todistelutaakka kääntyi niin, että Eetun täytyikin todistaa, että raiskausta ei ole tapahtunut. Lopulta oli vain sana sanaa vastaan. Oikeus uskoi Eevan tarinaa, sillä eihän asiasta valitettaisi, ellei siihen olisi jotakin syytä! Eetu tuomittiin vankeuteen ja Eeva kertoi työpaikan kahvipöydässä parhaille kavereilleen houkutelleensa Eetun tahallaan sänkyyn voidakseen syyttää häntä raiskauksesta ja kostaa sen, että Eetu ylennettiin työpaikalla hänen ohitseen.

2. Tilanne: Kahdeksantoistavuotias Jonne harjoitti seksiä viisitoistavuotiaan Sofian kanssa. Laillisen soveliaisuuden ikäraja ylittyi, ja Sofian vanhemmat saivat tietää asiasta urkittuaan Sofian viestejä. Sofiaa nolotti, ja hän ihmetteli, miksi puhutaan ”suojaikärajasta”, kun seksissä ei ole mitään pahaa, miltä pitäisi suojella.

Ratkaisu: Koska seksi alle kuusitoistavuotiaan kanssa on uuden lain mukaan määritelmällisesti ”lapsenraiskaus”, Jonne tuomittiin vankeusrangaistukseen ja vahingonkorvaukseen Sofialle, vaikka Sofia itki Jonnen puolesta, ja hänelle tuli Jonnea ikävä. Sofia kuitenkin lohduttautui keksittyään, että seksi on hyvä keino ansaita rahaa, ja hän toisti tekonsa tarjoamalla seksiä muillekin.

3. Tilanne: Kansanedustajatar Irmeli Alapuska laittoi itsestään eroottisen kuvan Instagramiin. Toista puoluetta oleva kansanedustaja Mauri Mesimäyrä kommentoi sitä kiittävästi. Nainen syytti miestä ahdistelusta ja kertoi asiasta medialle ja häirintäyhdyshenkilölle.

Ratkaisu: Oikeus katsoi naisen toteuttaneen vain itsemääräämisoikeuttaan, kun taas mies syyllistyi seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun. Mauri puolustautui sanoen kehuneensa kuvan kauneutta. Rangaistukseksi Maurille määrättiin päiväsakkoja ja maksamaan vahingonkorvausta naiselle henkisistä kärsimyksistä, kun fyysisiä ei ollut. Lisäksi Mauri erotettiin eduskuntaryhmästä ja täysistunnoista määräajaksi.

4. Tilanne: Pekka harjoitti avioseksiä vaimonsa Annen kanssa, jolla hän epäili olevan toisen miehen, sillä Anne oli osoittanut haluttomuutta viime aikoina. Niinpä Pekka päätti panna parastaan ja terästäytyi pyrkien antamaan vaimolleen kunnon kyydit. Anne piti Pekan aktiivisuutta ”avioliitossa tapahtuneena raiskauksena” ja paljasti asian ystävättärelleen. Tämä huolestui ja kertoi asiasta viralliselle syyttäjälle, joka syyttämisvelvoitteensa mukaisesti nosti Pekkaa vastaan syytteen, vaikka Anne oli muuttanut mielensä eikä halunnut Pekalle mitään pahaa.

Ratkaisu: Asia meni oikeuteen, jossa Pekka tuomittiin vankeusrangaistukseen. Katkeroitunut ja pahastunut Pekka haki asianajajansa välityksellä eroa Annesta. Pekka ihmettelee, miksi aviorikos ei ole enää rikos, mutta avioseksi on. Hän kiittää tuomiosta käkenä (cuck), koska avioliitosta käy nyt suora tie oikeaan vankilaan, mikä helpottaa asumuserojärjestelyä.

5. Tilanne: 38-vuotias Ahmed raiskasi 13-vuotiaan Hennan rituaalisesti osana laajempaa joukkoraiskausta. Tapaus ei tullut julki, sillä Ahmedin jengi kävi uhkaamassa Hennaa ja sanoi murhaavansa hänen perheensä, mikäli tieto leviää. Henna teki abortin, täytti vuosia vuosien jälkeen ja hunnutettiin vaimoksi Ahmedille.

Ratkaisu: Henna alkoi potea selittämätöntä masennusta. Yliopistokoulutuksen saanut diversiteettiasiantuntija ja inkluusiosuunnittelija Sahib Mohammad kävi antamassa Hennalle monimuotoisuuskoulutusta ja integraatio-ohjeistusta, minkä jälkeen Sahibin palkkaa korotettiin.

6. Tilanne: Ysillä oleva Veeti lähetti kuvan jättiläismäisestä mulkustaan opettajalleen Antille kiusatakseen häntä ja vihjaillakseen, että Antti on pienimunainen gay! Pojat tirskuivat pulpeteissa. Samalla luokalla oleva Leevi kertoi asiasta rehtorille. Antin saamat viestit tutkittiin, ja paljastui, että siellä on lapsipornografinen kuva!

Ratkaisu: Veetiä pidettiin uhrina, ja hänelle annettiin kriisiapua toimittamalla hänet psykiatrille, joka opetti spiraalilasit silmillään Veetille, että hän on uhri, joka ei selviä koettelemuksestaan koskaan. Ennen niin vitsikäs ilopilleri Veeti meni lukkoon. Antti tuomittiin lapsipornon hallussapidosta ja menettämään virkansa, vaikka lapset sanoivat, että hän on maailman paras maikka. Hän ei saanut mistään työtä, koska seksuaalirikokset kirjataan maailmanlaajuiseen rekisteriin. Antti menetti toimeentulonsa ja liittyi moottoripyöräjengiin sekä ammuskeli harrastusmaisesti reikiä teokseen nimeltä Suomen laki.

7. Tilanne: Akateeminen filosofi julkaisi seksuaalirikoslain uudistusta kriittisesti sivuavan tutkimuksen, jossa arvosteltiin median halua hieroa omaa agendaansa lukijoiden naamaan. Toimittajat kostivat väittämällä filosofisen analyysin edustavan ”naisvihaa”.

Ratkaisu: Opetus- ja kulttuuriministeriö peri kirjan julkaisijalta rahalliset valtionavut takaisin, ja julkaisija suojautui sensuroimalla tieteellisin menetelmin kirjoitetun tutkimuksen. Kirjoittajaa halveksuttiin julkisesti median syytösten pohjalta, ja cancel-terroristit tuottivat hänelle tutkijanuran tuhoamiseen tähtäävää mainehaittaa. Muut tutkijat ja professorit hiljentyivät ja sitoutuivat jatkossa noudattamaan ministeriön määräyksiä.

 

Aiheesta aiemmin

Hallitus markkinoi seksinpihtauslain ”itsemääräämisoikeuden” verukkeella

Moraalin messiaat seksuaalisuutta sosialisoimassa

Kohti kuudennen aallon feminismiä 

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta

”Sananvapauden päivä – Ei syytä juhlaan”, totesin jo viime vuonna, kun Euroopan unioni aloitti sodan sananvapautta vastaan pakottamalla Internet-jättiläiset yhteistoimintaan kanssaan. Tilanne huononee nopeasti, sillä sensuurin vuoksi ei valtamedian ja sosiaalisen median ylläpitäjien väärinkäytöksiäkään voida enää raportoida.

Oikean Median Jukka Rahkonen kirjoitti hetki sitten, että Microsoftin selain pyrkii estämään pääsyn lehden sivustolle ja koettaa siten vaikuttaa valtioiden sisäpolitiikkaan. Dosentti Arto Luukkanen puolestaan tilitti kaiken olennaisen siitä, miten sananvapaus on sammunut Saksassa maan hallituksen säädettyä hurjalla sakonuhalla tehostetun sensuurilain, jolla juridinen vastuu siirrettiin (ja riistettiin) tekijältä julkaisijalle ja jolla myös loukataan ihmisten perusoikeutta vapaaseen mielipiteiden ilmaisemiseen.

Eräissä kansalliselta identiteetiltään terveissä EU-maissa Facebookin harjoittamaa sensuuria vastaan on kuitenkin herätty jopa valtiollisella tasolla. Esimerkiksi Puolan hallitus on ministeri Marek Zagórskin johdolla perustamassa työryhmää valvomaan, ettei Mark Zuckerbergin monopoli poistele sosiaalista mediaa käyttävien oikeistolaisten tilejä, kuten on päässyt käymään. Facebookin harjoittamaan sensuuriin puuttui myös emeritusprofessori Timo Vihavainen Kanava-lehden 3/2018 kirjoituksessaan.

Sananvapauden vastainen ajojahti ei kuitenkaan rajoitu vain sosiaalista mediaa koskevien ”puhenormien” (speech codes) piiriin vaan laajenee kaikkialle yhteiskuntaan. ”Vihapuheeksi” (hate speech) leimaaminen on kirves, joka on tuotu tiedon puun juurelle, yliopistoihin. Nykyisin on yleistynyt käytäntö, että kaikki informaatioalan organisaatiot määrittelevät itselleen erilaisia ”yhteisönormeja”, ”yritysperiaatteita”, tendenssejä ja agendoja.

On olemassa monikulttuurinen kirjasto, kulttuurista moneutta tavoitteleva Yleisradio ja firmoja sekä yhdistyksiä, jotka julistavat edustavansa tiettyjen poliittisten näkemysten mukaisia ”arvoja”. Niiden sisällöt ovat tosin jääneet täysin määrittelemättä, ja siksi ne avaavat tien mielivaltaisiin tulkintoihin ja käytännön sovellutuksiin. Siten ei olekaan edustettu arvoja vaan on pönkitetty ideologioita.


Identiteettipolitiikat sensuurin välineinä

Valtamedia sensuroi nykyisin myös itseään ja heikentää omia toimintaehtojaan. Yksi kaikkien pöllämystyttävimpiä sensuurin merkkipaaluja oli lastenohjelma ”Herra Heinämäen” siirtäminen Ylen arkistoon vain siksi, että erään esiintyjän pitämä sulkapäähine oli loukannut jonkun päästään vinksahtaneen katsojan ”arvoja”. Yle jatkoi sensuroinnin selittelyään nettisivustonsa jutussa, jossa muuan näennäisasiantuntija puolusteli asiaa postmodernilla identiteettipolitiikalla. Vähemmistöoikeuksien edustamisen sijaan identiteettipolitiikasta on tehty muita ihmisiä vastaan suunnattu hyökkäysase.

Jos sitten onkin niin, että joku ei pidä siitä, kun ei-saamelainen käyttää saamelaisten pyhäpukua, pitääkö pahastumiseen sisältyviin vaatimuksiin alistua? Entä pitääkö enemmistöjen asettua tukemaan vähemmistöjen sortomytologiaa, kun moinen suvaitsevuus voi myös vahvistaa vähemmistöjen vieraantumista muusta väestöstä?

Lapset ovat kai leikkineet inkkaria ajasta aikaan. Mikäli moinen nanoaggressio loukkaa jonkun hyvesignalointia harjoittavan yli-ihmisen identiteettipoliittista agendaa, täytyy moisella supereetikolla olla melkoisesti ohutta yläpilveä kallossaan. Erään ironisimmista kannanotoista esitti Yleisradion toimittaja Sanna Ukkola jo viime vuonna esiintymällä sulkapäähineessä ja taivastelemalla, että ”sulkapäähineen käyttö ei [...] ole enää mitään leikkiä, vaan silkkaa varkautta, kulttuurivarkautta”.

Tapaus osoittaa suoraan identiteettipoliittiseen vyörytykseen. Nyt jopa saamelaisuutta koetetaan käyttää vasemmistolaisperäisen monikulttuurisuusideologian ajamiseen ja kansakunnan yhteishengen pirstomiseen.


Kelluvat merkitsijät ja repressiivinen toleranssi

Yliopistot ja Suomen Akatemia puolestaan laativat tiedepoliittisia ”strategioita”, joihin liitetään esimerkiksi ’kansainvälisyys’ ja ’tasa-arvo’, vaikka tasa-arvon käsite on filosofisesti hullunkurinen. Koska arvon käsite on hierarkkinen (ilman eriarvoisuutta ei voitaisi tunnistaa mitään asioita muita arvokkaammiksi), vallitsisi tasa-arvon voimassa ollessa yksiarvoisuus eli totalitarismi.

Jo Nietzsche katsoi, että tasa-arvo johtaa nihilismiin: arvojen mitätöimiseen. Kaiken moraalin edellytyksenä on ihmisten kyky ja velvollisuus tehdä arvovalintoja sekä taito pitää tiettyjä asioita muita arvokkaampina. Niinpä myös suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Ilman sitä ei ole arvoja eikä etiikkaa lainkaan. Myös kantilaisesta näkökulmasta on vasemmistolaiseen ajatteluun tyypillisesti liittyvä tasa-arvon takominen pelkkää puoliksi oppineiden hölmöyttä.

’Monikulttuurisuuden’, ’tasa-arvon’ ja ’kansainvälisyyden’ käsitteistä on tehty Claude Lévi-Straussin tarkoittamia kelluvia merkitsijöitä, joita voidaan käyttää retorisina warrantteina eli näennäisoikeutuksina poliittisten ideologioiden edistämiseen. Pahimmillaan ne tarjoavat valtakirjan repressiiviseen toleranssiin, eli ihmisiä sortavaan sietokyvyn koetteluun, kun niitä käytetään avoimina valtakirjoina jonkin politiikan ajamiseen.

Esimerkiksi ”vihapuhetta” suitsimaan pyrkivä suvaitseva yhteiskunta ei ole missään tapauksessa vapaa, niin kuin usein väitetään. Tosiasiassa suvaitsevuudella marinoitu yhteiskunta on ankarasti rajoitettu, sillä suvaitsevuutta perättäessä muita ihmisiä lähestytään vaatimuslista kädessä: selitetään, mitä kaikkea teidän täytyy sietää ja mistä kaikesta luopua! Ne, jotka sanovat varmistavan suvaitsevuutemme, haluavat hinnaksi vapautemme.


Some-jätit myyvät sinut ja tukkivat suusi

Informaatioalojen lisäksi sananvapauden länkiin laitto näkyy tietenkin myös sosiaalisen median laareissa, kun EU velvoitti Internet-toimijat suitsimaan ihmisten puheita yksityisillä sopimuksilla ja Saksan valtio miljoonien eurojen sakon uhalla. Facebook, Google, Microsoft, Twitter ja monet muut pakottavat käyttäjänsä noudattamaan itse tekaisemiaan ja yksipuolisesti asettamiaan ”yhteisönormeja”, joista käyttäjät eivät ole voineet päättää saati että niistä olisi päätetty kansanvaltaisissa prosesseissa.

Samanaikaisesti ne myyvät oman tuotteensa (eli käyttäjänsä) asiakkailleen (eli mainostajilleen) heidän henkilötietojaan ja sosiaalisia suhteitaan myöten! Vihapuheiden vihapuhetta näyttää olevan kielteinen käyttäjä- tai asiakaspalaute, joten some-jättiläiset tekevät niin kuin osuusliikkeen väki. Ne rakentavat itselleen todellista sossumediaa, ja tulos on ennen pitkää sen mukainen: nurkan takana odottava konkurssi.

Vaikka eräiden tutkimusten mukaan noin 67 prosenttia saksalaisista hyväksyykin Saksan hallituksen politiikan, nämä tulokset pitää nähdä kriittisesti. On helppoa kannattaa ”rasismin vähentämistä” ja ”liberaalia yhteiskuntaa” yleisellä tasolla, mutta millainen tulos saataisiinkaan, jos haastatelluille kerrottaisiin, että käytännössä hallituksen politiikka merkitsee suiden umpeen laastarointia ja sananvapauden pois korventamista?

Facebook sensuroi nyt viestejä Esseniin perustetussa hehtaarin kokoisessa deletointikeskuksessa, jossa puolen tuhatta orwellilaista Mr. Smithiä poistavat tietyt kannanottot ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti, ihmisoikeuksien vastaisesti ja ilman valitusmahdollisuutta. Facebookin lisäksi myös Twitter piilovaimentaa viestejä shadow-sensuurilla, joka näyttää viestit lähettäjille mutta ei yleisöille ja uskottelee siten viestien menneen perille. Käytäntö vastaa samaa kuin postiljoonit avaisivat postisi ja polttaisivat sen matkalla. Voiko röyhkeydellä olla rajoja?


Sensuuri on tieteellisen ajattelun vastaista vihapuhetta

Pahinta on kuitenkin ”yhteisönormeiksi”, ”yritysperiaatteiksi” ja agendajournalismiksi sekä tendenssitutkimukseksi paketoitujen ideologioiden sisällyttäminen informaatiopalvelualoille, kuten kirjastoihin, kustantamoihin, kouluihin, mediaan ja yliopistoihin.

Ensin valitaan tyhjä lista, jonka otsikoksi laitetaan ”Yhteisönormimme” ja johon numeroidaan kymmenen kohtaa. Sitten pohditaan, mitä niihin laitetaan. Pantaisiinko ”monikulttuurisuus” vai ”kulttuurinen moneus”? Miten olisi ”kansainvälisyys”, ”tasa-arvo” tai ”maahanmuuton edistäminen”?

Tämä kaikki on väärin. Kyseistä listaa ei pitäisi alkuunkaan täyttää. Se pitäisi repiä ennen ensimmäistäkään sanaa.

Informaatioaloilla ei pidä edistää mitään tarkoitusperiä vaan välittää tietoa, peilata todellisuutta ja tavoitella totuutta. Sitä puolestaan edistävät rajoittamaton kriittisyys, epäily, sananvapaus ja avoin eripura, joita puolestaan ei tavoiteta millään etukäteen sovituilla agendoilla eikä strategioilla. Kuuliaisuus yhteisönormeille tuottaa kansalaisia, joilta puuttuvat itsenäisyys ja moraali, ja niiden paikalle syntyy pelkkää tottelevaisuutta sekä ulkoa määrättyjä sääntöjä, jotka on kirjoittanut joku valtaa käyttävä taho.

Tämä pitäisi yksinkertaisimpienkin ihmisen ymmärtää, mutta median ja poliitikkojen aloittaman vaahtoamisen tuloksena ovat tieteellisen ja filosofisen ajattelun metodit päässeet unohtumaan jopa tieteenharjoittajilta itseltään, ja asioista päättävät yliopistoissakin kaikenlaiset ninni-nellit ja milla-mallat vankkumattoman vakuuttuneina oman poliittisen ideologiansa erehtymättömyydestä.

Hyvä on, myös minä olen ehkä unohtanut jotakin. Mutta olen unohtanut enemmän kuin useimmat muut ovat oppineet. Kiitän toki myös minua opettamaan pyrkineitä, ja olen tehnyt kaikkeni, etteivät heidän ripityksensä olisi vaikuttaneet näkemyksiini millään tavalla. Ainoa sensuurin laji, jonka itse hyväksyn, on sellainen sensuuri, jolla sensuurin harjoittaminen ja kannattaminen kielletään vihapuheeksi julistettuna.

Normien purkaminen on oikeuksien heikentämistä

Kuluvalla hallituskaudella poliittiseen kieleen on pesiytynyt uudissana ”norminpurku”. Se on synnytetty liittämällä yhteen kaksi tavanomaista sanaa (”normi” ja ”purku”). Näin on luotu yhdyssana, joka on suomen kieliopin vastainen. Oikea muoto olisi esimerkiksi ”normin purku”. Vielä parempi olisi ”normien purkaminen”, sillä kyse on useiden normien purkamisesta. Muodostamalla keinotekoinen yhdyssana on nähtävästi haluttu luoda mielikuva, että kyseessä on jonkinlainen oma ilmiönsä, joka ansaitsee ihan oman käsitteensä. Tämän merkiksi hallitus on avannut aiheelle myös oman Internet-sivustonsa osoitteessa ”norminpurku.fi”.

Normit voidaan jakaa muodollisiin juridisiin normeihin ja sosiaalisiin epävirallisiin normeihin. Normeja ovat kielto-, käsky- ja -lupanormit. Normeilla kerrotaan, mitä ei saa tehdä, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä. Samalla kun normeilla perustetaan velvollisuuksia, niillä luodaan oikeuksia. Toisille ihmisille langetettavat velvollisuudet ovatkin yleensä toisten ihmisten oikeuksia. Purettaessa normeja heikennetään oikeuksia, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkkejä.

Hallitus on oikeassa siinä, että lainsäädännössä on paljon järjen vastaisia normeja, joiden alkuperä on puhtaasti ideologinen. Poliittinen vihervasemmisto on ollut mestari tekaisemaan sertifikaatteja, joiden kaikkia seurausvaikutuksia ei ole mietitty.

Rakentamislainsäädäntö on todellinen turhien normien runsaudensarvi. Vihreiden vaatimuksesta on luotu normi, jonka mukaan kerrostaloihin ei saa rakentaa kattohuoneistoja, jos rakentamisen yhteydessä ei saneerata pihaa. Näin taloyhtiöiden tavoittelemat tuotot hupenevat pihojen saneerauksiin, vaikka päämääränä olisi kerätä rahaa välttämättömiin muihin korjauksiin. Vihreiden vaatimuksesta on luotu myös nollaenergialuokka, jonka mukaan taloista ei saisi tihkua mitään ulos. Se on jo fysiikan lakienkin vastainen ihanne.

Vihreiden synnyttämä normi on sekin, että jokaiseen valmistuvaan uuteen asuntoon pitää rakentaa kylpyhuone, jossa voi kääntyä pyörätuolilla. Tämä johtaa siihen, että kylpyhuoneista joudutaan tekemään messuhallin kokoisia, jolloin ne lohkaisevat pienasuntojen neliöpinta-alasta neljänneksen pois. En vastusta vammaisten oikeuksia, mutta uudisrakentamalla ei asuntokantaa voida koskaan muuttaa vammaisten etujen mukaiseksi. Sen sijaan rakentamispoliittisilla vaatimuksilla estetään tehokkaasti asuntojen rakentamista kenellekään. En näe estettä muutamien vammaisasuntojen rakentamiselle, mutta nähdäkseni kaikkien asuntojen ei tarvitse olla tehtyjä vammaisille ainakaan niin kauan, kuin kaikki ihmiset eivät ole vammaisia.

Vihreiden aloitteesta perustetun keskineliömetrimäärävaatimuksen mukaan uusien taloyhtiöiden keskimääräisen pinta-alan piti olla 75. Koska kasvukeskuksissa on kysyntää lähinnä vain sellaisista pienistä asunnoista, joihin ihmisillä on varaa, joudutaan pienten asuntojen tuottamiseksi rakentamaan muutamia valtavan suuria asuntoja, joista ei ole kysyntää lainkaan. Kuntien sosiaalitoimet vuokraavat niitä sitten Afrikasta ja Lähi-idästä tuleville haittamaahanmuuttajille ja heidän suurperheilleen, joille sosiaaliturvajärjestelmämme tarjoaa ylläpidon.

On hyvä, että hallitus purkaa sen tapaisia säädöksiä ja sääntelyä, jotka estävät järkiperäistä toimintaa ja maamme omien kansalaisten etujen edistymistä tai joiden toteuttaminen tulee yhteiskunnalle kohtuuttoman kalliiksi tuottamatta riittävää vastiketta.

Hallitus ei ole kuitenkaan sujuvoittanut yhteiskunnallista toimintaa vain rakentamisnormeja purkalla, yhtiöittämällä valtion laitoksia tai pyrkimällä avaamaan rautatieliikennettä ja postitoimintaa kilpailulle. Sivuseurauksena myös valtion liikelaitosten sisäisestä subventiopolitiikasta ollaan luopumassa. Esimerkiksi Postin tuottavat osat yritetään myydä pois ja jättää kannattamattomat valtion ja veronmaksajien riesaksi. Samoin VR:ää uhkaa kannattavan liiketoiminnan myynti ja tappiollisesta luopuminen. Tämä merkitsee alueellisen eriarvoisuuden syvenemistä, kun junat ja posti eivät kulje kuihtumassa oleville kulmakunnille entiseen tapaan.

Kun ”norminpurkuhankkeen tavoitteena on helpottaa yritysten toimintaa ja kansalaisten arkea sääntelyä keventämällä ja uudistamalla”, kansalaisten arki ei ole helpottunut vain ”edistämällä digitalisaatiota”, kuten ohjelma painottaa. Hallitus on myös halunnut vähentää julkisten virkojen pätevyysvaatimuksia ja heikentää valitusmahdollisuuksia kansalaisten oikeusturvan tappioksi.

Myöskään kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen ei ole tuonut mitään merkittäviä etuja kenellekään. Työntekijöille ja kauppiaille se ei ole ollut onneksi, sillä kilpailullisista syistä liikkeet joutuvat pitämään ovensa auki myös pyhäisin, vaikka se söisi henkilökunnan vapaa-ajan eikä tuottaisi mainittavaa voittoa. ”Ulosottomenettelyn sähköistäminen” puolestaan on taannut vain kansalaisten oikeusturvan heikentymisen ja sen, että ihmisten pankkitilejä puhdistetaan entistä kovakouraisemmin. Työntekijöiden koeaikaa puolestaan pidennetään ja takaisin ottamisen velvollisuutta pidennetään, tietenkin työntekijöiden tappioksi.

Muutamia aineellisen maailman osa-alueita lukuun ottamatta normien purkaminen on ollut ihmisille haitaksi. Siten on vain heikennetty ihmisten sosiaalisia oikeuksia.

Normien purkaminen on nimetty hallituksen ”kärkihankkeeksi”, ja sen toteutus on uskottu liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin käsiin. Yrittäjätaustainen Berner on purkanut normeja himokkaasti ja kansalaisten oikeusturvaa ajattelematta. Hänelle ei ole kunnian kukko laulanut monissa muissakaan yhteyksissä, ja myös ihmisten oikeusturvan kumoamisessa liikutaan perustuslain äärirajoilla.

Eräs perustuslainvastaisuus sisältyy hallituksen yritykseen siirtää työviranomaisten palvelut yksityisten tahojen tehtäviksi. Tosiasiassa mikään yksityinen taho ei voi tehdä työpoliittisia ratkaisuja, joilla puututtaisiin kansalaisten oikeuksiin tai etuihin. Ne voi tehdä vain viranomainen.

Tietenkin myös viranomaiskäytännöissä harjoitettava kansalaisten patistelu rikkoo ihmisten itsemääräämisoikeutta vastaan, sillä liberaalin self-ownership -periaatteen nojalla ihmisen voidaan katsoa omistavan itsensä, työvoimansa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa. Niinpä myöskään viranomaisella ei ole oikeutta puuttua ihmisten asemaan patistelemalla tai uhkaamalla työttömyysetuuksien tai perustoimeentulon epäämisellä.

Perustoimeentulo ja työllisyyspolitiikka tulisikin kytkeä irti toisistaan, sillä voidaan katsoa, että jokaisella kansalaisella pitää olla oikeus perustoimeentuloon myös riippumatta siitä, työllistyykö hän vai ei. Tämä johtuu tosiasiasta, että suurtyöttömyyden aikakaudella työn saanti ei ole ihmisen omassa vallassa, eikä kukaan voi itse päättää asemastaan. Niinpä hallitukselta onkin väärin uhata ihmisiä työttömyysetuuksien menetyksillä siinä tapauksessa, että he eivät työllisty. Tässäkin asiassa kepulaiset ja kokoomuslaiset ministerit vetävät väärästä narusta.

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus ja monietnisyys

Matalan talousinflaation aikana moni sana on kärsinyt melkoista inflaatiota, ja paikoin merkitykset ovat hämärtyneet kokonaan. Yksi tällainen sana on ”kulttuuri”. Jo kirjassani Dialoginen filosofia totesin, että kulttuuriksi mielletään nykyisin melkein mikä tahansa: on olut-, kalja-, viina-, oksennus-, roska-, kusi- ja paskakulttuuri. Puheena olevat asiat mielletään ikään kuin hienommiksi, kun niihin liitetään sana ”kulttuuri”.

Yksi kaikkein hämmentävimmiksi koetuista käsitteistä on ’monikulttuurisuus’. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan, ja millainen sen kuvaama tai sen kautta havaittava tai luotava todellisuuden ilmiö on? Kun substantiiviin ”kulttuuri” on liitetty sana ”moni” ja muodostettu siten adjektiivi ”monikulttuurinen”, on jäljitelty englannin kielen sanaa ”multi-cultural”. Adjektiivin muodostaminen substantiivista on yhtä luontevaa kuin on muodostaa sanasta ”sauna” sana ”saunainen”.

Monikulttuurisuuden käsitteessä näyttää epäilyttävältä moni muukin asia kuin sen alkuperä. Monikulttuurisuudesta on tullut tai tehty ideologia ja poliittinen tendenssi.

Ideologian yksi määritelmä on, että ideologiaa syntyy silloin, kun symbolisella tasolla esitettävät asiat muuttuvatkin todellisuudessa vastakohdikseen tai ainakin täysin eri asioiksi kuin on luultu. Ideologia on tällöin väärää tietoisuutta. Todellisuuskäsitystä rajataan voimakkaasti tai kieltäydytään havaitsemasta sitä kokonaisuudessaan ja harjoitetaan sensuuria.

Toinen määritelmä ideologialle liittyy edelliseen. Väärän tietoisuuden tuloksena syntyy poliittista tarkoitushakuisuutta ja tavoitteellisuutta, joka kirjataan poliittisten puolueiden tai järjestöjen ohjelmiin. Ideologia voidaan lukea suoraan niistä.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää ideologian ensimmäisen määritelmän. Monikulttuurisuus on käsitteellinen paradoksi, itseään vastustava luomus, joka kääntää oman ideansa ylösalaisin. Monikulttuurisuuden tuloksena syntyy kulttuuriristiriitoja, jotka aiheuttavat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen paineita. Erilaisista kulttuureista joudutaan tällöin sahaamaan särmät pois yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi, ja näin ajaudutaan monokulttuuriin, eli kulttuuriseen yksiulotteisuuteen.

Monikulttuurisuuden käsite täyttää myös ideologian käsitteen toisen tunnusmerkin. Monikulttuurisuudesta on tehty poliittinen tendenssi, mistä näyttöä antavat julkisessa hallinnossa käyttöön otetut monikulttuurisen koulun, kirjaston ja Yleisradion tavoitteet. Yleisradiossa monikulttuurisuuden ongelmallisuus jo havaittiinkin, kun laajan arvostelun tuloksena alettiin aavistella, että koko käsitteessä on jotakin pahasti pielessä. Valtiollisessa ja poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa on perinteisesti paheksuttu amerikkalaista tuontiviihdettä ja puolustettu puhtain purjein kotimaista ohjelmatuotantoa, mutta nykyisin korkeimmaksi normiksi ja pääideologiaksi on asetettu kansainvälisyyden suosiminen.

Monikulttuurisuuden tavoittelu lietsoo esiin arvokonflikteja ja intressi- eli etukonflikteja. Molemmat ovat vaikeita ja jopa vaarallisia. Arvokonfliktit ovat usein ratkeamattomia, kun ihmiset linnoittautuvat omien ehdottomiksi kokemiensa arvojen taakse, aivan niin kuin muslimit omiensa. Intressi- eli etukonfliktit puolestaan ovat ongelmallisia, koska niissä kamppaillaan yhteiskunnallisista resursseista, jotka ovat rajallisia. Nämä konfliktit aktualisoituvat ja eskaloituvat kansanryhmien välillä heidän kohdatessaan asuntojonoissa, leipäjonoissa, taistelussa työpaikoista ja kamppailussa sosiaaliturvasta.

Koska monikulttuurisuuden käsite on sisäisesti ristiriitainen, monikulttuurisuutta tavoitteleva henkilö erehtyy kohtalokkaasti jo aivan toimintansa alussa. Kun käsite on ristiriitainen, myös sen kuvaama tai sen kautta havaittava ja rakentuva todellisuuskin on ristiriitainen. Tukemalla monikulttuurisuutta vahvistetaan kulttuuriristiriitojen syntymistä, ja sitä kautta aiheutetaan konformismia, eli sopeuttamisen ja mukauttamisen painetta. Tämän tuloksena puolestaan syntyy kulttuurista yksiulotteisuutta - ei kulttuurista moninaisuutta.

Tulos on ymmärrettävissä helposti myös ilman käsitteellistä analyysia. Maahanmuutto, kansakuntien sekoittuminen ja monikulttuurisuuden tavoittelu ovat tuottaneet suvaitsevuuden vaatimuksina ilmenevää pakottamista. Kitkojen ja konfliktien kasvaessa yhteiskunnallinen tehokkuus on vähentynyt. Monikulttuurinen yhteiskunta toimiikin entistä huonommalla hyötysuhteella, sillä voimavaroja kuluu sopeuttamiseen, mukauttamiseen ja samanlaiseksi tekemiseen.

Sen kaltainen normittaminen ei kanna myönteisiä tuloksia; vieraista kulttuureista tulleet säilyttävät omat asenteensa samoin kuin kantaväestötkin. Näyttöä antavat Eurooppaan virranneen pakolaistulvan aiheuttamat erimielisyydet, jotka ovat vähentäneet maahanmuuttajien ja kantaväestöjen välistä luottamusta ja syöneet pois kantaväestön omassa keskuudessa vallinneen luottamuspääoman.

Olisi parempi, että kulttuurien väliset konfliktit kohdattaisiin edelleenkin etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti järjestyneiden kansallisvaltioiden rajoilla, eikä niitä siirrettäisi maahanmuuton myötä kansallisvaltioiden sisäpuolelle: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset ovat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni yhteiskunnallisista resursseista kamppaillessaan.

Monikulttuurisuuden käsite on sekoitettu usein myös moniarvoisuuteen. On katsottu, että monikulttuurisuuden alaan sisältyy automaattisesti myös moniarvoisuus ja että monikulttuurisuuden arvostelu merkitsee moniarvoisuuden kritisointia. Tosiasiassa arvo ja kulttuuri ovat aivan eri asioita. Arvon käsite liittyy arvofilosofiaan, kun taas kulttuurin käsite on lähellä normin käsitettä ja liittyy normisosiologiaan.

Monikulttuurisuus tarkoittaa lähes samaa kuin moninormisuus. Moninorminen yhteiskunta taas on sisäisesti ristiriitainen samoin kuin monikulttuurinenkin yhteiskunta. Poliittinen kysymys on, haluammeko sellaisen yhteiskunnan, jossa on paljon ristiriitoja, onko meillä varaa siihen ja olemmeko valmiit sen tapaiseen suvaitsevuuteen tai valheelliseen sietämiseen, jota monikulttuurisuuden ja moninormisuuden keskellä eläminen vaatii.

Omasta mielestäni meidän suomalaisten ei pitäisi tavoitella monikulttuurisuutta, koska valtiomme on jo nyt velkaannutettu monikulttuurisuutta ajaneella Euroopan unionin politiikalla. Eurooppa kokonaisuudessaan on jo monikulttuurinen koostuessaan useasta erilaisesta valtiosta ja kulttuurista, ja siksi sopii toivoa, että tämä kulttuurien moninaisuus myönnettäisiin, eikä sitä yritettäisi himmentää yleismaailmallisella monikulttuurisuuden ideologialla. Kenenkään ei myöskään pitäisi yliarvioida omia suvaitsevuuden kykyjään, sillä niillä on taipumus loppua aina kun pöty loppuu omasta ruokapöydästä mutta ei monikulttuurisuutta kehuvien puheista.

Moniarvoinen yhteiskunta on mahdollinen yhdessäkin kulttuurissa, esimerkiksi tässä länsimaisessa kulttuurissamme. Mahdollisuudet toteuttaa moniarvoista yhteiskuntaa riippuvat olennaisesti siitä, millainen tuo yksi kulttuuri on. Esimerkiksi islamilaisessa totalitarismissa moniarvoisuus ei toteudu.

Hullunkurista onkin, että vaatimalla Eurooppaan monikulttuurista yhteiskuntaa on pyritty toimimaan moninormisuuden puolesta, mutta tosiasiassa on edistetty islamilaisen totalitarismin leviämistä, joka on heikentänyt länsimaista moniarvoisuutta. Sitten on vaadittu meidän länsimaalaisten moniarvoisuuden edustajien sopeutumista muslimien normeihin, mikä on merkinnyt todellisen moniarvoisuuden heikentymistä. Länsimaisen järkeen perustuvan oikeusjärjestelmän ja islamilaisen sharia-lain joutuminen konfliktiin antaa selvän näytön siitä, kuinka monikulttuurinen (ja moninorminen) yhteiskunta johtavat ristiriitaisuuksiin.

On hyvin tärkeää huomata, että monikulttuurisuuden (eli moninormisuuden) ja moniarvoisuuden käsitteet liittyvät eri tutkimus- ja tarkastelutasoille. Monikulttuurisuuden ja moninormisuuden käsitteet kuvaavat yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja niitä voidaan tutkia yhteiskuntatieteiden menetelmillä. Moniarvoisuuden käsite puolestaan liittyy ihmisten omassa henkilökohtaisessa tajunnassa vallitsevien arvojen ja arvostusten piiriin. Se kuvaa yksilöiden mielessä olevia arvoja ja arvostuksia, jolloin asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi filosofian, yksilöpsykologian tai muiden ihmistieteiden menetelmillä.

Monikulttuurisuuden (tai moninormisuuden) ja moniarvoisuuden lisäksi on yksi aiheeseen liittyvä tärkeä käsite, ja se on monietnisyys. Monietnisyydellä viitataan kansan tai kansallisuuden piirissä esiintyvään kirjavuuteen ja vaihteluun. Monietnisyys on lähellä monirotuisuuden käsitettä, ja se liittyy biologiselle tarkastelutasolle.

Monietnisyyden tavoittelu tai toteutuminen johtaa samantyyppiseen yksiaineksisuuteen kuin monikulttuurisuuden käsitekin. Tuloksena on sopeuttamista ja mukauttamista, jota monietnisyyden yhteydessä sanotaan kansojen tai kansakuntien sulauttamiseksi toisiinsa.

Onkin mietittävä tarkoin, mitä tavoittelemisen arvoista tällaisessa sulauttamisessa on, vai onko mitään. Asiasta olisi päätettävä etukäteen eikä jälkikäteen, sillä sulautumisen tulokset ovat peruuttamattomia. Kansojen eroista julkaistut älykkyystutkimukset eivät tue kansojen sulauttamista toisiinsa, sillä on oletettavaa, että hyvinvointivaltioissa asuvien ja keskimääräiseltä älykkyydeltään korkeammalla tasolla olevien kansojen älykkyys alenisi sulauttamisen tuloksena tavalla, joka voi johtaa kulttuuriemme ja arvojemme taantumiseen.

Vaikka älykkyydeltään alemmiksi todettujen kansojen keskimääräinen älykkyys nousisikin, se ei korvaa parhaiten menestyneiden kansojen keskuudessa tapahtuvaa älykkyyden taantumista, sillä Gaussin kellokäyrän kärkipäässä olevien huippuälykkäiden ihmisten edustus populaatiossa laskee dramaattisesti, ja juuri he ovat vastuussa kulttuurimme tärkeimpien innovaatioiden tuottamisesta.

Monietnisen yhteiskunnan edistäminen merkitsee biologisella tasolla aivan samaa kuin monikulttuurisen yhteiskunnan edistäminen yhteiskunnallisella tasolla. Ne vahvistavat toisiaan. Kun yhteiskunta maahanmuuton tuloksena monikulttuuristuu, ihmiset pariutuvat etniset rajat ylittävästi. Koska älykkyys on vahvasti biologisperäinen ominaisuus, joka periytyy, on todennäköistä, että etniset rajat ylittävä geeniaineksen sekoittuminen johtaa pahimmassa tapauksessa länsimaissa asuvan väestön keskimääräisen älykkyyden laskuun.

Entä miten käy moniarvoisuudelle? Älykkyyden laskiessa ihmisten henkinen ja psyykkinen suorituskyky alenevat, minkä tuloksena he menettävät kykynsä käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä sisältäviä asioita. Tämä yksilöpsykologisella tasolla havaittava biologisperäinen fakta heijastuu sitten myös kulttuurisella ja normatiivisella yhteiskunnallisella tasolla, kun ihmiset eivät enää kykene ymmärtämään eivätkä halua vastaanottaa järkiperäistä argumentaatiota vaan suhtautuvat länsimaisiin arvoihin ja keskustelukulttuuriin ylenkatseellisesti tai reagoivat väkivaltaisesti.

Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntamme ajautuu Lähi-idästä ja Afrikasta tunnetun raihnaisen ja alkukantaisen yhteiskunnan tasolle, jota hallitaan islamistisella despotialla, pelolla ja terrorilla. Tällaisessa yhteiskunnassa infrastruktuuri on rappiolla ja kaupunkimaisemat koostuvat lohkeilevien betonibunkkerien seinistä, rikotuista ikkunoista ja kaduille räjäytetyistä autojen raadoista. Elintarvikehuolto on retuperällä, ja rikollisuus kukoistaa slummien varjoissa ja pölyisillä kaduilla. Terveydenhuollosta ja koulutuksesta ei ole tietoakaan, eikä niillä pidetä väliä, koska kuka tahansa voi kuolla väkivallan uhrina milloin tahansa. Välinpitämättömyys, epähygieenia ja epätoivo vallitsevat kaikkialla. Tällainen on aidosti monikulttuurinen yhteiskunta, vihervasemmiston ja löperöliberaalin oikeiston yhdessä ajama Suuri Unelma.

Monikulttuurisuuden ympärille on kerätty myös valikoima sitä lähellä olevia käsitteitä, joilla on yritetty lieventää tai peitellä monikulttuurisuuden ongelmallisuutta. Niitä ovat ’erilliskulttuurisuuden’ ja ’samakulttuurisuuden’, ’yhtenäiskulttuurisuuden’ ja ’hajanaiskulttuurisuuden’ sekä ’omakulttuurisuuden’ ja ’vieraskulttuurisuuden’ käsiteparit. Itse kannatan erilliskulttuurina esiintyvää yhtenäiskulttuurista ja omakulttuurista Suomea, sen kansaa ja etnistä yhteenkuuluvuutta. En kuitenkaan ryhdy määrittelemään näiden käsitteiden sisältöä, sillä osaattehan te suomea.

Kaksinaismoralismin kukkia

Holtittomuus on lisääntynyt yhteiskunnassamme. Nykyään lähes kaikki on ”holtitonta”. Maahanmuuttopolitiikan sanotaan olevan holtitonta, päihdepolitiikka on holtitonta ja jopa poliisin toiminta on paikoin holtitonta. Oikeudenpalvelijat ovatkin sortuneet laittomuuksiin varmasti yhtä usein kuin tuomioistuimet moraalittomuuksiin.

Vitsikästä on juuri tekopyhyys, jonka takaa pilkahtaa ihmisten inhimillisyys aina silloin kun he eivät onnistu peittämään tuota sinänsä valheellista ”hyvyyttään”. Usein kyseessä on kaksinaismoralismi. Ehkä poliiseille juuri siksi silloin tällöin hymyillään.

Poliiseja on viime aikoina tuomittu mitä erilaisimmista teoista. Yhdelle määrättiin ehdollista rattijuopumuksesta. Toinen sai sakkoja töissään harrastamastaan tietojen kaivelusta. Kolmas tuomittiin petoksesta ja vilppilaskujen kyhäämisestä, neljäs krapulasta johtuvasta työkyvyttömyydestä, viides naispuolisen työtoverinsa tirkistelystä suihkussa ja niin edelleen.

Poliisi on joutunut myös aiheettomien epäilyjen ja tuomioiden kohteeksi. Eräskin poliisi tuomittiin alaikäisen raiskauksesta käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, kunnes Korkein oikeus vapautti poliisimiehen kaikista syytteistä näytön puuttuessa. Ajatelkaa, millainen vääryys olisi ollut, jos ihmisparka olisi kuohittu tai tuomittu kuolemaan pelkän sairaan pedofiilivainon merkiksi, niin kuin nykyään uhkaa käydä ihan kenelle vain seksuaalisesti terveelle ihmiselle. Jos hyväntekijäpoliisi syyllistyikin ensin mainitsemissani tapauksissa johonkin pieneen pahaan, tässä tapauksessa oikeus puolestaan oli vaarassa syyllistyä suureen ja häikäilemättömään pahaan omassa kaksinaismoralistisessa hyvyydenrakkaudessaan.

Tapaus osoittaa, kuinka lyhyt matka yleensäkin on hyvästä pahaan ja pahasta hyvään. Hyvä muuttuu pahaksi, kun sitä harjoittavat kukkahattuämmät, joiden harhaisessa tajunnassa tarkoitus pyhittää keinot. Jos syyllistä ei ole, he etsivät tai lavastavat sellaisen ihan vain ”väärinä” tai ”epämiellyttävinä” pitämiensä tekojen tuomitsemiseksi, tukahduttaakseen omat mielitekonsa ja kääntääkseen epäilyjä pois itsestään. Syytönkin tuomitaan, kunhan teko tai toiselle ihmiselle tapahtunut vahinko on tarpeeksi ”vakava”. Tuomio annetaan, jotta tuomitsijat saisivat rauhan omien mielitekojensa aiheuttaman huonon omantunnon soimauksilta.

Mikäli syytetty vapautetaan ennen hirsipuuta, raskaat oikeudenkäynnit ovat yleensä tuhonneet hänen yksityiselämänsä, työnsä ja terveytensä, ja taloudesta on jäljellä savuavat rauniot. Näin viranomaisvalta raiskaa saappaat jalassa seisovan ja kaatuvan miehen, myös moraalinvartijoista parhaan: poliisimiehen.


Rapa roiskui poliisirallissa

Syyllisyys on tosin vaarassa kadota myös muutamissa sellaisissa tapauksissa, joissa se on osoitettu ja tuomio Korkeimmassa oikeudessa luettu. Esimerkiksi talousrikostorjunnan projekteissa toiminut sisäasianministeriön rikosylitarkastaja Keijo Suuripää tuomittiin vuonna 2002 sakkoon lahjusrikkomuksesta hänen otettuaan 3000 euroa tukea ralliharrastukseensa atk-alan firmalta, jolta sisäasiainministeriö oli samanaikaisesti ostanut tietokonelaitteita Suuripään kuittauksella. Oikeus jätti voimaan myös toisen syytteen mukaisen tuomion, jossa Suuripää oli tuomittu Belgiassa ajettuun poliisiralliin osallistuneen auton rekisteritietojen väärentämisestä.

Kuinka ilahduttavaa olisikaan ollut, jos rallia harrastava poliisi olisi tuomittu myös ylinopeudesta tai liikenteen vaarantamisesta? Tätä kautta kansalaiset voisivat löytää poliisista rikoskumppanin: ymmärtäjän ja kaverin.

Onneksi oikeuskansleri Jaakko Jonkka on esittänyt Suuripäälle luetun tuomion purkamista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen pidettyä tuomiota ”ihmisoikeussopimuksen vastaisena”. Juttu meni EIT:n mukaan pieleen, kun Korkein oikeus jätti järjestämättä suullisen oikeudenkäynnin. Näin viranomainen ymmärtää viranomaista: aivan samalla tavoin kuin Jaakko Jonkka antoi myös Mauri Pekkariselle puhtaat paperit tämän vaalirahajupakassa.

Kun inhimillisyys pilkahtaa poliisinkin lasisilmästä, tämä tuo tarvittavaa touchia asiakaspalveluun. Hyvä flow virtaa, ja näin luodaan kontaktia kansalaisiin. Samastumisen helpottamiseksi poliisi voisi vaikka tahallaan tehdä muutamia pikkurikoksia ja järjestää sitä kautta mainostempauksen.

Todennäköisesti juuri tällä tavoin syntyneen luottamuksen vuoksi suomalainen virkamies ei koskaan saa eropasseja. Häntä ei milloinkaan irtisanota virastaan, sillä eihän hänen satunnaisilla ja irrallisilla teoillaan ole vaikutusta hänen kykyynsä hoitaa tehtäviään tai suoriutua virkansa hoidosta – ainakaan sikäli kuin hän ei ole koko aikaa juovuksissa. Enintään häntä painostetaan lähtemään itse.

Useimmissa tapauksissa virkamies päättää kuitenkin jäädä tai hänet kannetaan takaovesta takaisin sisään. Mieleen muistuu opetusministeriön ylijohtaja Harri Syväsalmi, joka jatkoi virassaan, vaikka hänet tuomittiin lahjuksen ottamisesta sakkoihin KKO:ssa vuonna 1997. Myöhemmin hän on toiminut muun muassa maailman antidopingjärjestössä WADA:ssa, joka on sekin eräänlainen tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin kukinto.


Paljastavaa torjuntaa

Dopingin vastustamisesta tulee intentionaalisesti ristiriitaista, sillä urheilijoiden ja yleisön toiveiden mukaista on tietenkin ottaa voitto kotiin. Dopingin vastustaminen taas on suuntautunut heikentämään niitä keinoja, joilla voitto voitaisiin saavuttaa. Niinpä dopingin vastustajat joutuvat työskentelemään intentionaalisesti ristiriitaisessa tilanteessa: yhtäältä heidän pitäisi legitimoida sääntöjä hipova doping erottamalla sallittu kielletystä, mutta toisaalta he toimivat koko ajan myös menestyksen jarruina, sillä suuri osa urheilumenestyksestä saavutetaan jonkinlaisella puoliluvallisella tai testeissä näkymättömällä dopingilla. Tätä kautta dopingin jarrumiehet ovat aina vaarassa joutua moitituiksi urheilumielen ja voitontahdon latistamisesta sekä epäisänmaallisuudesta.

Dopingin torjujien defensiivisyys ja piilevä kaksinaismoralistisuus näkyvät myös heidän eleistään ja olemuksestaan. Kansanterveyslaitoksen laboratoriojohtaja Timo Seppälä on varmaankin Suomen asiallisimpia miehiä. Muistatteko, kun hän puhui televisiossa dopingskandaalien aikaan? Melkoisen jäyhä jököttäjä. Hänen vakavamielisyytensä ja totisuutensa johtui kenties tietystä tasapainoilijan roolista, kun alla oli räjähtävä miinakenttä.

Epäilin myös, että ”kiellettyihin aineisiin” liittyvän tuomiomielen takaa saattoivat kajastaa omat mieliteot. Kunnes sitten kävi niin, että dopinglääkäri kärähti rattijuopumuksesta osuttuaan coupé-Mersullaan sähkökaappiin kotikulmillaan Helsingin Marjaniemessä.

Mutta kun hän on viranomainen, ei häntäkään potkaisu tehtävistään, vaan näyttää hänkin jatkavan edelleen noissa ”kiellettyjen aineiden” käyttöä, maahantuontia ynnä muuta vastustavissa toimissaan.

Samanlaisessa tilanteessa kuka tahansa ei-viranomainen (ei-poliisi, ei-lääkäri, ei-professori) olisi tietysti irtisanottu tehtävistään ja jätetty henkipatoksi vaille mitään oikeusturvaa. Näinhän tehdään kaikille muille ”pahaksi” lavastetun (kuten maahanmuuttokritiikin tai feminismin kritiikin) esittäjille, vaikka se, mitä he puhuvat, olisi täysin perusteltua, järkiperäistä ja totta. Vastaavalla tavoin jokainen omilla aivoillaan ajatteleva ihminen sanotaan irti yksityisten työnantajien palveluksesta, jos hän on ”väärää” mieltä. Hänhän voi karkottaa asiakkaita näkemyksillään, ja siksi myös jokainen yksityisen palveluksessa oleva suljetaan helposti mielipidevankeuteen.


Paheksumisen balsami

Entä miksi laadin tämän kirjoituksen? Oman moralisminiko merkiksi? Ei ole mukavaa korjata toisten virheitä, ei. Suomi on defensioiden, puolustelujen ja syyttelyjen luvattu maa, jossa yleisin rikos on viranomaisten ja poliitikkojen anteeksiantamaton typeryys.

Niinpä tarkoituksenani ei ole itse jatkaa tuota kaksinaismoralistisen paheksunnan noidankehää. Ajojahtien tuloksena hikikarpaloita saavat otsalleen nimenomaan normatiivisissa tarkkailu- ja valvonta-ammateissa toimivat henkilöt, joiden pitää kieltää osa ihmisyydestään. Heidän sisäistämänsä kiellot ja rajoitukset ehkä suorastaan kiihottavat heitä rikkomaan niitä, ja siksi heidän rötöstelyään on pidettävä suorastaan uhriksi ajautumisena.

Näin pelkkä normeilla pamputtaminen tekee ihmisistä varkaita aivan niin kuin kriminalisoiminen tekee tavallisen elämän ilmiöistä rikoksia. Ja tämän kaiken keskellä ”poliisikin on vain ihminen” – aivan niin kuin Sleepy Sleepers sanoi.

Tarkkailu ja valvonta häiritsevät Yrjönkadun uimahallissa

Marraskuun alussa lehdissä ja netin keskustelupalstoilla paheksuttiin paljon sitä, että Yrjönkadun uimahallissa vaeltelee vartiointiliikkeen vartija, joka käy aika ajoin ratsaamassa myös uimahallin saunat. Onkin häiritsevää, että ihmisiä ahdistellaan järjestyksenpidolla, tarkkailulla ja valvonnalla.

Yrjönkadun uimahalli on helsinkiläisille tuttu paikka, arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelema klassinen rakennus, jonka erityispiirteenä on se, ettei uimahallissa käytetä uima-asuja. Vesi pysyy puhtaampana, eikä hyvävartaloisilla kävijöillä pitäisi olla mitään peiteltävää. Tosin muutama vuosi sitten Liikuntavirasto antoi luvan käyttää Yrjönkadulla myös uimapukuja muutamien ahdasmielisten ja estoisten ihmisten mieliksi.

Miksi sitten paikalla riehuu vartija, joka puheiden mukaan käy tempomassa saunojen ovia auki? Syyksi liikuntavirasto on ilmoittanut, että saunoissa harrastetaan seksiä. Itse en ole koskaan nähnyt saunoissa mitään seksiin viittaavaa silloin kun olen uimahallissa sattunut käymään. Toisaalta en myöskään paheksu, vaikka ihmiset saunomisen keskellä harjoittaisivat myös seksiä, sillä seksihän on myönteinen ja rentouttava asia siinä missä uintikin.


Selvää homovastaisuutta

Heteroseksuaaliseen valtakulttuuriin kuuluu ilmeisesti normi, että miehet ja naiset eivät saa tai voi esiintyä toisilleen alastomina. Niinpä alastonuimahallissa on erikseen naisten ja miesten käyntipäivät. Tätä kautta väite seksistä Yrjönkadun uimahallissa sisältää väitteen, että sitä harjoittavat homomiehet, biseksuaaliset miehet tai heteroseksuaaliset miehet keskenään. Niinpä myös vartija on palkattu paikalle kylvämään homovastaista kauhua. Liikuntaviraston puuttuminen asiaan artikuloi mielestäni selvän aggression homoseksuaalisuutta vastaan.

Näyttöjen puuttuessa tai niiden ollessa mitättömän vähäisiä on vaikea sanoa, mistä kyseinen ajojahti johtuu. Taustalla voi olla heteromiesten kateus. Heteroille kun ei ole yhtä luontevaa paikkaa seksin harjoittamiseen heidän oman ahdasmielisyytensä ja naisten harjoittaman pihtaamisen vuoksi.

Seksistä uimahallissa ei nostettaisi varmastikaan mitään hälyä, jos sitä harjoittaisivat heterot. Olen itse nähnyt monta kertaa, miten heterot kurnuttavat muissa uimahalleissa uimapuvut päällä ja tyydyttävät toisiaan porealtaiden kuplien alla, eikä kukaan suvaitse nostaa tästä perversion muodosta mitään vastalausetta! Heteroiden keskinäistä kuhertelua esiintyy myös monissa alastonkylpylöissä, jotka ovat sitä paitsi erittäin suosittuja.

Muuan homoaktivisti kävikin jo syksyllä kysymässä Liikuntaviraston byrokraatilta, mistä homovastaisuus on saanut alkunsa. Kaupunkihan kielsi myös uimahallin toisessa kerroksessa olevien pukukoppien käytön väitteenään, että niissäkin harjoitetaan homoseksiä. Helsingin Sanomien tämänviikkoisen jutun mukaan vartija on päätetty jättää protesteista huolimatta paikoilleen.

Jutussa haastateltu liikuntaviraston viestintäpäällikkö Mikko Juuti yhdisti nyt aiemmat väitteensä homoseksistä ”joihinkin muihin ongelmiin”, joita hänen mukaansa esiintyy ”uimahallin ympäristössä”. Hän sekoitti homofobiansa esimerkiksi ”huumeidenkäyttäjiin”, joiden hän väitti maleksivan rakennuksen läheisyydessä.

Jokainen varmasti ymmärtää, ettei sillä, mitä tehdään ulkona, ole mitään merkitystä siltä kannalta, mitä tapahtuu sisällä. Viittaus huumeisiin lieneekin pelkkä näennäisperustelu, jonka tarkoituksena on yhdistää homoseksuaalisuus johonkin moraalittomana pidettyyn ilmiöön ja sitä kautta herättää kauhistelua ja tuomiomieltä ihmisissä.


Kuinka homoja ahdistellaan?

Liikuntaviraston ja homoyhteisön edustajien kerrotaan myös ”yhdessä ratkoneen” tilannetta, ikään kuin kyseessä olisi sellainen ongelma, josta homojen pitää alistua keskustelemaan ryhmänä. Viraston osastopäällikkö Petteri Huurre kuvailee keskustelujen edenneen ”hyvässä hengessä”, vaikka hän toisesta suupielestään lausuukin tylysti, ”ettei vartijan läsnäolosta edes neuvotella”.

Homoyhteisöltä on pelkkää ajattelemattomuutta kävellä niin yksinkertaiseen lankaan, että suostuu keskustelemaan sellaisen tahon kanssa, jonka asennoituminen homoja kohtaan on periaatteellisen vihamielistä ja joka haluaa kieltää seksuaalisuuden ilmaukset niissä yhteyksissä, joissa seksuaalisuutta luonnostaan esiintyy. On sokeutta olla näkemättä sen periaatteellisen aggressiivisuuden läpi, jota urheilijayhteisön yleinen homovastaisuus edustaa myös tässä yhteydessä.

Kyse ei ole mistään yksityiskohdasta, ei vartijasta, ei kävijöiden keskinäisestä flirttailusta eikä seksin oletetusta tai todellisesta läsnäolosta. Nämä ovat pelkkää symboliikkaa. Kyse on Liikuntaviraston painostuksesta homoja vastaan sekä urheiluväen halusta ajaa homot pois sieltä, missä homot viihtyvät, nautiskelevat ja mielellään elävät todeksi omia kehollisia kokemuksiaan. Liikuntaviraston tarkoituksena on pilata hyvä olotila ja tunnelma, jotta kaikilla ihmisillä olisi yhtä kurjaa ja paha olla kuin urheilufanaatikoilla itsellään.

Kun homoista puolestaan sanotaan, että ”he esittivät näkemyksiään siitä, miten valvonta voitaisiin suorittaa vähemmän häiritsevästi”, on kuin homoliike itse antautuisi kerjäämään valvontaa ja että kyse olisi vain siitä, millä tavoin kontrollia, tarkkailua ja kaikkea muuta henkistä kidutusta voidaan toteuttaa verhotummin. Viranomaismielipiteessä tarkkailun ja valvonnan periaatteellisesta ongelmallisuudesta yritettiin tehdä pelkkä käytännön järjestelykysymys, jonka kautta keskitytään pohtimaan, miten ihmisiä voitaisiin kurittaa entistä hallitummin, huomaamattomammin, hienovaraisemmin ja tehokkaammin! Pintaa raaputtamalla paljastuu, että todellisuudessa kyse oli homojen vihaajien vainoharhaisesta läimäytyksestä päin koko homoyhteisön naamaa.

Vartijan olemassaolon lisäksi myös uinninvalvontaan liittyy ongelma, jota ei tosin tunnusteta lainkaan. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin normeihin näyttää kuuluvan, että altaita valvoo naispuolinen hengenpelastaja myös miesten käyntivuoroilla. Olisi hauska tietää, millaisen porun alastomina pulikoivat naiset aloittaisivat, jos heidän käyntivuorollaan paikalla kyyläisi miespuolinen uintivahti. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin oman kompleksisuuden vuoksi kukaan ei kuitenkaan valita paikalla olevista naisista ja heidän uteliaista silmämunistaan.


Kyse on ahdasmielisten vallankäytöstä

Vartijoiden tekemissä saunaratsioissa ja osastojen sulkemisissa on kyse siitä yleisestä seksinvastaisuudesta, ahdasmielisyydestä ja estoisuudesta, jota syntyy, kun konservatiiviset tahot alkavat nähdä seksuaalisuutta kaikkialla muuallakin kuin omissa päiväunissaan.

Teoreettisesti sanottuna elämme uusviktoriaanisessa yhteiskunnassa, jossa seksuaalisuuden libidovarauksia estetään purkautumasta siellä, missä ne luonnollisesti ovat taipuvaisia erotisoitumaan. Kun ihmiset harrastavat (niin kuin aina ovat harrastaneet) seksiä puistoissa, niityillä, autoissa ja kaupunkien kujilla, ympäristö on osallistunut rakasteluun mahdollistamalla erogeenisten vyöhykkeiden tukahdutuksettomat ylitykset.

Sen sijaan nykyisin esiin pyrkivä uusvanhoillinen ja ahdasmielinen normienvartiointi pyrkii estämään libidon itseylitykset rajoittaen sukupuolisen energian toimintapiiriä ja vaatien seksuaalisuuden tuskallista muuntamista yhteiskunnan hyväksymään muotoon. Koska yhteiskunta ei poliittiseen korrektiuteen vedoten koskaan hyväksy seksuaalisuutta sellaisena kuin sitä esiintyy, ihmisiä kielletään ilmaisemasta sukupuolisia ja seksuaalisia ominaispiirteitään, ja vaaditaan niiden sopeuttamista yhteiskunnallistettuihin ja epäerotisoituihin muotoihin.

Sopeutettu mielihyvä edellyttää kuitenkin alistumista ja tukee siten autoritaarisen persoonallisuustyypin syntyä. Seksuaalisuuden rajoittaminen on seksuaalisuuden hyväksikäyttöä tavalla, joka vaikuttaa tuhoavasti suoran seksuaalisen tyydytyksen ja mielihyvän kokemiseen.

Tätä Liikuntaviraston paskahousut siis oikeasti tekevät, kun he koettavat kieltää kaiken muun alastomuuden, erotiikan ja seksuaalisuuden, kuin heteroiden oman, jota heterot itse harrastavat uimahalleissa käydessään altaissa kutemassa. Omasta mielestäni kaiken julkisesti harjoitettavan seksin voisi legitimoida, ja laista pitäisi poistaa pykälä, joka kieltää harjoittamasta seksiä yleisillä paikoilla. Sillä seksi on hyvä ja kaunis asia.

Ei ole kuin toista vuotta aikaa, kun lääninhallituksen umpikalloinen terveystarkastaja Ilkka Ripatti painosti sulkemaan homoravintola Herculeksen seksikopitkin, mihin yrittäjä suostui ”pitkään aukioloaikaan” liittyvän vihjailun, eli ravintolaoikeuksien kaventamisen tai menettämisen, edessä.

On vaarallista, että fasismin soihdut alkavat taas syttyä maassamme. Virastojen ahdasmieliset kusimutterit pitäisi lähettää Berliinin tai Pariisin saunoihin näkemään, millaista elämä on.

Ihmisten itsemääräämisoikeuteen kuuluu voida harjoittaa seksiä siellä missä haluaa. Se on ihmisoikeus. Kateelliseksi se voi tietysti tehdä jonkun heteron, jolle seuran löytäminen ei ole yhtä helppoa kuin homoille. Mikään ei näytä olevan näille tyypeille yhtä tärkeää kuin kieltää jotakin meiltä. Eiköhän olisi jo oman homovaltion aika?

Miksi rangaistusten kiristäminen ei auta?

Vaalien lähestyessä sekä ehdokkaat että ratikkamummot vaativat jälleen ankarampia rangaistuksia lääkkeeksi mitä erilaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Näin he koettavat luoda vaikutelman korkeasta moraalista. Todellisuudessa kyseinen asenne osoittautuu kuitenkin pelkäksi moralismiksi.

Jos ankarat rangaistukset purisivat hyvin, lainkuuliaisuuden pitäisi olla huippuluokkaa niissä maissa, joissa rangaistukset ovat kovimpia ja käytetään esimerkiksi kuolemanrangaistusta. Kuitenkin juuri ne ovat moraaliltaan ja turvallisuustilanteeltaan takapajuisimpia. Samoista syistä rangaistusasteikkojen kiristäminen ei vähennä rikollisuutta myöskään Euroopan maissa.

Ankaramman rankaisemisen puolesta esitetään yleensä kaksi perustetta. Ensinnäkin vedotaan rankaisemisen pelotevaikutukseen. Oletuksena on, että rangaistuksen uhka vaikuttaisi ennakolta rikollisuutta vähentävästi. Toinen peruste on näkemys, että teoista pitää rangaista ankarasti tilanteen tasapainottamisen eli puhtaan koston vuoksi. Ajatus on sama kuin talio-periaatteen sisältävässä Hammurabin laissa ja Vanhassa Testamentissa: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Jälkikäteen vaikuttava oikeus on kuitenkin pelkkää kostoa, joka saattaa tyydyttää uhria. Mutta se ei kuitenkaan korjaa mitään. Euroopan maissa vahingonkorvausmääräyksiä ei käytetä rangaistuksen osana (toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa), joten ankarampaa rankaisemista ei voida soveltaa myöskään korvausmenettelyn muotona.

No niin. Miksi sitten en itse kannata rangaistusasteikkojen kiristämistä? Vastaus on, että vakavan rikollisuuden kyseessä ollessa rangaistusten ankaruus ei pelota rikoksentekijöitä ennakolta, sillä tekijät hautovat usein itsemurhaa, ovat epätoivoisia tai heidän tajuntansa on hämärtynyt. Esimerkiksi terroristi ei piittaa rangaistuksista lainkaan, ja rattijuoppo taas ei yllä ymmärtämään toimintansa seurauksia tekohetkellä. Muslimiterroristi suorastaan toivoo kuolevansa iskussa, sillä hän otaksuu pääsevänsä marttyyrikuoleman kautta Paratiisiin. Sen sijaan hänellä ei ole lupaa tappaa itseään iskun jälkeen jäätyään henkiin, sillä se olisi syntiä. Niinpä hänellä on syytä pitää sähkötuoliin päätymistään eräänlaisena pelastuksena, ja kuolemantuomio vain tyydyttää häntä.

Rikollisliigat puolestaan rötöstelevät ammatikseen eivätkä piittaa rangaistuksista oman paatuneisuutensa vuoksi, sillä syömätöntä kakkua voi olla kertynyt jo niin paljon, ettei kerta kiellon päälle vaikuta yhtään. Jotkut suorastaan toivovat pääsevänsä vankilaan, koska kokevat rangaistuslaitoksen hotelliksi. Tämän logiikan vallitessa vakavia rikoksia tekevien kurmottaminen näyttää olevan vaikeaa pelkästään rangaistuksia kiristämällä, ja heidän pitkät vankeustuomionsa ovatkin perusteltuja lähinnä muiden ihmisten ja yhteiskunnan suojelemiseksi.

En kannata rangaistusasteikkojen kiristämistä, koska rangaistukset eivät poista rikollisuuden syitä. Parasta olisi, jos ihmisten ei tarvitsisi tehdä rikoksia. Esimerkiksi kouluampumisten kyseessä ollessa olisi ollut ehdottomasti viisaampaa toimia ennakolta kuin murehtia asiaa jälkikäteen. Tässäkin yhteydessä näkyy, kuinka tehotonta rangaistusten tiukentaminen on. Monessa tapauksessa rangaistusten kiristäminen vie rikollisuutta yhä enemmän piiloon ja johtaa vain keinojen kovenemiseen.

On pohdittava myös sitä, mitä rikollisuus on. Rikollisuus on pelkkää lain vastaisuutta, kun taas epäoikeudenmukaisuus on etiikan vastaisuutta. Ihmiset tekevät esimerkiksi omaisuusrikoksia suureksi osaksi siksi, että he kokevat sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä monet pyrkivät korjaamaan kokemaansa vääryyttä esimerkiksi kahmaisemalla haltuunsa vierasta omaisuutta. Epäoikeudenmukaisuutta voi olla myös rikokseksi määrittely sinänsä. Puuttua pitäisi epäoikeudenmukaisuuksien yhteiskunnallisiin syihin eikä rakentaa maastamme poliisivaltiota, jossa kaikki kyttäävät kaikkia.

Normiruuveja kiristelemällä ihmisten tavallisesta käyttäytymisestäkin on tehty rikoksia monissa maissa. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Kieroa on, että useissa länsimaissa muutamien sanankäyttäjien toiminta on pyritty leimaamaan rikolliseksi. Esimerkiksi maahanmuuton arvostelua sanotaan rasismiksi, vaikka kriitikot eivät viittaisi sanallakaan rotuun tai rotuoppiin – saati että he harjoittaisivat rotusortoa. Monet maahanmuuton kriitikot ovat itse vaatineet rangaistusasteikkojen tiukentamista, mutta näin tehdessään he eivät ehkä huomaa, että tiukennukset tulisivat koskemaan myös heitä itseään.

Jos esimerkiksi itärikollisuutta torjutaan Suomessa ankarammilla rangaistuksilla, siitä täyttyvät vain vankilat. Tällöin ei olisi tehty mitään itse syiden poistamiseksi. Tässä tapauksessa ongelmien korjaamisen pitäisi alkaa maahanmuuton vähentämisestä. Maahanmuuttajien myötä Suomeen on saapunut rikollisuutta, jota täällä ei ole ennen nähty. Virosta saapuneet prostituoidut panivat ihmislihan näyttävästi kaupaksi kaupunkien kaduilla. Venäläiset mafiat tekevät ryöstöjä ajamalla autoilla sisään jalokiviliikkeiden ikkunoista. Jotkut Helsingin kultakaupat on puhdistettu tällä tavoin moneen kertaan.

Rikollisten otteet ovat koventuneet kansainvälistymisen myötä. Samanaikaisesti viranomaisvalta kurittaa ja pamputtaa suomalaisia ihmisiä ja vaatii meitä todistelemaan rehellisyyttämme biometrisin passein ja sirukortein. Tämä on seuraus maahanmuutosta – mutta myös rangaistusten ja tarkkailun tiukentamisesta. Jotta kontrollia voidaan harjoittaa, se joudutaan kohdistamaan kaikkiin. Näin ratsioiden kohteiksi joutuvat myös kovempia rangaistuksia vaatineet puudelirouvat, joita tarkastetaan kesäisillä kävelykaduilla samalla kun raiskausjengit polkevat uhrejaan kuin tulpatonta mopoa läheisissä puskissa.

Rikollisuuden yhteiskunnallisiin syihin pyritään puuttumaan, mutta tehottomasti. Perusongelmaan ei kajota lainkaan. Viranomaiskontrolli tulisi kohdistaa oikein. On järjetöntä, että Suomessakin siirryttiin kalliisiin uusiin passeihin, kun niitä ei rajoja ylitettäessä tarkasta kukaan!

Jos normiruuvia aina vain kiristetään, siitä tulee peukaloruuvi, ja ankarampien rangaistusten penääjät tulevat huutaneiksi omaa päätään pölkylle. Näin katkeaa kaula myös suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta, älylliseltä kulttuurilta ja luottamukseen perustuvalta yhteiskunnalta. Voi olla, että myös moralistien sisällä asuu pieni potentiaalinen rikollinen, ja heidän tuomiomielensä kertookin vain heidän torjutuista intohimoistaan: halustaan itse syyllistyä paheksumiinsa tekoihin.

Surullista

Suomessa kiistanalaisten asioiden käsittely päätyy yleensä käräjien hämyisiin saleihin. Asiat, jotka pitäisi ratkoa poliittisissa tai tieteellisissä seminaareissa, puhutaan vereslihalle tuomioistuimissa. Erimielisyyttä tai kognitiivista moniselitteisyyttä ei siedetä kovin hyvin, eikä kaivattu moniäänisyys toteudu.

Politiikan oikeustieteellistyminen on kurjaa, sillä juridiikan normit ovat erilaiset kuin politiikan ja tieteen normit. Normatiivisen tason yläpuolella on moraalinen taso, jolla käsitellään sitä, mikä on oikein tai väärin. Niiden molempien yläpuolella on eettinen taso, jolla pohditaan, mikä on hyvää tai pahaa. Jos moraalinen ja eettinen taso koetetaan johdella normatiiviselta tasolta, valjastetaan kärryt hevosen eteen. Niin käy, kun puupääjuristit lukevat poliittisia tai filosofisia kannanottoja pullonpohjat silmillään ja lampaannahkaperuukki takaraivollaan.

Erään näytön siitä, miten politiikka alistetaan juristinnuijalla pamputtamiselle, tarjoaa maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin ilmoitus ryhtyä rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin häntä vastaan esitetyn kirjoittelun johdosta. Facebook-sivustolla esitetyt näkemykset ovat kieltämättä kyseenalaisia ja hyökkäävyydessään ehkä laittomiakin, jos ne tulkitaan kirjaimellisesti. Mutta länsimaisessa oikeuskäytännössä vallitsee myös sääntö, että poliittisen tai viranomaisvallan ei pitäisi käyttää ensisijaisesti juridisia keinoja kritiikkiin vastaamiseen. Kovaankin arvosteluun pitäisi reagoida toisenlaisin keinoin.

Tilanteen kärjistyminen on seuraus siitä, että Astrid Thors on menettänyt poliittisen luottamuksensa ja hänen toiminnaltaan on kadonnut legitimiteetti. Kansalaiset ovat turhautuneita maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiseen. Turvapaikanhakijamäärät ovat lähteneet lentoon eikä tulijoiden tulva vastaa tarvetta eikä kansan suuren enemmistön tahtoa. Tässä tilanteessa ministerin olisi pitänyt ymmärtää joko muuttaa politiikkansa suuntaa tai jättää paikkansa.

Nyt asioita saatetaan joutua ratkomaan käräjillä, mikä on surullista sekä kansalaismielipiteiden esittäjien kannalta että ministerin omalta kannalta. Onnetonta tämä on myös poliittisen järjestelmän ja oikeuslaitoksen näkökulmasta. Ministeri Thors on ajanut politiikkaansa hallituspuolue kokoomuksen ja osittain keskustankin toiveista välittämättä. European Social Surveyn tutkimusten (s. 33) mukaan noin 60 prosenttia (tarkka lukuarvo 59,24 %) suomalaisista vastustaa maahanmuuttoa, ja lisäksi suuri osa suhtautuu maahanmuuttoon epäilevästi. Ei pitäisi ajaa päkäpäisesti sellaisia uudistuksia, joita kansan enemmistö ei mielipidemittaustenkaan mukaan halua.

Miksi normeja on tärkeää koetella?

Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normeja on olemassa siksi, että niillä on tietty tehtävä yhteiskunnassa. Esimerkiksi liikennesäännöt ovat olemassa onnettomuuksien välttämiseksi. Toisaalta normien olemassaoloa eri selitetä funktionalismissa niiden tarkoitusperistä lähtien, sillä tarkoitushakuisuus edellyttäisi jonkin suuremman tai yleispätevän periaatteen, jollainen voisi olla esimerkiksi Jumala, evoluutio tai laki.

Funktionalistinen normikäsitys eroaa selvästi myös kantilaisesta etiikasta ja lakimoraalista, jonka mukaan normia pitää noudattaa sen itsensä vuoksi. Funktionalistinen näkemys on naturalistisempi. Sen mukaan normeja ennalta annettuina ei tarvitse edellyttää, vaan katsotaan, että normit tulevat tuotetuiksi käyttäytymällä jollakin tietyllä tavoin. Normit siis esiintyvät ihmisten toiminnassa käyttäytymiskonventioina.

Koska normit mielletään näin osaksi ihmisten elämää, ne voivat olla perin ideologisia, haitallisia tai jopa moraalittomia ja vääriä. Funktionalistinen käsitys sopiikin kuvaamaan nimenomaan kirjoittamattomia sosiaalisia normeja, ja siksi funktionalistista normikäsitystä sovelletaan erityisesti sosiaalitieteissä, kun selvitellään, millaisia yhteiskunnalliset normit ovat. En tosin kannata funktionalismia sinänsä, mutta pidän sen kautta avautuvaa näkökulmaa valaisevana, kun ideologisten normien luonnetta arvioidaan.

Funktionalistiset normit voivat olla kielto-, käsky- ja lupanormeja aivan niin kuin kirjoitetutkin normit. Mutta kirjoittamattomina ne ovat usein piileviä ja vaikuttavat ihmisten asenteissa ja elämässä epäsuorasti: lausumattomina. Siten ne ovat hyvin vaikuttavia. Kyseessä on eräänlainen näkymätön käsi, joka ohjaa, kaitsee, lupaa tai pakottaa. Niitä esiintyy paljon uskonnoissa ja politiikassa mutta myös kirjoitettujen lakien soveltamisessa ja säätämisessä. Filosofisesti kiintoisaa on, millä tavoin nämä näkymättömät säännöt ja normit saataisiin esiin.


Rikkomus paljastaa normin

Useimmiten kirjoittamattomia normeja ei saada näkyville muutoin kuin rikkomalla niitä. Funktionalistisen normikäsityksen mukaan normit paljastuvat vasta, kun niitä rikotaan. Mahdollisen rangaistuksen kautta näkyy, minkälainen normi yhteiskunnassa vallitsee. Sanktio voi tietenkin olla myös palkitseva, jos normia on noudatettu yhteisössä vallitsevan käsityksen mukaan ”oikein”.

Toisinaan on siis tarpeen rikkoa normeja, jotta saataisiin selville, mitä tai millaisia ne ovat. Tieteessä ja muussa kulttuurielämässä tällaista kokeilua on harjoitettu tavan takaa. Esimerkiksi taannoinen Muhammed-pilakuvajupakka käynnistyi alun perin siitä, kun tanskalaisen Jyllands-Posten-sanomalehden kulttuuritoimitus päätti kokeilla sananvapauden rajoja. Toimituksen esimies Flemming Rose paljasti kuvien nostaman kohun jälkeen The Washington Post -lehdessä, että islamin varjolla tapahtuvaan sensuuriin kyllästyneenä lehti tilasi muutamilta piirtäjiltä valikoiman pilakuvia, jotka se laittoi sivuilleen nähdäkseen, mikä sananvapauden tilanne todella on, toisin sanoen, paljonko siitä on länsimaissa jäljellä. Sitä ei ollut kovin paljon.

Koe sen sijaan onnistui täydellisesti. Tällaiset kokeilut ovat hyvin tärkeitä, sillä ne tuottavat tietoa, jota ei muutoin voitaisi saada. Aivan samanlaisen kokeen voit itse tehdä esimerkiksi kävelemällä pomosi työhuoneeseen ja heittämällä jalkasi hänen pöydälleen. Näin ehkä paljastuu, että niin ei pitäisi (tai kannata) tehdä, vaikka kyseistä normia ei olekaan kirjoitettu minnekään. Vaikka näkymätön normi tulee tällä tavoin esiin ja sitä voidaan pitää sosiologisesti selitettynä, siitä ei tietenkään seuraa, että se lakkaisi olemasta voimasta. Päinvastoin: saat todennäköisesti teostasi jonkin rangaistuksen, ellet sitten ole sellainen viehättävä typy tai puppelipoika, jonka koipien heilautuksesta johtajasi on vain mielissään.

On myös mahdollista, että pomosi on fiksu ja oivaltaa tekoon sisältyvän juonen eikä ryhdy mihinkään toimiin. Rankaiseminenhan vahvistaisi normiston olemassaoloon liittyvän typeryyden mutta myös sen, että normin rikkoja itse asiassa hallitseekin tuota auktoriteettia, joka hermostuessaan menee alaisensa lankaan.

Normeja rikkomalla voi paljastua niiden järjenvastaisuus. Normien rikkomukset tuovat esiin uusia tapoja toimia. Jos normit osoittautuvat absurdeiksi, ne pitää kumota, ja rikkojaa pitää rankaisemisen sijasta palkita.

Vastaavanlaisesta norminrikkomuksesta oli kyse myös Jussi Halla-ahon viimeviikkoisessa oikeudenkäynnissä. Blogikirjoittaja oli rikkonut niin sanottuja hyvän tavan ja poliittisen korrektiuden normeja kysymällä kirjoituksessaan, miksi yhdestä kansanryhmästä saa sanoa asioita, joita toisesta ei saisi, ja väitti että viranomaiskäytännöt ovat tässä suhteessa kaksinaismoralistisia. Hänen väitteensä osoittautui todeksi jo siinä, että valtakunnansyyttäjänvirasto määräsi hänen provokaatiokirjoituksensa syytteen alle.

Kun virallinen syyttäjä puolestaan arvosteli kirjoittajan pyrkimyksiä ”näennäistieteellisiksi”, olisi mielenkiintoista tietää, mikä syyttäjän oma tieteellinen pätevyys oikeastaan on. Vain äärimmäisen naiivi koehenkilö humahtaa noin sokeasti kirjoittajan kaivamaan kuoppaan. Filosofian näkökulmasta lakinormitkin ovat kirjallisia painotuotteita, joita voidaan arvostella kuin runokokoelmia. Ne voivat olla myös järjettömiä tai perusteettomia, niin kuin usein ovat. Yhteen aikaan ovat voimassa diktaattorin, toisena ajankohtana kansan enemmistön säätämät lait. Niiden perustus on yhtä kaikki mielipiteidenvarainen, suhteellinen ja kontingentti.


Kun vapaus on rikos

Sekä tieteen, yhteiskunnan että lainkäytön omia normeja pitää jatkuvasti koetella. Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi ihmisten ylipäänsä pitäisi olla niin kauhean tottelevaisia. Yksilöiltä ei ole yleensä kysytty mitään lakeja laadittaessa, vaaleissa ei voida äänestää asiakysymyksistä vaan niissä valitaan vain henkilöitä, eikä yksilöillä ole mitään yleissopimustakaan yhteiskunnan kanssa. Libertarismi vastaa tähän, että sellaista velvoittavuutta ei ole. Yhteiskunnalla ei ole oikeutta pakottaa ihmistä varsinkaan hänen omaan tahdonmuodostukseensa liittyvissä yksityisasioissa eikä mielipiteiden muodostamiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Sen sijaan yhteisön syntyperäisillä jäsenillä on oikeus alistaa yhteisesti voimassapidetyt laitokset palvelemaan haitattomasti jäsentensä etua.

Tieteenharjoittaja voi hyväksyä vain sellaisen, missä on järkeä. Asioiden pätevyyttä ei pidä tarkastella siltä kannalta, voivatko ne loukata jotakuta, vaan ainoastaan siltä, ovatko ne tosia tai perusteltuja. Tutkijan pitää tehdä normien perusteltavuutta koskevia kokeiluja joka päivä. Se on kaiken filosofisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tärkeää työsarkaa.

Mielenkiintoisia ovatkin sananvapauteen liittyvät normit. Myös tällä alueella kirjoittamattomat normit ovat lisääntyneet, ja liikkumatila alkaa käydä tukalan ahtaaksi. Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa millään normeilla, sillä sananvapauden oma olemus on sama kuin tieteen: rajojen piirtäminen kumoaisi niiden oman idean.

Jos sananvapautta ei saa käyttää väärin, sitä ei ole. Jos sananvapautta ylipäänsä määritellään, se on jo syöty. Tästä seuraa, että sananvapaus sinänsä on kahlehtiva käsite.

Sananvapaus voi parhaimmillaan toteutua tieteellisessä anarkiassa, jossa kaiken voi sanoa ja asettaa koeteltavaksi ilman rangaistuksen uhkaa. Tavallaan jo tällaisen luvan asettaminen tai vaatiminen rajoittaa sananvapautta tai on merkkinä siitä, että sitä jollakin tavoin uhataan. Myös jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi pelästyttäessään ihmiset ja ohjatessaan itsesensuuriin. Siksi toivoisin, että pelon ja varpaillaan sipsuttelun aika olisi ohi.