Dollarinvihreää kolonisaatiota

Taas tuli lottovoitto Suomeen. Useat mediat, toimittajat ja poliitikot kiirehtivät kiittelemään Suomen uutta ilmastolakia (hiilineutraalius 2035), kun yhdysvaltalainen Plug Power ilmoitti aikeestaan investoida useita miljardeja Suomeen rakennettaviin vedyntuotantolaitoksiin.

Monikaan ei tullut tarkistaneeksi yrityksen taustoja, taseita eikä tuloslaskelmia, mutta vihersiirtymän narratiiviin hanke sopi ilmeisen hyvin.

Auringonlaskun aika tuli kuitenkin pian. Faktantarkistus osoitti, että Plug Powerin taustalta paljastuu tappioita, oikeudenkäyntejä ja suoranaisia petoksia.

Näimme lähes saman jo alkuvuonna, kun norjalainen Blastr Green Steel -niminen yritys ilmoitti, että valmisteilla on miljardien arvoinen terästehdas Suomeen.

Tosiasiassa kyseisellä firmalla ei ole sen enempää pääomia kuin näyttöjä aiemmasta teollisesta toiminnasta. Nyt hanke laajeneekin yhtiön kotipaikkaan Norjaan, eikä hankkeen toteutuskelpoisuudesta ole median mukaan paljoa tietoa. 

En tarkoita, etten pitäisi tärkeänä siirtyä puhtaaseen ja päästöttömään teollisuuteen.

Asiaan liittyy kuitenkin kaksi suurta ongelmaa.

Niistä ensimmäinen on, että ulkomaalaiset yritykset yrittävät kolonisoida Suomeen rakennettavan edullisen tuulisähkön, jauhaa sen vedyksi puhtaan veden varantojamme käyttäen sekä myydä tulokset hyvällä liikevoitolla ulkomaalaisten omistajiensa eduksi ennen kuin suomalaiset itse ehtivät rakentaa omia tuotantolaitoksia. Kaava on samanlainen kuin kaivosvarallisuuden kolonisoinnissa.

Toinen ongelma on, että puhdas tuulisähkö ei ole suinkaan halpaa sinänsä, vaan se on huomattavien valtiosubventioiden kohde. Valtio on osoittanut satojen miljoonien eurojen arvosta veronmaksajien varoja tuulivoiman tukemiseen niin sanotun syöttötariffijärjestelmän kautta. Nämä varat ovat päätyneet tuulivoimayhtiöiden omistajien, rahastojen ja yhtiöiden taskuihin. Myös Plug Power ja Blastr Green Steel aikonevat maksattaa osan kustannuksistaan Suomen valtiolla.

Tuulisähköön liittyy monta osaongelmaa, joista pahin on se, että tuotantohuippujen aikana tuulivoima tekee muut sähköntuotantomuodot kannattamattomiksi. Näin käy tasaisesti sähköä tuottaville ydinvoimalle ja vesivoimalle. Hiilivoimaa puolestaan tarvittaisiin säätövoimaksi tuulivoiman tuotantovaihteluille, mutta Suomen hiilivoimaloita on romutettu vihreä kiilto silmissä. Tuulivoimaparadoksista kirjoitin täällä.

Matoisessa maailmassa, jossa suoritetaan luonnonresurssien uusjakoa ja poliittiset mannerlaatat liikkuvat, on syytä huolehtia entistä paremmin Suomen omasta kansallisesta edusta.

Samalla kun siirrytään sääntöpohjaisuudesta niin sanottuun reaalipolitiikkaan, jossa asioita ratkotaan voimalla ja vallankäytöllä, on heikommilla osapuolilla taipumus ajautua kolonialismin kohteiksi ja uusimperialistisen utilitarismin hyödynnettäviksi.

Siksi olisi perusteltua, että sen enempää suuryritykset kuin suurvallatkaan eivät pääsisi kalvamaan maatamme ja sen mineraaleja tai ulosmittaamaan energiavaroja tai pohjavesiä dollarin tai euron kuvat silmissään, vaan hyödyn myös vihreästä siirtymästä voisi kerätä ensisijaisesti kotimainen teollisuus.

Jos joku sanoo sitä kansallismielisyydeksi, on syytä muistaa, että kansallisvaltio on etujärjestö ja olemassa nimenomaan kansallisen etumme edistämiseksi. 

Vihreän ilmastopolitiikan vääryyksistä aiemmin:

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

EU:n irvokas komentodemokratia uhkaa Suomen koteja

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat metsiä luonnosuojelualueiksi – Perustuslaillinen omaisuudensuoja vaarassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Kansallinen omaisuus ja isännättömän pääoman ongelma

Isännättömän pääoman ongelma tunnetaan myös ”yhteismaan tragediana”. Jos laidunmaa on yhteistä, jokaisella karjankasvattajalla on intressi viedä laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Koska ruohoa on rajallinen määrä, jokaisesta uudesta laidunnettavasta saatava lisähyöty pienenee, ja tätä sanotaan laskevan rajahyödyn laiksi. Lopulta käy niin, että ahneuden voittaessa kaikki ruoho tulee syödyksi, ja karja kuolee nälkään.

Yhteismaan tragediaa käytetään usein yhteisomistuksen arvostelemiseen. Yhteisomistusta voidaan puolustaa toteamalla, että noin traagisesti ei käy suinkaan yhteisesti omistetulla maalla vaan ei-kenenkään maalla. Yhteisesti omistetun maan haltijoillahan on suuri intressi huolehtia myös siitä, ettei karjalauma kasva liikaa, eli rajoittaa maan käyttöä. Ongelma syntyykin vasta sellaisen resurssin kanssa, jolla ei ole omistavaa subjektia lainkaan, tosin sanoen isännättömän pääoman kanssa.

Kuinka traagista onkaan, että tärkeimmät luonnonvaramme, kuten ilmakehä ja vesivarat, ovat nimenomaan tuota isännätöntä pääomaa? Ihminen tulee toimeen ilman happea vain muutamia minuutteja, ja silti juuri ilmakehä kuuluu isännättömän pääoman piiriin, samoin maailman valtameret. Ehkä sanonta ”ei-kenenkään maa” on harhauttanut jättämään valtioiden rajojen ja talousalueiden ulkopuoliset vesialueet huomiotta. Siksi niille saa kylvää mitä tahansa.

Koko jättiläismäinen ilmastonmuutos johtuu juuri siitä, ettei ilmakehää omista kukaan, jolla olisi taloudellinen intressi sitä suojella. Toisaalta ilmakehän julistaminen jonkun tietyn tahon omaisuudeksi johtaisi ennen pitkää siihen, että hengittämisestä tulisi pankkitoimintaa: ”Jos hyväksyt hengitysmaksun korotuksen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mikäli et hyväksy asettamiamme ehtoja, voit lakata vetämästä ilmaa keuhkoihisi...”

Näin mukavaa olisi luonnonvarojen kapitalisoiminen. ”Ei-kenenkään alueeksi” julistamisen sijasta elintärkeille luonnonresursseille sopiikin juuri yhteisomistus, jonka käytöstä sovitaan poliittisesti.

Luonnonvarojen kapitalisoiminen on valitettavan pitkällä Suomessa. Vaarassa ovat muun muassa pohjavetemme ja maaperän mineraalivarat, joihin valtiolla on ollut perinteisesti privilegio. Niiden hyödyntämistä on pidetty kansantaloudellisesti tärkeänä ja samalla myös kansallisena poliittisena kysymyksenä.

On vastustettava sellaista politiikkaa, jolla pohjavesivarojamme yksityistetään ja joku ulkomainen firma myy ne muovipullo kerrallaan ”Evianin” tai ”Vichyn” tuotemerkki kyljessä. Ulkomaiset yritykset tähyilevät himokkaasti myös maamme uraanivaroja. Niitä ei saa antaa ulkomaisten toimijoiden hyödynnettäviksi.

Viime päivinä on saatu osoituksia siitä, kuinka huonoa politiikkaa valtion omaisuuden yksityistäminen on ollut. Yleisradion aiemmin omistama Digita takoo rahaa nykyisille ulkomaisille omistajilleen samalla kun yhtiö kiskoo maksua jokaisesta Yleisradion lähettämästä bitistä.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, vastustin Digitan myyntiä jo silloin kun hallitus laittoi sen lihoiksi. Perusteluni oli tuolloin se, että lähetysverkko on turvallisuusstrategisesti tärkeää omaisuutta. Nyt valtionyhtiön ostaneella firmalla on ”yksityisomistettu monopoli markkinataloudessa”, toisin sanoen hinnoittelun yksinvalta, ja kaikki tämä oikotietä: ilman kapitalismiin liittyvää pääoman keskittymistä! Arvatkaapa, kuka tämän kaiken lopulta maksaa.

Suomessa on vaadittu infrastruktuurin kansallistamista myös laajemmin. On poliittisesti etevää vaatia sellaista, mikä on jo saavutettu, sillä onnistuminen ei jää tällöin tuloksista kiinni. Maantiet, rautatiet, katuverkosto ja lentokentäthän ovat valtion, kuntien tai niiden omistamien yritysten omaisuutta, samoin suuri osa sähkön runkoverkosta. Omasta mielestäni kansallinen omaisuus on suurta rikkautta, ja Euroopassa kannattaisi kansallistaa eritoten pankit, joille valtiot ovat antaneet rahanluontioikeuden, sekä palauttaa täten rahanluonti-instituutio julkisen vallan kontrolliin talousdemokraattien idean mukaisesti.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Jaakko Kiander ja taloustoimittaja Seppo Konttinen laskivat muutama vuosi sitten, että valtiolla ei olisi ollut nettovelkaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä juuri lainkaan, jos valtio ei olisi myynyt omistamiaan yhtiöitä. Niin hyvin firmojen arvo on noussut ja niin anteliaasti ne ovat voineet jakaa osinkoja (Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö).

Myös Britanniassa on saatu huonoa näyttöä siitä, että Thatcherin aikana suurin osa saaren lentokentistäkin yksityistettiin, ja esimerkiksi Heathrown omistus on karannut Espanjaan, Qatariin, Québeciin ja Singaporeen. Lontoon satamat on omistanut perinteisesti kaksi yksityistä yliopistoa, jotka saavat suuren osan tuloistaan niistä, ja silti ne kantavat tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Parempi olisi kansallistaa myös yliopistot, niin että saataisiin aitoa kilpailua tieteeseen, kun kaikki olisivat samalla viivalla. Britanniassa yksityistäminen on ollut paradoksi siksi, että siellä monarkki yksityisomistaa monimutkaisten järjestelyjen kautta valtion koko omaisuuden.

Julkiseen omistukseen on suhtauduttu Suomessa ikään kuin kyseessä olisi yhteismaan tragedia. Myös yksityisen omaisuuden pitää nauttia hyvää suojaa, mutta oman käsitykseni mukaan julkinen omaisuus on sellaista varallisuutta, joka vahvistaa kansakunnan toimintakykyä.

Operationaalisen toiminnan yksityistämistä kannatan kyllä. Esimerkiksi junalippujen hinnat voisivat laskea (silmälasien ja lentohintojen tavoin), jos alalle tulisi kilpailua. Toisaalta yksityistäminen on suuri ongelma silloin kun omistajuus päätyy ulkomaille ja verovaroin rahoitetut julkiset palvelut on ulkoistettu niin, että liikevoitot niiden pyörittämisestä kulkeutuvat ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Kaupungin köyhtymis- ja velkaantumiskierre pääsisi kunnolla vauhtiin, jos kaupunki yksityistäisi ja myisi voittoa tuottavat energialaitoksensa ja asuntonsa, kuten se on myynyt tappiollisen liikennelaitoksensa, ja tuloutukset tätä kautta vähenisivät drastisesti.

Ehkä yhteismaan tragedian sijasta kannattaisi alkaa puhua yksityistämisen tragediasta. Infrastruktuurin kansallinen omistus on perusteltua jo turvallisuuspoliittisista syistä.

Eduskunta internatsismia torjumaan

Valiokuntatyöskentely on eduskunnan toiminnan kannalta keskeisimpiä, sillä päätökset valmistellaan valiokunnissa, joita ilman käsittelyt eivät etene. Niinpä eduskunta valitsi valiokuntiensa puheenjohtajat jo eilen. Jako näyttää varsin hyvältä, sillä perussuomalaiset saivat johtaakseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät paikat eli ulkoasiainvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja hallintovaliokunnan.

Ulkoasianvaliokunnassa käsitellään merkittävät valtiosopimukset sekä yleistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ulkomaankauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä järjestöjä ja suomalaisten rauhanturvajoukkojen asettamista koskevia asioita samoin kuin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat asiat.

Näin on toivoa, että yksipuolisesti pois annettavia kehitysapuja päästään vähentämään, valmisteille saadaan lakialoitteita, jotka estävät esimerkiksi venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta (Venäjällähän vastaava laki tuli voimaan tämän vuoden alusta) ja että EU:n laajeneminen Turkkiin sekä maamme sitominen Euroopan unionin yhteiseen turvapaikkapolitiikkaan eivät edisty ainakaan Suomen toimesta. Itsenäisen päätösvallan turvaaminen liittyy myös puolustusvaliokunnan toimintaan, jolla voidaan torjua maamme vedättäminen Naton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Hallintovaliokunnassa puolestaan käsitellään muun muassa ulkomaalaisasioita, joten puheenjohtajuus sopii perussuomalaisille kuin nakki silmään. Olisi hyvä, jos puheenjohtajuuden kautta käsiteltäväksi voitaisiin ottaa aloitteita, joilla ulkomaalaislaki avattaisiin niin, että humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa päästäisiin konkreettisesti vähentämään maamme sosiaali- ja työpoliittisten etujen pelastamiseksi.

Olisin toivonut, että perussuomalaiset olisivat saaneet ainakin varapuheenjohtajuudet myös eduskunnan ideologisimmista valiokunnista eli sivistysvaliokunnasta (pj. kokoomus, vpj. keskusta) ja tulevaisuusvaliokunnasta (pj. Sdp, vpj. vihreät).

Tällä tavoin esimerkiksi tiedepolitiikkaan olisi voitu puuttua rakentavalla tavalla. Nykyisinhän poliitikot puuttuvat tieteeseen ja yliopistopolitiikkaan tavalla, joka on sekä tieteen että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta mahdollisimman kielteinen. Vihervasemmiston hallitsemassa yliopistolaitoksessa resursseja ja fasiliteetteja jaellaan avokätisesti ulkomaalaisille suomalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja tieteenharjoittajien etujen vastaisesti. Muutamat yliopistot ovat kehdanneet asettaa jopa tavoitteekseen sen, että ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä nostetaan 15 prosenttiin.

Tämä on häikäilemätön vääryys maassa, jossa suomalaiset opiskelijat jäävät tämän sairaan politiikan vuoksi vaille opiskelupaikkoja, vaikka heidät pakotetaankin maksamaan koulutusjärjestelmämme ylläpito veroina. Myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat vääristyneet, sillä maassamme opiskelee huomattavasti enemmän ulkomaalaisia kuin Suomesta on vaihdossa ulkomailla. Olen itse esittänyt poliittisessa ohjelmassani, että vaihtosuhde pitäisi tasapainottaa ja että yliopistovirkoihin pitäisi nimittää ensisijaisesti Suomen kansalaisia ulkomaalaisten sijasta, mikäli pätevyys- ja kelpoisuusehdot täyttävä suomalainen vain on tarjolla.

Ulkomaalaisten nimittämistä yliopistovirkoihin ei voida perustella millään ”tieteen edulla”, sillä suurin osa ulkomaalaisista on pelkkiä tutkijakoulutettavia eikä asiantuntijoita. Niinpä tutkijanvirkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on väärin tilanteessa, jossa asiantuntemusta löytyy runsain mitoin omasta maastamme.

Esimerkiksi filosofiassa tutkijanpaikkojen täyttäminen ulkomaalaisilla on merkinnyt suomenkielisen filosofian kuolemaa filosofian laitoksilla, kun opetus- ja toimintakieleksi on täytynyt vaihtaa heidän takiaan englanti. Sitä kautta suomenkielinen filosofia ja kotimainen kulttuurikritiikki on uhrattu kansainvälisyyden alttarille, jossa suomalaisille tärkeistä asioista ei juuri puhuta. Myös empiirisillä tieteenaloilla, kuten biologiassa, erittäin suuri osa tohtorikoulutetuista ja -koulutettavista joutuu olemaan työttöminä, kun resurssit myönnetään ulkomaalaisille.

Mielestäni olisi parempi ohjata kyseinen ulkomaalaisporukka ajoissa etsiytymään omaan maahansa, sillä koulutuksen saatuaan he kuitenkin kävelevät ulos Suomesta, mikä merkitsee asiantuntemuksen valumista ulkomaille ja kansallisen kilpailuedun menettämistä. Maahan jäädessään he vievät suomalaisten työpaikkoja.

Kulttuuri- ja sivistysinstituutioidemme riistäminen pitäisi pysäyttää aivan niin kuin Euroopan maiden lainottaminen suomalaisten ihmisten piikkiin. On röyhkeää, että esimerkiksi Portugalissa ja Espanjassa suomalaisia moititaan ankarasti siitä, että suomalaiset eivät halua samaan hirteen heidän velkavaikeuksiensa kanssa. Etelä-Euroopan mailla on omat syynsä velkaantumiseen, eikä karvakäsillä pitäisi olla mitään erityisoikeuksia eikä ohituskaistoja muita parempien taloudellisten avustusten saamiseen.

Mikäli kokoomuksen johtama tulevaisuusvaliokunta haluaa asiasta sen tyyppisen kokonaisselvityksen, jonka Jyrki Katainen valiokuntaa johtaessaan tilasi aikoinaan Pekka Himaselta, ilmoitan, että paremman saa täältä, ja kontribuutioita muissakin asioissa annetaan.

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti

Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

Pizzerian tuhopolttoa ei pidä vähätellä

No niin. Tampereella viime marraskuussa sattuneen pizzeriapalon motiiviksi on varmistunut vakuutuspetosyritys. Taas nähtiin tieteellisen metodin ylivoimaisuus: ensin kannattaa tutkia ja vasta sitten hutkia.

Ulkomaalaisomistuksessa olleen ravintolan yrittivät polttaa sen ylläpitäjät itse, mutta julkisessa sanassa monet poliitikot kiirehtivät tuomitsemaan tulipalon ”rasistiseksi tuhopoltoksi”. Nauran raikuvat naurut demarien kansanedustaja, filosofian tohtori Päivi Lipposelle, joka meni syyttelemään palosta suomalaisia ihmisiä ja jonka maltti ei riittänyt edes alustavien selvitysten saamiseen.

Toisaalta olen surullinen ja pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät tuhopoltossa henkensä tai lähimmäisensä. Toivonkin, että Lipponen ja hänen taustaryhmänsä huutaisivat nyt yhtä kovaäänisesti tuomiota palon sytyttäneille kuin he vaativat sitä maahanmuuttokriitikoille.

On valitettavaa, että poliittinen vihervasemmisto on jatkanut perinteistä epäisänmaallista linjaansa myös nykypäivänä ja on valmis tuomitsemaan jokaisen moraalikannanoton ”rasistiseksi”, vaikka me suomalaiset ihmiset koetamme lähinnä pitää hengestämme ja omaisuudestamme kiinni. Maahanmuuttokritiikkiä esittäneille pizzeriapalo tuli kuin kreivin aikaan ja nosti varmasti perussuomalaisten kannatusta jälleen prosentin. Tapauksen poliittiset fleimit ovat tulipalon liekkejä suuremmat.

On tärkeää, ettei oikeus vähättelisi monen ihmisen kuolemaan johtanutta tuhopolttoa vain sillä perusteella, että palo riistäytyi aiottua suuremmaksi vahingossa tai että tarkoitus ei ollut tappaa ketään. Polttajat varmasti tiesivät, että niin voi joka tapauksessa käydä, joten syytteessä pitäisi lukea ”kuolemantuottamuksen” sijasta ”tapon yritys”. Lopputuloshan oli käytännössä murhapoltto, sillä polttajien täytyi tietää jonkun saavan palossa mahdollisesti surmansa.

Myös minun taloyhtiössäni toimii valitettavasti etninen pizzeria, joka aiheuttaa rähjäisyyttä ja levottomuutta pihoille ja ympäristöön joka päivä ja yö aamuyhdeksästä aamuviiteen. Toivon, ettei se nyt syty tuleen sen enempää vakuutuspetoksen, palomääräysten rikkomisen kuin rasistisen tuhopoltonkaan vuoksi.

Minä muuten syön pelkästään suomalaista ruokaa ja ihmettelen, mitä tämä Suomen kansa noissa pizzerioissa niin pirusti rakastaa.

Miten Suomi-neidon käsilaukku vietiin?

Suomi on pääomaköyhä maa ja sellaisiksi jää. Niinpä maahamme on yritetty houkutella ulkomaisia sijoituksia, jotta voitaisiin hankkia miljoonia maksavia paperikoneita ja rakentaa kauppakeskuksia ja siltoja.

Ulkomaisen pääoman virtaaminen suomalaisiin yrityksiin on kuitenkin yhtä suuri ongelma kuin kotimaisen pääoman karkaaminen ulkomaisiin sijoituskohteisiin. Suomessa ovat vuosisatojen ajan toimineet ulkomaiset teollisuusyrittäjät, kuten norjalainen Hans Gutzeit, joka perusti Kotkan sahan. Hänen alulle panemansa Enso-Gutzeit omisti lopulta niin suuren määrän maita ja mantuja, että J. K. Paasikivi taivutteli vuonna 1918 Suomen valtion ostamaan firman osake-enemmistön pelkästään kansallisen itsemäärämisoikeuden vahvistamiseen liittyvistä syistä.

Niin sanottu Kekkosen perintö puolestaan luotiin 1960-luvulla, kun valtio investoi myrrysmiehen junailun tuloksena suuria summia erityisesti Pohjois-Suomeen. Aina nämä hankkeet eivät olleet liiketaloudellisesti kannattavimpia, ja joskus ne jopa koettelivat kilpailijoiden oikeuksia, mutta aluepoliittisesti ja kansantaloudellisesti ne olivat yleensä edullisia.

Ulkomaisen yritystoiminnan tulokset Suomessa ovat riippuneet teollisuuspatruunoiden hyväntahtoisuudesta ja viime kädessä heidän persoonallisista ominaisuuksistaan. Kasvottoman kapitalismin aikakaudella omistajalla harvoin on persoonaa, ja patruunastakin on usein jäänyt vain luoti, joka sattuu kipeästi jonkun pois saneeratun työläisen nahkaan. Kun omistaja on muualla, Suomessa toimivissa yrityksissä ei voida tehdä työllistäviä ratkaisuja edes siinä tapauksessa, että haluttaisiin. Ongelma on sekin, että Suomessa ei synny kovin paljon uusia yrityksiä menetettyjen tilalle.

Myös suomalaisen pääoman vaellus ulkomaille on päätynyt polkemaan ojien pohjia. Maailmanlaajuisen laman alettua suomalaisten eläkekassojen noin 122 miljardin omaisuudesta katosi suunnilleen 17 miljardia, kun ulkomaisiin rahastoihin tehdyt riski-investoinnit painuivat pakkasen puolelle.

Kokonaan oman lukunsa Suomen taloushistoriassa muodostavat valtionyhtiöiden myynnit. Suomen valtion omaisuuden pois myyntiä on päädytty pitämään yhtä epäonnistuneena kuin Margaret Thatcherin yksityistämispolitiikkaa, jonka tuloksena esimerkiksi Lontoon lentoasemat ovat nyt korkeita maksuja perivän espanjalaisomistajan hallussa. Vastaavanlainen virhe Suomessa oli Digita Oy:n myynti ranskalaisyritykselle. Liikenteen strategisten solmukohtien ajautuminen vieraaseen hallintaan on ollut haitallista sekä valtioiden toimintakyvylle että turvallisuudelle. Toisen esimerkin yksityistämisen epäonnistumisesta tarjoaa terveydenhoitopalvelujen ulkoistaminen, joka on osoittautunut kustannustehottomaksi kunnissa.

Omistajuudesta määräävän uuden lainsäädännön puitteissa valtio on joka tapauksessa luopunut osakkuuksistaan ja päätösvallastaan niissä yrityksissä, joissa sillä ei ole strategista eikä sijoittajanintressiä. Saadut varat on koetettu käyttää valtionvelan maksuun, mutta entistä useammin niillä on jouduttu kuittaamaan myös juoksevia kuluja. Kertatuloilla ei voida kuitenkaan rahoittaa pysyviä menoja.

Valtion tulisikin olla sijoittajana erilainen kuin pelkkiin voittoihin tähtäävän pääomasijoittajan. Valtiolla ei ole koskaan pelkkää sijoittajanintressiä, sillä valtio olemme me kansalaiset. Niinpä valtion rooli sijoittajana on väistämättä toisenlainen kuin pelkkiä tuottoja saalistavan pääomasijoittajan rooli. Tässä mielessä nykyinen valtion omistajuutta säätelevä lainsäädäntö on periaatteiltaan virheellinen. Valtion tulisi olla niin sanottu aktiivinen omistaja, joka voi vaikuttaa myös yritysten strategioihin ja niissä tehtäviin päätöksiin.


Kansallisomaisuuden ryöstö

Yleisradion taloustoimittajana pitkään toiminut Seppo Konttinen julkaisi jokin aika sitten kirjan nimeltä Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009). Hän kuvaa siinä, kuinka Suomen valtion omaisuutta myytiin kiireellä, ja nyt sitä ostetaan (ainakin näennäisesti halvemmalla) takaisin. Trendi on tunnettu myös muualla talouselämässä. Vastaavasti esimerkiksi suomalainen pankkiiriliike FIM myytiin ensin islantilaispankille, mutta islantilaispankkien romahdettua yhtiön toimiva suomalaisjohto on ostanut koko osakekannan takaisin Suomeen halvemmalla hinnalla.

Ei ole siis ihme, että laman myötä avautuneen pörssialen aikana Jyri Häkämiehellekin tuli kiire jakaa valtionyhtiöt strategisesti tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ja esittää toiveensa sen johdosta, että ainakin strategisesti tärkeät firmat saataisiin pysymään sinivalkoisen pääoman piirissä. Tehtävää varten kaivettiin esiin vanha säästölipas, SKOP:ilta saatujen Tampella-osakkeiden säilytystä varten perustettu roskapankki Solidium, johon hallitus nopeasti keräsi noin viiden miljardin arvosta muun muassa Kemiran, Metson, Outokummun, Rautaruukin, Sammon, Spondan ja Stora Enson osakkeita.

Entä mitä vikaa tällaisessa politiikassa sitten on? Konttisen mukaan rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, jolloin osa katoaa välikäsien taskuihin matkalla. Hänen mukaansa yhtiöitä takaisin ostettaessa monet välittäjät ja optio-oikeutetut ovat päässeet hyötymään varojen siirtelystä ja edistämään henkilökohtaisia intressejään myös virka-asemassa tai hallituksen jäsenenä toimiessaan. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamisesta hyötyneenä Konttinen pitää Anaika Groupia, joka lupasi perustaa paikalle puuliimatehtaan ja jonka eräs pääomistaja on Jyri Häkämiehen ystävänä tunnettu Jaakko Kilpeläinen.

Elisan osien ostamisessa takaisin islantilaisilta käytettiin puolestaan lobbarina Varmaa, jonka entinen toimitusjohtaja on kauppa- ja teollisuusministeriön entinen kansliapäällikkö Matti Vuoria. Konttisen mukaan Elisan kokoomuslainen lobbari Velipekka Nummikoski puolestaan toimii valtiovarainministeriön valtiosihteerinä, ja kirjoittaja luetteleekin suuren määrän erilaisia kaksoisrooleista johtuvia jääviysepäilyjä ja talouselämän toimijoiden sekä virkamiesten välisiä riippuvuussuhteita.

Johtajien uhrautumista isänmaan hyväksi? Kenties, mutta myös nappikauppaa omaksi eduksi. Ja ne napit ovat olleet kansainvälisten suuryritysten kokoisia. Erityistä huomiota Konttinen kohdistaa Jukka Härmälän Stora Ensossa tekemien Amerikan-kauppojen epäonnistumiseen ja kruununjalokiven eli Soneran menetykseen. Syy molempiin oli hihojen palaminen kansainvälisessä bisneksessä.

Konttisen kirja on mielestäni viime aikojen parhaita talouspoliittisia kokonaisanalyyseja, ja se kannattaa lukea siinä missä takavuosien anonyymi Sonera-kirjakin. Teoksen heikkoutena on tosin se, ettei kirjoittaja ota markkinataloutta arvostellessaan riittävästi huomioon, kuinka likaista peliä poliittisesti nimitetyt kepulaiset ja vasemmistolaiset luottohenkilöt pelasivat valtionyhtiöissä jo 1960- ja 1970-luvuilla: täsmälleen samanlaista kuin Kremlin mustissa autoissa istuessaan. Tässä mielessä kuva valtiojohtoisuuden kultakaudesta on idealisoitu.


Voiko politiikka olla väärää, jos se kannattaa?

Konttisen argumentit näyttävät johtavan markkinatalouden kritiikkiin, katseleepa niitä sitten mistä suunnasta tahansa. Kirjoittaja nimeääkin pääsyylliseksi uusliberalistisen yksityistämisideologian, jota hänen mukaansa alettiin toteuttaa jo Harri Holkerin hallituskaudella. Globaalin kapitalismin aikakaudella maailmalla on yksityistetty tuhansia valtionyrityksiä, ja melkein aina pilkkahintaan.

Konttinen ei ota mielestäni riittävästi huomioon, että Suomen valtio ostaa nyt osakkeita takaisin halvemmalla kuin ne on myyty. Sen sijaan hän alleviivaa osinkotulojen menetyksiä ja verokertymänä saamatta jääneitä osia. Kaikki kerrannaisvaikutukset huomioon ottaen täsmällisen tilin tekeminen on hyvin vaikeaa, mutta itse tavoite eli omaisuuden takaisin hankkiminen on joka tapauksessa puolustettava.

Myönteistä valtion omaisuuden takaisin ostoissa on ollut halu pitää omaisuutta kotimaisessa määräysvallassa. Tämä ei kuitenkaan saisi riittää, vaan valtion omistajuutta pitäisi kehittää aktiivisen omistajuuden suuntaan, toisin sanoen määräysvaltaa pitäisi käyttää työllisyyden edistämiseen. Lobbareiden ja bulvaanien kannalta myönteistä on ollut tietysti se, että he ovat voineet päästä voittoihin, kun kauppoja on tehty ja rahaa on vaihtunut.

Kuten taloudessa yleensä, myönteiset asiat voidaan nähdä myös kielteisinä: yksityistämispolitiikan seurauksena firmoja vietiin pörssiin, ja yrityksissä alkoivat suuret saneeraukset ihan vain kurssiarvon kohottamiseksi. Tehosteeksi luotiin optiojärjestelmä, jonka tuloksena johtajat puristivat firmoista kaikki mehut nostaakseen osakkeiden kurssin mahdollisimman korkealle siihen ajankohtaan mennessä, jolloin optiot laukeavat.

Kun optiot oli vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, kurssiarvo saikin johdon puolesta romahtaa, jolloin myöskään optioiden väitetty sitouttava merkitys ei toteutunut. Maksajiksi joutuivat yritysten entiset osakkaat eli Suomen valtio ja sen kansalaiset; optiot kun vaihdetaan osakkeiksi yleensä uusien osakkeiden annin yhteydessä, jolloin vanhojen osakkaiden suhteellinen osuus yrityksestä pienenee uusien omistajien eduksi. Näin valtion omaisuutta on siirtynyt optioilla voideltujen palkkajohtajien haltuun.

Kärsivänä osapuolena ovat olleet asiakkaat ja työntekijät, joita on hiillostettu ja irtisanottu. Juuri tätä logiikkaa seuraten esimerkiksi Fortumin johto kuritti kuluttajia, nosti sähkön hintaa ja tehosti toimintoja. Kurssin maksimointi toi noin kymmenen miljoonan optiovoitot esimerkiksi Mikael Liliukselle, vaikka hänen lähtönsä jälkeen firmaan jäikin lähinnä savuavat rauniot. Optiojärjestelmästä ei ole ollut etua yrityksille itselleen lainkaan, sillä yhtiöt eivät koskaan hyödy siitä, että niiden omistajat myyvät omistuksiaan.


Valtio olisi vähemmän köyhä, jos firmoja ei olisi myyty

Valtion yrityksillä harjoitettavaa bisneksentekoa pitäisi hillitä jo siksikin, että kauppaa käydään kansalaisten varoilla. Seppo Konttinen pitää vääristymien syinä perimmältään samoja tekijöitä kuin yhdysvaltalainen John Kenneth Galbright vuonna 1955 julkaisemassaan teoksessa The Great Crash. Siinä taloustieteilijä analysoi vuoden 1929 romahduksen taustatekijöitä. Ne olivat: omaisuuden epätasapainoinen jakautuminen, huono pankkirakenne, ulkomaankaupan epätasapaino ja taloudellisen älymystön surkea tila. Nämä tunnetaan myös Suomen 1990-luvun laman syinä.

Kun valtionomistajapolitiikassa on tapahtunut globaalin taloustaantuman aikana täydellinen takinkääntö, voidaan kysyä, eikö olisi ollut viisaampaa pitää alkuperäisestä omistajuudesta kiinni. ”Ei”, vastaavat sijoittajat, sillä moni hyvä kauppa olisi jäänyt tekemättä. ”Kyllä”, vastaavat työntekijät, sillä moni työpaikka olisi tällä tavoin jäänyt lopettamatta, ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta olisi voitu pitää paremmin kiinni.

Perussuomalaisten Timo Soini ihmettelikin taannoin sitä, miksi Kemijärven tehtaan valtiolle ostamiseen ei löytynyt rahaa, vaikka valtio sijoittaa jatkuvasti varoja muihin yrityksiin ja pitää jopa Kreikalle antamaansa 1,5 miljardin euron luottoa hyvänä investointina. Vastaus sijoittajaksi ryhtymistä koskevaan kysymykseen on se, että valtio investoi tiettyihin kohteisiin, koska raha tuottaa niissä enemmän kuin lainaaminen maksaa pankeista.

Tässä valossa Kemijärven tehtaan ostaminen valtiolle olisi ollut erinomaisen hyvä sijoitus, sillä sijoitetun pääoman tuotto (ROI) oli kyseisessä tuotantoyksikössä noin 10 prosenttia, mikä ylitti konsernin keskiarvon. Tehtaan lopettamisesta hyötyivätkin Suomessa vain Vihreä liitto, Stora Enson kilpailijat ja Saksan puunjalostusteollisuus, kun Lapin hakkuut vähenivät ja tuotantoa siirrettiin ympäristöverukkeita käyttäen Keski-Eurooppaan.

Mikäli vaivaudutaan pohtimaan, olisivatko valtion sijoitukset tuottaneet paremmin, jos yrityksiä ei olisi alun perinkään myyty, päädytään hämmästyttävään tulokseen. Palkansaajien taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander julkaisi vuonna 2008 selvityksen, jossa todisteltiin, että mikäli valtio ei olisi myynyt yhtiöitään, valtion varallisuusasema olisi nykyään huomattavasti nykyistä parempi.

Vuonna 2007 valtiolla oli velkaa 57 miljardia euroa, ja yhtiöissä olevien omistusten arvo oli 27 miljardia. Valtiolla oli siis tuolloin nettovelkaa 30 miljardia euroa. Jos valtio olisi pitänyt omaisuudestaan kiinni, sillä olisi ollut velkaa 72 miljardia euroa, mutta yhtiöissä olevan varallisuuden arvo olisi ollut 60 miljardia euroa, jolloin nettovelkaa olisi ollut vain 12 miljardia euroa!

Lisäksi valtion yritykset ovat tuottaneet koko taloudellisen nousukauden ajan erinomaisen hyvin, ja osinkovoitot ovat olleet suuria. Nyt tuotot ovat virranneet yksityisten omistajien hyväksi. Tätä korostaessaan Seppo Konttinen on tosin vetänyt kirjassaan kurvit suoriksi. Valtionyhtiöthän ovat takoneet suuria voittoja nimenomaan siksi, että niitä on saneerattu rajusti, ja tästä puolestaan on ollut kiittäminen yksityistämistä.

Jaakko Kianderin laskelmien mukaan valtion olisi joka tapauksessa kannattanut omistaa firmansa, vaikka loppusummasta vähennettäisiin valtion velkojen hoitomenot. Myös pelkällä taloudellisella pelisilmällä katsoen valtion ei olisi siis kannattanut myydä yhtiöissä olevaa varallisuuttaan. Tällainen lopputulos on tosin jokaisen talouspoliittisen asiantuntijan arvattavissa. Kaikkihan tietävät, että pitkäjänteinen osakesijoittaminen tuo melkein aina korkeamman tuoton kuin markkinakorkoinen laina vie, mikäli sijoittaja vain selviytyy lainojensa hoitovelvoitteista.

Olen myös itse puhunut valtion velkaantumisen hillitsemisen ja takaisinmaksun puolesta, mutta tällöin tavoitteenani on ollut ensisijaisesti työttömyydestä johtuvien syömävelkojen eikä sijoituksessa olevien velkapääomien supistaminen. Mikäli kotimaisiin yrityksiin sijoittamisen etuja painotetaan vielä työllisyysvaikutuksilla, valtion investointitoiminnan edullisuus näyttää entistäkin valoisammalta.

Kianderin laskelmaa vastaan on esitetty, ettei siinä ole otettu huomioon taloudellisten tekijöiden ulkopuolisia seikkoja, kuten ”omistuspohjan laajenemisen” tuomia ”hallinto- ja kannustinmekanismeja”. – Niinpä niin. Suomeksi sanottuna ne tarkoittavatkin juuri noita keinottelijoiden itselleen sluibailemia taloudellisia etuja ja hyötyjä.


Lähde:

Konttinen, Seppo, Kansallisomaisuuden ryöstö. Helsinki: WSOY, 2009.

Nokian saapas kuluu – Maahanmuutto-ongelma yrityksissä

Nokian alkuperäistuote, aito kumisaapas, sai käyttöä, kun yritys potkaisi operatiiviset suomalaisjohtajansa pellolle. Ensin pihalle pistettiin toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo, jota arvosteltiin virheistä. Seuraajana pidetty Anssi Vanjoki puolestaan lähti lehtitietojen mukaan itsenäisesti, osana samaa puhuria. Ja hallituksen puheenjohtajaksi jäänyt Jorma Ollila on luvannut jättää lähiaikoina paikkansa Nokian hallituksessa. Heidän edelläkävijöitään olivat Matti Alahuhta, Pekka Ala-Pietilä ja Sari Baldauf.

Minä en sure suomalaisjohtajien lähtöä heidän henkilökohtaisten kärsimystensä vuoksi. Kun virheistä arvosteltunakin saa 4,6 miljoonan euron erorahan, siinä häntä heiluttaa koiraa. Minusta johtajien suuret palkat, optiot ja erorahat ovat niin huonoa mainosta mille tahansa firmalle, että kyseisen politiikan takia yrityksen voisi laittaa ostoboikottiin. Muu antaa kuvan, että kuluttaja vie killinkinsä johtajalle kuin koira kalikan.


Ulkomaalaiset syövät johtajienkin työpaikat

Jotain murehtimistakin Nokian veturinvaihtoon liittyy. Nokia on tähän asti ylpeillyt sillä, että vaikka firman omistavatkin pääosin pohjoisamerikkalaiset sijoittajat, yrityksellä on ollut suomalainen johto. Se on pitänyt pääkonttorin, osan työpaikoista ja verotulot maassa. Kun uusi pomo tulee Kanadasta, tämä kertoo, mistä yritystä halutaan ohjata. Kurjaa on, että johtajiston ulkomaalaistuessa optiotkin menevät ulkomaille, samoin palkat ja verotulot.

Ilta-Sanomat julkaisi eilen uuden toimitusjohtajan, Stephen Elopin, entréetä pehmentämään tarkoitetun lööppijutun, jossa ”uuden Nokia-pomon äiti kertoo pojastaan”. Jos lehtien toimittajat eivät olisi niin naiiveja kuin ovat, he olisivat voineet tehdä jutun siitä, millaisia verohelpotuksia kovapalkkaiset ulkomaalaiset saavat Suomessa toimiessaan. Arvostelin jo vuonna 2006 (tämän kirjoituksen lopussa) tapaa, jolla eduskunta myönsi ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkovan verohelpotuksen suurituloisille ulkomaalaisille. Yli 5 800 euroa kuukaudessa tienaavien palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa eikä tuloveroa, joka olisi kyseisellä ansiotasolla korkeampi. Kevennyksen ovat saaneet niin Nokian työntekijät kuin Euroopan unionin virkamiehetkin, eikä kukaan poliitikko ole valittanut suomalaisten ihmisten syrjimisestä tai tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomisesta!

Nokian perustelut sille, miksi uusi pomo valittiin rapakon takaa, eivät vaikuta uskottavilta. Matkapuhelinalalla on mennyt pohjoisamerikkalaisilla markkinoilla huonosti muista syistä kuin Nokian pääkonttorissa tehtyjen ratkaisujen takia. Amerikan lamaa ei ole voinut lopettaa Suomesta, vaikka Kallasvuo, Ollila ja Vanjoki olisivat hautoneet kultamuniaan kuin hanhiemot.

Siksi on nurinkurista, että yhtiöjohdon amerikkalaistamiseen käytetään perustelua, jonka mukaan ”Pohjois-Amerikka on firmalle tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä”. Tämähän tiedetään. Apple ja Motorola tekivät elektroniikkaa jo aikana, jolloin Nokiassa valmistettiin jotakin aivan muuta, eli kilpailua on. Mutta kovin tekaistulta vaikuttaa ajatus, että amerikkalaiset, jotka ovat itse töhrineet oman taloutensa, voisivat nyt parantaa suomalaisyrityksen tilan. Asiassa ei taida auttaa myöskään se, että Elop palkataan saarnaamaan amerikkalaisille Nokian olevan amerikkalainen.


Tyhjää toimistotilaa Keilaniemeen?

Pidän mahdollisena, että parin vuoden päästä Nokia on siirtänyt pääkonttorinsa muualle ja Keilaniemessä on myytävänä jokunen hehtaari tyhjää toimistotilaa. Suomessa Nokian suunnitteluporrasta on tähän asti pitänyt se, että suomalainen insinööri on kansainvälisesti vertaillen edullinen eikä korkeaa osaamista löydy halvan työvoiman maista lainkaan.

Parasta olisi, jos suomalaisyritysten omistajuus pysyisi suomalaisten käsissä. Kun ovella on vieras isäntä, ei tulevaisuudelta voi paljoa toivoa.

Ennen pääkonttorinsa poismuuttoa Nokia varmasti puristaa valtiolta vielä muutamia erityisetuja, kuten se Helsingin Sanomien mukaan teki jo ”Lex Nokiana” tunnettua viestinnän tietosuojalakia säädettäessä. Motiivit siihenkin saattoivat tulla ulkomaalaisomistajilta. Tekes on tukenut Nokiaa useilla miljoonilla vuosittain, mutta poliitikot ja julkinen mielipide eivät ole elämöineet Nokiaa vastaan sen siirtäessä alihankintojaan ulkomaille. Saksassa Nokian tuotantoyksikön lopettamisesta nousi suunnaton kohu, ja yritys joutui maksamaan sadantuhannen euron erorahoja myös lattiatason työntekijöilleen.

Suomessa valtio, kunnat ja ihmiset ovat palvelleet Nokiaa kuuliaisesti. Tavallaan se on oikeinkin, mutta jää kovin yksipuoliseksi, jos yritys menettelee suomalaista yhteiskuntaa kohtaan despoottimaisesti. Se taas johtuu omistajuuden ja päätösvallan katoamisesta ulkomaille, jolloin yrityksessä ei voida tehdä suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäviä päätöksiä edes niin haluttaessa.


Sinivalkoinen omistajuus kannattaa

Olen asettanut poliittisen ohjelmani yrityspoliittisessa osiossa tavoitteeksi sen, että suomalaisyritysten omistajuus pysyisi Suomessa. Tällä tavoin esimerkiksi Nokia voitaisiin pelastaa pahimmalta mahdolliselta skenaariolta eli fuusiolta johonkin markkina-arvoltaan suurempaan yritykseen, kuten Microsoftiin.

Tämä edellyttää yrityksiltä, omistajilta ja poliittiselta vallalta tietysti konsensusta, malttia ja määrätietoista yhteistyötä. Pitkällä tähtäimellä se varmasti kannattaa ”Suomen kansantalous”-nimiselle yritykselle, vaikka firmat eivät saisikaan valtiolta aivan kaikkea eivätkä valtio ja kunnat voisi tappaa yrityksiä omilla vaatimuksillaan. Yhteistyön on oltava joka tapauksessa sekä yrityksiä että yhteiskuntaa yhtäaikaisesti hyödyttävää.

Tiedän kyllä, etteivät suomalainen johtajuus ja omistajuus ole välttämättä itseisarvoja. Joskus voi olla hyväkin, että arvoltaan paisuneisiin suomalaisfirmoihin virtaa ulkomaista pääomaa ja suomalaisomistajat pääsevät realisoimaan yrityksissä olevaa varallisuutta. Kun yritysten arvot (hetkellisesti) notkahtavat, voi olla jälleen edullista ostaa menetettyjä firmoja takaisin.

Mutta yrityksiä ei pidä nähdä myöskään pelkkinä sijoituskohteina eikä pelimerkkeinä vaan myös talouspolitiikan instrumentteina. Aktiivisten omistajien tahtotila vaikuttaa siihen, mitä yrityksissä lopulta tehdään ja mitä kansantaloudellisia seurauksia kaikella on. Siksi on parempi, että omistajuus ja päätösvalta pysyvät Suomessa. Mitäpä syytä armeijan joukoilla muuten olisi ryhmittyä puolustukseen Nokian pääkonttorin ympärille (kuten vuoden 2004 sotaharjoituksessa), jos sota on hävitty jo kansainvälisissä pörsseissä?

Verkossa vai katiskassa?

Ylen uutiset kertoivat, että hallitus haluaa tärkeät tietoliikenneverkot suomalaiseen omistukseen. Näin oikeistohallitus sosialisoi, mutta syy ei taida olla vain se, mikä kerrotaan, eli kansallisen riippumattomuuden ja turvallisuuden varmistaminen.

Muutenhan hallitus haluaisi suomalaiseen omistukseen myös ulkomaille myydyn Digitan, jolle Ylekin joutuu nykyään pulittamaan pitkän pennin jokaisesta TV-ohjelmina lähettämästään bitistä. Jos kyse olisi ainoastaan ulkoisesta turvallisuudesta, valtion kannattaisi pyrkiä energiayhtiöiden ja muiden strategisesti tärkeiden alojen, kuten puunjalostusteollisuuden, omistajaksi eikä sallia yhteispohjoismaisia sähkömarkkinoitakaan, jotka voivat vaarantaa kotimaisten yritysten aseman.

Kyse lieneekin kontrollinhalusta. Hallitus haluaa käsiinsä internetin valvonnan. Kun verkkopalveluja ei voisi ostaa yksityisiltä tahoilta ilman, että langalla on hallituksen tintti, nettiviestintä voitaisiin alistaa valtion valvonnalle. Siksi ei ole ihme, että hanketta valmistellaan liikenne- ja viestintäministeriössä ”salassa” ja virkamiehet ”ovat vaitonaisia”.

Verkonvalvonnalla rakennetaan ihmisille katiskaa. Karkuteillä olevan omaisuuden palauttaminen Suomeen on sinänsä myönteinen asia, kunhan suositaan yksityisomistusta eikä heikennetä yksityisyydensuojaa. Mutta asiaan saattaa olla myös tietoliikenneyhteyksien nykyisillä haltijoilla sanansa sanottavana.

Venäläinen puuhevonen

Suomessa eivät ole hinnoissaan vain kaupunkien keskustatontit, vaan myös erämaat alkavat olla liian arvokkaita omistettaviksi. Mikäli liikkuu esimerkiksi Järvi-Suomessa, voi huomata, kuinka kaunis maamme onkaan. Ihmisen ikävä pois toisen luota on usein sellaista luokkaa, että omistamisen halu näihin yksinäisiin rantatontteihin herää välittömästi. Kaupungistumisen keskellä monetkaan suomalaiset eivät ole itse vielä huomanneet, että suomalaisilla on hallussaan sellaista omaisuutta, josta vallitsee huutava pula muualla: rauhallista, puhdasta ja viihtyisää erämaata.

Ulkomaalaiset ovat tämän kyllä oivaltaneet. Varsinkin venäläiset ovat haalineet haltuunsa suomalaisia kiinteistöjä valloitusmaisesti. Kyse ei ole ollut kuitenkaan pelkästä mukavuudenhalusta. MTV3:n ohjelmassa 45 minuuttia todisteltiin viime keväänä, että venäläiset ovat ostaneet maita nimenomaan strategisesti merkittävistä paikoista, kuten tele- ja tietoliikennemastojen läheisyydestä. Maata hankkineilla liikemiehillä on ollut yritysyhteyksiä Venäjän korkeimpaan poliittiseen johtoon, ja vyyhtiin on sekaantunut nimiä, jotka on maailmalla vuosien ajan yhdistetty massiivisiin rahanpesuepäilyihin. Maan myyntiä vastustamaan on noussut myös kansanliikkeitä esimerkiksi Keski-Suomen Saarijärvellä.

Yrityksemme alkavat olla jo suureksi osaksi ulkomaalaisomistuksessa, ja nyt on menossa maapohjakin, joten mitäpä asemaa kansallisvaltiolle enää jää? Kansanviisaus pitää kuitenkin maansa myyviä ihmisiä nuijina. Siitä lienee peräisin sanonta ”on kuin maansa myynyt”. Maapohjan ajautuminen ulkomaalaisomistukseen ei merkitse vain kansallisvarallisuutemme ehtymistä, vaan se on Suomelle myös turvallisuusriski.

Esimerkiksi Sulkavan kunnassa venäläisille on myyty Vilkaharjun kapeimman kohdan eteläpuolelta kaksi suurta lomakiinteistöä, joiden avulla voisi täysin pysäyttää liikenteen kohti Imatraa. Suomussalmelta venäläiset ostivat rajavartioston tyhjäksi jääneet rakennukset ikään kuin juhliakseen voittoaan ja selitellen perustavansa sinne hotellin, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Venäläiset ovat hankkineet maita myös Pohjanmaalta, Santavuoren kolmiomittaustornin juurelta, josta näkee yli koko lakeuden – ja varautuneet tällä tavoin Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, jota sopii sitten tarkkailla tukikohtien kuurupiiloista.

Venäläisten tonttihaaveissa lymyää Troijan puuhevonen. Jos raja-alueita myydään ulkomaalaisille, voidaan joissakin olosuhteissa joutua tilanteeseen, että ostettu alue siirtyy toisen valtion haltuun. Tässä mielessä on perin ajattelematonta, että Suomen hallitus sallii venäläisten maakaupat ja pyrkii ulkoministerin toimesta vielä edistämäänkin niitä. Suomella ei ole kuitenkaan mitään muodollista velvoitetta kiinteistöjen myyntiin EU:n ulkopuolisille tahoille. Muista Pohjoismaista esimerkiksi Tanskassa on voimassa rajoitus, että maata havittelevan pitää olla Tanskan kansalainen ja viisi vuotta asunut maassa.


Vastavuoroiset ostot eivät ole ratkaisu vaan ongelma

Suomen hallituksen suhtautuminen venäläisten kiinteistöostoihin on ollut surkeaa. Ala-arvoisinta asennoitumista edustaa Brysselissä poliitikoksi kouluttautunut Alexander Stubb, jonka idealismi on maallemme lähes yhtä vaarallista kuin Astrid Thorsin. Stubbin suustaan päästämiin sammakoihin sisältyy muun muassa juuri ennen Georgian sotaa esitetty toive, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus. Samanlainen on myös heinäkuussa kansalaisille heitetty kehotus tehdä vastaostoja Venäjältä. Viime syksynä Stubb totesi poikamaisen kepeästi, että ”venäläisten maanostoa ei ole syytä rajoittaa. Asiasta huolestuneet suomalaiset voivat ostaa vastavuoroisesti maata Venäjältä; antaa palaa vaan.”

Nuori ulkoministeri ei näytä tietävän mykistävässä viisaudessaan sitä, että Venäjän vuoden 2000 maalain mukaan ulkomaalaiset yksityishenkilöt eivät saa ostaa kiinteistöjä Venäjältä. Yksi venäläisselitys kiinteistöomistuksen kieltolaille on se, että jos yksityinen maanomistus sallittaisiin, moni Venäjältä vallankumousta tai sotaa paenneen ihmisen nykyinen perillinen voisi vaatia omaisuuttaan takaisin. Myös suomalaiset ovat olleet asiassa aktiivisia, ja esimerkiksi helsinkiläinen asianajaja Kari Silvennoinen on viritellyt siviiliprosesseja karjalaisilta riistetyn yksityisomaisuuden saamiseksi takaisin.

Venäläisten oma kielteisyys käy ilmi esimerkiksi moskovalaisen sanomalehti Kommersantin jutusta, jossa duuman edustaja Konstantin Zatulin lausuu kauppakiellon syyt suomalaisille suoraan: ”Jos suomalaiset saavat osto-oikeuden raja-alueisiin, niin seuraavaksi japanilaiset ostavat Kuriilit, saksalaiset Kaliningradin ja kiinalaiset kaikki muut Venäjän raja-alueet.” Kun kansallinen etu nauttii Venäjällä näin suurta suojelua, miksi vastaava etu ei ole yhtä tarkassa varjeluksessa myös Suomessa?

Maakaupoissa kytee suuri intressiriita. Suomessa kiinteistöjen ulkomaalaisomistus kiellettiin vuonna 1939 lailla, koska venäläisasutuksen ei haluttu leviävän maahan Terijoen rantoja myöten 1900-luvun alun tapaan. Venäläisten tontinostoihin liittyvää ongelmaa ei voida edes periaatteessa ratkaista millään vastavuoroisuudella eikä kompensaatiolla. Ongelmahan on juuri se, että kaksi eri kansallisuutta omistaa toistensa maita valtion rajan yli. Venäläisten kiinteistöomistukset Suomessa ovat juuri sellaisia intressejä, joiden vuoksi Venäjä saattaa jonakin päivänä alkaa ”huolehtia turvallisuuseduistaan Suomessa” Georgian sodan tapaan.

On ymmärrettävää, että maan osto tai vuokraus Venäjältä ei suomalaisia kiinnosta – Karjalan maiden takaisin saanti kylläkin. Outoa on, miksi kukaan suomalainen ylipäänsä haluaisi ostaa kiinteistön maasta, jossa ei tunneta lainhuutotodistuksia eikä kiinteistörekisterijärjestelmää. Suurin syy venäläisten intoon ostaa maata Suomesta onkin juuri lainhuutotodistus. Sen kautta veli venäläinen voi ensimmäistä kertaa elämässään ostaa jotakin, jonka omistusoikeus on turvattu ja lisäksi periytyvää.

Oikeus suomalaisten vastaostoihin ei riittäisi tasapainottamaan tilannetta myöskään historiallisista syistä. Ei ole oikein myydä varastettua omaisuutta sen todellisille omistajille takaisin. Sitä paitsi Venäjä on niin arvaamaton maa, että vaikka tänään saisi luvan maan ostoon, niin huomenna se voisi olla jo pakkolunastettu.

Parhaiten Venäjä voisi torjua Suomen Nato-halukkuutta palauttamalla Tarton rauhan rajat. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen esimerkiksi Viro on palauttanut suomalaisille heidän omistuksiaan. Samoin Itä-Saksan, Puolan, Tshekin ja Slovakian alueilla on meneillään metsänpalautusprosessi, jossa sosialistien riistämää omaisuutta palautetaan takaisin sen laillisille omistajille. Sen sijaan Venäjä ei ole näin tehnyt, vaikka Venäjä on kansainvälisoikeudellisesti Neuvostoliiton jatkajavaltio. Pelkästään kommunisteja pakeni Itä-Karjalasta vuonna 1918 peräti 30 000 henkeä, ja heidän jälkeläisiään sekä toisen maailmansodan evakkoja on vielä enemmän.


Avoimia asenteita

Vuoden 1809 kaksisataavuotisjuhlallisuudet olivat asioita ulkoa päin katseleville outoa nähtävää. Ensin Suomessa juhlittiin Ruotsista irtautumista, vaikka sen tuloksena oli ajautuminen Venäjän syliin. Sitten suomalaiset järjestivät Porvoon valtiopäivien kunniaksi juhlallisuudet myös venäläisten kanssa ikään kuin kiittääkseen Aleksenteri I:n myöntämästä autonomiasta. Logiikka on yhtä pitävää kuin kiitettäessä Leniniä Suomen itsenäisyydestä. Todellisuudessa suomalaiset ottivat sen itse, ja venäläisiltä saadut myönnytykset johtuivat enemmänkin olosuhteiden pakosta kuin hyvästä tahdosta.

Monet muistavat myös Porvoon juhlallisuuksissa koetun skandaalinpoikasen. Kotimaisen median esittäessä Dmitri Medvedeville suoran kysymyksen venäläisten maanostoasiasta Suomessa Tarja Halonen pyrki hädissään vaikenemaan koko kysymyksen. MTV3 näytti tuolloin tilanteen leikkaamattomana Seitsemän uutisissa, mutta kaikista myöhemmistä editioista kohta oli sensuroitu pois.

Länsimaisen median edustajat ovat vuosikausia valitelleet venäläisten toimittajien vaikeuksista ja syyttäneet Venäjän johtoa sensuurista, jopa toimittajien murhien järjestämisestä. Todellisuus on kuitenkin suomalaisittain vielä surullisempi. Venäjän presidentti vastaili avoimesti noihin vaikeinakin pidettyihin kysymyksiin samalla, kun oma presidenttimme pyrki vaientamaan median.

Melkoisen juhlapaikan Medvedev kannanotolleen joka tapauksessa järjesti. Hänen avoin ja peittelemätön kantansahan oli se, ettei suomalaisilla ole eikä tule olemaan oikeutta maan ostoon Venäjältä. Tämä voisi hyvinkin riittää vastaukseksi siihen, miksi maan omistusoikeus Suomessa voidaan puolestaan torjua venäläisiltä.

Olen itse sitä mieltä, ettei Suomella ole mitään velvollisuutta antaa lupaa maanostoihin venäläisille siinäkään tapauksessa, että Venäjä sallisi ulkomaalaisten kiinteistöjenostot omasta maastaan. Myös säädöspohja asiassa on selkeä: ne lait ja asetukset, jotka Suomessa on vuosina 1999 ja 2000 laadittu maan myymisestä ja omistuksesta, koskevat vain EU-maita eivätkä velvoita sallimaan venäläisten kiinteistökauppoja Suomessa. Ja eduskunta pulisee asiasta yhä.

Jo Stalin oli sitä mieltä, että mikäli Suomea ei saada sodalla, se on ostettava rahalla. Putin puolestaan on sanonut, että verellä hankitusta ei rahalla luovuta, joten kummallista on, miksi sama läksy ei mene suomalaisten ministerien kalloon.


Epäisänmaallista oikeistopolitiikkaa

Kun viitataan suomalaisten haluun hankkia apartmentoksia Espanjan aurinkorannoilta, on syytä muistaa, että Espanjastakaan eivät ulkomaalaiset saa maapohjaa omaksi. Kyseiset lomakylät sijaitsevat vuokratonteilla.

Myös maan vuokraamiseen venäläisille ja venäläisiltä on suhtauduttava varauksellisesti. Kuinka kävikään Stockmannin tavaratalon pitkäaikaisen vuokrasopimuksen, kun liikkeeltä katkaistiin sähköt ja lämpö? Tai suomalaisen huolintaliikkeen, jonka tontin muuan paikallisviranomainen otti haltuunsa Kronstadtissa pitäen yrityksen toimialaa strategisesti tärkeänä? Mitähän tapahtuisi, jos suomalaiset puolestaan valtaisivat Teboilin huoltoasemia tai panisivat sähköt poikki ystävyysmatkatoimistoilta?

Syy venäläisten tontinostoihin Suomesta on tietysti niiden suomalaisten, jotka suostuvat myymään. Varsinkin monet pienet kunnat myyvät tonttejaan rahoittaakseen juoksevia menoja. Kertatulojen varaan ei kuitenkaan voida rakentaa pysyviä menoja. Niinpä tämä politiikka tuo narun pään vetäjän käteen.

Maan ulkomaalaisomistuksen kasvu voidaan johdella hallituksen epäviisaasta talouspolitiikasta. Ensin valtio säätää kunnille lakisääteisiä tehtäviä ja mainostaa parantavansa ihmisten elämänlaatua. Toisella kädellään se pienentää valtionapuja ja jättää kunnat taloudelliseen ahdinkoon.

Syynä kuntien kiinteistöjenmyyntiin on siis hallituksen veronalennuspolitiikka, jolla se tuottaa näennäisesti rahaa hyvin tienaavien ihmisten käteen mutta jättää maamme keskeiset turvallisuusrakenteet retuperälle. Sama näkyy myös Puolustusvoimien supistamisessa. Uskon, että monet oikeiston äänestäjät ovat erittäin pettyneitä tähän henkilökohtaisen ahneuden politiikkaan, jolla pyritään turvaamaan tiettyjen yksityishenkilöiden korkeat tulot mutta jätetään yhteiskunnan perusturvallisuus täysin heitteille.

Parasta, mitä yksittäinen kansalainen voi nyt tehdä, on kieltäytyä myymästä omia maitaan, kiinteistöjään tai osakkeitaan ulkomaalaisille ja sanoa oman ”ei”:nsä tonttikaupoille.

Kopteri Punavuoren yllä

Ulkopoliittisessa keskustelussa pyörii propelli. Helikopteri on pörrännyt koko alkuviikon Helsingin keskustan yllä. Juuri siitä tietää, että joku tärkeäksi koettu jehu on taas kaupungissa. Suurten henkien läsnäolon huomaa myös maanpäällisen liikenteen sotkeutumisesta.

Minun kävelyreitilleni Isolta-Robalta Kolmelle sepälle osuu silloin tällöin autosaattueita. Tällä kertaa asialla oli Putinin paikan perinyt Venäjän presidentti Dmitri Medvedev, jonka vierailun antia Tarja Halonen ylisti kokousten jälkeen. Keskusteluissa ei ilmeisesti puhuttu Natosta.

Omasta mielestäni on hieman vaarallista, jos suhteet Venäjään muodostuvat liian hyviksi tai huonoiksi. En lainkaan ihmettele, miksi Halonen kiusaantui toimittajien kysymyksistä, löytyisikö valtiojohdolta halua rakennuttaa Medvedeville kesämökki Suomeen. Vieraan valtion päämiehillä kun ei yleisen diplomaattisen käytännön mukaan ole tapana pitää läänitystä toisessa valtiossa. Se osoittaisi lähinnä hallintasuhdetta: sitä, että olemme Venäjän siirtokunta.

Sen sijaan muihin venäläisten datsha-kysymyksiin on kyllä aihetta. Erään niistä esitti keskustan Markku Laukkanen, joka vaati venäläisten tontinostoja kuriin. Maakaupat eivät ole olleet suomalaisten ja venäläisten välillä vastavuoroisia, ja ilmiöön liittyy lisäksi rahanpesua. Siihen viittaaminen on kuitenkin puhetta aidan seipäästä, ja maahanmuutto-ongelma on periaatteellinen. Omasta mielestäni hallitsematon maahanmuutto on aina valloitusretki. Niinpä osto-oikeus pitäisi rajata koskemaan EU:n ja ETA-maiden kansalaisia sekä yrityksiä, ja niitäkin tarkoin ehdoin. Sitä paitsi vääryydellä hankittu Karjala on sellainen isompi tontti, jota Venäjä edelleen pitää hallussaan.

Muutoin Medvedev näyttää olevan hyvä tyyppi. Ilta-Sanomien mukaan hän jopa arvostaa internetissä leviävää sananvapautta. Eiköhän sitä saa käyttää siis näissäkin asioissa.

Viro, fasismi ja nashit

Venäläisten mielestä oikeudenmukaisuus on aina ollut ”fasismia”. Se oli sitä kommunismin aikana, jolloin muun muassa Berliinin muuria nimitettiin itäblokissa ”fasismin vastaiseksi suojavalliksi”. Vapaus ja oikeus näyttävät olevan heille fasismia nytkin, kun ”Suomen antifasistiseksi komiteaksi” itseään tituleeraava porukka järjesti mielenosoituksen Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Viro-kirjan pohjalta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.

Johan Bäckmanin ja ”antifasistisen komitean” paikalle kutsumia venäläisiä Nashi-järjestön edustajia oli koolla tosin vain seitsemän, joten suhteettoman suuren mainoksen Sanoma-yhtiö tekaisi tilojensa liepeillä järjestetystä mielenosoituksesta WSOY:n kustantamalle kirjalle. Ilman Helsingin Sanomien ja muun Sanoma-median hehkutusta noiden resupetterien tempaus olisi jäänyt täysin vaille huomiota eikä olisi ollut kommenttien arvoinen.

Mitä fasismiin ja rasismiin tulee, nashien väitteet voisivat olla tosia, jos ne käännettäisiin vastakohdikseen. Trollikone Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen viimevuotisissa Viro-pamfleteissa esitettiin jo kaikki ne historian valheet, joilla Viron kansaa on alistettu: väitteet itsenäisen kansan venäläisiä kohtaan harjoittamasta muka-apartheideista ja venäläisvähemmistön polkemisesta. Peruslähtökohta, josta asiaa pitäisi tarkastella, on seuraava: Virossa ollessaan venäläiset ovat alun alkaen väärässä maassa. He eivät ole omassa valtakunnassaan vaan vieraalla maaperällä, jonne ei pitäisi tulla esittämään vaatimuksia. Syynä tähän epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen on puolen vuosisadan ajan jatkunut neuvostomiehitys ja venäläisten Viroa kohtaan harjoittama sorto.

Kun virolaiset haluavat nyt palauttaa itsemääräämisoikeutensa täysimittaisesti voimaan ja sen vuoksi pyrkivät eroon B-luokan kansalaisina pitämistään venäläisistä, he tekevät oikein. Sen sijaan Putin-nuoriksi sanotut Nashi-järjestön jäsenet tuovat etsimättä mieleen natsinuoret ja Hitler-Jugendin. Toissa keväiset Tallinnan patsasmellakat velloivat käytännössä Putinin ja Venäjän ulkopoliittisen johdon siunauksella. Tapaukset antavat varoittavan esimerkin siitä, kuinka vieraan valtion hallitus saa maassa olevasta vähemmistöstä painostuskeinon toista valtiota kohtaan ja miksi maahanmuutto ja siihen liittyvä kansallisuuksien sekoittaminen ovat kielteisiä asioita. Rasismia ei esiinny pelkän nationalismin vallitessa, kunhan kansakunnat pysyvät omissa maissaan, vaan rasismi on seuraus ajattelemattomasta ulkopolitiikasta, jonka tuloksena kansakuntien yhtenäisyyttä revitään.

Suomen ulkopolitiikan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tästä tuloksesta kannattaa pitää kiinni. Siksi myös Suomen venäläistäminen on lopetettava. Venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta on pantava jäihin, ja maassa perusteetta olevat venäläiset on palautettava kotikonnuilleen. Suomessa on tätä nykyä lähes 50 000 venäläistä, ja määrän on ennustettu kasvavan ensi vuosikymmenellä sataan tuhanteen. Alexander Stubbin hölinät viisumipakon poistamisesta maiden väliltä ovat sellaista älyllistä piereskelyä, joka todistaa Suomen nuoren ulkoministerin olevan Lavrovin talutusnuorassa. Onhan Stubbilla Georgian sodan junailijan ”puhelinnumerokin pikavalinnassa” läheisen yhteistyön merkiksi. Rajoja ei ole kuitenkaan näissä oloissa syytä madaltaa vaan korottaa, sillä Venäjällä on 143 miljoonaa mahdollista turistia, joista 3 miljoonaa on ammattimaisia rikollisia ja 4 miljoonaa prostituoituja, ja maa itse elää sellaisen hallinnon alaisuudessa, jolla ei ole länsimaisesta demokratiasta tietoakaan.

Venäläisillä on tietenkin oikeus kehittää omaa maataan niin paljon kuin haluavat, mutta jostain syystä he eivät niin tee vaan tulevat myös naapureihinsa mellakoimaan. Vieraisilla ollessaan heidän pitäisi noudattaa samoja lakeja ja demokraattisia käytäntöjä kuin muidenkin. Esimerkiksi suomalaisilla on täysi oikeus julkaista kirjansa meillä voimassa olevan sananvapauden puitteissa sekä sanoa niissä täsmälleen, mitä haluavat, joutumatta toisen valtion painostuksen kohteeksi.

Niinpä ”antifasistien” toiminnassa haisee sama mätä koira kuin ennenkin. En ole vielä ehtinyt lukea Oksasen ja Pajun toimittamaa kirjaa, mutta uutisten perusteella he ovat oikealla asialla yhdessä koko kirjan tekemiseen osallistuneen kirjoittajakaartin kanssa. On hyvä, että Viron historiasta tehdään selko. Teos Kaiken takana oli pelko pyrkii purkamaan sitä ahdistusta, jota venäläisten sortotoimet Baltian maissa herättivät. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle nykypäivään historian verivanat ulottuvat. Minusta on häpeällistä, että jotkut suomalaiset panevat oman nimensä likoon venäläisten tekemien rikosten puolustelemiseksi pyrkiessään vastustamaan kirjan julkaisemista ja tukiessaan häikäilemättömän valloituspolitiikan mukaista sortoa. Todellista fasismihan on se, ettei mielipiteitään saisi sanoa vaan avoin ja vapaa keskustelu pyritään leimaamaan ”fasismiksi”.

Mielenosoituksen perusteettomuudesta kertoo omaa kieltään se, että nashien taakse ovat Suomessa asettuneet vain arvostelukykynsä julkisesti menettäneet lakana-Lasset, Johan Bäckmanin lisäksi esimerkiksi islamilaisen puolueen Abdullah Tammi, eli tilaisuus on kuitattavissa hörhöjen haahuiluksi. Mutta tietynlaisen uhan tuon tapainen toiminta muodostaa myös ulkopoliittisille suhteille, jos käy ilmi, että Suomessa on jalansijaa venäläisten harjoittamalle mellakoinnille. Se saattaa innostaa Venäjän hallitusta sortotoimiin Suomea kohtaan, sillä Nashi-nuorilla on virallisesti Kremlin tuki. Tämäntapaisten kiistojen tiimoilta havaitaan, ketkä ovat tulevaisuuden konfliktien mahdollisia lietsojia Suomessa.

Lisäksi tapauksesta selviää, että Sofi Oksanen ja hänen kirjoittajakollegansa osaavat mediapelin hyvin. Julkisuuden saamisessa auttaa, että kirjoittaja on ”nuori nainen”. Se tasoittaa tietä kustantamojen ohjelmiin. Minua itseäni puolestaan imartelee, että Oksasen ja Pajun kirja kohosi tällä Suomalaisen Kirjakaupan myydyimpien teosten listalla ainoastaan neljänneksi, kun taas oma niin ikään viime viikolla ilmestynyt kirjani Sensuurin Suomi killuttelee edelleen ykkösenä – ja täysin ilman Sanoma-konsernin tykitystä.

Viisumitta Viipuriin?

Alexander Stubbin halu poistaa viisumipakko Suomen ja Venäjän väliltä on samanlainen kuin Leonid Brezhnevin pyrkimys poistaa aikaa myöten koko raja. Ei ole oletettavaa, että viisumivapaus edistäisi Venäjän demokratisoitumista, joten Stubbin perustelut ovat kestämättömiä. Ne voinevat perustua vain siihen väärinkäsitykseen, että Suomi pystyy opettamaan Venäjälle, kuinka demokratisoidutaan. Ja juuri kun Paavo Lipponen totesi, ettei Venäjälle pidä saarnata edes ihmisoikeuksista.

Omasta mielestäni Suomi voisi kyllä muistuttaa Venäjän sitoutumisesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Mutta kukaan ei voi opettaa venäläisille demokratiaa vain rajoja madaltamalla. Oikea järjestys olisi seuraava: maassa pitää ensin vallita demokraattiset ja oikeudenmukaiset olot, ja vasta sen jälkeen voidaan harkita, onko syytä lisätä liikkuvuutta.

Ikävää, että Helsingin Sanomat tempaisee taas maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolesta esittämällä päivän kysymyksensä muodossa ”Ilahtuisitko mahdollisuudesta matkustaa viisumitta Venäjälle?” Asian ydinhän ei ole tämä, sillä Suomessa on vaivaiset 5 miljoonaa mahdollista turistia mutta Venäjällä 143 miljoonaa. Kysymys pitäisi esittää muodossa: ”Ilahtuisitko maahan pyrkivistä kymmenistä, jopa sadoista tuhansista venäläisistä, joita Lappeenrannan kaupungissa on jo nyt niin paljon, ettei suomen kieltä kuule muualla kuin sankarihautausmaalla?”

Viimeksi Venäjältä tultiin Suomeen ilman viisumia jatkosodan aikaan. On syytä muistaa, että jos Viipuri kuuluisi edelleen Suomelle (kuten kuuluisi), niin viisumia siellä käymiseen ei tarvittaisi. Koska Viipuri on edelleen miehittäjän hallussa, venäläisten tavoitteeseen saavuttaa helpompi oleskeluoikeus myös muualla Suomessa ei pidä suostua. Olisi myös outoa, jos Suomi ainoana EU-maana yksin luopuisi viisumikäytännöstä suhteessa Venäjään. Kaikki maat, joilla on jotain suojeltavaa, kuten Yhdysvallat, pitävät yllä sekä viisumipakon että tiukat maassaoleskelumuodollisuudet työskentelylupineen.

Niin kauan kuin Suomen ja Venäjän välillä vallitsee syvä elintasokuilu, Suomi on liian houkutteleva kohde niille lähes viidelle miljoonalle ihmiselle, jotka asuvat jo yksinomaan Pietarin alueella. Tulijoita Venäjältä on tähänkin asti riittänyt. Stubbin ehdotus paljastaa hänen katteettoman idealisminsa, jota ehdin ounastella jo eräässä edellisessä blogissani. Noiden ”asiantuntijoina” pidettyjen virkamiespoliitikkojen ”pätevyys” ei taidakaan olla mitään muuta kuin heille suopeiden kollegojen hyväksyntää sen johdosta, että nämä haluavat edistää monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa.

Olen usein ihmetellyt, mihin tuo Euroopan unionissa koulutettu poliitikkokunta tätä maata oikein ajaa ja kenen eduksi. Euroopan integraatio olisi sujunut hyvin, jos se olisi jäänyt pelkäksi taloudelliseksi liitoksi. Ongelmia EU aiheuttaa pyrkiessään sosiaalisesti yhtenäiseksi eli etnisesti hajanaiseksi unioniksi, joka ei koostukaan enää vain talousliberalismista vaan valitettavasti myös sosiaaliliberalismista, joka maahanmuuton muodossa aiheuttaa etnisiä ristiriitoja. Pelkkä taloudellinen unioni olisi voinut vielä toimia.

Kun Euroopan maiden välillä ei tarvitse kommunismin kukistumisen vuoksi enää käydä ideologista sotaa, niin poliitikkokunta on nyt löytänyt keinon tuottaa sellaisia valtioiden sisäisiä demografisia ja etnisiä muutoksia, jotka johtavat riitoihin kansallisvaltioiden sisäpuolella. Pahimmassa tapauksessa väestöjen sekoittamisesta ei ole pitkä matka siihen, että piikkilanka-aitoja aletaan pystyttää kansalaisyhteiskuntien sisälle aivan spontaanisti. Eikä siitä ole pitkä matka vainoihin eikä vihaan. Ja kaikki tämä ihan luonnollisena seurauksena ja ihmisten henkilökohtaisina reaktioina kyseiseen politiikkaan ilman, että sitä aiheuttaa kukaan tai mikään. Ainakaan sitä ei tunnusta aiheuttavansa kukaan poliitikko itse. He yleensä kääntävätkin selkänsä heti havaittuaan työnsä tulokset.

Kalevalaisia opetuksia

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Sampo-pankki myytiin Danske Bankille. Kyse ei ollut tasavertaisesta fuusiosta vaan pienemmän yrityksen sulattamisesta suurempaan. Tämän prosessin tuloksena Sampo huononsi internetpalvelunsa surkealle tasolle. Koska pankki on pankeille ominaisen ahneuden ja palveluhaluttomuuden vuoksi nykyään sama asia kuin sen omien nettisivujen toimivuus, internetpalvelujen romuttaminen merkitsi käytännössä viimeisenkin konttorin lakkauttamista.

Uudet sivut vaativat Java-tukea ja pankin lähettämän vakoiluohjelman asentamista asiakkaan omalle koneelle. Kyseinen ohjelmanpätkä lähettää pankille tietoa muun muassa koneeseen kiinnitetyistä lisälaitteista, kuten printtereistä. Ilmeisesti tieto on pankille hyödyllinen, koska se kertoo, ketkä voivat tulostaa tiliotteensa itse ja keille pankin ei tarvitsisi lähettää niitä postitse. Tämä ei kuitenkaan oikeuta pankkia selvittämään asiaa ihmisten tietämättä ja kertomatta heille, mitä nettipankkiin kirjautumisen ehtona vaadittu Java-tuen hyväksyminen oikeastaan merkitsee.

Myös muita huononnuksia on kosolti. Sivuilta ei voi enää tulostaa tiliotetta ilman, että luopuu postitse toimitettavista otteista. Pankki siis kiristää ihmistä. Kuitit tulostuvat epätäydellisesti. Tileiltä veloitetaan summia, joita ei lainkaan pitäisi, mutta jätetään veloittamatta sellaisia maksuja, jotka erääntyvät maksupalveluissa. Sivujen graafinen ilme on kamala ja käytettävyys sekava. Automaateista ei saa rahaa, ja kortit eivät toimi kassoilla.

Mitä merkitystä tällä kaikella on? Tapaus toistaa kalevalaisen kertomuksen Sammon ryöstöstä. Pankki pulahti pohjaan juuri sen saman kehitysketjun seurauksena, jota arvostelin toissasyksyisessä blogikirjoituksessani. En kuitenkaan sano näin ollakseni voitonriemuinen vaan kahdesta muusta syystä. Ensinnäkin tapaus valaisee, kuinka haavoittuva niin sanottu tietoyhteiskunta on: muovirahan lakatessa toimimasta paperirahan arvo nousee. Toiseksi: kyseessä oli pankkitoiminnan tämän vuosikymmenen pahin moka. Vain tulossa oleva asuntokuplan puhkeaminen ja asuntojen yliluototus tulevat menemään tästä ohi.

Se, että ihmiset siirtyvät nyt Sammosta muihin pankkeihin, ei johtune nettipankissa pari viikkoa jatkuneista ongelmista. Sen sijaan se ilmaisee patoutunutta vihaa sitä ylimielisyyttä kohtaan, jonka mukaisesti suuryritysten globaali vallankäyttö riepottelee yksityisiä ihmisiä. Kyse ei siis ole vain pankin tiedotusongelmasta, kuten valtamedia väittää, vaan siitä, että asiakkaat tiedostavat, mistä kenkä puristaa.

Sampo onnistui nousemaan erittäin hyvin tuottavaksi yritykseksi mainostoimisto Bob Helsingin laatiman imagonrakennustyön avulla. Siihen sisältyi esimerkiksi uuden graafisen ilmeen luominen ja nopeiden luottopäätösten käyttöön ottaminen. Björn Wahlroosin kettumaisissa käsissä firmasta tuli liian arvokas omistettavaksi.

Ostajat eivät kuitenkaan ymmärtäneet pysyä toimivassa konseptissa, vaan vuosien työ pilattiin hetkessä. Kyseinen lopputulos johtui siitä tunnetusta tosiasiasta, että firmojen hallituksissa ei yleensä kuunnella kentältä kantautuvia ääniä. Kun Telia aikoinaan osti Soneran, fuusioitunut yritys jätti Suomen-toimintonsa voimaan entisenlaisessa muodossa aina logosta ja brändistä teknisiin toimintoihin. Se olikin viisasta, sillä matka- ja tietoliikennetekniikan käyttöönottoa maailmanlaajuisesti johtavan yrityksen toimintaa ei olisi voinut ulkoisesti parantaa. Myöskään Sammolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin roll back -periaatteella eli uudistaa palvelujaan palaamalla vanhaan.

Mieletön maailma

Taloussanomat syyttää tänään ihmisiä tyhmyydestä. Lehden mukaan varsinkin internetin blogeissa ja yksityishenkilöiden sivuilla on ”tyhmiä juttuja”. Netissä esiintyy kieltämättä kaikenlaisia mielipiteitä, mikä johtunee siitä, että sähköisessä mediassa ihmiset kommentoivat asioita nopeammin kuin ehtivät perehtyä niihin.

Ja toki kyseiseen mielipiteiden kakofoniaan mahtuu aina myös jotain hyvää, sillä suuri osa merkityksellisestä tiedosta ja erilaisista paljastuksista näyttää tulevan julki juuri yksityishenkilöiden sivuilla ja blogeissa, joita paperijulkaisut ja virallinen media kommentoivat, jos ehtivät. Mutta ei se kokonaisuutena kuitenkaan niin mene, että haukkumalla muita tyhmäksi tulee itse viisaaksi.

Mikä sitten on tuota tyhmyyttä? Viron kielessä sanaa ”tyhmä” vastaa sana ”tuhm”, joka tarkoittaa ”epämääräistä, loisteetonta, hämärää ja himmeää”. Esimerkiksi tyttö tai poika, joka on tuhma, on tätä etymologiaa seuraten hieman tyhmä.


Naisille kauha?

Asiasta viidenteen. Minä olen nyt sen verran tuhma, että en ymmärrä, mitä järkeä on oikeusministeri Tuija Braxin ajamassa ”naisrauhalaissa”, joka pyrkii ”suojelemaan naisia parisuhdeväkivallalta”, vaikka sama lehti kertoi juuri äsken, että naisten oma väkivaltainen käyttäytyminen on hälyttävästi lisääntynyt. Ei mene hyvin heteroilla, jos tuohon tilaan on tultu. Samanaikaisesti oikeusministerimme suree myös nuorten syrjäytymistä – ja syrjäytymistä varsinkin politiikasta.

Omasta mielestäni olisi syytä olla huolissaan varsinkin nuorten miesten diskriminoimisesta ja osattomuudesta. Itse sanoisin, että suuri osa politiikan nykyisestä epä-älyllisyydestä johtuukin juuri siitä, ettei politiikassa ole munaa. Mies ja maskuliinisuus on ajettu alennustilaan sen tyyppisen asennemuokkauksen kautta, jota naisliikkeet ovat kylväneet niin mediassa kuin koulumaailmassakin.


Tabuaiheiden tyhmyys

Muutamien yhteiskunnallisten tabuaiheiden arvostelu pyritään usein leimaamaan ”tyhmäksi”. Näitä yhteiskunnallisia tabuja ovat esimerkiksi monikulttuurisuuden ihannointi ja feminismi. Niitä ei siis saisi arvostella joutumatta leimojen kohteeksi.

”Tyhmyyttä” on varmaan myös se, ettei tavallinen rahvas ymmärrä, mitä järkeä on maahanmuuton jatkuvassa kiihdyttämisessä, vaikka Ilta-Sanomatkin kertoo, että nykymenolla ulkomaalaiset valtaavat Suomen ilman sotaa. (Juttu venäläisten kiinteistökaupoista Itä-Suomessa katosi netistä, ja jäljelle jäi vain tämä keskustelupalsta.) Jos nyt joku antautuu arvostelemaan maahanmuuton lisäämistä, häntä arvostellaan yleensä ”tyhmäksi”. Mutta kuinka tyhmää tuokaan tyhmyys lopulta on?

Lehden julkaiseman ennusteen mukaan venäläiset ovat ostaneet puolet Imatran kaupungista vuonna 2015, ja seuraavalla vuosikymmenellä kaupunki on kokonaan vallattu. Tämän suuntauksen suosiminen on kielteistä siksi, että venäläiset ovat ostaneet eri puolilta Suomea tontteja tukikohdikseen. Kunnanvaltuustot ja yksityiset omistajat ovat myyneet heille maitaan rahapulassa ja sijoittajat ahneudessaan. Siksi olisi tarpeen säätää laki, joka kieltäisi kiinteistöjenmyynnin ulkomaalaisille ja sallisi enintään vuokraamisen. Ei ole Karjalaakaan myyty suomalaisille pala kerrallaan, vaikka ostajiakin olisi löytynyt – saati että sodassa riistetyt alueet olisi palautettu oikeille omistajille korkojen kera.

Kiina-ilmiöstä

Aina kun Suomessa toteutetaan irtisanomisia, voidaan onnitella kiinalaisia, sillä joku heistä saa työpaikan. Mutta asiat eivät ole auvoisesti hilpeässä Kiinassakaan. Esimerkiksi Nokian suomalainen alihankkija Perlos hyödynsi heitä vuokratyövoimana. Sitten se avasi tehtaan Kiinaan. Lopulta kiinalaiset ostivat koko Perloksen.

”Työvoiman vuokraaminen” on kaunisteleva kiertoilmaus, ja onkin kysyttävä, miksi ihmisiä ei sanota suoraan orjiksi. Minulle pitäisi ehkä olla samantekevää, miten duunareille käy. Ei minullakaan ole vakituista työpaikkaa, kuten ei kulttuurialalla toimivilla yleensä. Tervetuloa siis toimettomien joukkoon myös IT-insinöörit: olette sivistyneessä seurassa.

Mutta mistä kenkä oikeastaan puristaa, kun työpaikat ja firmat valuvat Kiinaan? Minkälainen maa on Kiina? Vastaus: Kiina on sosialistinen maa, jossa vapaita ammattiyhdistyksiä ei sallita. Syynä siihen, miksi työpaikat kaikkoavat Euroopasta, on siis sosialismi, jossa ei sallita vapaata kilpailua ja työvoiman kilpailuttamista. Myös ammattiyhdistysliike voi tällöin pohtia ideologisia alkuehtojaan. Sosialismi, kommunismi ja marxismi ovat aiheuttaneet sen, että ihmiset joutuvat työskentelemään Kiinassa ja Vietnamissa 2 dollarin päiväpalkalla. Kansainvälinen kapitalismi puolestaan paiskaa kommunistijohdon kanssa kättä, ja näin molemmat hyötyvät. Kiina voittaa, koska aito kapitalismi voi toteutua kommunismin takaamassa kurissa.

Nokia-mokia?

Työpaikkojen kaikkoaminen Suomesta on kielteinen asia. Sen joutuivat taas monet kokemaan, kun ennätystuloksen tehneen Nokian alihankkijat ilmoittivat siirtävänsä tuotantoaan halpamaihin. Tämä on kapitalismiin liittyvää evoluutiota, sanotaan. Työpaikkoja ei voida pitää Suomessa pakolla, sillä länsimailla ei ole keinoja kilpailla esimerkiksi kiinalaisen halpatyövoiman kanssa. Kapitalismi ja kommunismi paiskaavat nyt ironisesti kättä, sillä ammattiyhdistysliikettä ei sallita Kiinassa.

Mutta myös monet Suomeen perinteisesti sidotut alat, kuten paperiteollisuus, ovat alkaneet siirtää tuotantoaan ulkomaille. Osa Suomeen jäävistä työntekijöistä saa tällöin pitää korkeat palkkansa, osa jää täysin työttömiksi. Syynä tilanteeseen on eurooppalaisittain liian korkea palkkaustaso. Suomalainen työvoima voisi kilpailla työpaikoista, jos palkkoja alennettaisiin eurooppalaiselle tasolle. Alan työttömyys on osittain liian korkeiden palkkojen ja ay-liikkeen uppiniskaisuuden syytä.

Sen sijaan akateemisilla aloilla tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi suomalainen diplomi-insinööri on kansainvälisesti vertaillen halpa, enkä myöskään minä saavuta akateemisella urallani koskaan sellaista noin 4000 euron palkkaustasoa, joka on paperityöntekijöiden keskuudessa aivan yleinen. Viimeisimpien tutkimusten mukaan lääkärikin pääsee ammattikoululaisen kokonaisansiotasolle vasta noin 50-vuotiaana, ja akateemisesti koulutetuista kirjastonhoitajat ja peruskoulun luokanopettajat ovat tunnetusti palkkakuopassa. Akateemisten palkkaus onkin SAK:laisiin liittoihin verrattuna aivan nurinkurista, ja myös SAK:n sisällä kannattaisi miettiä, onko oikein, että tietyt ay-liikkeen aateliset leventävät lompsaansa häikäilemättömästi samalla, kun toiset joutuvat työttömiksi vain siksi, että kustannustaso on liian korkea. Ay-liike ei ole kovin solidaarinen sen enempää omia alipalkattujaan kuin työttömiksi ajautuneitakaan kohtaan, kun eräillä toisilla saman keskusjärjestön aloilla, esimerkiksi Pamissa, palkat ovat 1500 euron tasolla.


Eettinen Ollila

Pulmallista Suomessa on se, että samalla, kun vanhoja yrityksiä ajautuu ulkomaiseen omistukseen tai ne karkaavat kokonaan maasta, uusia ei synny. Luultavasti myös monet kansainväliset suuryritykset ajautuvat ennen pitkää vaikeuksiin. Syynä on raaka-aineiden riittämättömyys. Raaka-aineiden hinnat ovatkin nousseet huimasti tällä vuosituhannella.

Shellin johtokunnan uudella puheenjohtajalla, Jorma Ollilalla, on edessään vaikea sarka. Öljyn hinta nousee ja raaka-ainelähteet hupenevat, vaikka yritys etsii uusia lähteitä kissojen ja koirien kanssa. Siksi Ollilakin nyt toteaa, että öljyvarojen jatkamiseksi on parannettava energian käytön tehokkuutta. Syyksi hän mainitsee ilmastonsuojelun.

Hiilidioksidipäästöjen ehkäiseminen onkin tehokas motiivi energiavarojen parempaan hyödyntämiseen. Siksi Ollilan viime viikonloppuna esittämä vaatimus Yhdysvaltojen liittymisestä Kioton sopimukseen näyttää hyvin eettiseltä, vaikka sen taustalla lienee pelkkä liiketaloudellinen tosiasia, tietoisuus liiketoimintatilaisuuksien vähenemisestä, kun luonnonvarat ehtyvät. Onkin säälittävää, että ihmiskunta joutuu tulevaisuudessa kiskomaan entistä enemmän energiaa yhä huonolaatuisemmista öljyvaroista. Kun pahat on tehty, on helppo moralisoida säästämisen tähdellisyydellä.


Skootterilla kuuhun?

Eräs suuri energiasyöppö ovat turhat kuljetukset. Kiinastakin tuodaan Suomeen mitä vain, esimerkiksi skoottereita. Skoottereiden valmistus sopii globalisaation varjopuolien havainnollistamiseen loistavasti. Jos skoottereita tehtäisiin Suomessa, ne maksaisivat kaupassa noin 3000 euroa. Koska ihmisillä olisi kuitenkin työtä, heillä olisi varaa maksaa ajoneuvostaan tuo summa. Nykyään skootterit tuodaan Kiinasta, ja halvimmat maksavat suunnilleen 700 euroa. Suomalaiset pakotetaan olemaan työttöminä, ja siksi he joutuvat ajamaan tuon hintaisilla halpisskoottereilla.

Ensin mainitussa vaihtoehdossa suomalaisella on duuni, omanarvontunto kunnossa, ja hän ajaa parempilaatuisella mopolla. Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisparka on toimeton, hänen itsekunnioituksensa on hukassa, ja ajoneuvona on reistaileva romu. Kumpi vaihtoehto on parempi? Jälkimmäisessä voittavat vain kiinalaiset, ja häviäjiin kuuluu eurooppalaisten lisäksi myös luonto, kun tavanomaisia käyttötavaroita joudutaan rahtaamaan maailman toiselta puolelta. Sen vuoksi teollisuuteen liittyvissä asioissa on syytä painottaa kansallista etua. Nokia ei näytä asiassa kovin edustavaa esimerkkiä lopettamalla alihankintatilauksiaan Suomesta ja rakentamalla uusia tehtaita Romaniaan ja Intiaan.