Hallituksen talouspolitiikka tuhon tiellä

Suomi on menossa takaamaan Irlannille annettavia luottoja 740,7 miljoonalla eurolla, kertoo hallitus. Tämä edellyttää, että eduskunta äänestää paketin puolesta perjantaina. Takaus on 507,5 euron pääomaosuudelle, josta Irlanti saa lopulta vain 333 miljoonaa.
Se, että rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, johtuu tavasta, jolla Tuppuraiset toimivat Tappuraisten takuumiehinä. Monen takaavan maan talous on niin pahasti roudassa, että valtiovarainministerien raappahousuissa voisi säilyttää lampaanviulua.

Kun osa markkinoilta nostettavasta lainasta jätetään ERVV:n omaan kassavarantoon, raha irtoaa lainoittajilta edullisemmin. Tämä merkitsee, että Irlantia varten varatuilla summilla valmistaudutaan kriisin jatkumiseen ja Portugalin sekä Espanjan luotottamiseen.

Takaus on takaus. Jokainen ihminen varmasti ymmärtää, kuinka ajattelematonta ja suorastaan tyhmää, on mennä vetämään nimensä naapurin tai sukulaisen velkapapereihin. Paras neuvo, jonka haluan lähimmäiselleni antaa, onkin se, että älä koskaan takaa kenenkään lainoja.

Jos Irlanti ei selviä lainojensa takaisinmaksusta, lainat lankeavat suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Hallituksella näyttää olevan varaa ja halua kaikkeen tähän, mutta ei suomalaisten ihmisten oman hyvinvoinnin turvaamiseen.

Pyramidihuiputukseen perustuvaa Euroopan kriisimaiden kauttakulkuluototusta on perusteltu kahdella argumentilla. Ensinnäkin on väitetty, että näin estetään ”vaikeasti hallittava rahoitusmarkkinahäiriö”. Ja toiseksi on väitetty, että luotottamisesta ja takaamisesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Todellisuudessa esimerkiksi Kreikan taloustilanne on viimekeväisen tukipaketin jälkeen vain huonontunut. Parempi olisi ollut saattaa maa velkasaneeraukseen tai irrottaa koko kansantalous eurosta sekä devalvoida maan oma valuutta.

Myöskään pankkeja ei tule tukea pohjattomasti. Niiden voisi antaa kaatua. Todellisuudessa pankit eivät koskaan romahda, vaan ainoastaan vaihtavat omistajaa. Ainoa, missä kriisi näkyisi, olisivat pankkien tilinpäätökset, joihin johtajat joutuisivat kirjaamaan tappioita. Euroopalla on edessään Ranskan suuren vallankumouksen kaltainen prosessi, jossa kansalaisten on kaapattava valta takaisin yleiseurooppalaista politiikkaa ajavilta ministereiltä ja pankkiireilta sekä palautettava vallankäyttö kansallisvaltioiden suvereeniin ja kunkin maan kansallista etua edistävään kontrolliin.

Tämän kaiken tapahtuessa asuntoministeri Jan Vapaavuori valittaa Uuden Suomen kolumnissaan, että ”Suomen talous on kestämättömällä tiellä”. Hyvä se on sanoa, kun on itse asioista vastuussa, suorastaan syypää asioiden kurjaan tilaan.

Vapaavuori väittää, että ”[k]un talouskurjuus ei näy ihmisten omassa elämässä, on vaikea mieltää, että valtiontaloudessa se näkyy”. En tiedä, missä todellisuudessa Vapaavuori elää, mutta totuus on, että kurjuus näkyy aika selvästi monen suomalaisen elämässä. Helsinkiläisistäkin köyhyysrajan alapuolella ryömii 12,5 prosenttia.

Vapaavuori aikoo käyttää huonoa taloustilannetta suomalaisten aseman huonontamiseen samanaikaisesti, kun rahahanat pidetään auki vieraiden maiden hyväksi. Hän kirjoittaa, että ”[e]nnen kaikkea julkisten palveluiden tuottavuutta on olennaisesti nostettava ja koko julkisten palveluiden nykyrakenne kyseenalaistettava”. Tämä tarkoittaa, että sosiaaliturvaa ja eläkkeitä heikennetään, vaikka ulkomaalaisten hyväksi piikki pidetään auki.

Vaatimus, että ”on käytävä rehellinen keskustelu, missä menee julkisen vastuun raja”, tarkoittaa, että Vapaavuori ei haluaisi valtion kantavan vastuuta työttömistä, eläkeläisistä, sairaista, vanhuksista eikä muistakaan suomalaisista vaan ainoastaan kreikkalaisista, irlantilaisista, portugalilaisista ja espanjalaisista sekä mahdollisimman suuresta maahanmuuttajien määrästä.

Asuntoministeri viittaa myös ”väestön ikääntymiseen” vihjaten siten, kuinka tärkeitä kokoomuksen ponnistelut maahanmuuttajien ylimäärän saamiseksi ovat olleet, ja miten välttämätöntä on jatkaa humanitaarista maahanmuuttoa ja torjua sitä suunnattoman suurta työvoimapulaa, joka odottaa hamassa tulevaisuudessa.

Kun Vapaavuori toivoo, että asiaa koskeva ”väistämätön keskustelu voitaisiin aloittaa jo ennen vaaleja”, kysyn, miksi omat aloitteeni koko valtionpolitiikan saattamiseksi järjellisille raiteille on systemaattisesti torjuttu, eikä yhtään väistämätöntä tosiasiaa ole haluttu ottaa kuuleviin korviin.

Paikkaansa pitää kyllä Vapaavuoren toteamus, että ”Suomessa ei tänä päivänä ymmärrettävistä syistä ole juuri minkäänlaista kriisitietoisuutta”. Parhaiten tämä toteamus sopii hallitusvastuussa oleviin puolueisiin itseensä.

Mari Kiviniemi valehteli kansalaisille

Pääministeri Mari Kiviniemi lausui eilen eduskunnassa, että ”Irlannille myönnettävällä lainalla tuetaan suomalaisia työpaikkoja”!

Kuinka kukaan kehtaa läimäyttää kansalaisia näin häikäilemättömällä, ylimielisellä ja ihmisten arvostelukykyä aliarvioivalla valeella?

Totuus on, että Suomelta ollaan riistämässä noin 1,7 miljardia euroa vieraan kansantalouden tukemiseen, mikäli luoton kokonaismääräksi tulee 90 miljardia ja Suomen osuus on aiottu 1,88 prosenttia.

Jo keväällä Suomi joutui ottamaan lisälainaa rahoittaakseen 1,5 miljardilla eurolla Kreikkaa. Yhteensä tämä tekee 3,2 miljardia, joka on maamme noin 50 miljardin euron vuosibudjettiin suhteutettuna yli 6 prosenttia siitä.

On pöyristyttävä vale väittää, että näillä hyvin todennäköisesti veronmaksajien maksettaviksi siirrettävillä luotoilla ja takauksilla tuettaisiin suomalaista työllisyyttä.

Hallitus ei halunnut sijoittaa Suomeen sen vertaa, että Kemijärven sellutehdas olisi ostettu valtiolle. Se olisi ollut paljon halvempi mutta parempi investointi.

Niin olisi pelastettu satoja työpaikkoja, ja tehdas tuotti varmaa voittoa. Kappaleiksi repimistään odottava laki valtion yhtiöomistuksesta ja omistajaohjauksesta (21.12.2007/1368) kuitenkin estää suomalaisten työpaikkojen turvaamisen samalla kun rahahanat avataan vieraiden kansakuntien hyväksi.

Muiden euromaiden yhteisvastuullinen luotottaminen on perustuslakimme vastainen pyramidihuijaus, avoin piikki, josta hyötyvät vain ravintoketjun päätepisteessä olevat maat. Tämä kauttakulkulainoitus ei tue Suomen työllisyyttä kuin pitkän ja huteran ketjun kautta: hidastamalla välillisesti taloudelliseen romahdukseen liittyvää dominoilmiötä. Muutoin tuki uppoaa kuin kehitysapu Kankkulan kaivoon.

Viisaampaa olisi saattaa konkurssin partaalla olevat maat velkasaneeraukseen tai irrottaa ne peruskirjaa uhmaten eurosta sekä devalvoida niiden oma valuutta. Ehkä myös Euroopan unioni on vuosikymmenen kuluttua yhtä kadonnut kuin Soneran rahat Saksan UMTS-kauppoihin. Illuusioiden aika ei ole ohi.

Harmittaa kyllä tämä toteutumaton potentiaali, kun en pääse eduskuntaan tekemään selvää jälkeä tästä sairaasta valehtelusta. Veltoista ja muista timbermanneista ei siihen kuitenkaan ole.

Homogeenisyyden puutetta

Nyt kun Irlanninkin valtiontalous huutaa hoosiannaa (suom. ”auta, pelasta!”), on Euroopan rahaliiton hajoaminen monta päivää lähempänä.

Euroopan vakausrahasto on myöntämässä sumujen saarelle 80–90 miljardin euron tuen, ja seuraavina jonossa ovat Portugali ja Espanja, joiden suut ammottavat avoimina kuin pajatson rahakouru.

Niitä neuvottaneen jättämään tukianomuksensa vasta ensi keväänä, jottei narun pää tulisi liian pian vetäjien käteen.

Tyhmyys ei ole yleensä vaarallista sinänsä. Mutta tyhmyys on suorastaan hengenvaarallista, kun sitä esiintyy niin sanotuissa viisaammissa piireissä.

Älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään. Niin kuitenkin kävi, kun rahaunioni luotiin ja alettiin pyrkiä yhteiseen talousalueeseen. Euro pakottaa keskenään täysin erilaiset kansantaloudet samaan muottiin.

Euron epäonnistuminen on homogeenisyyden puutetta. Euroalue repeää, sillä Eurooppa ei ole taloudellisesti eikä teollisesti homogeeninen. Euroopan unioni ei ole homogeeninen myöskään poliittisesti. Homogeenisyyden puute näkyy siinä, että Romania hyväksyttiin jäseneksi, vaikka kolmannes sen kansasta elää köyhyysrajan alapuolella. Niinpä siitä ei ole muodostamaan yhteistä talousaluetta esimerkiksi Saksan kanssa.

Euroopalla on onneksi vaihtoehtoja. Niitä on bipolaariseen tapaan kaksi. Toinen on huonompi ja toinen parempi.

Koska homogeenisyyden puutetta koskevaa tosiasiaa ei suostuta kohtaamaan, ensin valitaan todennäköisesti huonompi: setelirahoitus.

Euroopan keskuspankki ja Saksa suostuvat vihdoin monistamaan rahaa ja tukkimaan sillä avunhuutajien suut. Tämä päästää inflaation laukkaamaan, ja ongelmista syytetään eurooppalaisia työläisiä, joiden väitetään aiheuttavan inflaatiota palkankorotusvaatimuksillaan. Tosiasiassa palkkoja on alennettu jo nyt. Esimerkiksi Kreikka ei ole voinut devalvoida omaa rahaansa kansallisen rahapolitiikan puuttuessa, vaan on turvauduttu kansantalouden ”sisäiseen devalvaatioon”: palkkojen alennukseen.

Setelipainoja pyörittämällä EKP vain pelaa itselleen aikaa ja siirtää välttämätöntä tuonnemmaksi. Toinen vaihtoehto olisi kriisiytyneiden valtioiden erottaminen tai – niiden niin itse halutessa – irti päästäminen. Erottaminen on peruskirjan vastaista, ja se taas osoittaa, että talouskriisi on myös poliittinen kriisi. Välivaiheena kyseeseen voi tulla velkasaneeraukseen saattaminen.

Oman toimintafilosofiani eräs lähtökohta on periaate, että kaikki hyvät hommat alkavat aina heti. Muutoin ne eivät ala ollenkaan. Viivyttely vain lisää tuskaa.

Irlanti ja Portugali olisi syytä potkaista pois eurosta, sillä ne eivät ole tarpeeksi homogeenisiä. Samoin pitäisi tehdä omaa heterogeenisyytään osoittavalle Kreikalle, joka todennäköisesti tulee tuputtamaan omia velka-anomuksiaan nykyisten luottojensa erääntyessä. Mahtaako EU:n kärsivällisyys tätä tyrkytystä kestää?

Totuus suomalaisista

Siinä, missä Bruce Springsteenin kähisevä ja syyläraspilla silotettu laulunääni paljastaa hänen yökastelutaipumuksensa, siinä U2:n Bonon tapa roikkua mikrofonista sikiöasennossa kertoo hänen tavoittelevan syntymän ja elämän rajatilaan liittyvää transsendentaalista elämystä.

Tarkoin suunniteltua ohjelmistoa kiintoisampi esitys nähtiin kuitenkin konserttilavan ulkopuolella, keikan jälkitunnelmissa. Bonon suusta saimme kuulla rehellisen mielipiteen suomalaisista. Maailmaa nähneen artistin mielestä suomalaiset ovat hieno kansakunta, joka ainoana pohjoismaalaisista ei purjehtinut ryöstelemään irlantilaisia. Lisäksi hän kiitteli ”tapaa, jolla Suomi on kohdellut kaukaisia kansoja”.

Kas niin! Lähimmäisiään ja naapurikansojaan kohtaan suomalainen ihminen on tietenkin vain se Mimosoiden ylistämä väkivaltainen mieshirviö.

Bono oli myös briiffattu hyvin, sillä hän tunsi Aleksis Kiven seitsemän veljestä ja etsi suomalaisille vertailukohtaa heistä. Tämä kyseenalainen imartelu tarkoittaa ehkä vain sitä, että ulkomailla suomalaisia pidetään koivuhalolla päähän löydyn näköisinä hyväuskoisina hölmöinä, joiden lapsellisuutta kovia kokeneet kansakunnat käyttävät hyväkseen.

Helsingin Sanomien asennemuokkauksen mukaan U2:n keikka oli ”juuri oikeassa suhteessa julistusta ja täydellistä viihdettä”. Omasta mielestäni propaganda menettää tehonsa heti kun sen alkaa tunnistaa aivopesuksi, mutta Hesarin mielestä lehden lukijoille kyseinen mokutus ilmeisesti sopii.

Bonoa on jo aiemminkin sanottu Helsingin Sanomissa ”hyvänpuhujaksi” (kuinka vaarallinen tällainen uuskielinen nimitys onkaan; se kun leimaa ihmisen ja hänen asiansa orwellilaisesti joko hyväksi tai pahaksi mitään kyseenalaistamatta).

On syytä muistaa, että alternatiivirokkareita ei voi imarrella vastaimartelulla. Vaihtoehtomuusikkoja paremmin miellyttävän totuuden voi lukea jopa tästä.

Maailmanlopun ensisäveliä

Tuttavani ovat ihmetelleet, leikinkö Jumalaa, kun en ole vastannut puhelimeen moneen viikkoon. - En. Olen vain ollut lomalla.

Käen kukunta, katiskan pudotus järvenrannan kaislikkoon, airojen kolina veneen kylkeä vasten ja löylyn sihinä kiukaalta: siinä kesän parhaat luontoäänet. Eikä yhtään feissaria lähimailla, ei meluisaa naapuria, ei ulkomaanelävää eikä ahdistelevaa professoria, ei toiseutta, vierautta eikä etnisyyden väristyksiä vaan suomalainen elämäntapa! Ihanaa!

Mutta kaikki päättyy aikanaan, ja on palattava vallan ja viisauden keskukseen, Helsinkiin, jossa etukäräjöinti, ahneus, kansainvälinen tunkeilevuus, rähjäisyys ja tinkimisen ilmapiiri johdattavat myös politiikantekoa juntturalle: juuri siihen sievisteltyyn ja pyöristeltyyn solisalirattiin, josta kärsii koko Suomi.

Päästyäni kaupunkiin ja käytyäni uimastadionilla pulikoimassa havaitsin, että Olympiastadionin on ottanut haltuunsa universaali kosmopoliittinen suurmokuttaja U2. Bono esikuntineen on aivan samanlainen kuin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistämään pyrkivä vihervasemmisto yleensäkin: asuu loistohotelleissa, kiertää maailmaa yleisöltä keräämillään rahoilla sekä nautiskelee, elostelee ja lavastaa bisneksensä hyväntekeväisyydeksi. Erona on vain se, että tasa-arvo- ja maahanmuuttoviranomaiset ottavat kansalaisilta rahat pois pakolla (toisin sanoen verottamalla) antaakseen ne ulkomaalaisille. Bonolle taas ihmiset antavat rahansa vapaaehtoisesti, sillä he saavat vastineeksi viihdettä.

U2:n konsertit ovat eräänlaisia katumusmessuja. Kyse on samasta anekaupasta kuin vihreiden äänestämisessä. Ikävä sanoa, mutta U2:n kokonaisviesti on sekava. Se oli sitä jo vuonna 1992, Zoo TV -kiertueen aikana, jolloin lavasteina ilmassa lensi muun muassa Trabant-autoja. Kauppaketju Wal-Martia parodioiva Pop-Mart-kiertue vuonna 1997 vain pahensi asiaa. Itseironia on vaikea laji, sillä se jättää tulkinnan avaimet yleisön käsiin. U2:n itseironia on ollut vaikeasti tunnistettavaa, sillä bändi on syyllistynyt kaikkeen, mistä se itseään arvostelee, kuten kommunismisympatioihin ja kaupallistumiseen. Yhtyeen merkittävimmäksi ja uskottavimmaksi levyksi taisi jäädä vuonna 1991 julkaistu Achtung Baby, joka on monta kertaa äänestetty myös vuosikymmenen parhaaksi rocklevyksi.

Rahanhimosta ja kaksinaismoralismista kertoo se, että U2 ei konsertoi yhdessäkään Afrikan eikä Aasian maassa saati islamilaisessa Lähi-idässä, mutta sille kelpaavat rotusyrjinnästä ja riistoimperialismista syyttämiensä eurooppalaisten ja amerikkalaisten rahat. Selitys ei voi olla pelkästään se, että yhtye on esiintymiskiellossa muutamissa maissa.

Ja kyllähän bändille mammonaa valuukin. Viime vuoden yhteenlasketut konserttitulot olivat 311 miljoonaa dollaria, ja yli sadan miljoonan nettotuotoilla kassamagneetti kirjautti itsensä maailmantähtien tulokärkeen.

Vähennyskelpoisia menotositteita riitti lähetettäväksi myös verotoimistolle. U2:n 360° Touria varten rakennetut viisikymmentä metriä korkeat esiintymislavat maksoivat noin 20 miljoonaa euroa kukin, ja kolmen yksikön roudaamiseen tarvitaan jatkuvasti 120 rekkaa operatiivisten kokonaiskulujen ollessa noin puoli miljoonaa euroa päivässä. Bändin vihreitä faneja kenties kiinnostaa, että yhtye suoltaa ilmoille 65 000 tonnia hiilidioksidia rundinsa aikana.

Peri-irlantilaisena Bono on syyllistynyt myös synneistä pahimpana pidettyyn eli kansallismielisyyteen. Sitä hän edistää täysin johdonmukaisesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden varjolla. Irlantilaiset ovat itse olleet aktiivisia siirtolaisia ja valloittajia jopa niin, että arviolta 12 prosenttia Yhdysvaltain kansalaisista on tätä nykyä irlantilaisten jälkeläisiä. Heidän musiikkinsa soi kaikessa rock and rollissa, joka alun perin syntyikin neekerimusiikin yhdistyessä muun muassa irlantilaisperäiseen kansanmusiikkiin. U2:n suosio, sen mystisyys ja ekstaattisuus, saattaa perustua juuri siihen, että rockin musiikilliset ydinainekset kytkeytyvät bändissä saarnamieheen, joka omalla kapinahenkisyydellään pitää huolen yleisönsä työväenluokkaisen motivaatiorakenteen puhuttelusta.

Toisaalta tämä irlantilaisyhtye ei ole tehnyt tietääkseni yhtään laulua oman maansa kielellä (eli iiriksi), vaikka Irlannissa on pahoinpidelty ja tapettu tuhansia ihmisiä vain siksi, että nämä ovat halunneet asua omassa maassaan ja puhua omaa kieltään. Sen sijaan Bono esikuntineen on rikastunut ottamalla käyttöön brittimiehittäjien kielen ja hankkimalla maineen rauhaa rakastavana bändinä.

Huvittavimpia Bonon hankkeita on hänen One-niminen kansalaisjärjestönsä, joka ”pyrkii edistämään kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa”. Sillä tavalla Suomelle ja Irlannillekin tarjoutuu vihdoin viimein mahdollisuus selviytyä jättiläismäisistä valtionveloistaan.

Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla. Nykyaikana on vaikea syyttää Yhdysvaltoja kaikesta, kun maa tekee koko ajan hyvää levittämällä rauhaa, demokratiaa, humanitaarista apua ja länsimaista hyvinvointia kuin apupaskaa pitkin maapallon takapihoja.

Valitettavasti Amerikka on tällä hetkellä heikko. Mikäli maailmanpoliisi puuttuu, elämä planeetallamme ajautuu entistäkin kurjempaan tilaan. USA saattaa vielä hetkeksi pystyä nousemaan Kiinan ja Intian talouskasvun tasolle, mutta sen jälkeen tulee maailmanloppu, kun Aasian ja Afrikan väestömassat lähtevät vyörymään pyyteellisinä, ahneina ja valloituksenhaluisina yli koko Zooropan aina Irlantiin ja Pohjois-Amerikkaan asti.

Etnisyyden, vierauden, toiseuden ja erilaisuuden hehkuttamisessa ei ole tietenkään mitään pahaa. Tärkeää olisikin, että kaikkea tätä ihanuutta pääsisi nauttimaan omilla ehdoillaan. Sen sijaan nyt niitä kaupataan meille EU:sta pakottamalla, ja U2 vain voitelee tätä toimintaa. Ehkä pitäisikin perustaa kokonaan uudenlainen EU2.

Mutta kipittäkää nyt viemään ne killinkinne Bonolle ja kuuntelemaan maailmanlopun ensisäveliä. ”Bonumia” (lat. ’hyvää’) U2:ssa ei ole politiikka vaan tunteelliset laulut ja musiikki.

Yes-manit sumujen saarelta

Dingo-yhtyeen solisti Neumann kirjoitti laulussaan ”Perjantai”: ”Sinun suudelmastasi tiesin, tämä olisi hyvästi, jouduin tuuliajolle, ajauduin tälle pienelle saarelle.” Ja edelleen: ”Taittuu teräs hampaissa, joita hioin autiolla saarella. Nämä laulut on kaikuja saarelta, kukaan kuule vain ellei vastarannalta...”

Kas niin. Sumujen saarella asuvat irlantilaiset olivat pitkään ne ”Leuat”, jotka väänsivät Euroopan unionin liittovaltiota kohti johtavat ratakiskot kieroon, kunnes mineraali kylmeni ja tuli aika kaivaa nyyhkyliinat esiin. Tämänaamuisen uutisen mukaan Irlanti myöntyi viime perjantaina kansanäänestyksessä Lissabonin sopimukselle.

Natoon kuulumaton EU-maa oli pitkään se ”gallialainen kylä”, joka pidätteli Roomaa leviämästä koko Euroopan laajuiseksi. Kun Irlannin kansa vielä viime vuoden kesäkuussa äänesti väärin ja sanoi ”kiitos mutta ei kiitos” EU:n yhteiselle perustuslaille, Euroopan unionin johtajat aloittivat painostuksen Irlantia kohtaan.

Myös Suomessa hallitus äänestytti eduskuntaa ratifioidakseen perustuslakisopimuksen muodollisesti, vaikka sekä Ranska että Hollanti olivat hylänneet sen vuoden 2005 kansanäänestyksissä. Suomen poliittisen eliitin reaktio oli tällöin pelkkä symbolinen protesti, sillä yksikin laukaus riitti koko perustuslain alasampumiseen yksimielisyyttä vaativassa asiassa. Jos päätösvalta olisi annettu Suomen kansalle, kuka tietää, minkälainen tulos olisi ollut?

Nyt EU toi perustuslakisopimuksen uudelleen käsittelyyn ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä: äänestyttäen Irlantia tarpeeksi monta kertaa, jotta kamelin selkä katkesi ja vastustajat väsyivät. Moninkertainen äänestyttäminen ei ole kuitenkaan moninkertaista demokratiaa. Muissa EU-maissa Lissabonin sopimuksesta oli tietenkin jo päätetty ilman kansanäänestystä – kansalaisten ohi.

Kun irlantilaiset komennettiin äänestämään uudestaan, kyse ei ollut kansanvallan varmistelusta vaan niin sanotun ”taloudellisen vakauden” turvaamisesta eli poliittisen päätösvallan alistamisesta globaalille taloudelle. Dublinin pörssikurssit ottivat ”kyllä”-päätöksen vastaan pienellä ponnahduksella. Mutta se, mikä tekee hyvää taloudelle, voi muissa suhteissa olla lyhytnäköistä.

Suurin osa maailmantalouden ongelmista johtuu tätä nykyä siitä, että itsenäiset valtiot ovat menettäneet kansallista toiminta- ja päätöksentekokykyään ja taloudellinen valta on lipsahtanut ulkomaille: globaalin maailmantalouden kiertoradalle, josta se tulee tuomitsemaan meitä. Ei Irlantikaan taipunut mistään muusta syystä kuin yksin jäämisen pelosta. Mutta kriisitilanteissa juuri itsenäisessä toimintakyvyssä on kaikki todellinen voima.


Lissabonin sopimuksen merkitys

Irlannin eilen hyväksymä Lissabonin sopimus on sama kuin sen toista vuotta sitten hylkäämä Euroopan unionin perustuslakisopimus. Vain muutama nimilappu on vaihdettu salamielisempään muotoon: liittopresidentti on nyt ”puheenjohtaja” ja ulkoministeri on ”korkea ulkopoliittinen edustaja”. Edelleen meille opetetaan, että Euroopan unioni ei ole yhteisestä perustuslaistaan, liittopresidentistään ja ulkoministeristään huolimatta liittovaltio, koska sillä ”ei ole kansallishymniä”!

Mikä sitten EU:ssa muuttuu ja miksi muutokset tapahtuvat huonompaan suuntaan? Ensinnäkin Euroopan unioni siirtyy yhteispäätösmenettelyyn. Se ei tosin koske ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa mutta riittää heikentämään Suomen asemaa esimerkiksi maatalousasioissa. Lisäksi neuvoston yksimielisyyttä edellyttäneistä päätöksistä siirrytään määräenemmistöpäätöksiin (poikkeuksena sosiaali- ja veropolitiikka). Tämä puolestaan antaa merkin siitä, kuinka toimintakyvyttömäksi EU on muuttunut samalla kun sen jäsenkunta on paisunut kuudesta jäsenestä 27:een.

Mitä useampi kokki, kokki sitä sekavampi soppa. Sen vuoksi myös päätösmenettelyjä yritetään nyt virtaviivaistaa. Kun ongelmat johtuvat Euroopan unionin laajenemisesta, niitä ei saada korjatuiksi kaventamalla päätöksenteko määräenemmistöihin. Sillä tavalla alakynteen jäävät maat saavat kahvit munilleen. Juuri tämä varmistaa, että päätöksenteko vaikeutuu entisestään, ja parinkymmenen vuoden kuluttua unioni on todennäköisesti laudoissa.

Entä oikeudet ja organisaatiomuutokset? Yksi EU-parlamenttipaikka Suomelta vietiin jo, joten ei siitä sen enempää. Valittaminen on yleensäkin turhaa, kun giljotiinin terä on vilahtanut. Valtionpäämiesten huippukokous eli Eurooppa-neuvosto puolestaan muuttuu Lissabonin sopimuksen myötä viralliseksi toimielimeksi.

Irvokasta on, että vallan pidättämistä yhä korkeammalle tasolle perustellaan läheisyysperiaatteella, kun ”kansalliset parlamentit saavat erityistehtäväkseen valvoa, että läheisyysperiaate toteutuu, eli päätökset tehdään oikealla tasolla ja mahdollisimman lähellä kansalaisia.”

Lauselmassa, että ”kansalaiselle Lissabonin sopimus tuo perusoikeuskirjan, johon on ensimmäistä kertaa koottu EU:n alueella asuvien ihmisten kansalais-, poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet”, havisevat beethovenilaisen harmonian haaveet. Todellisuudessa tämä lirkutus mahdollistaa vain entistäkin vaateliaamman vollotuksen, kun eri maista tulevat kerjäläiset asettuvat Suomen maanteille poikittain penäämään ihmisoikeuksia. Ei ihme, että britit (EU:n konservatiivisimmat) ja puolalaiset (unionin itsepäisimpinä pidetyt) jättäytyivät pois sopimuksen koko tästä osasta.

Ja kuinka lohdullista onkaan tietää, että läheisyysperiaatteen merkiksi ”kansalaisille tulee myös mahdollisuus viedä mieltä polttavia kysymyksiä suoraan komission käsittelyyn”? Aloite tosin edellyttää, että vähintään miljoona EU:n noin 500 miljoonasta asukkaasta pitkin ja poikin Eurooppaa vetää nimensä johonkin kansalaisadressiin! Tämä demokratian julistus vie voiton jopa radio Jerevanin neuvostoparodioista, joiden mukaan kaikilla kansalaisilla oli kädet täynnä muodollisia oikeuksia ja julistuksia, mutta pihalla haisi kananpaska ja kuttu söi ruohoa.

Arvatkaapa muuten, missä Euroopan kaupungissa Karl Marx vuonna 1848 kirjoitti Kommunistisen manifestinsa. – Kyllä vain: Brysselissä!

Ja arvatkaapa, mitä puoluetta EU:n komission nykyinen puheenjohtaja José Manuel Barroso edusti 1970-luvulla toimiessaan Lissabonin yliopiston opettajana. – Kyllä vain: hän oli yksi Portugalin kommunistisen työväenpuolueen johtajista.


Puolueellista ihmisoikeuspolitiikkaa

Lissabonin sopimukseen liittyvästä perusoikeuskirjasta ei ole mitään hyötyä suomalaisille, koska siitä ei löydy yhtäkään sellaista ihmisoikeuksia parantavaa asiaa, jota ei olisi taattu paremmin Suomen omassa perustuslaissa. Mutta perusoikeuskirjasta saattaa olla haittaa, sillä ihmisoikeuksiin vedoten on nykyään rajoitettu Suomen kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia. Näin on käynyt esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttajavähemmistöt ovat vaatineet suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden sananvapautta sordiinon alle.

Tietenkin myös Suomen perustuslaissa on porsaanreikiä. Esimerkin tarjoaa toisen luvun yhdeksännen pykälän momentti, joka sanoo, että ”ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu”. Tällä perusteella Suomi voisi joutua ottamaan vastaan jopa miljoona maahanmuuttajaa, jos heillä on pelko joutua kuolemaantuomituiksi lähtömaissaan.

Entä olisiko se mahdollista? – Aivan hyvin. Pakistanista (väkiluku 165 miljoonaa) Saudi-Arabiasta (24 miljoonaa) ja Iranista (71 miljoonaa) löytyy helpostikin yhteensä miljoona homoseksuaalia. Homoseksuaalisuus puolestaan on kuolemantuomiolla rangaistava rikos näissä islamilaisissa maissa, joten Suomi voisi mainiosti saada maaperälleen miljoona turvapaikanhakijana tulevaa homoseksuaalia. Miksi heille (eli meille) ei sanottaisi ”welcome to our lovely country” yhtä avomielisesti kuin tavallisille perussomalialaisille?


Parhaat lait

Filosofi Platonin mukaan oikeudenmukaisen valtion tuntee siitä, että lakeja on mahdollisimman vähän. Yksinkertainen on kaunista. Antiikin aikoihin katsottiin, että valtio on kehittynyt, jos toimeen tultiin vähillä muotosäännöillä ja sopimuksiin päästiin ilman pakottamista. Sen sijaan modernina aikana on tullut tavaksi ajatella, että lakien runsaus kertoo yhteiskunnan kehittyneisyydestä.

EU:n perustuslaki on Platonin jaloon Valtio-teokseen verrattuna aivan hirveä sikermä, susi jo syntyessään sikäli, ettei sitä voi edes lukea. En ole nähnyt sitä ja sen satoja artikloja edes esitettävän missään yhtenäisessä ja selkeässä muodossa paitsi luonnoksena tässä. Kyseinen byrokraattinen lakiläppä on niin hengetöntä ja merkityksettömäksi kavennettua, että se tuo mieleen muinaisen Neuvostoliiton perustuslain, eikä siihen voi kukaan ihminen sitoutua ajatuksillaan saati sydämellään. On irvokasta, että demokratiaa luvataan kohentaa lailla, jonka säätämisessä demokratia on ohitettu täysin.

Maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki (1787), on muotoiltu julistusmaisesti ja kauniisti, henkevästi ja tunnetta pursuten sellaiseksi, ettei sen luojien tarkoituksista ole jäänyt epäilystä. Se on myös yksi maailman lyhimmistä. Sen sijaan Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on huomattavasti heikompi, sillä sillä on kosolti mittaa, ja sen kanssa on jouduttu jo vaikeuksiin: presidentillä ja pääministerillä on kahden lautasen toimivaltakiista, hallitusta ei voida irtisanoa ulkopuolelta, ja vaaleista tehtiin kaksipuoluejärjestelmään johtavat pääministerivaalit.

EU:n uuden perustuslain kanssa kilpailemaan voi laittaa myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen vuodelta 1776. Klassikkotekstin tavoin se on ajankohtainen aina. Kirjoituksen puolivälissä arvostellaan ankarasti Ison-Britannian kuningasta Yrjö III:a pyrkien siten perustelemaan itsenäistymisen tarpeellisuutta. Otteet julistustekstistä ovat siteeraamisen arvoisia myös meidän päivinämme. Katsotaanpa, mihin kaukainen meren takainen kuningas oli syyllistynyt:

”Hän on kutsunut koolle lainsäädäntöelimiä paikoissa, jotka ovat epätavallisia, epämukavia ja kaukana niiden elinten julkisen kirjanpidon paikasta, minkä ainoana syynä on ollut väsyttää lainsäätäjät myöntymään hänen tahtoonsa.
Hän on hajottanut eduskuntia useita kertoja siitä syystä, että ne ovat miehisellä jämäkkyydellä vastustaneet hänen hyökkäyksiään kansan oikeuksia vastaan.
Hän on tehnyt tuomareista riippuvaisia yksin hänen tahdostaan koskien heidän toimikautensa pituutta sekä heidän palkkansa määrää ja maksua.
Hän on perustanut joukon uusia virkoja, ja lähettänyt tänne parvittain virkamiehiä ahdistelemaan kansaamme ja kalvamaan heidän tahtoaan.
Hän on ylläpitänyt rauhan aikana keskuudessamme valmiudessa olevia armeijoita ilman lainsäädäntöelimiemme myöntymystä.
Hän on toiminut yhteistyössä toisten kanssa alistaakseen meidät sellaisen vallan alaisiksi, joka on vieras perustuksillemme ja jota lakimme eivät tunnusta ja antanut hyväksyntänsä niiden teeskennellyille lainsäädäntötoimille [muun muassa]:
Meidän viemisellemme oikeudenkäyntiin merten tuolle puolen teeskenneltyjen rikosten vuoksi.
Vapaan […] lakien järjestelmän purkamiselle naapuriprovinssissa, mielivaltaisen hallituksen perustamiselle sinne ja sen rajojen laajentamiselle niin, että siitä muodostuu samalla esimerkki ja toimiva instrumentti saman täydellisen vallan langettamiseen näihin siirtomaihin.
Meidän omien lainsäädäntöelintemme poistamiselle toiminnasta, ja sen julistamiselle, että on heidän oikeutensa säätää meidän lakimme aina ja kaikissa tapauksissa.
Hän liikuttaa tällä hetkellä suuria ulkomaisten palkkasoturien armeijoita niiden kuoleman, autioittamisen ja tyrannian töiden viimeistelemiseksi, jotka on jo aloitettu sellaisten petturuuden ja julmuuden olosuhteiden vallitessa, joiden kaltaisia on tuskin nähty mitä barbaarisimpina aikoina ja jotka ovat sivistyneen valtion päämiehen arvolle mitä sopimattomimpia.
Hän on kiihottanut kapinoita meitä vastaan tässä maassa, ja yrittänyt saada rajojemme asukkaat hyökkäämään kimppuumme: ne armottomat intiaanivillit, joiden sotalain tunnetaan olevan kaikkien ikäryhmien, sukupuolten ja ihmismuotojen erottelematon tuhoaminen.”

Näiden Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta poimimieni otteiden ajankohtaisuus tuskin vähenisi, jos tekstissä syytetyn Ison-Britannian kuninkaan (”Hän”) paikalle merkittäisiin kirjainlyhenne EU.


Usvassa asutaan

Euroopan laajuisista kansanvallan varkauksista kertoo se, että Irlantia lukuun ottamatta Lissabonin sopimuksen hyväksymiseen on riittänyt pelkkä EU-maiden parlamenttien siunaus, eikä kansanäänestyksiä ole käytetty. Viimeinen piste on tosin panematta Puolassa ja Tshekissä, jonka kansallismielinen presidentti Václav Klaus on sanonut odottavansa Irlannin kansanäänestyksen tulosta ennen suostumistaan allekirjoittamaan sopimusta.

Puolassa puolestaan on pähkäilty, onko presidentti Lech Kaczýnski allekirjoittanut sopimuksen, vai onko nimi vasta paperissa, joka sallii hänen allekirjoittaa varsinaisen sopimuksen. Ymmärrän: kipeää tekee kynää kääntää entisissä sosialistimaissa, kun vapaus on kallis, ja nyt sitä taas viedään.

Valopilkkuna voi panna merkille, että myöskään Ahvenanmaan maakuntapäivät ei ole vielä hyväksynyt sopimusta. Periaatteessa Ahvenanmaan usvainen saari voisi edelleenkin kaataa Suomen hyväksynnän, mutta käytännössä maakunta kiristää Suomen hallitusta erinäisiin valtion sisäisiin myönnytyksiin käyttäen hyväkseen Suomelle muutoin lankeavaa EU-sakon uhkaa tai tilannetta, jossa EU joutuisi erottamaan Ahvenanmaan jäsenyydestään: esimerkiksi Venäjän maahanlaskujoukkojen seuraavana aamuna valloitettavaksi.

Myönteistä Lissabonin sopimuksessa on se, että siinä ensimmäistä kertaa yksimielisesti tunnustetaan jäsenvaltion oikeus erota unionista.

Ireland – Twelve points!

Euroopan unionissa on ollut se mukava puoli, että suurten ratkaisujen tekemiseen on vaadittu kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Tämä on tarkoittanut, että yksikin maa on pystynyt eri mieltä olemalla kariuttamaan muutokset. Näin on kunnioitettu jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, eikä mitään osapuolta ole haluttu pakottaa mihinkään. Outoa sen sijaan on se, että aina, kun tämä järjestelmä toimii, EU:n korkeat poliitikot paheksuvat sitä.

Kun Ranskan ja Hollannin valistuneet kansat hylkäsivät sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2005, EU-myönteiset poliitikot katsoivat, että kansalla oli ”vääriä mielipiteitä”. Tämän uhmakkuuden merkiksi Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen, vaikka se olikin jo käytännössä kumoutunut. Kun Irlanti kaatoi tänään niin sanotun Lissabonin sopimuksen (joka oli Euroopan perustuslakisopimus uudestaan käsittelyyn tuotuna), johtavat poliitikot ilmaisivat protestinsa kannustamalla muita maita hyväksymään sopimuksen edes rituaalisesti. Tämä on ristiriitaista unionin yhtenäisyyden kannalta ja herättää kysymyksen, eikö unioni olekaan sellainen yksimielinen muodostelma, jollaisena sitä pidetään. Ja kun se kerran ei sitä ole, niin miksi painostaa ketään yksimielisyyteen?

On selvää, että Suomen EU-myönteinen lehdistö kertoo Irlannin ratkaisusta korostamalla sen kielteisinä pitämiään puolia. Mutta se ei kerro esimerkiksi sitä, että perustuslaki on liittovaltiosopimus, joka saattaa velvoittaa jäsenmaita esimerkiksi sananvapautta kaventavaan ja kontrollia lisäävään yhtenäiseen lainsäädäntöön. Se ei kerro, että huippukokouksia johtava ”pysyvä puheenjohtaja” on eufemismi ”liittopresidentille”, aivan niin kuin ”ulkopolitiikkaa hoitava korkea edustaja” on kiertoilmaus ”liittovaltion ulkoministerille”.

Sen sijaan suurten lehtien linjaa myötäilevät kolumnistit ja kommentaattorit ovat päivitelleet, millä oikeudella pieni Irlannin kansa voi muka torpata ylevän EU-lain, jonka valmisteluun on käytetty tonneittain paperia ja tuhlattu vuosikaupalla aikaa. Voi ymmärryksen yksinkertaisuutta! Oikea kysymys on, miksi 450 miljoonaa Euroopan unionin kansalaista ei saa äänestää tästä asiasta, mukana viisimiljoonainen Suomi.

Mutta ei hätää. Kyllä tämäkin laki vielä uudestaan äänestykseen tuodaan ja äänestytetään Irlantia niin kauan, että kansa väsyy. Menetelmä on sama, jolla muuan viiksekäs valitutti itsensä valtaan vuonna 1933. Tämä on Coltti ohimolla harjoitettavaa demokratiaa.

Itse en kannata liittovaltiota, sillä en halua, että Suomesta tehdään EU:n osavaltio. Haittapuolena olisi ollut myös EU-parlamentaarikkojen lukumäärän vähentäminen, jolloin Suomi olisi menettänyt yhden paikan, eli väestöpohjaansa nähden suhteutettuna enemmän kuin suuret maat. Ja määräenemmistöpäätösten lisääntyminen olisi ollut sekin haitallista, sillä EU:sta olisi entistä helpommin voitu johtaa kansallisvaltioita koskevaa politiikkaa oikeus- ja sisäasioissa.

Tänään olikin varsinainen onnen päivä. Kiitoksia, keltit, kun ette olleet kilttejä! Kilttejä pitävät naapurinne, mutta he ovat skotteja.

Mikä Lissabonin sopimus?

Samaan aikaan, kun politiikantekoa yritetään viihteellistää omassa maassamme, poliittinen eliitti hautoo vallankumousta kansalaisten selän takana. Mistäpä muusta kansallisten perustuslakien kumoamisyrityksessä olisi kyse? EU-maiden johtajat toivat nyt EU:n liittovaltion perustuslakiluonnoksen hyväksyttäväksi ”Portugalin sopimukseksi” ja ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä. Käsite on mitä harhaanjohtavin, sillä se vihjaa, että kyse on vain jostain Portugalia koskevasta kokouksesta, jolla ei ole vaikutusta muuhun Eurooppaan.

Todellisuudessa kyseinen ”uudistussopimus” on Euroopan unionin perustuslakiluonnos, joka hyväksyttynä syrjäyttäisi kansalliset perustuslait. Näin ollen esimerkiksi sananvapauspykälät olisivat mennyttä kalua, ja myös ennakkosensuurittomuuden sisältävä järjestelmä voitaisiin hetkessä kumota yhtenäisellä EU-lainsäädännöllä, joka ulottaa orwellilaisen valvonnan entistäkin syvemmälle ihmisten henkilökohtaiseen elämään. Vaikka Euroopan unioni onkin ihmisille etäinen kaikissa tärkeissä ja myönteisiksi koetuissa asioissa, se on läheinen vähentäessään tavallisten ihmisten yksilöllisiä vapausoikeuksia ja kansojen itsemääräämisoikeutta.

Euroopan unionin yhteisen perustuslain kaatoi vuoden 2005 keväällä Ranskan valistunut kansa kansanäänestyksellä. Hollanti seurasi pian Ranskan esimerkkiä, vaikka yhdenkin maan kieltäytyminen olisi riittänyt. Suomessa kansanäänestystä ei tietenkään pidetty alun perinkään tarpeellisena, ja eduskunta tyytyi ilmaisemaan oman mielipiteensä järjestämällä asiasta rituaalisen mutta nolostuttavan protestiäänestyksen, jossa sopimus rituaalisesti ratifioitiin. Koska nykyisestä sopimusluonnoksesta aikoo kansanäänestyksen järjestää vain Irlanti, jää EU:n perustuslakiluonnoksen hylkääminen yhden kansan harteille.

Myös se synnyttää demokratian kiertoon tähtääviä yrityksiä. Muiden maiden harjoittama lobbaus on jo käynnissä, ja kesää kohti näemme, kuinka käy.