Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulkoministeri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ulkoministeri. Näytä kaikki tekstit

6. syyskuuta 2023

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemian puuhapirkoilla on tapana kostaa heitä vastaan suunnattu tieteellinen kritiikki kippamalla entistä enemmän rahaa julkisuudessa moitituille hankkeille.

Niin he pyrkivät pönkittämään suosimiaan tieteenihanteita, joihin he lukevat etenkin poliittisen feminismin ja ilmastonsuojeluhysterian.

Kirjoitin aiheesta viimekeväisessä kolumnissani Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla”.

Suomen Akatemia ja ulkoministeriö ilmoittivat elokuun lopulla, että ne ovat myöntäneet peräti 6 miljoonaa euroa tieteen verukkeella rahoitettavaan kehitystutkimukseen.

Yhdeksästä hankkeesta akatemia rahoittaa viisi ja ministeriö neljä, ja niillä pidetään vuoden 2026 loppuun asti leivissä muutamaa kymmentä tendenssitieteilijää ja nollatutkijaa, jotka muutoin olisivat luultavasti työttöminä.

Suomen Akatemian rahoittamassa viidessä tutkimushankkeessa tutkitaan kasvien kestävää käyttöä taistelussa infektiosairauksia vastaan, haavoittuvaisten vastasyntyneiden lasten terveyden ja kehityksen ylisukupolvista kehää, uhkaavia infektiotauteja Itä-Afrikan muuttuvassa ympäristössä, syötävien hepokattien kestävää käyttöä Itä-Afrikan ruokaturvan parantamiseksi” (he aikovat syöttää ihmisille heinäsirkkoja) sekä muutospolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa.

Hepokatteja, Itä-Afrikan asioita, naisia Nepalin musikaalisilla muutospoluilla!

Voidaan kysyä, millä tavoin yksikään näistä tutkimusaiheista hyödyttää tai valaisee asioita Suomessa. Niistä ei edes periaatteessa ole tuotettavissa mitään kiinnostavaa tietoa. Yhteenkään niistä ei liity myöskään teoreettista tai metodologista mielenkiintoa, joka olisi yleistettävissä.

Ulkoministeriön rahoittamissa neljässä hankkeessa on ministeriön verkkosivuston mukaan tarkoitus puolestaan tutkia yhteiskunnan ja luonnon dynamiikkaa puunistutuksen keinoin tehtävän ekologisen palauttamisen yhteydessä, energia- ja vesimallien integrointia rajavesistöjen hyötyjen arviointiin”, seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa kohtelua sekä ratkaisuja liesien aiheuttamiin sisäilmaongelmiin”.

Ministeriön sivustolle referaatin laatinut virkaihminen on ollut niin etevä, että hän on puhunut vain ”seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta kohtelusta” ja jättänyt sanomatta aiheen todellisen nimen, joka on LGBTQI+- ja katutason byrokraatit: motiivien, väkivallan ja kollektiivisten edunvalvontamahdollisuuksien arviointi Itä-Afrikassa”.

Kuulun kyllä itsekin seksuaalivähemmistöön ja ehkä juuri sen vuoksi voin omasta puolestani sanoa, että kyseinen (minulle tuntemattoman) Laura Starkin johdolla suoritettava rahantuhlaushanke kuuluu himmeimpään ja sakeimpaan puppuun, mitä olen nähnyt seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkimuksen piirissä.

Tiedehallinto rahoittaa kehitysmaapoliittisia hankkeita tietenkin kiusasta todellisia ja osaavia tieteilijöitä kohtaan, sillä olemme esittäneet perusteltua arvostelua kyseistä pöhöttyneisyyttä vastaan.

Tuontapaisella pönkityksellä ei ole muuta merkitystä kuin toimia savuverhona retiisinvihreän monikulttuuri-ideologian ajamiselle.

Siitä, kuinka Suomen Akatemia myös vuosittain jakamallaan hankerahoituksella ruokkii vihreää ja feminististä ideologiaa ajavia etäispäätteitään yliopistoissa, antaa sikamaisen näytön Marjaana Jauhola -nimiselle henkilölle 31.5.2023 Tampereen yliopistoon luovutettu 497 779 euron rahakasa.

Hankkeen nimi on ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja vihreän elämän feministinen analyysi”.

Suomen Akat. rahoittaa sekavaa käsitekeitosta.

Yllä kuvatussa hankkeessa yhdistyvät punavihreä maailmanparantaminen, vasemmistolainen tasa-arvolla ratsastelu, sisalkuidut ja taatelit, kestävä kehitys, hoivaretoriikka, marginaalien korostaminen (raja-alueet), ruumiillisuus ja jopa digitaaliset alustat. Vain puppulausegeneraattori puuttuu, jotta hanke olisi täydellinen.

Ikävä sanoa, mutta tuon tapaisella tiedepolitiikalla Suomen Akatemia vetää lokaan itsensä ja uskottavuutensa ja feministit koko naissukupuolen. Pöllämystyttävän tiedepoliittisen tuhertelun tuloksena aletaan helposti ajatella, että naisista ei ole vakavasti otettavan tieteen tekijöiksi, kun he eivät pysty pitämään omia tiedepoliittisia intohimojaan aitauksessa vaan ovat tehneet feminismistä (omien ilmoitustensa mukaisesti) ”läpäisyperiaatteella harjoitettavan ideologian, jota ajetaan prosessina halki kaikkien instituutioiden kuin norsuna porsliinikaupassa rymistellen.


Aiheesta aiemmin:

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

17. joulukuuta 2019

”Eikö teitä hävetä?” – Vain hallituksen puolesta!


”Eikö teitä hävetä?”, parahti pääministeri-Sanna, kun Kokoomuskin liittyi Perussuomalaisten välikysymykseen al-Holin palautuksista (MTV3:n uutiset sisällytti uunituoreen pääministerin tuskastumisen uutisklippiinsä).

Pahasti lähti skootteri Sannan käsistä tiistaina, sillä välikysymyksen pohjalta kysymykset esittää yleensä oppositio eikä hallitus. Hallituksen pitäisi vastailla, mutta mitään vastauksia ei tullut.

Marinin asennoituminen vahvistaa sen yleishavaintoni, että vihervasemmisto tekee politiikkaa pelkästään tunteenomaisin, emotionaalisin ja affektiivisin motiivein, eikä järjen käytöstä ole tietoakaan.

Asenne on huvittavan samankaltainen myös vihervasemmiston hallitsemissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Älyllisestä, kriittisestä ja rationaalisesta ajattelusta ja sanankäytöstä langetetaan kirvelevää ja aiheetonta penalttia, kun feministit läimäyttelevät tunnepuuskissaan salusiinien takaa ja vaativat pieteettiä, ”soveliaisuutta” ja toiseuden sekä vierauden palvontaa kuin jokin Villin Lännen Lady Like.

Siitä, mikä ennen oli filosofiassa, tieteessä ja politiikassa hyve – toisin sanoen kriittisestä järjen käytöstä ja suorasta puheesta – on feministien hallitsemana nykyaikana pyritty tekemään jonkinlainen pahe.

Olen muutaman päivän katsellut kosmonautinkovista feministeistä kootun huulipunahallituksen kehonkieltä ja kuunnellut äänenpainoja. En ole voinut torjua vaikutelmaani, että maassamme istuva hallitus on retrospektiivinen kopio 1970-luvun uustaistolaisista hallituksista. Myös tuolloin poliittisille virkaistuimille nostettiin nuoria nörttejä, kuten Ulf Sundqvist (sd.), Erkki Tuomioja (sd.) ja Kalevi Kivistö (Skdl).

Kellokkaiden sukupuoli on vain vaihtunut. Erona on myös se, että kehnot ministerit kokosi aikoinaan Kekkonen vahvistaakseen omaa valtaansa ja tehdäkseen ministereistä omia sorminukkejaan. Nykyisin ei ole suurta liideriä, mutta sätkynuken naruista vetelee EU, kun vallan langanpäät on luovutettu maamme rajojen ulkopuolelle, vieraisiin käsiin.

Punakaartilaiset, jotka tässä TV-keskustelussa puolustelivat sitä ”parempaa väkivaltaa” vuonna 2011, ovat nyt päätyneet kauhistuttavalla tavalla ministereiksi! Sanna Marin (sd.) ja Li Andersson (vas.) keuhkoavat televisio-ohjelmassa Wille Rydmanille (kok.), miksi muka äärivasemmiston harjoittama väkivalta olisi vähemmän epämoraalista kuin äärioikeiston.

Miten onkin aina niin, että ne, joita Paasikivi syystäkin pelkäsi (”tyhmät ja aktiiviset”), ovat aina niitä, joille yhteiskunnassamme suodaan vallan avaimet? En mene nyt tuohon lähihistoriaan enempää, sillä nykyhallitus tuo sosialismin ajan ennen pitkää takaisin. Taustamusiikiksi valitsisin Ultra Bran uustosikkomaisia protestilauluja.

Vihervasemmiston kiemurtelu Pekka Haaviston takana ja edessä ei kannata, sillä se on vannomista tyhjän kortin varaan. On hyvin todennäköistä, että Haavisto on ylittänyt toimivaltansa ja käyttänyt poliittista ohjausta sen yli tai painostanut ministeriön konsulipäällikköä ylittämään oman virkavastuunsa. Lisäksi Haavisto on ilmeisestikin puhunut julkisesti sellaista, mistä ei ole sovittu, tai antanut harhaanjohtavaa tietoa eduskunnalle.

Erään virheen hän teki jo siinä, kun hän tulkitsi oikeuskanslerin 9. lokakuuta antamaa päätöstä (Dnro OKV/998/1/2019) niin, että OKa on velvoittanut hakemaan ainakin lapset pois al-Holista. Todellisuudessa asia ei kuulu myöskään OKa:n toimivaltaan, vaan hän ainoastaan totesi, että lapsia pitäisi pyrkiä kotiuttamaan, jos mahdollista.

Niinpä Haaviston olisi pitänyt viedä asia koko hallituksen käsiteltäväksi sekä presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen valiokuntaan. Hänen olisi pitänyt informoida asiasta eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa, jonka hän nyt onnistui pitämään niin pimeässä kuin asioita on ylipäänsä mahdollista salata sen perussuomalaiselta puheenjohtajalta.

Kysymys ei ole ollut pelkästään pragmaattinen. Juridisten asiantuntijoiden mukaan tällaisia kotiuttamisoperaatioita ei voida tehdä virkamiesten päätöksillä, vaan niihin vaaditaan valtioneuvoston ja hallituksen päätös. Pekka Haavisto on riittävän älykäs ollakseen vetämättä kurveja suoriksi vahingossa. Päättelen, että kyseessä on asian tahallinen pimittäminen eduskunnalta ja hallitukselta. Oikeuskanslerilla on sormityötä kirjoittaessaan vastauksia pariinkymmeneen kanteluun.

8. syyskuuta 2018

Vihervasemmiston some-raivo myrkyttää eduskuntatyötä – Nyt aborttikiistassa


Vihervasemmiston some-raivo on tarttunut eduskuntatyöskentelyynkin. Vasemmisto-oppositio ja vihreät pitävät tunnetusti oikeutenaan bänniä, ghostata, feidata, deletoida, ingnoroida, diskriminoida ja sensuroida ihmisiä ja heidän ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa.

Nyt vihervasemmisto ja Rkp vaativat ulkoministeri Timo Soinin (sin.) erottamista, koska mies vastustaa abortteja ja osallistui abortinvastaisen Pro life -järjestön iltatilaisuuteen työmatkallaan Kanadassa.

Puolueet joko pyrkivät vipuamaan hallituksen kumoon vaatimalla luottamusäänestystä yhdelle ministerille, tai sitten kyseessä on henkilökohtainen ajojahti. Vaikuttaa jälkimmäiseltä, sillä hallitus ei kaadu yhden ministerin vuoksi.

Asenne on some-kolhinnan kopio. Se on aivan samanlaista kuin vihervasemmiston rähinöinti Internetissä: vaaditaan hiljentämistä vain siksi, että näkemykset eivät miellytä itseä.

Moinen suhtautuminen olisi kuolemantuomio filosofiselle argumentaatiolle. Se on tieteellisen asennoitumisen vastaista ja rikkoo ihmisten oikeutta poliittiseen osallistumiseen. Mistä myöskään äänestäjät saisivat tietää poliitikkojen mielipiteitä, mikäli nämä eivät voisi lausua näkemyksiään pelkäämättä rangaistusten uhkaa?

Kannanottoni ei ole henkilökohtainen vaan yleispätevä. En siis puolustele Soinia, joka käänsi takkinsa, pyllisti puoluekokouksen päätökselle ja poltti laivastaan mastot ja purjeet. Mutta puolustan jokaisen poliitikon oikeutta lausua näkemyksensä asiasta kuin asiasta.

On epäeettistä painostaa poliitikkoja itsesensuuriin henkilökohtaisen koston uhalla. Se on ala-arvoista, epäherrasmiesmäistä ja halveksuttavaa.


Ad abortus arte provocatus

Mitä aborttiin tulee, aihe on todellakin vahvasti mielipiteiden ja keskustelujen varainen, ja asiassa vallitsee ja on sallittava erilaisia arvokantoja. Totuus on, että Suomen sairaaloissa ja terveysasemilla tehdään noin 10 000 raskaudenkeskeytystä vuodessa. Se on melkoista teurastusta.

Abortteja ei voida puolustella yksiselitteisesti millään ”naisten oikeuksilla”. Lähes käsittämätön on demareissa vaikuttavan Dimitri Qvintuksen lausuma, että epäluottamuslausetta esitetään ”toiminnasta naisten oikeuksia ja Suomen ulkopoliittista linjaa vastaan”.

Aborteista koituu myös tuskaa naisille, ja miesosapuolten tahdonmuodostus on aborttia haettaessa tukahdutettu kokonaan. Naisten oikeuksia hehkuttava voluntarismi ei auta siksikään, että sen presuppositiona on käsitys, jonka mukaan yksilö tietää aina itse, mikä on hänelle hyväksi. Näinhän ei ole, ja sen merkiksi niin sanotut ammattiauttajat ovatkin olemassa.

Myös syntymättömän lapsen oikeuksia ja etuja on suojeltava. Yhtäkään ihmistä ei olisi olemassa, jos raskaudet olisivat päättyneet abortteihin. Koska inhimillisen olemassaolon edellytys on hedelmöityksen jälkeinen raskaustila sikiömuodossa, on ihmisarvon katsottava alkavan jo hedelmöityksessä.

Mikäli ihmisarvoa ylipäänsä on, sen on myönnettävä olevan jokaisella potentiaalisella ihmisellä, joka näin ollen nauttii ihmisarvon suojaa jo sikiönä. Arvostetun yhdysvaltaisprofessori Tom Reganin ajatuksia soveltaen voidaan syntymätöntä lasta pitää niin sanottuna elämäsubjektina (subject-of a-life), jolla on vanhempiensa tahdosta riippumaton oikeus elämään.

Mikäli ihmiselämää pidetään itseisarvoisena, velvoittaa etiikan universalisoitavuusperiaate suojelemaan myös sikiömuotoista elämää, joka loogisesti ajatellen on ihmiselämän syntymisen välttämätön ehto.

Jos tästä periaatteesta luovutaan, koskee ihmisarvosta luopuminen universalisoitavuuslausekkeen mukaan myös kaikkea syntynyttä ihmiselämää, ja näin ihmisarvon kunnioittaminen sinänsä viskattaisiin romukoppaan.

Seuraukset olisivat dramaattiset koko moraalifilosofiaa ajatellen, sillä silloin hylättäisiin – eivät vain tunteet – vaan etenkin rationaalisesti velvoittava päättely. Ihmisarvoa kohdeltaisiin kaltoin tavalla, joka antaisi kyynisen kuvan siitä, miten ihmiset ajattelevat ihmisyydestä myös itsessään. He siis vetäisivät kuraan itsensä.

Edellä esittämäni ajatuskulut perustuvat kantilaiseen ja tieteelliseen etiikkaan, eikä niillä ole tekemistä uskonnollisten motiivien kanssa. Myös filosofiassa aborttikysymys on koetettu usein aidata ”bioetiikaksi” sanottuun rooteliin, mutta sitäkään ei tulisi pitää konteksti- ja situaatioetiikan tapaisena disipliininä, joka mahdollistaa täyden relativismin. Sen mukaan parasta etiikkaa olisi, ettei ole etiikkaa lainkaan.

Aihetta ei pidä rajata sen enempää postmodernin biokiellon piiriin kuin naturalistiseen tarkasteluunkaan, joka tunnustaa pelkän biologian. Soveltava tieteellinen näpertelyteoria on unohtanut inhimillisen olemassaolon kokonaisuuden, johon kuuluvat myös arvot ja päämäärät.

Kysymys pitäisi alistaa yleiselle filosofiselle etiikalle, johon sisältyvät (1) deonttinen velvollisuusetiikka yhteiskunnallisesti välttämättömine sääntöineen, (2) seurausetiikka hyöty- ja haitta-analyysiin perustuvine päättelysääntöineen ja (3) hyve-etiikka, jonka mukaisesti tunnustetaan, että eräät asiat ovat todellakin parempia tai suositeltavampia kuin toiset tai peräti itseisarvoisia.

Hierarkioiden, epätasa-arvon ja arvojen erilaisuuden myöntäminen taas on kaikkien arvojen olemassaolon välttämätön apriorinen edellytys, sillä yksi- tai tasa-arvoisuudessa (eli totalitarismissa) ei voitaisi tunnistaa mitään arvoja muita paremmiksi, eikä näin ollen tunnustettaisi moniarvoisuutta.

Kun asioista ajatellaan näin, ne eivät enää näytäkään enää niin mustavalkoisilta kuin punavihreät yrittävät kurveja suoristellen esittää omassa nihilismissään.


Aborttien vaikeuttaminen ennaltaehkäisisi myös sukupuolitauteja

Feministinen liike väittää, että naisella on oikeus omaan kehoonsa. Uskon kaikkien järkevien ja tunne-elämältään tasapainoisten naisten ymmärtävän, että syntymätön lapsi ei ole heidän omaisuuttaan, eikä sikiöiden elämästä ja kuolemasta päättäminen ole enää naisen vartaloa koskevan itsemääräämisoikeuden (self-ownership) varaista.

Abortti on heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäinen tabu. Juuri asiaan liittyvä tuska vaatii ongelmien salaamista, mikä ei suinkaan vähennä tuskaa. Aborttilainsäädännön tiukentamista vaatisi se, että aborteista on tullut jälkiehkäisykeino, jonka laaja käyttö kertoo myös siitä, ettei ehkäisystä välitetä huolehtia, ja siksi myös sukupuolitaudit ovat lähteneet lentoon.

Ei ole syytä vastustaa ehkäisyä tai jälkiehkäisyä, mutta kylläkin aborttien käyttämistä jälkiehkäisykeinona. Aborttien vaikeuttaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti parempaan harkintaan, mikä olisi osapuolille onneksi.

Vihervasemmisto kitisee ihmisarvon puolesta maahanmuuttoasioissa mutta näyttää vähät välittävän ihmisarvosta silloin, kun on kyse ihmisten muuttamisesta tähän maailmaan syntymän kautta.

Viherpiiperot narisevat äänekkäästi eläinten suojelemiseksi ja vaativat lihansyönnin ja turkistarhauksen lopettamista ”eettisin perustein” mutta katselevat läpi sormien sitä Mengelen menoa, jonka mukaisesti ihmissikiöitä viskataan ongelmajätteenä sairaaloiden pienkrematorioihin.

Se lienee sitä ”valikoivaa suvaitsevaisuutta”, jossa tarkoitusperillä pyritään oikeuttamaan keinoja, kunhan nuo päämäärät ovat feministis-vihervasemmistolaisen ajatusklusterin omien etujen ja intressien mukaisia.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin perusteellisen analyysin. Vastustan sellaista ”Rakasta, kärsi ja unhoita” -relativismia, jota Suomessa edusti niin sanottu Häyry-etiikka, toisin sanoen erään tutkijapariskunnan henkilökohtaiset mielipiteet, jotka muutamat kärryiltä pudonneet poliitikot valitsivat sittemmin myös virallisten aborttikantojensa perustaksi.

Sellainen ihminen, joka ensi töikseen haluaa surmata omat jälkeläisensä, on kylmä ämmä.


Abortit ja väestöpolitiikka

Koska abortit eivät ole täysin yksilöiden itsemääräämisoikeuden varaisia ja koska Euroopan maiden väestöpyramideissa on lommoja, voidaan tiukempaa aborttipolitiikkaa vaatia myös demografisin perustein. Syntyvyydestä puuttuu aborttien määrää vastaava osuus, jota vihervasemmisto vaatii korvattavaksi tuottamalla ihmisiä kuin karjaa kehitysmaista.

Tässä myös kapitalistien, globalistien, internationalistien ja huvitteluliberaalin oikeiston kannattamassa esineellistävässä ajattelussa ihmiset nähdään työvoimana tai suorittajina, jotka ovat muka keskenään korvattavissa tai vaihdettavissa ilman, että kansakunnan kokonaisuus muuttuu. Suurikin laiva uppoaa pienen reiän vuoksi, kunhan aikaa kuluu riittävän pitkään.

Toistan vielä alussa korostamani ajatuksen: en puolustele Timo Soinia, sillä argumentaationi ei ole henkilökohtaista vaan yleispätevää.

Miesparka näyttää sitä paitsi menneen vallasta sekaisin. Viime kuussa hän nosti Afrikan Suomen ulkopolitiikan kärkihankkeeksi.

Tähän ei tosin velvoita mikään etiikka. Siihen näyttää ohjaavan pelkkä ahneus, jonka mukaisesti myös kiinalaiset ovat jo pitkään riistäneet Afrikan luonnonvaroja ilman, että länsimaiden vihervasemmisto olisi puuttunut asiaan millään tavalla.

Kiinassa muuten tehdään noin 15 miljoonaa aborttia vuodessa. Siellä ne ovat keskeinen osa väestöpolitiikkaa ylikansoituksen vahentämiseksi – aivan niin kuin abortin saannin vaikeuttaminen voisi olla länsimaissa väestön lisäämiseksi! Sir David Attenborough puolestaan piti liikakansoituksen,väestöräjähdyksen ja alueellisen ylikuormituksen juurisyynä sitä, että luonnon ei anneta hoitaa ongelmaa itsestään.

Todettakoon aborteista vielä se, että maailman maista ensimmäisenä abortit laillisti 1920 Neuvosto-Venäjä, tuo etiikan ja moraaliposeerauksen Paratiisi, jossa ihmisarvon perustan muodosti marxilais-leninistinen näkemys, että ihminen on pelkkää materiaa ja hänen tajuntansa heijastusta ulkoisesta maailmasta. Ehkä tämä selittää eräiden salonki-stubidojen ajatusten varjostumisen myös Soinin oman tajunnan valkokankaalle.

Aborttinäkemyksissään Soini tulee kyllä olleeksi moraalisesti oikeilla linjoilla, vaikka hänen perustelunsa ovatkin pelkästään uskonnollisia. Myös Saksa sallii abortit lähinnä ja ainoastaan lääketieteellisistä syistä, eikä kukaan voine väittää Saksaa moraalifilosofian takapajulaksi.

Kartta maailman kokonaistilanteesta löytyy täältä. Abortit ovat täysin laittomia monissa Afrikan ja Lähi-idän maissa sekä Intiassa, joissa niitä voitaisiin oikeuttaa sekä lääketieteellisillä, sosiaalisilla että väestöpolitiikkaan ja naisten asemaan liittyvillä syillä.

Kunpa vihervasemmisto ei koskaan enää saisi hallitusvaltaa Suomessa eikä varsinkaan sellaista värisuoraa, joka sillä on yliopistoissa. Syy: arvostelukyvyttömyys ja kaunainen tukahduttamisvimma, joilla pyritään estämään filosofinen keskustelu ja kansanvaltainen moniäänisyys vaikeiksi koetuissa kysymyksissä.


Kirjallisuus

Häyry, Heta ja Matti Häyry, Rakasta, kärsi ja unhoita Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987.
Regan, Tom, The Case of Animal Rights. Los Angeles, CA: University of California Press, 1983 [2. ed. 2004].

12. marraskuuta 2016

Muuttuuko Suomen Nato-linja?


Donald Trumpin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi on paikallaan pohtia, miten tämä vaikuttaa Suomen turvallisuuspolitiikkaan, jonka keskeinen puheenaihe on hallituksen Nato-linja. Lukaisin syksyn kuluessa kahden keskustavaikuttajan aihetta käsittelevät kirjat. Viime keväänä ilmestyi Matti Vanhasen Ulkopolitiikkaa ja tänä syksynä Alpo Rusin Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa (Docendo 2016).

Kumpikin kirjoittaja on ollut pitkään ulkopolitiikan tekijä: Vanhanen pääministerinä ja Rusi Martti Ahtisaaren neuvonantajana sekä suurlähettiläänä. Vanhasta ja Rusia yhdistää keskustalaisuuden lisäksi skandaalinkäryinen tausta, joka ei ole tosin estänyt heitä palaamasta takaisin politiikan areenoille.

Vanhanen muistetaan yksityisyydensuojaansa liittyvästä oikeudenkäynnistä sekä korruptiosyytöksiä tuottaneen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n junailemisesta. Rusi taas pystyi nousemaan Supon esille nostamasta ja syyteharkintaan edenneestä vakoiluepäilystä mitä suurinta yhteiskunnallista luottamusta vaativaan virkaan: suurlähettilääksi.

Vanhanen on tätä nykyä eduskuntaryhmänsä puheenjohtaja, Paasikivi-seuran puheenjohtaja ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen. Rusi puolestaan kirjoittaa viisaan levosta, eläkkeeltä.

Vanhasen on huhuttu toimivan pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana ja ohjaavan monin tavoin politiikkaa, joten voidaan kysyä, löytyykö näistä teoksista joitakin viitteitä siihen, mitä pääministeripuolueessa ajatellaan Natosta.

Vanhasen kirja alkaa poliittisen tilanteen analyysista, joka ulottuu viime vuoden loppuun. Kirjoittaja esittää tarkan ja mielestäni paikkaansa pitävän kuvauksen kaikista niistä huolista, joita turvallisuustilanteeseen liittyy: Krimin valtaus, Ukrainan kriisi, Syyrian sisällissota, pakolaiskriisi ja terrorismin lisääntyminen. Euroopan valtioiden velkakriisi ja EU:n vaikeudet pahentavat tilannetta.

Vaikka ongelmien kuvaus onkin selkeä, teoksessa ei päädytä mihinkään selvään johtopäätökseen siitä, mitä pitäisi tehdä. Nato-jäsenyyteen kirjassa varotaan ottamasta suoraa kantaa. Tietty linjattomuus voi olla yksi syy siihen, miksi teos on omakustanne. Tai sitten se on jäänyt kustannusohjelmien ulkopuolelle joidenkin sisältösyiden, toimituksellisen erimielisyyden tai aikataulun vuoksi.

Linjattomuutta voidaan toki pitää myös Suomen virallisena linjana. Suomen Nato-halukkuudestahan on tullut politiikan väline sinänsä: Venäjän uhotessa Suomi osoittaa lähentyvänsä Natoa diplomatian ja ulkopolitiikan keinoin, kun taas Venäjän pehmentäessä politiikkaansa Suomi pulisee liittoutumattomuuden puolesta. Tämä retoriikka on Venäjä-suhteemme eräs säätely- ja peliväline an sich. Vanhanen näyttää jatkavan tällä linjalla.


Alpo Rusi puolestaan ottaa selvän kannan Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Kirjansa lopussa (s. 184) hän lausuu: ”Olisi parempi, että Suomi näyttäisi tällä kertaa tietä myös Ruotsille, kun on tehtävä ratkaisuja, mutta myös yhdessä voidaan edetä.” Samalla Rusi katsoo (s. 185), että Ruotsi joka tapauksessa päättää asiasta itse: ”Tässä teoksessa päädytään oletukseen, että Ruotsi tekee turvallisuuspoliittisen päätöksensä omista lähtökohdistaan ja omalla ajallaan, kuten aiemminkin.

Tästä johtuu Rusin mukaan, että Ruotsi liittyy Natoon vuonna 2018, jos porvariallianssi voittaa vaalit. Hänen mielestään Suomen olisi parasta hakea Nato-jäsenyyttä yhdessä Ruotsin kanssa. Toiseksi paras vaihtoehto olisi, jos toimisimme Ruotsia ennen. Sivuun emme voisi jäädä, jos Ruotsi jättää hakemuksen.

Rusi pitää Krimin valtausta erittäin vakavana. Samoin hän pitää itärajamme takaa tullutta pakolaisvyöryä Venäjän järjestämänä hybridisodan muotona. Varsin suorin sanoin hän katsoo, että Venäjä on keskeinen syypää myös Syyrian tilanteeseen, jossa Venäjän asevoimat murhaavat viattomia ihmisiä. Tämä on harvinaisen tiukkaa puhetta.

Rusin kirja ilmestyi lokakuun alussa. Miltä tilanne näyttää nyt, Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkeen? Rusin kuvaamassa tilanteessa olisi nähdäkseni kohtalokasta, jos Suomi jäisi Venäjän etupiiriin siksi, että Trump ja Putin paiskaavat kättä Euroopan yli. Olen aina ollut Nato-jäsenyyden kannattaja, ja olen sitä nytkin.

Tässäkin tilanteessa Suomen olisi parempi olla läntisen sotilasliittoutuman jäsen kuin jatkaa kellumistaan ja ajelehtimistaan muiden ratkaisemaan suuntaan. Natossa on muitakin jäseniä kuin Yhdysvallat, eikä Yhdysvallat voi Naton sisälläkään vetäytyä omista puolustusvelvoitteistaan. On hyvä muistaa, että Naton viidettä artiklaa on sovellettu vain kerran, ja silloin avun saaja oli Yhdysvallat itse saadessaan terrorisminvastaisen taistelun tueksi myös muiden Nato-maiden kannatuksen.

Optimistisin arvio kokonaistilanteesta sisältyy ulkoministeri Timo Soinin viime keskiviikkona Ylelle antamaan TV-lausuntoon, jonka mukaan Suomen asema liittoutumattomana maana on hyvä ja liikkumatila suuri, koska olemme Naton rauhankumppani ja koska hän on tavannut kollegansa Sergei Lavrovin virkakaudellaan monta kertaa. Myös tämä on totta. Myönteisten puolien listaan voisi lisätä EU-jäsenyyden antamat turvatakuut.

Mutta valtiolaivamme voi myös kallistua itään päin aivan yhtä huomaamatta kuin sen on väitetty kallistuneen tai lipuvan länteen. Oma mielipiteeni on, että Nato tarjoaa hyvän palovakuutuksen myös jatkossa, ja siksi sitä ei ole edelleenkään varaa olla ottamatta.

Yhdysvaltojen mahdollista linjanviilausta suurempi ongelma Suomen Nato-jäsenyyden tiellä voi olla Turkin ja Kreikan tapaisten maiden vastahakoisuus, sillä jäsenyys edellyttää kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Tällöin päädytään helposti käymään kauppaa EU-jäsenyyden ja Nato-jäsenyyden kesken. Tietysti myös minä vaihtaisin mielelläni Suomen EMU-jäsenyyden jäsenyyteen Natossa.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä Venäjälle aiheutuvaa henkistä tuskaa ei ole syytä pelätä, sillä Naton rajat ovat pyhät, eikä mikään maa ole käynyt hyökkäykseen puolustusliittoon kuuluvia maita vastaan. George W. Bush tarjosi Ukrainalle Nato-jäsenyyttä jopa ilman jäsenehtojen täyttymistä, mutta maa ei mahdollisuuteen tarttunut.

Ilman jäsenyyttä Natossa Baltian maat voisivat olla pulassa. Nyt niiden huolena on vain Yhdysvaltain aktiivisuuden mahdollinen väheneminen. Ilman jäsenyyttä niillä ei olisi takeenaan mitään muuta kuin länsivaltojen hyväntahtoisuus tai suopeus.

Johtopäätöksenäni esitän, että Keskustan piirissä on jokseenkin järkevää ajattelua Nato-jäsenyyttä koskien, kun taas Nato-jäsenyyttä vastaan haranneille sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja Erkki Tuomiojalle lankeaa raskas taakka, jos Suomea jostakin syystä kohtaisi Ukrainan kurja tie.

21. lokakuuta 2012

Lapsikortti idänsuhteissa


Suomen tasavallan presidentin vaihduttua Venäjä on tökkinyt länsinaapuriaan kepillä ja heitellyt tontillemme erilaisia koepalloja. Myös viime viikkoina käyty lapsikiista oli ulkopoliittinen koe. Venäjä on Krimin sodasta asti pitänyt ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että maa puolustaa kansalaisiaan myös rajojensa ulkopuolella, esimerkiksi Suomessa. Krimin sotahan syttyi Venäjän alettua penätä ortodoksien oikeuksia Osmanien valtakunnassa.

Suomea koskeva lapsikiista on tuulesta temmattu. Mitä pahaa on siinä, että Suomen viranomaiset kantavat vastuuta ja ottavat huostaan myös venäläislapsia, jotka kärsivät oloistaan perheissä? Kyse on hyvinvointivaltion huolenpidosta maassa olevia ihmisiä kohtaan.

Lapsikortti sopii näköjään poliittiseksi verukkeeksi niin idänsuhteissa kuin kunnallisvaaleissakin, jotka ovat ne tunnetut ”päivähoito- ja lapsiperhevaalit” muiden ihmisten ollessa puolueille pelkkää ilmaa.

Mutta jatkuva lapsiargumenttien käyttö on myös eräänlaista lasten hyväksikäyttöä. Ei kaikista asioista pidä päättää vain sillä perusteella, mikä on hyväksi lapsille tai lapsiperheille, eikä huoltajuuden pidä olla sellainen pyhä lehmä, jolla oikeutetaan mitä vain, esimerkiksi kaikkien muiden ihmisten yli kävelemistä. Ei pitäisi hankkia lapsia, jos ei pysty niistä huolehtimaan, ja vastuu lapsista kuuluukin pääasiassa heidän vanhemmilleen. Tässä mielessä venäläislasten huostaanotot ovat olleet Suomen viranomaisilta uhraus ja eräänlainen palvelumuoto venäläisperheitä kohtaan. Siitä kannattaisi pikemminkin kiittää kuin moittia.


Desantin mielipiteet

En ymmärrä surullisen kuuluisaa dosentti Johan Bäckmania, joka on kääntänyt kotimaalleen selkänsä ja huhkii Suomen ja Venäjän välisten suhteiden haudankaivajana. Helsingin Sanomat julkaisi hänestä lyttäysarvion, ja sosiologin koulutuksen saaneen dosentin kompleksisuus on paljastunut myös keltaisen lehdistön kaivettua luurankoja hänen kaapeistaan. Lehtien mukaan Bäckman on käynyt omaa huoltajuuskiistaa venäläisnaisen kanssa vuosia. Kuinka se onkin niin, että ääriajattelun ja muun yltiöpäisyyden takaa löytyy melkein aina mätä koira?

HS tilittää, miten Bäckman on heikentänyt Suomi-kuvaa systemaattisesti Venäjällä toimiessaan. Myös ulkoministeriössä ollaan asiasta tietoisia Ulkopolitiikka-lehden raporttien mukaan.

On vaikea sanoa, mikä ajaa dosenttia Suomi-kuvan tietoiseen vääristelyyn. Onko kyseessä katkeruus, kun ei ole myönnetty akateemista virkaa? Myöskään minulla ei ole vakituista virkaa, mutta siitä seurannut vapaa-aika ei ole suinkaan ohjannut minua älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun.

Sen sijaan Bäckmanin esittelemät tilastotiedotkin ovat Helsingin Sanomien mukaan tekaistuja, eikä ole ihme, miksi Helsingin yliopisto sanoutui irti hänen mielipiteistään. Pelkästä symbolisuudestaan ja tehottomuudestaan huolimatta tämä oli itse asiassa varsin jyrkkä kannanotto, sillä akateemisen käytännön mukaan tieteenharjoittajilla tulee olla oikeus edustaa näkemyksiään yliopistoyhteisössä vapaasti.

Myös itse olen vapaan tieteen ja tutkimuksen kannattaja. Väärätkin käsitykset pitää kernaasti sanoa niiden kumoamiseksi. Julistaminen ja propaganda ovat sitten toinen juttu.

Tapaus antaa ehkä laajemminkin näyttöä siitä, millaisia henkilöitä yliopistot valitsevat dosenteiksi. Tiedän paljon postmodernisteja, feministejä, *erään tietyn poliittisen ideologian edustajia* sekä kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäviä queer-teoreetikoita, jotka on nimitetty dosenteiksi, vaikka heidänkään käsityksensä eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Sen sijaan olisi vaikea kuvitella, että dosentiksi nimitettäisiin esimerkiksi muuan tohtori J. H., vaikka hänen tulkintansa päivänpolttavista poliittisista puheenaiheista ovat olleet täyttä asiaa. Dosentti alkaakin olla se nykyajan akateeminen pelle, joka on ottanut hajamielisen professorin paikan. Tällä menolla dosentuuri ei ole kunniaksi enää kenellekään. Myös Bäckmanin harjoittama reuhaaminen edustaa niin sanottuja tyypillisiä ”dosentin mielipiteitä” kyseenalaisimmillaan.

Helsingin Sanomat muisti Bäckmanin toimintaa arvioidessaan lähes kaikki hänen oudot tempauksensa Suomen Antifasistisen Komitean johtajuudesta Viro-kiistoihin, mutta vaikeni kuuluvasti yhdestä. Lehti ei kirjoittanut mitään siitä, että dosentti puolusti myös sharia-tuomioistuimia ja piti niitä soveltuvina Suomeen. Islamin ja poliittisen korrektiuden suojelu on Helsingin Sanomille tyypillistä. Mutta onko lausuntoautomaattien julkisuudenkipeydellä mitään rajaa?


Hyökkäys paras puolustus?

Näennäisellä lastensuojelulla Venäjä ei tosiasiassa puolusta kansalaisiaan vaan estää Suomen viranomaisten lastensuojelulliset toimet sekä lavastaa Suomen ja Venäjän välille eripuraa. Todellisuudessa Venäjä ei välitä kansalaistensa ihmisoikeuksista mitään. Pahinta näyttöä siitä antaa tapa, jolla Venäjä tukahduttaa mielenosoituksia ja harjoittaa heteropropagandaa kieltämällä homoseksuaalisuutta koskevan tiedonvälityksen ja seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueet.

Venäläisten nootit, joilla vaaditaan Suomea ”kunnioittamaan ihmisoikeuksia” ovat yrityksiä peittää Venäjän harjoittama kansanryhmien sorto. Tässä suhteessa itänaapurin logiikka on sama kuin talvisodassa: hyökkäys on paras puolustus. Lapsikiista on vastaus Euroopan unionille, joka on vaatinut Venäjää noudattamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Mielestäni on kehnoa, että ulkoministeri Tuomioja on lepsuillut ja todennut lapsikysymyksen ”yhteistyön” varaiseksi kysymykseksi, josta neuvotellaan ja keskustellaan. Kyllä Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia, eikä asioissa ole mitään soviteltavaa sen enempää yksittäistapauksia kuin periaatteitakaan koskien.

Suomen ja Venäjän kiista antaa jälleen kerran näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät toimi. Olen jo aiemmin huomauttanut monta kertaa siitä, että maassamme oleva suuri venäläisvähemmistö antaa ennen pitkää Venäjälle perusteen käyttää kansalaistensa asemaa Suomen valtiota vastaan. Pitäisikö siis viisumikäytäntö poistaa, kuten Alexander Stubb on vaatinut?

Filosofiassa on se hyvä puoli, että kun on kerran ajatellut tietyt asiat loppuun, ei tarvitse joka päivä muuttaa käsityksiään vaan voi pitää niistä kiinni ja katsella, kuinka maailma osoittaa näkemykseni oikeiksi. Maahanmuuttokritiikki pysyy voimassa, sillä kansanryhmien etujen ja elämäntapojen konflikoitumisesta seuraa lähinnä riitoja ja rasismia sekä kantaväestön aseman huonontumista ja oikeuksien menetyksiä.

22. maaliskuuta 2010

”Hyökkäys on paras puolustus”


Viime perjantaina eli Minna Canthin päivänä Suomessa vietettiin tasa-arvon päivää. Suomalaiset ovat vaatineet tasa-arvoa Ruotsin vallan ajoilta asti, mutta nykyään tasa-arvon puolesta taistelu antautuu feminismin ja monikulttuurisuuden edessä. Varsinkin maahanmuuton myötä tasa-arvo on jouduttu kyseenalaistamaan, kun islamin nimissä poljetaan monien vähemmistöjen oikeuksia.

Helsingin Sanomat puolestaan jatkaa vyörytystään, jotta maahanmuuttokritiikki voitaisiin lavastaa ”rasismiksi”. Viime perjantaina lehti kirjoitti laajasti Astrid Thorsin ja Alexander Stubbin yhdessä vetämästä maahanmuuttolinjasta, joka on ollut vastoin kansan valtaenemmistön tahtoa.

Thors otaksunee, että hyökkäys on paras puolustus, sillä hän katsoo, että ilmaisunvapautta uhkaavat Suomessa maahanmuuttokriitikot. Väite on ällistyttävä omassa nurinkurisuudessaan. Kyllä asiat ovat tarkalleen toisin päin. Sananvapautta ovat Suomessa uhanneet nimenomaan viranomaisvalta ja hallitusvalta itse, kun sinänsä perusteltu maahanmuuton arvostelu on koetettu vaientaa jopa lain voimalla.

Tässä mielessä Thorsin väite, että ”hallituksen on tuomittava hyökkäykset ilmaisuvapautta kohtaan” (siis hänen omaa toimintaansa vastaan), on yhtä selvä näyte kyseisen politiikan järjettömyydestä kuin hänen edustamansa maahanmuuton vaatiminen kokonaisuudessaankin. Ei auttane, vaikka Vanhanen ja Katainen hokevat, että ”Thorsilla on hallituksen tuki, on hallituksen tuki, on hallituksen tuki...”, jos kyseisellä linjalla ei ole kansan luottamusta eikä tukea. Miksi hallitus ei tuomitse ”hyökkäyksiä ilmaisunvapautta kohtaan”, vaikka kyseessä ovat hallituksen omat hyökkäykset?

Jo viime viikolla Helsingin Sanomat yritti kääntää sananvapauskysymyksen kumolleen jutussa, jonka mukaan maahanmuuton yliopistotutkijat kärsivät siitä, etteivät he muka ole saaneet tarkoitushakuisia mielipiteitään maahanmuuton lisäämisestä kuuluviin! (Kommenttini voitte lukea tästä.)

Hesarin mukaan myös Alexander Stubbin mielestä ”Suomessa vellova maahanmuuttokeskustelu on kääntynyt pahasti vinksalleen”. – On todella, mutta eri tavalla ja eri syistä kuin ulkoministeri katsoo. On väärin leimata sinänsä asiallinen maahanmuuttokritiikki ”nationalismiksi, rasismiksi, populismiksi tai ksenofobiaksi”, kuten Stubb expressis verbis tekee. Hänellä on tuskin aavistustakaan, minkälaiseen parjaamiseen hän tulee syyllistyneeksi noin ajatellessaan. Olen esimerkiksi itse perustellut poliittisessa filosofiassani, miksi monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto eivät ole strategioina sen enempää Suomelle kuin Euroopallekaan hyväksi.


Promillekannatus – Kenellä?

Kun Stubb lisäksi toivoo, ettei kokoomuksen sisäisenä maahanmuuttokriitikkona toimivalla Wille Rydmanilla olisi ”promillea enempää kannatusta puolueessa”, hän on todennäköisesti väärässä. Oma käsitykseni on, että Stubb on puolueessaan itse vähemmistönä. Siitä näyttäisi todistavan Stubbin kannanotto, että rydmanilaisten ajatuksilla ”ei ole mitään tekemistä kokoomuksen maahanmuuttolinjan kanssa” ja hänen naulitseva tapansa todeta mielipiteensä jatkoksi: ”Ei mitään.”

On kehnoa, jos puolueen linja on sama kuin Stubbin henkilökohtainen hoipertelu. Yhden näytön siitä antoi jo hänen taannoinen ehdotuksensa, että viisumikäytäntö pitäisi poistaa Suomen ja Venäjän väliltä. (Kommenttini asiasta tässä.)

Maahanmuuttotendenssi nauttii todennäköisesti kokoomuksen sisällä päinvastaisia kannatuslukemia, kuin Stubb katsoo. Siitä kertoo muun muassa Jyrki Kataisen tuore lausunto. Sinänsä kiemurtelevissa mielipiteissään Katainen toivoo, ettei viranomaisvalta tulisi tukahduttaneeksi ”tervettä ja tarpeellista keskustelua maahanmuuttopolitiikasta”. Mutta toisaalta hän syyttää myös meitä, jotka olemme kantaneet vastuun tästä kriittisyydestä, ja valittaa, että ”yhteiskunnan eliitti ei ole osannut osallistua maahanmuuttokeskusteluun”. Totuus on, että vallassa olijat ovat yksipuolisesti vaatineet lisää maahanmuuttoa, aivan kuten yliopistovirkojenkin haltijat. Oppositio taas on vaiennut oman myöntymisensä merkiksi, ja kriittisinä pysyneet akateemiset tutkijat on joko ajettu toimintapaitsioon tai haastettu oikeuteen. Aika merkillistä ilmaisunvapauden suojelua!

Tarkalleen ottaen Katainen kiirehti korjaamaan ulkoministerin kannanottoa Hesarin mielipidepalstalla seuraavin sanankääntein:

Asenne on oikea, mutta samalla olemme tulleet tukahduttaneeksi myös terveen ja tarpeellisen keskustelun maahanmuuttopolitiikasta.

Oman käsitykseni mukaan vapaassa keskustelussa, tieteessä ja poliittisessa mielipiteidenmuodostuksessa ei pitäisi edellyttää mitään ehdottoman oikeita asenteita. Juuri niiden vaatiminen on ajattelun ja sanankäytön tärvelyä.


Hyvin ymmärrettävää

Kenkä puristaa myös monesta muusta kohdasta. Ymmärrän oikein hyvin esimerkiksi sen, että Thors nyt tilittää Hesarissa, kuinka väärin on, jos ”keskustelussa asetetaan esimerkiksi maahanmuuttajaperhe suomalaista eläkeläistä vastaan”. Ja samoin ymmärrän, että Matti Vanhanen otti juuri äsken kantaa käännytyspäätöksen saaneen isoäidin kohtaloon radiohaastattelussa. On helppo ymmärtää myös, miksi Jyrki Kataisen mielestä nykytilanne on ”loukannut monia, jotka suvaitsevat erilaisuuden, mutta kokevat epäoikeudenmukaisuutta nykyisen maahanmuuttopolitiikan käytännöissä”.

Esitin nimittäin valtioneuvostolle tekemässäni hakemuksessa vähemmistövaltuutetun virkaan lyhyen tulevaisuusstrategian siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaan liittyvä kaksinaismoralismi olisi saatava loppumaan ja miksi syrjintä- ja tasa-arvohierarkiat olisi purettava. Mainitsin tässä pienessä etydissäni, että sen enempää vähemmistövaltuutetun kuin tasa-arvovaltuutetunkaan toimisto ei tunnusta seksuaalivähemmistöjä, ja esimerkkitapauksena viittasin myös paljon julkisuudessa esillä olleeseen karjalaismummon kyyditykseen. Ei tämä ole, Astrid hyvä, mitään vastakohtaistamista vaan todellisuudessa itsessään vallitsevien vastakohtien paljastamista: juuri niiden järjettömyyksien esiin nostamista, joita te olette olleet luomassa.

Jos perusteltu tosiasiain toteaminen ja ongelmien osoittaminen tuomitaan julkisessa sanassa ”rasismiksi”, kyseessä ei ole pelkkä ajatusvirhe vaan absoluuttinen loukkaus – meitä kohtaan. Sitä paitsi rasismi on rotusortoa, johon maahanmuuttokriitikoista ei ole syyllistynyt juuri kukaan muutamaa harvinaista poikkeusta lukuun ottamatta. Myöskään pääministeri Vanhanen tuskin on miettinyt, mihin hänen vaatimuksensa ”rasismin nollatoleranssista” johtaisivat. On tietysti selvää, että Matti Vanhanen tuomitsee rasismin, sillä hänen omaatuntoaan kaivelevat ehkä Tatu Vanhasen rotuselektiiviset älykkyystutkimukset – sinänsä täysin suotta, sillä akateemista moitteen sijaa noissakaan töissä ei ole. (Aiheesta lisää tässä.)

Objektiivinen tosiasia on, että rasistisia mielipiteitä ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta koskaan kokonaan poistaa. Julkisen vallan puheet rasismin pois jynssäämisestä johtaisivat valheelliseen yhteiskuntaan ja pahimmillaan niin sanottuun kielletyn hedelmän ongelmaan. Julkinen valta voisi omilla kielloillaan tehdä rasistisiin puheisiin ja tekoihin ryhtymisestä kiinnostavaa ja mahdollisesti houkuttelevaakin. Ihmisten psyko- ja sosiodynamiikasta poliitikot eivät näytä ymmärtävän kerta kaikkiaan mitään.

7. helmikuuta 2010

Suomi suomi juppi-Stubbin


Tämän viikon Suomen Kuvalehdessä oli ulkoasianministeriön pitkäaikaisen virkamiehen, Juhani Suomen, haastattelu. Eläkkeelle jäävä Kekkos-elämäkerturi ja arvonimiprofessori antautui suomimaan maamme ulkopolitiikan hoitoa juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä tehtävistään pois jäävälle virkamiehelle. Vastaavaa kuultiin viime syksynä Timo Vihavaisen taholta, toisin eri asiakysymyksessä.

Ikävää, että virkamieskunta on sillä tavoin poliittisen korrektiuden mielipidevankilassa, ettei totuutta voi sanoa virassa ollessaan, ei ainakaan omalla nimellään. Hampaankolot kaivetaan tyhjiksi vasta loppusuoralla, kun asioihin ei voida enää vaikuttaa.

Poliitikot puolestaan ovat asiantuntemukseltaan aivan kuten Alexander Stubb. Jo vastanimitetyn ulkoministerin halu poistaa viisumikäytäntö Suomen ja Venäjän väliltä oli sellainen ölähdys, joka osoitti, millä tavoin Stubido tekee sekoomuslaista politiikkaa lukuisten avustajiensa bailausseurassa ja Eurovision pelisäännöillä.

Paha kyllä, poliitikkojen talutusnuorassa ovat virkamiehetkin, sillä ovet virkoihin aukeavat poliittisen hännystelyn kautta. Esimerkiksi Teija Tiilikaisesta leivottiin yliopiston tutkimusverkoston johtaja sekä Ulkopoliittisen instituutin virkamies hänen toimittuaan Paavo Lipposen erityisedustajana EU:ssa, ja Lipposen toisesta apulaisesta Mikael Jungnerista tehtiin Ylen toimitusjohtaja. Virkaportaan pitää nauttia poliitikkojen luottamusta, aivan niin kuin eduskuntasalissa istuvien pikkupoliitikkojen pitää nauttia hallitusaitioon päätyneiden isompien poliitikkojen luottamusta.


Olemisen sietämätön reippaus

Hämmästyttävintä Juhani Suomen kannanotoissa on, että ne ovat täsmälleen samat kuin minun teoksissani Sensuurin Suomi (2009) ja Kansanvallan varkaat (2010) esittämäni mielipiteet! Kansallisen edun ajaminen on unohdettu ulkoministeriössä, kun vallassa ovat Stubbin ja Thorsin tapaiset idealistit. Viisumikäytännön poistohankkeen (käsittelin aihetta tässä) ohella toinen Cai-Göran Alexander Stubbin moka oli puolustaa venäläisten kiinteistöjenostoja Suomesta (mitä puolestaan arvostelin tässä). Myös Stubbin lanseeraama Afrikka-trendi kummastuttaa, ja sitä on arvostellut Paavo Väyrynenkin.

Arviointivirheet eivät ole yllättäviä, sillä Juhani Suomen valottamien taustojen mukaan ulkoministeri aloittelee työpäiviään juoksulenkeillä muutama perässähölkkääjä kintereillään. Eräiden tietojen mukaan juppi-Stubbille on jouduttu rakentamaan ulkoministeriöön henkilökohtainen kuntosali, aivan kuin ministeriö olisi jokin teatterikoulu. Meneepä Suomi niinkin pitkälle, että hän vertaa Stubbia kenraali Yrjö Keinoseen, joka lähti harjoittelemaan hiihtoa kesken työpäivän, jos vain keli oli sopiva...

Olen kirjoittanut poliitikkojen urheiluharrastuksista jo aiemmin, eikä myöskään Juhani Suomen palvoma Kekkonen ollut syytön tuloksilla kerskailun syntiin. Joka tapauksessa aika pinnallisen kuvan Stubbin ”kohkaaminen” (J. Suomen ilmaus) asioita seuraaville jättää. Olen samaa mieltä myös arviosta, joka koskee Alexander Stubbin blogia. Analyysi ja kriittisyys puuttuvat, mutta teksti menee kustantamoissa läpi, sillä sen arvellaan myyvän pelkällä populismillaan samoin kuin urheilukirjojenkin.


Politiikan efektikieli

Kepulaisena tunnetun Juhani Suomen kannanotot voivat liittyä keskustan yritykseen kammeta tilaa Paavo Väyryselle. Väyrysellä onkin järkevämpi maahanmuuttolinja kuin Stubbilla, vaikka muutoin keskusta kahlaa kaulaansa myöten kurassa. Kokoomuksen ongelmana ovat kokemattomat ministerit. Jo Platon lähti ”Valtio”-teoksessaan siitä, ettei alle viisikymppisiä pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi.

Ei ole pitkäkään aika, kun Kari Uoti haukkui Jyrki Kataisen blogissaan pitäen häntä eräänlaisena feikkinä: kun vakuuttaa madalletulla äänellä, että ”asiat ovat päin helvettiä”, niin kansa pitää sanojaa rehellisenä, jopa viisaana. Efekti on sama, jota hyödyntää Sauli Niinistö: kun sanoo kaiken äreästi, luo vaikutelman, että täytyyhän asian olla uskottavaa, jopa totta. Tällöin ei pidetä niinkään väliä, millainen asioiden tila itse asiassa on, kunhan poliitikko näyttää kelvolliselta hoitamaan sitä. Näin kannatus vahvistuu.

Suomalainen politiikanteko on edelleen hyvin näyteltyä. Ehkä jonakin päivänä valtiontalouden kriisi ja koko yhteiskunta repeävät niin, että poliitikot täytyy vaihtaa sellaisiin, jotka ymmärtävät asioista jotakin. Niin kauan kuin valtion velanottokyky ja maahanmuuttovirta jatkuvat samassa tahdissa, voit kuitenkin rauhassa palata takaisin musiikkivideoidesi ja sarjakuviesi pariin.

1. kesäkuuta 2009

Lost


Minua pelottaa. Olen silloin tällöin nähnyt eräänlaisia ennuskuvia ja aavistellut onnettomuuksia. Enteeni eivät tosin ole olleet kovin selkeitä, vaan ne ovat liittyneet asioihin, joille pian tapahtuu jotakin.

Tämän päivän iltana nettisivuille ilmestyi uutisia Atlantia ylittämässä olleen matkustajalentokoneen mahdollisesta putoamisesta. Rio de Janeirosta Pariisiin matkalla ollut Air Francen kone katosi tutkasta mannerten välillä. Päivitetty uutinen paljastaa, että kone lienee tipahtanut mereen rajuilmassa.

Ei ole pitkäkään aika, kun kirjoitin tässä blogissani (29. maaliskuuta 2009, lopussa) ihan sivumennen Finnairin hankkimasta uudesta jumbokonetyypistä. Totesin tuolloin, että ”kaksimoottorisena se kuitenkin putoaa kolmimoottorisia MD-11-koneita helpommin”. Valitan, mutta minä en keksi tätä. En siis ole lisännyt huomautusta kirjoitukseeni jälkikäteen, ja Finnairin hankkima uusi kone on todellakin juuri pudonnutta Airbus 330 -tyyppiä. Yli kymmenvuotisen käytössä olonsa aikana konetyyppi on pysynyt hyvin ilmassa.

Putoamiselle sinänsä löytyy tietysti tieteellinen selitys, vaikka koneesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin sähköviasta kertova automaattiviesti. Kevyet komposiittimateriaalit eivät johda sähköä metallien veroisesti, ja siksi salamat eivät kulje tällaisten koneiden läpi yhtä helposti kuin alumiinista valmistettujen runkojen vaan saattavat rikkoa osia. Ukkosmyrskyssä syntyy myös rakeita, jotka hajottavat koneen moottorit. Ja kaksimoottorisina nämä linnut eivät pysy ilmassa niin kuin entiset Atlantin ylittäjät, joilta vaadittiin kolmea tai neljää voimanlähdettä.

Kaksimoottoriset ilmojen Titanicit kuluttavat luonnollisesti vähemmän polttoainetta. Ne ovat kevyempiä ja sitä kautta ympäristöystävällisempiä. Mutta ennusteeni on, että varsinkin vanhetessaan niistä tulee todellisia surmanloukkuja. Säästäminen ja ahneus eivät siis kannata. Joka tapauksessa pahan onnen vaistoni näyttää pitävän kutinsa.

Transatlantisten suhteiden kannalta on tietysti hyvä, että Suomi-neidon fallossymbolit ovat kunnossa. Niinpä olen myös sitä mieltä, että eurooppalaisten A 330 ja A 350 -koneiden sijasta Finnairin olisi kannattanut ostaa amerikkalaisia Boeing 787 Dreamlinereita, jotka ovat tekniseltä kehitykseltään 20 vuotta eurooppalaisten koneiden edellä – kiitos yhdysvaltalaisen sotateknologian. Ne olisivat olleet halvempiakin. Tai sitten Finskin olisi kannattanut pitää luotettaviksi osoittautuneet MD-11-koneet, joiden rahdinkuljetuskyky on vailla vertaa ja joissa on konetehoakin 35 prosenttia enemmän kuin samankokoisissa nelimoottorisissa A 340 -malleissa tai kaksimoottorisissa A 330 ja A 350 -versioissa.

Ihme muuten, että lentokoneiden valmistajat eivät keksi tehdä koko konetta samasta materiaalista kuin lentotietoja rekisteröivää niin sanottua mustaa laatikkoa. Sehän jää yleensä ehjäksi onnettomuuksissa. Tämän koneen mustaa laatikkoa tuskin edes halutaan löytää.


Piratismia vai sähköisiä oikeuksia?

Lehdet ovat kertoneet tänään Piraattipuolueen perustamisesta Suomeen. Aktivistit ovat keränneet tarvittavat 5 000 kannattajakorttia, joten puolue saa rekisteröidyn puolueen aseman heti, kun oikeusministeriö on käsitellyt hakemuksen. Tekijänoikeus-, yksityisyys- ja sananvapauskysymyksiin keskittyvä Piraattipuolue voi rekisteröitynä puolueena asettaa ehdokkaita tulevissa vaaleissa.

Mielestäni on huolestuttavaa, että tällaista puoluetta tarvitaan. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä. On kehnoa, että poliittinen valta ja virkavalta kahlitsevat ihmisten ilmaisun- ja mielipiteenvapautta ja että suuret puolueet eivät halua sisällyttää sananvapautta asialistalleen. Huonoa näyttöä antavat kaikkien eduskuntapuolueiden pyrkimykset varsinkin internetin sensuroimiseen.

Harmillista tämä on, sillä Piraattipuolue pyrkii edistämään myös tekijänoikeuksien rikkomuksia. Kohtuullisessa mitassa kopiointi on suotavaa, kuten olen perustellut tässä, mutta ammatiksi siitä ei ole. Ruotsin mallin mukaisen Piraattipuolueen sijasta Suomessa olisi tarvittu tietoyhteiskuntapuolue, joka keskittyisi ensisijaisesti sananvapauden edistämiseen ja kansalaisten sähköisiin oikeuksiin. Tekijänoikeuksia rikkova kopiointi on rosvousta, jota en kannata.

Puoluekentän sirpaloituminen erilaisiin etujärjestöihin ja yhden asian liikkeisiin on epäsuotavaa myös siksi, ettei pienillä puolueilla ole yleensä voimaa. Ilmiö kertoo ensisijaisesti suurten parlamentaaristen puolueiden sairastumisesta ja kyvyttömyydestä ajamaan ihmisille tärkeitä asioita.


Riita ulkoasiainministeriössä

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen ja maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors ovat tunnetusti eri linjoilla maahanmuuttopolitiikasta. Nyt Väyrysen kanssa tulilinjalle on joutunut myös toinen ruåtsalainen, Alexander Stubb. Molemmat ensimmäisen virkakauden ministerit ovat antaneet toiminnallaan huonoa näyttöä hallituksen virkaiältään vanhimpaan ministeriin verrattuna.

Väyrysen ja Stubbin kiista koskee Stubbin päätöstä luovuttaa suomalaisten suurlähettiläiden raportteja Helsingin Sanomien julkaistaviksi. Väyrysen mukaan lähettiläiden ”vastaukset eivät anna oikeaa kokonaiskuvaa ulkoministeriön virkamiesten ajattelusta” – aivan niin kuin virkamieskannanotot eivät koskaan anna. Väyrynen arvostelee myös Stubbin Nato-myönteisyyttä ja hänen käsityksiään, joiden mukaan Georgian sota oli Suomen Nato-politiikan käännekohta. Omasta mielestäni se ei ollut käännekohta. Silmät olisi voinut avata jo aiemmin.

Olen siis diplomaattinen enkä asetu kummankaan puolelle Nato-kysymyksessä. Sen sijaan pidän Väyrysen niitä kommentteja oikeina, joilla hän on kritisoinut ministeriöissä meneillään olevaa ”Afrikka-trendiä”, toisin sanoen Stubbin ja Thorsin halua siirtää ulkopoliittisen aktiivisuuden painopistettä Afrikan suuntaan. Kuinka lapsellinen ministerinvirassa saa olla?

21. toukokuuta 2009

Et voi tulla rajan taa


Suomessa vietettiin viime sunnuntaina, paitsi homofobian vastaista päivää, myös kaatuneitten muistopäivää. Venäjän vastainen raja on sellainen, jonka yli on usein yritetty tulla ilman viisumia: väkivalloin.

Aivan kuten Moskovassa tapahtuneista homoseksuaalien viimeviikkoisista pidätyksistä nähtiin, ihmisoikeustilanne Venäjällä on huono. Maa on edelleen samanlainen totalitarismi kuin se oli Neuvostoliiton aikana. Ja siinä se on edelleen, mutta toisella nimellä. Siksi ei ole mitään syytä sellaisiin globalisaatiota, maahanmuuttoa ja kansainvaelluksia kiihdyttäviin rajanalennuksiin, joita esimerkiksi Alexander Stubb ehdotti esittäessään viisumipakon poistamista Suomen ja Venäjän väliltä.

Toisen huonon näytön siitä, millainen Meksiko itäinen suurvalta nyt on, antaa äskettäin sattunut nuoren pojan kaappaustapaus. Suomalaisisän ja venäläissyntyisen äidin lapsi katosi kotoaan Tampereelta maaliskuussa 2008, jolloin lapsen äiti vei poikansa Venäjälle ja sai lapselleen Venäjän kansalaisuuden. Lapsen suomalaisisälle oli kuitenkin myönnetty yksinhuoltajuus Suomessa, ja myös venäläinen tuomioistuin suostui palauttamaan lapsen kansalaisuuden hänen isänsä lähdettyä hakemaan poikaansa Venäjältä.

Varsinaista sankaruutta osoitti kuitenkin Suomen pääkonsulaatin työntekijä, joka tämän kuun yhdeksäntenä päivänä suostui tuomaan lapsen takaisin Suomeen yksityisautossaan, vaikka oikeuden päätös ei ollut ehtinyt vielä rekistereihin. Tässäkään asiassa ei ollut väärin ottaa oikeudella takaisin sellaista, minkä toinen oli vääryydellä vienyt - siitä huolimatta, että kyyditys tehtiin laillisuuden rajoja hipoen ja diplomaattista koskemattomuutta hyväksi käyttäen.

Monikulttuurisuus aiheuttaa ongelmia monikansallisissa perheissä, kun eri maista kotoisin olevat vanhemmat repivät lapsiaan kappaleiksi rajojen yli. Tästä syystä syntyviä lasten kyyneleitä ei ajattele ilmeisesti kukaan. Lisäksi asiaan liittyy ulkopoliittisia konflikteja. Esimerkiksi Venäjän mielestä palautus rikkoi lakia, kun taas Alexander Stubb on Sergei Lavrovin kanssa rupatellessaan selvittänyt, että ”suomalaisisällä oli oikeus hakea lapsensa”.

Tällä tavoin Suomen nuori ulkoministeri voi nyt hyödyntää julkisuudessa kehumiaan hyviä telefoniyhteyksiä Venäjän ulkoministeriin. Asioihin ei saada kuitenkaan parannusta Stubbin penäämillä ”lapsikaappauksia koskevilla sopimusjärjestelyillä” vaan muokkaamalla koko poliittinen järjestelmä sellaiseksi, jossa ihmisoikeuksia ei poljeta. Sillä ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan niitä voidaan toteuttaa vain liberaalin ja demokraattisen poliittisen järjestelmän kautta. Mahtaako Stubb tietää sitäkään, että Venäjä ei ole allekirjoittanut Haagin kansainvälistä lapsikaappaussopimusta? Jos Venäjä olisi Haagin sopimuksen piirissä, asia voitaisiin käsitellä kansainvälisessä oikeudessa.

Monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamien ongelmien keskellä lasten oikeudet pääsevät usein unohtumaan. Kyse ei ole vain siitä, että isät tai äidit pakenevat takaisin lähtömaihinsa joko lapsensa hyläten tai lapset mukanaan. Maahanmuuttoon liittyy myös toisenlaisia ongelmia, jotka johtuvat sopeutumattomuudesta Suomessa vallitsevaan oikeusjärjestelmään.

Viimeviikkoinen uutinen kertoo, että Helsingin käräjäoikeus tuomitsi jälleen muuan helsinkiläismiehen kahdeksi vuodeksi ehdottomaan vankeusrangaistukseen lähes kolmenkymmenen 10-16-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä olikin Virosta vuonna 1991 maahamme muuttanut Venäjän kansalainen Franek Kalmek, josta Sulo Aittoniemi teki vuonna 1992 kirjallisen kysymyksen numero 471 silloiselle sisäasiainministeri Mauri Pekkariselle.

En paheksu aikuisen ja nuoren ihmisen välistä seksuaalisuutta sinänsä, sillä on luonnollisesti mahdollista, että siihen liittyy myös myönteisiä kokemuksia, eikä kanssakäyminen ole loogisesti ajatellen tuomittavaa välttämättä. Aiheeseen liittyvät ajojahdit ovat epäoikeudenmukaisia, sillä tutkimusten mukaan viranomaisvalta ja psykiatria traumatisoivat osapuolet jälkikäteen omalla syyllistämisellään. Siksi myöskään omassa kannanotossani ei ole kyse kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Libertaarifilosofina hyväksyn ihmisyksilöiden välisen seksin niissä muodoissa, joissa se perustuu vapaaehtoisuuteen.

Mutta seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottamista on pidettävä eettisesti tuomittavana riippumatta osapuolten iästä. Myöskään lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ei ole kyse vain ”pedofiliasta” vaan myös asian ympärillä esiintyvistä poliittisista lieveilmiöistä. Esimerkiksi islam hyväksyy lapsivaimot ja alistaa täysi-ikäisiäkin naisia, ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan suhteettoman suuri osa seksuaalirikoksiin syyllistyneistä on maahanmuuttajia.

Oikeustieteessä vallitsee periaate ”kukaan älköön olko laista tietämätön”. Kantilaisen oikeusfilosofian mukaan jokaisen kansalaisen on oletettava tietävän lain yleislinjat, jotta oikeusjärjestyksen voitaisiin katsoa olevan voimassa. Muutoin laillista järjestystä ja vastuuta ei voitasi ylläpitää. Näin ollen väite, että syytetty tai epäilty ”ei tunne” paikallista lainsäädäntöä, ei kelpaa perusteeksi oikeusprosesseissa.

Sen sijaan runsaan maahanmuuton tuloksena tämä periaate kyseenalaistetaan. Monet ulkomaalaiset voivat yrittää vedota siihen, että ulkomaalaisuutensa vuoksi he eivät tunne vallitsevaa lainsäädäntöä tai että heidän moraalikäsityksensä on erilainen. Poliittinen valta on näyttänyt myös ymmärtävän tätä puolustelua, vaikka se rikkookin oikeusjärjestyksen erästä perusaksioomaa. Erivapauksien hyväksyminen johtaisi käytännössä suvaitsevuuden hyväksikäyttöön, toisin sanoen siihen, että ulkomaalaiset voisivat nähdä kohdemaansa eräänlaisena normittomana Eldoradona, kyntöpeltona, jossa sietokyvyn venyvyyttä voi kokeilla. Tätä tuskin moni kantaväestöön kuuluva toivoo.

Tänään helatorstaina tulee kuluneeksi kolme vuotta ystäväni ja tuttavani Kari S. Tikan surmasta, jonka tekijöinä olivat vironvenäläiset nuoret miehet. Tämän asian merkitystä lakkaan tuskin koskaan pohtimasta.

25. elokuuta 2008

Nato – Otan


Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan eli Gruusiaan on kulunut kaksi viikkoa, ja maamme ulkopoliittinen johto on palannut virkeänä olympialaisista. Herättyään tarpeeksi monta kertaa pahasta unesta ovat sitkeimmätkin idealistit joutuneet myöntämään muutamia tosiasioita. Olen jo aiemmissa kirjoituksissani ottanut kantaa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta, joten en toista mielipiteitäni enää tässä; en halua vaikuttaa sellaiselta paikalleen juuttuneelta LP-levyltä, jonka mukaan Nato-jäsenyyden harkitseminen on aina ”seuraavan hallituksen asia”.

Olli Rehn on Euroopan unionin laajentumiskomissaari, jonka ammattina on hitsata Euroopan unionia ja Turkkia yhteen. Minä en tiedä, mitä hän yhdistymisen tarpeellisuudesta itse ajattelee. Mutta hän on sellaisessa asemassa, jossa hän joutuu tuota tehtävää suorittamaan. Niinpä hän myös eri mieltä ollessaan saattaa yrittää paeta erään usein esitetyn lausahduksen taakse, jonne monet muutkin menevät piiloon, kun joutuvat tekemään jotain huonosti harkittua tai peräti oman tahdon vastaista: ”Työtähän minä vain teen!”

Toiminnan työluonteen uskotaan siis pyhittävän kaiken ja vapauttavan vastuusta. Ja mitäpä vastuuta vaivaisilla EU-komissaareilla olisikaan, sillä määräyksethän tulevat korkealta heidän yläpuoleltaan eli jäsenvaltioiden kansalaisilta, eikö vain? Meidän keskuudessamme puolestaan vallitsee vahva yksimielisyys Turkin EU-jäsenyyden välttämättömyydestä, eikö vain? Koska itse en ajattele näin, en ole antanut paljoakaan arvoa Olli Rehnin ponnistuksille.

Mutta Olli Rehnillä näyttää olevan hermot. Länsi-Savon haastattelussa hän toteaa, että Georgian kriisi saattaa olla Euroopan turvallisuuspolitiikan käännekohta. Hän siis reagoi. Koska historioitsijat ja hyvämuistiset ihmiset osaavat ulkoa sen, mitä Venäjä sai aikaan Suomessa 1939, Unkarissa 1956, Tšekkoslovakiassa 1968, Afganistanissa 1979, Iranissa 1984, Tšetšeniassa 1994 ja nyt Georgiassa, en väittäisi, että Georgian kriisi mikään käännekohta on. Venäjä polkee naapureitaan. Niin on ollut aina. Haaveilijat ovat vain itse kuvitelleet jotain muuta. Rehnin kannanotto on siis käännekohta hänen omassa mielipiteenmuodostuksessaan.


Ämpyilyä

Turkki on Nato-maa, ja siksi Yhdysvallat ajaa Turkkia EU:hun. Mutta ihmeellistä on, ettei sekään aja EU-Suomea vastavuoroisesti Natoon. Emmekö kelpaa sinne? Olemmeko arvottomia? Totuus asiassa lienee seuraava: Turkin turvallisuuspoliittinen asema on paljon parempi kuin Suomen, eikä Turkkiin ole uskaltanut siitä syystä hyökätä kukaan. Jos Georgia olisi ollut Naton jäsen, Venäjä ei olisi hyökännyt myöskään sinne pelätessään pitkälle meneviä seurauksia. Ja samasta syystä Viron toissa keväinen patsaskiista ei johtanut sotaan, vaan Venäjä tyytyi vain lietsomaan vironvenäläisiä maahanmuuttajia mellakoihin. Lohduton totuus on, että turvallisuuspoliittisesti Turkki on sopivampi EU:hun kuin EU:n jäsen Suomi on nyt Natoon.

Rehnin kanssa samoille linjoille on asettunut myös Alexander Stubb, jonka mukaan ”Venäjän isku muutti maailmaa”. Omasta mielestäni se ei muuttanut maailmaa mutta vahingoitti kylläkin monien gruusialaisten elämää. Sen sijaan maailma on ihan samanlainen kuin ennenkin, mikäli ”maailmalla” tarkoitetaan sitä, että valtioiden olemassaolo perustuu valtapolitiikkaan. Ja Rehniä ja Stubbia säestää vielä Häkä, jonka mukaan ”ilmapiiri on totaalisesti muuttunut”. Tätä ihmettelyä, jahkailua, hämmennystä ja taivastelua sekä siihen liittyvää näkemystä, että Suomi ei voi – ei missään tapauksessa – hakea jäseneksi Natoon, koska me jo tavallaan olemme siellä, vaikka emme olekaan, sanotaan murteellisesti ämpyilyksi.

Myös EU:n huippukokouksissa käytössä oleva kahden lautasen malli selittyy sillä, että Tarjan tehtävänä on huutaa apua ja Matin pyytää anteeksi. Kun pyytää tavan takaa anteeksi, voi lisätä sanomisiinsa dynamiikkaa: esimerkiksi tämän uutisen mukaan Matti ”Vanhanen jyrähti Venäjälle”, vaikka tosiasiassa hän sanoi olevan ”pettymys, että sotilaallisen voiman käyttö on vielä tänä päivänä osa Venäjän ulkopolitiikkaa”. Ja sitten tulivat korulauseet siitä, että ”EU:n pitäisi kuitenkin pidättäytyä Venäjään kohdistuvista rangaistuksista Kaukasian kriisin jälkiselvittelyssä”, että ”rangaistukset ja pakotteet, puhumattakaan välirikosta eivät ole oikea tie” ja että Kaukasian tapahtumat ”eivät aiheuta tarkistuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan”. Näin sanotaan vain siksi, etteivät suomalaiset näyttäisi olevan kuin kusi sukassa, vaikka ovatkin.

Tällaista sanankäyttö on juuri siksi, että poliitikot pelkäävät. Heidän lauseensa eivät siis kerro totuutta. Ne ovat diplomatiaa, jolla liennytetään tilannetta ja muokataan sitä. Tavoitteena on mielistellä Venäjää. Diplomatialla ei ole kuitenkaan uskottavuutta edes vastustajan silmissä, jos sen takana ei ole voimakäyttöpotentiaalia. Suomella ei ole. Sitä, miten asiat oikeasti ovat, ei voida sanoa, koska mitään todellista turvallisuustaetta ei ole ja ruuti ei ole kuivaa. Myöskään yliopistolta ei näytä löytyvän ketään arvostelukykyistä ja tarpeeksi analyyttista tutkijaa, joka ei olisi poliittisessa talutusnuorassa – ja armeijan tai ulkoministeriön virkamiehistä ei saa hohtimillakaan mitään irti. Haluaisin itse nähdä, missä se paljon puhuttu Nato-optio oikein on – Valtionarkistossako, jossa pidettiin muun muassa YYA-sopimusta?

Pelko tekee ihmisestä hiiren. Ulkomailla tätä sanotaan suomettumiseksi. EU-maissa on ihmetelty jo kauan, miksi Suomi ei hae Naton jäseneksi. EU-maista Naton ulkopuolella ovat vain Irlanti ja Itävalta, jossa perustuslaki säädettiin Saksan pelossa sellaiseksi, että se kieltää sotilasliitot. Myös Itävallan liittoutumattomuus perustuu vanhentuneeseen politiikkaan. Lisäksi Natosta ulkona ovat Ruotsi ja Suomi. Jos Ruotsi hakisi Naton jäseneksi, Venäjä lukisi Suomen omaksi liittolaisekseen. Venäjälläkin ihmetellään, miksi Suomi ei käytä tilaisuuttaan hakeutua Natoon, vaikka maallemme olisi siitä hyötyä. Esimerkiksi Tanska ei ole koskaan joutunut kärsimään Nato-jäsenyydestään, ja kansainvälisissä Nato-operaatioissa, kuten Irakin sodassa, sillä oli vain 400 sotilaan yksikkö, joka vastaa pientä vartiointiliikettä ja alittaa niiden suomalaisten rauhanturvaajien määrän, jotka toimivat nykyään Nato-johdetuissa tehtävissä.


Shakkia

Pelaatteko shakkia? Silloin on tarpeen nähdä pelipöytä vastustajan kannalta. Jos menemme hetkeksi itärajan taakse ja katselemme sieltä länteen, tilanne on seuraava: Suomen ja Venäjän välistä rajaa ei sotilaspoliittisesti ole olemassa, vaan se on ylitettävissä helposti. Ensimmäinen vastaan tuleva luonnollinen raja on Pohjanlahti, ja ensimmäinen sähköaita kulkee Suomen ja Norjan välillä.

Myös Timo Soinin ehdoton Nato-vastaisuus on karisemassa pois, ja hän enää epäili Ylen äskettäisessä haastattelussa sitä, ”kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1300 kilometriä Venäjän kanssa?” Totuus on, että nykytilanteessa meillä on toiseksi pisin maaraja Naton kanssa, ja sitäkin pitää valvoa. Olisi siis parempi, että Nato-raja ja Venäjän vastainen raja olisivat samassa paikassa. Sillä shakinpelaaja ei koskaan paljasta seuraavaa siirtoaan.

Entä mikä siellä Venäjällä sitten niin pelottavaa ja pahaa on? Lue esimerkiksi tästä. Vihreät, Vasemmistoliitto ja muut entiset kommunistit, jotka aina vastustavat kaikkea sellaista, mikä oikeasti on hyvää, näkevät kuitenkin edelleen länsiliittoutumisen pahana ja kaipaavat Venäjän syliin, vaikka se ihana kommunismi kaatui siellä jo vuonna 1991.