Wikipedian valheet kirjastani ”Totuus kiihottaa”

Wikipedia on eräs informaatiosodan kentistä, joilla poliittisen vihervasemmiston sissit käyvät loppumatonta taisteluaan. Siinä mielessä se ei poikkea paljoakaan Facebookista tai Twitteristä. Niinpä tarkastelen tässä kirjoituksessa sitä, kuinka luotettava tai epäluotettava Wikipedia on tiedonvälityksen alustana. Käytän esimerkkinä teokseni Totuus kiihottaa käsittelyä, mikä sopii kuvioon siksi, että dis- ja misinformaation levittäminen oli kirjani mediakäsittelyssä laajaa. Disinformaatiollahan tarkoitetaan tahallista väärän tiedon levittämistä ja misinformaatiolla sen tahatonta edelleen jakamista.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Tutkimukseni mustamaalaaminen aloitettiin sosiaalisessa mediassa, kun poliittisen vihervasemmiston partisaanit alkoivat jaella asiayhteyksistä irrottamiaan lauseita Facebookissa ja Twitterissä ja tarjoilla niitä syötteinä tiedotus- ja toitotusvälineille. Valtavirtamedian toverit suurensivat ne sivuilleen ja välittivät eteenpäin ”tietona”, joka oikeasti oli mielikuvaterroria.

Olin esimerkiksi arvostellut kirjani luvussa 17.5 tapaa, jolla identiteettipolitiikasta on tehty yliopistofeminismissä tieteen näennäinen metodi. Wikipediasta jouduin pian lukemaan, että en muka noudattaisi tutkimuksessani tieteen hyväksyttyjä metodeja! Kyseiset mielipiteet olivat puolestaan lähtöisin niiden sosiaaliseen mediaan kirjoittavien woke- ja cancel-aktivistien tahoilta, joiden virheitä olin kritisoinut kirjassani ja jotka nyt kostivat minulle rääkyen kitapurjeet lepattaen, että kirjani ei ole heille mieluinen.

Wikipedia on siitä erikoinen sivusto, että sen anonyymeinä esiintyvät ylläpitäjät ja kirjoittajat pitävät omana oikeutenaan päättää siitä, mitä kunniallisista tieteenharjoittajista ja tutkimustuloksistamme välitetään tietona. Meitä itseämme puolestaan kielletään sanomasta Wikipediassa mitään, sillä se olisi ylläpitäjien mielestä ”mainostusta”. Tosiasiassa heidän pitäisi moraalisesti toimiakseen kysyä ja varmistaa asiat meiltä itseltämme, toisin sanoen puheena olevilta tieteilijöiltä.

Wikipedian ”yhteisönormien” (sakinhivutuksen) mukaan artikkelit eivät saisi olla ”ansioiden luetteloja”. Eräät ylläpitäjät sen sijaan haluaisivat tehdä niistä epäansioiden luetteloja keräilemällä skandalisoimisen haluunsa perustuvia dismeriittejä sekä levittelemällä niitä ympäriinsä omassa tuhrimisvimmassaan.

Niinpä vihervasistisen median minua ja tutkimustani kohtaan osoittama ”kritiikki” päätyi pian teostani käsittelevään Wikipedia-artikkeliin (tässä kirjoituksessa tarkastelun kohteena on Wikipediassa 17.12.2022 saatavilla oleva versio).

Noin puoliväliin asti kirjoitus on asiaa, mutta silloinkin joukossa on  muutamia valheellisia välihuutoja. Enemmänkin artikkelissa puhutaan median esittämästä vastauutisoinnista kuin kirjastani, ja teokseni sisältö yritetään vesittää tiedepoliittisten vastustajieni arvioihin siitä. 

Muistutan, että minua ja filosofiaani koskeva tieto tulee vain minulta itseltäni ja julkaisuistani – ei mistään mediasta eikä muista sekundäärilähteistä, joita Wikipedissa pidetään ”oikean tiedon” mittapuina. Totuudenmukaisen kuvan saamiseksi ajattelustani kannattaa siis lukea kirjoituksiani, kun taas toisten ihmisten mielipiteistä saatte vaikutelmia lukemalla heidän tekstejään. Oudoksuttavaa onkin Wikipedian pyrkimys vältellä alkuperäistutkimuksia ja primäärilähteitä ja tukeutua lehtien väitteisiin niistä.

Wikipedian ”lähteistys” on horjuvalla pohjalla, sillä lähteet valitaan yleensä vihervasemmiston omilta foorumeilta. Muutoshistorian mukaan eräs kirjoittaja on esimerkiksi kynäillyt tihutyönsä perusteluksi 3.10.2020, että ”kun lähteistetysti kyseessä on pamfletti, tämä kiistakirjoitusluonne on myös syytä tuoda esiin myös johdannossa”.

Tutkimus siis muuttuu kuin taikaiskusta ”pamfletiksi”, kun joku tiedepoliittinen vastustajani väittää niin kannanotossaan, ja väite laitetaan näyteikkunapaikalle ohjaamaan Wikipedia-artikkelin lukijoita harhaan. Vihervasemmistolaisten omien puolueellisten valikointiperusteiden vuoksi ”lähteistys” ei takaakaan totuutta Wikipediassa, ja ”kiistakirjoitukseksi” tutkimukseni ovat pyrkineet lavastamaan he itse.

Mitäpä muuta kriittinen tutkimus voisi nykyisin olla kuin ”pamfletti”, sillä vihervasemmiston pohjustamassa kinastelevassa viitekehyksessä järkiperäinen argumentaatio leimautuu kuin automaattisesti ”pamfletiksi”? Wikipedian ylläpitäjien ei pitäisi toimia kuin parodiasivustonsa Hikipedian huutosakin, joka kolhii autojen peltejä naskalilla yön pimeydessä ja nauraa ivallisesti päälle, vaikka se onkin ”vastuullisen journalismin” mukaista ja tarjoaa tavan levittää propagandaa ”huumorin” kaavussa.

Omistin jo mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa kokonaisen luvun Wikipedian heikkouksille. Se on nimeltään ”Vie sinä, minä wikisen!” (15.3). Tämä kirjoitukseni vahvistaa siinä esittämääni arvostelua.

”Totuudeksi” taikomisen magiaa

Wikipedia välttelee esiintymästä ”uuden tiedon” tuottajana ja vaatii kirjoittajia viittaamaan muualla julkaistuun ainekseen. Juuri tässä sinänsä hyväntahoisessa ajatuksessa piilee suuri heikkous. Nimittäin lehdissä julkaiseminen ei ole totuuden tae. Lehtijuttuihin tukeutumalla Wikipedian toimittajat tulevat itse luoneiksi ”uutta tietoa”. Levitettynä lehtien disinformaatio muuttuu misinformaatioksi.

Käsitys, että tietyllä foorumilla julkaiseminen taikoo asiat tosiksi, on perimmältään magiaa. Siihen ajatusvirheeseen syyllistyy tietenkin myös suuri osa tieteellisistä julkaisuista, kuten osoitin lehtien vertaisarviointeja koskevassa kritiikissäni, kirjani luvussa 17.4.

Teostani Totuus kiihottaa koskevassa Wikipedia-artikkelissa viitataan nyt laajasti valtamediassa olleisiin arvioihin kirjastani ja kerrotaan niiden olleen ”erittäin kielteisiä”.

Miten muuten voisi ollakaan, sillä kritiikkini kohteena oli nimenomaan valtavirtamedia, joka nyt hyökkäsi kimppuuni? Totuus on, että media itse oli saanut minulta ”erittäin kielteisen vastaanoton”, eikä kirjani vastaanotto ollut kielteinen vaan ristiriitainen.

Wikipedian artikkelissa esitellään kuitenkin täytenä totuutena toimittajien kostoa: täytyyhän median revanssin olla totta, kun niin sanotaan lehdissä! Tosiasiassa iltapäivä-, sanoma- ja juorulehdissä kirjoitetun ei pitäisi olla objektiivisuuden tae missään, ei myöskään Wikipediassa.

Hulluinta kirjani mediakäsittelyssä oli näkemys, että tieteellisin periaattein kirjoitetun mediatutkimukseni merkityksestä pitäisi päättää niissä medioissa, jotka olivat olleet arviointieni kohteina, tai niiden tutkijoiden toimesta, joiden puolueellisuuden olin läpivalaissut julkaisussani.

Wikipediaan kirjatut väitteet metodien puuttumisesta ja omista ennakko-oletuksistani ovat yhtä perättömiä. Tosiasiassa sovelsin diskurssianalyysia, teoksessani Dialoginen filosofia kehittelemääni osallistuvan havainnoinnin metodia ja sosiaalipsykologisen väitöskirjani vuorovaikutusteorioita.

Olennainen tässä yhteydessä on projektion käsite, johon viitaten arvostelin vihervasemmistolaisten nettihuutajien pyrkimyksiä siirtää oma suuttumuksensa ja vihamielisyytensä eri mieltä olevien ominaisuuksiksi. Selvitin myös oman tutkijataustani ja poliittiset lähtökohtani itsereflektiivisesti kirjani sivulla 64.

Sanoin lopuksi niinkin (s. 394), että ”olen tehnyt kaikkeni, etteivät näkemysteni puolesta tai vastaan esitetyt mielipiteet olisi vaikuttaneet mitenkään analyysieni puolueettomuuteen.” Tässä olen myös pysynyt, vaikka opetusministeriön viranomaiset kiljuivat jälkikäteen, että työssä olisi pitänyt ”edistää” heidän itsensä määrittelemiä tasa-arvon tavoitteita ja tendenssejä.

Tieteen arvovapautta ja tasa-arvoperiaatteita loukaten byrokraatit laittoivat ministerinä toimineen hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) vaatimuksesta Coltin ajatuspajan ohimolle ja alkoivat kiristää tutkimukseni julkaisijaa valtionrahoituksen takaisinperinnällä, mikä oli isku vasten koko tutkijakunnan naamaa.

Karttapallot katollaan

Nojasin kirjassani tietoteoreettiseen ja tieteenfilosofiseen metodikalustoon osoittaessani, millä tavoin monikultturistit ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan oman ideologiansa kriitikoille. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi osoittaa oman monikulttuurisen kumouksensa paremmuus. Yleiseen kielifilosofiaan tukeuduin arvostellessani journalistisen argumentaation aukkoja, oikeudellisen ajattelun ajatussolmuja sekä tapaa, jolla hallintodiskurssiin pakottaminen haavoittaa ajattelun työvälinettä, kieltä itseään (luvussa 8.8.).

Kirjani on metodologinen huipputuote myös siksi, että selitin mediassa tapahtunutta jakautumista yhteiskuntarakenteeseen syntyneen halkeaman ja kerrostuneisuuden kautta sekä yhdistin viestinnällisen muutoksen tutkimisen sosiaalisen ja luokkastrategisen muutoksen analyysiin. Toimittajien harjoittamaa julkisuuden orkestrointia tarkastellessani lähtökohtanani oli professori Jesper Strömbäckin medioitumisteoria.

Osoitin kirjassani, millä tavoin vasemmistolainen viestintähegemonia ajaa nykyisin globaalikapitalistisen eliitin asioita pyrkien lavastamaan kansallismielisyyden imperialismiksi, vaikka tosiasiassa kansallisen edun edistäminen voisi taata poliittisen itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta kulttuurien moniarvoisuuden. Kyse ei ollut mistään empiirisestä traktaatista vaan ajankohtaisilmiöitä tulkitsevasta filosofiasta, jossa puntarissa ovat päämäärät ja arvot.

Wikipediaan päätyneet väitteet ”epätieteellisyydestä” ja ”menetelmien puuttumisesta” ovat siten pelkkiä valeita ja disinformaation levittämistä.

Wikipedia-artikkelin sekaan oli ripoteltu myös MTV3:n uutisten Eeva Lehtimäen ”kommentti”, jossa minua solvattiin ”rasistiksi”, paheksuttiin ajattelua, jota ”Perussuomalaisten ympärillä liikkuu” sekä valiteltiin, ettei Perussuomalaiset ole enää sellainen hauskoja sutkauksia laukova puolue, jota media kaipaa omiin viihteellisiin tarkoituksiinsa. 

Sellainen maalailu uskottelee yleisöille, että filosofin pitäisi oleskella porstuassa nurkkapieliä nuollen samalla kun entinen Ellun kana kylpee julkisuuden keskipisteessä omahyväisyydestään nauttien. Toimittajan epä-älyllisyyden paljasti hänen toiveensa, että filosofien pitäisi noudattaa median pelikirjaa. 

Kun en siis esittänytkään mediaa tyydyttävää populismia vaan ihan oikeaa hegeliläis-snellmanilaista valtiofilosofiaa, olivat median lumihiutaleet kauhuissaan johtopäätöksistäni. Se oli Lissuille leikin loppu, sen, jonka media ja puolueiden antiälymystö olisivat halunneet jatkuvan.

Totuuden takomista ajatuspajassa

Myöskään johtopäätökseni eivät ole mitään Wikipediassa mainittuja ”poliittisia mielipiteitä” vaan yhteiskuntatulkintoja ja tutkimustuloksia, jollaisiksi niitä sanottaisiin, mikäli kyseessä olisi jonkun vihervasemmistolaisen kirjoittama kirja. Wikipedian artikkelissa kuitenkin jatketaan sensuuria puolustelevasti:

Omat tietoni ovat taaskin täysin erilaisia kuin asioista tietämättömän Wikipedia-kirjoittajan tai hänen lähteenään olleen toimittajan.

Tosiasiassa käsikirjoituksen luki kesän 2019 aikana Suomen Uutisten päätoimittaja ja Suomen Perustan hallituksen varapuheenjohtaja Matias Turkkila reunamerkintöjä paperitulosteeseen tehden, ja kävimme tekstin yhdessä läpi 5.9.2019. Otin huomautukset lähes orjallisesti huomioon ja siirsin muutaman marginaaliin merkityn täydennysehdotuksen myös sellaisenaan tekstidokumenttiin. 

Tämä ei tarkoita, että olisin kaivannut editointiapua, mutta Turkkilan arvostelukykyyn luottaen päädyin tekemään hänen toivomansa muutokset, joita tosin oli vain vähän. Kevyt editointi on tavanomainen käytäntö tieteellisissä tutkimuksissa, joissa ideana on, että kirjoittaja voi edustaa omia näkemyksiään eikä ohjaudu muualta. Molemminpuolinen kunnioitus säilyi, ja jäimme yksimielisyyteen tekstin sisällöstä.

Perustan toiminnanjohtajan penkki oli tyhjänä vuoden 2019 loppupuolen ajan Simo Grönroosin siirryttyä puoluesihteeriksi. Hain myös itse avoimeksi tullutta toiminnanjohtajan tehtävää, johon nimitettiin vuoden 2020 alusta Marko Hamilo.

Hamilo puolestaan luki käsikirjoitustani kaksi kuukautta kevään 2020 aikana, eikä hänellä ollut siitä huomautettavaa. Olimme asiasta keskusteltuamme samoilla linjoilla.

Tämä oli sekä Turkkilalle että Hamilolle kunniaksi, sillä tutkimukseni on laadukas, mitä osoittaa omalla tavallaan myös muiden puolueiden siihen kohdistama viha. Myöskään julkisuudessa esitetyt jälkipuheet eivät pidä paikkaansa. Wikipediassa kuitenkin sanotaan: 

Kaikki edellä sanottu on pelkkää panettelua ja valehtelua, joka johtui perussuomalaisten nolosta kävelemisestä median lankaan ja valumisesta kuin tina kauhasta toimittajien puolelle. Siten avattiin juoruilun ja lavertelun kenttä kirjassa arvostelemilleni medioille toimittajien kostoa varten.

Mitä itse asiaan tulee, jokaisen pitäisi tietää, että jälkimodernissa kulttuurissa korkean ja matalan ero on sillä tavoin liudentunut, että myös ”alatyylisenä” pidetty voi olla korkeatasoista, riippuen täysin toimintayhteydestä. Niinpä kaikenlaiset väitteet ”alatyylisyydestä” tai ”asiattomuudesta” joutuvat surkuhupaisaan valoon aina, kun joku antautuu hopeinen sädekehä päänsä päällä ripittämään, mikä on tyylikästä tai asiaan kuuluvaa. ”Asiattomuus” lienee sensuurin perusteista asiattomin.

Sellainen sensurointipolitiikka, joka antaa viestien vastaanottajille tai välittäjille mahdollisuuden päättää, mikä on sopivaa tai sopimatonta, ei ole mitään muuta kuin mielivaltaa.

Se, että tutkimus ”ei täytä odotuksia” – tässä tapauksessa myöskään kaikkien perussuomalaisten odotuksia – puolestaan voidaan lukea tutkimuksen ansioksi. Nimittäin informaatioteorioiden näkökulmasta sellainen tutkimus on ansiokkain, joka tuo esille uutta ja yllättävää tietoa ja on siten vastoin ennakko-oletuksia, odotuksia, suosituksia tai muuta ohjeistusta. Todellisen tutkimuksen tehtävänä ei ole täyttää mitään odotuksia vaan tavoitella tietoa ja totuuksia kriittisesti.

Käsitykseni mukaan kirjoituksessani ei ollut myöskään sellaisia tyylin vaihteluja, jotka olisivat vaatineet sen enempää ”kursimista” kuin repimistäkään. Myös kieliasultaan tekstini on lähes virheetöntä ja saamani palautteen mukaan helppolukuista, sillä eräät ovat sanoneet lukeneensa ensimmäiset parisataa sivua yhdellä istumalla. Wikipedian mukaan ”teoksen lennokas tyyli ei vastaa tieteellistä käytäntöä”, kun taas professori Timo Vihavaisen mukaan ”[f]ilosofille on sallittava myös poleeminen kielenkäyttö, muuten saamme lukea pelkkiä postilloja ja katekismuksia”.

Mitä laadunvarmistukseen tulee, taitaapa työni olla laadukkaampaa kuin mikään varmistus. Olen kirjoittanut sen asiantuntija-asemasta. Mikäli joku toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja näkemyksemme poikkeavat silloin toisistaan. Sellainen katsantokanta, että filosofian täytyisi olla jotakin vikakoodien nollausta, on kaavamainen ja peittää asioiden tulkinnanvaraisuuden. ”Laadunvarmistuksen toimimattomuuteen” viittaaminen irvikuvallisti tutkimukseni, ja voidaan kysyä, millä pätevyydellä tai ylemmyydellä.

Asiakohta, jota en Matias Turkkilan toiveiden vastaisesti poistanut tai muokannut, koski Hikipedian asemaa mediassa. Matiaksen mielestä minun oli vaikeaa samanaikaisesti puolustaa sananvapautta ja vaatia Hikipedialle kontrollia. Vastaan, että puolustan kyllä vapaata tiedonvälitystä mutta en vandalismia, jota vihervasemmiston vihapuhealustaksi muodostunut Hikipedia edustaa omassa reuhaavuudessaan. Sitä paitsi Hikipedia on plagioinut ulkoasunsa Wikipedialta, jonne puolestaan on päätynyt Hikipediassa julkaistua disinformaatiota, eikä Wikipedian sekoittuminen parodiasivustoonsa ole myöskään Wikipedialle itselleen eduksi.

Sensuurin ja sananvapauden yhtäaikainen puolustaminen on kyllä aito ongelma. Myös perussuomalaisen puolueen on vaikea esiintyä sananvapauden puolustajana ja samanaikaisesti selitellä ja silitellä pois kirjaani, jonka sisällössä ei ole mitään todellisia ryppyjä.

Se, että kukaan ei onnistunut ohjailemaan tutkimustoimintaani tieteen ulkoisilla normeilla, ei ole epämeriitti, vaan tutkimuksen ansio.

Median kostohimo todisti väitteeni oikeiksi

Valtavirtamedia puolestaan aloitti kostokampanjan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Juho Typpö (jonka kirjoitusta olin arvostellut teokseni sivulla 117), pyrki käyttämään aseista katalinta, eli lapsiargumenttia, ja riitauttamaan sitä kautta asiassa herkiksi tunnetut perussuomalaiset kanssani. Hän kirjoitti tavalla, joka päätyi ”täytenä totuutena” myös Wikipediaan:

Tosiasiassa en arvostellut entisiä lukiolikkoja vaan nykyisiä kaunaisiksi muuttuneita protestilaulajia ja elämämtaiteilijoita, jotka vielä toista kymmentä vuotta vanhojen koulukokemustensa jälkeen syyttelivät erästä Jouko Turkan opetuksessa ollutta draaman lehtoria muka-radikaaleista opetusmenetelmistä.

En siis moittinut nuoria, vaan minä säälin heitä, sillä he ovat Helsingin Sanomien propagandan käyteainetta. Juuri heistä lehti oli tekaissut verukkeen ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeiden pönkittämiseen. Lehti myllersi nuorten mielipiteitä vielä ympäristöahdistuksen lietsonnallaankin, joka oli niin ikään kritiikkini kohteena. 

Helsingin Sanomien toimittaja Typpö paljasti motiivinsa kirjoittaessaan, että ”[p]uolueen suosiota esimerkiksi jäsenten rasistiset motiivit eivät toistaiseksi ole hetkauttaneet. Saa nähdä, hetkauttaako naisviha.” – Tästä siis oli kyse: median halusta murentaa Perussuomalaisten kannatusta itse lavastamansa ”naisvihan” verukkeella. Sitä Wikipedian viisastelijat eivät kuitenkaan katsoneet tarpeelliseksi printata ihmisten verkkokalvoille vaan laittoivat näkyville valtamedian omahyväisen Salama-tuomion kirjastani.

Todellisuudessa Yleisradion ja Helsingin Sanomien levittämät valheet kirjani muka sisältämästä ”naisvihasta” olivat toimittajien kömpelöitä yrityksiä peittää se kaikille selväksi tullut tosiasia, että esitin feminismin kritiikkini homomiehen näkökulmasta, jossa ei ole sijaa naisten ja miesten välisiä suhteita leimaavalle naistenpalvonnalle. Toimittajien hyökkäykset hehkuivat avointa ja irvokasta vihaa valtavirrasta poikkeavia näkemyksiäni vastaan ja kertoivat myös yleisen tasa-arvopolitiikan kieroutumista.

Mikäli Juho Typön typografiat johtuisivat hänen typeryydestään, ne voisi antaa anteeksi, mutta takana näyttää olevan pelkkää koston ja harhauttamisen halua, joka jäänee leimaamaan kirjaani koskevan ”tiedon” välitystä Wikipediaan marmoroituna. Aivan kuten jo kirjassani osoitin, on tutkimustulosten vääristelevä raportointi eräs syypää Helsingin Sanomien alamäkeen ja lopulliseen laskuliukuun, jota voi myös vauhdittaa lopettamalla tilauksensa tästä. (Parasta on, ettet edes tilaa, jotta ei kävisi näin).

Pohjat vääristelyssä veti Kansan Uutiset, jonka valejournalistinen tekele on niin ikään päätynyt Wikipedian lähdemateriaaliksi:

Todellisuudessa olin paheksunut turvapaikanhakijoiden Oulussa tekemiä seksuaalirikoksia kirjani Totuus kiihottaa sivulla 76 viitaten aiempaan blogikirjoitukseeni ”Analyysia seksuaalirikoksista” (6.12.2018).

Ajatuskulkuni, jota monilla on ollut vaikeaa ymmärtää, on seuraava ja liikkuu yleisellä tasolla. En kannata seksuaalinormien kiristämistä ja rangaistusten koventamista, sillä oikeusministeriön vuonna 2018 julkaiseman (ja lähdeaineistonani olleen) tutkimuksen mukaan rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole ollut vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan niitä tehdään impulsiivisesti eikä seurausharkinnan pohjalta, kuten esimerkiksi talousrikoksia. Sama näyttö on saatu Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta, joissa rangaistuksia on kiristetty ja saatettu voimaan ”Suostumus2018”-aloitteen mukaisia lakeja.

Niiden vaikutus on ollut halvaannuttava kantaväestöjen omaan seksuaaliseen käyttäytymiseen – ei muualta tulleiden tekemiin raiskauksiin. Seksin vähentymistä länsimaissa ihmettelee huuli pyöreänä nyt myös Helsingin Sanomien Juho Typpö Yhdysvalloista saadun tutkimustuloksen perusteella.

Siksi väitteeni on: ei pidä tuomita ankarammin raiskauksista, vaan pitää estää tänne tulemasta raiskaajia, joiden rikoksentekoalttius tiedetään kantaväestöön verrattuna moninkertaiseksi.

Rangaistusten kiristäminen paradoksaalisesti tarjoaa tänne tulleille pysyvän oleskeluoikeuden, sillä palautettuina heitä uhkaisi kotimaassaan hirsipuu, ja Suomestahan ei saa palauttaa ketään mihinkään, missä on kuolemanuhka olemassa. Näin ollen rangaistusten kiristäminen helpottaa Suomessa oleskelua!

Nurinkurisuus on siinä, että mitä ankarampi rangaistus seksuaalirikoksesta on luvassa, sitä todennäköisemmin laittoman maahantulijan ja turvapaikanhakijan kannattaa raiskata. Rankaiseva oikeus puolestaan on kostoa, joka ei hyvitä eikä korjaa retributiivisesti mitään. Myöskään sen pelotepreventiivinen eli rikoksia ennakolta eliminoiva vaikutus ei ole tutkimusten mukaan suuren suuri. Rikoslain kiristystä edeltäneen rangaistusasteikon yläpäässä oli runsain mitoin soveltamisen varaa jo ennen lainuudistusta, ja aina löytyy kuumakalleja, joiden mielestä mikään rangaistus ei ole koskaan riittävä.

Asia vain on niin, että kaikki sellainen, mikä näyttää ensikatsomalta hyödylliseltä ja järkevältä, ei tarkemmin tarkasteltuna olekaan sitä. Mikäli viranomaiset ja poliitikot jatkuvasti toistavat viestiä, että seksuaalisuudessa on jotain pahaa, se vaikuttaa tuhoisasti omaan seksuaalikulttuuriimme. Siksi seksin vaarallistaminen on huonoa politiikkaa ja vaikuttaa myös nuoriin traumatisoivasti.

Tutkimustuloksessani ei siis ollut kyse mistään ”nuorten syyllistämisestä” vaan heidän seksuaalisten oikeuksiensa puolustamisesta. Filosofina ja sosiaalipsykologina joudun usein kysymään, kuinka kieroon media voikaan asiat kirjoittaa. Syynä lienee valheellisen valtamedian populismi: halu ratsastaa normatiivisella moraalipaatoksella ja pyrkimys käyttää ahdistuneiden ihmisten tuomiomieltä hyväkseen.

Mitä nuorison yleiseen arvostelemiseen tulee, en suinkaan moiti kaikkia nuoria, vaan tiettyä osaa heistä. Kaikkiin ikäryhmiin nimittäin sisältyy myös huonoa ainesta. Valtamedia vain on nostanut esikuvallisiksi ne harhaanjohdetut nuoret, jotka ovat hysterisoituneet ilmastoahdistuksen ja identiteettipoliittisen sumutuksen vuoksi. 

Väitteeni, että naiset tekeytyvät vaikeasti saavutettaviksi korottaakseen arvoaan heteroseksuaalisilla markkinoilla, nojaa puolestaan sosiaalisen vaihdon teoriaan, joka on legitiimi yhteiskuntatieteellinen tarkastelutapa. Vihervasemmistolaisten feministien pyrkimykset vedota ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” (joille ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää) on pohjimmiltaan pelkkää ”hyvien tapojen” rikkomisesta syyttelevää moralismia, joka on perusluonteeltaan epä-älyllistä.

 

Feminististä miesvihaa ja maahanmuuton puolustelua

Entäpä sitten ”ulkomaalaisten kanssa tapahtuvaa pariutumista” koskeva kritiikkini (Totuus kiihottaa, s. 209), jota muutamat erehtyivät pitämään rasistisena, ja väite on kirjattu valheena myös Wikipediaan. Tähänkään näkemykseeni ei sisältynyt mitään rasistista eli rotusyrjintään ohjaavaa kannanottoa tai muuta toimintasuositusta, vaan kyseessä oli tieteellinen selitys sille, miksi eripura vallitsee läpi koko yhteiskunnan: alkaen kansanryhmien kanssakäymisestä ja päätyen mediassa vellovaan kulttuurisotaan.

En siis edusta rasismia vaan totean, että sitä esiintyy, ja selitän sosiaalipsykologisesti, mistä se oikeastaan johtuu.

Kansanryhmien välinen luottamus on murentunut, sosiaalinen pääoma heikentynyt ja yhteiskunnallinen tehokkuus alentunut maahanmuutosta johtuvien ristiriitojen ja kustannusten vuoksi. Lähi-itäläisten sotilaskarkurien maahantulo on lisäksi vääristänyt sukupuolten määrälliset edustussuhteet ja johtanut aggressioita lisäävään epätasapainoon.

Tämä puolestaan oli tiedekriittinen huomautus humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimineen feministin Maija Urposen väitöskirjaan, jossa hänen sallittiin politikoida estottomasti ”ylirajaiseksi” luonnehtimansa pariutumisen ihanuudella ja käyttää vieläpä avoimesti käänteistä rotuargumenttia, koska sitä kautta voidaan hänen mielestään ”vastustaa rasismia” (Totuus kiihottaa, luku 9.6).

Jonkun Urposen tai Näreen sallittiin politikoida kirkkain silmin rodun käsitteellä edistääkseen maahanmuuttoa (Totuus kiihottaa, s. 83), mutta minun ei haluttaisi paljastavan kyseisen agendatoiminnan epätieteellisyyttä. Kannanottoni olivat siis vasta-argumentteja politisoituneen tendenssitieteilyn kritisoimiseen – ja siksi pelkän esimerkkitapauksen asemassa. Sanoin tämän selvästi myös tutkimuksessani.

”Ylirajaisiin parisuhteisiin” vetoamalla ei pitäisi johtaa valtioiden ulko- ja väestöpolitiikkaa, niin kuin keisarihovien välisillä naimakaupoilla järjesteltiin valtioiden suhteita vielä monarkioiden aikakaudella. Valtioita ei voida eikä pidä johtaa avioliittoneuvojien logiikalla. Media ja tendenssitutkijat vetävät kuitenkin kurvit suoriksi johdellessaan mikrotason kertomustaloudesta laajoja kaaria makrotasolle, aina valtiontalouden hoitoon asti. Se näkyy nyt vihervasemmistolaisen hallituksen jälkeensä jättämässä julkisen talouden konkurssipesässä.

Ongelma on valtavan suuri eikä missään tapauksessa vain yksilöitä koskeva perusoikeuskysymys, vaan se koettelee koko yhteiskuntamme oikeusperustusta.

Niinpä makrotason poliittisia linjanvetoja ei pitäisi alistaa muualta tulleiden henkilökohtaisten vaatimusten alaisiksi, vaan poliittiset linjanvedot pitäisi ratkaista kansanvaltaisissa äänestyksissä ja oman kansakuntamme harjoittamassa politiikassa, joka perustuu poliittisen vallan perillisyyteen. 

Nykyisin se pyritään ohittamaan jakelemalla kansalaisuuksia ja myöntämällä sosiaaliturvaa avokätisesti myös laittomasti maassa oleskeleville sekä tukahduttamalla kansalaisten vastalauseet sananvapauteen kohdistuvilla takavarikoilla.

Se kyllä Wikipediassa pitää paikkaansa, että väitteeni feminismistä koskee feminismin ristiriitaisuutta: feministit esiintyvät mielellään vapaamielisyyden nimissä, mutta heidän kannattamansa maahanmuutto on johtanut normien kiristämistä vaativiin seksuaalirikoksiin. Vihervasemmisto puolestaan tukee estottomasti sellaisen uskonnon leviämistä, jossa laitetaan tyttöjen sukupuolielimet silppuriin, ja eräässä toisessa leikataan pojiltakin jotain pois.

Niinpä Wikipedian lähdemateriaaliksi päätyneet narinat, joiden mukaan tekstini olisi ”silkkaa kuraa”, ovat itsessään pelkkää kuraa. Katsokaa vaikka, mitä sanoin valtavirtamedian toimittajien tavasta tuottaa esimerkiksi Sanoma-konserniin kuuluvan Nelosen ohjelmasarjaa Teiniäidit (kirjani Totuus kiihottaa s. 204, viite 402).

Kun tällä tavoin paljastin sensaatiojournalismin tuottaman sosiaalipornon julkisesti, oli luonnollista, että se hermostutti raskasta työtään tekeviä toimittajia, jotka muuten olisivat tytöttöminä, mutta asian moraalittomuus on heidän syytöksistään poiketen täysin toisin päin.

On siis väärin lähettää kuorma-autolastillista hyvin palkattuja sosialistitätejä ja tasa-arvotanttoja minun perääni, vaikka olisinkin kaljupäinen keski-ikäinen heteromies, joka on helposti lavastettavissa paternalistiseksi naistenvihaajaksi!

Mediakritiikkini merkitystä ei pidä ratkaista kritisoimissani medioissa

Koska pääosa kirjani sisällöstä koostui valtamedian arvostelusta, on selvää, että myös suurin osa kritiikistä koostui pelkistä toimittajien tai heidän valitsemiensa ”asiantuntijoiden” purkauksista. Arvostelin laajasti ja perustellusti muun muassa Julkisen sanan neuvostoa ja Päätoimittajien yhdistystä, ja niinpä toimittajien ”oma lehmä ojassa” esittämät vastaukset päätyivät ”objektiivisena tietona” myös Wikipediaan:

Kivioja puolestaan ei ole koulutukseltaan filosofi eikä ymmärrä tieto- ja totuusteorioista eikä tieteenfilosofiasta näköjään mitään. Omaan kivien kääntelyyni verrattuina hänen kannanottonsa jäivät pelkiksi hätääntyneen toimittajan parkaisuiksi, jotka johtuivat ilmeisesti siitä, että olin arvostellut hänen työnantajiaan: Julkisen sanan neuvostoa ja Sanomien mediaa.

Vastaukseni Kiviojan kivitykseen olen esittänyt jo aiemmassa kirjoituksessani. Hänen kannanottonsa vahvistivat käsitystäni, että yhteiskuntatieteet ovat suurelta osin dekadenttia filosofointia, jota erityistieteilijät ovat tehtailleet voidakseen panssaroitua tieteenalansa taakse: saadakseen rahaa ja oikeuttaakseen asemaansa yliopistoissa.

Keneltäkään ei voinut jäädä huomaamatta, että Kiviojan lehtikirjoitushan on itsessään pelkkä pamfletti. Sen paikka ei olisi Wikipedian lähteenä lainkaan, mutta valaiseva se on siksi, että kirjoituksesta näkyy valtamedian pyrkimys pidättää todellisuudesta viestiminen vain omaan hallintaansa.

Valtamedia ikään kuin haluaisi omistaa todellisuuden tapahtumat ja väittää, että vain media-alan toimijoilla olisi oikeus kertoa niistä. Samaan tapaan toimituksissa näköjään ajatellaan, että media-ala on jonkinlainen disipliini, jota vain jäsenkirjatoimittaja tai agendatutkija voisi arvioida. Juuri tässä ylenkatseellisuudessa näkyy valtamediassa toimivien punkeroiden ahneus.

Räikeää se oli Helsingin Sanomien uutisoinnissa, joka on päätynyt Wikipedian lähdeaineistoksi ilman mainintaa mielipiteen esittäjän poliittisista sitoumuksista. Jälleen kerran Helsingin Sanomien ”asiantuntijana” oli kommunistisen sirpalepuolueen aktivistina Tiedonantaja-lehdessä poseerannut Emilia Palonen, jota Helsingin Sanomat käytti pyrkien leipomaan suosikistaan ”asiantuntijaa” oman valikoivan käytäntönsä mukaisesti.

Tosiasiassa Palosen ja häntä suosivan Sanoma-lehden kirjoittelu sisältää perättömiä ja tarkoitushakuisia väitteitä, kun taas omassa 821 viitteellä ja useilla sadoilla lähteillä varustetussa tutkimuksessani väitteet ovat tarkoin dokumentoidut.

Eipä ihme, että Palonen purki katkeruuttaan ”vääristelyn, syyttelyn ja vihapuheen keinoin”, sillä olin osoittanut hänen poliittisen yliopistotoimintansa lahouden kirjani Totuus kiihottaa sivulla 200. Palosen olisi kannattanut ajatella asiaa ennen kuin meni kirjoittamaan perättömiä arvioita perussuomalaisista poliitikoista kommunistikustantamo Vastapainon hatarasti punomaan nippukirjaan Jätkät ja jytkyt.

Maininnat Palosen äärivasemmistolaisuudesta ja poliittisesta erimielisyydestä kuitenkin poistettiin kirjaani käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, ja näin peiteltiin tosiasiaa, että hänen mielipiteensä oli pelkkä poliittinen läimäytys eikä mikään asiantuntija-arvio.

Tapaus vahvistaa kirjassani esittämäni väitteen tieteen medioitumisesta täysin oikeaksi: yhteiskuntatieteitä orkestroivat äärivasemmiston pillipiiparit, joille valtamedia ja sossumedia antavat varauksettoman tukensa.

Myöskään Jussi Halla-aho ei vain moittinut kirjaa, kuten Wikipediassa sanottiin. Valtamedian maailmassa äärioikeistolaiseksi luettava Demokraatti-lehti katsoi hyväksi painottaa, että Halla-ahon mukaan teos sisälsi ”erittäin etevää media- ja sensuurikritiikkiä”.

Sanansijaa Wikipediassa annettiin toki myös Sarastus-lehteä ylläpitävälle ja äärivasemmiston hampaissa olleelle esseisti Timo Hännikäiselle, joka ilmeisessä huomionkipeydessään oli antanut kirjastani kyynisen arvion. Hän sanoi, että ”Hankamäen teoreettinen osuus on niin hyvin jäsennelty ja sisällöltään painava, että jäin odottamaan kirjasta kansallismielisen media- ja julkisuuskritiikin perusteosta”.

Hän kuitenkin lunasti kiitoksensa saman tien pois ja moitti loppupuolta ”rähjääväksi pamfletiksi” ja ”meuhkaavaksi julistamiseksi”. Tätä toistelemalla tutkimukseni haluttiin ilmeisesti liittää mielikuvallisesti ja virheellisesti poliittiseen rabulismiin, joka on ollut tyypillistä sekä äärivasemmistolaiselle että äärioikeistolaiselle retoriikalle itselleen.

Kaunokirjoittaja Hännikäiseltä lienee jäänyt oman sulkakynänsä käänteissä huomiotta, että kirjani loppupuoli koostuu todistelun esittämisestä ja muodostuu sen vuoksi tapausselosteista ja ekskursioista, jotka voivat tuottaa irrallisen vaikutelman. On selvää, että kritiikkini kohteena olleen valtamedian oma rähinä ei ole voinut olla välittymättä kirjaani, jonne sitä on päätynyt sitaattien kautta. 

Kiitokset kuitenkin Hännikäiselle perehtymisen vaivasta. Ei mennyt ihan vikaan referointi, vaikka lukuväsymys alkoikin näkyä. Ilmeisesti Hännikäisen täytyi naljaista jotain pejoratiivista muistuttaakseen omasta eksistenssistään tai säilyttääkseen mielikuvan omasta lahjomattomuudestaan (olin puolustanut kirjamessuilta karkotettua kirjailija-kustantajaa teokseni Totuus kiihottaa sivulla 108).

Wikipedian vihervasemmistolainen ylläpito puolestaan laittoi Hännikäisen arviosta esille lähinnä sen sisältämät moitteet, sillä näin voitiin heittää lokaa tieteellisen tutkimukseni päälle. Ei kelvannut kansallismielisenä esiintyvällekään, voi voi.

Poliittiset ääriajattelijat ymmärsivät kirjani väärin kukin omista syistään. Kaikki arvostelijat unohtivat sen, että tutkimukseni tarkoitus ei ollut miellyttää ketään eikä tyydyttää heidän makuaan, ei edistää mitään tarkoitusperiä eikä ideologioita, eikä politikoida tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden jo sinänsä kompleksisten normien puolesta, vaan suorittaa tutkimustehtävä ja saattaa se loppuun kriittisesti ja totuudellisesti. 

 

Media jatkoi ajojahtiaan minua vastaan

Mihin konfliktissa sitten päädyttiin? Perussuomalaisten vaihdettua puoluejohtoaan kesän 2021 puoluekokouksessa Suomen Kuvalehden Lauri Lehtinen ahdisteli uutta puoluesihteeriä Arto Luukkasta median edelleenkin levittämällä presuppositiolla, että kirjani on jollakin tavalla viallinen. Ja Luukkanen vastasi lehtijutussa ”moka käsitelty”.

Ei ole käsitelty, vaan puolue löytää saman tilanteen edestään yhä uudestaan ja uudestaan, ei tosin minun kauttani, mutta monien muiden. Sillä

1) olin kirjannut teokseeni näkemyksiä, joita perussuomalaiset ovat laajalti itse esittäneet aina kadunmiehistä kansanedustajiin, ja siksi median, byrokraattien ja muiden puolueiden viha, korvennus, kiristys ja ahdistelu perussuomalaista puoluetta kohtaan jatkuu. Niinpä

2) ”moka” ei ollut kirjani julkaiseminen vaan sen sensurointi tilanteessa, jossa media pyrki omin toimin päättämään mediatutkimukseni merkityksestä. Ministeriö puolestaan rikkoi tutkimusetiikkaa, tieteen vapautta, ajatuspajojen yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksiani aloittamalla julkaisijaa vastaan taloudellisen kiristyksen.

Tämä osoittaa teoksellani olevan ennen näkemätöntä arvoa totuuden esille tuojana, kun taas tiedepolitiikan valheellisuutta osoittaa usko niin sanottuun lehdistöreportaasitieteeseen. Sen mukaan toimittajien pitää päättää mediatutkimusten merkityksestä.

Mekastajien äänekkyys osoittaa, että kaikkien nyt vihaamana taidan olla arvostelun tavoittamattomissa. Jopa STT levitti kirjastani uutista, jossa tutkimuksestani käytettiin yksiselitteistä mainintaa ”naisvihamielinen kirja”, ja muut mediat välittivät valheen eteenpäin.

Tuloksena vihervasemmiston harjoittamasta vääristelystä, syyttelystä, katkeruudesta ja vihapuheen levittämisestä on ollut, että vaivalla kirjoittamani väitöskirjatasoinen tutkimus – joka selvästi on laudaturiakin paremman arvosanan ”meidän vertaisemme” arvoinen – on edelleen opetus- ja kulttuuriministeriön panttivankina, ja puolue istuu kirjani päällä sekä hautoo sitä kuin hanhiemo.

Tämä ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -asenne on huvittavinta kaikista, kun taas kirjani on parasta, mitä minkään ajatusvajan ovenraosta on vuosien saatossa lähtenyt. Toinen hullunkurinen seikka kirjani käsittelyssä on, että tutkimukseni merkityksestä on annettu kirjassa kritisoidun median päättää, ja opetusministeriö toimii koulukiusaajana.

Julkaisusensuuri vallitseekin vain ja ainoastaan siksi, että ministeriö aloitti kirjani kustantajaa vastaan ajojahdin, jolla se peri osan ajatuspajan valtionavustuksista takaisin käyttäen veruketta, ettei kirjani ”edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”. Tuollainen vaade on tieteen vastainen siksi, että kaiken kriittisen tutkimuksen tehtävä on pysytellä arvovapaana eikä edistää mitään tarkoitusperiä.

 

Opetusministeriön harjoittama kiristys on tutkimustoiminnan häirintää

Opetus- ja kulttuuriministeriö käytti tiedepoliittisen kiristyksen välineenä myös väitettä, että kirjani muka edustaa tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain kieltämää ”häirintää” ja ”syrjintää”. Vastaan, että kyseisten lakien määritelmät sukupuolisesta häirinnästä ja syrjinnästä eivät ulotu tutkimustulosten alaan, eivätkä koettu häirintä ja syrjintä ole objektiivisia. Filosofian näkökulmasta on mahdotonta ajatella, että kukaan ei kokisi itseään kritiikin johdosta häirityksi tai syrjityksi, ja häiriöiden tuottamista virkavaltaisiin systeemeihin on pidetty filosofian ja tieteen ihanteena. 

Olisi mielenkiintoista tietää, millainen maailma olisi, jos kaikki sellaiset julkaisut sensuroitaisiin, jotka eivät miellytä kaikkia, häiritsevät joitakin tai ovat joidenkin edun vastaisia.

Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi viranomaisvaltaa vastaan, ja niinpä minkään ministeriön ei pitäisi syyllistyä tutkimustoiminnan häirintään, ajatuspajojen syrjintään eikä yhdenvertaisuuden kolhintaan. Vihervasemmisto on tehnyt tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ”arvoilla” ja ”periaatteilla” ratsastamisesta pelkkää sovinnaisuuden palvontaa, mikä banalisoi kirjani vastaanoton kokonaan.

Eräs sekopäinen seikka kirjani käsittelyssä onkin byrokraattien aloittama kirpunnyljentä. Mikäli puolueiden ajatuspajoille ylipäänsä myönnetään valtiontukea, pitää hyväksyä, että tuloksena voi olla myös kiistelyä herättäviä kirjoituksia, eikä toisia puolueita edustavien ministerien pidä vaatia rahoitusta takaisin poliittisen erimielisyytensä perusteella.

Mikään esi- tai jälkitarkastus ei sovi kuvioon, ja tilanne on: joko tukea myönnetään poliittisten ajatuspajojen toimintaan ilman ehtoja, tai sitten ei anneta yhdellekään, aivan niin kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään. Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että poliittiset vapaudet ja kansanvaltaiset arvot merkitsevät nimenomaan erimielisyyden voimassapitoa, ja ajatuspajojen nimenomainen tehtävä on keskustelun herättäminen. Näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen on demokratian ydin, jota ilman ei ole vapaata yhteiskuntaa.

Kaikkien kannattaisi asennoitua tutkimukseeni sen tieteellisten tarkoitusperien mukaisesti. Olen tarkoittanut kirjani asiantuntijatulokseksi ja ohjenuoraksi myös siihen, kuinka tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteisiin voidaan suhtautua filosofian näkökulmasta. Olen vastannut näitä asioita koskeviin syytöksiin jo kirjassani, ja omistin aiheelle kokonaisen luvun 8, joka ilmeisesti on edelleen useimmilta lukematta tai ymmärtämättä.

Ne, joita mediassa siteerattiin muka-puolueettomina asiantuntijoina, olivat kirjassa arvostelemiani vihervasemmiston tai feminismin etäispäätteitä, joilla oli voimakas intressi kostaa: Typpö, Palonen ja niin edelleen pitkänä vanana parodiahorisontin laidalle asti. Toistaessaan kyseisen lauman poliittista disinformaatiota Wikipedian anonyymit kirjoittajat tulivat jaelleeksi misinformaatiota.

 

Se, että Wikipedian mukaan teokseni vastaanotto oli ”erittäin kielteinen”, merkitsee vain, että pöhäytin median ja puoluevallan ideologista muurahaiskekoa tavalla, joka ei ollut valtaapitävien toiveiden mukainen mutta oli kylläkin täydellisessä sopusoinnussa filosofian ihanteiden ja tieteen etiikan kanssa.

 

Myös kielteisessä julkisuudessa on usein nähty paljon myönteistä potentiaalia, mutta tässä tapauksessa sitä ei oltu valmiita myöntämään, sillä olin kyseenalaistanut kaikkien puolueiden yhteisen arvotabun: feminismin evankeliumin.

 

Ovatpa muutamat laittaneet teostani käsittelevän Wikipedia-artikkelin kategoriaan ”Lupaavat artikkelit” pyrkien siten ratsastamaan kirjani herättämän kohun aallonharjalla: ottaen hyödyn korvennuksestani ja odottaen saavansa sensuroidun teokseni raatelusta papukaijamerkin. Totuus näyttää todellakin kiihottavan.

 

Aiheesta aiemmin

 

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Pata ja kattila kilpasilla – Musta kylki kummallakin

Euroopan unionin hyväksymiin oikeusvaltioperiaatteisiin sisältyy, että viranomaisten ei pitäisi vastata kansalaisten heistä esittämään arvosteluun ensisijaisesti oikeudellisin keinoin.

Suomen syyttäjälaitos on kuitenkin tehnyt tästä useita poikkeuksia, jotka ovat viime aikoina muodostuneet suoranaiseksi linjaksi.

Ei ole pitkäkään aika, kun valtakunnansyyttäjä veti käräjille kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) hänen hämähäkinseittien verkottamista homopuheistaan. En kannata Räsäsen näkemyksiä, mutta pidän vapaata mielipiteiden ilmaisemista tärkeänä, jotta ihmiset saavat tietää, mitä kansanedustajat ajattelevat (kirjoitin aiheesta täällä).

Jokin aika sitten oikeustieteen professori Tuomas Ojanen sai arvovallallaan virallisen syyttäjän haastamaan oikeuteen keskustalaisen kansanedustajan Mikko Kärnän, joka oli Ojasen mielestä antanut väärän kuvauksen professorin työskentelystä eduskunnan valiokunnassa.

Aivan äskettäin valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan kansanedustaja Ano Turtiaisen tviittauksesta, jossa hän oli luonnehtinut muuatta rikosylikomisariota ”munattomaksi nillittäjäksi”. Kansanomaisen karkea ilmaus ehkä, mutta aluesyyttäjä oli pitänyt epäiltyjä kunnianloukkauksia vähäisinä.

En ole innostunut Turtiaisen näkemyksistä enkä kuulu hänen edustamaansa VKK:hon, mutta katson, että syyttäjälaitoksen puuttuminen kansanedustajan sanomisiin rajoittaa tuossakin tapauksessa olennaisesti kansanvaltaa ja loukkaa sananvapautta sekä muita demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Kansanedustajan asemassa pitäisi voida sanoa, mitä hyväksi katsoo. Etenkin viranomaisvallan ja asiantuntijavallan tulisi kestää kohtaamansa arvostelu, vaikka se olisi sisällöltään virheellistä.

 

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan

Viranomaisilla ja asiantuntijoilla, kuten poliisijohtajilla ja professoreilla, on mahdollisuus vastata itseään koskevaan henkilökohtaiseenkin kritiikkiin julkisessa keskustelussa ilman, että asiasta täytyy tehdä kansalaisyhteiskunnan ja viranomaisvallan välistä arvovaltakysymystä.

Jos yhteiskunnalliset mielipide-erot kanavoidaan oikeuslaitoksen kautta normatiiviseksi rankaisuvallan käytöksi, on näin syntyvällä vastakkainasettelulla kansalaisyhteiskuntaa repivä ja luottamusta vähentävä vaikutus.

Mikäli poliittisia keskusteluja alkaa leimata rangaistusten uhka, kansalaiset säikähtävät, ja käynnistyy hiljaisuuden spiraali, jossa ihmiset harjoittavat itsesensuuria. Yleistyvää käytäntöä kirjatessaan lainsäätäjä puolestaan syventää mykkyyden kuilua.

En tarkoita, ettei viranomaisilla pitäisi olla oikeuksia. Mutta viranomainen on lähtökohtaisesti palvelijan asemassa ministereistä (minister, lat. = palvelija) alkaen.

Viranomaiset ovat myös vallankäyttäjiä, ja heidän valtaansa pitää rajoittaa. Jos viranomaiset saavat tuekseen oikeuslaitoksen (joka myös on viranomainen), lähestytään DDR:stä tunnettua yhteiskuntakäytäntöä, jossa kansalaiset voivat ainoastaan hävitä viranomaisvallan kanssa syntyvät konfliktit.

Kansanedustaja puolestaan ei ole viranomainen vaan luottamushenkilö: kansan edustaja.

 

Sanktioiden uhka vääristää poliittisen keskustelun

Vireillä olevissa oikeudenkäynneissä ei tule näytetyksi, paljonko viranomaisvaltaa tai asiantuntijahenkilöitä saa arvostella.

Oikeuden päätökset synnytetään pelkästään normatiivisessa viitekehyksessä, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Sanktioiden uhan alla puolustus joutuu perääntymään ja puhumaan omaksi edukseen sekä pyörtelemään näkemyksiään, jotka voivat olla myös perusteltuja.

Ainakaan käräjöinti ei edistä osapuolten välistä eikä yhteiskunnallista ymmärrystä.

Kyseisistä erimielisyyksistä pitäisi keskustella poliittisessa ja tieteellisessä puherekisterissä eikä normatiivisessa viitekehyksessä, jossa totuudella on taipumus paeta seinänrakoihin.

Tuomiot puolestaan ohjaisivat lainkäyttöä tavalla, joka olisi poliittiselle sanankäytölle kohtalokasta, jopa tuhoisaa.

Suomen perustuslaissa on selvä ennakkosensuurin kielto, mutta jälkikäteen vaikuttava rikosoikeudellinen sensuuri kiertyy ennakolta vaikuttavaksi sensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta.

Näin katoaa yhteiskunnallisen totuuden pidäkkeetön ja kriittinen tavoittelu.

Syyttely kertoo luottamuskadosta

Aikana, jolloin sosiaalinen media täyttyy eripuraisesta argumentaatiosta, olisi syytä luottaa kirjajulkaisuihin, esimerkiksi teokseeni Totuus kiihottaa, jossa etsin tieteellisiä selityksiä mediaa halkoviin luottamusrailoihin.

Eripura alkaa kansanryhmien välisistä ristiriidoista, joiden juurisyyt perustuvat monikulttuuri-ideologiaan ja maahanmuuttoon.

Ne ovat johtaneet identiteettipoliittiseen ryhmittymiseen ja edunvalvontaan sekä laajentuneet mediassa käytäväksi kamppailuksi totuudesta, jopa suoranaiseksi informaatiosodaksi.

Esitin teoksessani analyysin siitä, millä tavoin sensuuri johtaa yhteiskunnallisen luottamuksen katoamiseen, median totuuskriisiin ja vallankäytön legimaatiokriisiin. 

Perinteinen luokkastrateginen kuilu on siirtynyt informaation hallintaan liittyväksi kamppailuksi.

Media vastasi esittämääni mediakritiikkiin peiteuutisilla ja vastauutisilla, joiden sisältämillä epämääräisillä ja paikkansa pitämättömillä naisvihasyytöksillä pyrittiin hautaamaan kirjani todellinen sisältö.

Asiaa käsiteltiin lähinnä Twitterissä ja tutkimuksessa arvostelemieni medioiden omilla kynänkäänteillä. Ei huomattu, että mediatutkimuksen merkityksestä ei pidä päättää medioissa, joilla on oma lehmä ojassa.

Kukaan ei kysynyt, millainen vääryys pesiytyi tuohon vääristelevään arviointiin.

Sosiaalisen median kakofoniassa on syytösten ryöppyä luonnollisesti vielä mahdottomampi kontrolloida kuin median harjoittamaa agendajournalismia. Se puolestaan elää skandalisoinneista ja itse lavastamistaan kohuista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei median valheellisuutta tai tarkoitushakuisuutta pitäisi voida paljastaa.

Vaarallista on, jos kansalaisia aletaan tuomita toimittajien kritisoimisesta, sillä toimittajat itse esittävät usein häikäilemättömän panettelevia arvioita toisista ihmisistä, ja sen he tekevät valtavirtamedian suojaamista bunkkereistaan.

Woke-vaikuttaminen ja cancel-aktivismi eivät ole vain sosiaalisessa mediassa toimivien verkkovandalistien ja maineterroristien aikaansaannoksia. Niihin syyllistyvät valtavirtamedian ammattitoimittajat aina, kun se on heidän oman etunsa mukaista.

Toimittajien sananvapauden ei pidä olla yhtään entistä laajempaa, vaikka viime aikoina on esitetty vaatimuksia journalististen rajoitusten vähentämiseksi ja median itsekontrollin kaventamiseksi. Erivapaudet rikkoisivat pahoin yhdenvertaisuusperiaatetta.

Päätoimittajien yhdistyksen kannanotot, joiden mukaan myöskään ”kertomatta jättäminen ei rajoita sananvapautta”, ovat tieteen näkökulmasta aivan absurdeja. Sananvapauteen sisältyy vastaanottajien oikeus saada oikeaa tietoa kaikkien kanavien kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Päätoimittajien yhdistyksessä ajatellaan valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatelmasta, jonka mukaan ”valehtelu on vaikenemista totuudesta, joka tulee lausua julki” (Yksinäisen kulkijan mietteitä, s. 63).

Kun valheesta on tullut yleiskäytäntö, ollaan tilanteessa, jossa ”valehteleminen ei ole mitään muuta kuin maksamista väärällä rahalla henkilölle, jolle ei ole mitään velkaa” (ibid, s. 64).

 

Maalittamisen sanktioiminen olisi sanankäytön depersonifikaatiota

Kansalaisten esittämällä arvostelulla ja palautteella on tärkeä demokratiaa ja oikeusvaltiota ylläpitävä rooli.

Mikäli kritiikin kohteita ei saisi enää nimetä, vaan arvostelu määriteltäisiin viranomaisten toimesta ”maalitukseksi”, menisi pohja viestien tulkitsemiselta persoonallisten ominaispiirteiden kautta.

Näin peitettäisiin se, mistä yhteiskunnallisista positioista kritikkiä esitetään ja millaisessa asemassa oleviin se kohdistuu.

Maalitukseen liittyvät syytökset ja kohteiden nimeämiseen liittyvä kieltäminen merkitsisivät keskustelun depersonifikaatiota: henkilökohtaisuuden kieltämistä.

Filosofia kuitenkin on hyvin henkilökohtaista, ja sitä tehdään koko persoonalla. Viestien tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttävät sekä lähettäjien että vastaanottajien persoonallisten ominaisuuksien arviointia.

Huonot tai joidenkin mielestä loukkaavat kuvaukset eivät ole kansanryhmää vastaan kiihottamista, mikäli niihin ei sisälly kehotusta rikolliseen tekoon, uhrit puuttuvat ja kukaan ei tosiasiassa kiihotu, toisin sanoen näyttö puuttuu.

Kielteisten kuvausten kieltäminen tekisi mahdottomaksi esittää arvostelua myös silloin, kun kohde on arvostelunsa ansainnut.

Maalittamiseen liittyvät syytökset eivät ainakaan toistaiseksi perustu lakiin, sillä laissa ei ole maalituksen käsitettä. Kyseessä on ’vihapuheen’ tapainen kelluva merkitsijä, jonka sisältö voidaan määritellä monella tavalla. Sen vuoksi kumpaakaan käsitettä ei pitäisi sisällyttää mihinkään lakiin.

Muussa tapauksessa tulos vastaisi klassista esimerkkiä leväperäisesti laaditusta laista: ”Kaikki konnat linnaan!”

Mitä henkilökohtaiseen kunniaan tulee, jokainen kunniallinen ihminen huolehtii kunniastaan itse, eikä ihmistä saastuta se, mitä hän joutuu vastaanottamaan, vaan se, mitä hänestä itsestään lähtee ulos.

Vain kuolleet kalat kelluvat – Miksi vasemmiston vihapuhe sallitaan?

Tasavallan presidentti tuli osuneeksi uudenvuodenpuheessaan oikeaan sikäli, että vihamielinen esiintyminen on ongelma sekä journalismissa että kansalaispuheenvuoroissa. Oireellisia ovat totta kai keskustelun polarisoituminen ja tahallinen väärinymmärtäminen.

Keljua tuossa kannanotossa oli kuitenkin kanuunojen kääntäminen jälleen kerran perussuomalaisia ja etenkin puolueemme puheenjohtajaa kohti.

Kun Jussi Halla-aho vaivautui vastaamaan Niinistön esittämään arvioon lomiensa keskellä, Uuden Suomen päätoimittaja kiirehti arvioimaan asiaa niin, että nyt oli ”Sauli Niinistön vuoro joutua Jussi Halla-ahon hampaisiin”. Todellisuudessahan asiat ovat aivan päinvastoin kuin Markku Huusko näki.

Asian voi sanoa niin päin, että Halla-ahon oli vuoro joutua tällä kertaa Sauli Niinistön hampaisiin. On erikoista, miten yksi henkilö (Halla-aho) voi tuolla tavalla innostaa mediaa ja valtavirtapoliitikkoja hurjiin yleistyksiin ja vihaisiin tunteenpurkauksiin. Kyseessä lienee maalitus ja hyökkäys kansakuntamme itsepuolustukseksi noussutta symbolihahmoa kohtaan.

Tekeillä olevassa mediatutkimuksessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, että keskustelujen kärjistyminen on pelkkä pintailmiö. Se ei ole itse itsensä syy vaan seuraus yhteiskuntamme perusrakenteeseen syntyneestä väestöllisestä halkeamasta.

Ennen laajamittaista maahanmuuttoa ei tällaista ongelmaa Suomessa ollut. Haitallinen ja kansakuntaamme repivä maahanmuutto on se juurisyy, joka on johtanut arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoihin. Ne puolestaan havaitaan ilmiötasolla keskustelukulttuurin muutoksena sekä vihervasemmistolaisen ja huvitteluliberaalin politiikan legitimaatiokriisinä. Oikeusperustuksen mureneminen yritetään sitten peittää harhaanjohtavalla journalismilla ja kahlitsemalla sananvapautta koko EU:n voimin.


Hapansilakat pohja ylöspäin

Diskurssissa on toki korjaamisen varaa. Mutta kieroa on, että poliittisen vasemmiston sallitaan haukkua ja solvata perussuomalaisia sosiaalisessa mediassa ja Internetin puheenvuoropalstoilla. Perussuomalaisten parlamentaarista toimintaa koetetaan kompromettoida perättömillä moitteilla sekä mihinkään perustumattomilla ilmiannoilla.

Internetiin perustetaan jatkuvasti erilaisia vihapuhefoorumeja, kuten nyt tuo Silakkaliikkeeksi itseään kutsuva yhteenliittymä, joka on suunnattu ennennäkemättömän suorasukaisesti nimenomaan Perussuomalaista puoluetta vastaan.

Näyttöä Silakkaliikkeen radikaalista äärivasemmistolaisuudesta ja hyökkäävyydestä voi saada perehtymällä esimerkiksi tähän blogikirjoitukseen koottuun materiaaliin, joka paljastaa liikkeen perustajan, Feministipuoluetta edustavan Johannes Kosken, ajatusmaailmaa kaikessa karuudessaan.

Pahinta on, että liikkeen piiriin erehtyneet luulevat tekevänsä jotakin hyvää, vaikka tosiasiassa he ainoastaan vahingoittavat suomalaista yhteiskuntaa ja haavoittavat sitä entisestäänkin – maahanmuuton aikaansaaman eripuran lisäksi.

Liikkeen juuret ovat tietenkin seuduilla, jotka ovat eniten kärsineet lähi-itäläisten ja afrikkalaisten invaasiosta Eurooppaan: esimerkiksi Italian Sardiiniliikkeessä, jonka piirissä muutamat kansallista etua ymmärtämättömät tahot hyökkäilevät nyt maan suurinta puoluetta, oikeistorealistista Legaa, vastaan.

Pelkkään reaktiivisuuteen ja heppatyttömäiseen ”tykkäämiseen” tai ”ei-tykkäämiseen” perustuva Silakkaliike väittää ”vastustavansa rasismia”, mutta tosiasiassa se vastustaa vain vääränlaisina pitämiään ihmisiä ja mielipiteitä, jotka heidän mielestään kuuluvat yleensä suomalaisille ihmisille. Silakoiden toiminta perustuu sinänsä ala-arvoiseen blokkaamiseen, feidaamiseen, dumppaamiseen, ignorointiin, deletointiin ja ghostaamiseen sekä nilkkimäiseen ilmiantamiseen, joka muistuttaa Neuvostoliitosta.

Tuo sanasto tulee Yhdysvaltain koripalloyliopistoista, jotka kärsivät woke- ja cancel-aktivismina tunnetusta sananvapauden kolhimisesta. Rotupoliittiseen rähinöintiin ja feministiseen pyyteellisyyteen perustuva rettelöinti pyrkii keskeyttämään tilaisuuksia ja peruuttamaan julkaisuja uusmarxilaiseen ”tietoisuuteen” vedoten. Tosiasiassa sellainen tila, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen (safe space) vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Sensuuri on perinteisesti totalitarismien tunnusmerkki, ja hullunkurisinta onkin, että kyseiset liikkeet syövät sananvapautta ”humanismin” nimissä ja itse tekaisemiinsa ”yhteisönormeihin” vedoten. Vasemmistolle ominainen ihmisten ja heidän mielipiteidensä tuhoaminen on pohjimmiltaan toisten ihmisten mitätöimistä ja olemattomaksi tekemistä, mikä ei poikkea aidosta fasismista eikä reaalisosialismista.

Kun tuo porukka helmikuun ensimmäisenä päivänä kokoontuu Senaatintorille viettämään talvista kevätkarnevaaliaan, se tulee vain vastustaneeksi rähjäiselle anarkismilleen tyypillistä kaljakorien kilinää – ellei sitten käy niin, että toriltakin ehtii vielä olutbaariin. Tapaukseen sopisi yhdistää myös ilmastonsuojelu vaikkapa lopettamalla holtiton röökinpoltto, joka sivumennen sanottuna on rikos konservatiivisen Ison-Britannian julkisilla paikoilla.


Media ja ”tiede” silittävät uustaistolaisten päätä

Silakkaliikkeen porukka ei luultavasti osallistuisi ihmiskunnan yhteiseen juhlintaan edes siinä tapauksessa, että ihmiset onnistuisivat matkustamaan jälleen Kuuhun ja mikäli tehtävästä suoriutuneet olisivat ”natseja”.

Silakkaliikkeen kaltaisia yhteenliittymiä on toki nähty ennenkin, muiden muassa Takku.net ja Varisverkosto. Sen sijaan uutta Silakkaliikkeessä on, että sen piirissä kerätään joukkoliikettä käymään taistelua lähinnä yhtä parlamentaarista puoluetta, kansallismielisyyttä ja siihen liittyviä arvoja vastaan.

Liikkeen piirissä käytetyt käsitteet, kuten ’joukkoistaminen’, kertovat vasemmistolaisesta ideologiasta: yksilöllinen ajattelu halutaan kieltää, ja tilalle tarjotaan joukkovoimaa sekä klusteroitumista tuulesta turvoksissa olevan ideologian taakse.

Keskustelun lisäksi myös asennoitumisessa on parantamisen varaa. Kiintoisaa onkin, miksi keihään kärjet suunnataan kansallista etuamme edistämään ilmoittautuneita vastaan, mutta vasemmistolaiset vihapuhujat saavat mielihyvin pitää asemansa Internetin keskustelufoorumeilla ja tietenkin myös valtamedian toimituksissa.

Kokoomuslaisiakaan ei liioin vastusteta, minkä paljastaa liikkeen erään aktivistin kömpelö ja vuolassanainen selittely – ainoastaan perussuomalaisten jynssääminen pois poliittisesta todellisuudesta näyttää riittävän.

Uuden Suomen Puheenvuorossa sai kernaasti olla erään kirjoittajan teksti nimeltään ”Vuosi 2019: Kun fasismi marssi paraatiovista eduskuntaan”, jossa hän rinnasti Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit fasisteihin. Sen sijaan erään toisen kirjoitus, jossa hän täysin perustellusti arvosteli moista leimaamista, hävitettiin ylläpidon toimesta kiireesti pois – sillä seurauksella, että kirjoittaja perääntyi Uuden Suomen puheenvuoropalvelusta kokonaan.

Hän oli etevästi osoittanut, mihin yhteiskunnassa ajaudutaan, jos ensin maalitetaan puolet kansasta ”fasisteiksi” tai ”äärioikeistolaisiksi” ja sitten perustetaan kiilusilmäisiä fanaatikkoliikkeitä sitä kaikkea vastustamaan (kirjoituksensa kannattaa lukea täältä ja täältä).

Voidaan myös kysyä, miksi vasemmistolaisia yliopistotoimijoita laulatetaan valtamediassa aiheen ”asiantuntijoina”, vaikka he oikeasti ovat pelkkiä vasemmiston etäispäätteitä yliopistoissa. Miksi heitä pidetään ilman ansioita leivissä myös yliopistoissa?

Esimerkkeinä olkoon nyt vaikka Emilia Palonen, joka on äärivasemmistolaisen sirpalepuolueen aktivisti ja Tiedonantaja-lehden apulainen, mutta jota Helsingin Sanomat käytti Silakkaliikettä koskevassa jutussa ikään kuin hän olisi jonkinlainen politiikan tutkimuksen korkein asiantuntija, oikeuden jumalatar ja tietoviisauden primadonna.

Valinta osoittaa, että Helsingin Sanomat ei poikkea puolueellisuudessaan mitenkään Yleisradiosta, Kansan Uutisista eikä Demokraatista, joiden piirissä Palonen on haukkunut Perussuomalaisia estottomasti, antanut virheellisen ja vääristelevän kuvan siitä, mitä on populismi, ja kehottanut kokoamaan rivejä ”vasemmistopopulistisen” liikehdinnän perustamiseksi, ikään kuin valtamedian tapa levittää disinformaatiota ei olisi sinänsä jo tarpeeksi vasemmistopopulistista. (Populismin määritelmästä voi tieteelliseen asiantuntemukseen perustuvaa tietoa lukea täältä.)

Vasemmistopopulistinen valtamedia ja yhteiskuntatieteilijöiden retiisinpunainen parvi silittävät kavallusten ja ilmiantojen kulttuuria aseenaan käyttävien anarkistien päätä, sillä sosialismin pioneerit ja sissit tekevät likaisen työn toimittajien ja ammatikseen viisaiden akateemisten pullasorsien puolesta. Heidän tuekseen menee sisäministerien käskystä myös politisoitunut vihapuhepoliisi.

Twitter ja Facebook antavat oman käden oikeudella ennakkosensuuria harjoittavien jatkaa mielivaltaansa. Samanaikaisesti Perussuomalaisten viestintää sensuroidaan röyhkeästi ja häikäilemättömien uhkausten tuella.


Sananvapauden estämisestä pitäisi rangaista ankarasti

Paha kallistuma ei vaivaa vain tiedonvälitystä ja keskustelukulttuuria vaan myös tiedon muodostusta. Kallistuma pitäisi oikaista säätämällä perustuslaillista sananvapautta täsmentävä ja selkeyttävä laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista. Ehdotin sitä jo vaalikirjassani Kuinka Suomi korjataan? (2019, s. 124).

Keskustelu on käyty väärästä asiasta, kun on antauduttu pohtimaan, keitä tai miten sananvapauden käyttämisestä ja ääneen ajattelemisesta pitäisi rangaista. Keskustelu pitäisi käydä siitä, keitä ja kuinka paljon pitää rangaista sananvapauden estämisestä.

Keskustelun painopiste on lipsahtanut väärään fokukseen kahdesta syystä: valtamedian harjoittaman sinnikkään propagandatyön tuloksena ja vasemmistolaisten perusoikeusjuristien harjoittaman ihmisoikeusteollisen pykäläkoreografian seurauksena (aiheesta täällä).

Nähdäkseni medialle tulisi määrätä sakkoa vapaan puheen sensuroimisesta, keskustelun estämisestä ja virheellisen käsityksen luomisesta kansalaisille siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassamme esiintyy.

Samaan tapaan myös tieteenharjoittajille tulisi määrätä sakkoa tai – taloudellisten sanktioiden ollessa akateemisen kultapossukerhon jäseniin tehottomia – suorastaan vankeutta puolueellisen tendenssitutkimuksen esittämisestä tieteenä sekä tieteellisen vapauden rajoittamisesta yliopistojen piirissä ja julkaisutoiminnassa.

Esimerkiksi ”turvallisten tilojen” vaatimista tieteissä tulisi pitää sellaisena sananvapauden ja tieteellisen vapauden rajoittamisena, joka myrkyttää ja tuhoaa tieteen ja filosofian hienoimmat ja klassiset vapausihanteet. Ehkäpä vihervasemmiston politrukkeja ja tendenssitutkijoita pitäisi käydä keräilemässä poliisiautoon sekä viedä vilkut välkkyen tutkintavankeuteen silläkin uhalla, että yhteiskuntatieteiden laitoksille ei jäisi päivystystä lainkaan. Niinhän on tehty myös eräille vaihtoehtoisen median edustajille.

On totta kai mukavaa, että Perussuomalaisten toiminta on huomattu. Todellinen valta, voima ja viisaus ovat yhteiskunnassa aina niillä, joita sensuroidaan ja haukutaan eniten – tai keistä halutaan kuuluvimmin vaieta.

---

Päivitys 10.1.2020

Yllä oleva kirjoitus poistettiin Uuden Suomen Puheenvuoropalvelusta neljä vuorokautta julkaisemisen jälkeen yksipuolisella ja anonyymillä sähköpostiviestillä. Samalla Uuden Suomen ylläpito poisti kirjoitusoikeuteni.

Ylläpito ei maininnut mitään syytä tekstini sensurointiin, mikä olisikin ollut mahdotonta, koska kirjoituksessani ei ole mitään lain eikä myöskään puheenvuoropalvelun niin sanottujen sääntöjen vastaista – ei mitään.

Oletettavasti poisto johtui Mika Mäenpää-Louekoski -nimisen kirjoittajan minua vastaan suuntaamasta henkilökohtaisesta kiistakirjoituksesta, jonka kommenteissa muiden muassa Jouni Snellman -niminen kirjoittaja (sd.) herjasi minua rinnastamalla minut natsijohtaja Joseph Göbbelsiin.

Tapauksen voisi jättää omaan arvoonsa, mutta kannanottoa vaativaksi sen tekee Uuden Suomen ylläpidon väärä reagoimistapa.

Poistamalla minun tekstini ja kirjoitusoikeuteni noiden rääväsuiden harjoittaman herjanheiton sijasta Uuden Suomen ylläpito tuli osoittaneeksi kirjoitukseni sisällön sataprosenttisen oikeaksi: Uuden Suomen ylläpito ilmeisesti sallii sen, että vasemmiston sissit ovat tehneet Uuden Suomen puheenvuoropalvelusta vasemmiston yhden vihapuhealustan.

Kiistelyä herättänyt kirjoitukseni oli yksi Uuden Suomen luetuimpiani. Aamupäivällä 10.1. sen oli avannut yli 12 000 lukijaa. Tekstini löytyy edelleen Oikeasta Mediasta, joka on julkaissut kirjoituksistani toisinnot suostumuksellani.

Oheisesta kuvasta näkyvät kirjoitukseni kävijämäärät.

Kirjoitustani vastaan hyökättiin ja sitä maalitettiin uustaistolaisten kannanotoissa halki Internetin. Sosiaalidemokraatti Saku Timonen ja Vasemmistoliiton puolue-edustaja Panu Raatikainen roikkuivat tekstissäni kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä.

”Uuninpankkopojaksi” (omituinen vertaus) itseään nimittävä Timonen haukkui minua 9.1.2020 blogissaan ja antoi täysin sekopäisen tulkinnan tekstistäni väittäen, että ”Hankamäen visiossa ei ainakaan saa sanoa enää mitään sellaista, mikä ei palvele perussuomalaisten tavoitteita. Puolueelle alistetaan tiede, media, sosiaalinen media ja oikeuslaitos.” Ja: ”Tulevaisuudessa olisi siis vain yksi puolue ja yksi totuus, joita ei saa uhmata.”

Tämä siis oli Timosen johtopäätös siitä, että olin vaatinut sanktioita yliopistoissa toimiville vihervasemmiston etäispäätteille puolueellisesta agenda- ja tendenssitutkimuksesta. Yksinkertaisimmankin lukijan olisi pitänyt ymmärtää, ettei yliopistoissa vallitsevan vihervasemmistolaisen värisuoran kyseenalaistaminen merkitse minkään ”yhden totuuden” julistamista, kuten Timonen väittää, vaan päinvastoin: vihervasemmiston levittämän propagandan työntämistä historian roskakoriin ja yhteiskuntatieteiden avaamista kriittiselle ja rationaaliselle ajattelulle.

Objektiivinen tosiasia on, että poliittisella vihervasemmistolla on laaja yliedustus yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden piirissä, mikä on on johtanut yliopistollista tiedonmuodostusta vasemmistototalitarismiin (Suomen tilanteesta täällä, täällä ja täällä, ja Isossa-Britanniassa neljä viidestä yliopisto-opettajasta identifioituu vasemmistolaisiksi).

Kallistuma olisi oikaistava sanktioilla tai palkkaamalla yliopistoihin vastaava määrä perussuomalaisia tieteenharjoittajia kuin siellä nyt on muiden puolueiden jäsenkirjapolitrukkeja. Timosen harjoittama maalittaminen oli paljastavaa mutta vasemmistolaisille tyypilliseen tapaan nilkkimäistä. Blogikirjoituksensa kommentointilaarissa vasemmiston muut sabotöörit alkoivat törhiä persoonaani lopulta natsi- ja fasistileimoja, jotka perustuivat vain ja ainoastaan Timosen harjoittamaan rähjäiseen valehteluun.

Vastaukseni Timoselle on, että hänen kannattaisi mennä takaisin koulunpenkille lukemaan läksynsä loppuun tai kavuta pankolta kerrosta alemmas meditoimaan Descartes’n tavoin. On erikoista, että Uuninpankkopojaksi itseään nimittävä Timonen voi olla niin ”suosittu”, että hän saa levitellä perättömiä ja tahallisen panettelevia kirjoituksiaan Apu-lehdessä, vaikka muutoin hän ja hänen kannanottonsa näyttävät vetovoimaisilta kuin lehtiä haravoiva suntio. Timosta kehuva media ja hänen kirjoituksiaan siteeraavat lehdet eivät koskaan kerro kirjoittajan olevan entinen Helsingin kaupungin virkamies, joka sai tehävänsä SDP:n jäsenkirjalla.

Tampereen punaiseen yliopistoon ammattinälvijäksi palkattu vasemmistoliittolainen Panu Raatikainen puolestaan jatkoi Timosen aloittamaa kampanjaa Twitterissä, jossa hän väitti, että ”Jukka Hankamäki on filosofi samalla tavalla kuin dosentti Johan Bäckman on luotettava ja objektiivinen akateeminen Venäjän asiantuntija.” Rinnastus oli kömpelö, sillä minulla ja Bäckmanilla ei ole eikä ole ollut keskenämme mitään tekemistä, ja olen aina ollut sovjetisoinnin vastustaja toisin kuin Suomen kotikommunistit, jotka ovat perinteisesti olleet itään päin kallellaan.

Vastasinkin, että Panu Raatikainen on filosofi samalla tavalla kuin Karl Marx on luotettava ja objektiivinen akateeminen politiikan tutkija. Sääliksi käy Tampereen yliopiston opiskelijoita, jotka joutuvat mielistelemään ja myötäilemään kommunisti Raatikaisen poliittista propagandaa saadakseen Hämeen punaisena napana tunnetusta opinahjosta paperit ulos.

Ylellisyyttä koen sen johdosta, että minun ei tarvitse koskaan kohdata Raatikaisen kaltaisia tyyppejä missään eikä myöskään piitata heidän räkimisestään mitään ollessani heidän kantomatkansa tavoittamattomissa.

Mutta täytyihän syypäiden paljastaa itsensä, joten sikäli Uudesta Suomesta sensuroitu tekstini teki tehtävänsä, kun juuri ne koirat älähtivät, joihin kalikka kalahti. Hullunkurista on, että muuan kommentoija ihmetteli Timosen blogissa, onko Hankamäki poistanut kirjoituksensa, vaikka toimitus tuomitsi sen katoamaan.

Juuri näin paljastui Timosen harjoittaman mustamaalaamisen mädännäisyys ja hänen mitään peittelemätön pölvästimäisyytensä. Blogissaan hän kyselee perussuomalaista puoluetta moittien: ”Mikä tarkkaan ottaen olisi rikosnimike, kun media kirjoittaa tai tutkija julkaisee jotain sellaista, mikä ei miellytä puoluetta? Olisiko se Hankamäen mainitsema sananvapauden estäminen? Jos on, niin eikö juuri pakottaminen rangaistuksen uhalla uutisoimaan ja tutkimaan asioita vain puoluetta miellyttävällä tavalla olisi sananvapauden estämistä? Ilmeisesti ei, sillä niin selkeää Hankamäen teksti on.”

Kun nyt siis kirjoitin jotain sellaista, mikä ei miellyttänyt vihervasemmistoa, oma sananvapauteni perussuomalaisena estettiin ja sitä vastaan hyökättiin tyhjyyttään kolisevilla kannanotoilla, kun en suostunut uutisoimaan ja tutkimaan asioita poliittista vihervasemmistoa miellyttävällä tavalla vaan vaadin heitä vastuuseen disinformaation ja poliittisen propagandan esittämisestä tieteenä.

Minulla ja perussuomalaisilla ei ole ollut mitään tekemistä sananvapauden eikä tieteen vapauden estämisessä, mutta poliittisella vihervasemmistolla on. Ja paljon.

Toimittajaliitto – Isku tajuntaan

Valtavirtamedia parkaisi heti, kun muutamat aktivistit perustivat Suomeen Toimittajaliitto-nimisen yhdistyksen haastamaan valtavirtamedian puolueellisuuden. Valitus on ollut äänekästä ja vaikuttavaa, ja asiaan ovat ottaneet kantaa Uuden Suomen lisäksi muiden muassa MTV3:n uutiset, Markkinointi ja Mainonta, Talouselämä, Ilkka, Demokraatti ja melkein kuka vain.

Huvittavaa asiassa on, että alkuperäinen Toimittajaliitto oli aikoinaan poliittisen vasemmiston perustama ja taistolaisten hallitsema järjestö, jonka suojissa toimi paljon valtavirtamedian punakaartilaisia.

Alkuperäinen Toimittajaliitto oli jäsenenä International Organization of Journalists (IOJ) -järjestössä, joka oli Neuvostoliiton poliittinen peiteorganisaatio. IOJ:n kautta Neuvostoliitto pyrki neuvomaan ja orientoimaan länsimaiden toimittajia, eikä se koskaan puolustanut Itä-Euroopan sosialistisissa maissa pahoinpideltyjä tai vainottuja sanankäyttäjiä.

Toimittajaliitto siirtyi 1970-luvun alussa kokonaan Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisen opposition ja sitä kautta äärivasemmiston käsiin. Ammatillisen järjestötoiminnan kautta kommunistiset opit siirrettiin journalistiseen käytäntöön, sillä jäseninä oli suuri määrä valtamedian johtavassa asemassa olevia toimittajia. Heidän vaikutuksensa ulottuu meidän päiviimme asti. Jouni Tervo paljasti Toimittajaliiton toverien äärivasemmistolaiset kytkökset Ylen jutussaan, joka yritettiin sensuroida, mutta tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio totesi myöhemmin, ettei julkaisulle ollut laillista estettä.

Sarkastista on, että valtavirtamedia haukkuu nyt perustettua uutta Toimittajaliittoa Venäjän myötäilijäksi, vaikka aiemman Toimittajaliiton kätyrit itse olivat koko ajan itään päin kallellaan. Sen sijaan tämän tekstin kirjoittaja ei ole, eikä ole koskaan ollut.

Olennainen viestintäteoreettinen kysymys on, eikö vaihtoehtomedian edustajilla saisi olla oikeuksia, joita yhdistys voi puolustaa. Kun valtavirtamediaa edustavan Journalistiliiton oma toiminta on täysin sisäänpäin lämpiävää ja liitto koettaa pidättää tiedonvälityksen pelkästään ammatilliseksi toiminnaksi kelpuuttamalla jäsenikseenkin vain ammattitoimittajia, tarvitaan vaihtoehtojournalistiikkaa ja kansalaisjournalismia varten luonnollisesti omaa järjestötoimintaa.

Vastustamalla raivokkaasti vaihtoehtoista mediaa valtavirtatoimittajat eivät ole ymmärtäneet vapaiden markkinoiden ideaa. Totuus punnitaan nimenomaan vapailla markkinoilla. Sananvapauden sääntelytaloudessa totuuden tavoittelusta ja tiedon välittämisestä ei tule mitään.

Myös valtavirtamediassa tulisi ymmärtää, että vaihtoehtoisuus kuuluu kaiken vapaan viestinnän olemukseen. Valtavirralla on oma vaihtoehtonsa ja muilla omansa.

Myös valtavirtamedia itse on vain eräs vaihtoehto muiden joukossa, vaikka se yrittääkin pidättää totuuden omakseen julistamalla muun median valheelliseksi. Todellisuudessa valtamedia itse tulee olleeksi per definitionem valhemedia, sillä valta-asemaa ei ole olemassa ilman valehtelua, ei ainakaan ilman  suodatusta, valikoivaa viestintää ja ”muunneltua totuutta”, joista syntyy tendenssi- ja agendajournalismia.

Valtavirta tuottaa nyt ”vastuuvalheita” ja vaihtoehtoinen media ”vihatotuuksia”. Jos kerronta poikkeaa valtavirtamedian narraatiosta, valtamedia pyrkii tuomitsemaan sen tyrmistyttävästi valheelliseksi, niin kuin nyt esimerkiksi Talouselämä-lehti tässä.

Kieroa Suomen nykytilanteessa on ollut se, että Journalistiliitto, Julkisen sanan neuvosto, Päätoimittajien yhdistys, Aikakauslehtien toimittajien liitto, Suomen freelance-journalistit ja monet muut muodostavat 17 yhdistystä kattavan kartellin, joka puolustaa lähinnä ay-poliittisia etujaan kilpailijoita vastaan.

On kysyttävä, mikä totuudessa voi olla niin suojeltavaa, että siitä eivät saisi kirjoittaa muut kuin lisensioidut ja sertifioiduilla kahleilla varustetut mediat. On magiaa ajatella, että jokin väittämä olisi totta vasta, kun siitä on kerrottu valtavirtamediassa. Sillä tavoin julkaisualusta ikään kuin taikoisi viestin todeksi.

Sitoutumattomuus Journalistin ohjeisiin ei voi olla peruste julkaisutoiminnan lyttäämiselle, sillä tiedonmuodostus ei yleensäkään vaadi toimittajien keskinäisten sopimusten varaisia kriteereitä perustakseen. Tieteellinen ajattelu ja vapaa argumentaatio riittävät. Journalistin ohjeet kuitenkin piirtävät sananvapauden ympärille lakiakin tiukemman kehän.

Silti valtavirtamedia ei itse pysy siinä. Myöskään JSN ei ole median itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Se ei arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Julkisen sanan neuvoston punavihreä kallistuma on käynyt sietämättömäksi.

On järjetöntä väittää, kuten Suomen journalistiliiton puheenjohtaja Hannele Ahonen, että vaihtoehtoisen toiminnan tarkoitus on horjuttaa yhteiskuntarauhaa. Venäjä-kortilla pelaaminen ja pelottelu eivät enää tehoa. Todellisuudessa maahanmuuttokriittinen journalismi pyrkii säilyttämään yhteiskunnallisesti rauhalliset olot, kun taas maahanmuuton puolesta puhuvan valtamedian propaganda johtaa yhteiskuntarauhan murenemiseen.

Julkisen sanan neuvoston jäseninä toimivat vuonna 2018 median edustajina seuraavat henkilöt: Lapin kansan päätoimittaja ja entinen Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Antti Kokkonen sekä free lance -toimittaja Lauri Haapanen. Hänen mukaansa ”maahanmuuttovastaisuus lisääntyy ikäluokka ikäluokalta ja maantieteellisesti pääkaupunkiseudulta pienempiin kaupunkeihin ja edelleen maaseudulle mentäessä”, mutta ”suuntaus on epäilemättä paranemassa, sillä maahanmuutto on tiedotusvälineissä jo päivittäin esillä”. Selvää tendenssijournalismia siis.

Mukana on Sanoma-konserniin kuuluvan ET-lehden päätoimittaja Riitta Korhonen, vasemmistonuorten aktivisti, toimituskollektiivi Long Playn eräs perustaja ja feministisen ajatushautomo Hatun edustaja Johanna Vehkoo (2016–2018; erovuorossa ennen tuloaan tuomituksi Junes Lokan kunnianloukkauksesta). Mukana on myös Kunnallislehden varmasti puolueeton ja seurakunta- sekä lapsityötä sympatisoiva päätoimittaja Taina Tukia.

Neuvostoon kuuluvat Ylen Tampereen alueen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päällikkö Sinikka Tuomi, joka kiittää Twitterissään aina, kun media ahdistelee seksuaalisesti aktiivisia ihmisiä, sekä MTV3:n toimituspäällikkö Ilkka Ahtiainen. Yleisön edustajana JSN:ssä toimii Eva Biaudet’n presidentinvaalikampanjan päällikkö ja Pekka Haaviston myöhempi tukija, feministi ja viestintäkonsultiksi esittäytyvä Maria Swanljung.

”Tiedettä” edustaa Lapin yliopiston valtio-opin lehtori Tapio Nykänen, joka kirjoitti Koneen Säätiön rahoilla jutun ”’Pakolaiskriisi’ poikkeuksien aikana” luontoaktivisti Ville Lähteen ja Johanna Vehkoon toimitustyöhön Jakautuuko Suomi 2018. Sanaa ”pakolaiskriisi” Nykänen käytti todellakin lainausmerkeissä osoituksena siitä, että hänen mielestään pakolaiset eivät aiheuttaneet mitään kriisiä.

Perälaudan moraalivarmistimina neuvostossa istuvat Etelä-Savon maakuntajohtaja Pentti Mäkinen, joka toivoo työttömyysalueelleen ”muuttovoittoa” ja Rajavartiolaitoksen komentaja Ismo Siikaluoma. Maahanmuutto-ongelmien kanssa konkreettisesti tekemisissä oleva henkilö lienee rekrytoitu mukaan, jotta neuvosto voisi uskotella toimivansa asiantuntevasti maahanmuuttoa koskevassa viestinnässä ja että JSN:n toiminnalla on valtion takuu.

Lisäksi neuvostossa ovat toimineet heidän varajäsenensä, joukossa muiden muassa Sanoma-konserniin kuuluvien Savon Sanomien toimituspäällikkö Riitta Raatikainen ja Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikkö sekä Vihreän Langan entinen päätoimittaja Juha Honkonen. Lehtien Sanoma-edustavuus on taattu, sillä Sanoma-konsernista löytyy monipuolisesti maakuntalehtiä Julkiseen sanan neuvostoon totuutta edistämään.

Yhtään kriittisen älymystön edustajaa tai viestinnän todellista asiantuntijaa en ole Julkisen sanan neuvoston kokoonpanoista löytänyt. Sen sijaan lähes kaikki osapuolet ovat olleet vihervasemmistolaisen tai EU-myönteisen agendan aisankannattajia. Perussuomalaisia poliitikkoja tai EU- ja maahanmuuttokriittisten äänten edustajia ei ole Elinkeinoelämän palatsissa majaansa pitäneen JSN:n tuoleilla koskaan istunut.

Kun Julkisen sanan neuvostoon valittiin vuoden 2018 lopulla kansanedustaja Jani Toivolan (vihr.) avustaja Nitin Sood ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen, sai vihreän lankakerän pyörittäjä Elina Grundström seurakseen tuttua väkeä.

Suomen Uutiset kysyi tällöin Uuden Suomen Markku Huuskolta, Sanomien Risto Uimoselta ja Ylen etiikkapäälliköltä Timo Huoviselta, näkevätkö he mitään ongelmaa JSN:n ”vihreässä kallistumassa”, mutta eivät nähneet.

Julkisen sanan neuvoston tilaan kohdistamani katsauksen tuloksena joudun toteamaan, että median itsekontrolli on yhtä taitamattomissa ja ideologisesti kahlituissa käsissä kuin se on ollut vuodesta 1968.

Tässä valossa on vain hyvä, että vaihtoehtomedian tueksi on perustettu uusi Toimittajaliitto, vaikka Twitter ehtikin sen jo sivustoltaan sensuroida. Juuri sensuroiminen osoittaa, että vaihtoehtomedian oikeuksia pitää puolustaa.

Arvio: Kaksijakoista jankutusta verkkojen vainoriidoista

Elämme aikaa, jolloin hopeista sädekehää päänsä päällä pitelevät sankaritoimittajat harjoittavat hyvesignalointia valtamedian Robin Hoodeina.

Yleisradion toimittajan Jessikka Aron pitkään odotettu – ei tosin välttämättä kovin kaivattu – kirja Putinin trollit (Johnny Kniga, 2019) on yhtä kaksijakoinen kuin kirjoittajansakin.

Ei ole epäilystäkään, ettei verkossa vaikuttaisi ”Venäjän trolleja”, jotka käyvät informaatiosotaa Internetin alustoilla, aivan niin kuin agentit aineellisessa todellisuudessa. Kaipa heitä on. Mutta – ja tämä on tosi iso mutta: keskeinen kysymys on, missä kulkee tavanomaisen poliittisen toiminnan ja toisaalta infosodan sekä muun vihamielisen vaikuttamisen raja.

Jessikka Aron näköpiiristä tämä raja näyttää kadonneen, ja hän itse on täysin hukassa. Siksi hän näkee trolleja kaikkialla. Kirjansa alkupuolella hän heristelee (s. 10): ”Varoitusteni jälkeen Venäjän sometrollit ovat hyökänneet Yhdysvaltojen presidentinvaaleja vastaan 2016, kirittäneet Britanniaa ulos Euroopan unionista 2016, lobanneet Katalonian itsenäisyyttä Espanjasta 2017 ja yllyttäneet väkivaltaisuuksiin Ranskan keltaliivien protesteissa 2018–2019.”

Kaiken kansallismielisyyden näkeminen Venäjän palveluna on totisesti väärin ja osoittaa, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt kansainvälisen politiikan olemuksesta mitään.

Kansallismielisten vastustama ja vihervasemmistolaisten liberaalien edistämä maahanmuuttohan se oikeastaan edistää Venäjän etuja aiheuttaessaan hajaannusta ja eripuraa Euroopan maissa!

Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten tulva palvelee Venäjän etuja – ei suinkaan oikeiston harjoittama haittamaahanmuuton vastustaminen, kuten Aro kansallismielisiä haukkuessaan uskottelee ja ilmeisesti itsekin luulee.

En toisaalta kiistä, ettei Venäjä pyrkisi vaikuttamaan länsimaiden mielipideilmastoon propagandansa kautta. Mutta vakoiluun liittyy myös toiminnan salaisuus. Joten olisivatko agentit niin tyhmiä, että he tulevat näkyviin ja paljastavat itsensä sekä hakeutuvat iholle sellaisella raivolla kuin Aro väittää?

Aro itse tulee tehneeksi työtä Venäjän hyväksi mainostamalla, miten paljon Venäjällä muka on vaikutusvaltaa.

Ja sitten se trolli. Mikä se oikeastaan on? Sana juontaa juurensa englannin kielen sanasta ”trolling”, jolla tarkoitetaan uistimen kiskomista veneen perässä toivoen, että joku tarttuu siihen. Trollaus on siis härnäämistä ja täyttää Venäjän ulkopolitiikan keinot: propaganda, provosointi, pelottelu ja projisointi (eli peilailu), joista kirjoitin tarkemmin täällä. Vaikuttaa kuitenkin, että Aro käyttää itse samoja keinoja.

Aro haukkuu Halla-ahoa ja Eerolaa.

Aron peruskäsitteet ovat kuitenkin suureksi osaksi slangia ja epätäsmällisiä. Sama pätee hänen metodologiaansa. Mitään menetelmää hänellä ei oikeastaan ole, ja viittausapparaatti on täysin puutteellinen sekä heikosti lähteistetty. Kun alaotsikkona on ”Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta”, olisi suonut, että kirjaan olisi viitsitty laittaa viitteet ja lähteet.

Nyt Aro vain tarinoi. Hänestä olisikin saanut kelpo kirjailijan kilpailemaan vaikka Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa itkuvirsien iskevyydessä. Aro itse on kelpo trolli. Kumpikin toimii aidon akateemisen feministin tavoin: pyrkien lavastamaan kritiikin ahdisteluksi tai ”vainoamiseksi”.

Kyse on tarinataloudesta, eli pyrkimyksestä hallita julkisuutta omien subjektiivisten kertomusten kautta. Henkilökohtaisilla kokemustarinoilla ei ole näyttöön perustuvaa totuusarvoa, mutta yksilöllisistä uhriutumistarinoista tehdään silti suurta joukkoa koskevia induktiivisia yleispäätelmiä valtioiden politiikasta.

Mikrotason henkilökohtaisista koettelemuksista siirrytään huolettomasti ja välinpitämättömästi tekemään makrotason järjestelmäpoliittisia johtopäätöksiä.

Tällöin kertomuksista tulee edustuksellisia, eikä faktojen tarkistuksesta ole mitään hyötyä, sillä väitteet ”Venäjän trolleista” voivat aina osua oikeaan, kun jostain lopulta löytyy ”musta joutsen”. Lopulta tarinat muuttuvat normatiivisiksi yleistyksiksi siitä, että toimittajien sananvapaus on Suomessa läpikotaisin huono ja että sitä pitää tukea kansalaisten sananvapautta rajoittamalla.

Ei siis ihme, miksi valtamedia on halukkaasti mainostanut Aroa ”natsien”, ”persujen” ja ”Venäjän agenttien” sortamana toimittajaparkana: se on lisännyt valtamedian toimittajien omaa valtaa.

Kyse on ollut myös narsismista. Narsismille on ominaista halkominen, toisin sanoen ihmisten jakaminen ystäviin ja vihollisiin, ja siltä pohjalta voimakas manipulointi. Aro on onnistunut kietomaan pikkusormensa ympärille yhteiskunnan vaikuttajia poliisijohtoa ja Yleä myöten. Tämä on sitä, mitä jokainen konflikti aidosti kaipaa!

Leimallista kirjoittajalle on piehtarointi omissa kokemuksissa ja maailmanpolitiikan subjektiivinen havainnointi oman egonsa kautta. Tietty omahyväisyys asettaa valitettavan esteen myös hänen tekstinsä asiallisten osien vastaanottamiselle. Tietokirja saati tieteellinen esitys ei voisi olla noin voimakkaasti omien deluusioiden hallitsema.

Myöskään informatiivinen Aron kirja ei ole. Venäjän trollitehtaan paljasti venäläinen media jo 2013, Helsingin Sanomat 2014 ja Aro 2015. Loppu koostuu paljastusten henkilökohtaisista kokemuksista ja seurauksista. Kirjan subjektiivisuudesta johtuu, että teoksen lukijat ja arvioijat eivät voi käsitellä teoksen asiasisältöä ja kirjoittajan henkilöä erikseen. Aron on siis turha ihmetellä tai paheksua häneen itseensä suuntautuvia kannanottoja, sillä hän on onnistunut personifioimaan koko maailmanpolitiikan oman egonsa kautta tavalla, jonka tuloksena hän on kuuluisa siitä, että hän on kuuluisa.

Aro käy kirjassa jatkuvaa sotaa Ilja Janitskinia vastaan sekä varjonyrkkeilee myös eräiden perussuomalaisten kanssa. Kirjansa sivuilla 373 ja 374 Aro haukkuu Perussuomalaisten puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa hänen lausahdettuaan, että Aron hyväksi tuomitut 80 000 euron kärsimyskorvaukset olivat suhteettoman suuret.

Aro moittii myös Perussuomalaisten varapuheenjohtajaa Juho Eerolaa Ilja Janitskinin tuomion kyseenalaistamisesta. Hän moittii Suomen Uutisten päätoimittajaa Matias Turkkilaa siitä, että Turkkila laittoi lehteensä jutun, jonka mukaan näyttöä MV-lehden ruplarahoituksesta tai Venäjä-kytköksistä ei ollut.

Aro on levittänyt koko ajan itse pahanilkistä disinformaatiota perussuomalaisista koettaen saada perussuomalaiset poliitikot näyttämään joiltakin Venäjän suosijoilta. Sikäli kuin itse tiedän – ja minähän tiedän – sellaisesta ei ole vähäisintäkään näyttöä, vaikka malttia inkvisitiohumppaan ja kaksinaismoralismiin on puolueessamme luonnollisesti toivottu. Tosiasiassa perussuomalaisten tarkoitus on ollut myös MV-lehteen viitatessaan vain puolustaa vapaata sanaa ja maahanmuuttokritiikin esittämistä tai verrata Aron saamia kohtuuttomia korvauksia oikeuksissa yleensä vallinneeseen tasoon.

Aro moittii Suomen Uutisia.

Tässä suhteessa Aron oma toiminta on ollut ala-arvoista. Silti hänelle on myönnetty professoritason apurahoja, joiden epäoikeudenmukaisuudesta kirjoitin täällä. Suomessa olisi myös mediaa kriittisesti tutkivia kvalifioituneita tieteenharjoittajia, jotka ovat arvostelleet valhemediaa – ja varsinkin sitä valheellista valtamediaa – saamatta kuitenkaan toiminnalleen kymmenien tuhansien eurojen tai dollarien rahoitusta.

Miksi sitten Aro menestyy tarinankertojana? Siksi, että hän vastaa sosiaaliseen tilaukseen.

Kyseessä on symbioosi, ja sekin kaksijakoinen. Aro käyttää työnantajaansa Yleisradiota henkilökohtaisen katkeruutensa ja kostojensa välineenä. Yle puolestaan saa näennäisen sorretusta toimittajaparasta välineen aina vain parempien etuoikeuksien ja loukkaamattomuuden vaatimiseen toimittajien koko ammattikunnalle. Kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Palaan asiaan lähiaikoina julkaisemassani laajassa mediatutkimuksessa, jossa tällä tapauksella on tosin lähes huomaamaton sivurooli. Kyseessä on kartelli, ja herää kysymys, kuka tai mikä onkaan se tiedonsaannin ja sananvapauden vastustaja: vaihtoehtomedian tarjoama informaatio vai valtavirtamedia ja viranomaisvalta?

Tosiasiassa median sen enempää kuin poliitikkojen tai viranomaistenkaan ei pitäisi pyrkiä edistämään asioitaan juridisin keinoin. Valtavirtamedian muurien taakse suojautuneet toimittajat käyttävät suurta valtaa, joka Aron tapauksessa on suhteettoman suuri, sillä hän itse on asioiden tuntijana niin pieni.

Aro on saanut persoonaansa tehostettua ja korostettua levittämällä perättömiä kuvauksia toimittajien työoloista Suomessa niin, että Amerikkaa ja Australiaa myöten maamme toimittajakunnan luullaan nyt olevan Putinin trollien kahleissa. The New York Times ja The Sydney Morning Herald tekivät Aron uhriutumisesta jutut, joiden mukaan hän on vaihtoehtoisen median syyttömästi sortama Suomi-neidon henkilöitymä, jonka kohtalo on ainakin palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävä tapahtuma. Lisää seurasi täällä ja täällä.

Vaikuttaa siltä, että Aro on itse synnyttänyt omat ongelmansa. Kuvatessaan kirjansa alussa joutuneensa pakomatkalle Suomesta, hän tavoittelee ilmeisesti jonkinlaista Ayaan Hirsi Alin kaltaisen toisinajattelijan roolia, jossa häneen kohdistuva vaino muka oikeuttaa hänen omat rajut vastatoimensa ja korvauksien loppumattoman lypsämisen. Siihen viittaa myös Yleisradion juttu ”’On parasta ryhtyä vastahyökkäykseen’ – Jessikka Aron uusi kirja kertoo, mitä Venäjän kritisoinnista seuraa ja miten trollit voi voittaa”.

Toivottavasti Aro voittaa pian omat trollinsa. Kyllä tässä maassa ovat monetkin ihmiset esittäneet ”Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä” ja Venäjä on sen kestänyt ilman, että siitä olisi seurannut yhtään mitään.

Myös jankuttamisella pitäisi olla selvät rajat. Kansalaisaloitetta Yle-veron lopettamiseksi ja toiminnan siirtämiseksi maksukortilla ostettavaksi kannattaisi edelleenkin edistää.