EU propagoi maahanmuuttoa homoliittojen verukkeella

Voidaan kenties väittää, että homoavioliittojen vastustaminen on ilkeyttä. Mutta aivan yhtä hyvin voidaan väittää, että myös homoavioliittojen puolustaminen on pelkkää ilkeyttä silloin kun sillä ajetaan perimmältään muita asioita, kuten maahanmuuttoa ja siihen liittyvää ylirajaista pariutumista.

Yleisradion uutiset kertoivat, että Euroopan unionin tuomioistuin myönsi EU-ulkopuolelta tulevalle henkilölle oleskeluoikeuden eräässä EU-maassa homoliiton perusteella. Näin EU myös tunnusti muissa EU-maissa solmitut homoliitot ja vahvisti, että ”jäsenmaat eivät voi estää samaa sukupuolta olevan puolison oleskeluoikeutta”.

Mitä merkitystä tapauksella on? Ensinnäkin on kieroa, että EU tekaisi homoista verukkeen liputtaakseen ylirajaisen pariutumisen ja maahanmuuton puolesta. Toiseksi on paljastavaa, että EU legitimoi homoliitot kaikissa EU-maissa vasta maahanmuuton puolustamiseksi.

Maahanmuuton puolustaminen yritetään siis esittää sellaisena kaiken yläpuolella olevana perusteena, jolla voidaan ajaa EU-maiden omien kansalaisten oikeuksia tai asioita. Tällä mairealla suopeudellaan EU yrittää nyt ostaa homoilta kannatusta maahanmuutolle.

Tosiasiassa homojen avioituminen ei ole ollut mikään ongelma sen enempää EU-maissa kuin niiden ulkopuolellakaan. Samaa sukupuolta olevien avioituminen on ollut vähäistä, ja rajat ylittävä homoavioliittojen solmiminen on mikroskooppisen pienen tasa-arvo-ongelman nanometreissä mitattavissa oleva minimuoto.

EY-tuomioistuimen käsittelemässä tapauksessa oli kyse amerikkalaismiehen vuosia jatkuneesta kamppailusta ja oikeudesta asua Romaniassa homoliiton perusteella. Tapauksen täytyi olla tekaistu, sillä eihän kukaan järjissään oleva amerikkalainen vakavissaan halua asua Romaniassa.

Oikeasti kyse onkin siitä, että EU ratsastaa homojen selässä viedäkseen huomion pääongelmasta, joka on heteroiden ylirajainen pariutuminen kehitysmaista.

EY-tuomioistuin valikoi muutamien vastaavanlaisten tapausten joukosta ratkaisunsa pohjaksi amerikkalais-romanialaisen homoparin peittääkseen sen, että todellinen ongelma koskee kehitysmaista EU:n alueelle avioliiton verukkeella virtaavien maahanmuuttoa.

Kuinka hyödyllistä onkaan ylirajainen pariutuminen ja maahanmuutto? Amerikkalainen kelpaa tietenkin Romaniaan nippu dollareita taskussaan, ja ratkaisu on kenties helppo hyväksyä poliittisesti. Mutta näin avattiin puolihuomaamatta veräjä myös Afrikasta ja Lähi-idästä tulevien turvapaikanhakijoiden tulvimiselle EU-maihin homoavioliittoja käyttäen, ja sitähän tässä todella ajettiin.

Ratkaisu todennäköisesti toimii. Afrikassa ja Lähi-idässä odottaa suuri määrä Osama bin Ladenin katseella varustettuja kiimaisia ja islamin vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka ovat valmiita käyttämään mitä tahansa tekosyytä päästäkseen EU-maihin lihatiskien ääreen.

Euroopassa puolestaan on suuri määrä metoo-hankkeiden vuoksi seksin puutteesta kärsiviä heteromiehiä, jotka odottelevat ryppyinen kymppi kädessään sugar daddyille pyllistämään suostuvia seksisiirtolaisia kehitysmaista. Lopulta he löytävät toisensa, ja ”homoavioliitto” legitimoi tämän käänteisen seksiturismin, kunnes arabielvikset turvapaikan, oleskeluoikeuden tai kansalaisuuden saatuaan alkavat soitella iPhoneillaan suomalaisille naisille.

EY-tuomioistuimen ratkaisu todennäköisesti edistää homoliittojen vesittymistä, kun niitä aletaan käyttää turvapaikkaturismin välineinä.

EU ilmeisesti toivoo, että homoja syytettäisiin sitten, kun ylirajaisen pariutumisen ongelmat räjähtävät käsiin väestöpoliittisen mullistuksen ja kansakuntien sekoittumisen myötä. Siksi se pakkaa jo nyt homot ja pakolaiset ideologisesti samaan junaan.

Korostan, että ongelmat eivät ole homojen luomia. Suurimmasta osasta ovat vastuussa heterot, joiden ylirajaisella pariutumisella on myös tuloksia. Myös heteroliitot ovat antaneet oikeuden oleskella EU:n alueella ilman kansalaisuutta. Tähän päävirtaan ei kuitenkaan kiinnitetä huomiota.

Tapaus antaa näyttöä tavasta, jolla homoista yritetään lavastaa maahanmuuton mannekiineja, ja siitä, miten homoavioliittoja käytetään väestöpolitiikan keppihevosena.

Tapaus osoittaa, että EU koettaa sitoa seksuaalivähemmistöjen asemaa ja oikeuksia koskevan argumentaation maahanmuuton puolustelemiseen. Vihervasemmistolaisen seksuaalivähemmistöliikkeen tavoin EU klusteroi homojen aseman ja EU:n ulkopuolelta tulevan siirtolaisuuden yhdeksi asiakokonaisuudeksi, vaikka todellisuudessa näillä kysymyksillä ei ole juuri mitään yhteistä.

Valtamedia puolestaan menee tähän ideologiseen niputtamiseen ja semioottiseen sekoittamiseen mukaan teroittamalla, että tulvaporttien avaaminen afrikkalaisille ja lähi-itäläisille muka ratkaisee joitakin homojen kipeästi kokemia ongelmia.

Tosiasiassa EU-maihin pyrkivien päävirta ei tule Amerikasta vaan Afrikasta ja Lähi-idän maista, eikä muslimien lisääntymisestä ja islamin leviämisestä ole ollut homoille ja (aiemmin vapaamieliselle) Euroopalle muuta kuin haittaa.

Media ei ole ymmärrettävästi pitänyt suurta melua siitä, että muslimiterroristin Champs-Elyseèsillä ampuma poliisi oli homoaktivisti. Tämän pitäisi osoittaa, että islamin levittämistä Eurooppaan ei voida perustella myöskään ”seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla”.

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Politiikka henkilöityy tiettyihin persooniin niin voimakkaasti, että kansanedustajista tulee usein puolueidensa näköisiä ja puolueista niissä toimivien ihmisten näköisiä. Niinpä esimerkiksi Kristillisdemokraattien edustama homovastaisuus on henkilöitynyt Päivi Räsäseen, joka on toiminut homofobian julkisena äänitorvena. Tämän hän on tehnyt uskonnon varjolla ja poliittisen vapauden suojista, vaikka hänen kannanottonsa ovatkin olleet vähintään yhtä epätieteellisiä ja kansanryhmää solvaavia kuin paljon paheksuttu etnisiä vähemmistöjä vastaan suunnattu rasismi.

Päivi ei malta pysyä poissa päivänpolitiikasta myöskään puheenjohtajan tehtävät jätettyään, vaan homous kiehtoo häntä kuin karhua hunaja. Homous kuumotti häntä niin, että viime kesänä julkaisemassaan kirjassa hän katsoi olevan ”julmaa, jos homoutta ei sanota synniksi”. Yhdessä pastorimiehensä kanssa hän ilmeisesti tietää, mitä synti on, sillä papithan sen ovat muillekin ihmisille opettaneet. Äskettäisen kannanottonsa mukaan Päivi kiinnittää suuria toiveita siihen, että eduskunta vielä kumoaisi homoavioliittolain.

Asia ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee homofoobikoiden hellittämättömyys, joka kertoo paljon enemmän heidän omasta seksuaalisuudestaan kuin kenenkään muun. Toinen mielenkiintoinen piirre on tapa, jolla seksuaalivähemmistöt on saatu kääntymään iloisesta seksuaalisen elämänvoiman juhlistamisestaan defensiiviselle puolustelukannalle.

Tämän tuloksena Päivi Räsänen on nuorten homojen ja lesbojen keskuudessa paljon tunnetumpi kuin homoliikkeen ikoniksi vuosikymmenien saatossa kohonnut kuvataiteilija Tom of Finland. Monet homoseksuaaliset nykynuoret eivät tunne Tomin kuvia lainkaan, mutta Päivin veikeät narinat tunnetaan kyllä. Niitä osataan oikein odottaa aina kun hän aukaisee suunsa TV-lähetyksessä, jota ilman homoutta koskeva asiaohjelma onkin kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Ajat muuttuvat, samoin tyylit. Mutta silti on tappiollista, että vähemmistö ei tunne omaa taustaansa ja historiaansa yhtä hyvin kuin vastustajaksi ilmoittautuneiden tarkoitusperiä ja strategioita. Tässä toteutuu väitteeni, että seksuaalivähemmistöliikkeellä on vain niukalti omaa kulttuurista pääomaa. Päivi Räsänen on ikonisoitunut monien tajunnassa paremmin kuin liikkeen omat kasvot. Päivi Räsäsestähän ei juuri puhuta. Sen sijaan kaikki lukevat Jukka Hankamäen teosta Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, ja teoksesta puhutaan lakkaamatta julkisuudessa. Huvittavaa.

Mene naimisiin, armeijaan ja kuole

Aivan kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, homoavioliittojen vastustaminen on aivan yhtä naurettavaa kuin niiden puolustaminenkin. Mutta miksi homoavioliittolain vastustaminen on urheaa?

Samasta syystä kuin kameli kävelee takapuoli pystyssä mutta ylpeästi ja hännällään kärpäsiä huiskien: siis ihan vain yleiseen vapautuneisuuteen liittyvistä syistä.

Seksuaalivähemmistöliikkeessä on levinnyt sellainen lesbolainen katsantokanta, että yhteiskunta on tehtävä munattomaksi sopeuttamalla. Kun homotkin pääsevät (eli joutuvat) avioliittoon, meidät on mukautettu ja alistettu samaan yhteiskunnalliseen humpuukiin, jonka uhreja heterot jo ovat.

Avioliitto on valheen ja orjuutuksen pesä. Se on keino alistaa ihmiset kirkon sosiaaliselle kontrollille. Kun aiemmin niin uskontokriittisinä esiintyneet homot on tehty tarkkailun ja valvonnan alaisiksi ja upotettu Kenen Tahansa ihanteeseen, on ihmisille onnistuttu opettamaan, että vapaa seksi on väärin ja rakastamisen sijasta pitää omistaa.

Avioliitto ei tuo mitään arvonlisää ihmissuhteisiin. Mutta se katkaisee homoilta meidän yhteiskuntakriittisen terämme. Kun homotkin on saatu anomaan yhteiskunnalta hyväksyntää, kenenkään ei tarvitse enää pelätä, että sanoisimme jotakin, mikä on totta. Sitä kautta homoliike on antautunut yhteiskunnan sovinnaisarvoille, valtiolle, puolueille, piispoille, viranomaisille, yliopistoille, professoreille, kansanedustajille ja muille vallankäyttäjille.

Tämän taantumuksen merkiksi meidät on opetettu uskomaan, että emme saa emmekä voi olla omaehtoisesti omia itsejämme, vaan meidänkin pitää ansaita asemamme ja kansalaisluottamuksemme yhteiskunnan luovuttamien tai pidättämien näennäisoikeuksien kautta, jotka tosiasiassa sitovat meidät norminvalvojiin ja toinen toisiimme universaalin seksinpuutteen kasvaessa räjähdysmäisiin mittasuhteisiin.

Ennen tuo unelma paisui vain heteroseksuaalisten perheenisien päiväunissa, mutta nyt se kasvaa myös avioliittovankilalaitoksen levitessä homojen keskuudessa. Ellei sitten käy niin, että naimisiin menemällä homot toteuttavat parhaimmillaan juuri tuon porvarillisen ja typerän avioliittoinstituution raiskauksen ja kusevat yhteiskunnallisten vallankäyttäjien kengille.

Avioliitto tarjoaa toki hyvän mahdollisuuden pelastaa itsensä liiallisen vapauden tuottamalta ahdistukselta. Vasta kun olet sosiaalisesti hyväksytty, voit olla aidosti Kuka Tahansa. Sillä yksityiselämässä aitous on ehto elämästä nauttimiselle, kun taas sosiaalisessa maailmassa vain teeskenteleminen, näytteleminen ja valheellisuus ovat ehtoja sille, että voi tehdä jotakin.

Ovatko homoavioliitot kristinuskon mukaisia?

Eduskunta on ottanut käsittelyyn ”Aito avioliitto” -kansanliikkeen tekemän aloitteen sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi. Hankkeella ei liene menestymisen mahdollisuuksia vasta-aloitteiden ennakkotapauksena, sillä lakien vuorottainen säätäminen ja kumoaminen johtaisivat vellomiseen, jonka tuloksena lainsäädännön uskottavuudelta menisi pohja.

Mutta eduskunnan jankuttelua tuosta sinänsä melko merkityksettömästä asiasta on hauska seurata. Se paljastaa paljon siitä, mitä tavalliset ihmiset ajattelevat avioliitoistaan.

On luonnollisesti totta, että homoavioliitot eivät ole kristinuskon mukaisia. Onneksi, sillä kristinusko saanut aikaan paljon pahaa seksuaalimoraalin alueella. Suomen uudessa avioliittolaissa legitimoitiinkin siviiliavioliitot, ja päätöksen homojen vihkimisestä tekee edelleen kirkko omassa piirissään. Voidaan sanoa, että lailla vahvistettiin rakkausavioliittoja ja museoitiin uskonnolliset avioliitot kirkkojen omissa holveissa säilytettäviksi.

Avioliitto: taantumuksen takapajula

Avioliittoinstituutio on saanut paljon karvasta kritiikkiä seksuaalivähemmistöiltä ja feministeiltä. Feministi Mary Wollstonecraft, joka oli anarkistifilosofi William Godwinin vaimo ja Frankensteinin hirviötä kuvailleen romaanikirjailijan äiti, kirjoitti vuonna 1792 pamfletissaan A Windication of the Rights of Women, että avioliitto on laillistettua prostituutiota, ja siksi se pitää lopettaa.

Seksuaalinen vapautusliike katsoi 1960-luvulla, että avioliitto perustuu orjanomistusoloihin ja joutaa roskiin. Nykyisin seksuaalivähemmistöliike heittäytyy kontalleen piispojen edessä ja anoo avio-oikeutta tullakseen hyväksytyksi tasa-arvoisena. Joko avioliittoinstituutio on perin pohjin muuttunut tai seksuaalivähemmistöliikkeestä on tullut valtavirtoihin sopeutuva kerjäläisjärjestö, joka pitää samanlaisuutta tasa-arvon tunnusmerkkinä.

Ulkopuolisen katsojan silmiin osuva ristiriitaisuus herättää tietenkin kysymysmerkkejä. Onko muinaismuistoisen instituution tavoittelu ihmisille hyväksi? Olisiko parempi, että kaikki ihmiset vapautettaisiin avioliiton ikeestä? Omasta mielestäni avioliitto on pelkkä taloudellinen tai hallinnollinen muodostelma, eikä se tuo mitään lisäarvoa ihmisten seksuaalisiin tai rakkaussuhteisiin, mutta se kyllä alistaa ne kirkon ja julkisen vallan tarkkailulle.

Luultavasti piispat ja papit osaavat nyt nauraa. Heistä ovelimmat ovat edistäneet myös homojen kirkollisia vihkimisiä, sillä he oivaltavat, että avioliittoinstituution laajentaminen vahvistaa kirkon vaikutusvaltaa. Myös jäsenkunta uudistuu, jos nuoret kirkollisveron maksajat astuvat sisään ja vanhat muutenkin jo maailmasta poistumassa olevat lähtevät protestiksi pois. Eivät he kuitenkaan kauas ehdi, ja kirkon tontille he kuitenkin jäävät.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että avioliiton pitäisi olla vain Matin ja Mervin. Avioliitto on absoluuttista lööppikamaa, ja sen pyhyys punnitaan ”Poliisien kotihälytys” -televisiosarjassa. Ehkä heteroiden huolestuminen homoavioliitoista kertoo jonkin olevan vinksallaan heidän omissa avioliitoissaan.

Homoaura loistaa kristinuskon kulisseista

Siitä olen varma, että homoavioliitot eivät ole – kuten jo mainitsin – kristinuskon mukaisia. Ne eivät vastaa sitä, miten Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät antiikin Israelissa. Tärkeintä asiassa onkin tämä teologinen ja kirkkohistoriallinen puoli.

Vanhan testamentin kirjoissa kuvailtu miehen ja naisen välinen avioliitto koskee vain juutalaisuutta. Sen sijaan Jeesuksen elämään perustuva kristinusko poikkeaa tästä huomattavasti. Mietitäänpä siis kuka Jeesus oli. Miten hän ja hänen oppilaansa elivät?

Kertomus Jeesuksesta on legenda, jota on kaunisteltu pyhimyskuvien tapaan. Uuden testamentin evankeliumit ovat yhtä kiiltokuvamaisia ja enemmistöjä miellyttämään kirjoitettuja kuin Dan Brownin typerä ja heteroita kosiskeleva Da Vinci koodi, jossa väitetään, että Jeesuksella oli mukamas ihan oikea lapsikin – ei siis vain näitä ”opetuslapsiksi” tituleerattuja kavereita, jotka olivat aikuisia komeita miehiä.

Lamppu, joka jokaisen nykyihmisen päässä pitäisi syttyä Jeesuksen tarinaan perehtyessä, vilkkuu iloisesti sen havainnon puolesta, että Jeesus oli gay. Kristinuskon varjelema salaisuus onkin juuri tämä – ei mikään heteroseksualisoitu epätotuus, jonka mukaan Jeesuksella olisi ollut muija ja lapsi. Myös Sokrateesta yritettiin Platonin kirjoituksissa piirtää heteroseksualisoitua kuvaa, jonka mukaan hänellä oli pahansisuinen akka nimeltä Ksantippa. Miehensä avoimesti harjoittamaan filosofiaan ja fyysiseen homoiluun kyllästyttyään hän tyhjensi yöastian filosofin päähän.

Filosofia ja homoseksuaalisuus tarkoittivat noihin aikoihin samaa. Filosofia rakentui samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman varaan ja sitä kautta syntyvään merkitysten yhtäpitävyyteen. Yhteisymmärrys voidaankin parhaiten saavuttaa, kun ihmisten kokemusmaailma ja sitä kautta myös merkitykset ovat samanlaisia. Myös nykyaikana kaikki todellinen filosofia perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten homoseksuaaliseen, homososiaaliseen ja homoeroottiseen kanssakäymiseen, joka vahvistaa yhteistä merkitysten konstituutiota.

Totuus fresko-Jeesuksen takana

Luuletteko, että Jeesus olisi vain pelkästä filosofoimisen halusta istunut päivätolkulla freskomaalausten esittämissä asennoissa seetri- ja öljypuiden varjossa keskustelemassa ympärilleen keräämiensä komeiden jätkien kanssa? – Kaikkea kanssa! Päivän mentyä mailleen hän harjoitti heidän kanssaan kiimaista homoseksiä, kimppakivaa tai yksityisempää aktia takapihoilla, puutarhoissa ja missä sattuivat kuljeskelemaankin.

Juuri tämän piirteen tultua julki hän sai potkut ennen pitkää kaikkialta. Jeesuksen elämästä ennen kolmeakymmentä ikävuotta ”ei tiedetä juuri mitään”, mikä on leimallista ja paljastavaa. Tämä johtuu siitä, että hän toimi nuoruutensa ajan ylipappien poikahuorana temppeleissä, kunnes pojankauneus oli kadonnut, eikä flaksi enää käynyt ja hänen päähänsä alkoi kasvaa järkeä. Tuolloin hän aloitti filosofin uran ja kierteli aidon gay vagabondin tavoin kulkurina pitkin Israelia erilaisia sirkustemppuja tehden. Näin hän ja hänen kundikaverinsa ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä.

On tyypillistä, että monilla omankin aikamme homomiehillä on joitain naisystäviä, jotka ovat yleensä omissa miessuhteissaan epäonnistuneita heteronaisia. Heitä sanotaan fag hageiksi eli homokärpäsiksi. Magdalan Maria oli entinen prostituoitu ja juuri sellainen homokärpänen, joka liimautuu homomiehiin löytääkseen heistä tasavertaisen kumppanin tarvitsematta pelätä libidon vaikutusta. Hän ei ollut siis Jeesuksen tyttöystävä, niin kuin asioista mitään ymmärtämätön Dan Brown väittää, vaan esiliina, jollaista myös muutamat ujot teinipojat raahaavat mukanaan nykyajan homobaareissa näyttääkseen vähemmän helpoilta saaliilta.

Jeesuksen tarina täyttää kaikki tyypillisen homomiehen elämänkerran piirteet, ja moni häntä koskeva ”arvoitus” ratkeaa, kun tulkintahypoteesiksi omaksutaan se, että Jeesus oli homo.

Hänet naulittiin lopuksi ristille, vaikka Pontius Pilatus ei löytänyt hänestä ”mitään vikaa”. Ei tietenkään löytänyt, koska hän oli homo ja toimi niin kuin homo. Jeesus oli vain mennyt Jerusalemin temppeliin tapaamaan entisiä asiakkaitaan ja kaatanut katkerana rahanvaihtajien pöydät. Jotta katolisen kirkon ja nykyisten lestadiolaisyhteisöjen pedofiiliskandaaleja muistuttava salaisuus uskonnollisten yhteisöjen läpikotaisesta homoseksuaalisuudesta ei paljastuisi, Jeesus haluttiin vaientaa lopullisesti – täsmälleen Sokrateen tavoin. Tämä johtui siitä ikävästä tosiasiasta, että heteroseksuaalinen valtakulttuuri, joka perustuu lajinsäilytysstrategisesti tärkeänä pidettyyn lisääntymisideologiaan, ei salli totuuksien paljastumista omassa kaksinaismoralismissaan.

Homotradition turmeleminen

Matteuksen, Markuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittamista evankeliumeista Jeesuksen homoseksuaalisuus ja hänen homoseksuaalinen rakkautensa kahtatoista miesoppilastaan kohtaan on jynssätty huolellisesti pois. Tuomaan evankeliumi on jätetty kokonaan Raamatun ulkopuolelle, samoin Marian gnostilainen evankeliumi.

Paavali, joka oli vallanhimoisin kaikista, yritti kitkeä homoseksuaalisuutta sekä itsestään että muista ihmisistä lähettelemällä propagandakirjeitä ympäri Välimeren maita. Hänen homokielteiset kannanottonsa ovat ymmärrettävissä yrityksiksi peittää Jeesuksen ja hänen oppilaidensa välisten suhteiden homoseksuaalisuus ja saavuttaa sitä kautta hyväksyntää vallanpitäjien piireissä.

Juudas puolestaan oli Jeesuksen läheisimpiä ystäviä, aivan niin kuin Brutus oli eräälle toiselle historian homoseksuaalille, Julius Caesarille. Niinpä Juudas ei ilmiantanut Jeesusta rahasta (joka oli vain evankeliumien kirjoittajien keksimä huonoa mielikuvitusta osoittava veruke). Todellinen motiivi oli Juudaksen mustasukkaisuus erästä toista Jeesuksen rakastamaa opetuslasta kohtaan.

Jeesuksen tarina on maailmanhistorian suurimpia homokertomuksia. Nykyisen kristillisen kirkon homovastaisuus johtuu kirkon yrityksestä peittää oma syntyhistoriansa. Joskus joutuukin kysymään, kuinka hupsu koko uskonnon täytyy olla kätkeäkseen piiristään sen, että Jeesus oli gay!

Jeesuksen elämää leimasi hänen ja hänen kaveriensa harjoittama homoseksuaalinen, homososiaalinen ja homoeroottinen käyttäytyminen, seksuaalinen vapaus ja nautiskelu, johon myös filosofinen spiritualiteetti yhdistyi saumattomasti. Näin voidaan sanoa, että nykyinen avioliittoinstituutio, jossa nainen ja mies istuvat toistensa päälle, ei ole kristinuskon alkuperäisen olemuksen mukainen.

Lisätietoa löytyy kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena.

Puhu hiljaa rakkaudesta

Sallinette vielä sanasen avioliittokeskustelusta, vaikka monien mitta onkin jo täynnä ja myös aika niiden ”tärkeämpien asioiden käsittelyyn” olisi ollut kauan sitten.

On se jännää, miten voi laki tehdä ihmiset onnellisiksi – tai monissa yhteyksissä tietenkin myös onnettomiksi, riippuen asiayhteydestä. Mutta pienestähän se on ihmisten ilo yleensäkin kiinni.

Toivon luonnollisesti, ettei ensimmästä täysistuntokäsittelyä seuraava lainsäädäntötyö jumiutuisi valiokuntiin, vastaehdotuksiin tai seuraavan – todennäköisesti kepulais-konservatiivisen eduskunnan – harjoittamaan viivytykseen. Toisaalta silläkään ei olisi suurta arvomerkitystä seksuaalivähemmistöille itselleen vaan lähinnä valtakulttuurille.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, tasa-arvoisen avioliittolain lähes ainoa merkitys on vertauskuvallinen. Asiassa kiisteltiin seksuaalivähemmistöjen yleisestä hyväksymisestä ja siitä, kuuluuko Suomi muihin Pohjoismaihin, joissa vastaava laki on voimassa, vai liitymmekö Venäjän homokielteiseen kaartiin. Kyseessä oli kansallisen identiteetin määritys.

Tavallaan ymmärrän lain vastustajia ja niitä, jotka leimasivat tasa-arvoisen avioliittolain ”homorummutukseksi”. Vuosien ajan heteroseksuaalisessa avioliitossa olleet parhaiten tietävät, ettei avioliitto mikään oikeus ole, eikä se tuo varsinkaan vapautta vaan velvollisuuksia ja vapauden rajoituksia.

Poliittinen vasemmisto on perinteisesti pyrkinyt edistämään tasa-arvoa samanlaistamalla, siis saattamalla ihmiset ”ihan tasavertaisina” ja samanlaisiksi pakotettuina lain eteen: alistetuiksi. Liberaali oikeisto taas on ajanut tasa-arvoa vapauden kautta. Tämän merkiksi puhutaankin joko seksuaalisesta tasavertaisuudesta tai seksuaalisesta vapautusliikkeestä. Arvatkaa, kumpaa itse pidän tärkeämpänä.

Yleensäkin katson, että valistusihanteista vapaus kelpaa päämääräksi ja tasa-arvo vain lähtökohdaksi. Jos vapautta pidettäisiin ihmisten olemukseen liittyvänä lähtökohtana, oltaisiin tyhjien julistusvapauksien tiellä. Lisäksi se olisi vastoin todellisuutta, sillä ihmiset eivät ole kovin vapaita.

Jos tasa-arvoa pidettäisiin päämääränä, sitä tavoiteltaessa jouduttaisiin helpostikin siirtelemään oikeuksia ja velvollisuuksia ryhmältä toiselle vuotavalla sangolla. Niinpä kannatan mahdollisuuksien tasa-arvoa lähtökohdaksi ja vapautta päämääräksi. Myös erilaisuus on oikeus. En minä ainakaan halua olla ”tasa-arvoiseksi samanlaistettu”, ja vapaa en tietenkään ole lähtökohtaisesti. Sen sijaan miellän itseni ja muut ihmiset alun perin tasa-arvoisiksi, ja tasa-arvo puolestaan on se lähtöviiva, jolta kukin tavoitelkoon vapautta. Veljeys on yleisperiaate, joka liittyy molempiin.

Hyvä nyt kumminkin, että ihmiset ovat jokseenkin samassa asemassa, kun kerran avioliitto varjostaa ihmisten elämää joka tapauksessa. Emmehän me homot halua olla avioliiton kahleista vapaina etuoikeutettuja, ja tasa-arvoa edistämme vain todistaaksemme, ettemme ole muita parempia.

Tasa-arvoiseen avioliittohankkeeseen liittyi hullunkurisena piirteenä se, että myös seksuaalivähemmistöt altistettiin instituutiolle. Kirkon piirissä on pappeja ja piispoja, jotka asiaa kannattaessaan laskelmoivat, että tasavertainen avioliittolaki tuo ideologisen voiton kirkolle. Näin myös homot ja lesbot on saatu anelemaan vihkimisiä ja läpivalaisemaan ihmissuhteensa. Mitäpä muuta avioliitot ovatkaan kuin seksuaalisen käyttäytymisen alistamista julkiselle, valtion tai kirkon tai molempien, harjoittamalle tarkkailulle ja sääntelylle? Homojen vastustajat siinä siis onnistuivat, joten onneksi olkoon.

Ehkä samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustajat ajattelivat myös homojen ja lesbojen parasta. Kielteisyydellään he halusivat ”hyvää hyvyyttään” estää meitäkin joutumasta avioliittojen kurimukseen ja katsoivat, että avioliitto kuuluu vain Matille ja Merville. Kiitokset siis myös vastustajille.

Filosofisesti katsoen avioliitoissa on kyse siveyden ja intohimojen suhteesta. Avioliitto on intohimojen sublimointia siveyden hyväksi. Koska siveys harvoin on kovin intohimoista, monista ihmisistä on tuntunut ristiriitaiselta, että homot, jotka on tunnettu nautiskelijoina ja hurjastelijoinakin, haluavat avioliiton satamaan. Voi olla, että vastustajien mielipiteet johtuvat osittain heidän salatuista toiveistaan ja alitajuisista haluistaan promiskuiteettiin: pyrkimyksestä projisoida oman valvotun seksuaalielämänsä ulkopuolelle vapauden saareke, homoseksuaalinen elämä, joka on avioliiton kahleista vapaa. Takaa kajastelee kateus vapaudelle.

Sen sijaan avioliitto on naimisissa oloa julkisen vallan kanssa. Viranomiskontrolli on naamioitu yhteiskunnalliseksi oikeudeksi. Avioliitot saavat yksinelämisen ja avosuhteet näyttämään sekundalta, mitä ne eivät suinkaan ole. Avioliitto myös jyrkentää aviosuhteiden ja avosuhteiden kontrastia ja kääntää avoimuudestaan tunnetun gay-kulttuurin kohti sulkeutunutta valtaa.

Onpa kyse sitten homo- tai heteroavioliitoista, kummallista on, kuinka tärkeänä avioliittoinstituutiota ylipäänsä alettiin pitää sekä lakiesityksen puolustajien että vastustajien riveissä. Yllättäen siitä nousi keskeinen, jopa hallitseva, teema politiikkaan, kuten Uuno D. G. Turhapuron aviokriisissä.

Arkielämässä tärkeä kysymys sen enempää homoille kuin heteroillekaan ei ole koskaan ollut mikään muotoseikka, kuten pääseekö tai joutuuko avioliittoon vai ei. Keskeistä on ollut, mistä ylipäänsä voisi löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa parisuhde olisi mahdollinen: kuka huolisi, kenelle kelpaisi ja kuka tai minkälainen ihmisen sopisi omaan kainaloon? Ja mikä pitäisi suhteen koossa tässä yksilöllistymistä vahvistavassa, yksin elämistä arvostavassa ja epäluottamusta lietsovassa todellisuudessa, jossa aika ja energia kuluvat voileipäkeksien metsästämiseen ja heittopussina elämiseen työmarkkinoilla?

Avioliitoista innostumisen voikin nähdä tätä arkitodellisuutta vastustavana haavekuvana, jota vastaavaa todellisuutta ei ole olemassa: siis eräänlaisena todellisuuspakona. Varmaan siksi aihe on ollut monille niin tärkeä, jopa kipeä. Sen kautta viestitään kaipausta sellaiseen asiaintilaan, jota ei ole, josko voi ollakaan. Avioliittokeskustelun vilkkaus kertoi niin heteroiden kuin homojenkin pyrkimyksestä turvalliseen läheisyhteyteen.

Samasta lähtökohdasta voidaan ymmärtää myös raivokasta vastustusta, kun ihan fiksuilta vaikuttavat tyypit alkoivat yhtäkkiä perätä ihmissuhteilta ”traditionaalisuutta”. Vastustamisen kautta monet kai yrittivät eksponoida uskollisuutta ja luottamusta sekä luoda eloa kuolleisiin avioliittoihinsa. Silti kukaan ei edellytä traditionaalisuutta vaatimalla esimerkiksi sähkövalon lopettamista perinteisen kynttilänvalon hyväksi – tai traditionaalisen kirjepostin käyttämistä sähköpostin sijaan.

Taloudellisesti epävarmoina aikoina ihmiset harhautuvat etsimään turvaa ”vanhoista hyvistä ajoista”, vaikka mitään hyviä aikoja ei ole koskaan ollutkaan – ei edes hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskaudella 1980-luvulla, jolloin YYA-sopimus oli vielä voimassa ja maailmaa uhattiin ydintuholla ja happosateilla (mihin nekin katosivat?).

Kyvyttömyys nähdä kutakin jo elettyä aikaa leimanneet epävarmuustekijät luo ihmisille turvallisuuden harhakuvan, kun mennyt maailma on jo luotettavasti paketissa. Pahimmillaan moinen uuskonservatismi johtaa poteron kaivamiseen, kaiken kehityksen torjumiseen, uudistusten vastustamiseen ja taantumukseen, onpa kyse sitten tekniikasta tai sosiaaliturvasta.

Minä en näe avioliitoissa oikeastaan muuta hyvää kuin mahdollisuuden rikastua naimakaupoilla. Ja sekin on pohjimmiltaan esineellistävää. Rakkaudesta ja intohimosta tehdään toisenlaisia tekoja.

Pitääkin varoa, ettei homojen ihmissuhteista tule valtion harjoittaman tasa-arvopolitiikan välityksellä samanlaista kitschiä kuin se muualla jo on: välineellisyyden luomuksia, joissa ihmissuhteita hallitsevat juridis-makaabereihin asioihin liittyvät kysymykset, kuten henkivakuutukset, perinnön varmistelut, läheisriippuvuus, omaishoitaminen ja monet muut kuolemaan ja ahdistukseen liittyvät morbidit asiat. Vaalikarjana meidät nähdään jo nyt, kun lailla pamputtamisesta on tehty vaaliase seksuaalivähemmistöjen kyyditykseen.

Minulle tuli tämän prosessin keskellä mieleen myös tapa, jolla filosofi Rolf Lagerborg (1874–1959) hankkiutui siviiliavioliittoon. Kirkollinen avioliitto oli vielä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa pakkoinstituutio, ja nainen määriteltiin miehen holhottavaksi. Oman aikansa radikaalina pidetty Lagerborg oli arvostellut filosofiassaan avioliittoinstituutiota siitä, että se alistaa ihmiset kirkon kontrollille, mutta hän halusi kuitenkin (syystä, jota en täysin tunne) hankkiutua naimisiin nuorikkonsa kanssa.

Niinpä hänet ja avopuolisonsa tuomittiin oikeuden päätöksellä avioliittoon vuonna 1903, sillä näin voitiin välttää syytteet ”syyllistymisestä esiaviolliseen sukupuolisuhteeseen”. Koska vihkimispaikkana ei ollut kirkko vaan lakitupa, luotiin tilaa siviiliavioliitoille, mikä oli Lagerborgien tarkoituskin. Samantyyppisessä tilanteessa eletään homojen ja lesbojen maailmassa edelleen.

Ruotsalainen homoseksuaali filosofi Carl Pontus Wikner (1837–1888) puolestaan piti miehen ja naisen rakkaussuhdetta siinä määrin ”synnin turmelemana”, että avioliittokin oli suotu ihmisille välttämättömänä myönnytyksenä ”heidän sydämensä kovuuden vuoksi”. Hän siis näki heteroseksuaalisessa suhteessa filosofisen elämän vastakohdan ja epäarvon.

Avioliitossa eläviä kristittyjä hän piti niin paheellisina, että heidän sydämensä täytyi olla kuin piitä, toisin sanoen kylmettyneitä ottamaan vastaan aitoa Kristus-rakkautta, joka hänen käsityksensä mukaan oli nimenomaan homoseksuaalista. Vaikka siis normaalissa avioliitossa olevista ei voinutkaan tulla Kristuksen ”todellisia seuraajia”, heille oli suotava lievityksenä avioliitto, jossa he voisivat jäljitellä Jeesuksen ja hänen miesoppilaidensa todellista rakkautta. Tämä on tietenkin varsin kaukana siitä, mitä kristityt ovat ajatelleet avioliitoista.

Lagerborg ja Wikner toimivat filosofian professoreina viime vuosituhannella, joten heidän ajatuksensa eivät ehkä enää järkytä. Mutta muutoin toivoisi, että yhteiskunta olisi kehittynyt heidän päivistään.

Myös minä, arvostellessani avioliittoa, kamppailen tätäkin kautta sellaista vanhoillisuutta vastaan, joka on vain naamioitu edistyksellisyydeksi ja jossa avioliiton puolustamista käytetään perimmältään samanlaisena verukkeena äänten kalasteluun puolueissa kuin avioliiton vastustamistakin. Älkäämme unohtako myöskään Søren Kierkegaardia, joka antoi piupaut avioliitoille joko/tai-pohdinnoissaan. Paikkaansa pitää vanha sanonta: ”Avioliiton ainoa todellinen uhka on avioliitto itse!”

105 – 92: Hyvä päivä tasa-arvolle ja kansanvallalle

Eduskunta päätti tänään hyväksyä kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta äänin 105 – 92, joten aloite etenee suureen valiokuntaan, jossa kannattajilla on enemmistö. Laki tulee lopullisesti hyväksyttyä parin, kolmen viikon kuluttua, mikäli se saa täysistunnon toisessa äänestyksessä samat äänet kuin tänäänkin. Eli ihan varma tämäkään asia ei vielä ole.

Joka tapauksessa päivä oli selvä voitto sekä tasa-arvolle että kansanvallalle. On mukavaa kuulua samaan arvoyhteisöön toisten Pohjoismaiden, Englannin, Ranskan ja monien muiden liberaalien länsimaiden kanssa.

Toivon myös, etteivät lakia vastustaneet pettyneet pahasti. Äänestyspäätöshän ei ollut keneltäkään mitään pois, ja luullakseni myös vastustajat sopeutuvat asiaan samoin kuin naispappeuteen ja sukunimilakiinkin. On hyvä, jos avioliittokäsitteen muuttuminen ohjaa perinteistäkin avioliittokäsitystä pois esineellistävästä ajattelusta, eli siitä, jossa naimisiin mennään omistussuhteen osoittamiseksi tai rahasta. Jos vaikka rikkaisiin naimisiin ei pääsisikään, niin toivottavasti edes rakkaisiin tai kauniisiin!

Eduskunnan myönteinen kanta asiaa kohtaan oli samalla kannanotto maailmalla leviävää uuskonservatiivisuuden paatosta vastaan: rohkean nykyaikaisen ajattelun puolesta. Eivät kulje junatkaan enää höyryllä, laivat purjeilla eivätkä lentokoneet kaksilla tasoilla.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat ne edustajat, jotka pitkään harkittuaan asettuivat lakimuutoksen kannalle tai jotka muusta ryhmästä poiketen antoivat kannatuksensa tasa-arvolle, kuten perussuomalaisten Arja Juvonen. Äänestyksen ollessa melko täpärä he oikeastaan ratkaisivat pelin –  sekä tietysti Jani Toivola, joka toi kysymyksen vastalause-esityksellään valiokunnasta täysistuntoon.

Hetkeä aiemmin suoritettuun hallituksen epäluottamuslauseäänestykseen verrattuna taululla olivat joka tapauksessa varsin selvät numerot, sillä hallitus jatkaa enää äänin 100–97. Edustajakohtaiset tulokset tässä.

Ei pussannut Suomi Putinin propagandaa pyllylle! Laitetaan tuosta vielä Finlandia-hymni soimaan Helsingissä vierailleen London Gay Men’s Choruksen esittämänä – esimerkiksi siitä, miten Suomi tässäkin asiassa ”karkotti orjuuden”. Eläköön 105 kunnian edustajaa!

Homoavioliitot eivät ole omantunnonkysymys

Eduskunta äänestänee tasa-arvoisesta avioliittolaista huomenna, ja ratkaisusta tulee tiukka. Tiukkasävyistä on ollut keskustelukin.

Ryhmäkurista tinkimistä ei tulisi perustella pitämällä homoavioliitoja omantunnonkysymyksenä, sillä mikään poliittinen ratkaisu ei ole pohjimmiltaan omantunnonasia. Sen sijaan kyseessä ovat oikeudenmukaisuus ja ihmisoikeudet. Pitäisikö ne jättää subjektiivisten tuntemusten varaan, vaikka aiheesta on olemassa myös tieteellistä tietoa ja puolueiden vahvistamat kannat? Omat tunnothan voivat olla periaatteessa aivan mitä tahansa, mutta kenenkään omallatunnolla ei pitäisi rajoittaa toisten ihmisoikeuksia.

Mikäli eduskunta äänestäisi puolueiden virallisesti vahvistamien kantojen mukaan, kansalaisaloite saisi selvän voiton. Tekemällä asiasta epämääräinen omantunnonratkaisu, käydään poliittista peliä. Muotoseikkoihin vaikuttamalla koetetaan säätää prosessin parametrit homoavioliitoille epäedullisiksi, kun tiedetään, että vastustajat joka tapauksessa äänestävät ryhmäkurin mukaan.

Konservatiivien harjoittama jarrutus on sikäli hullunkurista, että homoavioliitothan on jo laajalti hyväksytty yhteiskunnassa. Kansalaisten enemmistö kannattaa niitä, samoin kirkon papeista fiksuimmat ja teologeista ne, jotka jotakin jostakin ymmärtävät. Erään argumentin mukaan homot voivat jo nyt hankkia lapsia, ja niinhän toki voivatkin. Asioiden ollessa näin homoavioliittojen hyväksyminen legitimoisi paremmin myös lapsen edun. Lapsen etuun ovat kitapurjeet lepattaen vedonneet niin puolustajat kuin vastustajatkin.

Mutta mistä ”tasa-arvoisessa avioliittolaissa”, ”samaa sukupuolta olevien avioliitoissa”, ”sukupuolineutraaleissa avioliitoissa” ja ”homoavioliitoissa” – mitä termiä nyt halutaankin käyttää – on kyse? Avioliittoinstituutio sinänsä on tietenkin pelkkä vitsi. Vuosikymmeniä sitten avioliitto koettiin kahleeksi niin, että seksuaalivähemmistöliike protestoi sitä vastaan. Kriittisyyttä osoitettiin instituutioita vastustamalla. Nykyään taas protestoidaan koettamalla integroitua instituutioihin: arvostelukykyä osoitetaan instituutioita rakentamalla. Ilmeisesti avioliiton olemus on muuttunut, tai sitten seksuaalivähemmistöliikkeen taktiikka on muuttunut, ja nyt koetetaan vaikuttaa ”sisältä päin”.

Suhtautuminen homoihin on asia, johon kantaa ottamalla jokaisella on tilaisuus osoittaa oma ahdistuneisuutensa. Tietenkin jo asian poliittinen käsittely on vastoin ihmisten oikeuksia, sillä mitäpä muiden elämästä päättäminen millekään eduskunnalle kuuluu. Tätä edustuksellisen demokratian tyrannia on myös laajemmin: sitä, että kansanedustajat pyrkivät hallitsemaan laeilla muita ihmisiä. Ja niiden säätäminen on pelkkää mielipidevallan käyttöä – voimassa olo puolestaan perustuu tottelevaisuuteen, ehdollistamiseen ja rangaistusten pelkoon.

Homoavioliittojen poliittisessa käsittelyssä on kyse vastaamisesta siihen, keitä me suomalaiset olemme. Kuulummeko itään vai länteen (kuten kysyin jo tässä), toisin sanoen identifioidummeko Putinin Venäjään, jossa julkisesti esiintyviä homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja monissa Pohjois-Amerikan osavaltioissa homoavioliitot ovat voimassa ja toimivat osana yhteiskuntaa. Mitään ongelmia ei ole kuulunut. Sen sijaan Venäjällä homoseksuaalisuuden näkyminen on lailla kielletty ja määritelty ”homopropagandaksi”, vaikka kyse on homoseksuaalisuuden sensuroinnista. Ja on kuulunut paljon ongelmia. Haluaako Suomi antaa maailmalle viestin, että Kreml on se jengi, johon mekin liitymme?

Suomettuneisuus näkyy jopa median sanankäytössä, kun Yleisradion uutistoiminnan päätoimittaja Atte Jääskeläinen määräsi, ettei Ylessä saa puhua tasa-arvoisesta avioliittolaista vaan sukupuolineutraalista. Jos puhe tasa-arvosta on muka tässä yhteydessä poliittinen kannanotto, niin eikö tasa-arvoisuudesta puhumisen kieltäminen ole? Yhdenvertaisuutta ja monikulttuurisuutta tukevat normit on upotettu osaksi Ylen strategiaa niin perinpohjaisesti, että ainakin niihin verrattuna Jääskeläisen pullautus on omalla kiertoradallaan.

Miksi muuten tiedotusvälineiden johtaviin tehtäviin palkataan juristeja, jotka arvioivat asioita pelkästään normatiivisessa diskurssissa ja joilla ei yleensä ole minkäänlaista kompetenssia toimittajan tehtäviin? Konservatiivisuus on ihan samanlaista kuin se, jolla jarrutettiin sukunimilain uudistusta ja naisten nimittämistä papeiksi. Jonkun kreationistiprofessorin painajaisunissa Rooma jälleen palaa. Muuan kohudosentti taas vertaa lain puolustajia Hitlerin kannattajiin! Ottaisi nyt edes kätensä pois kaksoisleukansa edestä, niin näkyisivät papinliperinsä paremmin.

Koomista on, että homoavioliitot hyväksyneissä maissa mitään drastista ei ole tapahtunut – ei yhtään mitään, edes homoille. Homoavioliitot ja kirkolliset vihkimiset eivät ole homoille itselleen mikään kympin kysymys. Enemmänkin asiassa painaa symboliikka: määritelläänkö homot sekundaksi vai priimaksi, kestääkö heteroiden oma identiteetti ja pysyvätkö heteronormatiiviset avioliitot pystyssä ilman toisilta kieltämisen henkisiä kainalosauvoja? Ja se kansainvälinen maine.

Eduskunnassa asian näyttävät ratkaisevan kokoomuksen ja kepun kansanedustajat. Matti Vanhasella oli myönteinen kanta asiaan, samoin Juha Sipilä on toisinaan vilkuttanut vihreää valoa, vaikka onkin viime aikoina ollut huomiota herättävän hiljaa. Myös Alexander Stubb on liputtanut uudistuksen puolesta. Turhaan he välttelevät kantojensa ilmaisemista nyt päätöksen kynnyksellä, vaikka ovatkin vaalit tulossa.

Jos kansalaisaloite ei mene läpi, tulos kaatuu varmaankin suurena vaalivoittona kokoomuksen syliin... Näin puolue äänestää kantaansa vastaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla Arto Satosella on kielteinen mielipide, samoin etnisten vähemmistöjen esitaistelijalla, Ben Zyskowiczillä. – Kova on Talmudin laki.

Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen

Feminismin esitaistelijana tunnettu Mary Wollstonecraft kirjoitti 1700-luvun lopulla, että avioliitto on henkistä prostituutiota. Niinpä niin. Myös 1960-luvun seksuaalivähemmistöliike karsasti kaikenlaisia muodollisuuksia. Ihmiset polttivat pikkupöksynsä katsoen, että avioliitto vastaa orjanomistusoloja.

Myös nykyisin avioliitto on suureksi osaksi kirkon kontrolli-instituutio, jolla se tarkkailee ja valvoo ihmisten parinmuodostusta ja seksuaalisia suhteita. Eli ihmiset ovat, kuten Jenni Vartiainenkin sanoo, ”ihmisten edessä”. Naimisiin mennään lähinnä muista syistä kuin rakkaudesta yhä edelleen.

Kiinnostavaa onkin, miksi seksuaalivähemmistöliike on tavoitellut avioliittoa, kun sitä voidaan pitää ajastaan jälkeen jääneenä instituutiona. Kenties avioliiton olemus on muuttunut. Avioliitto ei ole enää välttämättä mikään uskonnollinen sidos, vaan puhutaan rakkausavioliitoista.

Koska myös kirkon piispojen ja työntekijöiden kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoihin on muuttunut myönteiseksi, myös seksuaalivähemmistöjen suhtautuminen avioliittoinstituutioon on muuttunut. Avio-oikeutta voi jopa tavoitella.

Kun avioliitot ovat joka tapauksessa osa nykyaikaistakin yhteiskuntaa, avio-oikeutta adoptio-oikeuksineen ja lapsiperheen perustamisineen voidaan pitää kaikille ihmisille kuuluvana. Länsimaisen voluntarismin mukaan ihmisten pitää voida itse päättää parinmuodostuksestaan, ja yhteiskunnan tulee luovuttaa siihen tasavertaiset mahdollisuudet. Niinpä samaa sukupuolta olevien avioliittoja on pidettävä perusteltuina. Täytyyhän naimisiin päästä, jos halu on suuri, ja sanotaanhan Sanassakin, että parempi naida kuin palaa.

Samaa sukupuolta olevien avio-oikeutta käsitellään eduskunnassa viikoilla 46 ja 47. Saa nähdä, millainen puhetulva asiasta jälleen nousee.

Suurin vaikutus homoavioliittoja koskevalla ratkaisulla on Suomen kansainväliseen asemaan ja maineeseen. Homoavioliitot ovat voimassa kaikissa muissa Pohjoismaissa, paitsi Suomessa. Jos eduskunnan enemmistö torppaa kansalaisaloitteen ja äänestää homoavioliittoja vastaan, se merkitsee, että Suomi linjaa itsensä Itä-Eurooppaan kuuluvaksi.

Mikäli eduskunta äänestää homoavioliittoja vastaan, Suomi tulee astuneeksi askeleen lähemmäksi Venäjää. Vaikka ratkaisu ei johtuisi Venäjällä voimaan saatetuista homosensuurilaeista (jotka ovat homoja avoimesti syrjiviä ja siten myös rasististen ihmisoikeusrikosten kaltaisia), Suomen eduskunnan kielteinen päätös tulkittaisiin sekä Venäjällä että muualla maailmassa suomettuneisuuden merkiksi.

Jos eduskunta päättää hylätä kansalaisaloitteen, se vesittää samalla kansalaisaloiteinstituutiota. Ja Venäjän hallituksessa osataan iloita. Putinin hallitus voi tällöin tulkita päätöksen homosensuurilakejaan seurailevaksi ja julistaa propagandasodassaan, että Suomi myötäilee Venäjän politiikkaa. Kovin kummalliseen valoon joutuu Suomi myös Englannissa, Ranskassa, Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa ja monessa muussa maassa, joissa homoavioliitot ovat voimassa.

Suomessa kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto kannattavat avioliittolain muuttamista niin, että myös mies- ja naispareilla olisi mahdollisuus avioliittoon. Koska puolueilla on asiaan virallisesti vahvistettu kanta, ainakin näiden puolueiden edustajien tulisi ratkaista asia ryhmäkurin mukaan. Ihmisoikeusasiasta on väärin tehdä omantunnonkysymystä ihmisoikeuksien tappioksi.

Varsinkin niiden perussuomalaisten, kokoomuslaisten ja keskustalaisten kansanedustajien (joiden kanta on ollut homoavioliittoihin nähden kielteinen) kannattaa nyt tarkoin harkita, haluavatko he liittää Suomea itään vai länteen.
---
Päivitys 12.11.2014: Eduskunnan lakivaliokunta näyttää viivyttävän tasa-arvoisen avioliittolain antamista täysistunnon käsiteltäväksi. Mikäli käsittely venyy vaalitaukoon asti, kansalaisaloite raukeaa. Näin eduskunta voi kätevästi välttää äänestämästä koko asiasta, jolloin myöskään aloitteen vastustajien ei tarvitse leimata itseään Venäjän homosensuurilakien tukijoiksi, Venäjän suosijoiksi tai Putinin kannattajiksi. Demokratian pilkkaa ja suomettuneisuutta räikeimmillään!

Islam: kuolemantuomio homoille!

Suomessa on paheksuttu laajasti samaa sukupuolta olevien avioliittohankkeen jarrutusta ja Venäjän homovastaista lakia. Ja riittäähään niissä jankuttamista. Sen sijaan islamia pidetään kaiken arvostelun ulkopuolella, vaikka TV2:n islam-illassa nuori imaami Abbas Bahmanpour julisti säteilevästi hymyillen, että julkisesta homoseksuaalisuudesta pitää seurata islamin sharia-lain mukaan kuolemantuomio!

Muutamat ovat joskus tiedustelleet, miksi käytän huivia. Olen antautunut vitsailemaan, että käytän huivia tehdäkseni islamista profaania. (Todellisuudessa suojaan kaljuani sateelta.)

Vitsit jäivät nyt televisio-ohjelman aikana vähiin. TV:ssä kähistiin lähinnä siitä, ketä uskonoppinutta pitäisi uskoa ja mihin käskynhaltijaan oikeaoppinen muslimi voi luottaa. Islamissa subjektina olemisen vapautta, päätösvaltaa ja vastuuta ei myönnetä yksilölle, vaan se pidätetään auktoriteetille. Tämä osoittaa, että islam on autoritaarinen uskonto, joka kutistaa yksilönvapauden minimiinsä.

Ei tarvitse olla sosiologian dosentti ymmärtääkseen, että lähetyksessä puhkipuhutut naisten pukeutumissäännöt ovat läpinäkyvä naisten alistamisen käytäntö. Mitä selkeämmin ihminen sen kieltää, sitä alistetumpi hän on. Tai sitten kyseessä on tarkoitushakuinen itsensä stigmatisoiminen, eräänlainen yhteiskunnallisen kapinan, protestin ja mielenosoituksen muoto.

Selväksi tuli, että islam on toisesta maailmasta ja toiselta aikakaudelta eikä sovi tänne. Helpompi on elää erikseen. Olen asioista samaa mieltä kuin Simon Elo ja Olli Immonen.

En halua teurasautoon enkä teloitettavaksi. Totuus on, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa pannaan täytäntöön kolminumeroinen määrä kuolemantuomioita vuodessa, aika moni uhreista homoja (lisää aiheesta tässä), ja vuonna 2010 islamilaiset maat äänestivät sukupuolisen suuntautumisen pois YK:n päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Siinä näyttöä monikulttuurisuudesta ja suvaitsevuudesta.

Jo se, että islamista koko ajan puhutaan ja suomalaiset pakotetaan sovittamaan sanansa ja tekonsa muualta tulleiden asettamiin ehtoihin, osoittaa islamin laajaa vaikutusvaltaa. Tälle kaikelleko länsimaisen filosofian, etiikan ja rationalismin täytyisi olla kuin taipuisaa tinaa?

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 1

Päivi Räsänen tietää, että heinäkuussa, jolloin tiedotusvälineet potevat uutispulaa, läpi menee mikä tahansa. Niinpä hän kiekaisi Kansanlähetyspäivillä, kuinka pahaa homoseksuaalisuus hänen mielestään on.

Näin hän sanoi (puhe kokonaisuudessaan tässä):

”Elämme merkillistä aikaa, kun ihmiskunnan historian luonnollisinta asiaa, äitiyttä ja isyyttä, joudutaan puolustamaan ikään kuin se olisi jonkun uskonnollisen ääriryhmän keksintö.”

Vastaus: Elämme merkillistä aikaa, kun ihmiskunnan historian luonnollisinta asiaa, homoseksuaalisuutta, joudutaan puolustamaan jonkin uskonnollisen ääriryhmän keksintöjä vastaan! Jos äitiys ja isyys eivät Räsäsenkään mielestä ole uskonnollista vaan luonnollista alkuperää, miksi siihen liittyvät sosiaaliset perhe- ja parisuhdemuodot olisivat joidenkin uskonnollisten yhdyskuntien omaisuutta?

Räsänen: ”Parisuhdelain, homoadoptiolain ja sukupuolineutraalin avioliiton perimmäisenä tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnan asenteisiin, jotta homoseksuaalinen suuntautuneisuus tunnustettaisiin heteroseksuaalisuuden rinnalle tasavertaiseksi tavaksi toteuttaa seksuaalisuutta. Sillä pyritään poistamaan ympäristön syyllistävät asenteet ja homosuhteisiin liittyvä syyllisyys.”

Vastaus: Päivi Räsänen on lopultakin ymmärtänyt jotain. Pelkän päivittelyn sijasta Päivin kannattaisi päivittää käsityksensä vastaamaan nykyajan vaatimuksia. Tuoreen australialaistutkimuksen mukaan homopariskuntien lapset voivat paremmin kuin heteroiden lapset.

Räsänen: ”Kirkko syyllistyy homoseksuaalien syrjintään, jos he eivät saa kuulla Jumalan sanan koko totuutta, joka sisältää niin lain kuin evankeliumin.”

Vastaus: Räsäsen puheissa ovat luterilaiseen tapaan vastakkain Raamatun sana ja laki, mutta minne katosivat moraali ja tulkinnanvaraisuus? Kun kerran Jumala oli niin sivistynyt, että hän opetteli kreikkaa kirjoittaakseen Uuden testamentin ja hepreaa päästelläkseen kynästään Vanhan testamentin kivitaulut (jotka tulivat tunnetusti faksilla Taivaasta), niin miksi Päivi Räsänen olisi vähemmän fiksu eikä pidättäyttyisi kristillisestä lähimmäisenrakkaudestaan, joka kohdistuu vihana kaikkeen sellaiseen, mikä hänen omasta mielestään on väärin toisissa ihmisissä?

Räsänen: ”[...] seurakunnissa tulisi löytyä enemmän tilaa ja rakkautta niille ihmisille, joiden kipuna on homoseksuaalinen tunne-elämä tai muu seksuaalinen poikkeavuus.”

Vastaus: Homoseksuaalisuus on nyt siis ”kipu”. Mutta kenelle? Ei kai vain niille kristillisten kesäpäivien kukkahattutädeille, joiden päätä puristaa jokin henkinen fimoosi?

Minä en ole huolissani Räsäsen mielipiteistä enkä kirkosta, jonka jäsenkato kiihtyy aina hänen avatessaan suunsa.

Sen sijaan olen huolissani heteropropagandasta, jonka tuloksena monet nuoret homot ja lesbot tuntevat erinomaisesti Päivi Räsäsen mielipiteet mutta eivät tunne oman seksuaalivähemmistökulttuurinsa historiaa. Jos heillle lausahtaa nyt jotakin vaikkapa Tom of Finlandista, saattaa vastaus olla: ”Ai kuka?”

Ehkä myös julkisen sanan kannattaisi pohtia, mikä lopultakin on uutiskynnyksen ylittämisen arvoista. Kristillisdemarien homovastaisuudessa ei ole mitään uutta, vaikka äänitorvena toimii Päivi Räsänen. On tieteellisesti ja filosofisesti kehittymätöntä arvostella vain yhtä ihmistä, kun syy hänenkin homofobiaansa piilee kristinuskossa itsessään. Yksilö on ideologioiden sodassa usein pelkkä mitättömyys. Tänään vastustajan nimi on Räsänen, huomenna taas jokin muu.

Siitä, miksi sitten kristinusko on niin homovastainen ja homovastaisuudessaan sangen kompleksinen uskonto, olen kirjoittanut analyysin tässä teoksessa. Kirjallinen synopsis teokseeni löytyy tästä ja luentomuotoinen tästä.

Kevätkollaasi suvisesta Suomesta

Havaitsin jokin aika sitten, että minulla ja Timo Soinilla on paljon yhteistä, muun muassa täsmälleen samanlaiset ylioppilastutkintotodistukset: äidinkieli L, reaali L, englanti M, ruotsi M ja pitkä matematiikka C! Eri mieltä olemme lähinnä yhdestä asiasta, eli tasa-arvoisesta avioliittolaista. Soini matkusti ihan Pariisiin asti sitä vastustamaan.

Se, että sanoo puolustavansa heteroavioliittoja vastustamalla homoavioliittoja, on samanlaista kuin puolustaisi poliisia vastustamalla palokuntaa. Eivät ne heteroavioliitot siihen murene. Tässä asiassa Timo Soini onkin Simo Toini.

Voisi jopa nähdä, että kristillinen avioliittoperinne siinä vain vahvistuu ja kirkollinen kontrolli kasvaa, jos homoavioliitot hyväksytään. Eli pallo jalkaan kaikille, niin homotkin joutuvat kärsimään rakkaussuhteidensa alistamisesta julkiselle valvonnalle, josta pahinta näyttöä tarjoavat Ruotsissa eilen nähdyt kuningashuoneen häät.

Perussuomalaisesta näkökulmasta homoja pitäisi tarkkailla ja rangaista enemmänkin kuin heteroita, joten tässä valossa avio-oikeuden voisi saattaa voimaan ”nopeutettua käsittelyn järjestystä noudattaen”, kuten Vennamo aikoinaan kimitti pilkkilakia säädettäessä. Kaiken logiikan mukaan puolueen tulisi olla kärjessä vaatimassa homoavioliittojen laillistamista.

Ai niin, ne kuusi laudaturia kirjoitti taannoisen lehtijutun mukaan Päivi Räsänen, joten pitkälle on pötkitty kuuden ällän pahveista huolimatta.


Elämää sensuurin Suomessa

Kun Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai potkut ja korvattiin (minulle tuntemattomalla) Riikka Venäläisellä, Yleisradio otsikoi uutisen sanoin ”Hesarin uusi päätoimittaja: Pienet lapset eivät este vastuulliseen työhön”.

Minua olisi kiinnostanut, mitä sanottavaa uudella päätoimittajalla on – eivät hänen perheolonsa. Ylen tarkoitus olikin luultavasti viestittää, että valittu päätoimittaja on hetero eikä häntä tarvitse erottaa ennen työsuhteen alkua, kuten tehtiin Lapin Kansan ex-päätoimittajalle, Johanna Korhoselle.

Se, että Hesarin päätoimittaja vaihdettiin, ei ole mikään ihme, sillä lehti ja sen levikki ovat pienentyneet kuin pyy maailmanlopun edellä. Syyt eivät ole muodollisia vaan sisällöllisiä. Lehti on truutannut maahanmuuton, EU:n, euron ja internatsismin puolesta tavalla, joka on saanut lukijat ärsyyntymään.

Paikoin lehti on peitellyt totuutta ja jopa valehdellut. Esimerkiksi Tukholman toukokuiset maahanmuuttajamellakat olivat ensimmäisten päivien ajan vain nuorisomellakoita lehden sivuilla, kunnes totuus tuli muuta kautta julki.

Silloinkin konsernin lehdet yrittivät selitellä autojen polttoa parhain päin. Esimerkiksi Ilta-Sanomat valisti, että kaikki johtui vain poliisin tavasta taltuttaa viidakkoveitsen kanssa riehunut mies ja että se oli niin väärin. Ei tarvitse olla Aftonbladetiin kirjoittava professori ymmärtääkseen, että maahanmuutto on ollut ”giganttinen epäonnistuminen”.

Sanoman lehtien harjoittama mielipiteiden muokkaus ja asenteiden manipulaatio ovat merkinneet lukijoiden aliarvioimista. Suomessa on valpas työväenluokka ja kriittinen älymystö, joten lapsenvahteja lukijakunta ei kaipaa.

Venäläistämisen myötä Hesarin mokutuslinja täydentynee 1980-luvun feminismillä. Lehti seuraa aikaansa mutta ei johda sitä. Varttuneemmat paperimediaan tottuneet lukijat jättävät Hesarin, koska paperilehdestä on tehty lisu. Nuoret lukijat puolestaan eivät osta mitään, sillä he ovat tottuneet saamaan kaiken netistä ilmaiseksi, musiikkia ja elokuvia myöten. Hesarin strategiset virheet jatkuivat nettisivujen maksullistamisella, ja tulevaisuudessa lehdelle jäänee noin 70 000 maksavaa tilaajaa.

Huvittavana seikkana Hesarin toimituspolitiikasta voin mainita tavan, jolla jutut katoavat lehdestä, mikäli todellisuus ei sovi lehden edustamaan totuuteen. Helsingin Sanomien toimittaja (nimeltään Joonas Laitinen) oli tekemässä juttua viime vuoden pride-tilaisuuden avajaisissa Uudella ylioppilastalolla, jossa Paavo Arhinmäki oli puhumassa. Toimittaja istui tilaisuuden lopulla samaan pöytään minun ja erään aiempana vuonna valitun Mr. Gay Finlandin kanssa sekä aloitti haastattelun tiedustellen, mitä mieltä me olemme kuulluista puheista. Annoimme käsittääkseni hyvät ja perustellut analyysit, toimittaja teki muistiinpanoja kynä sauhuten, ja valokuvia otettiin useita.

Lopuksi toimittaja kiitti ja lupasi lähettää jutun tarkistettavaksi. Sanoin tyytyväni lukemaan sen huomisesta lehdestä ja että minulle riittää, jos toinen meistä sen läpi katsoo. Ojensin päätteeksi käyntikorttini, jossa on pahamaineinen nimeni. Sanoinkin myöhemmin ystävälleni, että on ihme, mikäli kirjoitus huomiseen lehteen tulee. – Ei tullut. Lehdessä oli Paavo Arhinmäestä kertova juttu ja pari feministeiltä niistettyä kommenttia. Näin tuli jälleen todistetuksi, että Hesarissa ei mene läpi mikään filosofia.


Pemasen & Käteisen rupinen raharuletti

Mitä olisi Suomen kesä ilman oikeuskanslerin ratkaisua? Oikeuskansleri antanee lupauksensa mukaisesti päätöksen Hikka Pemasen ja Jyrki Käteisen jupakassa ennen kesälomia.

Menettely noudattaa samaa skeemaa kuin vähemmistövaltuutetun virantäyttöasiassa. On tehokasta antaa synninpäästö juuri kesän korvalla, kun kukaan ei kiinnostu enää mistään ja kaikki ovat matkalla lomille.

Ja valtioneuvoston valkopesula toimii. Vastaansanomattomat kantelut jyrätään, sillä on mahdotonta, että oikeuskansleri poikkeaisi hallituksen linjasta maassa, jossa hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta.

Ei, älkää luulko! Minä en ollut kantelijoiden joukossa. Seuraan vain huvittuneena sivusta, miten käsi kättä pesee.


Jätkäsaaren tornihotelli

Silloin kun viisautta on niukasti, sen merkitys korostuu, kuten Helsingin kaupunginvaltuuston kaataessa Jätkäsaareen suunnitellun tornitalohotellin yhdellä äänellä. Jätkäsaaressa ei tarvita uutta hotelli Tornia. Mutta minä en vastustaisi yhtään, mikäli valtuusto päättäisi kaavoittaa alueelle 80-kerroksisen tornitalon täyteen edullisia vuokra-asuntoja. Nyt pitää rakentaa koteja ihmisille eikä roiskia resursseja hotelleihin, liiketiloihin tai infrastruktuuriin.

Minulla on myös ehdotus Katajanokan tyhjälle tontille, jolta on tyrmätty jo kaksi turhaa luomusta. Rakentakaamme tontille kreikkalaisen esikuvan mukainen temppeli filosofialle! Pitäisin siellä mielelläni ilmaisluentoja kaikelle kansalle.

Heterofloppi euroviisuissa?

Blogeissa on jälleen raadeltu Suomen euroviisutappiota. Syytetty on suomalaisten lesbopusua.

No niin.

Kun Suomi jää Eurovision laulukilpailussa loppupäähän, on tasa-arvon kannalta tärkeää, että tappiosta voi edes joskus syyttää homoja ja lesboja eikä aina vain heteroita!

Todistetuksi tuli, että Suomi häviää yhtä selkeästi sekä homo- että heteroflirttejä sisältävällä esityksellä.

Eräät kommentaattorit ovat väittäneet, että suomalaiset eivät onnistuneet miellyttämään heteroenemmistöä ja että Suomen esitys ”loukkasi” katsojia.

Mikä onkaan tärkeämpää kuin se, että taide ei ota kantaa vaan myötäilee ja miellyttää? Muutamien mielestä euroviisuissa on tärkeää kumartaa tai pyllistää – näkökulmasta riippuen – ”muslimien, katolisten ja ortodoksien” suuntaan, ikään kuin bysanttilais-kryptisellä presbyterialla voisi saada aikaan mainittavia tuloksia viihdetaiteessa.

Entä mitä uutta on siinä, että heteroenemmistö inhoaa ja jopa vihaa homoja ja lesboja? Tämän olemme aina tienneet. Useat ovat syyttäneet ”lesboagendaa” mutta eivät ole nähneet mahdollista homofobiaa. Entäpä, jos tappio todistaakin ahdasmielisyydestä ja on siten heteropropagandan ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaa syytä?

Marry me ei luullakseni riittänyt ärsyttämään valtaväestöä, vaan se koettiin pikemminkin yleisön liialliseksi kosiskeluksi eikä menestynyt siksi. Euroopan kansat ovat niin vahvasti homoavioliittojen puolesta, että kannanotto ei enää herättänyt huomiota eikä puhutellut.

Suomen esiintyjä Krista ei pärjännyt kehnosti sen vuoksi, että lopussa oli pieni naisten välinen suudelma, joita nähdään jo Takahikiän tanssilavoillakin. Itsestäänselvyydestä ei ole tempauksen aiheeksi. Kannatus floppasi samasta syystä kuin menneinäkin vuosikymmeninä eli siksi, että esitys tuli Suomesta.

Suomalainen musiikki ja näyttämöesiintyminen eivät puhuttele eurooppalaisia ihmisiä, ja suomalaisista ei näköjään tykätä. Jopa homoja ja lesboja on Euroopassa paljon enemmän kuin suomalaisia ja perussuomalaisia. Suomalaiset ovat Euroopassa pieni vähemmistö, joka ei nauti suurtakaan kannatusta. EU-kriittisiksi profiloituneita suomalaisia äänestetään näissä vaaleissa aina vain kitsaammin.

Krista menestyi kehnosti, koska häntä rasittaa suomalaisuuden taakka. Siksi esitys ei puhutellut edes Euroopan homo- ja lesboväestöä, joka onkin sen verran tiedostavaa, että se äänestää musiikillisin perustein. Suomalaisten huono menestys Eurovision laulukilpailuissa on suomalaisen jäykkyyden ansiota.

Mikäli Krista olisi edustanut kappaleellaan Britanniaa, Ranskaa, Ruotsia tai jotain muuta arvoliberaalia maata, hän olisi selviytynyt todennäköisesti paremmin. Myös gay-liike olisi saattanut masinoida hänen puolestaan yli kaikkien rajojen ulottuvan kampanjan.

On erikoista, että monet ovat syyttäneet Suomen tappiosta lesbopusua. Se, että Madonna, Lady Gaga, George Michael ja Adam Lambert ovat sijoittaneet esityksiinsä homoerotiikkaa, ei ole vähentänyt heidän suosiotaan vaan lisännyt sitä.

Mutta hyvä näinkin. Vielä vuonna 2003 EBU kielsi T.A.T.U:lta tyttöjen välisen suukon, ja kämäinen Turkki laittoi kisat kokonaan esityskieltoon tänä vuonna. Pylly vasten pyllyä, pump, pump!

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla

Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? – Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa – elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä – ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.

Holmlund hautoo homoliittoja kuin hanhiemo

Sukupuolineutraali avioliittolaki pudotettiin istuvan hallituksen ohjelmasta osana perussuomalaisen puolueen vastaista sotaa, toisin sanoen siksi, että kristillisdemokraatit saatiin tilkkeeksi muutoin niukaksi jäävään enemmistöhallitukseen. Homot siis myytin hallituksen liima-aineeksi kuin Jeesus Nasaretilainen aikoinaan muutamalla killingillä.

Koska asiasta oli juuri muodollisesti sovittu, sukupuolineutraalin avioliiton kansanedustaja-aloitetta ei hallitusneuvottelujen jälkimainingeissa allekirjoittanut kuin 76 edustajaa, joten asia torpattiin myös sitä kautta. Tämä ei merkitse, että hankkeen takana olisi tosiasiassa vain noin vähän edustajia, vaan tulokseen saattoi kyseisessä tilanteessa vaikuttaa taktinen kuvio: paine saada hallitus kokoon hinnalla millä hyvänsä.

Puoltajia on aina enemmän kuin allekirjoittajia, joten avioliittolakialoite voidaan edelleenkin ottaa käsittelyyn, mutta se edellyttäisi aktiivisuutta lakivaliokunnan puheenjohtajalta. Toinen mahdollisuus olisi tehdä kansalaisaloite, jonka taakse vaadittaisiin vähintään 50 000 nimeä.

En pidä kirkollisia vihkimisiä enkä adoptio-oikeutta henkilökohtaisesti erityisen tärkeinä tai tarpeellisina, mutta niiden hyväksyminen poistaisi sen ikävän epätasa-arvosta kertovan piikin, joka kirvelee monien ihmisten lihassa. En siis ole suhtautunut asiaan kovin intohimoisesti, mutta olen nähnyt lainsäädännön kaksoisstandardissa hallinnollisen ja symbolisen ongelman, joka voi merkitä joillekin ihmisille paljon: konkreettisten etujen, tasa-arvon, oikeuksien ja onnellisuuden kieltämistä. Siksi asiaa olisi hyvä edistää Britannian ja Ranskan viimeksi antaman mallin mukaisesti.


Vastustaa homoja, pakenee kiireisiin

Vihreiden Ville Niinistö ja demarien Mikael Jungner päättivätkin kohottaa profiiliaan ja patistelivat eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana toimivaa Anne Holmlundia tuomaan sukupuolineutraalin avioliittolain äänestykseen.

Holmlund ei ole vitkastellut vain niistä syistä, jotka hän mainitsee lehtijutussa, eli ”valiokunnan työskentelykiireiden” ja ”tärkeämpinä pitämiensä asioiden” vuoksi. Hän on sanonut haisevan vastalauseensa homoille varsin suoraan ja kovasanaisesti niissä viesteissä ja kannanotoissa, joita hän on asiasta antanut.

Kokoomuslaisten homojen järjestö Kasary ry sai jo Holmlundilta kurat silmilleen, mikä johti yhdistystä pitämään Holmlundia ”ylimielisenä” ja ”välinpitämättömänä”. Mitä muuta voi odottaakaan sellaisen puolueen edustajalta, joka on monessa muussakin asiassa kaksinaamaisuuden perikuva? Toisesta suupielestä annetaan lupauksia tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista samalla, kun ne toisesta jo kiistetään.

Päädyin sattumalta myös itse Holmlundin ja muutamien kansalaisten välisen sähköpostikirjeenvaihdon silminnäkijäksi. Holmlundin suora homovastaisuus on siitä päätellen harvinaisen selvää.

Otankin oikeudekseni siteerata tätä kirjeenvaihtoa siksi, että asialla on laajaa poliittista merkitystä ja se on esitetty julkisella foorumilla. Kyse ei siis ole yksityisasiasta vaan laajakantoisesta poliittisesta kysymyksestä, johon Holmlund on ottanut kantaa poliitikkona. Siksi myös yksityishenkilöille annettujen kannanottojen asiasisältö kuuluu kaikille. Se on kansanvallan idea, ja jos niin ei olisi, ei myöskään demokratiasta olisi jäljellä mitään.


Kollaasi Holmlundin homokiistasta

Tekniikan tohtori Jaakko Virtanen uskaltautui kirjoittamaan Anne Holmlundille ja ehdotti Helsingin Sanomien uutiseen viitaten lakialoitteen edistämistä. Hän toteaa, että ”sukupuolineutraali avioliitto on aikamme suuri tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys, joka ei ratkea sillä, että asian hautaa ’kiireellisempien asioiden’ alle.” Lisäksi hän kysyi Holmlundilta: ”Haluatteko satojentuhansien suomalaisten muistavan teidät ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan edistäjänä, vai jääräpäisenä jahkailijana jonka puolesta kansan piti tarttua toimeen?”

Holmlund vastasi Virtaselle osoittamallaan pitkällä sähköpostiviestillä (löytyy Virtasen kirjoituksen kommenteista) naulitsevasti näin: ”avioliittolailla ei ole mitään [sic!] tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. Mikäli tämä olisi ihmisoikeuskysymys, olisimme ajat sitten saaneet huomautuksen EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta.”

Sitten seurasi kymmeniä rivejä kirjoitusta eduskunnan työjärjestyksestä, kunnes tultiin jälleen asiaan. Asenteensa Holmlund ilmaisee selkästi: ”Koska en kannata adoptio-oikeuden muuttamista, en kannata myöskään lakialoitetta. Oma kantani on täysin yksiselitteinen. Aikuisten edun ei tule lainsäädännössä eikä sen soveltamisessa ohittaa lapsen etua.”

Ja vielä loppupuolella femme fatale -tyylinen ilmaus, jossa kansanedustaja tarjoutuu uhraamaan jopa itsensä ja maineensa, kunhan vain lakialoite ei etene: ”Minulle on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää, mistä minut muistetaan tai ollaan muistamatta; aselaista, koulusurmista, hätäkeskuksista, Supon Stasi-aineistoista tai avioliittolakialoitteesta.”

Luulen, että Holmlund saa maininnan historiankirjaan noihin kaikkin liittyvistä mokauksista, jarruttelusta ja viivyttelystä.

Puheeseen puuttui myös Uuden Suomen kolumnistina esiintynyt Topias Salonen, joka puolestaan antautui argumentoimaan Holmlundin hätäilyn johdosta seuraavasti. Koska argumentaatio on pätevää, otan jälleen oikeudekseni siteerata sitä kokonaisuudessaan, kas näin:

”Ihmisoikeudet ovat viime kädessä moraalisia, eivät juridisia kysymyksiä. Siksi perimmäiseen kysymykseen ihmisoikeuksista ja oikeasta ja väärästä ei vastaa juridiikka, vaan juridisten ratkaisujen takana olevat moraaliset näkökannat. Emme esimerkiksi ajattele, että varastaminen ja pahoinpitely on väärin koska laki sanoo niin, vaan koska ne ovat moraalisesti väärin, ja olemme muuttaneet lakimme vastaamaan moraalia. Siksi vetoaminen Euroopan ihmisoikeustuomiostuimeen ei voi olla lopullinen vastaus ihmisten oikeuksiin. 100 vuotta sitten Euroopan ihmisoikeustuomionistuinta ei ollut edes olemassa, muttei se tarkoita, ettei ihmisille kuulunut silloin oikeuksia. Tiedätte varmaan myös, että vielä 90-luvulla avioliiton sisäistä raiskausta ei oltu kriminalisoitu, mutta on päivänselvää, että se silti oli moraalitonta. Laki ei sanele moraalia, vaan meidän on jatkuvasti kehitettävä lakia moraalin pohjalta ja haastettava omat moraalikäsityksemme kehittääksemme niitä. Jos emme koskaan haasta omia moraalikäsityksiämme emmekä muuta mielipiteitämme, emme koskaan opi uutta.

Toisekseen sanotte, että lapsen etu on tärkeintä, ja siksi homopareille ei tulisi myöntää adoptio-oikeutta. Tässä suoraan väitätte, että homoparit ovat huonompia vanhempia vain heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Se, että pelkästään seksuaalisen suuntautumisen perusteella katsotte ihmisen olevan alemman luokan vanhempi, on syrjintää. Tämä ei mitenkään eroa siitä, että esimerkiksi mustaihoisten tai kommunistien katsottaisiin olevan B-luokan vanhempia, joille ei kuulu adoptio-oikeutta: yhtä lailla kuka tahansa voi perustella omien ennakkoluulojensa perusteella vanhempien ihonvärin tai poliittisen ideologian olevan haitaksi lapselle. Mutta perustuslakimme kieltää tällä perusteella eriarvoiseen asemaan laittamisen.

Lisäksi tasa-arvoisessa avioliittolaissa on erittäin paljon kyse yhteiskunnan antamasta tunnustuksesta parisuhteelle. Se, että joidenkin rakkaus ’vihitään’ ja toisten rakkaus ’rekisteröidään’ ikään kuin koirat tai autot, asettaa parisuhteet arvoltaan eriarvoisiksi. Asia on verrattavissa siihen, että meillä olisi useammat juridisesti identtiset parisuhdelait: ’avioliitto’ valkoisille terveille heteropareille, ’virallistettu parisuhde’ valkoisen ja värillisen muodostamille pareille, ’vahvistettu pariliitto’ invalidipariskunnille ja ’rekisteröity parisuhde’ homopareille. On päivänselvää, että tuollaisessa menettelyssä kohdellaan etnisiä vähemmistöjä ja invalideja eriarvoisesti, ja että ihmisoikeudet eivät toteudu, vaikka juridisesti oikeudet olisivatkin samat.”

Hienoa, Topias! Kiitokset siis edellä olevasta Facebook-seinällä julkaistusta argumentaatiosta Topias Saloselle. Kirjoitukseen voisi ehkä lisätä, pitäisikö naisiltakin ottaa äänioikeus pois sillä perusteella, että he eivät taida olla ihan yhtä hyviä äänestäjiä kuin loogisemmin ajattelevat miehet.

Joka tapauksessa Holmlund sovittaa kovaa vauhtia päälleen Päivi Räsäsen viittaa, ja on mielenkiintoista nähdä, miten se pukee häntä. Samaa roolia tavoittelee myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka ilmoitti jo MTV3:n vaalikoneessa vuonna 2011 vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”.

On vaikea sanoa, minkä verran Henrikssonin kanta on vaikuttanut Holmlundin asenteeseen, mutta homoavioliittoasia näyttää olevan Holmlundillekin ”tärkeä”, sillä hän vaivautui vastaamaan Topiakselle. Tämän vastauksensa hän päätti toteamukseen, että ”käsitykseni [sic!] adoptiosta ei perustu mutuun, sillä tunnen nämä asiat erittäin hyvin.”

Varsin paljon mutua taisi kuitenkin olla mukana, sillä Holmlund on asiasta kovin eri mieltä kuin olemassa oleva tutkimus, ja tuskin hän voi tuntea kysymystä paljoa paremmin kuin homot ja lesbot itse. Sen sijaan hän tulee käsitelleeksi koko kysymystä varsin etäältä ja ulkokohtaisesti, aivan niin kuin Päivi Räsänenkin, jolle asioista olivat kertoneet hänen runsaat homo- ja lesboystävänsä...

Niinpä myös Topias vaivautui valistamaan Holmlundia lainvalmistelun takana olevalla tutkimus- ja selvitystyöllä:

”Se, että vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta lapseen kielteisesti. Asia tutkittiin jo vuonna 2008, kun säädettiin laki rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta (391/2009 ), jolla mahdollistettiin perheen sisäinen adoptio myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Lain esitöissä (HE 198/2008 vp ) todettiin mm. seuraavaa: ’Tieteellisistä tutkimuksista saadun tiedon perusteella lapsen kasvaminen perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta haitallisesti lapsen seksuaaliseen tai sosiaaliseen kehitykseen taikka tunne-elämään ja käyttäytymiseen.’ Sama lopputulos esitetään myös sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä (STM julkaisuja 2003:10).”

Holmlund puolestaan on asettunut kaiken aihetta koskevan selvitys- ja tutkimustyön yläpuolelle, mikä johtaa ristiriitaan hänen asemansa kanssa. Heikoille jäille tämä täti on joka tapauksessa lähtenyt tepastelemaan, jopa niin, että saattaa humahtaa läpi kehnoista kevätjäistä.

Tämä käy ilmi myös hänen Tere Sammallahdelle kirjoittamastaan vastauksesta, jossa hän anelee ”voisitko olla esittämättä besserwisseriä asiassa, jonka itse tiedän sinua paremmin. Olen tehnyt tätä duunia yksitoista vuotta ja tunnen tasan tarkkaan päätöksenteon ja valmisteluperiaatteet.”

Uuteen Suomeen kirjoittavan Teren analyysi tässä.

Holmlund siis luikertelee jälleen muotoseikkojen taakse esittäen asiantuntijatiedon kyseenalaisena ”paremmintietämisenä” samalla, kun hänen oma asiantuntemuksensa näyttää rajoittuvan vain hänen omiin mielipiteisiinsä. Olisiko noissa Holmlundin mainitsemissa 11 eduskuntavuodessa muutama vuosi liikaa?


Kaikki on selvää

Holmlundin kielteisen kannanmuodostuksen takana ei ole nähdäkseni mikään muu kuin hänen asenteellisuutensa ja jarrutuksenhalunsa, mahdollisesti tietämättömyys ja siitä johtuva pahalta vaikuttava tahto. Lakivaliokunnan puheenjohtajana hänellä on kuitenkin omista mielipiteistään ja asenteistaan riippumattomia velvollisuuksia, joiden vuoksi hänen tulisi edistää asiaa. Se olisi sekä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden että EU-lainsäädännön mukaista.

Sen sijaan Holmlund on antanut näyttöä syrjintähierarkioiden rakentelusta. Hän on esimerkiksi ollut huolissaan nuorten maahanmuutajien asemasta, mutta kantaväestöön kuuluvat homot ja lesbot ovat hänelle pelkkää ilmaa. Vaikuttaisiko Holmlundin haluun priorisoida maahanmuuttoa se, että hänen veljensä Ilkka Holmlund rikastuu muuttamalla kiinteistöjä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiksi?

Holmlund istui jo sisäministerinä ollessaan aselakiuudistuksen päällä niin kauan, että ensimmäisen kouluampumisen tragedia ehti toistua, eikä aselakia ole saatu vieläkään sellaiseen kuntoon, että tuliaseet olisi voitu takavarikoida kaikilta kaheleilta.

On syytä muistuttaa, että tieteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa asiantuntemusta ei ole syytä kyseenalaistaa lähtökohdista, jotka eivät täytä alkeellisimpiakaan akateemisia pätevyysvaatimuksia. Mitä muuta tosin voidaan odottaa poliitikolta, joka ei ole suorittanut edes yliopistollista perustutkintoa ja jonka asiantuntemus, yleissivistys ja toimintakyky ovat yo-merkonomeilta (eli sihteeritasolta) peräisin olevaa luokkaa? Kyky moraaliseen reflektioon puuttuu, ja johtaminen on mielletty toisten ihmisten komenteluksi ja oikeuksien pidättämiseksi.

Eri asia on sitten se, olisiko lakialoitteella menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä eduskunnassa, vai pitäisikö sitä varten äänestää parempi eduskunta. Myös kokoomuksen puoluekokous on joka tapauksessa hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittohankkeen, aivan kuten vihreiden, demarien ja Vasemmistoliitonkin, joten näiden puolueiden tulisi äänestää puoluekurin vallitessa lain puolesta.

Kyse on siis puhtaasti tahdon asiasta. Ilmeisesti nämä puolueet eivät halua taktisista syistä neuvotella kysymyksestä kristillisten kanssa, koska pelkäävät, että poliittisessa kaupankäynnissä ne eivät saisi taakseen kristillisten tukea jossakin miljardeja maksavassa hankkeessa. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien avioliitot eivät maksaisi valtiolle mitään, eivätkä olisi myöskään kenenkään oikeuksista tai eduista pois.

Mikä homoavioliitoissa kiihottaa?

Samaa sukupuolta olevien avioliitot näyttävät etenevän Ranskassa, jossa François Hollande on luvannut toteuttaa lainuudistuksen virkakaudellaan. Hankkeella on on parlamentin enemmistön tuki, joten se toteutunee konservatiivien raivokkaasta vastustuksesta huolimatta.

Myös Italiassa homoavioliitot ovat tulossa hyväksytyiksi pääministeri Mario Montin kielteisistä lausunnoista huolimatta. Seksuaalivähemmistöliike onkin sanonut näkevänsä Montissa ”katolisen kirkon puskutraktorin”.

Kiintoisaa on, mihin homoavioliittojen vastustus perustuu. Luultavasti kyseessä on omien avioliittojensa läsähtämisestä huolestuneiden heteroiden yritys vahvistaa omanarvontuntoaan kieltämällä naimisiin meno muilta. Itsetunto nousee, kun pidättää jotakin vain omaan käyttöön.

Tai sitten kyseessä on hyväntahtoisten heteroiden antama varoitusmerkki: Älkää tehkö tätä virhettä! Avioliitto kun koetaan usein kahleeksi.

Todennäköisesti homoavioliittojen vastustus sikiää heteroavioliittoon ajautuneiden piilohomojen pelosta menettää defensioidensa tuottama turva. Jos homoavioliitot hyväksytään, he eivät voi enää tuntea olevansa heteroita kulissiavioliitoissaan, kun naimisiin pääsevät jo homotkin. Avioliitossa oleminen ei siis takaa heidän ”heteroseksuaalisuuttaan” muiden silmissä, kun keskeinen erottautumisperuste, eli avioliitossa oleminen, ei olekaan enää vain heteroiden juttu.

Toisaalta myös homojen halu purjehtia kristillisen avioliiton satamaan on ollut sangen kompleksista. Kristinuskohan on nähty homojen keskuudessa vanhoillisuuden ja primitiivisen ajattelun perikuvana. Miksi nyt olisi niin tärkeää päästä (tai joutua) kirkossa naimisiin? Eräskin seurakunnan työntekijä toivotti jokin aika sitten homot tervetulleiksi kirkkoihin, vahvistamaan avioliittojaan ”Jumalan eteen”. Itse sanoisin, että siinä homot ovat pikemminkin ihmisten edessä, vähän niin kuin Jenni Vartiaisen laulussa sanotaan.

Avioliitto on sosiaalisen kontrollin muoto. Sen kautta kirkko käyttää ideologista valtaa ja tekee ihmisistä alamaisiaan asettaessaan seksuaaliset suhteet tarkkailun ja valvonnan alle. Miksi tätä kontrollia kannattaisi erityisesti pyytää?

Seksuaalivähemmistöliike on ollut (monien yhdistysten tai järjestöjen tavoin) hieman ajattelematon kerjätessään alisteisuutta valtakulttuurilta. Homoavioliittojen ainoana jokseenkin ymmärrettävänä perusteena on ollut pyrkimys luoda tasa-arvoa, mutta se on tähdännyt siihen samanlaistamalla. Todellisuudessa ei taitaisi kannattaa anoa sellaista elämänmuotoa, joka merkitsee velvollisuuksien, sitoumusten, riippuvuuden ja kontrollin kasvua. Jos on luontaisesti välttynyt avioliiton ja lapsiperheen harmillisuudelta, miksi niitä pitäisi erityisesti tavoitella?

Miehet eivät yleensä avioliittoon haluakaan, elleivät he ole järjestöretoriikan tai omien sukulaistensa toiveiden ja ihanteiden pilaamia. Naimisiinmeno on aina ollut naisten idea myös heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa, ja juuri tämän peittämiseksi kosijan rooli on sovitettu miehelle.

Monet filosofit ovat ajatelleet avioliitosta paljon kriittisemmin kuin mitkään järjestöjyrät tai aktivistit koskaan. Esimerkiksi Arthur Schopenhauer  katsoi, että naisen ja miehen välinen avioliitto on naisten julma tapa omistaa mies ja alistaa miestä sen jälkeen, kun naisen oma viehätysvoima on rupsahtanut eikä seksisuhde enää pysyisi koossa.

Niin kauan kuin nainen on edes jonkin verran viehätysvoimanen (eli yleensä alle 25-vuotiaana), nainen voi pidättää mieheltä seksiä ja käyttää miestä omien pyyteidensä tyydyttämiseen. Mutta kauneutensa ja houkuttelevuutensa katoamisen jälkeen naiselle tulee välttämättömäksi omistaa mies, sillä muutoin mies karkaa kiihottavampien naisten matkaan. Säälin Albert Einsteinia, jolta hänen kurja vaimonsa kiristi Nobelin palkintorahat avioliitosta vapauttamisen hintana.

Mies on luontaisesti moniavioinen ja lentää kukasta kukkaan toisin kuin nainen, jonka biologinen tehtävä on synnyttää. Lisäksi Schopenhauer kirjoitti, että jos polyamoriset rakkaussuhteet laillistettaisiin, se veisi markkinat Lontoon noin 80 000 ilotytöltä heti, sillä miehiä ei pidättelisi enää yksiavioisuuden kahle.

Avioliiton olemukseksi valottuu eräänlainen jämähtäminen, pysähtyneisyys ja pahimmassa tapauksessa seksittömyys ja kaiken muun seksin kieltäminen. Se on siis loppusijoituspaikka seksuaalisilta markkinoilta poistuneille, jotka on kytketty kanta-asiakkuuden liekaan aivan niin kuin luottokorttivelallinen johonkin yhtiöön.

Monien filosofien tavoin Schopenhauer oli tietenkin myös avoimen misogyyninen ja sovinistinen. Tämä johtuu ehkä siitä, että hän oli samanlainen kuin miehet yleensäkin. Mutta hän ei peitellyt mielipiteitään vaan sanoi kaiken filosofisuutensa merkiksi suoraan – esimerkiksi sen, että mies on luontaisesti naista paljon komeampi täydessä varustuksessaan, aivan niin kuin fasaaniurokset ja urospuoliset saksanhirvetkin ovat naaraita komeampia.

Itse kannatan homoavioliittoja lähinnä kahdesta syystä. Ensimmäinen liittyy liberaaliin ja voluntaristiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmisten pitää voida päättää ihmissuhteistaan vapaan tahtonsa perusteella.

Eli täytyyhän naimisiin päästä, vaikka omaksi vahingokseen, jos halu on suuri. Aivan niin kuin tyttöjenkin pitää päästä nykyään tykinruoaksi armeijaan, ihan vain siksi, että samanlaisuuteen perustuva tasa-arvo toteutuisi.

Toinen syy on, että nykyinen avioliittolaki voidaan mieltää epätasa-arvon symboliseksi merkiksi. Samaa sukupuolta olevien avioliitot joutaisivat hyväksytyiksi myös Suomessa, niin heteroavioliitot eivät sitten töröttäisi pahasti kenenkään silmään. Me homothan olemme aina halunneet tasa-arvoa siksi, että emme halua olla heteroita paremmassa asemassa.

Parasta olisi, että avio-oikeus peruutettaisiin kaikilta. Mutta koska se nyt on olemassa, on parempi, että se on yhtäläinen kaikille.

Hienoa homoavioliitoissa on nimenomaan se, että niitä ei ole rajattu seksuaalisen suuntautumisen osalta mitenkään. Siksi puhutaan samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Sellaisen voivat solmia yhtä hyvin homot kuin heterotkin. Heteromiestenkin kannattaa mennä jatkossa homoavioliittoon, niin voivat saada seksiä jopa enemmän kuin miehen ja naisen välisessä avioliitossa.