Myrkyllinen homopuhe kiihottaa aivan uudella tavalla

Kukaan tuskin olisi muistanut tai lukenut kansanedustaja Päivi Räsäsen toksisia homokirjoituksia, ellei häntä vastaan olisi nostettu syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Kun Räsänen ja hänen julkaisijansa nyt tuomittiin korkeimmassa oikeudessa, en vieläkään koe kiihottuvani Räsäsestä enkä hänen näkemyksistään millään tavalla. Kirjoitin aiheesta jo vuosina 2019 ja 2021, kun asiaa käsiteltiin alemmissa pilttuissa, joten en toista näkemyksiäni tässä, mutta voisin sanoa päivittäväni tilannetta, ellei kielellinen polysemia olisi turhan leikkisä.

Vaikka korkeimman oikeuden ratkaisuja pidetäänkin ennakkopäätöksinä, jotka sitovat tuomioistuinlaitoksen toimintaa, Räsäsen tapauksen vaikutus lain soveltamiseen jatkossa jäänee heikoksi. 

Koska tuomio annettiin kansanedustajan ja poliittisen vaikuttajan tapauksessa, se ei ulotu kansalaiskeskusteluihin, eikä sitä voida laajentaa liioin koskemaan kansalaisten esittämää politiikkakritiikkiä. 

Päätös syntyi äänestyksen jälkeen 3–2, joten sen voima on yhtä kyseenalainen kuin päätös on kiistanalainen. Lisäksi laki, johon tuomio perustuu, koostuu alaltaan ja sisällöltään tarkoin määrittelemättömistä käsitteistä, jolloin lain soveltaminen muodostuu mielipiteiden ja tulkintojen varaiseksi ja noudattaminen vaikeaksi.

En pidä Räsäsen ajatuksista siksi, että ne ovat kämäisiä ja tulevat tynnyristä. Mutta en pidä myöskään tuomitsemisesta, sillä sillä on yleistä sananvapautta sahaava vaikutus.

Rankaisemisen pragmaattinen toimimattomuus

Ongelmien ytimessä on rikoslain ideologisten lainkohtien, kuten kansanryhmää vastaan kiihottamisen ja uskonrauhan rikkomisen, ongelmallisuus sinänsä.

Vastakkain ovat normatiivisen ja kurinpidollisen rajoittamisen mahdollisesti tuottamat hyödyt ja toisaalta sananvapaudelle ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle koituvat haitat tapauksissa, joissa kriittinen puhe estetään (asiaa voidaan havainnollistaa alarmismia koskevilla esimerkeillä täällä). Tällaiset tuomiot vievät usein enemmän kuin tuovat.

Tuomioistuinlaitoksella olisi varmasti tärkeämpääkin käsiteltävää kuin Räsäsen kannanotot, joista hänet on tunnettu kymmeniä vuosia. Kukaan tuskin ottaisi niitä enää vakavasti, paitsi nyt kun syyttäjä ja tuomarit päättivät antaa hänelle julkisuutta, jonka Päivi otti vastaan maireasti. Tavanomaisen syyteoikeuden takaa kaivettu toistakymmentä vuotta vanha kirjoitus vuodelta 2004 sai aivan uutta blingiä, vaikka mikään historian tunkioilta kaivettu ei yleensä tonkimalla parane.

Räsäselle langetettu 1800 euron sakko on halpa hinta TV-näkyvydestä, jonka oikeussaleissa käyty draama tarjosi hänelle seuraavaa eduskuntavaalikampanjaa ajatellen. Ilman tuomiota hänet ja hänen asiansa olisi saatettu unohtaa 1800-luvulle.

Hullunkurista tuomiossa on, että keskiajalla tuomittiin Raamatun sanan noudattamattomuudesta, ja nykyisin tuomitaan, jos esittää ”tieteen vastaisiksi” arvioituja näkemyksiä. Tosiasiassa kenelläkään poliitikolla ei ole laillista velvollisuutta noudattaa myöskään tieteen normeja tai menetelmiä, niin murheellista kuin se onkin. Oikeuksien tuomiot puolestaan ovat pelkästään normatiivisia, ja normatiivisen pakottamisen eetos on kaikkein ohuin, sillä se ei selitä yhteiskunnallisen eripuran syitä.

Hullunkurisuutta sisältyy myös siihen, että Räsänen sanoi tiedotustilaisuudessa ottavansa tuomion vastaan kuin Jumalan kädestä, mutta samalla hän ilmoitti ”tältä seisomalta” valittavansa asiasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen...

Ja erikoista on sekin, että Päivi ei millään tavoin arvostellut muita seksuaalivähemmistöjä kuin homoja ja lesboja, vaikka ajan pyörä on ajanut dualistisen sukupuolijaon yli.

Kaksiarvoinen sukupuolierohan on laajalti kyseenalaistettu sanomalla, että homoja ja lesboja ei voi olla olemassakaan, koska ei ole selkeästi miehiä eikä naisia, joihin seksuaalinen mielenkiinto voisi kohdistua. Esimerkiksi biseksuaalit ja polyamoristit Päivi jätti solvaustensa ulkopuolelle, joten ihmeellistä on, ettei häntä syytetty vaikkapa panseksuaalisen vähemmistön syrjinnästä saati koko seksuaalisen kirjon häpäisemisestä täysin epätieteellisellä tavalla...

Vainoriitojen vertauskuvallisuus

Vakavasti ottaen Räsäsen tuomitsemisella ja hänen mielipiteillään on viime kädessä symbolinen rooli muun yhteiskunnallisen kiistelyn vertauskuvallisina välineinä ja verukkeina. Homovihalla haetaan todennäköisesti omaa erottautumista ja ilmaistaan pahoinvointia, kateutta, katkeruutta tai ilkeyttä. Vihaisuuden tuomitsemisella puolestaan signaloidaan vapaamielisyyttä ja länsimaisia arvoja, mikä sekin saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta asiaan liittyvän liberaalin dilemman vuoksi.

Oikeusfilosofisesti kiinnostavia asiassa ovat tuomion yhteiskunnalliset ja sosiaaliset seurausvaikutukset. Jos joku ei vihannut tai vastustellut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ennen tuomiota, saattaa nyt nähty rankaiseminen provosoida kantaansa pohtivia ihmisiä homovastaisuuteen, jolloin myös Räsäsen omat moraalienkelit voivat aloittaa entistä tulikivenkatkuisemman homojen kivittämisen omassa rigorismissaan.

Voipi olla, että Räsästä vastaan nostettujen (kaikkien) syytteiden hylkääminen olisi herättänyt homoja kohtaan sympatiaa, kun taas nyt niin sanottu sateenkaariliike nähdään woke-aktivistisena uhkana sananvapaudelle. 

Tuomio voi nolata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jos antaudutaan ajattelemaan, että vähemmistöt eivät kestä kritiikkiä, tarvitsevat erityiskohtelua ja ovat joko riittävän kainoja anoakseen avitusta tai liian vienoja kieltäytyäkseen siitä.

Tuomio saattaa haavoittaa sananvapautta myös peloteprevention kautta. Vaikka perustuslaillisen sananvapauden mukaan jokaisella on oikeus lähettää ja vastaanottaa viestejä kenenkään ennakolta estämättä, rikosoikeudellinen jälkikäteiskontrolli voi johtaa ihmisiä itsesensuuriin, jolloin tuloksena on hiljaisuuden spiraali.

Itsesensuurin myötä normit menevät ihon alle laajentaen viranomaisvaltaa ja tuottaen tottelevaisuutta. Lisäksi ihmiset eivät voi harjoittaa tuota foucault’laisen epäarvon pahinta muotoa (itsesensuuria) edes halutessaan, sillä lain epätarkkuudesta johtuen ihmiset eivät voi etukäteen tietää, millaiset kannanotot ovat lopulta rangaistavia ja mitkä nauttivat lain jumalattaren suopeutta.

 

Oikeudellista pakkovaltaa myös maahanmuuttopolitiikassa

Jälkikäteiskontrolli kiertyy helposti perustuslain vastaiseksi etukäteiskontrolliksi, ja vaikenemisesta tulee uusi normaali. Näin on käynyt etenkin maahanmuuttoasioissa, joissa on luettu suuri määrä yhteiskunnallisista huolenaiheista piittaamattomia tuomioita maahanmuuton kriitikoille eri puolilla Eurooppaa.

Mikäli rikoslaissa oleva kiihottumisen käsite ei ole sarkasmia, se on yllyttämisen synonyyminä huonosti valittu, sillä sen kuvailemaa kausaalista vaikutusta ei ole osoitettu. Ihmiset eivät yleensä motivoidu toimimaan auktoriteeteiksi koettujen taikasanoista vaan yhteiskunnassa vallitsevien intressien konflikoitumisen vuoksi.

Esimerkiksi maahanmuuton vastustamista ei voida mieltää kenenkään kansankiihottajan sanoista johtuvaksi, vaan siihen johtavat maahanmuutosta itsestään sikiävät syyt, kuten kansanryhmien välisten etujen ja arvojen ajautuminen ristiriitaan kantaväestön ja maahanmuuttajien taistellessa työpaikoista, sosiaalieduista ja asunnoista sekä heidän käydessään kiistaa arvoista ja poliittisesta vaikutusvallasta Suomessa.

Niin sanotun vihapuheen syyt ovat tällöin väestörakenteen muuttumisessa eivätkä sitä koskevien mielipiteiden ilmaisemisessa, eikä vihapuhe siten ole syy vaan seuraus epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta. 

Olen vastustellut vihapuheen kriminalisointiaikeita siksi, että tuokin käsite on sisällöltään epätarkka ja alaltaan diffuusi, eikä sitä voida määritellä univokaalisti (täydellisesti, yksiselitteisesti ja kaiken kattavasti) eikä ekvivokaalisti (toisten käsitteiden avulla, jotka olisi loppumattomasti edelleen määriteltävä). Kuitenkin KKO käytti vihapuheen käsitettä Räsästä koskevan tuomion (2026:27) tekstissä, vaikka sitä ei löydy Suomen laista. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla, ja tuomitseminen hävittää yhteiskuntakritiikin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi syyttäjälaitos ei nostanut syytteitä Mellunmäen imaamin Abbas Bahmanpourin esittämästä TV-kommentista, jonka mukaan homot pitäisi hänen uskontonsa mukaan tappaa. Uskonnonvapaudella kyseistä näkemystä tuskin voitaisiin puolustella, vai olisiko niin, että eräät uskonnot nauttivat Suomessa laajempaa sananvapautta tai ovat yhdenvertaisempia kuin toiset?

Mikäli niin on, oikeuslaitos vapauttaa uskontokilven taakse pakenevan ihmisen, eli armahtaa tietämättömyydestä, mutta tuomitsee tieteellisen maailmankuvan raskauttamat ja valistamat ihmiset tavalla, jolla tieto totisesti lisää tuskaa.

Lääketiede ja uskonto kipinöivät kristinuskon ohella myös islamin piirissä, jossa on tunnettu muhamettilaisia lääkäreitä aina alkaen Avicennasta suomalaisen islamilaisen yhdyskunnan imaamiin Anas Hajjariin. Avicenna (arabialaiselta nimeltään Ibn Sina) tunnetaan ensimmäisen Lääketieteen kaanonin (eräänlaisen ICD-10:n edeltäjän) kirjoittajana, ja Anas Hajjariin puolestaan tutustuin päätyessäni keskustelemaan hänen, Tuomas Enbusken ja Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Yleisradion ohjelmaan vuonna 2009 (aiheesta täällä ja täällä).

Ohjelman nimi oli ”Islamin ja länsimaiden arvot – Kohtaavatko ne koskaan?” Anas Hajjar esitteli itsensä – ja hänet myös juontajan toimesta esiteltiin – ohjelmassa lääkärinä, joka paheksui homoseksuaalisuutta, ilmoitti asettuvansa Päivi Räsäsen linjoille ja vaati Suomeen muslimituomareita sharia-oikeuden voimaan saamiseksi (kuten myös täällä). Harmikseen hän paljastui pian tuon jälkeen 2010 valelääkäriksi, niin kuin myös aivan äskettäin eräs poikien ympärileikkauksia valelääkärinä suorittanut toinenkin tapaus.

Hajjar ja Hämeen-Anttila ovat manan majoilla, joten rauha heille. Näin kai tässä täytyy ottaa yksin vastuuta tieteellisen maailmankuvan puolustamisesta, kun sekä uskonritarit että pykäläkoreografit ovat oman dogmatiikkansa vankeja.

 

Näihin nojaa Maalaisliitto

Kovin korkeaa kuvaa minulla ei Räsäsen tarkoitusperistä ja näkemyksistä ole. Jos hänen tuomitsemisessaan puolestaan jotakin hyvää on, se sisältyy muistutukseen, että ei pitäisi olla kauhean ilkeä eikä tehdä sitä ainakaan tavalla, jolla pahanilkiset motiivit jäävät läpinäkyviksi. 

Räsänen toisti vuonna 2004 ensijulkaisemansa näkemykset homoseksuaalisuudesta ”negatiivisena kehityshäiriönä” vielä 2019 ja vertasi sitä alkoholismiin ja rikollisuuteen, vaikka homoseksuaalisuuden sairausleima kumottiin 1981 ja kehottamisen (informaation jakamisen) kriminalisointi 1999, joten lääkäri Räsäsen seilaaminen tieteen ja uskonnon välillä kertonee hänen maailmankuvansa horjahtelusta, samoin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen lupaukset, jotka kirkon liberaalit ottivat vastaan ilolla ja kiitoksella.

En väitä, etteivätkö Räsäsen käsityskannat vihloisi silmiä, mutta informaation saatavuuteen ja demokratian edellytyksiin liittyvistä syistä hänelle täytyisi kai suoda mahdollisuus näyttää sekä viisautensa että tyhmyytensä julkisesti, jotta äänestäjät saavat tietää, mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. Sananvapauteen sisältyy ilmaisunvapauden lisäksi myös rajoittamaton oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta, ja tämä lienee kaikkien äänestäjien etu.

”Rajoitettu sananvapaus” on tunnetusti oksymoroni, ja sananvapaus luotiin Magna Cartan aikoina nimenomaan puolustamaan yksilöitä julkista valtaa vastaan. Sananvapaus ilmenee nimenomaisena oikeutena esittää häiritsevinä ja kivuliaina pidettyjä näkemyksiä. Myös tieteellinen falsifioitavuuden periaate vaatii, että kiistanalaiset ja valtavirrasta poikkeavat näkemykset saa esittää, jotta ne voidaan joko kumota tai vahvistaa, ja näin vältetään tukahduttamiseen liittyvää kielletyn hedelmän houkutusta.

Mikäli sananvapautta pidetään tarpeellisena suitsia rikosoikeudellisesti, olisi uskonrauhan rikkomista ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevia lainkohtia syytä rajoittaa koskemaan vain tapauksia, joissa ne ovat johtaneet johonkin objektiivisesti lainvastaiseen toimintaan ja joissa uhri tai uhrit ovat selvästi osoitettavissa (luettelin mahdollisia syyteperusteita täällä).

Muutoin oikeudenkäynnit saavat poliittisten näytösoikeudenkäyntien luonteen ja tuomiot makutuomioiden leiman, kun vastakkain ovat Raamattu ja lakikirja tai muut pyhät kirjoitukset.

 

Lopuksi 

Ihmettelen, että Räsänen ei reklamoi uskonrauhansa rikkomisesta, vaikka hän jaksaa räksyttää samaa sukupuolta olevien rakkaudesta ja seksistä. Ehkä uskonto ei olekaan hänelle se ensisijainen missio.

Vaikuttaa, että Räsänen nauttii tai hyötyy siitä, kun saa vitsaa ja onnistuu tekemään itsestään sananvapauden marttyyrin. Tosiasiassa hänen kristillisyytensä ei poikkea mitenkään Jeesus Nasaretilaisen arvostelemien kirjanoppineiden ja fariseusten ulkokultaisuudesta. 

Räsäsen näkemyksestä poiketen, ei Jeesus tullut maailmaan estääkseen ihmisiä tekemästä syntiä vaan vapahtamaan ihmiset synneistä ja antamaan ne anteeksi. Parhaiten synnistä pääsee tietysti eroon, kun ei tarkastele uskontoa sisältäpäin olleenkaan, mutta näin pääsiäisen edellä on hyvä huomata myös, että vaatimus ihmisten synnittömyydestä tekisi koko pelastushistorian tarpeettomaksi!

Päivi kyllä noudattaa kristillistä opetusta ihmisen pahuudesta täydellisesti. Jos ihminen on paha, kuten kristinusko opettaa, on oikein vihata ihmistä ja ihmisessä olevaa pahuutta, mikä puolestaan tekee ihmisvihan täysin luonnolliseksi ja ymmärrettäväksi osaksi arkipäivän kristillisyyttä.

Kuinka kompleksisia ontologiseen Jumala-kuvaan nojaavat uskonnot ovatkaan omassa oidipuskompleksia ilmentävässä homokammossaan? Sitä tarkastelin eräässä pääteoksessani, joka toivoakseni ylittää poliittisen ja moralistis-journalistiselle tasolle jäävän päivittelyn.

---

Aiheista aiemmin

Modernit kinkerit ja autodafé: PR:ää VKSV:lle? (2021)

Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle  (2019)

”Varokaa, talo on tulessa!” (2010)

Kolme pointtia kaksoispuheesta

1) Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC jäi kiinni rysän päältä, kun paljastui, että toimittajat olivat muokanneet Donald Trumpin videopuhetta editoimalla hänen suuhunsa klippejä puheen toisesta kohdasta. Huulisynkka kyllä toimi hämäävällä tavalla, mutta vääristelyä ei saanut pois jynssäämällä.

Puolustelu vain pahensi tilannetta, kun muodollisessa vastuussa olevat johtajat irtisanoutuivat. Heidän moraalinsa on ihailtavaa mutta tarjosi julkisuuteen pelkän sähköjäniksen. Yleisön odotettiin hurahtavan hämäykseen, ja oli mahdollista ajatella, että kappas: viattomat ihmiset lähtevät, joten mediahan on selvästi uhri!

BBC yritti kääntää huomiota ”kontrollin heikkouksiin” tarjoamalla selitykseksi, että asiaan olisi pitänyt tarttua aiemmin. Mikään mainituista toimenpiteistä ei yllä ongelman ytimeen.

Ongelma on sama kuin valtavirtaviestimien piirissä yleensäkin: toimittajien kiilusilmäinen woke-aktivismi, jonka kautta he murjovat muun muassa Donald Trumpia epärehellisin keinoin samalla kun he toisesta suupielestään vakuuttelevat oman journalisminsa ehdotonta totuudenmukaisuutta ja luotettavuutta.

He todellakin tuottavat aitoa kaksoispuhetta. Hopeareunus asialla on, sillä enää ei tarvita kallista tekoälyä tuottamaan deep fakeja.

2) Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan sellaisen journalistisen erikoisuuden kuin ”mainosartikkelin”. Siis mainoksen, joka mukamas on artikkeli.

Helsingin keskustaan suunnitteilla olevan pienoisydinvoimalan puolesta esitetty propaganda yritettiin lavastaa lehden journalistiseksi sisällöksi tekstifontin ja layoutin yhtäläisyyksiä myöten. Mainostaja oli Helsingin kaupungin energiayhtiö Helen.

Mainosartikkelin pääviestiksi hahmottui se, mikä siinä jätettiin sanomatta, eli ydinvoimalan lauhdevesi lähetettäisiin kiertämään asukkaiden lämpöpattereihin, koska on huomattu, että lämpöä ei saada ongittua tarpeeksi merivedestä, kun hiilivoimalat on vihreän idealismin vuoksi lopetettu ja meriveden lämpötalteenottoa varten tarvittava järjestelmä maksaisi lähes puoli miljardia euroa (aiheesta täällä).

Nyt Helen kärvistelee ongelman vuoksi niin, että paikalliset viher-Hitlerit yrittävät riskeerata asukkaiden turvallisuuden ja tehdä kaupungista ydinsukellusveneen.

Näin talojen matalalämpöradiaattorit (suom. lämmityspatterit) saattaisivat muuttua onnettomuuden sattuessa todellisiksi radiaattoreiksi (säteilijöiksi). Tämän todetakseen ei tarvitse olla nimby.

”Mainosartikkelin” hyväksyminen lehteen kertoo Helsingin Sanomien toimituksen myötämielisyydestä pienydinvoimaloille, jotka kokonaistehonsa (noin 500 MW) puolesta vastaavat tosiasiassa suuria ydinvoimaloita.

Lehden verkkosivuilla kyllä kerrottiin kyseessä olevan mainoksen, joten kiitos varoituksesta. Mutta lehti ja energiayhtiö voisivat jatkossa esittää tarkoitusperänsä vähemmän naamioidusti eivätkä yrittää pukea agendaansa journalismia muistuttavaan kaapuun.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston mukaan ”[m]ainos on voitava tunnistaa mainokseksi siihen tarkemmin tutustumatta. Tunnistettavuus vaarantuu helposti esimerkiksi silloin, jos mainos on laadittu artikkelin muotoon.”

Tosin tälläkin tapauksella on hopeareuna: kun lehden tarkoitusperä on alleviivattu mainosartikkeliksi, tendenssiä ei tarvitse yrittää sulauttaa lehden juttuainekseen henkilöhaastattelujen, uutisten tai reportaasien muodossa.

”Kaupallisen yhteistyön” voi vielä ymmärtää sosiaalisen median somefeimeiltä, jotka eivät edes yritä esiintyä journalisteina ja jotka muutenkin ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mutta valtavirran uutismedialta journalismin ja mainosten keskinäinen sotkeminen on selvä virhe.

Hesarin suksi on lipsunut ennenkin, muun muassa silloin kun lehti hyväksyi kanteensa yksityisen tahon antimainoksen erästä presidenttiehdokasta vastaan.

Miten nyt verkossa oleva mainosartikkeli vaikuttaa? Mikäli alueemme suurimman maksullisen paikallislehden lukija on niin dementoitunut, että ei huomaa kyseessä olevan mainoksen (edes erikseen mainittaessa), ei ole huolta viestin perillemenosta. Muut puolestaan huomaavat asian ilman erillistä lukuohjetta tullen siten immuuneiksi indoktrinaatiolle, jolle kaikki medialle antautuminen nykyisin altistaa, kun median sisäistä itsekriittisyyttä ei enää ole. 

3) MTV3:n Huomenta Suomessa väitettiin 11.11.2025, että toimittajat eivät uskalla esittää asioitaan ”kovan mediakritiikin” vuoksi. Haastateltavana oli viestinnän professori Esa Väliverronen, joka haukkui aikoinaan kriittistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020). Kumosin hänen moitteensa tutkimukseni toisen osan Pavlovin koirat (2022) sivuilla 107–109, niin kuin kaiken muunkin höyrypäisyyden.

Toimittajat ja heidän etujärjestönsä ovat vaatineet toistuvasti mediakritiikin vaimentamista ”loukkaavuuteen” ja omiin etuihinsa vedoten. He ovat peränneet itselleen yhdenvertaista sananvapautta laajempia oikeuksia ja narisseet, että uutisoimatta jättäminenkään ei muka rajoita sananvapautta. Tosiasiassa sananvapauteen kuuluu perustuslakimme 12 §:n nojalla paitsi oikeus esittää, myös oikeus vastaanottaa viestejä kaikkien kanavien kautta kenenkään ennakolta estämättä.

Valtavirran viestimet ovat järjestelmällisesti pyrkineet laakeroimaan ja seppelöimään itsensä totuuden äänitorviksi ja maalittamaan kansalaisten esittämät toisenlaiset näkemykset ”valejournalismiksi” peittäen siten vähintäänkin yhteiskunnallisen todellisuuden: sen, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy. 

Kun yleisöt arvostelevat medioita, toimittajien mielestä kyse on maalittamisesta, mutta kun toimittajat itse maalittavat ihmisiä, kyse onkin vain ”taustoittamisesta”.

MTV3:n lähetystyö edustaa suomalaisen median valkopesua Isossa-Britanniassa vallitsevan kuohunnan johdosta. 

Minä näen ongelman toisin päin kuin Väliverronen. Median harjoittama maineterrori on syynä siihen, miksi filosofit ja muut median kriitikot eivät uskalla esittää arvioitaan, kun joutuvat pelkäämään median kostoja. Ilmiöllä on spiraalimainen vaikutus, sillä median mustille listoille joutuneiden huonot kohtalot eivät rohkaise mediakriittisyyteen enää ketään. Sellainen rohkaisee vain pelkäämiseen.

Sananvapauden lisäksi tieteellä on perustuslain 16 §:n 3 momenttiin perustuva tieteen vapaus, joka kattaa yliopistolaitoksen lisäksi yksityiset tutkimuslaitokset ja joka professori Pentti Arajärven mukaan suojaa myös jokaista itsenäistä tieteilijää. Tätä vapautta ei pitäisi kalvaa pois median kylvämillä peloilla, uhkauksilla eikä vääristelyillä, ei myöskään viranomaisten harjoittamalla normatiivisella pamputuksella tai taloudellisella ehdollistamisella tai kiristyksellä, joka liittyy tutkimusten sisältöihin.

Kirjoitan aiheesta vaativan erityistason kirjoissani, joita ei ole tarkoitettu matalamielisille, lukutaidottomille eikä uuninpankkojen töyhtöpäille. Suosittelen viestinnän oppiaineen tutkintovaatimuksiin.

Aiheesta aiemmin

 

 Asiantunteva professoriarvio täällä.

   

Asiantunteva professoriarvio täällä.

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä

Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta 

Ne, jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme

Suomessa käytiin viitisentoista vuotta sitten tuimaa kiistaa Internetissä leviävää sananvapauden rajoittamista vastaan. Matti Vanhasen (kesk.) hallitus ja sen kokoomuslainen viestintäministeri Suvi Lindén ajoivat läpi lainmuutosta, jolla haluttiin poistaa verkosta (joidenkin näkemysten kannalta) epäsoveliaana pidettyä informaatiota, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Perusteluna kyseiselle sananvapauden kuohinnalle käytettiin etupäässä think the children -argumenttia. Sitä pidettiin vastaansanomattomana, sillä ihmisten aivojen oletettiin ilmeisesti kytkeytyvän pois toiminnasta heti joutuessaan lapsiarvoilla ahdistelemisen kohteiksi.

Kyseisellä sensuurilailla oli tarkoitus ainakin pinnallisesti katsoen eliminoida lapsipornoa mutta tosiasiallisesti sulkea pääsy ylipäätään epäilyttäviltä vaikuttaville verkkosivustoille.

Myös ”urkintalaiksi” sanotulla Lex Nokialla laajennettiin myöhemmin muun muassa Supon vapauksia ja kavennettiin kansalaisten oikeuksia. Koska viranomaisten toiminta on salaista, kansalaiset eivät voi tietää, kuinka vaikuttavia tuon lain tulokset ovat lopulta olleet.

Joka tapauksessa sananvapausjärjestöt, kuten Electronic Frontier Finland, vastustivat hanketta voimakkaasti, sillä pesuveden mukana oli vaarassa joutua hukkaan myös tuo kaiken argumentaation keskushahmo ja suojelun kohde: lapsi. Kirjoitinkin tuolloin, että tulevaisuudessa nykylapset vielä syyttävät, miksi te kiltit sedät ja tädit teitte meille lain, jolla aikuisilta lapsilta vietiin heidän poliittiset oikeutensa ja sananvapautensa.

Verkkosensuurin vyöryttäminen on noista ajoista jatkunut ja pahentunut. Varoittavan esimerkin tarjoaa EU-komission käynnistämä ProtectEU-hanke, joka mahdollistaisi yksityisen pikaviestinnän salakuuntelun ja -tarkkailun ilman rikosepäilyä ja velvoittaisi avaamaan myös ”päästä päähän”-salauksella toimivat viestipalvelut viranomaiskontrollille.

 

Missä mennään nyt? 

Isossa-Britanniassa astui äskettäin voimaan ”verkkoturvallisuuslaki”, joka velvoittaa verkkopalveluja poistamaan laittomaksi luokiteltua sisältöä ja estämään alaikäisten pääsyä (joidenkin mielestä) haitalliseen sisältöön, eli käytännössä pornoon.

Suomessa tuon lain vaikutus näkyy siten, että pornoa sisältävät viestipalvelu X:n postaukset lakkasivat näkymästä kaikille.

Isossa-Britanniassa voimaan astuneen lain tuloksena verkkopalvelu X vaatii myös muualla Euroopassa asuvia käyttäjiä todistamaan ikänsä joko vahvalla kirjautumisella tai esittämällä henkilötodistuksensa tai kuvansa.

Henkilötodistusten ja -tunnusten esittämisvelvoite vaarantaa yksityisyydensuojan, tietosuojan ja mahdollisesti myös omaisuudensuojan, ja kuvan esittäminen on yhtä luotettavaa kuin alle 30-vuotiaalta näyttäminen ruokakauppojen kassoilla (myös tuossa vaateessa valvonta ja ikäraja eivät ole kohdallaan).

Velvoite esittää oma ”biometrisenä tunnisteena” pidetty naamataulunsa kameralle ei ole ollenkaan todistusvoimaista, ja se voi johtaa myös väärinkäytöksiin, kuten kiristyksiin. Kiristämistä on jo tuo velvoite sinänsä. 

Kukaan tuskin pystyy tyhjentävästi luettelemaan kaikkia niitä rikosten ja muiden vääryyksien muotoja, joita liittyy henkilötodistusten ja -tietojen esittämispyyntöihin, keruuseen ja tallentamiseen.

Lisäksi Ison-Britannian lainsäädännön pitäisi koskea vain siellä olevia, kun taas muissa maissa pitäisi noudatella niissä voimassa olevia lakeja. Nämä ovat kuitenkin lähinnä muotoseikkoja.

Olennaista on, että tarkoitusperät, joita verkkoturvallisuuslailla pyritään edistämään, ovat vinksallaan.

Tosiasiassa kyseessä on verkkosensuurilaki, jonka noudattamiseen painostetaan hurjilla sakoilla.

Ison-Britannian laki koskee muun muassa hakukoneita, erilaisia sisällön julkaisualustoja, viestintäpalveluja, verkkosivustoja, sovelluksia, verkkopalveluja, sosiaalisia medioita, pilvipalveluja, verkkofoorumeja ja deittipalveluja.

Lain tuella viranomaiset ovat jo nyt sensuroineet muun muassa kuvia, joissa poliisi pamputtaa mielenosoittajia, vaikka kyse ei ole ainakaan laissa tarkoitetusta ”kostopornosta”.

Sensuurin alaan sisältyy lain mukaan myös pääsyn estäminen esimerkiksi syömishäiriöitä käsitteleville sivustoille, koska niillä arvellaan olevan (joidenkin mielestä) epäilyttävää tai kyseenalaista tietoa nuorten kokemien dysforioiden syistä.

 

”Paheilta suojeleminen” verkkosensuurin verukkeena

Brittejä koskevaksi aiottu laki antaa hallituksille edellytykset perin valikoivaan vallankäyttöön myös muissa maissa. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa vuonna 2008, jolloin poliisin Internetiin ripustamalle estolistalle päätyneistä sivustoista noin 70 prosenttia sisälsi muita kuin tuossa kieltolaissa määriteltyjä sisältöjä.

Kyse ei ole vain ylisensuroimisen vaarasta vaan sensuroimisesta sinänsä. Sensuuri voi estää pääsyn kansalaisille tärkeän tiedon pariin.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on oikeus ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Suomessa ei siis ole minkäänlaista ennakkosensuuria, paitsi lakiin myöhemmin lisätty lapsipornomomentti. 

Myöskään pyrkimys karsia pornoa ja estää alaikäisten pääsyä pornon pariin ei ole suinkaan itsestään selvästi ”hyvää tarkoittavaa” tai ”jalomielistä”, kuten silmät valheesta vetistäen väitetään.

Tosiasiassa myös alaikäisillä ja nuorilla tulee olla seksuaalisia oikeuksia ja mahdollisuus pornografiseen informaatioon. Lain kritisoimisessa ja vastustamisessa on kyse lasten ja nuorten oikeuksien puolustamisesta.

Näkemys, että pornografinen informaatio olisi ”haitallista” tai ”epäilyttävää”, on infantiili ja pitää lapsia ja nuoria pilkkanaan. Holhoaminen ei häpäise vain aikuisia vaan myös alaikäisiä.

Sen takaa kajastelee yleinen seksuaalisuuden vastaisuus ja näkemys, että julkisen vallan pitää päättää siitä, mikä on haluttavaa tai seksuaalisuuden alueella sopivaa tai suotavaa.

Tosiasiassa seksuaalisuus kuuluu yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden alaan. Seksuaalisuuden toteuttaminen sinänsä on jo lähtökohtaisesti jokseenkin epäsovinnaista ja konventionaaliset normit ylittävää, joten soveliaisuusvaateet ylipäänsä pyrkivät kieltämään ihmisten seksuaalisen olemuksen.

Seksin kuohimisen sijasta perusteltua voisi olla niin sanotun väkivalta”viihteen” karsiminen, väkivaltaisten tietokonepelien rajoittaminen ja yleensäkin hulluja käyttäytymismalleja suosivien ja ihannoivien materiaalien suodattaminen. Sen sijaan seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvä holhoaminen on ahdasmielisyyden merkki. 

 

Nettinörtit totuuden tuomareina 

Isossa-Britanniassa voimaan saatettu sensuurilaki antaa näyttöä konservatiivisen politiikan tuhoisuudesta, jolla haavoitetaan vapaamielistä ja kansanvaltaista yhteiskuntaa orwellilaisuuden hyväksi. Sitä kautta paikalliselle viestintävirasto Ofcomille valuu kohtuuttoman paljon valtaa.

Länsimaissa meneillään oleva suuntaus ei juuri poikkea Venäjän ja Kiinan käytännöistä, sillä myös EU:lla on oma Digital Services Act, joka astui voimaan viime vuoden helmikuussa. Sen toteuttamista Suomessa valvoo Traficom, joka voi tarkkailla, mille sivustoille ihminen on kirjautumassa.

Näin valtio voi valvoa ihmisten käyttäytymistä verkossa ja tallentaa tietoja ilman perusteita. Tietenkin myös Google, Meta (Facebook, Instagram) ja monet muut suuret toimijat tallentavat käyttäjiensä viestejä ja verkkokäyttäytymistä, mutta niillä ei ole käytössään oikeudellisia sanktioita, kuten valtioilla, joten ne ovat valtiota vähemmän vaarallisia kansalaisten vapauksille.

Google ja Meta ovat myös joutuneet kärsimään julkisen vallan kontrollista, kun Googlelle langetettiin miljardien eurojen sakot, ja Facebook pakotettiin poistamaan ”vihapuheeksi” leimatut viestit vuorokauden sisällä julkaisemisesta. Sitä varten yhtiö perusti muun muassa Saksaan valtavan deletointikeskuksen, jossa nettinörtit toimivat sananvapauden tuomareina.

Woke- ja cancel-aktivisten puolueellisuus huomattiin kuitenkin melko pian sensuroinnin kiihdyttyä täysille kierroksille, ja Facebook päätti lopettaa pravdamaisen ”faktantarkistuksensa”. Mutta aivan äskettäin Facebook myös lakkasi julkaisemasta maksettua poliittista mainontaa sivuillaan. 

Vapaata viestintää ja perinteisten filosofisten ihanteiden mukaista totuuden tavoittelua ei ilmeisesti voi olla muualla kuin täysin kansalaisten omassa hallinnassa olevassa julkaisutoiminnassa ja tiedonvälityksessä. 

 

Ollako konservatiivi vai liberaali? 

Muutamat ovat joskus kyselleet, olenko näkemyksiltäni enemmän konservatiivi vai liberaali.

Vastaan, että taloudellisissa asioissa olen konservatiivi, eli luotan kokemuksellisesti hyväksi havaittuun, mutta muutoin olen arvo- ja sosiaaliliberaali, eli kannatan mahdollisimman suurta yksilöiden vapautta ja hyvinvointivaltiota.

Talousliberaali en ole, sillä talousorgaanien toimiessa vailla kontrollia päädytään usein rajoittamaan ihmisten vapautta. Koska ihmisten vapaudella on itseisarvo mutta talousorgaanien vapaudella vain välinearvo, kannatan arvo- ja sosiaaliliberalismia talousliberalismin ohi silloin, kun ne ovat keskenään ristiriidassa. Siksi julkisen vallan pitää harjoittaa sääntelyä ja toteuttaa tulonsiirtoja. Se on politiikan olemus pelkkää talouden omalakisuutta vastaan.

Kannatan myös monia vasemmistolaisia periaatteita, kuten hyvää sosiaaliturvaa, maksutonta koulutusta ja puoli-ilmaista julkista terveydenhuoltoa. Sen sijaan inhoan vihervasemmiston suosimaa identiteettipolitiikkaa ja sen kuppikuntaisuutta, maahanmuuton perusteetonta lietsontaa, ylimitoitettua ilmastopolitiikkaa ja sananvapauden rajoittamista.

Ikävä kyllä, poliittinen porvaristo ja konservatiivit ajavat viimeksi mainittuja tavoitteitaan yhdessä poliittisen vihervasemmiston kanssa. Siihen sisältyy myös verkkosensuuri, joka antaa käteviä aseita julkiselle vallankäytölle ja poliittisen valtavirran puolueille. 

Tieteen ongelma ei ole vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen

Tulin osallistuneeksi viime keskiviikkona Helsingin yliopistolla järjestettyjen Tieteen päivien avajaisiin. Paikalla puhunut tiede-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sari Multala (kok.) ilmoitti, että hän on antanut lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian toiminta (pääasiassa tutkimusten rahoittaminen) ei saa jatkossa olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.

Tieteen akateemikot reagoivat ja osoittivat ministerille kirjelmän, jonka mukaan

”[m]e allekirjoittaneet kaikki kolmetoista tieteen akateemikkoa olemme huolissamme esityksestä, joka rikkoo yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan tutkimuksen vapautta. [...] Säännöksen taustalla olevassa hallituksen esityksessä on myös todettu, että tieteen vapauteen kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä. Tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta.”

Ihme, että tieteen akateemikoille ei tullut tämä mieleen silloin, kun edeltävän tiede- ja kulttuuriministerin Annika Saarikon (kesk.) sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.), aloitti vyörytyksen Suomen Perustan julkaisemaa mediatutkimustani Totuus kiihottaa (2020) vastaan, jotta opetusministeriö perisi julkaisijalta takaisin kirjan tuottamiseen käytettyjä määrärahoja. Perusteeksi mainittiin, että tutkimuksessani ei edistetä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Ministeriö koetti tuolloin saada taakseen tasa-arvolautakunnan ja muutaman valitsemansa oikeustieteilijän. Ministerin suureksi pettymykseksi tasa-arvolautakunnan puheenjohtaja professori Tuomas Ojanen kuitenkin ilmoitti lausunnossaan 14.8.2020, että ”yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta ei katso aiheelliseksi antaa pyydettyä arviota” ja ”[s]ananvapausnäkökohtien ja lainvalvontaroolinsa vuoksi tasa-arvovaltuutettu ei yleensä ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön.”

Perussuomalaisten vastaisista mielipiteistään tunnettu yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan joutui oikeustieteilijänä hänkin toteamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä 23.7.2020, että ”[t]uollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara kirjoitti itsensä hilliten 18.9.2020, että ”[t]asa-arvovaltuutetun toimivaltaan ei näin ollen kuulu arvioida, noudattavatko valtionavustusten saajat niiden myöntämistä koskevissa laeissa tai muissa määräyksissä asetettuja tasa-arvovelvoitteita.”

Nämä epäilemättä hyvin hienot virkamiehet ja -naiset ilmeisesti huomasivat, että ei ole viranomaisten asia päättää siitä, mitä tieteilijät katsovat hyväksi sanoa tutkimuksissaan ja julkaisuissaan.

Tieteen vapaus on turvattu perustuslain 16 §:n 3 momentissa. Professori Pentti Arajärven mukaan

”[t]ieteen vapaus sisältää oikeuden itse määritellä tutkimuksensa aiheet, menetelmät ja julkaisemisen muodot. Tieteen vapaus ei koske vain yliopistoissa harjoitettavaa tiedettä vaan myös muiden oppilaitosten, erilaisten tutkimuslaitosten, tiedeinstituuttien ja itsenäisten tieteen harjoittajien vapautta.”

Näin ollen tieteen ja tutkimustoiminnan vapaus koskee myös ajatuspaja Suomen Perustaa ja minua yksilönä. Lisäksi sen turvana on perustuslaillinen (PL 12 §) sananvapaus, johon ”[...] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Tämän mukaan kielletty on myös vertaisarviointiin mahdollisesti sisältyvä ennakkosensuuri, ja sananvapaus on laissa turvattu a priori. Niinpä tästä poikkeaviin vaateisiin ei tule sopimusteitsekään taivutella, saati että ahdisteltaisiin rahoituksen takaisinperinnöillä. Se on asia, joka kaikenlaisten uuninpankoilla mietiskelijöidenkin pitäisi ymmärtää.

Kirjaani vastaan suunnattu poliittinen hyökkäys perintätoimineen oli selvästi lain vastainen toimenpide, jolla vahingoitettiin sekä toimintaedellytyksiäni että tieteilijöiden yleistä halukkuutta esittää viranomaisten tai poliitikkojen näkemyksistä poikkeavia yhteiskuntatulkintoja.

Kirjoitin asiasta vastaanottotutkimuksessani Pavlovin koirat: Tieteellinen tuomio median byrokraattien kostosta (2022). Sanoin siinä, että ei ole tutkimuksessa arvostelemieni poliitikkojen, toimittajien eikä byrokraattien asia päättää teokseni merkityksestä oma lehmä ojassa.

Professori Timo Vihavainen totesi kirja-arviossaan, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Ruumis kuitenkin elää.

Tieteiden politisoitumisesta

Miten tämä liittyy ministeriön äskettäin esittämään tieteen vapauden kaventamiseen? Siten, että myös uudella lakiesityksellään poliitikot ja viranomaisvalta ovat rajoittamassa tieteilijöiden vapautta sanoa sanottavansa hallitusvallasta riippumatta. Viranomaiset pyrkivät nyt siis eräänlaisiksi cancel-aktivisteiksi, joilla on huono maine läpi koko yhteiskunnan.

Kansallisen turvallisuuden edistäminen on tosin vastakkainen tarkoitusperä verrattuna erilaisten silakkaliikkeiden ja varisverkostolaisten harjoittamaan uusvasemmistolaiseen maineterroriin.

Yhtä kaikki, molemmat pyrkivät kiristämään ideologista normiruuvia omalla tavallaan ja vahingoittavat siten rajoittamattoman kriittisyyden periaatetta, joka on falsifioitavuuden periaatteen edellytys. Sen mukaan epäilyttävätkin näkemykset (ja juuri ne) pitää voida ennakkoehdottomasti lausua, jotta niitä voidaan arvostella: vahvistaa tai kumota.

Tieteen tulosten päätyminen hyökkäyssotia käyviin tai niitä tukeviin maihin on tietenkin epätoivottavaa, mutta sen eliminoimisesta jo nykyisetkin käytännöt pitävät huolen.

Tieteen ongelma ei ole kuitenkaan viime aikoina ollut vain ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen. Ongelma on sama, joka tunnetaan myös Yleisradiosta (aiheesta täällä).

Suomen Akatemiassa se näkyy vuonna 2014 perustetussa strategisen tutkimuksen neuvostossa, joka luotiin tuottamaan valtionhallitusta tukevaa tutkimusta ja joka on hallinnoinut jopa 60 miljoonan euron vuosittaisia määrärahoja. Sen tutkimusohjelmien pääteemat valitsee valtioneuvosto, joka nimittää neuvoston jäsenet.

Myös akatemian toimikuntien rahoituspäätökset ovat seurailleet ja myötäilleet poliittisia agendoja ja tendenssejä, ja akatemia on tukenut epäkriittisesti ja tarkoitushakuisesti muun muassa maahanmuuttomyönteisiä, feministisiä, kehitysmaapoliittisia, monikulttuuri-ideologisia, ilmastonmuutoksesta meuhkaavia ja yleensäkin vihervasemmistolle suopeita hankkeita (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Rahoituspäätökset on tehty ulkomaisten lausuntojen mukaan johdetusti. Siitä ovat kärsineet ne aihealueet, jotka olisivat tärkeitä meillä täällä Suomessa. Esimerkiksi metsäasioita on käsitelty lähes yksinomaan globaalista ympäristönsuojelunäkökulmasta, ja kansantaloudelliset ja omaisuudensuojaan liittyvät näkökohdat on unohdettu kokonaan (kritiikkiä täällä).

Kunpa tieteen akateemikot puuttuisivat myös näihin vääryyksiin, jotta kaikki arvosteleminen ei jäisi vain oman aktiivisuuteni varaan. Mutta eipä taida uskallusta riittää, vaikka selkään taputtelijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt. 

Sotaisana aikana kannattaisi taistella tieteen ja julkisen keskustelun suuremman vapauden puolesta eikä sitä vastaan.

Akateemista asiantuntemusta ylenkatsotaan

Huomiota herättää myös tapa, jolla ministerit ja muut kansan edunvalvojat pitävät julkisia virkoja ominaan ja jakelevat niitä puoluepoliittisilla kädenpuristuksillaan toisilleen eräänlaisiksi palkinto- ja eläkeviroiksi tai suojatyöpaikoiksi putoamassa oleville.

Esimerkiksi käy vaikkapa opetus- ja kulttuuriministeriössä olevan kansliapäällikön viran täyttäminen tai vastikään haettavana ollut Kelan pääjohtajan viran täyttö.

Molempien valintaa pidetään mediassa jo puolueiden kesken sovittuina. Esimerkiksi MTV3:n uutisissa tiedotettiin 14.1.2025, että Kelan pääjohtajaksi on työministeri Arto Satosen (kok.) rinnalle hakijoiksi ilmestynyt myös muita ”nimekkäitä” henkilöitä, jollaisiksi mainittiin entinen ministeri Annika Saarikko (kesk.) ja HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen (kok.).

”Nimekkyys” on merkillinen kelpoisuuden ja pätevyyden kriteeri, sillä lain mukaan jokaisella suomalaisellahan pitää olla nimi.

Onko se sitten ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”, että kaikki ovat kaikessa samalla viivalla? Juuri tässä kiteytyy kyseisten käsitteiden kompleksisuus, jota olen tarkastellut teoksissani filosofian näkökulmasta.

Tasa-arvon käsite sisältää paradoksin. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida tunnustaa toista paremmaksi. Arvojen tunnistamiseksi täytyykin myöntää asioiden ja ilmiöiden eroavuus ja arvojen hierarkkisuus. Muutoin ajaudutaan yksiarvoisuuteen, eli tasa-arvototalitarismiin, joka polkee meritokraattista (ansioihin perustuvaa) oikeudenmukaisuutta. Se lieneekin ministerien toive.

Tosiasiassa tasa-arvon määritteleminen, kyseenalaistaminen ja uudelleen määritteleminen on meidän filosofien nimenomainen ammattitehtävä, eikä siihen pidä sekaantua hallinnollisilla määräyksillä. Tieteilijöille pitäisi maksaa juuri siitä, että harjoitamme tieteellistä kritiikkiä, eikä siitä, että noudattaisimme viranomaisten käskyjä.

Kela on asiantuntijaorganisaatio, ja siksi myös minä tein hakemuksen pääjohtajaksi ja laitoin peliin oman nimeni ja asiantuntemukseni filosofina ja sosiaalipsykologina.

On vaarallista, jos Kelan johtoon nimitetään henkilöitä, joiden asiantuntemus nojaa pelkkiin mielipiteidenvaraisiin toiveisiin ja oletuksiin ihmisten työllistymisestä ja toimeentulosta, kuten Petteri Orpon (kok.) hallitus ja sen ministerit, vieläpä ilman oikeuskanslerin kolmesti peräämää vaikutusten arviointia.

On irvokasta, että Kelan pääjohtajan palkka on yli 20 000 euroa, kun kyseessä on virasto, jonka asiakkaista suuri osa sinnittelee toimeentulon rajalla.

Ei ketään saksien kanssa juoksijaa tämän organisaation johtoon!

Myöskään virantäytöissä korostettu johtamiskokemus ei ole näyttö johtamistaidoista. Onhan Putinillakin paljon johtamiskokemusta, mutta se ei merkitse, että hänen hallintonsa olisi millään tavalla hyvä.

---

Päivitys 13.2.2025: Lähetin Ylen verkkosivuilla kommentin juttuun, jossa jatkettiin Ilkka Niiniluodon ja muiden akateemikoiden esittämää tiedepolitiikan kritiikkiä. Kirjoitin näin:

Akateemikko Niiniluodon esittämä kritiikki voidaan toistaa koskemaan myös lähes kaikkea muuta tiedepoliittista ja hallinnollista ohjailua, jolla puututaan tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslailliseen autonomiaan.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen rajoittelu on vain jäävuoren huippu, ja sitä kuumentaa vaikea maailmanpoliittinen tilanne.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on aiemminkin painostanut tutkijoita ”tiedepoliittisilla linjauksillaan”, joita tottahan toki tekee myös Suomen Akatemia ja eritoten sen strateginen neuvosto, jonka tutkimusohjelmien pääteemat valitsee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto!

OKM on lain vastaisesti perinyt takaisin valtionapuja tapauksissa, joissa tutkijat eivät ole istuvan ministerin mielestä totelleet viranomaisten käskyjä. Kukapa voisi unohtaa tiedeministeri Hanna Kososen (kesk.) harjoittamaa taloudellista kiristystä, jonka tuloksena ministeriö peri tutkimustyönantajaltani rahoitusta siksi, että ministerin mielestä en ollut edistänyt tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kriittisessä mediatutkimuksessani.

Tieteen tehtävä ei ole edistää mitään tieteen ulkoisia tarkoitusperiä – ei ulkopoliittisia eikä sisäpoliittisia – vaan tuottaa tietoa ja tavoitella totuutta ja tehdä tämä kriittisesti. Esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat filosofian näkökulmasta paljon kompleksisempia kuin hallintoretorisessa sanankäytössä voidaan ymmärtää.

Olen siis samaa mieltä kuin Ilkka Niiniluoto, jolle väittelin aikoinani tohtoriksi teoreettisessa filosofiassa.

Tiedepoliittisen ohjailun ongelma on nähdäkseni paljon laajempi kuin vain ulko- ja turvallisuuspoliittinen. Myös tieteestä tiedottaminen on kovin valikoivaa ja agendamaista, ja muun muassa sen vuoksi julkisen keskustelun taso on nyky-Suomessa alhainen.

Yleltä saapui salamannopesti vastaus, jossa kieltäydyttiin julkaisemasta kommenttiani. Siinä sanottiin näin:

Hei, viestiäsi ei julkaistu keskustelussa ”Akateemikko uudesta lakihankkeesta: olisi erikoista, että demokratiassa lakiin kirjattaisiin, mitä tutkimuksen pitää olla”. Viestisi on jätetty julkaisematta, koska viestisi toistaa aiemmin julkaistua sisältöä tai ei liity aiheeseen tai viesti tai nimimerkki on asiaton. Tähän viestiin ei voi vastata.

Kirjoitukseni nimenomaan liittyy asiaan, ja kirjoitin vieläpä omalla nimelläni. Ylen vastaus oli brezhneviläinen ja vahvistaa kaiken sen, mitä olen sanonut Yleisradion kritiikeissäni.

Valtiollinen Yle toimii ministeriötäkin pahempana sensorina ja julkisuuden portinvartijana sekä toteuttaa tiedepoliittista lehdistöreportaasitiedettä omalla valikoivalla ”journalismillaan”.

Yle on leikkauksensa ja ajatuskurin palautuksensa ansainnut. Siinä talossa puoliksi oppineet ja anonyymit ”moderaattorit” pyrkivät ideologisen valvonnan keinoin päättämään, mitä tieteilijät voivat sanoa Ylen foorumeilla.

Verorahoitteinen Yle on yleisöihin kohdistuvassa ylenkatseellisuudessaan ja yleisöpalvelutehtävänsä laiminlyödessään ylivoimaisesti Suomen mädin media.

Tiedepolitiikasta aiemmin

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin

Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli

 

Poliittisista tehtävänimityksistä aiemmin

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Tuottavuuden lisäys seksuaalisuuden vaarallistamisessa: Kriminalisointi onnistunut täydellisesti

Kirjoitetaanpa näin naisten päivän ja seksuaalisen vapauden kunniaksi pitkästä aikaa seksistä.

Aihe on loputon, koska seksuaalisesti vapaamielisiä ihmisiä ahdistellaan ja painostetaan kulttuurissamme aivan yhtä peittelemättömästi kuin maahanmuuton arvostelijoita ja Euroopan unionin kriitikoitakin. Seksi kuuluu tabuja hyödyntävän sensaatiojournalismin kestoaiheisiin.

Valtavirtamedia on elämäntapakontrollia harjoittaakseen ja yhteiskuntarauhaa turvatakseen mennyt kritiikittömästi byrokratiavetoisen seksin kuohimisen takaajaksi. Esimerkkinä siitä on Yleisradion eilen julkaisema juttu, jossa Miika Koskela -niminen toimittaja kirjoittaa otsikolla: ”Tässä Suomen ensimmäiset tuomiot dickpicien lähettelystä: ’Severi’ lähetti videon peniksen heiluttelusta ja sai rapsakat sakot”. 

Mikä nautinto tuo onkaan kukkahattutädeille ja toimittajalle itselleen, jotka sillä tavoin pääsevät ratsastamaan viranomaisvallan selässä ja kurittamaan, ohjeistamaan sekä kontrolloimaan ihmisten yksilöllistä elämää ja privaatin alueelle kuuluvaa seksuaalista käyttäytymistä! Ja pamputtamaan ihmisiä lailla.

Toimittaja iloitsee, että ”viime vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan seksuaalissävytteisen viestin kuten peniskuvan lähettäjä voi syyllistyä rikokseen”. Tämä on tulos Sanna Marinin hallituksen läpi ajamasta suostumushankkeesta, jota arvostelin monipuolisesti tässä blogissani ja teoksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (s. 240–252).

Lain kiristely on näyttö patakonservatiivisuuden lisääntymisestä yhteiskunnassamme. Häkki voi heilua ja sakkoja voi koitua seksuaalisesti aktiivisille ihmisille pelkästä seksuaalisesta aloitteellisuudesta ja kontaktin luomisesta, mikäli aloitteet eivät ole viestien vastaanottajille mieluisia.

Jokaisen ihmisen olettaisi ymmärtävän, ettei ole vastaanottajien asia päättää siitä, millaisia viestejä saa, sillä viestien sisällöistä päättää tietenkin niiden lähettäjä. Tämä on kaiken viestinnän idea.

Feministinen liike pyrkii tukahduttamaan sellaisen informaation, joka ei miellytä naisten kerhoja. Ja sitten he pyrkivät esiintymään human resources -ekspertteinä, ”viestinnän asiantuntijoina” ja rekrytointiosastojen vallankäyttäjinä mediassa ja työpaikoilla, joissa he länkyttävät ”tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden” puolesta pahentaakseen naisenemmistöisten työpaikkojen sukupuolista kallistumaa.

Myös Ylen toimittaja Miika Koskela ja hänen kollegansa Aliisa Ristmeri harjoittavat mielipiteiden muokkausta pyrkimällä julistamaan ja saarnaamaan uuden seksinpihtauslain sisältöä em. jutussaan. 

Toimittajat esittelevät paria oikeustapausta ja selventävät, että ”[r]angaistavaa [...] voi olla esimerkiksi sukuelintä esittävän kuvan tai ’seksuaalisesti räikeän’ viestin lähettäminen toiselle henkilölle ilman vastaanottajan lupaa.”

”Seksuaalisen räikeyden” lisäksi nämä Iinekset itkevät, että ”[m]yös seksuaalisesti vihjaileva viestittely voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, jos se on toistuvaa.”

Feministinen liike on työntänyt rakennekyntensä kaikkeen seksuaaliseen esiintymiseen ja pyrkinyt juurimaan seksin pois ihmisten yksityisestä kanssakäymisestä. Samanaikaisesti valtavirtamedian TV-ohjelmat ovat täynnä perverssejä freak show -ohjelmia, kuten Alastomat selviytyjät, Alastomat treffit (Naked attraction), Liian lihava sukupuolen korjaukseen ja niin edelleen.

Ei mitään ristiriitaa havaittavissa? Samalla kun viranomaisvalta ja valtamedia kohisevat ahdasmielisten ihmisten tabukammoja hyödyntävistä näennäisskandaaleista, media itse performoi seksuaalisuuden perverssisti ja heittää kompleksisuudesta kärsivät tuloksensa katsojien silmille TV-ruuduista.

Sitä ei kysytä ollenkaan, kuinka pahaa ahdistusta viranomaisvallan harjoittama lailla rankaiseminen ja median harjoittama skandalisointi sekä kohujen lavastaminen aiheuttavat seksuaalisesti vapaamielisille ja aloitteellisille ihmisille, joista suurin osa on miehiä!

Miehiä tämä poliittinen, hallinnollinen, normatiivinen ja ideologinen ahdistelu, piinaaminen ja panettelu koettelevat nimenomaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin kautta. Sieltä nuo ongelmat välittyvät myös kaikkeen muuhun seksuaalisuuteen.

Naisten ja miesten välisissä suhteissa aloitteentekijöinä ovat luonnollisista syistä miehet. Miehet asiassa yleensä tekevät työn. Ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin ongelmista kyseinen kompleksisuus levitetään sitten yleisen lainsäädännön kautta kaikkeen seksuaalisuuteen, myös homojen maailmaan, johon kyseisenlainen saarnaaminen ei kuulu perinteisesti ollenkaan.

Jos joku ahdistuu toisen ihmisen lähettämästä pornokuvasta, sellaisen ihmisen päässä on paljon vikaa. Se kertoo huonosta itsetunnosta, seksuaalisista ongelmista, kylmyydestä, ahdistuneisuudesta tai vaikeammista mielenterveysongelmista.

Niin kauan asioiden pitäisi olla myös lainsäädännön näkökulmasta OK, kun lähetellään omia pornokuvia eikä kenenkään toisen. Suostumushankkeen tulokset, joilla ihmisiä nyt tuomitaan, ovat näyttöjä naisten vallasta, jolla feministinen mafia on pidättänyt itselleen oikeuden yksin päättää siitä, mikä on seksuaalisesti soveliasta.

Soveliaisuusnormien asettaminen seksin yhteyteen on jo sinänsä ristiriitaista, koska seksuaalisuushan on voima, joka pyrkii nimenomaan menemään kaiken soveliaisuuden, sopivuuden ja sovinnaisuuden yli. Ilman soveliaisuusnormien rikkomista ei ole seksiäkään.

Koska suurella osalla normien kiristyksiä vaativista ihmisistä ei ilmeisesti ole seksiä, he pyrkivät viemään seksin myös niiltä, joilla sitä olisi ilman heidän rajoitustoimiaan.

Naisten sukkapuikkoliike on tehnyt parhaista inhimillisistä voimista, kuten seksuaalisuudesta, pelkojen, pelottelun ja kiristyksen foorumin sekä levittänyt poliisiasenteet ihmisten makuuhuoneisiin. Feministit ovat kylväneet epäsopua sukupuolten välille ja saaneet oman epäluuloisuutensa leviämään kaikkialle yhteiskuntaan.

Eipä siis ihme, että suomalaisten ihmisten syntyvyyskin on vajonnut nälkävuosien tasolle, ja heteromiehet istuvat pipo silmillään baareissa peläten joutuvansa vankilaan, jos he tekevät seksuaalisen ehdotuksen tai ilmaisevat vihjeenkin seksuaalisista aikomuksistaan.

On kysyttävä, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, jos sitä ei saa ensin edes ehdottaa.

Rikollisuus lisääntyy tietenkin kriminalisoimalla, eivätkä seksuaalisuutta rikollistavat lait ole muita kuin kateellisten kettujen juonia.

Seksuaalisuuden oikeutuksesta pitäisi voida päättää vain ja ainoastaan osapuolten välillä eikä tuomioistuimissa, lainsäädännössä saati toimittajien kahvihuoneissa.

Pahinta on, että kaikki puolueet menivät viime hallituskaudella vasemmistohallituksen tekemän seksinpihtauslain ja siihen liittyvän lainkiristyksen takaajiksi.

Tätä normiruuvien kiristelyä ja kuristelua on vaikeaa ellei mahdotonta saada myöhemmin kumotuksi, sillä myös kaikki vapauden puolesta esiintyneet oikeistopuolueet ovat omassa konservatiivisuudessaan niin ristiriitaisia, että ne mielihyvin kuohivat seksiä pois sieltä, missä sitä vielä on.

”Liberaalina” esiintyneestä vasemmistosta puolestaan on tullut yksi pahimmista seksuaalisen ahdasmielisyyden levittäjistä, aivan niin kuin feministeistäkin, jotka vielä 1970-luvulla polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapaamielisyyden merkiksi. Nykyinen vasemmisto hoilaa ”vapaudesta” pidättääkseen vapauden avaimet naisten käsilaukkuihin, syyllistääkseen miehiä ja potkiakseen miehiä munille.

Kulkusten polkeminen jatkuu valtamediassa, jossa toimittajat aisakellot helkäten käyvät käsiksi kaikkeen, missä viisari vielä värähtää.

Siitä merkkinä on tämänpäiväinen Yle-truuttaus, jossa toimittaja Miika Koskela osoitti cuck-miehen sankaruutensa toimimalla mehiläiskuningatarten kunhurina. Voidaan mainita, että kyseinen ammattikorkeakoulusta valmistunut ja vähäisillä ansioilla Yleen nimitetty journalisti Koskela on aiemmin kunnostautunut myös monien muiden seksuaalisuuteen liittyvien älyttömien juttujen kirjoittajana.

Niistä esimerkkeinä ovat muiden muassa viime vuonna julkaistu Yle-kauhistelu ”Miehet tarkkailevat salaa naisia pienellä Applen laitteella – poliisi tutkii tapauksia eri puolilla Suomea” sekä hiv-estolääkkeen ihanuutta markkinoiva kirjoitus ”HIV-estolääke vei pelon tartunnasta Simo Kauppisen seksielämästä – Jonot hoitoon venyvät, koska kysyntä yllätti HUSin”, johon liittyvää tautien levittämistä arvostelin tiedeperustaisesti täällä.

Peittelemättömän feminisminsä ohella Miika Koskela on ilmeisesti myös maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian kritiikitön kannattaja, sillä hän on sormeillut kirjoituskoneestaan jutun ”Syyttäjä vaati sakkoja, mutta käräjäoikeus langetti vankeutta – mies uhkasi ja panetteli maahanmuuttajia Facebookissa” ja maahanmuuttajalääkäreitä puolustavan pitkän henkilöjutun ”Kenet valitsisit lääkärikseksi?” Ulkomaalaislääkärien kielitaito-ongelmat, potilasturvallisuus ja informaation välittymisen tärkeys unohtuivat toimittajalta täysin.

Tendenssi- ja agendajournalismin epä-älyllisyys on halpamaista mutta Yle-veron maksajille kallista. Ylen harjoittama elämäntapakontrolli ja mielipiteiden muokkaaminen toimivat näyttöinä julkisen keskustelun matalamielisyydestä ja anti-intellektuaalisuudesta, ja ne vaikuttavat yhteiskuntaan hajottavasti ja someriitoja lietsovasti.

Omalla panikoimisellaan ja hysterisoimisellaan valtavirtamedia ja viranomaisvalta levittävät epäluottamusta ja ovat tehneet tasa-arvon vaatimuksista uhriutumisella ratsastavan sortokisan, jota vääryystieteiden feministikuoro tukee akatemioista lypsämillään tunnottomilla rahoilla.

Feministit ovat luoneet seksuaalisuuden ympärille pelon kulttuurin, jonka vuoksi myöskään vapaaseen viestintään ja älylliseen kyseenalaistamiseen tarkoitetut foorumit, kuten yliopistot, eivät ole enää turvallisia tiloja vaan puoliksi oppineiden myrkyttämiä kyräilyn ja kurittamisen esiintymislavoja, joissa pissikset valittavat nokka nurinpäin kaiken elämän ”toksisuudesta”.

Kun viranomaisvalta, media ja yliopistojen kukkahattutädit jatkuvasti toistelevat, kuinka pahaa, epäilyttävää ja tuomittavaa seksuaalinen aloitteellisuus muka on, se taatusti takoo ihmisten päähän negatiivisen viestin, jota miesasiamiehet sanovat seksuaalisuuden vaarallistamiseksi. Näin jatkuu, kunnes elämän voimat jälleen voittavat ja painekattilan kansi pamahtaa auki.

---

Päivitys 8.4.2024: Yleisradio on omaksunut sanaparin ”toksinen maskuliinisuus” muitta mutkitta journalismiinsa. Tänään Yle esitteli TV-uutistensa paraatilähetyksessä Andrew Tatesta tehdyn ohjelman, jossa kerrotaan feminismin kriitikon ”nousta ja tuhosta”. 

Toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan suomeksi sanottuna myrkyllistä miehisyyttä. Sitä haukuttaessa ei taaskaan kysytä, kuinka myrkyllistä ja tuhoisaa on miesten jatkuva syytteleminen, moittiminen ja haukkuminen toksisten feministien näkökulmasta. 

Toksiset feministit ovat itse tuottaneet toksisen maskuliinisuuden omalla vihamielisyydellään.

 

Aiheesta aiemmin

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus2018”-aloitteen punavihreburkaan?

Häirintäsyytökset ovat feministen vihapuhetta

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia

Kuinka ’tasa-arvolla’ diskriminoidaan?  

111 kirjoitusta feminismistä

Pata ja kattila kilpasilla – Musta kylki kummallakin

Euroopan unionin hyväksymiin oikeusvaltioperiaatteisiin sisältyy, että viranomaisten ei pitäisi vastata kansalaisten heistä esittämään arvosteluun ensisijaisesti oikeudellisin keinoin.

Suomen syyttäjälaitos on kuitenkin tehnyt tästä useita poikkeuksia, jotka ovat viime aikoina muodostuneet suoranaiseksi linjaksi.

Ei ole pitkäkään aika, kun valtakunnansyyttäjä veti käräjille kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) hänen hämähäkinseittien verkottamista homopuheistaan. En kannata Räsäsen näkemyksiä, mutta pidän vapaata mielipiteiden ilmaisemista tärkeänä, jotta ihmiset saavat tietää, mitä kansanedustajat ajattelevat (kirjoitin aiheesta täällä).

Jokin aika sitten oikeustieteen professori Tuomas Ojanen sai arvovallallaan virallisen syyttäjän haastamaan oikeuteen keskustalaisen kansanedustajan Mikko Kärnän, joka oli Ojasen mielestä antanut väärän kuvauksen professorin työskentelystä eduskunnan valiokunnassa.

Aivan äskettäin valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan kansanedustaja Ano Turtiaisen tviittauksesta, jossa hän oli luonnehtinut muuatta rikosylikomisariota ”munattomaksi nillittäjäksi”. Kansanomaisen karkea ilmaus ehkä, mutta aluesyyttäjä oli pitänyt epäiltyjä kunnianloukkauksia vähäisinä.

En ole innostunut Turtiaisen näkemyksistä enkä kuulu hänen edustamaansa VKK:hon, mutta katson, että syyttäjälaitoksen puuttuminen kansanedustajan sanomisiin rajoittaa tuossakin tapauksessa olennaisesti kansanvaltaa ja loukkaa sananvapautta sekä muita demokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteita.

Kansanedustajan asemassa pitäisi voida sanoa, mitä hyväksi katsoo. Etenkin viranomaisvallan ja asiantuntijavallan tulisi kestää kohtaamansa arvostelu, vaikka se olisi sisällöltään virheellistä.

 

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan

Viranomaisilla ja asiantuntijoilla, kuten poliisijohtajilla ja professoreilla, on mahdollisuus vastata itseään koskevaan henkilökohtaiseenkin kritiikkiin julkisessa keskustelussa ilman, että asiasta täytyy tehdä kansalaisyhteiskunnan ja viranomaisvallan välistä arvovaltakysymystä.

Jos yhteiskunnalliset mielipide-erot kanavoidaan oikeuslaitoksen kautta normatiiviseksi rankaisuvallan käytöksi, on näin syntyvällä vastakkainasettelulla kansalaisyhteiskuntaa repivä ja luottamusta vähentävä vaikutus.

Mikäli poliittisia keskusteluja alkaa leimata rangaistusten uhka, kansalaiset säikähtävät, ja käynnistyy hiljaisuuden spiraali, jossa ihmiset harjoittavat itsesensuuria. Yleistyvää käytäntöä kirjatessaan lainsäätäjä puolestaan syventää mykkyyden kuilua.

En tarkoita, ettei viranomaisilla pitäisi olla oikeuksia. Mutta viranomainen on lähtökohtaisesti palvelijan asemassa ministereistä (minister, lat. = palvelija) alkaen.

Viranomaiset ovat myös vallankäyttäjiä, ja heidän valtaansa pitää rajoittaa. Jos viranomaiset saavat tuekseen oikeuslaitoksen (joka myös on viranomainen), lähestytään DDR:stä tunnettua yhteiskuntakäytäntöä, jossa kansalaiset voivat ainoastaan hävitä viranomaisvallan kanssa syntyvät konfliktit.

Kansanedustaja puolestaan ei ole viranomainen vaan luottamushenkilö: kansan edustaja.

 

Sanktioiden uhka vääristää poliittisen keskustelun

Vireillä olevissa oikeudenkäynneissä ei tule näytetyksi, paljonko viranomaisvaltaa tai asiantuntijahenkilöitä saa arvostella.

Oikeuden päätökset synnytetään pelkästään normatiivisessa viitekehyksessä, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Sanktioiden uhan alla puolustus joutuu perääntymään ja puhumaan omaksi edukseen sekä pyörtelemään näkemyksiään, jotka voivat olla myös perusteltuja.

Ainakaan käräjöinti ei edistä osapuolten välistä eikä yhteiskunnallista ymmärrystä.

Kyseisistä erimielisyyksistä pitäisi keskustella poliittisessa ja tieteellisessä puherekisterissä eikä normatiivisessa viitekehyksessä, jossa totuudella on taipumus paeta seinänrakoihin.

Tuomiot puolestaan ohjaisivat lainkäyttöä tavalla, joka olisi poliittiselle sanankäytölle kohtalokasta, jopa tuhoisaa.

Suomen perustuslaissa on selvä ennakkosensuurin kielto, mutta jälkikäteen vaikuttava rikosoikeudellinen sensuuri kiertyy ennakolta vaikuttavaksi sensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta.

Näin katoaa yhteiskunnallisen totuuden pidäkkeetön ja kriittinen tavoittelu.

Syyttely kertoo luottamuskadosta

Aikana, jolloin sosiaalinen media täyttyy eripuraisesta argumentaatiosta, olisi syytä luottaa kirjajulkaisuihin, esimerkiksi teokseeni Totuus kiihottaa, jossa etsin tieteellisiä selityksiä mediaa halkoviin luottamusrailoihin.

Eripura alkaa kansanryhmien välisistä ristiriidoista, joiden juurisyyt perustuvat monikulttuuri-ideologiaan ja maahanmuuttoon.

Ne ovat johtaneet identiteettipoliittiseen ryhmittymiseen ja edunvalvontaan sekä laajentuneet mediassa käytäväksi kamppailuksi totuudesta, jopa suoranaiseksi informaatiosodaksi.

Esitin teoksessani analyysin siitä, millä tavoin sensuuri johtaa yhteiskunnallisen luottamuksen katoamiseen, median totuuskriisiin ja vallankäytön legimaatiokriisiin. 

Perinteinen luokkastrateginen kuilu on siirtynyt informaation hallintaan liittyväksi kamppailuksi.

Media vastasi esittämääni mediakritiikkiin peiteuutisilla ja vastauutisilla, joiden sisältämillä epämääräisillä ja paikkansa pitämättömillä naisvihasyytöksillä pyrittiin hautaamaan kirjani todellinen sisältö.

Asiaa käsiteltiin lähinnä Twitterissä ja tutkimuksessa arvostelemieni medioiden omilla kynänkäänteillä. Ei huomattu, että mediatutkimuksen merkityksestä ei pidä päättää medioissa, joilla on oma lehmä ojassa.

Kukaan ei kysynyt, millainen vääryys pesiytyi tuohon vääristelevään arviointiin.

Sosiaalisen median kakofoniassa on syytösten ryöppyä luonnollisesti vielä mahdottomampi kontrolloida kuin median harjoittamaa agendajournalismia. Se puolestaan elää skandalisoinneista ja itse lavastamistaan kohuista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei median valheellisuutta tai tarkoitushakuisuutta pitäisi voida paljastaa.

Vaarallista on, jos kansalaisia aletaan tuomita toimittajien kritisoimisesta, sillä toimittajat itse esittävät usein häikäilemättömän panettelevia arvioita toisista ihmisistä, ja sen he tekevät valtavirtamedian suojaamista bunkkereistaan.

Woke-vaikuttaminen ja cancel-aktivismi eivät ole vain sosiaalisessa mediassa toimivien verkkovandalistien ja maineterroristien aikaansaannoksia. Niihin syyllistyvät valtavirtamedian ammattitoimittajat aina, kun se on heidän oman etunsa mukaista.

Toimittajien sananvapauden ei pidä olla yhtään entistä laajempaa, vaikka viime aikoina on esitetty vaatimuksia journalististen rajoitusten vähentämiseksi ja median itsekontrollin kaventamiseksi. Erivapaudet rikkoisivat pahoin yhdenvertaisuusperiaatetta.

Päätoimittajien yhdistyksen kannanotot, joiden mukaan myöskään ”kertomatta jättäminen ei rajoita sananvapautta”, ovat tieteen näkökulmasta aivan absurdeja. Sananvapauteen sisältyy vastaanottajien oikeus saada oikeaa tietoa kaikkien kanavien kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Päätoimittajien yhdistyksessä ajatellaan valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatelmasta, jonka mukaan ”valehtelu on vaikenemista totuudesta, joka tulee lausua julki” (Yksinäisen kulkijan mietteitä, s. 63).

Kun valheesta on tullut yleiskäytäntö, ollaan tilanteessa, jossa ”valehteleminen ei ole mitään muuta kuin maksamista väärällä rahalla henkilölle, jolle ei ole mitään velkaa” (ibid, s. 64).

 

Maalittamisen sanktioiminen olisi sanankäytön depersonifikaatiota

Kansalaisten esittämällä arvostelulla ja palautteella on tärkeä demokratiaa ja oikeusvaltiota ylläpitävä rooli.

Mikäli kritiikin kohteita ei saisi enää nimetä, vaan arvostelu määriteltäisiin viranomaisten toimesta ”maalitukseksi”, menisi pohja viestien tulkitsemiselta persoonallisten ominaispiirteiden kautta.

Näin peitettäisiin se, mistä yhteiskunnallisista positioista kritikkiä esitetään ja millaisessa asemassa oleviin se kohdistuu.

Maalitukseen liittyvät syytökset ja kohteiden nimeämiseen liittyvä kieltäminen merkitsisivät keskustelun depersonifikaatiota: henkilökohtaisuuden kieltämistä.

Filosofia kuitenkin on hyvin henkilökohtaista, ja sitä tehdään koko persoonalla. Viestien tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttävät sekä lähettäjien että vastaanottajien persoonallisten ominaisuuksien arviointia.

Huonot tai joidenkin mielestä loukkaavat kuvaukset eivät ole kansanryhmää vastaan kiihottamista, mikäli niihin ei sisälly kehotusta rikolliseen tekoon, uhrit puuttuvat ja kukaan ei tosiasiassa kiihotu, toisin sanoen näyttö puuttuu.

Kielteisten kuvausten kieltäminen tekisi mahdottomaksi esittää arvostelua myös silloin, kun kohde on arvostelunsa ansainnut.

Maalittamiseen liittyvät syytökset eivät ainakaan toistaiseksi perustu lakiin, sillä laissa ei ole maalituksen käsitettä. Kyseessä on ’vihapuheen’ tapainen kelluva merkitsijä, jonka sisältö voidaan määritellä monella tavalla. Sen vuoksi kumpaakaan käsitettä ei pitäisi sisällyttää mihinkään lakiin.

Muussa tapauksessa tulos vastaisi klassista esimerkkiä leväperäisesti laaditusta laista: ”Kaikki konnat linnaan!”

Mitä henkilökohtaiseen kunniaan tulee, jokainen kunniallinen ihminen huolehtii kunniastaan itse, eikä ihmistä saastuta se, mitä hän joutuu vastaanottamaan, vaan se, mitä hänestä itsestään lähtee ulos.

Vaarantaako oikeus sananvastuun?

Internationalismin ja feminismin rahasampo Koneen Säätiö osoitti viimeisimmän vinksahduksensa tviittaamalla jokin aika sitten iloaan sen johdosta, että Korkein oikeus kumosi toimittaja Johanna Vehkoon tuomion, joka hänelle luettiin kaupunginvaltuutettu Junes Lokan nimittelemisestä perusteettomasti natsipelleksi.

Vasemmistonuoria edustava radikaalin äärivasemmiston ja feministisen ajatushautomon luottopakki Vehkoo tunnetaan julkisuudessa siitä, että hän niitti sankarin mainetta toimiessaan Yleisradion ”faktantarkistajana”.

Taisi nyt olla ensimmäinen kerta, kun Suomessa asuvaa rodullistettua miestä halventanut valkoinen nainen vapautettiin syytteestä, mikä puolestaan osoittaa, että feminismin agenda voittaa sananvastuun.

Koneen Säätiön tviittaaja iloitsee siitä, että oikeuden mielestä ihmisiä saa maalittaa pilkkanimillä, mutta toteaa samaan aikaan, että ”verkkovihan suitsiminen on yhteinen asia”. Säätiö siis kylvää verkkovihaa ilmoittaessaan vastustavansa verkkovihaa. Ei taida hissi nousta ihan ylös asti.

Koneen Säätiö myös kiittää tuomioistuinta ”tärkeästä, tutkimuksenkin vapautta turvaavasta päätöksestä” ja ohjaa siten oikeutta ”oikeaan”. 

KKO:n ratkaisu joka tapauksessa varmentaa ennakkopäätöksenä sen, että kuka tahansa saa jatkossa nimitellä ketä tahansa tutkimustoiminnassa ja politiikassa entistä vapaammin, esimerkiksi internatsiksi tai kommaripelleksi.

Älkää kuitenkaan luulko, että asia jää siihen. Aina löytyy niitä antifasisteja, joiden mielestä Vehkoon vapauttaminen ei ollut sananvapauden voitto vaan äärimmäisessä poikkeustilanteessa hyväksyttävää itsepuolustusta ilman hätävarjelun liioittelua.

Kaikki muut demokratian häiritsijät tuomitaan, kuten tähänkin asti, etenkin perussuomalaiset ja munattomaksi nillittäjäksi nimittelijät.

Kukaan ei liene huomannut, että kysymys, ”mitä saa, ei saa tai pitää sanoa”, ei ole ensinkään juridinen lainvalvontakysymys, vaan poliittinen, viestinnällinen ja tieteellinen, ja siksi foorumi asian märehtimiseen ja ratkomiseen tuomarin nuijalla oli taaskin väärä.

Kiintoisaa on, tarjoaako käräjäoikeus valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle työvoiton tuomitsemalla Päivi Räsäsen (kd) kulahtaneet ja hämähäkinseittien verkottamat homopuheet sensuroitaviksi ja siten katoilta julistettaviksi.

Sellainen tuomio luullakseni vie kaikilta enemmän kuin tuo, niin kuin perustelin täällä.

Oikeuslaitos on jälleen kovan paikan edessä. KKO on juuri antanut perin liberaalin päätöksen sanankäytön puolesta ja naistoimittajan eduksi maahanmuuttajataustaista kuntapoliitikkoa vastaan.

Miten käy kristillis-konservatiivisen naiskansanedustajan taistelussa homoseksuaalisen vähemmistön oletettua etua tai oikeutta vastaan?

Omasta mielestäni tuossa syytteessä on kyseessä turha poru. Se viestittää suurelle yleisölle, ikään kuin vähemmistöt olisivat jatkuvan avun tarpeessa eivätkä osaisi itse itseään puolustaa. Kyseessä ei siis ole mikään ”oikeuksien puolustus” vaan julkinen nolaaminen ja nöyryytys.

Aiheesta aiemmin:

Modernit kinkerit ja autodafee: PR:ää VKSV:lle?

Miksi kirjoitin teoksen ”Totuus kiihottaa”? – Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa

Teokseni Totuus kiihottaa tekijänkappaleita on jäljellä vielä muutama. Kysellä voi sähköpostisoitteesta jukka@hankamaki.fi.

Tämä kirjoitus on esitelmäni Tampereen pääkirjastossa Metsossa järjestetyssä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa 3.9.2021.

Kiitän tapahtuman järjestäjää, tietokirjailija ja maisteri Tapio Holopaista, Tampereen kaupunginkirjastoa ja paikalle saapunutta yleisöä.

Esitelmäosuuteni on kuultavissa täältä:

 

Ohessa esitelmän teksti:

MIKSI KIRJOITIN TEOKSEN TOTUUS KIIHOTTAA?

Kiitän tilaisuuden järjestäjää, tietokirjailija ja kustantaja Tapio Holopaista sekä Tampereen kaupunginkirjastoa mahdollisuudesta esitelmöidä tässä tilassa ja tilaisuudessa.

Aion tässä alustuksessani – jonka jälkeen pääsemme toivoakseni myös keskustelemaan asiasta – kertoa, miksi kirjoitin raivokkaiden hyökkäysten kohteeksi ajetun tutkimukseni Totuus kiihottaa, jonka alaotsikkona oli Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Tavallaan vastaus sisältyy jo kirjani nimeen. Eihän se voi olla kiihottamatta, kun sanoo jotain poliittisesta korrektiudesta poikkeavaa tai epäsovinnaiseksi koettua. Ei, vaikka (tai koska) tekee sen tieteellisin ja filosofisin menetelmin – ja vaikka kirjani ymmärtäminen ei olisi edellyttänyt muuta kuin ripauksellisen nykykeskustelulle vieraaksi käynyttä kärsivällisyyttä.

Lähden liikkeelle teokseni motiiveista, eli sananvapauden tilan kurjistumisesta. Siirryn sitten kirjani vastaanottoon mediassa ja kuvaan tapahtumien kulkua. Tulen lopuksi kirjani sisältöön ja käsittelen sitä, mitä kirjassani oikeastaan – median luomista mielikuvista ja vääristelyistä poiketen – sanoin. Voimme sitten Tapio Holopaisen johdattelemina keskustella mieleen tulevista kysymyksistä yksityiskohtaisemmin.

Lähtökohtanani oli joka tapauksessa sananvapauden tilan huonontuminen. Tiedän kyllä, että sananvapauden esteet eivät ole olleet Suomessa niinkään muodollisia rajoituksia kuin epäsuoria sosiaalisia rajoitteita, jotka ovat ohjanneet ihmisiä itsesensuuriin. On vedottu mainetekijöihin ja muihin ideologisiin näkökohtiin ja vaarannettu kunniallisten kansalaisten työpaikat, jos sanoo jotain jonkun poliittisiin mielipiteisiin sopimatonta.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Mutta viime aikoina myös muodollinen – pakottamiseen ja vallankäyttöön perustuva – ajattelun ja sanomisen rajoittaminen on alkanut suorastaan tuhota filosofian ja tieteen toimintaedellytyksiä sekä mediassa että yliopistolaitoksessa. On muistettava, että ajatteleminen on prosessi, joka tapahtuu suurelta osin julkisesti ja vuorovaikutuksessa, ja jos tämä kanssakäyminen ei ole vapaata, ei ole vapaata ajatteluakaan.

Oikeus ajatella ja sanoa asioita on kaiken tieteellisen ja poliittisen toiminnan elintärkeä edellytys, jota ilman ei ole sen enempää totuuden tavoittelua kuin vapaata yhteiskuntaakaan. Sananvapauteen sisältyy paitsi oikeus ilmaista ajatuksiaan kaikkien kanavien kautta, myös oikeus ottaa viestejä vastaan esteettömästi. Sananvapaus on oikeutta sanoa nimenomaan kiistanalaisiksi koettuja asioita, sillä ongelmattomien asioiden lausumiseksi olisi sananvapauden laillinen suoja tarpeeton.

Sananvapaus on jouduttu säätämään ennakkosensuurin kieltäväksi, koska vähäinenkin rajoittaminen johtaisi kriteerien ongelmaan ja sitä kautta siihen, että sananvapautta ei ole. Kriteerien ongelmalla tarkoitan kysymystä, millä perusteilla ja kenen eduksi tai haitaksi sanomisia suitsitaan. Vain valta voisi tällöin ratkaista, missä rajat kulkevat, ja siten sananvapaus valtapolitisoituisi. Jotta näin ei kävisi, on sananvapauden oltava ehdotonta ja rajoituksetonta. Muutoin se kumoutuisi täysin.

Myös jälkikäteiskontrolli, eli syyttäminen ja tuomitseminen, kiertyy käytännössä ennakkosensuuriksi, koska se säikäyttää ihmiset ja ohjaa itsesensuuriin ja niin sanottuun hiljaisuuden spiraaliin, jossa ihmiset tulevat aina vain varovaisemmiksi ja alkavat rajoittaa itseään jopa enemmän kuin viranomaiset toivovat. Lainsäädäntö seuraa perääntyjien perässä ja normalisoi vallitsevaa käytäntöä, ja näin silmukka kiristyy.

Siten syntyy ”uusi epänormaali”. Itsekontrollihan on pahin tarkkailun muoto jo foucault’laisenkin filosofian näkökulmasta, sillä silloin normit menevät ihon alle, mikä halvaannuttaa ajattelutoimintaa.

Sananvapaus ei siis ole mikään ilmastointilaitteen tapainen mukavuusvaruste vaan oikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Siksi sananvapauden rajoittaminen on poliittinen rikos ja ihmisoikeusrikos, jolla torpedoidaan myös aidon ja todellisen filosofian toimintaedellytyksiä. 

Sananvapauden tehtävä on Magna Cartasta asti ollut suojata kansalaisia esivaltaa vastaan – ei yksilöitä heidän keskinäisissä kiistoissaan toisiaan vastaan, niin kuin asia ymmärretään nykyisissä kunnianloukkausten kansanhuveissa, kun erityisherkät ja ammattimaiset mielensä pahoittajat kiusaavat toisiaan vuoroin uhriutumalla ja maalittamalla.

Vähäistäkään kyseenalaistamista – ihan vaikkapa tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden käsitteiden filosofiseksi analysoimiseksi – ei ymmärretä, vaan se tuomitaan ”rasismina”, ”fasismina” tai jonakin muuna sähköiskujen tapaisia tuomioita herättävänä kauheutena.

Otan esimerkiksi vaikkapa tuon tasa-arvon käsitteen, sillä nykyisin puhutaan paljon arvoista ja linnoittaudutaan arvojen taakse, vaikka oikeasti kyseessä ovat ihmisten henkilökohtaiset arvostukset. – Eivät siis arvot, vaan arvostukset, joilla tarkoitetaan merkityksiä, joita ihmiset antavat yleisille arvoille, kuten hyvyydelle, totuudelle ja kauneudelle.

Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, ja arvon käsite sinänsä on hierarkkinen. Filosofinen etiikka itse asiassa vaatii, että osataan erottaa hyvät arvot huonommista. Näin ollen tasa-arvon vaatiminen on täysin kompleksista ja ristiriitaista. Mutta menepä ja sano tämä jollekin politiikasta innostuneelle henkilölle verkkokeskustelussa, niin saat vastaasi vesikauhuiset vaahdot, vaikka kyse on filosofisen kriittisyyden velvoittamasta johtopäätöksestä.

 

Sananvapauden korventaminen

Sananvapauden tila on käynyt Suomessa ja Euroopan unionissa päivä päivältä huonommaksi. Nyky-Suomessa on ollut kaksi sananvapauden kannalta vaikeaa aikaa. Ensimmäinen oli Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun poliittisen oikeudenkäynnin aika, joka käynnisti laajan perussuomalaisia ja kansallismielisiä ihmisiä vastaan kohdistetun ajojahdin, ikään kuin ihmiset eivät saisi vapaasti sanoa, että he eivät tykkää talouttamme rapauttavasta haitallisesta maahanmuutosta eivätkä halua vieraita kansakuntia liioin Suomeen.

Toinen vaikea aika käynnistyi 2015 pakolaistulvan myötä, kun maahamme saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita tavalla, joka juridisesti arvioiden oli selvästi laitonta maahanmuuttoa. He eivät vain paenneet väkivaltaa vaan toivat sitä tänne ja veivät sekä vievät edelleen suuren osan sosiaaliresursseistamme ja verovaroistamme, joita vihervasemmistolainen hallitus ammentaa heille suomalaisten nettoveronmaksajien kukkaroista.

Tämän tuloksena useat viestimet sulkivat juttujensa kommenttipalstat yleisömielipiteiltä estääkseen kansalaisten esittämää arvostelua tavoittamasta toisia kansalaisia ja hillitäkseen mielipiteiden leviämistä. Yleishavaintoni oli jo pitkään ollut, että valtavirtamedia – kärjessään Yleisradion, Sanomien ja Alma Median viestimet – olivat järjestelmällisesti pyrkineet puolustelemaan ja oikeuttamaan sosiaalietuusperäistä maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa, jolla jokaisesta maasta pyritään erikseen tekemään monikulttuurinen, vaikka maailma sinänsä on monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta kulttuurista.

Tosiasiassa kyseinen tarkoitusperä oli johtanut vain sovittamattomaan eripuraan kansalaisten kesken, siihen, että sukset menivät ristiin ja syntyi aitoja ristiriitoja, joita jouduttiin sitten ratkomaan, sovittelemaan ja tasoittelemaan yhdenmukaisuuden ja pakotetun yksimielisyyden vaatimuksilla. 

Monikulttuuri-ideologia on ideologia juuri sen ristiriitaominaisuuden vuoksi: se johtaa oman ihanteensa vastakohtaan, eli yksiaineksiseen monokulttuuriin, kun erilaisuudesta joudutaan hiomaan särmät pois yhteensovittamisen merkiksi. Ja tämä kaikki tapahtuu tietenkin pakottamalla. Pakottajina ovat olleet sekä maahanmuuttoa suosinut ongelmien aiheuttaja, eli hallitusvalta, että sitä tukeva valtavirtamedia, joka ”yhteiskuntavastuunsa” naiivisti tiedostaen on mennyt kyseisen globaalin maailmankyläpainajaisen takuumieheksi.

Medialla on siis ollut aivan ratkaiseva rooli sananvapauden kaventajana ja sitä kautta kriittisen ajattelun tukahduttajana Suomessa ja Euroopan unionissa. Siksi päätin kohdistaa yhteiskuntafilosofisen arvosteluni nimenomaan mediaan. Ei ole politiikkaa ilman mediaa, sillä lähes kaikki politiikka tapahtuu mediassa. Toimittajat pyrkivät vaikuttamaan median kautta yleiseen mielipiteeseen ja myös poliitikkojen mielipiteisiin, joita toimittajat ohjailevat tiedustelemalla kannanottoja lähinnä omilta suosikeiltaan ja palkitsemalla heidät poliitikoille elintärkeällä julkisuudella.

Poliitikot puolestaan tietävät tämän, ja siksi he pyrkivät myötäilemään toimittajilla olevia mielipiteitä myönteistä julkisuutta saadakseen. Poliittista valtaa on siis siirtynyt poliitikoilta medialle ja toimittajille. Tätä sosiaalisen korruption tapaista vaihtoa on sanottu viestintätutkimuksissa politiikan medioitumiseksi. Tämä professori Jesper Strömbäckin luonnostelema teoria oli tutkimukseni eräs teoreettinen lähtökohta, jolle löysin ja osoitin tutkimuksessani myös laajan havainnollisen näytön.

Valtavirtamedia on itse kaventanut omia ja muiden toimintaedellytyksiä suodattamalla ja kertomatta jättämällä sekä kaunistelemalla asioita ja pienentelemällä tai suurentelemalla niitä toimituspoliittisten tarkoitusperiensä mukaan. Myös erilaiset ”vastuullisen journalismin” sertifikaatit pyrkivät vakuuttelemaan, että sen ulkopuolella oleva vapaa kansalaisjournalismi muka on valetta tai ainakin kyseenalaista. Näin valtavirtamedia on pyrkinyt omistamaan totuuden ja pidättämään todellisuudesta kertomisen omaan hallintaansa, vaikka se toisesta suupielestään väittää olevansa liberaali ja moniarvoinen.

Myös median itsesäätelyelimenä esiintyvä Julkisen sanan neuvosto on käytännössä median itsesuojeluelin, sillä se ei arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Pyrkimällä pidättämään todellisuudesta kertomisen ja luotettavuuden vain omaan hallintaansa valtavirtamedia toimii kuin pseudoautonomian aikainen sortokausihallinto, jonka aikana toimittajana toimiminen oli luvanvaraista – tai se on kuin Neuvostoliiton aina valpas puoluekoneisto, joka aina muisti tarkistaa faktat ja tarvittaessa muunsi ne mieleiseensä muotoon.

Laaja huutaminen faktojen eli tosiasioiden perään on siksikin epäjohdonmukaista, että useat toimittajat julistavat mielellään olevansa asioiden monitulkintaisuutta kannattavia postmodernisteja ja hermeneuttisen ajattelun perillisiä. Silti he vannovat positivistisesti faktojen nimeen, vaikka poliittisissa arvottamis- ja normittamiskysymyksissä harvoin on mitään yksinkertaisia faktoja, vaan lähinnä tulkintoja ja mielipiteitä.

Faktoista myös tehdään johtopäätöksiä estottomasti. Esimerkiksi Afganistanin päivänpolttavasta kriisistä valtamedia on tehnyt suuria otsikoita, joissa kerrotaan, että ”tämä tiedetään Kabulin tilanteesta”, ja näitä tosiasioita käytetään sitten automaattisesti ja suoraan verukkeena maahanmuuton oikeuttamiselle. Siellä menee huonosti, mikä siis ilman muuta, kyseenalaistamattomasti ja suoraan oikeuttaa pakolaistulvan vastaanottamisen Suomeen? – Ei se asia niin ole, muualla paitsi vihreiden ministerien Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon sekä hallitusta suosivien vihervasemmistolaisten toimittajien tajunnassa.

 

Taustalla EU 

Mediaa leimaavat siis perinpohjaiset ideologiset presuppositiot eli ennakkokäsitykset siitä, mitä saa, pitää ja ei saa sanoa. Tämä on ollut tuhoisaa koko länsimaiselle ajattelulle ja filosofialle. Sananvapauden kurjistumisen pahimpia merkkejä on selvä ja häikäilemätön sensuuri, jolla Euroopan unioni muutama vuosi sitten painosti Internet-jättiläiset – kuten Facebookin, Googlen, Twitterin ja Microsoftin – poistamaan sivuiltaan sopimattomina pidettyjä kansalaismielipiteitä miljoonasakkojen uhalla.

Kyse oli nimenomaan maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroinnista, joka tapahtui ilman oikeudellista tutkintaa. Esimerkiksi Facebook perusti Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa nettinörtit palkattuina poistelevat yksityisten kansalaisten toisilleen osoittamia viestejä ja tekevät tämän anonyymisti kuin Orwellin romaanissa.

Se oli häikäilemätön läimäytys kansanvaltaa, kansalaisten suvereniteettia ja ihmisten henkisiä vapauksia sekä ihmisarvoa vastaan. Ikään kuin kansalaiset eivät saisi omassa maassaan vapaasti ilmaista näkemyksiään siitä, että he eivät halua maahansa laitonta siirtolaisuutta eivätkä myöskään pidä väestöään uhkaavista muutoksista ja verovarojen valuttamisesta vierasperäisille vaan haluavat varojensa ja poliittisen vallan pysyvän edelleenkin kantaväestöjen omassa hallinnassa: hegeliläis-snellmanilaisen poliittisen vallan perillisyyden mukaisesti.

Tässä suhteessa Euroopan unioni on kansallisvaltioita ripittämällä puuttunut itsenäisten valtioiden sisäisiin asioihin ja loukannut vakavasti sekä kansallista suvereniteettia että kansalaisten ihmisoikeuksia. EU:sta onkin tullut Neuvostoliiton kaltainen konglomeraatti, joka on euroalueellaan tuhonnut myös jäsenvaltioidensa julkisen talouden velkaannuttamalla valtioita ja sitomalla valtiot maksamaan toistensa menoja, kehitysyhteistyöhön liitettyjä velvoitteita sekä ilmastomaksuja, jotka nekin koituvat kehitysmaiden eduksi, kun niissä ei ole juuri minkäänlaisia ympäristönormeja.

Sananvapauden rajoittaminen ei ole mikään irrallinen asia vaan osa monikulttuuri-ideologista ja globaalia yleispolitiikkaa. Sananvapauden ja yhteiskuntakritiikin syövyttämisessä on siis ollut kyse pyrkimyksestä murentaa ja nujertaa kansallisen edun suojelu. Tällainen politikointi on ollut erittäin epäviisasta ja tuhoisaa Suomelle.

Asiaa pahentaa EU:n aikomus kirjata ”vihapuhe” tulevaan digilainsäädäntöön, jolla yritetään pidentää nykyistä ”EU-rikosten” luetteloa. Asiaa ajaa muiden muassa Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, jonka mukaan ”vihapuhe” voisi olla myös ”seksuaalissävytteistä kommentointia” ja ”asiantuntijuuden vähättelyä”. Siihen, mitä ne puolestaan ovat, ei kyseinen älyn jättiläinen vastaa.

Tosiasiassa sananvapaus on oikeusvaltion sokkelia, ja sitä rajoittamalla yritetään tukahduttaa kriittinen keskustelu, ääneen ajatteleminen, politiikanteko ja julkinen järjenkäyttö. Pyrkimys ”viedä aloite nopeasti eteenpäin” paljastaa, että kyseessä on samanlainen kova kiire, jolla kansanvaltaa yleensäkin varastellaan Euroopan unionissa. Sitä hulluutta vastaan on taisteltava, vaikka vastassa olisi 120 kilogrammaa poliittista pätevyyttä feministin muodossa.

 

Miksi päädyin arvostelemaan mediaa? 

Koska lähes kaikki politiikka on kielellistä ja tapahtuu mediassa, aloin pitää ongelmana nimenomaan median harjoittamaa suodatusta, valikointia, sensurointia ja valtamedian suoranaista valehtelua monista päivänvaloa kestämättömistä ongelmista, joita maahanmuuttoon liittyy. Olin esittänyt arvostelua sekä omassa tieteen, politiikan ja median tutkimusblogissani että sen Uudessa Suomessa toimivassa rinnakkaisblogissani, kunnes sain lisänäyttöä sensuurista Uuden Suomen alettua poistella, siis käytännössä sensuroida, kirjoituksiani, jotka eivät sopineet toimituksen käsityksiin.

Enkä ollut ainoa, jota Uusi Suomi sensuroi, vaan lehti ulotti gulaginsa myös eturivin poliitikkoihin, kuten presidenttiehdokkaanakin olleeseen Laura Huhtasaareen ja dosentti Arto Luukkaseen, jotta ihmiset eivät saisi tietää, millaisia vaihtoehtoja meillä olisi tarjota politiikassa. Mieleen tulivat John F. Kennedyn puheesta 26.2.1962 tunnetut sanat: ”Kansakunta, joka pelkää antaa kansalaistensa punnita totuutta avoimilla markkinoilla, pelkää kansalaisiaan.”

Syynä sensuuriin pidän sitä, että kirjoitukseni olivat kerrassaan vastaansanomattomia, ja kirjoittajakin oli akateemisesti pätevöitynyt. Näin lehti antoi valheellisen kuvan siitä, millaisia ajatuksia tieteilijöillä ja poliitikoilla on ja millaisia mielipiteitä todellisuudessa esiintyy.

Päätin lopulta julkaista pitkän ajan kuluessa keräämäni aineiston ja tieteelliset johtopäätökseni yhtenäisenä tutkimuksena, jonka nimeksi valitsin juuri tuon Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Sensuuria oli nimittäin vaatinut nimenomaan poliittiseen vihervasemmistoon kuuluvien kellokkaiden kaaderi, joka toimii lähinnä sosiaalisessa mediassa, josta valtamedian toverit suurentavat vasemmistolaisten poliitikkojen viestit sivuilleen ”totuutena” välitettäviksi.

Olen esittänyt kirjassani tarkoin dokumentoidun todistusaineiston siitä, kuinka puolueellista valtamedian politikointi on ollut ja millainen vihervasemmistolainen kallistuma vaivaa sekä mediaa että akateemista mediatutkimusta ja yliopistojen yhteiskuntatieteellistä ja humanistista koulutusalaa. Joten ei ihme, että vihervasemmiston partisaaneille mediassa ja etäispäätteille yliopistoissa tuli hätä käteen. 

 

Miten kritiikki otettiin vastaan?

En mene tässä yhteydessä pitemmälle kirjani sisältöön, sillä jokainen voi ladata kirjani verkosta ja lukea sen sieltä (odota latautumista hetki ja tallenna). Sen sijaan puutun tässä siihen, kuinka raivokkaan kostokampanjan valtavirtamedia aloitti kirjaani vastaan.

Tapahtumien kulku noudatteli vihervasemmistolaisen propagandan yleistä leviämisen tapaa. Kirjaani tarttuivat ensin Twitterissä toimineet vihervasemmiston pioneerit, jotka eivät voineet löytää kirjastani mitään todellista moitittavaa. Niinpä he päättivät lavastaa ”Me too”- ja ”Suostumus”-hanketta kohtaan esittämäni tieteellisen kritiikin ”naisvastaisuudeksi”.

Media nielaisi syötin ja suurensi väitteen sivuilleen muka-totuutena kysymättä minulta itseltäni mitään. Koska kirjani koostui suurimmaksi osaksi valtamedian arvostelusta, jossa tietenkin myös vihervasemmistoon nojaavan feminismin kritiikillä oli osansa, vauhkoontuneet toimittajat alkoivat painostaa perussuomalaista puoluetta väitteellä, että kirjani on naisvihamielinen.

Oikeasti he sanoivat, että Hankamäki on nujerrettava, koska hän on homo eikä silti noudata vihervasemmiston identiteettipoliittista läksytystä kuulua vihervasemmistoon. Kyseessä oli siis toimittajien harjoittama pahanilkinen kosto, jolla he yrittivät peittää kirjani todellisen sisällön, koska he eivät olleet esittämiini arvioihin tietenkään tyytyväisiä.

Mediasta asia levisi opetus- ja kulttuuriministerien korviin. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri, entinen hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen keskustapuolueesta koki, että hänen täytyy tehdä jotakin, sillä olihan kyseessä poliittista korrektiutta pahoin järkyttävä asia, jossa feministien pyhyys ja kaiken arvostelun ulkopuolelle asettuminen oli kyseenalaistettu. Siksi hän aloitti oloissamme ennennäkemättömän vyörytyksen vaatien kirjani julkaisijalta perittäväksi sen valtionavustuksia koko Suomen Perustan toiminta-ajalta, yhteensä lähes miljoona euroa!

Näin siis maassa, jossa kaksinkertainen tohtori oli julkaissut tieteellisin menetelmin kirjoitetun ja oloissamme harvinaisen perustellun tutkimuksen, jossa on 420 sivua ja yli 800 viitettä ja joka on myös teoreettiselta viitekehykseltään täysin perusteltu. Vastakritiikki puolestaan oli perustunut vain Twitterissä esitettyihin irrallisiin mielipiteisiin ja vailla mitään tieteellistä asiantuntemusta olevien henkilöiden arvioihin.

 

Perussuomalaisten painostaminen

Perussuomalainen puolue tietenkin hätääntyi tutkimusyksikkönsä rahoituksesta ja katsoi välttämättömäksi keskeyttää kirjani jakelun. Syynä ei ollut puolueen oma sensuurinhalu vaan se, että vihervasemmiston hallussa oleva opetus- ja kulttuuriministeriö oli aloittanut kirjaani vastaan röyhkeän ja pöyristyttävän kiristyksen ja painostuksen, jonka tehtävänä oli tuhota kirjani, työskentelyedellytykseni ja myös kaikki muu Suomen Perustassa tehtävä tutkimus lopettamalla sen toimintaedellytykset kokonaan.

Totuushan asiassa on, että ei ole ministerin eikä median asia päättää siitä, mitä me tieteilijät ja tutkijat katsomme parhaaksi ajatella ja sanoa. Ministeriön pyrkimys puuttua tutkimusjulkaisun sisältöön vaarantaa koko tieteellisen ja tutkimustoiminnan vapauden ja saattaa sen poliitikkojen kaulapantaan.

Moitteet siitä, että valtion varoilla tuotetaan toisia puolueita miellyttämättömiä tutkimustuloksia, sisältää ajatuksen, että valtiorahoittaja voisi päättää tutkimusten sisällöistä ja ostaa tutkijoilta vain tiettyjä näkemyksiä. Nimenomaan niin asian ei pidä olla. Tällaista tieteen ja tutkimustoiminnan korvennusta ei voida missään tapauksessa hyväksyä.

Sen sijaan ministerille itselleen pitäisi olla häpeäksi, että hän kansanedustajan mandaatilla pyrkii kurittamaan toisia kansalaisia. Voidaan kysyä, millä ylemmyydellä tai paremmuudella. Tuollainen pöyhkeä ja tuulesta turvoksissa oleva ideologinen öyhötys on itse vastoin kaikkia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihanteita, joita viransijainen ministeri Kosonen, hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Anneli Saarikko ja Li Andersson Vasemmistoliitosta väittivät edustavansa.

Huomautukseni siitä, että valtamedia oli mennyt tarkoitushakuisesti ja epäkriittisesti puolustamaan esimerkiksi ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeita, ei ole mitään sukupuolista häirintää, josta kirjaani haukuttiin median kostoissa. Kyseessä oli perusteltu pyrkimykseni oikaista valtamedian feminististä kallistumaa, josta olin esittänyt selvän näytön diskurssianalysoimalla parikymmentä Helsingin Sanomien ja Yleisradion aihetta käsittelevää juttua. Ne olivat selvästi puolueellisia feministien ja naissukupuolen hyväksi.

Viranomaiset kiihottuivat filosofiasta

Ministeriö lähetti asian arvioitavaksi tasa-arvovaltuutetun toimistoon, ikään kuin tieteen ja filosofian pätevyys pitäisi ratkaista sossuviranomaisessa. Tasa-arvolautakunta totesi lopulta puheenjohtajansa professori Tuomas Ojasen allekirjoituksella varustettuna 14.8.2020, että sananvapausnäkökohtien vuoksi tasa-arvolautakunta ei ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön. Se olikin oikein, sillä myöskään lain valossa viranomaisen ei pidä niin tehdä.

Sosiaalidemokraatteja suosiva yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan kirjoitti 23.7.2020: ”Tehtävänantoon viitaten totean, että Jukka Hankamäen kirjoittama ja Suomen Perusta ‑säätiön kustantama teos Totuus kiihottaa ei edistä yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa. Tuollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Mutta Nieminen katsoi kirjani syyllistyvän tasa-arvolain kieltämään häirintään, jota tosin ei ole missään sanktioitu. Tuolla tavalla ajatellessaan Liisa-parka ei tullut filosofian ihmemaassa seikkaillessaan ajatelleeksi, kuinka vahingolliseen tutkimustoiminnan häirintään ja tieteellisen vapauden ja sananvapauden loukkaukseen tuo tieteen jumalatar itse syyllistyi laittautumalla näennäiseen ratkaisijan rooliin asiassa, joka ei hänelle itselleen eikä tieteenalalleen mitenkään kuulu. Lisäksi hän ei esittänyt yhtäkään argumenttia tai asiakohtaa, jossa hänen väitteensä kokemastaan häirinnästä toteutuisi. 

Kyseessä oli siis kirjaani vastaan suunnattu poliittinen panettelu, jonka tehtävänä oli tukahduttaa vastaansanomaton mediakritiikkini, kun oli huomattu, että itse asioitani vastaan ei voitu väittää. Ministeriö veti siis vesiperän yrittäessään puristella painostusta byrokraateilta ja koettaessaan marssittaa kuorma-autolavallisen tasa-arvoviranomaisia filosofia vastaan.

Ministeriö päätti kuitenkin periä Suomen Perustan vuotuisesta toiminta-avustuksesta jonkun mielestä pienen summan ja omasta mielestäni suuren summan, eli kymmenentuhatta euroa rahaa, toisin sanoen kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan. Mikäpä olisikaan tehokkaampaa kuin ottaa rahat pois, sillä viehän sekin ihmiseltä leivän, kun henkeä ei voida riistää ja päänsä saa nykyaikana pitää?

Omiin toimintaresursseihini täsmällisesti kohdistettu isku oli poliittisen vihervasemmiston nulikkamainen kosto, jonka tavoitteena oli muiluttaa tuplatohtoria ja niin sanotusti viedä tuhkatkin pesästä sekä tuhota mahdollisuuteni jatkaa tutkimustoimintaani Suomen Perustassa. Tämä kaikki tilanteessa, jossa vasemmistolaisille tendenssitutkijoille ja aktiivipoliitikoille, kuten Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle ja Vihreiden Oula Silvennoiselle, on myönnetty Suomen Akatemiasta ja yliopistolaitoksesta satojen tuhansien eurojen avustuksia oman poliittisen propagandansa levittämiseen.

Sellaiseen myöskään Perussuomalainen puolue ei voinut suostua. Niinpä puolue piti asiaa periaatteellisena ja päätti riitauttaa asian hallinto-oikeudessa. Itse en ole asiassa osapuolena, vaan kiistaa käydään puolueen tutkimusyksikön ja ministeriön välillä Suomen Perustan määrärahoista.

 

Peiteuutisointi ja vaikeneminen

Huomionarvoista on sekin, että valtavirtamediasta ei otettu yhteyttä kirjan kirjoittajaan eli minuun, vaan media laittoi Perussuomalaisten puoluejohdon TV-ruutuun vastaamaan teoksesta, jota se ei ollut kirjoittanut, ei edes lukenut.

Olin luonnollisesti ja tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti voinut kirjoittaa teokseni täydellisen tieteellisen vapauden mukaisesti joutumatta ohjatuksi mistään puoluetaholta päin. Silti media työnsi mikrofonin puoluejohdolle ja pyrki sulkemaan sen minulta, jotta en olisi voinut selittää yleisöille, mistä kirjassani oikeasti on kyse, mistä siinä todella puhutaan, ja kuinka median puolueellisuus kirjassani osoitetaan.

Vaikuttaa, että media menetteli näin vain siksi, että siten toimittajat arvelivat voivansa käyttää sossumediassa nostettua kohua vipuna puolueen kannatuksen heikentämiseen. Eli ensin luotiin väärä kuva kirjastani, ja sitten laitettiin puoluejohto kirjaani lukemattomana siitä vastaamaan.

Mitään vastattavaa ei olisi oikeastaan ollut vaan kehumista. Asia lienee, kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoitti verkkokolumnissaan ”Anti-intellektualismin ydin” pian kirjani julkaisun ja sensuroinnin jälkeen 12.6.2020:

”Erittäin huolestuttava merkki ovat Jukka Hankamäen kirjaa vastaan kohdistetut hyökkäykset. Kun filosofia syytetään ajatusrikoksesta, ollaan jo sen tason moukkamaisuuden edessä, että se vallan mykistää.”

Hän myös jatkoi kirja-arviossaan ”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020:

”Mitä Hankamäkeen tulee, uskon, että hänen kirjallaan on suuri tulevaisuus. Se on vaikuttava analyysi nykyisestä mediajulkisuudesta ja perustuu suurelle määrälle faktoja. Se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.”

Tämä on toistaiseksi ainoa professoriarvio työstäni. Venäjän historian tuntijana Vihavainen varmasti tietää, mitä sensuuri, valheellisuus ja yhteiskunnalliset faktat aina varmistava media merkitsevät. ”Faktantarkistuksesta” on tullut härski kiertoilmaus poliittisen korrektiuden ja puolueideologisuuden vaatimiselle.

Tieteen, median ja informaatioalan ideologisuus

On muistettava, että median sinänsä ei pidä kuulua tieteen maailmaan millään tavalla – ellei ajatella pelkästään tieteestä tiedottamista tai tieteellistä julkaisutoimintaa itseään, joka sekin oli kirjassani Totuus kiihottaa perustellun kritiikin kohteena (luvussa 17). Sen sijaan tieteen pitäisi kuulua mediaan. Tavoitteeni oli palauttaa ajatuskuri paitsi mediaan ja viestintätutkimukseen, myös akateemiseen julkaisutoimintaan.

Tiedeyhteisössä nykyisin vaadittava vertaisarviointi ja julkaisutoiminnan relevanssin rajoittaminen vain opetusministeriön ja Tieteellisten seurojen valtuuskunnan TSV:n Julkaisufoorumihankkeessaan määrittelemiin lehtiin ja kustantamoihin on vartiointiliikkeiden filosofiaa.

Käytänkin siitä nimitystä vertaisvartiointi. Se on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin lähettämään ohjelmansa kommunistien hyväksyttäviksi tai kääntäen. Näin voisi syntyä ihailtavia kompromisseja, mutta kukaan ei voisi edustaa itseään ja ajatuksiaan rehellisesti. Tämä olisi vastoin nietzscheläistä ihmisyyden julistusta, jonka mukaan jokaisella on oikeus ja elämän itsensä antama velvollisuus puhua omalla äänellään toiseuden vastaväitteistä ja painostuksesta piittaamatta.

En sano, ettei dialogissakin viisautta olisi, kun olen kirjoittanut siitä kokonaisen kirjan nimeltään Dialoginen filosofia. Mutta tosiasiassa vertaisarvioijat eivät ole missään dialogisessa vertaisasemassa, vaan salusiinien ja rullakardiinien takana lymyillessään he ovat anonyymissä valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää vaikka kuinka kovaa, yksipuolisesti ja puolueellisesti.

Vertaisvartiointi ei ole dialogista filosofiaa vaan viestinnän totalitaristinen irvikuva. Lisäksi asiat vaaditaan sanomaan kansainvälisessä yhteydessä englanniksi siksi, että näin voidaan vetää matto alta kotimaiselta julkaisutoiminnalta ja estää kansallinen politiikkakritiikki sekä lopettaa suomen kielen asema tieteen kielenä. Myös julkaisupäätöksiä tekevällä tiedemedialla on siis kaulin kädessään.

Yritin sittemmin kirjoittaa asiasta ja kirjani vastaanotosta viestintätieteelliseen Media ja viestintä ‑lehteen, mutta lehti kieltäytyi visusti julkaisemasta kirjoitustani, vaikka muutoin se julkaisee ilomielin erilaisia katsauksia ja muitakin kirjoituksia kuin niin sanottuja alkuperäistutkimuksia, jopa kirja-arvioiksi naamioituja vasemmistolaisten kustantamojen, kuten Vastapainon, mainoksia. Esimerkin näette vaikkapa täältä (kirjoitus kertoo nurin päin käännettynä, mikä mediaa vaivaa).

Tarjosin tekijänkappaleitani hankittaviksi muutamille suurimmille kirjastoille, mutta vain pari kirjastoa hankki teoksen. Vedottiin erilaisiin verukkeisiin, kuten siihen, että kirjaahan saa jo digitaalisena Internetistä ja että kirjasto hankkii teoksia vain sopimustoimittajien kautta. Antavatko kirjastot siis sopimustoimittajiensa päättää tarjonnallaan siitä, mitä ne voivat kokoelmiinsa hankkia?

Eräs kirjasto Uudellamaalla puolestaan poisti kokoelmistaan tarjoukseni jälkeen kaikki aiemmin hankkimansa kuusi kirjaani, joukossa myös filosofian väitöskirjani, joka on toistaiseksi ainoa suomalainen väitöskirja, joka on julkaistu myös pokkarina. Syynä poistamisiin tuskin oli mikään vanhentuneisuus, koska kaikki painokset olivat tältä vuosituhannelta, mutta kaikki menivät rouhimoon. Tämä vaikutti kirjastosensuurilta, jota käsittelin teokseni luvussa 15.2.

Kirjani Totuus kiihottaa painos jää ilmeisesti ikuisesti jakelematta ja päätynee silppuriin tai julkaisijansa komeroihin, joissa puolue hautoo sitä kuin hanhiemo. Yleisö puolestaan voi miettiä, toteutuuko tässä nyt sananvapauteen liittyvä tiedonsaantioikeus, vai olisiko kyseessä lukevaan yleisöön suunnattu ylenkatse.

 

Median ja byrokraattien kosto 

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Oliko median reaktio minulle jonkinlainen yllätys? Enkö tiennyt, että totuus pitää jättää toimittajien ja valtiontalous ministerien huoleksi? Voin sanoa, ettei ollut yllätys.

Tutkimukseni vastaanotto oli teokseni kriittisyyden vuoksi odotettavissa, mutta hyökkäyksen rajuus oli yllätys ja aihepiiri arvoitus. Median reaktio oli siis arvattavissa, eikä se poikennut toimittajien tavasta tehdä juttuja, joissa talvi vuodesta toiseen yllättää autoilijat.

Suunniteltu tuo kohu ei ollut, eikä myöskään teokseni reseptio ollut itseni ”käsikirjoittama”. Valtavirtamedia tuli ilmeisen tahattomasti todistaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta oikeiksi omilla reaktioillaan, ja haukut tulivat tahoilta, joilta otan ne kiitoksina vastaan.

Uhkaus valtion yleisrahoituksen takaisinperinnästä tutkimustyönantajaltani vain siksi, että tulokset eivät tyydyttäneet eri puoluetta olevaa ministeriä, oli ennennäkemättömän röyhkeä aggressio tutkimustoiminnan vapautta ja siten koko tutkijakuntaa kohtaan.

Mikään ei voinut kuitenkaan voittaa sitä banaaliutta, jonka mukaisesti toimittajat yrittivät kirjaani lukematta tyhjentää esittämäni media- ja yhteiskuntakritiikin muutamaan kevyellä kynän käänteellä huitaisemaansa heittoon joistakin vaikutelmanvaraisista yksityiskohdista. Tämä kaikki alle kahdessa päivässä, kun kirjaani olin kirjoittanut suurella vaivalla monta vuotta.

Kritiikistäni kiusaantuneet toimittajat koettivat kääntää huomion pois heidän omassa toiminnassaan osoittamistani virheistä, väärinkäytöksistä ja läpikotaisesta puolueellisuudesta, ja sen vuoksi he yrittivät sotkea filosofisen analyysini omalla populistisella hölinällään seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Se oli todellinen anti-intellektualismin riemuvoitto, joka tosin kääntyi toimittajia itseään vastaan.

Ristiriitaista oli sekin, että tieteellisin lähestymistavoin ja motiivein kirjoittamani mediatutkimuksen merkityksestä pyrittiin päättämään arvostelemissani medioissa, jolloin toimittajilla oli ”oma lehmä ja ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

Tämä pitää yhtä sen kanssa, että nykyisin viestien vastaanottajat ja lukijat yrittävät päättää siitä, mitä lähettäjät ja kirjoittajat tarkoittavat. Viestien lakatessa miellyttämästä vastaanottajia he alkavat uhkailla julkaisijoita oman tyytymättömyytensä merkiksi ja pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä aivan tavanomaisena tapana toimia. Vastaanottajien suuttumuksen projisointi lähettäjien ominaisuudeksi ja sen mukainen ”vihapuheesta” syyttely eivät ole enää vain pelkkiä epä-älyllisyyden eksponentteja vaan suoranaisen dynamiittityhmyyden ilmauksia.

Opetus- ja kulttuuriministeriön esiin nostamat ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” vaateet puolestaan olivat huikea tiedepoliittisen mielivallan crescendo. Voidaan kysyä, millä perusteella tieteellisesti epäkompetentti ministerin sijainen Hanna Kosonen ja hänen ministeriönsä saattoivat vetää tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslait mediakriittisen tutkimukseni arviointiperusteiksi – ikään kuin filosofian pitäisi olla sovinnaisuusnormien palvontaa ja tutkimuksen arvioinnin lainvalvontakysymys.

Vaatiessaan tieteilijöitä edistämään kyseisiä ”kelluvia merkitsijöitä” (käännös Claude Lévi-Straussin käsitteestä signifiant flottant) ministeriö oli pyrkinyt sokaisemaan tutkijakuntaa pelolla ja kahlitsemaan kaikkia pykäläkoreografian aivottomalla kauhulla.

Niin ajatellessaan toimittajat, poliitikot ja byrokraatit olivat vajonneet kaulaansa myöten jorpakkoon. He olivat osoittaneet oikeaksi myös tutkimusväitteeni, jonka mukaan perussuomalaiselta pohjalta ei voi sanoa mitään ilman, että joutuu hakemaan tieteelliselle vapaudelleen lupaa oikeudenkäynneissä ja viranomaisissa – tälläkin kertaa hyvin sokraattisessa merkityksessä.

Ministeriön ajatusvirheissä oli kyse pelkästä tieteen ulkoisiin normeihin liittyvästä vaikeroinnista, jolla ei ole minkäänlaista relevanssia tieteellisen ajattelun eikä metodologian näkökulmasta. Perimmältään se oli tiedepoliittisesta latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla poljettiin ihmisarvoa ja loukattiin ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja politiikan yhdessä pakkosyöttämästä das Man ‑ihanteesta ja sen löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

 

Pavlovin koirat

Olin hakeutunut perussuomalaiseen puolueeseen ajatellen voivani korostaa kansallisvaltion roolia kansakunnan hyvinvoinnin edistäjänä sekä tuoda esille poliittista korrektiutta kyseenalaistavaa filosofiaa riippumatta systeemipuolueita leimaavan korporatismin kahleista. Politiikan yleiset sovinnaisuusihanteet tekivät loogisen ja rationaalisen ajattelun soveltamisesta politiikassa kuitenkin hetkessä mahdotonta.

Median panettelu ja henkinen pahoinpitely saivat aikaan paljon imagotuhoa muutenkin huonosti suojatussa elämässäni; minähän en olen minkään viran köysissä enkä kahleissa. Median syytökset vaikuttivat perättöminäkin pahemmin kuin tuomiot, enkä voinut enää tunnistaa itseäni median maalaamista kuvista; eivät myöskään lähimmäiseni. Olen joutunut toimimaan koko tieteellisen urani ajan vihervasemmiston hallitsemassa vihamielisessä asenneympäristössä.

Median reaktio aiheutti sen, että olen joutunut tieteenharjoittajana kirjoittamaan itseni irti median lavastamasta kertomuksesta. Tämän vuoksi julkaisen lähiaikoina jälleen kokonaisen teoksen, jossa analysoin, kuinka media tuli osoittaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Tässä tutkimukseni jatko-osassa osoitan, kuinka valehtelu ja poliittisesti epäsoveliaina pidettyjen näkemysten tukahduttaminen toimivat vihervasemmistolaisten toimittajien, viranomaisten ja tieteilijöiden selviytymisstrategioina mediassa, yliopistoissa ja tiedehallinnossa.

Toimittajat löivät täsmällisesti kuin kaappikello, ja tapaus toi mieleen myös psykologi Ivan Pavlovin kuuluisat koirat, jotka alkoivat kuolata ehdollisen refleksin merkiksi. Yhteiskunnassamme toimii tietty ryhmittymä, joka valmistautuu vastaanottamaan purtavaa heti kuullessaan sanan ”perussuomalaiset”.

”Kokeeksi” kirjani julkaiseminen muodostui tahattomasti kontrollin pettäessä, eikä kyse siten ollut empiirisestä kokeesta. Minun piti alun perin vain julkaista teokseni ja tutkimustulokseni, mutta jouduin toimittajien hampaisiin täysin itsestäni ja tutkimuksestani riippumattomista syistä, kun persuaura loisti kulman takaa.

Tätä kautta paljastunut kausaaliyhteys sinänsä on vahva ja todellinen: perussuomalaisessa kontekstissa sanottu kommunikoidaan mediassa deluusioiden sävyttämänä ja harhakuvien kautta. Mikäli olisin sanonut saman vaikkapa Vasemmistofoorumin piirissä, minua olisi luultavasti kiitetty ”vasemmistolaisen tutkijan tiedostavasta itsekritiikistä”, ja kirjoittaja olisi toimitettu pikavauhtia professorinvirkaan jonkin tiedekunnan räystään alle. Hainkin viime keväänä journalismin työelämäprofessuuria Tampereen yliopistosta, mutta paikalle nimitettiin puolikoulutettu toimittaja Yleisradiosta, ja kirjoitin aiheesta myös blogikirjoituksen.

Kirjani Totuus kiihottaa vastaanotto vahvisti väitteeni mediajulkisuuden, viestinnän ja yhteiskunnan perusrakenteen halkeamisesta kahteen klusteriin tai paradigmaan. Tutkimukseni joutui kärsimään teoksessa kuvailemani kahden viestintäpoolin – monikulttuuri-ideologisen ja kansallismielisen – väliin jäämisestä. Sensuurin kohteeksi jouduttuaan kirjani on elävä esimerkki filosofisen ajattelun pakottamisesta tappiolle poliittisen mielivallan puristuksessa.

Vaikutelma tutkimukseni ”pamflettimaisuudesta” on tosi vain, koska median oma diskurssi on niin likilaskuinen, että kaikki siitä poikkeava ajattelu leimautuu automaattisesti pamfletiksi, siis ”kiistakirjoitukseksi”. Media menetti pelin ottaessaan kritiikkini vastaan taitamattomasti, kun sen olisi kannattanut antautua arvioimaan itseään uudessa valossa ja ottaa peilikuvastaan opikseen.

Koettu konflikti ei siis ollut hyväksi medialle eikä myöskään ministeriön viranomaisille, jotka ovat menettäneet keskeisen toimintaresurssinsa, eli arvovallan. Toimittajien ammattiarvostus ja opintien houkuttelevuus olivat puolestaan huipussaan 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin myös filosofia kukoisti julkisuudessa. Filosofia oli toimittajantyön epävirallinen ja kriittinen koulutuslinja, jonka kautta monet älyköt astelivat julkisuuteen. Julkisuus puolestaan oli ja olisi edelleen filosofian keskeinen toimintaehto, mutta normatiivisissa kahleissa se on vääristynyt.

Tendenssijournalismi ja ”arvoihin” sitouttaminen ovat himmentäneet filosofialta ja medialta niiden aiemman hohdon. Filosofian näkökulmasta eivät julkisessa sanassa nykyisin hehkutetut ”arvot” ole arvoja lainkaan vaan ideologisia ja subjektiivisia arvostuksia, mikä selittää myös ”arvojen” kesken vallitsevaa eripuraa.

Filosofia ja viestintä eivät ole enää suosituimpien oppiaineiden joukossa. Tämä ei välttämättä johdu vain työmarkkinoiden kireydestä vaan myös siitä, että molemmat velvoittaisivat kriittisyyteen, jonka haastavuutta nuorison idealismi ei kestä. Yliopistoihin hakeudutaan jälleen 1960- ja 1970-luvuille ominaisesti ”parantamaan maailmaa”, ja tietoa suostutaan ottamaan vastaan vain sikäli kuin se edistää omaa agendaa.

Poliittinen keskustelu taas on vain sarja nuorison identiteettikriisejä, ja valtiontalouden ongelmat ratkaistaan samalla menetelmällä kuin ilmaston kuumeneminen: soittamalla 16-vuotiaalle tytölle ja kysymällä häneltä.

 

Anti-intellektualismin nousu 

Viestintäympäristön myrkyttyminen johtuu nykyisin sananvapautta vastaan suunnatuista poliittisista uhkavaatimuksista – ei suoraan mediasta tai toimittajista itsestään, ja siksi käsittelin kirjassani politiikkaa niin paljon. Pahimpien oireiden joukossa ovat nykyisin ”vihapuheen” (hate speech) ja ”maalittamisen” (doxing) kriminalisointihankkeet sekä automatisoitujen sensuurialgoritmien kehittelyt, joilla on tarkoitus puuttua ihmisten yhteen perusoikeuteen: ilmaisunvapauteen.

Totuuden kaipuuta sinänsä voidaan pitää minuuden, persoonallisuuden tai sielukkuuden ilmaisuna, johon kone ei pysty, sillä algoritmi vain analysoi dataa. Tietoa tosiasioista tulee vasta tietävän subjektin tajunnassa, jossa se saa merkityksen. Raskaalla rahoituksella voideltu vihapuhealgoritmien ja muiden sanaseulojen kehittely on mekanisoitua mielivaltaa ja laittoman ennakkosensuurin systematisointia. Se on jatkuvasti syvenevä ongelma niin sossumediassa kuin sensuuria puolustelevassa Yleisradion tapaisessa valtavirtamediassa.

Vihaaminen puolestaan on psykologisesti arvioiden oppimisprosessi, sillä se kertoo, että ihmisessä on herännyt vastaväitteitä heidän aiempia ajattelutottumuksiaan vastaan, ja siksi he tulevat raivoihinsa. Viha on siis merkki vihaajan omassa tajunnassa olevasta ristiriidasta, ja aggressio on ristiriidasta johtuvan frustraation vastareaktio. Siksi myös sotilaskouluttaja Hartman sanoi alokkaille Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, että vihatkaa minua avoimesti, sillä mitä enemmän vihaatte, sitä enemmän opitte.

Argumentoin kirjani Totuus kiihottaa luvussa 8, että vihapuheen käsite on eräs kelluva merkitsijä, joka voi tehdä tuomioiden lukemisen mahdolliseksi lähes mistä tahansa, ja siksi sellaista löysää käsitettä ei pidä mihinkään lakiin laittaa. ”Maalittamista” koskien on taas vaikea ajatella, että kritiikillä ei olisi kohdetta tai että sitä ei saisi sanoa.

On vääristynyttä, että antaudutaan edes keskustelemaan siitä, kuinka ihmisten ilmaisunvapautta pitäisi rajoittaa, kun olennainen kysymys on, millä oikeudella tai ylemmyydellä muutamat tahot ovat ylipäänsä ottaneet asiakseen päättää toisten ihmisten ajatustenvaihdosta. ”Vihapuheen” tuomitsemisen sijasta ihmisten kannattaisi pohtia, miksi ihmiset ovat tulleet vihaisiksi, ja varteenotettava vastaus on maahanmuuton aiheuttama eripura.

EU:n vihapuhesakot ja Internet-jättiläisten kanssa solmimat sopimukset kansalaisten viestien poistelemiseksi ovat jyrkästi eurooppalaisten vapausihanteiden ja kansanvaltaisten arvojen vastaisia, vaikka rajoituksia paradoksaalisesti perustellaan niillä. Tässä ristiriidassa näkyy niin sanotun järjestelmäpolitiikan epäonnistuneisuus ja asettuminen tukemaan omalta kannaltaan hyödyllisiä toimijoita muita kansalaisia vastaan.

Sananvapauden syövyttämisellä ei voine olla muuta tarkoitusta kuin poistaa tietyt ajatukset todellisuudesta, mikä ilmentää drakonista halua hävittää myös näkemysten kannattajat, joiden tajunnassa ajatuksilla on asunto. Ajatushan ei katoa, ellei katoa sitä edustava ihminen.

Euroopan maissa ovat uhattuina olleet viime vuosina nimenomaan kansallisen edun puolustajat. Kuten puheeni alussa totesin, sananvapaus ei ole mikään tuulettimen kaltainen lisävaruste vaan demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, jolle muut oikeudet perustuvat. Niinpä puolustan sananvapautta popperilaisen falsifikationismin merkityksessä, toisin sanoen koeteltavuuden varmistamiseksi – ja tietysti myös siitä psykodynaamisesta syystä, että kielletyiksi julistetuissa virheissä ja valheissa aletaan helposti nähdä totuuden jyviä.

Sen sijaan valtamediaa on sananvapauden kaventaminen alkanut hermostuttaa vasta, kun rajoittaminen on koskenut sen omaa liikkumatilaa. En tiedä itsenäisen Suomen historiassa ajanjaksoa, jolloin viestintää olisi viety yhtä kuolettaviin kahleisiin kuin nykyisillä toimittajien ja kustantajien ”et sä noin voi sanoo” ‑väitteillä. Jopa kansalaissodan jälkeisinä vuosina kirjallinen kulttuuri oli vapaamielisempi kuin nykyisin, vaikka silloinkin vallitsivat omat blokkinsa tulenkantajineen ja vedenkantajineen.

Sen sijaan nykyisin diskurssit ovat linnoittautuneet toinen toisiaan täysin ymmärtämättömiksi, vaikka taustalla ei vallitse sodan kaltaista konfliktia – ellei sitten tuota käynnissä olevaa informaatio- ja kulttuurisotaa pidetä juuri sellaisena. Yksi esittämäni selitys ehdottomuuden kasvuun on reagoimisen helppous. Netissä peukuttaminen on ehdollistanut ihmiset joko/tai-tyyppisiin hylkäämisiin tai hyväksymisiin, tykkäämisiin ja ei-tykkäämisiin; tosin täysin ilman kierkegaardilaista syvämietteisyyttä ja pelkän pateettisuuden turvin.

 

Häiriöitä systeemissä 

Teloituksen ilmapiiri ulottui lopulta myös oman mediatutkimukseni reseptioon. Olennaista on, että yksikään kirjaani moittineista median, hallinnon ja politiikan edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla. Sen sijaan minä kuulun, olen sieltä tullut ja sitä edustan.

”Huono kirja” ja ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt osoittamaan, että sanomani ei olisi totta tai ei pitäisi paikkaansa. – Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Jos Freud ja Nietzsche eläisivät nykyään, he joutuisivat opettamaan periaatteensa ihmisille uudestaan, sillä niin latteaksi, matalamieliseksi, älyllistä rohkeutta sietämättömäksi ja soveliaisuutta vaativaksi julkinen keskustelu on mennyt tai tehty. Julkisen keskustelun taso on mediassa ja myös yliopistoissa nykyisin erittäin alhainen.

Nyt kun perussuomalainen puolue joutuu riitelemään Suomen Perustan valtionrahoituksesta hallinto-oikeudessa, on foorumi asian käsittelylle edelleen väärä. Tutkimustoiminnan ja lainsäädännön normit ja ihanteet ovat erilaiset ja usein täysin vastakohtaiset. Siksi byrokraattien ja juristien ei pitäisi pyrkiä päättämään tutkimusten relevanssista, eikä normeista voida johdella tosiasioita. Lait puolestaan ovat luolaihmisten luuloja. Välillä ovat voimassa diktaattorien lait ja toisin ajoin erään toisen diktatuurin, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait.

”Häiriöiden” tuottamista systeemeihin on puolestaan pidetty filosofian ihanteena, ja siksi on vain hyvä, jos koetaan, että filosofia häiritsee. Etiikka on nimenomaan totuttujen ajatuskulkujen kyseenalaistamista ja kaavoittuneisuuden katkaisemista eikä mitään sementtiin valettujen hallintomääritelmien toistamista tasa-arvosta.

Filosofien ja tieteilijöiden tehtävä on valvoa poliitikkojen ja byrokraattien toimintaa eikä päinvastoin. Sen sijaan opetus- ja kulttuuriministeriö koettaa kääntää tämän kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin pyrkimällä ohjaamaan tutkimustoimintaa ja julkaisujen ajatussisältöjä taloudellisella kiristyksellä, joka on jo nyt voinut vaikuttaa kielteisesti koko tutkijakunnan halukkuuteen tehdä kriittistä tutkimusta. – ”Ei edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”: siis rahat pois taannehtivasti. Se on todellista häirintää, jos mikä.

Voidaan kysyä, miksi tutkimusta tehtäisiin tai teetettäisiin, mikäli rahoittaja tai tilaaja itse päättäisi tuloksista ja niiden julkaisemisesta. Agendojen ja tendenssien pois sulkemista on pidetty tieteen menetelmäopillisena perustana Edmund Husserlin puhtoisista viisauksista asti.

EU-vetoinen anti-intellektualismi ja konformismi ovat johtaneet siihen, että erimielisiä pidetään nykyisin toisinajattelijoina, jotka pyritään likvidoimaan tieteestä ja mediajulkisuudesta. Toisinajattelijoita puolestaan on vain totalitarismeissa, kuten Pohjois-Koreassa, jossa ei todellakaan ole poliittisia vastakkainasetteluja.

Tapaus osoittaa, että filosofia on nyt kohdeltu Suomessa huonommin kuin toimittajia Venäjällä. Ministeriötä kiitän ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -periaatteen toteuttamisesta, sillä siten totuus pysyy varmasti lukkojen takana, todennäköisesti ikuisesti.

Yleisö puolestaan voi pohtia, kumpi on pahempaa: sanoa totuus median puolueellisuudesta vai ministerin harjoittama tutkimustoiminnan kiristäminen, taloudellinen painostaminen ja uhkaileminen.

---

Koko tilaisuus jälkikeskusteluineen on kuunneltavissa Tapio Holopaisen YouTubesta. Linkki Holopaisen blogiin löytyy täältä.

 

 

Aiheesta aiemmin

 12 hulluutta kirjani Totuus kiihottaa arvioinnissa

”Vihapuheesta” taas järjestönootti – Kirjani Totuus kiihottaa jakelua jatkettava

Totuus kiihotti ammatikseen viisaita

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?