Hallitus markkinoi seksinpihtauslain ”itsemäärämisoikeuden” verukkeella

Kansanedustaja Wille Rydmania vastaan vyörytetystä seksikohusta ehti kulua vain muutama päivä, kun Yleisradio paljasti kohun motiivit ja iloitsi ”seksuaalirikoksia” koskevan lain etenemisestä toiseen käsittelyyn (eli hyväksymisvaiheeseen) eduskunnassa.

Tähän media siis pyrki: pehmittämään poliitikkoja hyväksymään vasemmistohallituksen tiukennukset niin sanottuja ”seksuaalirikoksia” koskevaan lakiin.

Olen arvostellut ”Suostumus2018”-aggressioon perustuvaa lainmuutosta monessa yhteydessä, ja tarkimmat perustelut esitin kaikkien puolueiden ja poliitikkojen vihaamassa kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Valtavirtamedia on markkinoinut uutta seksinpihtauslakia seksikohuilla ja moralismilla, jonka takana asuu pelkkää ennakkoluuloisuutta, ahdasmielisyyttä ja vääriä käsityksiä.

Hallitus puolestaan on kaupannut seksuaalinormiston kiristykset eduskunnalle ”itsemääräämisoikeuden” lisäämisen verukkeella.

Tosiasiassa lainmuutos on läpikotaisin järjetön ja logiikkaa vailla.

Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 246–248) että raiskausta ei voida määritellä toisen osapuolen aktiivisuuden puuttumisen kautta, sillä olennaisia teon moraalin arvioimiselle ovat tekijän itsensä tarkoitusperät ja filosofisesti sanoen intentiot. 

Oikeudellisissa prosesseissa tekoja pitää tarkastella nimenomaan tekijän tarkoitusten pohjalta niiden merkityksen esille saamiseksi.

Toinen tärkeä asia on, että suostumuksen olemassaolon luotettava todisteleminen on raiskausväitteiden kohdalla usein mahdotonta. Tämä helposti johdattaa kääntämään todistelutaakan niin, että syytetty pakotetaan vakuuttelemaan syyttömyyttään, vaikka todisteiden esittäminen on syyttäjän tehtävä.

Näin oikeuskäytännössä on lopulta sana sanaa vastaan, mikä vaikeuttaa tuomioistuinten työtä, ja oikeuslaitoksella on yleensä tapana uskoa uhreiksi laittautuneita valittajia.

Koska heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa ”raiskaajaksi” määritellään aktiivisemman roolinsa vuoksi yleensä mies, lainkiristys lukitsee seksuaalisen vallan avaimet naisten käsilaukkuihin. Tuomioihin riittänee jatkossa seksuaaliseen kanssakäymiseen tyytymättömän osapuolen ilmoitus oikeudelle.

Yleisradion toimittajan Jari Strömbergin kirjoittaman epäkriittisen jutun mukaan ”oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) on kutsunut uudistusta historialliseksi, sillä se muuttaa ajattelutapaa”.

Voidaan kysyä, kenen ajattelutapaa sillä tavoin muutetaan tai pakotetaan muuttumaan. – Ei ainakaan minun. Logiikka ei ole muuttunut punaviher-feministisen värittämisen vuoksi miksikään.

Yle kiittelee, että ”[r]aiskaussäännöksen soveltamisala laajenee nykyisestä tekoihin, joissa toista ei ole varsinaisesti pakotettu sukupuoliyhteyteen esimerkiksi väkivallalla tai uhkauksella.” Jatkossa ”raiskaus” voi siis olla mitä tahansa muutakin kuin sukupuoliyhdyntää, mikä on vastoin asioiden olemusta.

Lisäksi seksuaalirikosten alaa laajennetaan kajoamisen käsitteellä, joka on epätarkkarajainen ja sallii mielivaltaiset tulkinnat.

Todennäköisesti ongelmallisin lainkohta koskee ”seksuaalista ahdistelua”. Ylen mukaan ”[j]atkossa ahdisteluksi katsotaan koskettelun lisäksi myös sanailut, viestittelyt, kuvien lähettämiset, itsensä paljastamiset tai muut seksuaaliset teot. Niiden tulee olla sellaisia, jotka voivat loukata kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta.”

Lainkohta tekee siis mahdolliseksi tuomita seksuaalisen aloitteellisuuden ja ehdottelun ”ahdisteluna”. Voidaan kysyä, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, kun sitä ei saa jatkossa edes ehdottaa.

Ei siis ihme, että seksuaalinen aloitteellisuus on kuolemassa pois, kun kukkahattutädit ovat saaneet seksinpihtauslakinsa voimaan.

Myös lähettäjän omien seksuaalisten kuvien ja viestien jakeleminen sanktioidaan. Tosiasiassa ei pitäisi olla vastaanottajien vallassa päättää, kuinka toiset ihmiset ottavat heihin yhteyttä. Tämä on kaiken sanomisen ja viestinnän idea: lähetyksen sisällöstä päättää lähettäjä eikä vastaanottaja. Ja logiikka ontui taas.

Kieroa lainvalmistelussa on pyrkimys tukea vain toisen osapuolen itsemääräämisoikeutta. Tosiasiassahan lainkiristyksellä rajoitetaan seksuaalisesti aloitteellisten ihmisten oikeutta määrätä itse seksuaalisista teoistaan.

Hölmöt juristit eivät näköjään ymmärrä lainkaan itsemääräämisoikeuden käsitettä. Tai sitten Demlan kouluttamat kiilusilmät ovat tarpeeksi ovelia sahatakseen kansalaisia silmään ja kaupatakseen seksuaalisen vapauden rajoitukset ”suostumuksen” suudelmilla suljettuihin lakeihin.

Myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uudelleen määritteleminen ”lapsen raiskaukseksi” on ongelmallista.

Yleisradio selventää, että ”[l]apsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevat rangaistussäännökset määritellään siten, ettei rangaistavuuden edellytyksenä ole vapaaehtoisuuden puuttuminen. Katsotaan, että lapsi ei kykene antamaan pätevää suostumusta seksuaaliseen kanssakäyntiin aikuisen kanssa.”

Miten niin vain ”katsotaan”, että ”lapsi” ei kykene antamaan pätevää suostumusta? Muodollisesti ”lapsi” on myös 16–18-vuotias henkilö, jota niin sanottu ”suojaikäraja” ei koske. Myös suojaikärajan käsite sinänsä on kiero sisältäessään väitteen, että seksissä on jotakin pahaa tai haitallista, jolta ihmistä pitää suojella.

Lain kiristyksellä väitetään taaskin parannettavan ”itsemääräämisoikeutta”, mutta tosiasiassa sitä kavennetaan, kun tietty seksuaalinen kanssakäyminen määritellään aina raiskaukseksi, vaikka oma suostumus nuorelta ihmiseltä olisikin.

Suomessa tunnetaan tapauksia, joissa kahdeksantoista täyttänyt täysi-ikäinen on ollut sukupuolisessa kanssakäymisessä viisitoistavuotiaan kanssa tämän suostumuksella mutta tuomittu silti oikeudessa.

Jo uutta lakia ennen alle kuusitoistavuotiailta oli riistetty oikeuskäytännöissä mahdollisuus vedota omaan tahtoonsa seksuaalisen kanssakäymisen puolesta. Vanhempi osapuoli on tuomittu, vaikka nuorempi on itkenyt rakastamansa vanhemman ihmisen puolesta.

Sillä tavoin oikeuslaitos ja omistushaluiset vanhemmat yrittävät käytännössä kieltää nuorilta seksin 16 vuoden ikään asti ja pitemmällekin, mikä ei ole nuorille itselleen välttämättä hyväksi – ei varsinkaan heidän itsemääräämisoikeudelleen.

Suomessa seksuaalisen kanssakäymisen laillisuuden ikäraja on asetettu 16 ikävuoteen. Ruotsissa vastaava rajoitus kulkee 15 vuoden kohdalla, Virossa 14 vuodessa ja Espanjassa jopa 13 vuodessa.

Se, mikä yhdessä oikeusvaltiossa on rikos, on toisessa oikeusvaltiossa laillista. Jo tämä osoittaa, että asiassa vallitsee relativismi, eikä ole mitään objektiivisia kriteereitä, joilla voitaisiin osoittaa aikuisen ja nuoren välisen seksin ”haitallisuus” tai ”moraalittomuus”.

Myös perusolettamus, että aikuisen ja nuoren välinen seksi olisi jotenkin huonompaa kuin kokemattomien nuorten välinen keskinäinen seksi, on perin juurin vääristynyt. Sellaisestakaan ei ole mitään näyttöä.

Yhdysvaltalainen psykologian professori Bruce Rind osoitti jo vuonna 1997 työryhmänsä kanssa, että väitteet aikuisten ja nuorten välisen seksuaalisen kanssakäymisen haitoista ovat vailla pohjaa (aiheesta täällä).

Tutkimuksen mukaan nuorilta eräissä toisissa selvityksissä raportoidut ”huonot kokemukset” johtuvat siitä, että heidän vanhempansa ja oikeuslaitos ovat nolanneet heitä kaivelemalla heidän tekemisiään. Näin isät ja äidit – nuo kultaiset kuohitsijat – ovat itse olleet moraalipihdeillään nuorten sukupuolielimissä kiinni.

Myös psykologit ja psykiatrit ovat jälkikäteen traumatisoineet nuoria opettamalla heille manipuloivissa terapioissaan, että heidän seksuaalisissa kokemuksissaan vanhempien henkilöiden kanssa on muka jotakin pahaa.

”Rind (et al.)” -kontroversiaaleina tunnetut tutkimusjulkaisut herättivät tieteellisissä lehdissä ilmestyessään poliittisen moralismimyrskyn, jonka sisältö oli tieteen, järjen ja tunne-elämän vastainen.

Lopulta Yhdysvaltain kongressi julisti kitapurjeet lepattaen, että kaikenlainen nuorten ja aikuisten seksuaalinen kanssakäyminen on yksiselitteisesti tuhoavaa ja pahaa! Kannanotto oli pelkästään poliittinen – ei tieteellinen.

Samanlainen typeryyden turbulenssi vallitsee nykyisin feministien ajamissa naisrauha-, ”Me Too”- ja ”Suostumus”-hankkeissa.

Niillä kylvetään seksuaalista ahdasmielisyyttä ja katkeruutta sekä rangaistaan asioista, joissa ei ole välttämättä mitään haitallista eikä pahaa.

Kyseisenlaisella lainsäädännöllä nuorille viestitetään, että seksuaalisuus on vaarallista, mikä puolestaan traumatisoi nuoria ja saattaa vaikeuttaa seksuaalisen nautinnon tavoittelua myöhemmin elämässä. 

Mikäli tarkoitus on tukea ihmisten itsemääräämisoikeutta, voidaan kysyä, kenen oikeastaan pitää päättää seksuaalisuudesta. Luulevatko poliitikot, että he voivat äänestää toisten ihmisten seksuaalikäyttäytymisestä ja siitä, mikä on heille hyväksi ja tuottaa nautintoa?

Virallinen syyttäjä laitettiin tunkeutumaan ihmisten makuuhuoneisiin jo taannoisen lainmuutoksen tuloksena, kun ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” määriteltiin virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi (kirjoitin aiheesta teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 250–251). 

Avioliitto on pohjimmiltaan suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mutta syyttäjää puolestaan koskee syyttämisvelvoite, joten syyttäjäparka voi olla pakotettu interventoitumaan avioliitossa olevien ihmisten parisuhteeseen ilman kummankaan osapuolen tahtoa.

Eipä ihme, että Sauli Niinistökin juristina kritisoi lainmuutosta ottaen samalla riskin saada feministien suuvaahdot naamalleen.

Nyt tekeillä olevalla lainmuutoksella poliitikot käytännössä heikentävät ihmisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, mikä tottahan toki sopii kukkahattutätien ideologiaan.

Koska kansanedustajat kärsivät oman yksityiselämänsä kontrolloimisesta, he haluavat ilmeisesti kostaa oman kurjuutensa kansalaisille pyrkimällä rajoittamaan kansalaisten sukupuolielämää ja tekemään entistä suuremmasta osasta rangaistavaa.

Kaikki puolueet menivät innosta kiljuen kyseisen seksinpihtauslain taakse omassa kieltämisen kiimassaan huomaamatta, että vihervasemmiston ja feministien vaatimaa lakia oltiin tiukentamassa lähes ainoastaan ulkomaalaisten turvapaikanhakijoiden Suomessa tekemien selvien raiskausten vuoksi. Sitä varten oli kuitenkin jo sekä laki että rangaistusasteikko.

Lain tiukennuksista kärsii nyt hyvä ja vapaamielinen oma seksuaalikulttuurimme, jota ollaan palauttamassa kovaa vauhtia takaisin 1950-luvulle tyypillisen puritaanisuuden tasolle.

Laki höystettiin myös rangaistusasteikon kovennuksilla, jonka tuloksena hyvistä ja rakastavista teoista jaellaan vuosien vankeusrangaistuksia. Niin sanottu lievä muoto poistettiin raiskauslaista, ja sadistisimmat kansanedustajat vaativat myös ehdollisten tuomioiden poistamista.

Näin eduskunta todistaa sateenkaarilippujen liehuessa, että seksuaalisen vapauden pitää olla orjuutta.

Näin eduskunta todistaa sateenkaarilippujen liehuessa, että seksuaalisen vapauden pitää olla orjuutta.

Jussi Halla-aho: käytännön kantilainen ja etiikan esitaistelija

Jussi Halla-aho on kirjoitustensa johdosta kantilaisen moraalifilosofian eettinen esitaistelija. Miksi? Katsotaanpa.

Ei ole pitkä aika, kun ulkoasianvaliokunnan perussuomalainen puheenjohtaja Mika Niikko pakotettiin eroamaan tehtävästään sinänsä mitättömän kohun vuoksi, joka alkoi hänen tviittauksestaan (aiheesta täällä).

Myöskään tuon penkin täyttö ei käynyt medialta ja muilta puolueilta kivuttomasti.

Perussuomalaisen puolueen ehdokas tehtävään oli Jussi Halla-aho, jota vastaan RKP alkoi vyöryttää kaivelemalla Halla-ahon klassisia blogikirjoituksia.

Ilta-Sanomien siteeraaman Eva Biaudet’n mukaan ”on huono signaali ulkomaille, että meitä edustaa henkilö, joka on syyllistynyt viharikoksiin, halveksii ihmisoikeuksia ja kokee että säädökset, joilla yritetään rajoittaa vihapuhetta, ovat hölmöjä.”

Selvempää näyttöä vihapuheesta tuskin olisi voinut saada kuin Biaudet’n oma kannanotto. Se asettuu samaan jonoon, josta on kuultu loppumatonta vaikerrusta siitä, että perussuomalaisia on olemassa tai että perussuomalaisillakin on poliittisia oikeuksia.

Valiokuntien puheenjohtajuudet on yleensä jaettu puolueiden välisillä sopimuksilla, eikä henkilövaihdoksia vastaan ole hyökätty enää eduskunnan toimikaudella. Mutta nyt RKP vei nimitysasian suljettuun lippuäänestykseen voidakseen esittää henkilökohtaisen protestin Halla-ahoa vastaan.

Mitä Halla-aho oikeastaan sanoi?

Vuoden 2006 joulukuussa julkaisemassaan blogitekstissä Halla-aho oli käsitellyt maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja kirjoitti toivovansa, että raiskausten kohteeksi valikoituisi ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”.

Jos asiaa ajatellaan etiikan ja moraalifilosofian näkökulmasta, Halla-ahon voi sanoa olevan käytännön kantilainen.

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista, preussilainen Immanuel Kant, ajatteli etiikassaan, että ihmisten pitäisi toimia aina sellaisen säännön tai ohjeen mukaisesti, joka sopii noudatettavaksi kaikissa tilanteissa.

Tämä kategorisena imperatiivina tunnettu lause esitetään usein muodossa: ”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan kaikkia koskevaksi laiksi.”

Kantilaisen etiikan taustalla puolestaan vaikuttaa niin sanottu kultaisen säännön etiikka, joka nojaa aritmeettiseen ajatteluun, eli Nasaretin miehen käskyyn kohdella toisia ihmisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään.

Voidaan siis sanoa, että Jussi Halla-aho edustaa moraalin puhtainta sydänverta toivoessaan, että maahanmuuttajien Suomessa tekemät seksuaalirikokset ja niiden ikävät seuraukset kohtaisivat niiden syntyyn syypäitä poliitikkoja itseään, toisin sanoen raiskauksia tehneiden turvapaikanhakijoiden maahantulon puolesta puhuneita poliitikkoja.

Samanlaisia esimerkkejä aritmeettisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä löytyy eri puolilta etiikan ja moraalin koodeja. Luonnon kosto ja Hammurabin laki, tasapainon periaate ja Jing sekä Jang.

En halua korottaa Halla-ahoa Jeesuksen rinnalle, sillä Halla-aho ei ole vapahtaja, mutta hän on ehkä pelastaja. Pelastaja, jonka kutsumuksena on säästää suomalaiset ihmiset isommilta vahingoilta.

Sen sijaan Eva Biaudet on eräs syyllinen oikeusvaltion romuttamiseen Suomessa.

Hänet muun muassa valittiin vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaan vuonna 2010 ilman laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa, pelkällä valtioneuvoston erivapaudella ja kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, minkä minä puolestani kaivan esiin hänen lopun elämänsä ajan, sillä olin yksi virantäytössä ohitetuista.

Mitä raiskauksiin ja hallituksen äskettäin tekemiin raiskauslainsäädännön kiristysesityksiin tulee, palaan niihin jonkin ajan kuluttua eduskuntakäsittelyn alkaessa. Kantani on, kuten ilmaisin jo teoksessani Totuus kiihottaa, kriittinen.

En kannata sukupuolielämän vetämistä huurteeseen enkä kansakuntamme laittamista henkisiin kahleisiin vain siksi, että tänne tuppautuu sotilaskarkureista koostuvia joukkioita, jotka tekevät täällä seksuaalirikoksia.

Ei siis pidä tuomita ankarammin seksuaalisesta aloitteisuudesta, niin kuin nyt ollaan tekemässä, vaan pitää estää tänne tulemasta potentiaalisia raiskaajia, joiden seksuaalikulttuuri on peräisin maailman sikoläteistä.

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus”-aloitteen punaviherburkaan?

Eduskunnan istuntosalissa pulistaan ”#Suostumus”-kansalaisaloitteesta, jonka vihervasemmistolainen hallitus on päättänyt juntata läpi. Mikroskooppisen pienten ”tasa-arvo-ongelmien” sijasta huomio kannattaisi kiinnittää esimerkiksi Oulun raiskaustapausten tosiasiallisiin syihin, niin kuin dosentti Edward Dutton erinomaisessa uudessa kirjassaan (aiheesta täällä). Ainakaan ei pitäisi toimia tavalla, joka entisestään pahentaa miesten tasa-arvo-ongelmia miessukupuolen tappioksi.

Raiskausongelma on räjähtänyt käsiin nimenomaan maahanmuuttotulvan myötä, kun turvapaikanhakijat ovat raiskanneet suuren määrän naisia ja lapsia Euroopan maissa. Espanja, Britannia, Saksa, Ruotsi ja Kypros (kaikki maahanmuutosta paljon kärsineitä maita) eivät olisi todennäköisesti koskaan säätäneet suostumusaloitteen mukaista lakia, jos vierasperäiset maahantunkeutujat eivät olisi aiheuttaneet raiskaustsunamia, jolla ilmeisesti on eräs tietty yhteys lähtömaiden kulttuuriin.

Niinpä pitäisi puhua aidasta eikä aidan seipäistä. Suomen poliittinen vihervasemmisto pitää päällään näkymätöntä henkistä punaviherburkaa ja haluaa pukea siihen muutkin. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston mimosat larppaavat seksuaalisesti ”liberaaleina”, mutta toisesta suupielestään he ovat valmita takomaan seksuaalisesti aloitteellisille ihmisille ankaria tuomioita, jotka kuolettavat pois jopa feministien itsensä vaahtoamat vapaudet. Esimerkiksi Li Andersson (vas.) on mainostanut olevansa huolissaan nuorten miesten koulusyrjäytymisestä, vaikka vihervasemmiston feministit ovat itse huonontaneet miesten asemaa innosta pinkeinä kuin solttupoikien pallit.

Tosiasiassa raiskausongelma ei ole polttava muutoin kuin maahanmuuttajien tekemien väkivallantekojen vuoksi. Tavallisia suomalaisia ihmisiä kurittamalla tehdään seksuaalikäyttäytymisestä entistäkin pelonsekaisempaa, naisrauhasotilaiden korkokengillä poljetaan miesten kulkusia, ripustellaan sähköpaimenia ihmisten välille ja aiheutetaan yleisen ahdasmielisyyden leviämistä yhteiskuntaan. Sellainen aloite ei ole mikään suostumusaloite vaan kosmonautinkolea kieltäytymisaloite, ja pihtaus on pois pihtareilta itseltään.

Koska asia on ajankohtainen, julkaisen ajantasaistettuina 25 perustettani sille, miksi ”#Suostumus”-kansalaisaloitetta ei pidä edistää eikä siihen suostua.


”#Suostumus2018” -aloitteen taustaa

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela käynnistivät yhdessä kolmannen allekirjoittajan, Sini Al-Musawin, kanssa vuoden 2018 alkupuolella kansalaisaloitteen ilman selvää suostumusta tapahtuneiden sukupuoliyhdyntöjen määrittelemiseksi raiskauksiksi.

Nykyisin raiskaus on toisen pakottamista sukupuoliyhteyteen käyttämällä fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Raiskauksen määritelmää on jo aiemmin laajennettu niin, että raiskaus on kyseessä myös silloin, jos henkilö on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

”#Suostumus2018” -hankkeen tavoitteena on kiristää seksuaalisen käyttäytymisen normiruuvia niin, sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta olisi raiskaus.

Hanke sai tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa syksyllä 2018, ja lakialoitteen alullepanijat päättivät siirtää eduskunnalle antamisen vaalien yli toiveenaan, että sen kannattajat saisivat hyväksymiseen riittävän enemmistön istuntosaliin.

Mikä sitten ”#Suostumus2018”-kansalaisaloitteessa on vääristynyttä ja miksi hanketta ei pitäisi edistää eikä hyväksyä?


Oikeudelliset ja teonteoreettiset perustelut

1) Suostumuksen tai suostumattomuuden todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta luotettavasti. Suostuminen tai suostumattomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen ilmaistaan usein ei-kielellisesti ja ei-todisteellisesti. Seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtymistä ”ilman selvää suostumusta” ei voitaisi kriminalisoida luotettavan näytön hankkimisen vaikeuden vuoksi.

2) Suostumusajattelun prosessioikeudellinen puutteellisuus on ilmeistä myös toiminta-aktin intentionaalisuuden osalta. Oikeudellisessa ajattelussa tekoa tarkastellaan tekijän tarkoitusten, kuten tahallisuuden tai tahattomuuden, näkökulmasta. Tämä on tärkeää, sillä onhan tahaton kuolemantuottamuskin aivan eri asia kuin vakain aikein tehty murha. Jos huomio kiinnitettäisiin tekijän tarkoitusten sijasta uhrina pidetyn mielipiteisiin, uhrilla olisi mahdollisuus (a) muuttaa mielipidettään tuuliviirin tavoin teon jälkeen ja (b) päättää siitä, mitä tekijä ajattelee! Näin ”rikoksen” määritteleminen siirrettäisiin tekijän tarkoituksista hänen kykenemättömyyteensä lukea uhrina pidetyn ajatuksia. Tämä puolestaan olisi vastoin vuorovaikutuksen olemusta, sillä ihmiset eivät yleensäkään ole meedioita, jotka voisivat arvata toistensa tahtotiloja täydellisesti.

3) Mikäli suostumusajattelu hyväksyttäisiin, raiskauksen uhriksi laittautuneilla tai päätyneillä olisi seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen mahdollisuus väittää sukupuoliaktin tapahtuneen tahdon vastaisesti. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos uhreina pidetyt ovat tyytymättömiä seksiin tai haluavat esimerkiksi kostaa kaunojaan kumppaneilleen. Koska tarkastelu olisi siirretty tekijän tarkoituksista uhrina pidetyn tahtotilaan, tämä antaisi kaiken vallan asioista päättämiseen uhrina pidetyn käsiin. Syyttäminen ja oikeuskäsittely tuottaisivat tuomioita automaattisesti, sillä oikeudessahan ollaan juuri siksi, että uhriksi väitetyllä on kielteinen näkemys seksuaalisesta kanssakäymisestä syytetyn kanssa. Tuomion saamiseksi voisi käytännössä riittää uhrin asemassa olevan ilmoitus oikeudelle. Oikeudellisessa ajattelussa ei todistusaineistona voida kuitenkaan pitää uhrin omaa mielipidettä, joka on kaiken lisäksi voinut muuttua mielivaltaisesti.

4) Suostumusajattelu voisi olla kielteistä myös uhrin roolissa olevan omalta kannalta. Ihminen voi suostua mihin tahansa esimerkiksi ollessaan lapsi. Suostumusaloitteen hyväksyminen heikentäisi uhrin oikeusturvaa, sillä subjektiivista suostumista voitaisiin pitää myös positiivisena näyttönä siitä, että oikeutus kanssakäymiseen joka tapauksessa on, vaikka teko ei olisikaan objektiivisiin arviointiperustein hyväksyttävä.

5) Raiskauksen yrityksenä voidaan jo nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön puitteissa pitää kanssakäymisen päättymistä toisen kieltäytymiseen, jos uhrina pidetyn ”ei”-sanaa pidetään merkkinä seksuaalisesti aloitteellisen väkivaltaisesta suhtautumisesta. Tällöin toisen osapuolen kieltäytyminen ikään kuin tuottaa toisen tekemän raiskausyrityksen, mikä on loogisesti kestämätöntä. Kiellon vahvuus ei aiheuta tai ilmennä toisen ihmisen teon voimistumista, niin kuin kieltotaulujen ripustelu ei yleensäkään aiheuta sitä, että teonakti voimistuisi.

6) Vastuuta tai päätäntävaltaa määrätä omista tekemisistä ei pitäisi muissakaan yhteyksissä ulkoistaa tai siirtää tekijältä toisille yksilöille tai yhteiskunnalle. Vastuu voi olla tekijällä vain, mikäli hänet nähdään päätäntävaltaisena asiasta. Jos päätösvalta siirrettäisiin uhrin asemassa olevalle, hänelle kuuluisi itse asiassa kaikki vastuu raiskatuksi joutumisesta mutta toisaalta myös seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta. Tässä tapauksessa uhri voisi olla itse syyllinen kaikkeen ja vastuussa kaikesta.

7) Seksuaalisen kanssakäymisen kyseessä ollessa toiminnan luonne tukee vastuun ja vallan mieltämistä yhteiseksi ja jaetuksi eikä syyllistävästi: jommankumman viaksi. Todistelutaakkaa ei pidä kuitenkaan jakaa osapuolten kesken juridisesti. Mikäli suostumuksen todistelutaakka jaettaisiin niin, että myös rikoksesta epäillyn tulisi todistaa, että rikosta ei ole tapahtunut, kyse olisi seksuaalisen vallan lukitsemisesta uhriksi laittautuneen käsilaukkuun asioissa, jotka eivät alkuunkaan ole todistettavissa.

8) Suostumusajattelun ongelmallisuus koskee myös ”avioliitossa tapahtuvaa raiskausta”, joka on jo kriminalisoitu Suomessa. Asian ollessa virallisen syytteen alainen rikos, syyttäjä voi nostaa syytteen uhrin vastustuksesta huolimatta, mikäli ”julkinen etu” sitä vaatii. Tämä merkitsee julkisen vallan tunkeutumista ihmisten makuuhuoneisiin ja on vastoin avioliiton olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumista myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä. ”Avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä ja vastoin avioliiton ideaa, sillä suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo avioliiton solmimisen yhteydessä. Mikäli jompikumpi sittemmin peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, hän tulee itse rikkoneeksi antamansa lupauksen tai suostumuksen. Avioliiton näkökulmasta rangaistavana tai vähintään moitittavana voitaisiin pitää suostumattomuutta seksiin.

9) Suostumuksen puuttumisen ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi ovat pahasta viedessään osapuolilta mahdollisuuden keskinäiseen sovitteluun ja anteeksiantoon. Osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkyydeltään giljotiinin terää.


Oikeussosiologiset, psykologiset ja kriminaalipoliittiset perustelut

10) Myös hankkeen sosiologinen ja psykologinen puoli on huteralla pohjalla. Suostumuksen vaatimisella pidätettäisiin seksuaalinen valta suostumattomalle osapuolelle, ja toinen (yleensä mies) ehdollistettaisiin tai taivuteltaisiin anomaan tai kerjäämään seksiä, mikä kumoaisi miehelle ominaisen valloittajan tai suorittajan roolin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kohtelisi kaltoin miessukupuolta, joka heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemuksen vuoksi on aina se aloitteellisempi osapuoli ja siksi alttiimpi joutumaan myös syytetyn penkille. Se entisestään pahentaisi miesten kokemia tasa-arvo-ongelmia, vähentäisi seksuaalista aloitteellisuutta ja siten todennäköisesti myös nautinnon määrää yhteiskunnassa.

11) Seksuaalisesta aloitteellisuudesta arvosteleminen on psykologisesti epäviisasta, sillä jatkuvan kurinpidon vuoksi aloitteet sammuvat helposti pois. Seksuaalisten aloitteiden tekijä ottaa suuren riskin altistaessaan itsensä torjutuksi tulemiselle. Torjuminen puolestaan vaikuttaa tuhoisasti, kun kieltely ja rangaistusfetisismi ovat muodostumassa yleisasenteiksi ”#Metoo”- ja ”Suostumus2018”-tyyppisten hankkeiden kautta. Seksuaalisten aloitteiden kohteena olevat voisivat tuntea itsensä imarrelluiksi ja kiittää aloitekykyisiä ihmisiä siitä, että heitäkin vielä on.

12) Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, kun ihmisten luonnollinen käyttäytyminen saatetaan vähä vähältä rangaistavaksi. Rikollisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt niissä maissa, joissa langetetaan ankaria rangaistuksia, vaan juuri niissä rikollisuus laajimmin kukoistaa. Ankarat rangaistukset ovat tietenkin seuraus rikollisuudesta, mutta niillä ei ole onnistuttu kitkemään rikollisuutta pois. Myös rikollisuus voi seurata, lisääntyä tai pahentua ankarasta rangaistavuudesta. Kovien rangaistusten vuoksi yhteiskunnan oikeusperustus voidaan kokea vääräksi, jolloin rikollisuus koetaan oikeudenmukaisena ja kasvaa siksi.

13) Lähes kaikissa intohimorikoksissa rangaistusasteikon kiristäminen on väärä keino myös toivottujen käyttäytymisvaikutusten aikaansaamiseksi. Osoitettu on, että rangaistavuuden laajentamisella ja rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole käyttäytymistä ohjaavaa pelotevaikutusta. Ihmisethän eivät tee intohimorikoksia vapaan harkintansa perusteella vaan siksi, että he kokevat ne välttämättömiksi. Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaisemassa arviomuistiossa todetaan (s. 32):

”Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi, eikä niiden vaikutusta rikollisuuteen kyetä välttämättä käytännössä havaitsemaan jälkikäteen.” Näin ollen ei voida puoltaa rangaistavuuden lisäämistä.

14) Koska intohimorikoksissa ihmiset toimivat halujensa ja tarpeidensa ohjaamina, ei myöskään rankaiseminen ole oikeudenmukaista. Kiinniotetut, pidätetyt, feministien läksytyksessä piestyt ja rangaistuksiin tuomitut miehet eivät voi ehkä alun alkaenkaan toimia täysin harkitusti, analyyttisesti ja suunnitelmallisesti, kuten omaisuus- ja talousrikolliset, joilla on vaihtoehtoja ja jotka siten ovat vastuussa teoistaan. Sen sijaan seksuaalisesti aktiiviset ihmiset voidaan nähdä myös itse omien intohimojensa uhreina, ja rangaistusten preventiivinen eli ennakolta eliminoiva pelotefunktio jää vähäiseksi.

15) Oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimuksen valossa rangaistavuus kasvattaa ihmisille rikollisen identiteetin ja siten lisää rikollisuutta. Tämä näkyy kasvatuksessa, kun pojille manipuloidaan kielteinen minäkuva seksuaalisuudesta syyllistämällä ja aloittellisuutta paheksumalla. Myös rangaistusten retributiivinen eli tilejä tasoittava sovitusvaikutus voi kääntyä yhteiskunnan vahingoksi, kun oikeus koetaan kostoksi, johon vastataan uudella kostolla. Myöskään eristäminen ei tue yhteiskuntakelpoisuutta vaan vähentää sitä.

16) Tuomiomielen ja moralismin leiskuessa ei pitäisi luoda järjestelmää, joka vain tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, vaikka se tosiasiassa lisääkin sitä. Parempi olisi pysyä järjestelmässä, joka vähentää tai rajoittaa rikollisuutta, vaikka se ei vaikuttaisi tekevän niin. Tärkeimmässä asemassa on seksuaalinormien säilyminen länsimaisina ja perusteiltaan vapaamielisinä.


Filosofiset ja vuorovaikutusteoreettiset perustelut

17) Seksuaalisessa kanssakäymisessä voi luonnollisesti tapahtua väärinkäsityksiä, tulkinnat ovat erilaisia, tahtotilat voivat muuttua ja osapuolten kokemat merkitykset vaihtelevat. Erimielisyyden mahdollisuuden poissulkeminen ja väärinkäsityksistä tai epävarmuudesta rankaiseminen eivät edistä ymmärtämistä vaan syventävät väärinkäsityksiä.

18) Seksissä on kyse kontaktin luomisesta, jonka alkuehtoja ei voida palauttaa pelkkään kieleen eikä johdella suostumusta tai epäsuostumusta yksiselitteisesti kuvaavista lauseista. Kontakteja luodaan tanssilavojen todellisuudessa esimerkiksi koskettelemalla, mikä olisi hyväksyttävä eikä paheksua asiaa iltapäivälehtien ja muiden moraalialarmnistien kannanotoilla, jotka ovatkin alkaneet muistuttaa kirkkotätien käsityksiä. Myös ”sopivuuden” rajaa on etukäteen mahdotonta määritellä, sillä kyse on joka tapauksessa kokeilemisesta ja tunteiden testaamisesta. Näin ollen myös väärinkäsitykset ovat mahdollisia, eikä niitä pidä alistaa rangaistusten uhalle. Seksiin päädytään, jos päädytään. ”Selvän suostumuksen” tiedustelu vaikuttaisi tökeröltä lähestymistavalta ja varmalta tavalta olla päätymättä mihinkään kanssakäymiseen.

19) Kontaktin luomisen ehdot, tilanteet ja rajat eivät ole yksiselitteisesti eivätkä kielellisesti määriteltävissä niin, että aihe voitaisiin ylipäänsä sisällyttää juridiseen keskustelukehykseen. Kyse olisi silloin ”elämismaailman kolonisaatiosta”, eli julkisen vallan tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään.

20) Filosofisesti katsoen ”suostumus” kuuluu aivan muuhun kuin seksuaaliseen, romanttiseen tai eroottiseen sanastoon. Se kytkee seksuaalisuuden normatiiviseen diskurssiin. Se liittyy aseksuaalisuuden, pidättäytymisen, torjunnan ja itse itsensä tai toinen toisensa rankaisemisen rekisteriin, jossa ei tunneta intohimoja.

21) Seksi kuitenkin on halua ja intohimoa, ja vaarana on, että ”#Suostumus2018”-hankkeen mukainen pyytelemään ja anelemaan taivutteleminen vaikuttaisi seksiin kahlitsevasti ja kuolettavasti. Kriminalisointi jatkaisi seksuaalisen kanssakäymisen siirtämistä intohimon, tarpeiden ja halujen maailmasta normatiiviseen viitekehykseen ja edistäisi siten seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vaarallistamista. Vaarassa on tietenkin myös halukkuus pariutumiseen, perheiden perustamiseen ja lisääntymiseen, ja tuloksena on yksinäisyyttä, happamuutta ja kurjuuden kokemuksia.

22) Moraalifilosofisesti tuomittavina voidaan pitää vain sellaisia tekoja, jotka ovat haitallisia tai jotka ovat sinänsä pahoja. Nykyisenä hyvän ja pahan tuolle puolen päätyneenä aikana katsotaan, että moraalista oikeutusta pitää arvioida vain haitallisuuden tai hyödyllisyyden perusteella. Jos teosta ei ole osoitettavissa selvää haittaa, se ei ole moraalisesti tuomittava. Ja vaikka haittaa olisikin, sekään ei vielä riitä tuomittavuuden perustaksi, sillä lähes kaikista teoista, joista on iloa tai hyötyä, voi olla jotakin haittaa. Eihän autoiluakaan kielletä siksi, että siitä voi olla suurta haittaa kuolonkolarien ja ilmansaasteiden vuoksi. Sama pätee seksuaalisuuteen. Myös seksuaalisuuden kriminalisoimisessa pitäisi olla maltillinen, sillä seksi on nautinnon lähde ja olennainen osa ihmisten itsetuntoa. Itsetunnon ongelmia ei pitäisi pyrkiä lääkitsemään toisiin ihmisiin kohdistuvalla uusmoralismilla, joka karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä.

23) Seksin kahlitseminen ilmaisee uustaistolaista yleisnäkemystä, jonka mukaan sosialismi ajattelee yksilöiden puolesta ja valtion pitää päättää myös yksityisten kansalaisten petipuuhista. Sen sijaan poliittisessa oikeistossa katsotaan perinteisesti, että yksilöt ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse, ilman valtion holhousta ja väliintuloa. Vihervasemmistossa vallitsee näkemys, että valtion täytyy ohjata yksilöiden elämää, kun taas oikeistossa ajatellaan, että valtio pitää alistaa yksilöiden palvelijaksi eikä yksilöitä valtioiden kontrolloitaviksi. Sukupuolielämän alueelle levitessään vasemmistolainen yleisasenne johtaa elämänalueista intiimeimmän ja yksilöllisimmän eli seksuaalisuuden huomaamattomaan ja vähäeleiseen sosialisointiin.

24) ”Metoo”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet näyttävät pitävän tavoitteenaan rankaisemista eivätkä ymmärtämistä ja oikeudenmukaisuutta. Yltiölegalismi on seksin kyseessä ollessa yhtä turhaa ja haitallista kuin viisarin värähdyksiä tarkkaileva oikeuspositivismi on nopeusrajoitusten ylitysten kyttäilyssä kesäisillä, tyhjillä ja aurinkoisilla teillä. Yleensäkään ei pitäisi kriminalisoida asioita, joita ei voida valvoa eikä selvien määritelmien puuttuessa myöskään noudattaa vaan joista voidaan ainoastaan kurittaa ja rangaista. Tällainen on tietysti myös vihervasemmiston ajatuspajoissa taottu käsite ’vihapuhe’.

25) Seksuaalisuus ei tarvitse kuluttajansuojalakia, sillä kanssakäyminen on ”kahden kauppaa”, jossa kummallakaan henkisesti kypsällä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta moittia eikä kiittää vain toista osapuolta aloitteellisuudesta, erehdyksestä tai yhteisestä epäonnistumisesta. On toivottavaa, että seksuaalinen kanssakäyminen perustuisi molemminpuoliseen, tai mikäli kumppaneita on useita, kaikinpuoliseen yhteisymmärrykseen. Se, että vihervasemmiston neidit eivät osaa harjoittaa seksiä ilman juridista sääntökirjaa, ei saa merkitä, että heidät pitäisi päästää päättämään siitä, kuinka muiden ihmisten pitää elää.

Edellä lausutusta seuraa, että ”#Suostumus2018”-aloitetta ei pidä edistää eikä hyväksyä. Mikäli lakialoite etenee, se on hylättävä.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Miksi ”#Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela käynnistivät yhdessä kolmannen allekirjoittajan, Sini Al-Musawin, kanssa vuoden 2018 alkupuolella kansalaisaloitteen ilman selvää suostumusta tapahtuneiden sukupuoliyhdyntöjen määrittelemiseksi raiskauksiksi.

Nykyisin raiskaus on toisen pakottamista sukupuoliyhteyteen käyttämällä fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Raiskauksen määritelmää on jo aiemmin laajennettu niin, että raiskaus on kyseessä myös silloin, jos henkilö on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

”#Suostumus2018” -hankkeen tavoitteena on kiristää seksuaalisen käyttäytymisen normiruuvia niin, sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta olisi raiskaus.

Hanke sai tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa syksyllä 2018, ja lakialoitteen alullepanijat päättivät siirtää eduskunnalle antamisen vaalien yli toiveenaan, että sen kannattajat saisivat hyväksymiseen riittävän enemmistön istuntosaliin.

Mikä sitten ”#Suostumus2018”-kansalaisaloitteessa on vääristynyttä ja miksi hanketta ei pitäisi edistää eikä hyväksyä?


Oikeudelliset ja teonteoreettiset perustelut

1) Suostumuksen tai suostumattomuuden todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta luotettavasti. Suostuminen tai suostumattomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen ilmaistaan usein ei-kielellisesti ja ei-todisteellisesti. Seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtymistä ”ilman selvää suostumusta” ei voitaisi kriminalisoida luotettavan näytön hankkimisen vaikeuden vuoksi.

2) Suostumusajattelun prosessioikeudellinen puutteellisuus on ilmeistä myös toiminta-aktin intentionaalisuuden osalta. Oikeudellisessa ajattelussa tekoa tarkastellaan tekijän tarkoitusten, kuten tahallisuuden tai tahattomuuden, näkökulmasta. Tämä on tärkeää, sillä onhan tahaton kuolemantuottamuskin aivan eri asia kuin vakain aikein tehty murha. Jos huomio kiinnitettäisiin tekijän tarkoitusten sijasta uhrina pidetyn mielipiteisiin, uhrilla olisi mahdollisuus (a) muuttaa mielipidettään tuuliviirin tavoin teon jälkeen ja (b) päättää siitä, mitä tekijä ajattelee! Näin ”rikoksen” määritteleminen siirrettäisiin tekijän tarkoituksista hänen kykenemättömyyteensä lukea uhrina pidetyn ajatuksia. Tämä puolestaan olisi vastoin vuorovaikutuksen olemusta, sillä ihmiset eivät yleensäkään ole meedioita, jotka voisivat arvata toistensa tahtotiloja täydellisesti.

3) Mikäli suostumusajattelu hyväksyttäisiin, raiskauksen uhriksi laittautuneilla tai päätyneillä olisi seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen mahdollisuus väittää sukupuoliaktin tapahtuneen tahdon vastaisesti. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos uhreina pidetyt ovat tyytymättömiä seksiin tai haluavat esimerkiksi kostaa kaunojaan kumppaneilleen. Koska tarkastelu olisi siirretty tekijän tarkoituksista uhrina pidetyn tahtotilaan, tämä antaisi kaiken vallan asioista päättämiseen uhrina pidetyn käsiin. Syyttäminen ja oikeuskäsittely tuottaisivat tuomioita automaattisesti, sillä oikeudessahan ollaan juuri siksi, että uhriksi väitetyllä on kielteinen näkemys seksuaalisesta kanssakäymisestä syytetyn kanssa. Tuomion saamiseksi voisi käytännössä riittää uhrin asemassa olevan ilmoitus oikeudelle. Oikeudellisessa ajattelussa ei todistusaineistona voida kuitenkaan pitää uhrin omaa mielipidettä, joka on kaiken lisäksi voinut muuttua mielivaltaisesti.

4) Suostumusajattelu voisi olla kielteistä myös uhrin roolissa olevan omalta kannalta. Ihminen voi suostua mihin tahansa esimerkiksi ollessaan lapsi. Suostumusaloitteen hyväksyminen heikentäisi uhrin oikeusturvaa, sillä subjektiivista suostumista voitaisiin pitää myös positiivisena näyttönä siitä, että oikeutus kanssakäymiseen joka tapauksessa on, vaikka teko ei olisikaan objektiivisiin arviointiperustein hyväksyttävä.

5) Raiskauksen yrityksenä voidaan jo nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön puitteissa pitää kanssakäymisen päättymistä toisen kieltäytymiseen, jos uhrina pidetyn ”ei”-sanaa pidetään merkkinä seksuaalisesti aloitteellisen väkivaltaisesta suhtautumisesta. Tällöin toisen osapuolen kieltäytyminen ikään kuin tuottaa toisen tekemän raiskausyrityksen, mikä on loogisesti kestämätöntä. Kiellon vahvuus ei aiheuta tai ilmennä toisen ihmisen teon voimistumista, niin kuin kieltotaulujen ripustelu ei yleensäkään aiheuta sitä, että teonakti voimistuisi.

6) Vastuuta tai päätäntävaltaa määrätä omista tekemisistä ei pitäisi muissakaan yhteyksissä ulkoistaa tai siirtää tekijältä toisille yksilöille tai yhteiskunnalle. Vastuu voi olla tekijällä vain, mikäli hänet nähdään päätäntävaltaisena asiasta. Jos päätösvalta siirrettäisiin uhrin asemassa olevalle, hänelle kuuluisi itse asiassa kaikki vastuu raiskatuksi joutumisesta mutta toisaalta myös seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta. Tässä tapauksessa uhri voisi olla itse syyllinen kaikkeen ja vastuussa kaikesta.

7) Seksuaalisen kanssakäymisen kyseessä ollessa toiminnan luonne tukee vastuun ja vallan mieltämistä yhteiseksi ja jaetuksi eikä syyllistävästi: jommankumman viaksi. Todistelutaakkaa ei pidä kuitenkaan jakaa osapuolten kesken juridisesti. Mikäli suostumuksen todistelutaakka jaettaisiin niin, että myös rikoksesta epäillyn tulisi todistaa, että rikosta ei ole tapahtunut, kyse olisi seksuaalisen vallan lukitsemisesta uhriksi laittautuneen käsilaukkuun asioissa, jotka eivät alkuunkaan ole todistettavissa.

8) Suostumusajattelun ongelmallisuus koskee myös ”avioliitossa tapahtuvaa raiskausta”, joka on jo kriminalisoitu Suomessa. Asian ollessa virallisen syytteen alainen rikos, syyttäjä voi nostaa syytteen uhrin vastustuksesta huolimatta, mikäli ”julkinen etu” sitä vaatii. Tämä merkitsee julkisen vallan tunkeutumista ihmisten makuuhuoneisiin ja on vastoin avioliiton olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumista myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä. ”Avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä ja vastoin avioliiton ideaa, sillä suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo avioliiton solmimisen yhteydessä. Mikäli jompikumpi sittemmin peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, hän tulee itse rikkoneeksi antamansa lupauksen tai suostumuksen. Avioliiton näkökulmasta rangaistavana tai vähintään moitittavana voitaisiin pitää suostumattomuutta seksiin.

9) Suostumuksen puuttumisen ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi ovat pahasta viedessään osapuolilta mahdollisuuden keskinäiseen sovitteluun ja anteeksiantoon. Osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkyydeltään giljotiinin terää.


Oikeussosiologiset, psykologiset ja kriminaalipoliittiset perustelut

10) Myös hankkeen sosiologinen ja psykologinen puoli on huteralla pohjalla. Suostumuksen vaatimisella pidätettäisiin seksuaalinen valta suostumattomalle osapuolelle, ja toinen (yleensä mies) ehdollistettaisiin tai taivuteltaisiin anomaan tai kerjäämään seksiä, mikä kumoaisi miehelle ominaisen valloittajan tai suorittajan roolin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kohtelisi kaltoin miessukupuolta, joka heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemuksen vuoksi on yleensä se aloitteellisempi osapuoli ja siksi alttiimpi joutumaan myös syytetyn penkille. Se entisestään pahentaisi miesten kokemia tasa-arvo-ongelmia, vähentäisi seksuaalista aloitteellisuutta ja siten todennäköisesti myös nautinnon määrää yhteiskunnassa.

11) Seksuaalisesta aloitteellisuudesta arvosteleminen on psykologisesti epäviisasta, sillä jatkuvan kurinpidon vuoksi aloitteet sammuvat helposti pois. Seksuaalisten aloitteiden tekijä ottaa suuren riskin altistaessaan itsensä torjutuksi tulemiselle. Torjuminen puolestaan vaikuttaa tuhoisasti, kun kieltely ja rangaistusfetisismi ovat muodostumassa yleisasenteiksi ”#Metoo”- ja ”Suostumus2018”-tyyppisten hankkeiden kautta. Seksuaalisten aloitteiden kohteena olevat voisivat tuntea itsensä imarrelluiksi ja kiittää aloitekykyisiä ihmisiä siitä, että heitäkin vielä on.

12) Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, kun ihmisten luonnollinen käyttäytyminen saatetaan vähä vähältä rangaistavaksi. Rikollisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt niissä maissa, joissa langetetaan ankaria rangaistuksia, vaan juuri niissä rikollisuus laajimmin kukoistaa. Ankarat rangaistukset ovat tietenkin seuraus rikollisuudesta, mutta niillä ei ole onnistuttu kitkemään rikollisuutta pois. Myös rikollisuus voi seurata, lisääntyä tai pahentua ankarasta rangaistavuudesta. Kovien rangaistusten vuoksi yhteiskunnan oikeusperustus voidaan kokea vääräksi, jolloin rikollisuus koetaan oikeudenmukaisena ja kasvaa siksi.

13) Lähes kaikissa intohimorikoksissa rangaistusasteikon kiristäminen on väärä keino myös toivottujen käyttäytymisvaikutusten aikaansaamiseksi. Osoitettu on, että rangaistavuuden laajentamisella ja rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole käyttäytymistä ohjaavaa pelotevaikutusta. Ihmisethän eivät tee intohimorikoksia vapaan harkintansa perusteella vaan siksi, että he kokevat ne välttämättömiksi. Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaisemassa arviomuistiossa todetaan (s. 32):

”Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi, eikä niiden vaikutusta rikollisuuteen kyetä välttämättä käytännössä havaitsemaan jälkikäteen.” Näin ollen ei voida puoltaa rangaistavuuden lisäämistä.

14) Koska intohimorikoksissa ihmiset toimivat halujensa ja tarpeidensa ohjaamina, ei myöskään rankaiseminen ole oikeudenmukaista. Kiinniotetut, pidätetyt, feministien läksytyksessä piestyt ja rangaistuksiin tuomitut miehet eivät voi ehkä alun alkaenkaan toimia täysin harkitusti, analyyttisesti ja suunnitelmallisesti, kuten omaisuus- ja talousrikolliset, joilla on vaihtoehtoja ja jotka siten ovat vastuussa teoistaan. Sen sijaan seksuaalisesti aktiiviset ihmiset voidaan nähdä myös itse omien intohimojensa uhreina, ja rangaistusten preventiivinen eli ennakolta eliminoiva pelotefunktio jää vähäiseksi.

15) Oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimuksen valossa rangaistavuus kasvattaa ihmisille rikollisen identiteetin ja siten lisää rikollisuutta. Tämä näkyy kasvatuksessa, kun pojille manipuloidaan kielteinen minäkuva seksuaalisuudesta syyllistämällä ja aloittellisuutta paheksumalla. Myös rangaistusten retributiivinen eli tilejä tasoittava sovitusvaikutus voi kääntyä yhteiskunnan vahingoksi, kun oikeus koetaan kostoksi, johon vastataan uudella kostolla. Myöskään eristäminen ei tue yhteiskuntakelpoisuutta vaan vähentää sitä.

16) Tuomiomielen ja moralismin leiskuessa ei pitäisi luoda järjestelmää, joka vain tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, vaikka se tosiasiassa lisääkin sitä. Parempi olisi pysyä järjestelmässä, joka vähentää tai rajoittaa rikollisuutta, vaikka se ei vaikuttaisi tekevän niin. Tärkeimmässä asemassa on seksuaalinormien säilyminen länsimaisina ja perusteiltaan vapaamielisinä.


Filosofiset ja vuorovaikutusteoreettiset perustelut

17) Seksuaalisessa kanssakäymisessä voi luonnollisesti tapahtua väärinkäsityksiä, tulkinnat ovat erilaisia, tahtotilat voivat muuttua ja osapuolten kokemat merkitykset vaihtelevat. Erimielisyyden mahdollisuuden poissulkeminen ja väärinkäsityksistä tai epävarmuudesta rankaiseminen eivät edistä ymmärtämistä vaan syventävät väärinkäsityksiä.

18) Seksissä on kyse kontaktin luomisesta, jonka alkuehtoja ei voida palauttaa pelkkään kieleen eikä johdella suostumusta tai epäsuostumusta yksiselitteisesti kuvaavista lauseista. Kontakteja luodaan tanssilavojen todellisuudessa esimerkiksi koskettelemalla, mikä olisi hyväksyttävä, eikä pitäisi paheksua asiaa iltapäivälehtien ja muiden moraalialarmnistien kannanotoilla, jotka ovatkin alkaneet muistuttaa kirkkotätien käsityksiä. Myös ”sopivuuden” rajaa on etukäteen mahdotonta määritellä, sillä kyse on joka tapauksessa kokeilemisesta ja tunteiden testaamisesta. Näin ollen myös väärinkäsitykset ovat mahdollisia, eikä niitä pidä alistaa rangaistusten uhalle. Seksiin päädytään, jos päädytään. ”Selvän suostumuksen” tiedustelu vaikuttaisi tökeröltä lähestymistavalta ja varmalta tavalta olla päätymättä mihinkään kanssakäymiseen.

19) Kontaktin luomisen ehdot, tilanteet ja rajat eivät ole yksiselitteisesti eivätkä kielellisesti määriteltävissä niin, että aihe voitaisiin ylipäänsä sisällyttää juridiseen keskustelukehykseen. Kyse olisi silloin ”elämismaailman kolonisaatiosta”, eli julkisen vallan tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään.

20) Filosofisesti katsoen ”suostumus” kuuluu aivan muuhun kuin seksuaaliseen, romanttiseen tai eroottiseen sanastoon. Se kytkee seksuaalisuuden normatiiviseen diskurssiin. Se liittyy aseksuaalisuuden, pidättäytymisen, torjunnan ja itse itsensä tai toinen toisensa rankaisemisen rekisteriin, jossa ei tunneta intohimoja.

21) Seksi kuitenkin on halua ja intohimoa, ja vaarana on, että ”#Suostumus2018”-hankkeen mukainen pyytelemään ja anelemaan taivutteleminen vaikuttaisi seksiin kahlitsevasti ja kuolettavasti. Kriminalisointi jatkaisi seksuaalisen kanssakäymisen siirtämistä intohimon, tarpeiden ja halujen maailmasta normatiiviseen viitekehykseen ja edistäisi siten seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vaarallistamista. Vaarassa on tietenkin myös halukkuus pariutumiseen, perheiden perustamiseen ja lisääntymiseen, ja tuloksena on yksinäisyyttä, happamuutta ja kurjuuden kokemuksia.

22) Moraalifilosofisesti tuomittavina voidaan pitää vain sellaisia tekoja, jotka ovat haitallisia tai jotka ovat sinänsä pahoja. Nykyisenä hyvän ja pahan tuolle puolen päätyneenä aikana katsotaan, että moraalista oikeutusta pitää arvioida vain haitallisuuden tai hyödyllisyyden perusteella. Jos teosta ei ole osoitettavissa selvää haittaa, se ei ole moraalisesti tuomittava. Ja vaikka haittaa olisikin, sekään ei vielä riitä tuomittavuuden perustaksi, sillä lähes kaikista teoista, joista on iloa tai hyötyä, voi olla jotakin haittaa. Eihän autoiluakaan kielletä siksi, että siitä voi olla suurta haittaa kuolonkolarien ja ilmansaasteiden vuoksi. Sama pätee seksuaalisuuteen. Myös seksuaalisuuden kriminalisoimisessa pitäisi olla maltillinen, sillä seksi on nautinnon lähde ja olennainen osa ihmisten itsetuntoa. Itsetunnon ongelmia ei pitäisi pyrkiä lääkitsemään toisiin ihmisiin kohdistuvalla uusmoralismilla, joka karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä.

23) Seksin kahlitseminen ilmaisee uustaistolaista yleisnäkemystä, jonka mukaan sosialismi ajattelee yksilöiden puolesta ja valtion pitää päättää myös yksityisten kansalaisten petipuuhista. Sen sijaan poliittisessa oikeistossa katsotaan perinteisesti, että yksilöt ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse, ilman valtion holhousta ja väliintuloa. Vihervasemmistossa vallitsee näkemys, että valtion täytyy ohjata yksilöiden elämää, kun taas oikeistossa ajatellaan, että valtio pitää alistaa yksilöiden palvelijaksi eikä yksilöitä valtioiden kontrolloitaviksi. Sukupuolielämän alueelle levitessään vasemmistolainen yleisasenne johtaa elämänalueista intiimeimmän ja yksilöllisimmän eli seksuaalisuuden huomaamattomaan ja vähäeleiseen sosialisointiin.

24) ”Metoo”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet näyttävät pitävän tavoitteenaan rankaisemista eivätkä ymmärtämistä ja oikeudenmukaisuutta. Yltiölegalismi on seksin kyseessä ollessa yhtä turhaa ja haitallista kuin viisarin värähdyksiä tarkkaileva oikeuspositivismi on nopeusrajoitusten ylitysten kyttäilyssä kesäisillä, tyhjillä ja aurinkoisilla teillä. Yleensäkään ei pitäisi kriminalisoida asioita, joita ei voida valvoa eikä selvien määritelmien puuttuessa myöskään noudattaa vaan joista voidaan ainoastaan kurittaa ja rangaista. Tällainen on tietysti myös vihervasemmiston ajatuspajoissa taottu käsite ’vihapuhe’.

25) Seksuaalisuus ei tarvitse kuluttajansuojalakia, sillä kanssakäyminen on ”kahden kauppaa”, jossa kummallakaan henkisesti kypsällä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta moittia eikä kiittää vain toista osapuolta aloitteellisuudesta, erehdyksestä tai yhteisestä epäonnistumisesta. On toivottavaa, että seksuaalinen kanssakäyminen perustuisi molemminpuoliseen, tai mikäli kumppaneita on useita, kaikinpuoliseen yhteisymmärrykseen. Se, että vihervasemmiston neidit eivät osaa harjoittaa seksiä ilman juridista sääntökirjaa, ei saa merkitä, että heidät pitäisi päästää päättämään siitä, kuinka muiden ihmisten pitää elää.

Edellä lausutusta seuraa, että ”#Suostumus2018”-aloitetta ei pidä edistää eikä hyväksyä. Mikäli lakialoite tulee seuraavalla istuntokaudella eduskunnan käsittelyyn, se on hylättävä.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?

Joukkoraiskauksissa on maahanmuuton suosijoiden kannalta se onnekas puoli, että he voivat sanoa monen raiskauksen sijasta sattuneen ainoastaan yhden joukkoraiskauksen. Näin asiaa voidaan kätevästi kaunistella myös mediassa.

Kun rikollisuus on organisoitua, vähättely onnistuu tietenkin myös niin päin, että väitetään asialla olleen aina vain yksilöitä, vaikka kyseessä olisi järjestäytynyt ja ideologisperäinen yhteistyö, joka perustuu ryhmien toimintaan.

Esimerkkinä ongelman pois selittelijöistä olkoon nyt vaikka Juha Sipilä, joka puolusteli Oulun seksuaalirikoksia väittäen, että raiskauksiin ovat ”tässäkin tapauksessa syyllistyneet yksilöt, eivät väestöryhmät”. Näin voidaan yrittää kääntää huomiota pois siitä tosiasiasta, että tiettyjen ulkomaalaisryhmien keskuudessa, kuten irakilaisten ja afganistanilaisten sekvenssissä, seksuaalirikollisuus on huikeasti yliedustettuna.

Totuushan on, että Tilastokeskuksen ja Poliisin selvityksen mukaan suomalaiset ovat syyllistyneet seksuaalirikoksiin vain 3,33 tapauksessa 10 000 kansalaista kohti, kun afganistanilaisten kohdalla luku on 138,12, irakilaisten kohdalla 133,86 ja syyrialaisten kohdalla 41,59. Pahimmillaan maahanmuuttajien seksuaalirikollisuus on siis 40-kertaista kantaväestöön verrattuna.

”Oulun tapahtumien” edelleen synkistyessä on mielenkiintoista huomata, että ”#Suostumus2018”-aloitteen käynnistäjät, Sini al-Musawi sekä Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela eivät ole pukahtaneet uhrin kurjaan kuolemaan johtaneesta raiskausvyyhdistä mitään.

En kiittäisi erityisemmin myöskään Iltalehden Mika Koskista hänen sinänsä täyttä asiaa olevasta kirjoituksestaan ”Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään – turvapaikanhakijat ovat kansallinen turvallisuusuhka”.

Kirjoitus on hyvä, mutta se tulee liian myöhään. Jo Veikko Vennamo sanoi, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus kannattaisi esittää etukäteen.

Koskisen jutussa viitattiin muun muassa Turun terrori-iskuun, Oulun kirvessurmaan, Otanmäen tappoon, Kotkan paloittelusurmaan ja kahteen naisen tappoon Porissa, jotka kaikki tulivat ulkomaalaistaustaisten rikastuttajien kädestä. Luettelolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Arabianrannan lapsisurmaa ei taidettu mainita, ja kirjoittaja itsekin toteaa poimineensa esille vain osan.

Kun minä, Jussi Halla-aho ja muutamat muut toimme jo vuosia sitten blogikirjoituksissamme esille, millä tavoin monikulttuuri-ideologia ja maahanmuutto bastardisoivat yhteiskuntaamme, heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta sekä johtavat rikollisuuden kasvuun, kulttuurikonflikteihin ja moniin muihin ongelmiin, toiset puolueet ja media suhtautuivat näkemyksiimme ylenkatseellisesti, jopa tuomitsevasti.

Vasta sittenkö asiat ovat tosia, kun valtamedian toimittajat heräävät todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi? Ja sittenkö jokin ilmiö on olemassa, kun valtamedia on julistanut sen omilla palstoillaan? Politiikan medioituminen ja median politisoituminen ovat koko ajan näkyneet valtamedian omina ”vastuuvalheina” ja ”vihatotuuksista” syyttelyinä, kun toimittajat ovat pönkittäneet monikulttuurisuuskokeilua, jolta puuttuu myönteinen näyttö.

Harvinaisena poikkeuksena Mika Koskinen etsii (aivan oikein) syyllisiä poliittisten vallankäyttäjien kaaderista. Hän käyttää ilmausta, että Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat ”puhuneet pehmeitä”. Näin asia onkin, mutta ilmaus on liian pehmeä, sillä he ovat tehneet politiikkaa, joka on ollut suomalaisia uhreja kohtaan säälimättömän kovaa. Lisäksi Koskinen tunnustaa (viimeinkin) Halla-ahon olleen oikeassa.

Paikkaansa ei pidä se, että maahanmuuttajien valikoimattoman vastaanottamisen taustalla olisi ”suomalaisten ääretön sinisilmäisyys”, eikä myöskään se, että ”monikulttuurisuuden ihannointi on ollut Suomessa johtava teema”. Monikulttuurisuutta on toimittajien ohella markkinoinut ainoastaan EU:n ministerikokouksissa ripitetty poliittinen eliitti ja yliopistollisella rehulla ruokittu uusvasemmistolaiseen universaalikommunismiin uskova tieteen kultapossukerho.

Missä toimittajat olivat silloin, kun suuri osa suomalaisista vastusti pakolaislaumojen maahan päästämistä vuoden 2015 pakolaistulvan aikana? Myös sillä pitäisi olla eettiset rajansa ja yhteisönorminsa, miten paljon valtavirtatoimittajien kannattaa takoa päätään seinään yhdessä poliittisten vallankäyttäjien kanssa.

Niinpä ei sovi syyttää sinisilmäisyydestä suomalaisia, jotka vastustivat äänekkäästi laitonta maahanmuuttoa ja vaativat rajoilta käännyttämistä ja rajatarkastusten käyttöönottoa. Toimittajien, poliitikkojen ja tieteilijöiden kannattaisi katsella suoraan peiliin, samoin kaikkien muiden puoluelaisten, paitsi perussuomalaisten, joilla ainoina on ollut haittamaahanmuuttoon kriittinen tai vastustava kanta.

Kun maahan päästetään kolmekymmentätuhatta Lähi-idän sotatila-alueilta tulevaa ja lähtöselvittämätöntä nuorta miestä, jotka ovat valmiiksi turhautuneita, aggressiivisia ja väkivaltakulttuurissa kasvaneita, siitä ei voi seurata mitään hyvää. Tämä olisi jokaisen poliitikon pitänyt ymmärtää ilman, että tarvitsee olla filosofiasta ja sosiaalipsykologiasta tai itäeurooppalaisista kielistä väitellyt tohtori. Ei tarvitse syyttää kipinän leimahtamista, kun kaasu on päästetty keittiöön.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkaa vaan tuoneet turvattomuuden tänne. Asioiden ollessa näin heidän olisi ollut syytä paeta myös meitä. Poliittinen ja juridinen vastuu yltävät kausaaliketjussa sisäministerien housunlahkeisiin asti, sillä varmaa on, että turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia ei olisi Suomessa tapahtunut, jos heitä ei olisi lainkaan päästetty maahamme.

Toimittajien ja poliitikkojen pikaviisastuminen vaalien alla antaa näyttöä siitä, kuinka epätoivoista poliittisten virheiden paikkailu ja käsien pesu on.

Vihreimmilläkään viisastelijoilla ei taida olla muuta keinoa maahanmuuttohulluuden lopettamiseen, kuin äänestää jatkossa meitä perussuomalaisia, niin vaikeaa kuin se monille onkin.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Analyysia seksuaalirikollisuudesta
Yksittäisistä yleiseen: mikä on tarpeeksi?
Pääministerin hätä vihapuheesta

#Kieltäymys2018

Seksinvastaista vihaa leiskuvat feministit ovat jälleen keksineet keinon ahdistella heteromiehiä ja lavastaa heikosti tavoitelluista naisista nykyistä haluttavampia. Mikäpä sopisi siihen paremmin, kuin kriminalisoida kaikki sellainen seksi, johon ei ole nimenomaista suostumusta? Pihtaus auttaa korottamaan epäeroottistenkin ihmisten arvoa seksuaalisilla markkinoilla, joten kannattaa näytellä vaikeasti tavoiteltavaa. Rikoslaillista pohjaa asialle ajaa nyt #MeToo-hankkeen vanavedessä syntynyt #Suostumus2018-kampanja.

”Naisten itsemääräämisoikeuteen” vetoavan hankkeen takana ovat naisjärjestöt, kuten Naisasialiitto Unioni ja Monika-Naiset-liitto, sekä vihervasemmiston poliittiset järjestöt, kuten Vasemmistonuoret ja Keskustanuoret. ”Kampanja halutaan kuitenkin pitää poliittisesti sitoutumattomana”, valaisee suunnitteluryhmään kuuluva Hanna-Marilla Zidan, mikä taitaa olla melko vaikeaa perin juurin poliittisessa hankkeessa. Mukaan yritetään hänen mukaansa sotkea vielä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pride-tapahtumiakin.

Eräs ristiriita piilee ”itsemääräämisoikeuden” näkemisessä seksuaalisen kanssakäymisen perustana. Tyhmimmänkin ihmisen luulisi ymmärtävän, että seksuaalisessa kanssakäymisessä ei ole kyse kehollisten potentiaalien pidättämisestä itsemääräämisoikeuden piiriin vaan niiden luovuttamisesta sen ulkopuolelle: toisen ihmisen hyväksi ja käyttöön.

Toinen hullunkurinen piirre hanketta ajavien raivotarten ajatussolmuissa on heidän yrityksensä kaupitella seksuaalista ahdasmielisyyttään seksuaalisen vapaamielisyyden kaavussa. Tosiasiassa kyse ei ole oikeuksien lisäämisestä vaan velvollisuuksien ja normiruuvien kiristelystä, josta ei seuraa tunneperäiselle kanssakäymiselle mitään hyvää.

Kolmanneksi: aktiivisen suostumuksen ilmaiseminen on eri asia kuin nimenomaisen kieltäytymisen puuttuminen. ”Raiskaukseksi” voidaan nykyisen lain valossa katsoa tahdon vastainen sukupuoliaktiin pakottaminen. Suostumus 2018 -hanke ehdottaa lain muuttamista niin, että seksuaaliseen kanssakäymiseen tarvittaisiin aktiivinen tahdon ilmaus, eivätkä kieltäytymisen puuttuminen ja pakottamisen esiintyminen riittäisi raiskauksen määritelmäksi. Lain uudistaminen feministien toiveiden mukaiseksi johtaisi ratkaisemattomaan todisteluongelmaan ja kanssakäymisen muuttamiseen luvan sekä dokumentaation varaiseksi.

Dynamiittityhmimmän erehdyksen Suostumus 2018 -hankkeen kannattajat tekevät eksyessään harhapoluille seksuaalisen kanssakäymisen olemuksesta. Eroottiseen jännitteeseen kuuluu aloitteiden teon ja niihin vastaamisen välinen dialektiikka, jossa osapuolet reagoivat ja stimuloivat toisiaan kielletyn ja sallitun jännitteessä. Ilman kielletyn ja epäsopivan rajan ylittämistä ei ole seksiä lainkaan, sillä sovitteluun perustuva demariajattelu kuolettaa tunteet ja tappaa seksin. Seksuaalisen kanssakäymisen olemus ja idea on, että se ylittää sovinnaisuuden ja poliittisen korrektiuden rajat.

Järkyttävällä tavalla paljastavaa on, että hankkeen kannattajat asettuvat defensiiviseen asemaan, jossa he katsovat roolikseen olla tavoittelun kohteena sekä karsia, valikoida, torjua tai hyväksyä heille muka itsestään selvästi ja automaattisesti suunnattuja ehdotuksia. Koska hanke on feministien masinoima, se antaa näyttöä naisten pyrkimyksestä asettua tavoittelun kohteeksi sekä pidättämällä ja sääntelemällä seksuaalista kanssakäymistä tehostaa omaa valta-asemaansa, jonka tunnusmerkki on itsensä näkeminen tavoittelun kohteena ja ratkaisijan roolissa. Tällöin sivuutetaan se olennainen kysymys, miksi juuri naisten ja feministien pitäisi päättää siitä, mitä ihmiset tekevät yhdessä tai ylipäänsä.


Kyttävallesmannit seksiterapeutteina

Asiakirjapohjainen ja käräjäoikeuden lupamenettelyyn perustuva seksi voi ehkä olla juridisesti legitiimiä ja laillisesti moitteetonta, mutta se ei ole enää nautittavaa, ja kipinä on poissa. Hanke antaa jälleen näyttöä siitä, mitä tapahtuu, kun ihmissuhteita koskeva diskurssi oikeustieteellistetään ja kysymyksiä ratkovat juristien nuijat, jotka eivät ymmärrä ihmisten psykodynamiikasta mitään.

Jo ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kodifioiminen lakiin oli ympyrän neliöimistä. Avioliittohan on suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Ja entäpä, jos muutamat ihmiset nauttivat raiskausfantasioista monien masokistinaisten tapaan? Eikö raiskausten arvottaminen kielteisesti ole silloin seksuaalista syrjintää?!

Kun raiskauksesta tehtiin virallisen syytteen alainen rikos vuonna 2014, tuotiin virallinen syyttäjä ihmisten makuuhuoneisiin. Yhteiskunnan interventiota perusteltiin sillä, ettei tekijä voisi painostaa uhria luopumaan syytteistä. Toisaalta vietiin osapuolilta mahdollisuus katua ja sopia, mikä asetti yhteiskunnan ratkaisuvallan yksilöiden edelle henkilökohtaisessa asiassa. Tämä ajattelutapa edustaa tyypillistä vasemmistoideologiaa: valtio tietää yksilöitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Suostumus 2018 -hanke saa varmasti paljon kannatusta omasta kehollisuudestaan ja seksuaalisuudestaan vieraantuneilta ihmisiltä, joita tästä maasta löytyy pilvin pimein. Viime aikoina on julkaistu parikin tutkimusta, joiden mukaan suurella osalla suomalaisista ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista seksuaalielämää. Tilannetta pahentaa, että Yleisradion feministitoimittajan kirjoittaman ”analyysin” lopussa alettiin #MeToo-hankkeen tapaan kerjätä lukijoilta kokemuksia ”epäselvästä suostumuksesta”, jotta ihmiset saataisiin ajattelemaan ja pitämään mielessään seksin kauhistuttavuutta.

Jutun kirjoittanut toimittaja Heli Suominen on kaivanut tuekseen kaksi feminististä oikeustieteen naisprofessoria, Terttu Utriaisen ja Suomen Akatemian rahoittaman Johanna Niemen, joka tunnetaan käsityksistään, että lailla pamputtaminen ratkaisee kaikki puutteet ja ongelmat. Millaiset soihdut vihervasemmistolaisen feminismin pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat sytyttääkään alkaessaan keuhkota täysin palkein Suostumus 2018 -hankkeen puolesta?

Yleisradion jutussa paheksutaan, että vielä vuonna 2012 lain tiukentamista pidettiin oikeusministeriön arviomuistiossa ”elämälle vieraana”. Toisaalta iloitaan siitä, että Antti Häkkäsen (kok.) johtamasta oikeusministeriöstä kuuluu jo ”pehmeämpiä vastauksia” ”asenneilmaston muutoksen” ja ”keskustelun laajuuden” vuoksi. Tosiasiassa ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen ei perustu asenneilmaston muutokseen eikä keskustelun laajuuteen vaan biologisperäisiin viettiyllykkeisiin, jotka ovat ajasta aikaan samat aivan riippumatta siitä, että kulttuurissa niitä yritetään panna kuriin.


Seksin feministinen vaarallistaminen

Raiskaussyytteillä uhkaaminen tuskin parantaa seksin kurjuudella säikäytettyjen neitojen mieltä tai niiden nuorten miesten kroonisia pelkotiloja, jotka istuvat pipo silmillään baarien takanurkissa peläten joutuvansa valtiattarina esiintyvien mehiläiskuningatarten ankarien rangaistusten uhreiksi, mikäli ilmaisevat vähäistäkin halua johonkin seksuaaliseen tekoon. Sillä ”elämä on julmaa”.

Tragikoomisinta onkin, kun cuck-miehiksi sanotut nössöpojat menevät innosta kiljuen feministien seksinvastaisten ja suostumusta panttaavien hankkeiden tueksi luullen, että vastalahjaksi naisilta herahtaisi jotakin heille. Taktiikka ei kuitenkaan toimi. Miesten nöyristelyn tuloksena naisten pilkallinen ja ivallinen ylenkatseellisuus vain vahvistuu, ja tuloksena on miesten itsesyyllistämistä, aseksualisointia, itsensä kuohintaa ja jopa itsensä kriminalisointia, jonka tuloksena miesten seksuaaliset potentiaalit invalidisoidaan.

Myöskään vapaamielisyyden paratiiseina mainostetut homoyhteisöt eivät ole jääneet altistumatta sähköpaimenille, joita seksuaalisen nautiskelun viholliset ripustelevat nettilangoille. Seksuaalivähemmistöt ovat nykyisin täynnä persoonallisuushäiriöisiä pissiksiä, jotka pitävät kymmenpennistä polviensa välissä ymmärtämättä, että pihtaus on pois vain pihtareilta itseltään. Omahyväisesti he hakeutuvat cock blockausta harjoittavien fag hagien hameenhelmojen alle.

Me too- ja Suostumus 2018 -hankkeiden vahingollisin puoli piilee seksuaalisuuden vaarallistamisessa, jonka tuloksena hyvää sanotaan pahaksi. Riippumatta, eteneekö lain muutosesitys vai ei, hankkeiden sisältämä propagandapuhe ohjaa ihmisiä tarkkailemaan käyttäytymistään. Kurjin henkisen valvonnan muoto on juuri itsekontrolli. Normit ovat silloin menneet ihon alle, ja niistä on tullut ideologista valvontaa, jolla ihmiset kurittavat itseään. Mutta toimihan myös Orwellin romaanissa Vuonna 1984 Seksinvastainen Liitto, joten dystopia toteutuu, kunhan malttia ja kärsivällisyyttä riittää.

Seksin kriminalisoiminen todisteellisten suostumusten ehdoilla tapahtuvaksi luo kyttäysmielialaa, jonka yleistymisestä sietäisi olla huolissaan. Se voi nimittäin loukata tiettyjä seksuaalisesti aktiivisiksi osoittautuneita kansanryhmiä sekä aiheuttaa tiettyihin uskontoihin liittyvien seksuaalisuuskäsitysten kyseenalaistamista ja uskonrauhan rikkomista.

Kuriositeettina voidaankin huomauttaa, että rasistit, fasistit, natsisiat ja kaljupäiset nahkahomot ovat tämän ikävän tilanteen aiheuttaneet, sillä he ovat aina olleet suomalaisnaisten etujen ja koskemattomuuden kannalla! Tämä on hyvä jokaisen Suostumus 2018 -hankkeeseen osallistuvan muistaa, myös suunnitteluryhmään kuuluvan Hanna-Marilla Zidanin.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että suomalaista miestä kehutaan liian vähän, kun taas feministisissä seksinvastaisuudella ahdistelijoissa kiteytyy kaikki se, mikä sosiaalisessa mediassa on vikana. Vihervasemmistolaisten feministien vihakampanjoilla ja heidän patologista narsismia edustavalla uhriutumisellaan yritetään normalisoida seksuaalisuuskielteistä kulttuuria kaikkialla.

Ei pitäisi myöskään jatkuvasti länkyttää seksuaalisten aloitteiden tekijöitä vastaan, sillä aloitteellisia ihmisiä on kiittäminen siitä, että seksiä on. Psykologisissa kokeissa on havaittu, että myönteisten reaktioiden jäädessä puuttumaan ihmisten aloitteet sammuvat nopeasti pois. Heterosuhteissa fysiologisesti ja biologisesti aloitteellisemman rooliosapuolen, eli miesten, kannattaisi perustaa vapaata seksuaalista kohtaamista puolustava #NotMe-hanke ja levittää sitä maapallon ympäri.


Kirjoituksiani seksuaalisuuden vaarallistamista vastaan:

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Taas raiskattiin suomalainen mies

Yleisradion TV2 esitti 28.5.2017 kello 23:00 ohjelman ”Ei oikea raiskaus?”, jossa valiteltiin, että erään 15-vuotiaan teinitytön kertomusta samanikäisen kotibileissä tekemästä raiskauksesta ei otettu vakavasti.

Ohjelman tarkoitus oli koulun loppumisen aikaan kylvää sähköpaimenia mediaan varoittamaan seksuaalisen kanssakäymisen vaaroista, toisin sanoen levittämään yleistä seksinvastaisuutta ja ahdasmielisyyttä sekä jatkamaan seksiin liittyvää noitavainoa ja lohikäärmeenmetsästystä.

Ohjelman tarkoitus oli kääntää huomio pois siitä, että suurin osa niin sanotuista väkisin makauksista on ollut viime aikoina maahanmuuttajien tekemiä eikä suinkaan ”samanikäisten” suomalaisten koulukavereiden tekosia. Suomalaiset heteropojathan ovat niin peloteltuja, että he eivät yleensä mihinkään ryhdykään ollessaan alistettuina naisten korkokenkien alle, vaan tytön nähdessään juoksevat pakoon, niin kuin tietysti minäkin.

Ohjelman tarkoituksena oli lavastaa seksuaalinen kanssakäyminen ”pahaksi” tai vähintäänkin ”kielletyksi” sekä rohkaista nuoria neitoja kieltäytymään kaikesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Tarkoitus oli tukea feministien agendaa, jonka mukaisesti seksistä kieltäytyminen luo naisille valtaa suhteessa heteromiehiin.

Ohjelma opetti ajattelemaan, että tytön on väärin olla seksuaalisessa kanssakäymisessä oman ikäisen suomalaisen pojan kanssa mutta oikein levittää haaransa ulkomaalaiselle raiskaajalle, joiden osuudesta ilmiökokonaisuuteen ei puhuttu yhtään mitään.

Tarkoituksena oli myös puolustella feministien rakentamaa raiskauskäsitystä, jossa väkisin makauksen määritelmää on lavennettu tarkoittamaan melkein mitä tahansa aloitteiden tekoa alkaen ystävällisestä katseesta ja hipaisusta päätyen ”avioliitossa tapahtuvaan raiskaukseen”.

Viimeksi mainittu on paradoksi jo siksikin, että normaalijärjellä ajatellen avioliitto on lupaus suostumuksesta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mikäli se ei avioliitossa jommankumman osapuolen kieltäymyksen vuoksi toteudu, on sellaisen ihmisen päässä tai jalkovälissä jotain pahasti vialla.

Suomalaisten feministien ja profeministimiesten pyrkimys syyllistää seksuaalisesta kanssakäymisestä oman heimonsa jäseniä sekä halu jättää se todellinen ongelma ratkaisematta, on osa vihervasemmiston harjoittamaa mädätystä, jolla ahdistellaan lajimme viimeisiä seksuaalisia ihmisiä.

Lavastamalla seksuaalisten aloitteiden tekeminen ”raiskaukseksi” tosiasiassa raiskataan suomalainen mies ja fertiili lisääntymiskulttuuri. Siis ihan näin sivusta seuraten homomiehenä sanon.

Feministit hiljentyneet kunnioittamaan raiskauksia

Nyt kun maahan saapuneet turvapaikanhakijat ovat saattaneet suomalaiset ihmiset selvän turvattomuuden valtaan muun muassa nuorten henkilöiden raiskaustapauksilla (joista ei tietenkään saisi puhua eikä kantaa huolta, koska se kuulemma loukkaa tiedostavien suvakki-feministien itsetuntoa), on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, etteivät feministinen liike ja lastensuojelujärjestöt ole olleet lainkaan huolissaan näistä ulkomaalaisten Suomessa ensi töikseen tekemistä rikoksista.

Miten tämä voi olla mahdollista? Näyttää siltä, että jälleen kerran näistäkin vakavista rikoksista arvostellaan suomalaista miestä, joka kuulemma tarjoaa apuaan naisille nyt, vaikka oli piilossa silloin kun suvaitsevaiset nenärengasfeministit itse potivat identiteettikriisejään. – Onko asioiden vääristelyllä mitään rajaa? Myös Naisasialiitto Unioni toistaa uskonkappalettaan, jonka mukaan vakavin uhka suomalaiselle naiselle on suomalainen mies. Minusta kyseinen argumentaatio antaa lohduttoman kuvan siitä, miten noilla feministeillä menee.

Jokin aika sitten tuli julki Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto, jossa osoitetaan, että raiskausrikokset ovat Lähi-idästä ja Afrikasta tulleiden siirtolaisten keskuudessa väestöön suhteutettuna 8 kertaa yleisempiä kuin kantaväestön omassa keskuudessa (linkki tutkimukseen löytyy tästä, viittaus sivulle 31).

Kyseisestä tendenssistä huolestuneena Poliisihallitus on tämän kuun alussa muuttanut järjestelmiään niin, että jatkossa tieto epäillyn taustasta turvapaikan hakijana liitetään rikosilmoitukseen. – Niinpä niin, mitäpä sitä todellisuutta salaamaan.

Huomiota herättää myös se, että Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Pelastakaa Lapset ry ovat sulkeneet ongelmista suunsa kuin sammakon pimppi, vaikka yleensä niissä toimivat feministit kiljuvat ankarampia rangaistuksia seksuaalirikoksista silloinkin, kun kyseessä on aivan tavanomainen seksuaalinen käyttäytyminen, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään. Sen sijaan, että nämä järjestöt aktivoituisivat juuri nyt, kun valokeilassa ovat olleet vierasperäisten tekemiset (jotka ovat olleet selvästi tahdon vastaisia), ne suhtautuvat rikoksiin ymmärtäväisesti ja esiintyvät kallishintaisissa television rahankeruumainoksissa yhdessä SPR:n kanssa keräten varoja partalapsille. Minä en ole koskaan antanut kyseisille organisaatiolle mitään, enkä myöskään anna.

Yksittäistapaukset ovat tietysti yksittäistapauksia, eikä niiden perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä. Sitä paitsi maailmassa ei tarkkaan katsoen muuta olekaan kuin yksittäistapauksia! Myöskään usko ei petä kun uskoo. Ja jos uskonnon sisältö on se, että moraalittomuuden ja paheen pesä on aina vain suomalainen mies, ei tätä totuutta voi järjestöjyrien tajunnassa muuksi muuttaa edes ratakiskosta vääntämällä.

Naisten ja miesten toisinaan hyvinkin kompleksiset suhteet ja kanssakäymisen vaikea koreografia eivät toisaalta minulle kuulu, ainakaan henkilökohtaisesti, koska olen ei-heteroseksuaalinen henkilö. Mutta paheksun syvästi sitä kuhmua, jonka maahanmuuton lentoon lähettämä uusmoralismin esiinnousu on lyönyt vapautumassa olleeseen seksuaalikulttuurimme. Ehkä kaikkein suurin vahinko maahanmuuton aiheuttamassa pelon, ahdistuksen ja epäluuloisuuden lisääntymisessä onkin ollut juuri se, että suomalaiset ihmiset ovat alkaneet vetää omaa tunne-elämäänsä huurteeseen.

Kun maahanmuuton mukana on tullut sitä sisäministerinkin kaipaamaa ”värinää” kylille ja kaupunkeihin, tämä väristysten lisääntyminen on samalla luonut ahdistusta, joka puolestaan on sulattamassa pois jo parin vuosikymmenen ajan kehittymässä olleen vapaamielisen oman seksuaalikulttuurimme. Se puolestaan perustuu toisen ihmisen kunnioittamiseen.

Myös seksuaalivähemmistöliikkeellä ja sen pääjärjestö Setalla olisi nähdäkseni suuri intressi vastustaa islamin leviämistä, sillä islamin nimissä sorretaan homojen ja lesbojen asemaa ja ihmisoikeuksia. Feministien hallussa oleva Seta hoilaa kuitenkin maahanmuuton, muslimien ja islamin puolesta, ”koska solidaarisuus” ja ”koska tasa-arvo”. Sen asemasta, että Seta ajaisi suomalaisten seksuaalivähemmistöjen asiaa, siitä on tehty maahanmuuttoa lietsova ämmävirasto.

On absurdia vedota siihen, että islamin nimissä harjoitetusta mielivallasta ei voitaisi syyttää kyseistä uskontoa siksi, että ”muslimit ovat itse uhreja”. Jos on uhri, niin silloinhan sellaisen ihmisen olisi parasta sanoutua irti itseään sortavasta uskonnosta. Myös Setan tulisi tähän ohjata eikä antautua puolustelemaan islamin leviämistä. Tällaista logiikkaa on näköjään turhaa opettaa Setassa valtaa pitäville aktivisteille, sillä heidän poliittinen ideologiansa estää heitä ottamasta vastaan mitään muuta kuin vihervasemmistolaista informaatiota, ja sanat kaikuvat kuuroille korville.

Toivon, että maahanmuuton mukana tuleva konservatiivinen ja väkivaltainenkin toimintakulttuuri ja etenkin naisten alistaminen eivät johtaisi siihen, että me suomalaiset menetämme liberaalin seksuaalikulttuurimme tulokset islamin tuottamien ongelmien vuoksi.

Tässä valossa ”ankarampien rangaistusten” perääminen seksuaalirikoksista on sangen tyhmää politiikkaa. Intohimorikoksissa rangaistusten ankaruudella ei ole juuri mitään vaikutusta niiden yleisyyteen. Entistä ankarammat rangaistukset eivät myöskään sovita tekoja jälkikäteen restitutiivisen oikeuskäsityksen mukaisesti vaan johtavat kivikautiseen kosto-oikeuteen (jota muuten sharia-lakikin edustaa). Ankarampien rangaistusten haittana on, että seksuaalisuus sinänsä arvotetaan suurten uhkien, ahdistusten ja normatiivisuuden kohteeksi. Tällöin unohdetaan seksuaalisuuden olemus, johon liittyy se, että seksuaalisuus yleensäkin pyrkii ylittämään sovinnaisuuden normit.

Parasta on pitää päättäväisesti kiinni yksilön vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen perustuvasta arvoperustuksestamme ja vastustaa takapajuiseen uskonnolliseen fundamentalismiin perustuvaa sortoa. Tehokkain ei-toivotun ja haitallisen käyttäytymisen vastustamismuoto on siis pyrkiä estämään seksuaalisesti ahdasmielisen kulttuurin, kuten islamin, leviämistä poliittisella tasolla. Sama pätee tietysti myös vanhoilliseen kristillisyyteen.