Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain

Julkisessa sanassa murehdittiin taas, että 16 000 suomalaisen henkilötiedot vuosivat nettiin, kun Mediafire-nimiselle sivustolle päätyi ihmisten henkilötunnuksia, osoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita.

Ooh, mitä tuskaa! Ja ymmärryksen yksinkertaisuutta!

Levitettäviksi vaarallisia tietoja taitavat olla noista vain henkilötunnukset. Muut tiedothan saa mistä vain, esimerkiksi Facebookista. Turhaan ei olekaan sanottu, että Mark Zuckerberg onnistui siinä, missä CIA epäonnistui. Miksi urkkia tietoja pakolla, kun voi saada ihmiset luovuttamaan tärkeimmät tietonsa julkisuuteen ihan omasta halustaan ja vapaaehtoisesti?

On muuten hämmästyttävää, miten moneen asiaan pelkkä sosiaaliturvatunnus riittää avaamaan oven: melkein mihin vain! Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain esimerkiksi puhelinpalveluissa. Ilman sotua mistään ei tule ensin mitään, mutta – simsalabim – kun luettelee neljä viimeistä merkkiä, ovat maailmankirjat auki. On absurdia, miten pelkällä henkilötunnuksella saa ongittua ihan kaikki tiedot ihan kaikista ja kaikkialta ilman, että kysyjästä on kerrassaan mitään varmuutta: lääkäriasemilta, Kelasta ja niin edelleen.

Nyt kadonneiksi tuomitut eli julkisuuteen pullahtaneet ”salaiset tiedot” eivät oikeasti ole salaisia. Ne voi nimittäin kerätä vaikka roskalaatikoista, ja ihminen voidaan nylkeä ilman, että hän itse huomaa mitään. Rahat voidaan viedä pankeista, salasanat voidaan kysellä, voidaan tehdä kauppoja ja sopimuksia. Sotulla voidaan väärentää ajokortteja ja passeja ja avata puhelinliittymiä. Voidaan lunastaa American Expressejä, ostaa laskuun liikesuihkumatkoja ja Karibian-risteilyjä.

”Salaamisessa” ja tietovuodon valittelussa onkin kyse sen alitajuisen oivalluksen peittelystä, että viranomaisvalta ainoastaan uskottelee ihmisten tärkeiden tietojen olevan muka salaisia, vaikka tosiasiassa viranomaiset itse raiskaavat ihmiset pitkin ja poikin nykytärkeää arkipäivää omissa röntgenkoneissaan. On järjenvastasta, miten paljon kaikki ovet avaavaa ”henkilökohtaista” tietoa on miljoonien asiakaspalvelijoiden saatavilla ”työnsä puolesta”. Viranomaisista itsestään ei tule suinkaan luotettavia vain siksi, että he urkkivat tietojasi ”työkseen” (koettaen siten epäpersonifioida yksityisyydenloukkaukset), tai siksi, että heillä on ”salassapitovelvollisuus”.

Salassapitovelvollisuus ei ole sama asia kuin salassapitohalukkuus tai salassapitotaito. Muutamat noista miljoonista voivat vuotaa mitä vain mihin vain, sillä hekään tuskin ovat mitään moraalin sydänverta pulppuavia eettisen esimerkillisyyden lähteitä, varsinkaan potkut saaneina tai itse rahapulaan joutuneina.

Vakava yksityisyyden loukkaus on jo se, kun joku viranomainen tai muu sofistikoitunut pummi onkii ihmisten tietoja virkavelvollisuuksiin ja -salaisuuksiin vedoten. Vai tuleeko oman elämäsi läpivalaisu muka jotenkin vähemmän vaikuttavaksi, kun joku byrokraatin nilkki tekee sitä oikein ”työkseen”?

Jos taas tuntuu siltä, että et saa tarpeeksi huomiota ja näkyvyyttä ajatuksillesi, lavasta niistä tietovuoto. Mitättöminkin asia muuttuu näet kiinnostavaksi, kun salaa tai kieltää sen joltain.

Vaitiolovelvollisuus ei ole vaitiolotaito

Internet-sivusto Wikileaks on tehnyt demokratian ja totuuden hyväksi enemmän kuin mikään hallitus tai parlamentti viime aikoina. Ulkopolitiikan ja talouselämän juorukellona toimiva palvelu on pystynyt lisäämään mielenkiintoa jopa Suomen kaltaisen maan politiikkaan, vaikka täällä ei tapahdu kerta kaikkiaan mitään maailmalla kiinnostavaa. Wikileaksin suosituimmuuslistalla Suomi on edelleen jossakin Mauritanian ja Mongolian välissä.

Erään todistuksen sivuston tarpeellisuudesta on antanut Alexander Stubb, joka on pitänyt Wikileaksia ”vastenmielisenä” ja diplomaattisten asiakirjojen julkaisua ”varkautena”. Erkki Tuomioja puolestaan on tyrmännyt sivuston toiminnan ”arveluttavana”.

Epäilemättä: eiväthän valtiosalaisuudet kansalle kuulu. Omasta mielestäni salattavaa on kuitenkin lähinnä sellaisilla toimijoilla, joiden moraali ei kestä rehellistä tarkastelua. Jos kansalaisilla ei ole oikeutta salaiseen ja yksityiseen viestintään, ei hallituksillakaan tule olla. Ja kääntäen: jos tämä oikeus on hallituksilla, miksi sitä ei pidettäisi voimassa myös hallitusherroja paljon viattomampien toimijoiden eli kansalaisten keskuudessa?

Ehkä herrain ja rouvain kannattaisikin pitää paperistaan paremmin kiinni. Vaitiolovelvollisuus ei ole sama asia kuin vaitiolohalukkuus tai vaitiolotaito.


Suomalaiset ampuivat pax-pistoolilla

Wikileaks on ollut otsikoissa, sillä viime vuoden lopulla suomalaisten Irakgate-kähinöistä nousi jälleen suuri poru uusien paljastusten myötä. Valokeilaan nousseen Wikileaks-dokumentin mukaan Paavo Lipposen väitettiin kertoneen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle vuonna 2004 Tarja Halosen ja Venäjän silloisen presidentin Vladimir Putinin keskusteluista. Tämä on tietenkin merkittävä paljastus ulkopoliittisen luottamuksen kannalta.

Merkittävä se on siksikin, että Halosella oli alun perin kunnianhimoinen ohjelma. Hänen vaaliteemanaan olivat ”transatlantiset suhteet” ja tarkoituksenaan asettua jonkinlaiseksi suurvaltojen neuvonantajaksi ihmisoikeuskysymyksissä. George W. Bushin hallinnossa kyseisen roolin vetäminen tulkittiin ”vain yhdeksi transsuksi lisää” pienten maiden viihteelliseen show’hun.

Myös idässä ihmisoikeusaloitteet tyrmättiin. Wikileaksin dokumenttien mukaan esimerkiksi Lahden EU-kokous, jota itse arvostelin kummallisen mahtipontiseksi ja mitäänsanomattomaksi, oli Wikileaks-paljastusten mukaan päätynyt lähestulkoon huutamiseksi (”yelling and screaming”) Puolan, Latvian ja Tanskan edustajien moitittua Venäjän puuttumista Georgian asioihin. Venäjä-kriitikot olivat varmasti oikeassa, mutta toisaalta ei ole ihme, että Lipponen myöhemmin toppuutteli EU:ta lausunnolla, jonka mukaan demokratiaoloiltaan takapajuiselle Venäjälle ei kannata saarnata ihmisoikeuskysymyksistä.

Lähimmäksi suurvaltojen valtaapitäviä pääsikin Lipponen omalla realismillaan. Hän lähes sai kaupaksi suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain sotatoimialueelle (vaikka ne ovat Suomesta aseidenvientikiellossa). USA:ssa tätä kädenojennusta joka tapauksessa arvostettiin. Läntinen suurvalta olisi mielellään sitonut Suomen paljon syvemmälle omaan campaigniinsa.


Huomiohuoraus ei kannata reaalipolitiikassa

Suomalaiskommellusten syynä on ollut Anneli Jäätteenmäen, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen keskinäinen kilpailu Yhdysvaltain huomiosta. USA:n Helsingin-suurlähetystössä onkin varmaan ollut hauskaa, kun suomalaiset ovat selvitelleet mediassa, kuka sanoi kenellekin mitä kansainvälispoliittisesti täysin merkityksettömän kokoisessa asiassa eli suomalaisten poliitikkojen suhtautumisessa Irakin sotaan.

Monet suomalaiset ovat olleet suorastaan harhaisen mustasukkaisia Yhdysvaltain huomiosta. Heidän pitäisi ymmärtää, ettei pienten maiden presidenteille ja pääministereille suoda tapaamisia suurvaltojen hoveissa kohteliaisuudesta eikä ajankuluksi. Audienssi avautuu vain, jos esikunnissa katsotaan, että tapaamisesta on jotakin valta- tai sotilaspoliittista hyötyä.

Muutoin suurvallat keskittyvät hoitamaan omia ongelmiaan ja tapaamaan joko harmeja tuottavien maiden tai liittolaisten päämiehiä. Se, että Suomen presidenttiä ei ole kutsuttu rukouksista huolimatta Valkoiseen taloon, kertoo asioiden olevan kunnossa. Suomeen isojen maiden jäpikät puolestaan tulevat vain, jos he tarvitsevat solmion suoristajaa tai puolueetonta maapohjaa toistensa tapaamista varten.

Halosen, Vanhasen, Lipposen ja Jäätteenmäen jonotus Washingtoniin on ollut nöyristelevää ja turhaa. Maailmanpolitiikan piireissä pyöriminen ei kohota kenenkään henkilökohtaista arvovaltaa myöskään täällä Suomessa. Oikeassa oli varmaankin Timo Soini, joka lausahti, että ulkopolitiikasta pitää puhua yhdellä suulla.

Siis Pentti Oinonen ulkoministeriksi, Veltto-Virtanen ulkomaankauppaministeriksi ja Soini itse eurooppaministeriksi. Wikileaksin paljastuskonetta ei enää tarvita, ja diplomatian ravintolaranska saa väistyä paremmissakin piireissä...

Urkkilandiassa

Jouduin nuorena miehenä asumaan harmikseni kyläpahasessa, jossa toimi niin sanottuja juoruakkoja. Oli Hiljaa, Saimia ja Naimia. Aina kun kylänkulmilla sattui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, esimerkiksi käpy putosi puusta, Saimi nähtiin kylänraitilla matkalla kertomaan asiasta Hiljalle. Huh sentään. Himot ne olivat hiirilläkin.

Entä mikä yhdistää muisteloa nykypäivään? Tietysti se, että Saimin reaktiot olivat nopeat kuin rakettina reagoivan Nokian, ja viestit kulkivat sumppia latkiessa vauhdikkaammin kuin nykyaikainen sähköposti.

Olen kirjoittanut tällä palstalla jo aiemmin siitä, kuinka kaikkien rakastama tietoliikenneyritys Nokia on lobannut hallituksen esityslistalle lain, jolla halutaan murentaa kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyydensuojaa ja ihmisoikeuksiin sisältyvää tietosuojaa. Eilen Helsingin Sanomat kirjoitti, miten kaikki käytännössä kävi. Toisin sanoen lehti kertoi, että Nokia on tuomittu aiemmin työntekijöidensä sähköpostiviestien urkinnasta ja että tästä turhautuneena yritys uhkasi lähteä Suomesta, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta.

Suomalaisten halutaan ilmeisesti lukevan Hesarin tämä juttu alusta loppuun, sillä se ilmestyi kokonaisuudessaan netissä. Joka tapauksessa Helsingin Sanomien halukkuus nostaa asia esiin osoittaa, että lehdessä voidaan tehdä myös tasokasta journalismia.

Lehden kannanmuodostus ei ole toisaalta ihme, sillä Lex Nokian kaltaiset tietoliikenteen urkintalait voivat tuoda ylimääräisiä velvoitteita Sanoma-konsernin palveluntarjoajille, kuten Welholle. Vaarassa ovat myös Helsingin Sanomien omat sähköpostit ja viestit. Joka tapauksessa laki koskisi kaikkia internetpalvelujen yhteisötilaajia, kuten kouluja, kirjastoja ja taloyhtiöitä. Pahimmillaan se merkitsisi yksityisten tahojen päästämistä valvomaan muiden yksityistahojen välistä viestintää. Siten Lex Nokia mahdollistaisi ihmisten yksilönsuojan vakavatkin rikkomukset. Tämän kaikki alkavat ymmärtää.

Sen sijaan Matti Vanhanen ei yllätä toteamuksellaan, että hän ei tiedä Nokian väitetyistä uhkauksista mitään. Pääministeri sanoisi tietenkin näin, jos mitään ultimatumeja ei olisi ollut. Toisaalta vastaus olisi sama, vaikka niitä olisi ollut kuinka paljon. Omituista on, että oikeusministeri Tuija Brax haluaa edistää Lex Nokiaa edelleen, vaikka hänen puoluetoverinsa Heidi Hautala kertoi juuri itse kuulleensa näitä uhitteluja jostakin. Samasta syystä demarien entinen liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen painoi hankkeelle jarrua nähden sen edistävän vain yritysten etua ja heikentävän työntekijöiden asemaa.


Perusoikeuksien vastainen laki

Kiistellystä lapsipornonestolaista poiketen Lex Nokia kävi sentään perustuslakivaliokunnassa, mutta tuli sieltä ulos ongelmattomaksi leimattuna marraskuussa 2008. Lain kelvollisuus on kuitenkin täysin näennäinen. Kahdeksan professorin kielteinen kanta Lex Nokiaa kohtaan ei pitäisi olla sivuutettavissa varsinkaan, kun lakia ovat lisäksi vastustaneet sekä tietosuojavaltuutettu että eri kansalaisryhmät.

Vastuussa perustuslakivaliokunnan valkopyykkäyksestä näyttää olevan sen puheenjohtaja Kimmo Sasi, joka venyttää terminologiaa semanttisella poppakonstilla. Hän on vedonnut muun muassa siihen, ettei työnantaja (jolle laajennettua oikeutta urkintaan sorvataan) ”ole viranomainen”. Juuri tämähän on lain ongelma. Se ei auta valtiovaltaa pesemään käsiään asiasta vaan tuottaa itse pulman: työntekijä, opiskelija tai asukas asetettaisiin tällöin alisteiseen asemaan toiseen yksityiseen tahoon nähden. Sellainen voi olla esimerkiksi työnantaja tai taloyhtiö.

Kokoomus näyttääkin pitävän tätä myönteisenä seikkana, eli puolueessa ajateltaneen, että työntekijälle ei työpaikalla kuulu oikeutta luottamukselliseen viestintään. Sasin kierot perustelut tuovat mieleen Anneli Jäätteenmäen, joka puolusteli Irakgateen liittynyttä tietojen urkintaa sillä, ettei hän pyytänyt salaisia asiakirjoja haltuunsa ”virallisesti”. Rikoksia harvemmin tehdään virallisesti, ja siksi myöskään tietovuotoja ei pitäisi virallistaa yksityistahojen päivänvalossa harjoittamaksi vakoiluksi.

En vastusta yksityisyyttä sinänsä mutta kylläkin sitä, että viranomaisvallan ja lakien takaamaa suojelua purkamalla yksityisyydensuojaa tosiasiassa heikennetään. Julkisen vallan kauttahan on tähän asti varmistettu ihmisten yhdenvertaisuus. Nyt yksityinen yritys tai muut taho oikeutettaisiin urkkimaan toisten yksityisten kansalaisten asioita.

Todellisuudessa Lex Nokian kaltainen laitosvalta-ajattelu muuttaisi työpaikat henkisiksi vankiloiksi. Ajatuksena on tällöin se, että ihmisen täytyy menettää kaikki oikeutensa astuessaan työpaikan ovesta sisään. Kyseessä on eräänlainen 1800-luvun teollistuvasta yhteiskunnasta välittynyt herran ja rengin suhteen toistomuoto. Tämäntapaiselle ajattelutavalle on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sanonut vastalauseensa ratkaisuissaan, ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannattaisi pysyä tehtäviensä tasalla.

Näin vältyttäisiin kalliin perustuslakituomioistuimen perustamiselta. Sellainen tähän maahan ennen pitkää tarvitaan, jos ihmisten oikeuksien loukkaukset eri muodoissaan jatkuvat. Juttuja voi tietenkin kantaa asia kerrallaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Siellä ne eivät ruuhkaudu ainakaan kiireen vuoksi, sillä tuomioistuin antaa päätöksensä noin viidessä vuodessa. Tätä muutoksenhakutietä Electronic Frontier Finland ry aikoo kuitenkin nyt kokeilla ilmoittaessaan valittavansa laista tuomioistuimeen. EIT:n ratkaisut ovat vihdoin ehdottomia ja sivuuttavat Suomen korkeimpien oikeusasteiden päätökset.


Sopii hallituksen valvomiseen

Lain käsittelyyn eduskunnassa on aikaa hieman yli viikko. Torstaina eduskuntatalon etupihalla järjestetään hanketta koskeva mielenosoitus. Hallituspuolueissakin on asiasta kahta verta, mutta esittelevän ministerin Suvi Lindénin tajuntaan se ei tunnu mahtuvan. Miksi sitten hallitus ajaa voimaan säädöstä, josta viimeisin asiantuntijakannanotto sanoo, että kyseessä on täysin turha laki?

Lain tehottomuus teollisuusvakoilun estämiseen on tullut kaikille selväksi. Hallitukselle asia onkin kahden kauppa. Nokia vaati lain säätämistä, vaikka se on vanhentunut muiden vakoilukeinojen yleistyttyä. Yritykselle siitä tulisi pelkkä muodollinen pelote työntekijöitä kohtaan. Hallitus kuitenkin tarttui uutta lakia penäävän firman tarjoamaan tilaisuuteen, sillä urkintalain avulla hallitus voi heikentää kansalaisten perusoikeuksia ja lisätä internetin tarkkailua sopiviksi katsomissaan muissa asiayhteyksissä. Niin sanotut sivuseuraukset näyttävätkin olevan ne tarkoitetut pääseuraukset.

Kiintoisaa on, että Nokiasta itsestään ei saa mitään kommenttia irti. Yhtiö on vaiennut kuin muuri. Tämä johtunee siitä, että se ei tarvitse suomalaista julkisuutta mihinkään, ei myöskään demokratiaa. Jos yhtiö vastaa, se vastaa juristien suulla.

Mikäli asiassa paljastuisi selvää lahjontaa, kestitystä tai painostusta, se voisi olla kohtalokasta sekä hallitukselle että Nokialle itselleen. Tuskinpa kuitenkaan Hesari ja Yle ovat keksineet uhkailu-uutisia itse, ja niiden omaan valtaan jää, pitävätkö ne kiinni lähdesuojastaan vai alkavatko ne tuoda lähteitään esiin todistajien roolissa.

Toisaalta uudessa laissa on hyvätkin puolensa. Jos Lex Nokia olisi jo voimassa, tätäkään asiaa ei tarvitsisi enää selvitellä, vaan sähköinen tietoliikenne voitaisiin avata ja tarkistaa, ketkä ovat uhanneet ja keitä. Ja mitäpä salattavaa rehellisillä ministereillä ja johtajilla voisi olla?

Poliittisesti asia on kummallinen, sillä niin kokoomus (joka näyttäytyy yksilöllisyyden puolustajana) kuin keskustakin (joka pyrkii luomaan imagoa niin sanottuna keskustaliberaalina puolueena) vetävät suomalaisten ihmisten perusoikeudet huurteeseen. Toivon, että hallitus peruisi esityksensä tai että se hylättäisiin käsittelyssä, ja samaa voi toivoa myös pikapuoliin äänestykseen tulevalle ulkomaalaislain muutokselle.


Poliitikot saapasrenkeinä

Noin 60 prosenttia Nokiasta on amerikkalaisomistuksessa. Yhdysvaltain yritysmaailmaa moititaan kähminnän ja vyörytyksen salaperäiseksi ihmemaaksi. Siksi on outoa, miten vain viisimiljoonainen kansa onnistuu omalla urkkimisen, vakoilun ja panettelun himollaan sekä turhien tietojen onkimishalullaan luomaan itsestään yhtä takaperoisen, ummehtuneen ja liiterin takaa tulleen kuvan. Vai Kiinastako tämä käry käy? Nokian menettelymuodot ovat kuin totalitarismeissa, joista se tilaa alihankintansa.

Kiintoisaa on, miten kumisaappaita valmistaneesta firmasta on aikojen kuluessa tullut sellainen valtio valtiossa, jossa sillä ovat käytössä omat lait ja oma raha (eli optiot) teollistumisen ajan suuryritysten tapaan. Nyt bisnestä yritetään tehdään tietoliikenteellä, mutta firman harjoittama yritysviestintä panee umpisolmuun kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet. Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jossa hallitus julistaa panostavansa erityisesti kansalaisten sähköiseen asiointiin.

Matkapuhelin sinänsä on metafyysinen esine. Se muodostaa kulttuurisen merkin, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Matkapuhelinteollisuus on eräänlainen vastaus kysymykseen, mitä suomalaiset pitävät tärkeänä. Tuppisuina pidetyt ihmiset näyttäisivät arvostavan puhumista ja viestintää. Mutta riittävätkö ihmisten henkiset taidot todelliseen vuorovaikutukseen, vai sublimoivatko suomalaiset viestinnänhalunsa pelkkään teknisesti hienostuneiden laitteiden kokoon ruuvailuun? Kommunikaatiokyvyttömyyden pakeneminen välineellisen vaikuttavuuden taakse on tyypillistä viestinnälliselle filosofiattomuudelle.

Tässä mielessä sana ”kännykkä” kuulostaa yhtä raikkaalta kuin ”känsä”, ”jalkarätti” tai ”villasukan läpi uitettu kotikalja”, eikä Nokian uhkailupolitiikka anna yhtään vähemmän tunkkaista kuvaa firman henkisestä tilasta. Jos kiristyksen keinona on maasta vetäytyminen, sellaisen uhittelijan voisi antaa mennä. Lama-aikana Nokian verotulot valtiolle jäisivät muutenkin pieniksi. Viime vuonna Nokian yhteisöveron tuotolla maksettiin pelkät lapsilisät. Kyllä Suomi siitä selviäisi. Liike-elämän suosiminen poliittisten olojen kustannuksella ei ole aina yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, vaikka siitä ropisisi aika ajoin myös rahaa.

Tekeillä oleva tietosuojalain muutos muistuttaa vuoden 1973 poikkeuslakia, jolla kansalta vietiin äänioikeus 1974 järjestetyissä presidentinvaaleissa. Molemmat hankkeet ovat selvästi perustuslainvastaisia. Pelko on huono lähtökohta mille tahansa politiikanteolle, ja siksi Nokia muodostaa nyt samanlaisen realiteetin kuin Neuvostoliitto, Kekkonen ja YYA-sopimus aikoinaan. Maailma ei kuitenkaan kaatunut niidenkään väistymiseen.

Vaikka Nokian ei voitaisi osoittaa suoraan ripittäneen poliitikkoja, selvää on, että poliitikkokunta ”ottaa huomioon” erilaisia intressejä, ja heille kenties epäsuorasti viestitetään, mitä henkilökohtaista etua vispilänkaupasta kertyy. Suomessa suora korruptio eli rahalahjonta kierretään sosiaalista pääomaa jakamalla, ja tileille kertyneet saldot realisoidaan virkojen ja tehtävien täytössä. Suuri yritys voi tarjota poliitikoille ja virkamiehille esimerkiksi rauhaisan sataman eläkepäivien odotteluun, aivan kuten Nokia teki Esko Aholle ja Veli Sundbäckille.

Nokiassa toimii myös Marko Ahtisaari ja suuri määrä muita pieniä edam-julkkiksia, joista kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä he siellä tekevät, paitsi edustavat itseään, juonittelevat ja sumplivat asioita poliittisilla suhteillaan. Erkki Liikaselle puolestaan pedattiin teknologiakomissaarin paikka vuonna 1999 Nokian lobbaamiseksi EU:ssa. Kyse on siis liike-elämän etujen ajamisesta politiikassa: samasta kuin vaalirahoitusjupakassa.


Nokia on sorminukke

Tietosuojalain muutosesityksen nimeäminen Lex Nokiaksi on ollut harhaanjohtavaa sikäli, että perustuslain rikkomus on aivan samanlaista riippumatta siitä, kuka sitä tekee. Asialla voi olla huomispäivänä vaikka Yleisradio tai Sanoma Oyj. Nokia on vain sopinut kritiikin kohteeksi siksi, että se on etulinjassa. Kun taikuri on saanut kansan katsomaan yhteen käteen, laitetaan toisella jänis hattuun, ja uuden lain myötä kontrolli ulottuu taloyhtiöiden kellarikoppeihin, joissa yhteisötilaajien internetmodeemit sijaitsevat.

Suvi Lindénin väite, että Lex Nokia parantaa ihmisten oikeusturvaa, kun ”tiedetään pelisäännöt”, edustaa samanlaista logiikkaa kuin Anneli Jäätteenmäen päätös puhua ”niin totta kuin osaa”. Perustuslainvastaisten pelisääntöjen sorvaus muistuttaa myös taannoisen ministeri Tanja Karpelan virkanimityspäätöstä, jolla hän koetti kiilata korkeaan virkaan erään puoluetoverinsa työhaastattelujen ohi ihan vain siksi, että ”näin ihmiset saavat tietää, kuinka politiikassa toimitaan”. Todellisuudessa Lex Nokia on hallituksen tietoyhteiskuntastrateginen hanke, jolla halutaan murentaa yksityisyydensuojaa ja sinänsä viatonta anonyymia internetviestintää.

Pienessä maassa korruptio ja mafia eivät toteudu verikostojen vaan verkostojen kautta. Uhkana eivät siis ole vain vahvat yhtiöt vaan moraalisesti heikot poliitikot.

Hallitus syö yksityisyyden suojaa

Lex Nokiana tunnettu tietoliikenteen urkintalaki on toteutumassa täsmälleen Suomen hallituksen harjoittaman yksityisyydensuojan murentamishankkeen mukaisesti. Kyseinen laki antaisi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Vastustin hanketta jo viime keväänä sen ollessa käsittelyssä ja kirjasin näkemykseni aiempaan kolumniini.

Lain puolustelijat ovat toistuvasti vedonneet työnantajien intresseihin mutta sivuuttaneet samalla perustuslaillisen yksityisyydensuojan, oikeusoppineiden mielipiteet sekä oikeuskanslerin kielteisen kannanoton, joka ohitettiin jo alkuvuodesta, kun eduskunta lupasi viedä lakiesityksen perustuslakivaliokuntaan. Perustuslakivaliokuntakäsittely on kuitenkin osoittautunut pelkäksi trikkitempuksi, jolla yritettiin vaientaa kritiikki, sillä laki tuli valiokunnasta näennäisesti ongelmattomaksi leimattuna.

Lakiin liittyviä periaatteellisia ongelmia on neljä: ensinnäkin (1) se antaisi yksityiselle toimijalle poliisia laajemmat valtuudet ihmisten välisen vuorovaikutuksen, sähköpostiliikenteen, internetpuhelujen ja vertaisverkkojen käytön valvontaan. Toiseksi (2) se loukkaisi ihmisten yksityisyydensuojaa ja kirjesalaisuutta sinänsä. Ja kolmanneksi (3) periaatteellisena ratkaisuna se mahdollistaisi urkinnan laajentamisen mihin tahansa kohteeseen. Tuija Braxin puheet automatisoidusta tarkkailusta, johon ei vaadittaisi edes epäilyä, ovat suoraan Orwellin painajaisesta.

Lain perusteluissa viitattu näkemys, että lakia soveltaisi todennäköisesti vain 60 huipputekniikan yritystä teollisuusvakoilun estämiseen, on perätön. Lakiahan voisi periaatteessa soveltaa noin 60 000 yritystä, yhteisöä ja taloyhtiötä, joilla on käytössään jonkinlainen sisäinen verkko. Taloyhtiökohtainen internet on tyypillinen esimerkiksi opiskelija-asuntoloille, joiden tietoliikennettä voitaisiin alkaa kontrolloida julkisessa sanassa viitattujen ”suurikokoisten tiedostojen” tarkkailuun. Tuolla toimenpiteellä kyseistä lakia voitaisiin käyttää esimerkiksi luvattoman verkosta lataamisen estämiseen, ja se lieneekin Lex Nokiaksi ristityn lain todellinen motiivi. Nähdäkseni tuota valvontaa ei saisi missään tapauksessa luovuttaa yksityisten tahojen tehtäväksi.

Neljäs (4) asiaan liittyvä ongelma on, että lain avulla sen perusteluihin kirjatut tavoitteet eivät täyttyisi. Teollisuusvakoiluun on kymmeniä muitakin keinoja kuin sähköpostiliikenne työnantajan koneelta. Paljon tehokkaampaa olisi kieltää epärehellisten ihmisten olemassaolo sinänsä, ja siinä onnistuttaisiin varmasti yhtä hyvin. Lakihankkeen todelliset motiivit johtunevatkin hallituksen yrityksestä kuristaa ihmisten perusoikeuksia.

Hallituksen junailma yksityisyydensuojan murentamien ja sananvapauden kuohinta on nyt aivan samanlaista kuin huonoksi osoittautuneen lapsipornonestolain tapauksessa. Tuollakaan lailla ei ole saatu kiinni yhtään todellista rikollista, mutta sen varjolla on estetty pääsy tavanomaista pornoa sisältäville sivuille ja muutamille asiasivustoille. Lisäksi sitä on pidetty esimerkillisenä, kun on haluttu laajentaa internetkontrollia estämään ei-toivotun poliittisen materiaalin jakelu verkossa.

Oireellista on myös se, että maahamme yritetään jatkuvasti säätää erilaisten intressiryhmien mukaisia lakeja, joiden nimiluonnoksetkin kirjataan paljastavasti niiden kannattajien nimiin (”Lex Nokia”, ”Lex Thors” ja niin edelleen). Tosiasiassa eduskunnan ei pitäisi toimia erityisryhmien, tiettyjen henkilöiden, yritysten tai maahanmuuttajien asianajajana vaan koko Suomen kansan edun sekä perustuslaillisten tavoitteiden edistäjänä.

Kehnoa on, ettei eduskunnassa ole yhtään tietoyhteiskunnasta perillä olevaa tyyppiä, vaan koko laitos on äänestetty täyteen tunareita ja diletantteja. Yksi sellainen on vihreiden Tuija Brax, joka on antanut toistuvasti huonoja näyttöjä siitä, kuinka sananvapautta kahlitaan ja aiheetonta sosiaalista kontrollia lisätään netissä.

Lex Nokialla olisi paljon kielteisiä käytännön vaikutuksia. Edellä mainittujen perustuslain rikkomusten lisäksi se leimaisi ihmiset urkinnan kohteiksi ja potentiaalisiksi rikollisiksi. Se loisi kyttäysmielialaa työpaikoille ja heikentäisi luottamusta sekä yhteishenkeä.

Jos ihmisten perusoikeuksia pala kerrallaan murennetaan, siitä seuraa, että ihmiset menettävät luottamuksensa niin lainsäätäjään kuin lakeihinkin, minkä tuloksena poliittiselta lainsäätäjältä katoaa moraalinen oikeutus eli legitimiteetti. Se on hinta sairaasta politiikasta, jota Suomen hallitus ja viranomaisvalta ajavat – paitsi tässä asiakysymyksessä – myös monessa muussa kansalaisten enemmistön vastaisessa asiassa.

Tuija Brax mokasi jo sähköisen äänestyksen kanssa, ja tässä olisi toinen syy hänen eroonsa. On huolestuttavaa, että Suomessa ministeri joutuu eroamaan, jos hän tekstailee vapaa-aikanaan stripparille, mutta perustuslain rikkomiseen tähtäävää ministeriä ei potkaista pois virasta. Lähdön paikka olisi ollut myös muutamilla muilla naiskiintiöministereillä, kuten Suvi Lindénillä ja Anne Holmlundilla, kuten olen jo aiemmin todennut. Mitä enemmän aikaa Ilkka Kanervan erottamisesta on kulunut, sitä ilmeisemmäksi on käynyt, että todellinen syy oli ministerin halu vetää liian isänmaallista linjaa. Tekstailusyytös oli pelkkä veruke, jolla Kanerva vaihdettiin Brysselin juppiin.

Wippie ja hipit

Hallituksen vetämä mccarthylainen politikointi jatkuu, kun Suvi Lindénin (mikä yllätys!) ehdottama lakiesitys antaisi työnantajille poliisiakin suuremmat valtuudet tutkia työntekijöidensä sähköpostia. – Ei näin. Suvi-parka olisi ehkä sopinut paremmin ulkoministeriksi, sillä hän näyttää olevan totaalisen pihalla kaikesta.

Liikesalaisuuksien levittämiseen on sähköpostin lisäksi vähintään tuhat ja yksi muuta reittiä. Uusi laki vain lisäisi kontrollia, mutta väärinkäytöksiä sillä ei pystyttäisi estämään. Tuloksena voi olla, että ihmiset luopuvat kokonaan niiden sähköisten medioiden käyttämisestä, joita hallitus, viranomaisvalta, työnantajat tai muut tahot alkavat tarkkailla. Haitat ovat taaskin suuremmat kuin mahdolliset edut voisivat olla. Tämän näyttävät ymmärtävän jopa jutussa haastatellut juristit, mutta eduskuntaan ei näytä mahtuvan muita kuin tietotekniikasta täysin tietämättömiä tyyppejä.

Todellisuudessa laki ei koskisi vain yrityksiä vaan myös kirjastoja, kouluja, yhdistyksiä ja puolueita, ja sen seuraukset ulottuisivat ihmisten kotikoneille asti. Lisäksi laissa ei edes mainita sähköpostia vaan se kattaa kaikki internetvälitteisen viestinnän muodot mukaan lukien chatit, ip-puhelut kuten Skypen ja myös vertaisverkkojen käytön, joten ei ihme, miksi myös oikeusoppineet pitävät sitä perustuslain vastaisena. Perustuslait näyttävätkin olevan näissä asioissa pelkkää paperia poliitikoille. Jos poliittinen tai viranomaisvalta ei saa sananvapautta lyötyä palasiksi lakiteknisellä hienostelulla, se ottaa nuo vapaudet väkisin. Mutta mitä se kannattaa? Rajoittamalla kansalaisten vapauksia poliitikot murentavat myös omaa vapauttaan.

Tapaus osoittaa jälleen sen, että tietotekniikan valtatielle heittäytyjillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi. Normatiivinen paimentaminen vain estää ihmisten hyvinvoinnin kasvua. Toisen esimerkin tarjoaa käräjäoikeuden äskeinen päätös sakottaa naapurin langattoman netin käyttämisestä. Tämä on vaarassa tehdä esimerkiksi Wippien tapaisen avoimen netin rakentamisyritykset tyhjiksi. Sanoma-yhtiöiden kontrollikoneisto kehtasikin pukea asennemuokkauksensa oikein käskylauseen muotoon Taloussanomien julistaessa otsikossaan, että ”älä käytä naapurin verkkoa vaikka se olisi tarjolla”. Pelkän asennemuokkauksen ja tuomioilla pelottelun lisäksi konsernilla on haavissaan tietysti myös taloudellinen intressi, sillä Welhon liittymiä menisi kaupaksi huomattavasti vähemmän, kun yhteen taloyhtiöön riittäisi muutama langaton liittymä.

Wippien ideahan on, että pitäessään oman laajakaistansa auki myös silloin, kun haltijat eivät itse käytä sitä, Wippien piirissä olevat kotitaloudet luovat asutusalueille avoimen ja langattoman internetin, joka on kaikkien samoilla kulmilla liikkuvien käytössä. Ja wlanin kautta kannettavat koneet hakeutuvat automaattisesti lähimpään tukiasemaan, joten käyttö on vaivatonta ja jopa käyttäjille itselleen huomaamatonta.

Mikäli oman laajakaistaliittymän vapaaehtoinenkin jako sinänsä haitattomaan käyttöön kielletään, se estää langattoman netin kehittymistä ja vahingoittaa tietotekniikan tarjoamien hyötyjen käyttöönottoa. Tilanne on samanlainen kuin patentoitujen lääkkeiden tapauksessa. Myös lääketieteellisissä yhteyksissä juridinen paimennus yleensä vain hidastaa sekä tieteen että ihmisten hyvinvoinnin kehittymistä. Jos lääkepatentteja ei sallittaisi, lääkkeitä kehitettäisiin avoimen ja julkisuuteen perustuvan tieteen piirissä, kuten ennenkin, ja teollisuus voisi valmistaa niitä entistä laajemmalla volyymilla niin, että medisiinaa olisi jakaa myös köyhille ja kehittymättömillekin maille. Suuremman tuotannon vuoksi myös lääketeollisuus saisi entisen suuruiset voitot toiminnastaan.

Ne, joka asettuvat teknisen kehityksen rekeen ja elävät sen ehdoilla, yleensä voittavat, kun taas ne, jotka jarruttelevat kehitystä, jäävät junasta. Maailmassa kaatuu harvoin hallituksia tai yrityksiä niiden ennakkoluulottomuuden ja rohkeuden vuoksi, mutta sitäkin useammin siksi, että ne tekevät vanhoja ja hyväksi havaittuja asioita liian pitkään ja menneen maailman mukaisesti.