Facebookin ja valtamedian vastuuvalheet

Yleisradion Ulkolinja esitti 13.12.2018 dokumentin ”Facebook-dilemma”, jota mainostettiin muun muassa esittelyllä: ”Facebook lupasi yhdistää maailman. Toisin kävi: Facebook tarjosi helpon väylän levittää valeuutisia ja lietsoa epäluuloa ja väkivaltaa ihmisten välillä. Kuinka Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle?”

Facebookin rooli ”valheiden” ja ”vihapuheiksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden foorumina ei ole kuitenkaan mikään todellinen ongelma. Ongelmista syvin on se, että Facebook puuttuu Euroopan unionin kanssa tekemänsä poliittisen sopimuksen perusteella ihmisten väliseen viestintään sensuroiden aineistoa, joka ei ole Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan mukaista tai jossa vastustetaan avoimien rajojen politiikkaa sekä maahanmuuttoa.

Näyttönä tästä on viestien deletointikeskuksissa harjoitettava orwellilainen puhdistustoiminta ja käyttäjille langetetut kiellot, mikäli he eivät ole tottelevaisia ja noudata ”yhteisönormeiksi” sanottuja ideologioita, joilla ohitetaan kansalaisten sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Asian voi siis sanoa niin päin, että Facebook tarjosi helpon väylän levittää yhteiskunnallista totuutta ja kertoa todellisuudessa vallitsevista kansalaismielipiteistä valheellisen valtamedian ohitse, kunnes sensuuri iski myös Facebookiin.
 
Se kyllä pitää paikkaansa, että Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle. Niin ei vain käynyt valtamedian hehkuttamista syistä, toisin sanoen viestinnän tilapäisen vapautumisen vuoksi, vaan siksi, että Facebook alkoi rajoittaa ihmisten ilmaisunvapautta Euroopan unionin painostuksesta.

Facebookin toimintaan liittyy tietenkin myös muita ohjelmassa esitettyjä ongelmia. Palkkioksi palvelujensa käyttämisestä firma kerää asiakkaidensa henkilötietoja ja myy, säilyttää sekä käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa.

Internet-jättiläisten taantumista osoittaa lisäksi tapa, jolla Google puuttui EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta kaikkein pyhimpäänsä ja muutti hakukonealgoritmejaan niin, että ne eivät enää nosta pintaan vapaasti tai suosion perusteella kaikkea aineistoa vaan valikoivat sisältöjä poliittisin perustein.

Menettely on samanlainen kuin Helsingin Sanomien tapa rakentaa suodatusjärjestelmä, joka valikoi lukijoiden nähtäville toimituksen mieleistä aineistoa ja jonka rakentamiseen Sanomat sai Googlelta 490 000 euron tuen. Kun myös Google ottaa sisällönsuositusjärjestelmän käyttöön, tulee mielipiteiden muokkauksesta ja asenteiden manipulaatiosta aukotonta.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että saa aamuisin suut ja korvat täyteen vihervasemmistolaisen toimittajakunnan poliittista propagandaa? Kuka käyttää sellaista sosiaalista mediaa, joka loukkaa ihmisten sananvapautta ja yksityisyydensuojaa puuttumalla kansalaisten keskinäiseen viestintään?

Internet-palvelujen elinkaari on yleensä alle kymmenen vuoden mittainen. Internet tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi. Niillä, jotka heittäytyvät tiedon valtatielle poikittain, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi.

Ihmiset valitsevat uudet palvelut heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Vielä viime vuosikymmenen puolivälissä IRC-galleria oli Pohjoismaiden käytetyin www-palvelu. Instagram ja Facebook veivät sen markkinat helposti, ja seurasi galleriakuolema. Vielä 1990-luvun puolivälissä Netscape oli käytetyin selain noin 90 prosentin markkinaosuudella, ja tiedon etsijöille sanottiin ”katso Altavista-hausta”, sillä se oli Internetin suosituin. Kuka muistaa aikaa? Mozilla, Google ja monet muut ovat ottaneet niiden paikat nopeasti.

Myös nykyisille Internetin ja median jättiläisille voi käydä aivan samalla tavalla kuin netin sammuneille saunalyhdyille ja vieläpä äkkiä. Se on kuluttajavalintojen ja kansanvallan voima.

Salaisuus lasitalon uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä, mitä Hesari tekee

Vesilasissa myrskyää, kun Helsingin Sanomat paljasti Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen salaisuuksia kritisoidessaan valmisteilla olevaa tiedustelulakia jutussa ”Salaisuus kallion uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä mitä tekee Puolustusvoimien viestikoekeskus”. Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen puolustelee nyt Puolustusvoimien selustaan tekemäänsä hyökkäystä sillä, että Suomen kansalaisten pitäisi saada tietää Puolustusvoimien toiminnasta vähintään sama kuin ulkomaisten vakoojien.

Valtamedian halu talloa kansallisten turvallisuusorgaanien liikavarpaita ei ole tuntematonta. Useimmat ovat varmaan jo unohtaneet, että myös Yleisradiolla meni Puolustusvoimien kanssa sukset ristiin viime kevättalvella, kun veronmaksajien ylläpitämä valtakunnan äänitorvi paljasti joitakin Puolustusvoimien sisäisiä käytäntöjä kaksoiskansalaisten asemaan liittyen.

Anonyymeihin ilmiantajiin tukeutuen Yle väitti lähdesuojansa takaa, että Suomen armeijassa rajoitetaan kaksoiskansalaisten pääsyä salaisia tietoja sisältäviin tehtäviin. Se ei ollut toimittajien mielestä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden mukaista. Kirjoitin aiheesta tuolloin, että armeijan tehtävä ei ole harjoittaa demokratiaa vaan puolustaa sitä. Syytä huoleen ei ole, sillä aina kun armeijassa harjoitetaan todellista syrjintää, se tehdään konekiväärillä. Uusi Suomi sensuroi sittemmin kyseisen tekstini syystä, jota kukaan ei vieläkään ymmärrä.

Nyt Hesarin toimittajat puolestaan naputtelivat kirjoituskoneillaan, että valmisteilla oleva tiedustelulainsäädäntö muka vahingoittaa perusoikeuksia: tiedustelulailla Viestikoekeskukselle annettaisiin nykyistä laajemmat tiedusteluvaltuudet ja ”yksikkö voisi suodattaa ja seurata oikeuden päätöksellä valtionrajat ylittävää internet-liikennettä”. Näin Helsingin Sanomat katsoo hurskaasti ja puhtain purjein puolustavansa sananvapauden ja yksityisyydensuojan asiaa.

Valtionrajat ylittävän tietoliikenteen seuranta ei ole tosiasiassa koskaan ollut ongelma kansalaisten tiedonsaannin eikä sananvapauden tai yksityisyydenruojan kannalta. Puolustusvoimien toiminta ei ole ollut ongelmallista myöskään kansalaisiin kohdistuvan massavalvonnan muodossa.

Helsingin Sanomat ja muu valtamedia eivät olleet huolissaan Lex Nokiana tunnettua tietoliikenteen urkintalakia säädettäessä vuonna 2008. Kyseinen laki antoi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Sanomat truuttasi lain puolesta, sillä se mahdollisti myös Sanomien itsensä harjoittaman työnantajakontrollin ja verkko- sekä sähköpostitarkkailun, joilla läpivalaistaan työntekijöitä (kirjoitin aiheesta muun muassa tässä).

En ole tarkkailun ja valvonnan lisäämisen kannalla, ja pidän kontrolliyhteiskunnan kiristymistä sairaana yleisseurauksena maahanmuuton lisääntymisestä ja terrorismin leviämisestä pakolaisuuden myötä. Tosiasiassa pakolaiset eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet sen tänne.

Katson, että viisaammin valtamedia tekisi, jos se puuttuisi sotilaalliseen tiedusteluun kohdistamansa arvostelun sijasta paljastamaan muita vaiettuja salaisuuksia. Miksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio eivät käy yhtä pontevasti maahanmuuttoon liittyvien tietojen kimppuun?

Valtamedian kannattaisi paljastaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maallemme aiheuttamat kustannukset ja rikollisten etniset profiilit. Hesarin ja Ylen kannattaisi repiä Supon kassakaapeista niin sanottu Tiitisen lista ja paljastaa sillä olevat kätyrit ja kaksi demaripresidentin toimesta yliviivattua nimeä. Valtamedian kannattaisi tehdä kriittisiä juttuja tavasta, jolla Suomi vietiin EMU:n osaksi ja josta Paavo Väyrynen kirjoitti erinomaisessa blogissaan.

Näitä todellisia salaisuuksia varjellessaan valtamedia ei pääse lähellekään Julian Assagnen tai Edward Snowdenin agentintaitoja, joten syytä huoleen Suomen valtiojohdolla ei ole. Koska suuri osa Venäjän tietoliikenteestä Eurooppaan kulkee Suomen kautta, Hesari pelaa Venäjän pussiin Suomen tarkkailumahdollisuuksia heikentäessään. Luonnollisesti lehti itse väittää aivan muuta.

Lehden päätoimittaja Kaius Niemi yrittää liudentaa rikostutkintaan edenneen ongelmansa pelkäksi muotoseikaksi, joka koskee tasapainoilua kansalaisten tiedonsaantioikeuksien ja viestintäsalaisuuden välillä. Lehti yrittää hämmentää lukijoita ja kiillottaa kilpeään sekoittamalla oman urkinta- ja paljastusasiansa median tehtäviin huumepoliisin valvojana.

Tosiasiassa ongelma on ideologinen. Kenkä puristaa kyllä viestinnästä, mutta ei sillä tavalla kuin lehti antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat on jälleen kerran asettunut anarkismillaan punavihreän ajatusklusterin puolelle halutessaan vahingoittaa ulkoisen turvallisuuden valvontaa. Sillä ei ole mitään tekemistä kansalaisten tiedonsaannin eikä yksityisyydensuojan kannalta, vaan sillä tavoin on vain puhallettu punavihreää kuplaa.

Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila julkaisi viikonloppuna loistavan pääkirjoituksen, jossa hän analysoi, mitä Helsingin Sanomille on tapahtunut. Sen asennemuokkaus, mielipiteiden manipuloiminen ja elämäntapakontrolli ovat muuttuneet viime aikoina entistäkin hyökkäävämmiksi. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä lasitalossa tapahtuu. Tuskin tietävät itsekään. Asioiden todellisen laidan niin talossa kuin valtakunnassakin on voinut arvata siitä, minkä lehti jättää taktisesti kertomatta.

Suomen itsenäisyyden puolustaminen on lehden mukaan ”putinismia”. Vapaan seksin kannattaminen on ”seksuaalista häirintää”. Sananvapauden puolustaminen on ”nettikiusaamista”, vaikka toimittajat itse kiusaavat ilmiannoillaan, kavalluksillaan ja suomen kieleen huonosti istuvalla ”maalittamisellaan”. ”Valemediaksi” Helsingin Sanomat leimasi kaiken, mikä tuki brexitiä mutta ei tukenut Hillary Clintonia, vaikka juuri Clintonin sähköpostit olivat Wikileaksinkin mielestä kaivelun arvoisia.

Euroopan unionin kritisoiminen ja ylikansallisen vallankäytön vastustaminen tekevät Suomesta muka Pohjois-Korean, ja kansallisen itsemäärämisoikeuden puolustaminen on Hesarin mielestä ”demokratian ja liberaalien eurooppalaisten arvojen vastaista”! Mooseksen kirjan aikaisia normeja lehti vastustaa demonisoimalla EU-kriitikot vihan lähettiläiksi ja uhkaamalla Suomen teollisuuden puolustajia Vanhan testamentin vitsauksilla, kuten heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella. Modernina ratkaisuna tilalle tarjotaan vihreää anekauppaa.

Tällä tavoin poliittinen vihervasemmisto on aina toiminut: se on halunnut kääntää kaiken päälaelleen. Uustaistolaisen journalismin nousu ei yllätä, sillä tällaista jälkeä syntyy aina, kun puoliksi oppineet vihermimosat päästetään esiintymään asiantuntijoina – myös yliopistoissa. Johtopäätökseni: Hesarin harjoittama raivoaminen on ylipitkistä ja kaiken selittävistä otsikoista alkaen merkki siitä, että lehden ote lukijoista on kirvonnut. Lukijoille sillä ei ole merkitystä, sillä jokainen tervejärkinen on jo ajat sitten suhtautunut Helsingin Sanomien ja sen Nyt-liitteen juttuihin pitäen lehteä maamme johtavana satiirijulkaisuna.

Digitaalinen sota yksityisyydestä

Jokaisessa hallituksessa pitää ilmeisesti olla umpikierojen esitysten generaattori. Taannoin hänen nimensä oli Astrid Thors, sitten Alexander Stubb ja nykyisin Anne Berner. Yhteistä heille on, että kukaan heistä ei ole millään tavoin perussuomalainen.

Berner on pöllyttänyt suomalaista yhteiskuntaa ”norminpurkutalkoillaan” koettaen peittää sen, että normeilla taataan ihmisten oikeuksia. Hänen viimeisin kansalaisia pöllämystyttänyt ideansa koskee mustia laatikoita, joilla mahdollistettaisiin ajoneuvojen seuranta.

Digitaalisesta tarkkailusta on tulossa ihmisten yksityisyydensuojaa murentava ongelma. Sen perusteluksi ei riitä, että ihmisten liikkeitä ja sijainteja voidaan jäljittää myös matkapuhelimista. Ajoneuvoihin kiinnitettävät anturit vain pahentaisivat asiaa.

Puhelimien käyttö tallentuu operaattorien keskuksiin, eikä mikään takaa, että tiedot poistuvat niistä. Vaatimukset siirtymisestä digitaaliseen rahaan sisältävät pyrkimyksen kahlita kansalaisten varallisuus yksityisiin pankkeihin ja niiden tileihin. Kaikki taloudellinen valta kuuluisi silloin pankeille, joiden tileiltä ihmisten ostoksia, liikkumista ja koko elämäntapaa voidaan läpivalaista (aiheesta lisää tässä).

Myös kauppaliikkeet keräävät tietoja ihmisten kulutustottumuksista digitaalisiin tiedostoihinsa, ja tämän jatkuvan seurannan tuloksena elämme pian kuin akvaariossa. Mikään ei takaa, ettei myöskään viranomaisten keräämää informaatiota käytettäisi kansalaisten vapautta, yksityisyyttä ja meidän itsemääräämisoikeuttamme vastaan.

Eräs blogisti väläyttikin vastavetonaan, että kansanedustajille ja muille julkisissa viroissa toimiville asennettaisiin seurantalaitteet, jollaisina voisivat toimia esimerkiksi nilkkaan asennettavat tunnistuspannat tai ihon alle ommeltavat mikrosirut. Myös minä kannatan lämpimästi tällaista ratkaisua, jonka tuloksena kansalaiset voisivat paremmin valvoa palvelijoidensa toimia!

Vakavasti puhuen kaikenlaisen kyttäysmielialan lisääntyminen on erittäin vastenmielistä. Se kertoo sekä yhteiskunnallisen luottamuksen murenemisesta että vallan vierimisestä kansalaisilta viranomaisten haltuun. Digitalisoitumisen tuloksena kansanvaltaiset perusoikeutemme ovat huomaamatta kaventuneet. Niin käy helposti, sillä uudet järjestelmät otetaan käyttöön ilman kansalaisten suostumusta ja saamatta niistä kokemuksia.

Militaristisesta diskurssista tunnetaan infosodan, kybersodan ja hybridisodan käsitteet. Ehkä olisi aika ottaa käyttöön myös digisodan käsite. Tarkoitan sillä sotaa, jota kansalaiset käyvät digitaaliseen maailmaan liittyvien oikeuksiensa puolesta. Työtä asian hyväksi tekee Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka omasta mielestäni on yksi tärkeimpiä perusoikeusjärjestöjä.

Taistelua digitaalisten oikeuksien puolesta voi käydä joka päivä arkielämässä. Suosittelen kaikille esimerkiksi käteisen rahan käyttöä elektronisen maksamisen sijasta, mikäli ette halua, että viranomaisvalta ja pankit lopettavat käteisen rahan kokonaan vain siksi, että ”sen käyttö on vähäistä”. Näin puolustatte oikeuksianne ja lakia. Käteinen raha on eurosta annetun lainsäädännön mukaan valuuttaunionin ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena.

Digitaaliselta tarkkailulta voi koettaa välttyä myös käyttämällä Internetissä liikkuessaan avoimia proxy-palvelimia. Näiden välityspalvelimien kautta voi vierailla anonyymisti sivustoilla, joille ette toivo jäävän jälkiä omista IP-tunnuksistanne. Tällä tavoin voitte torjua sivustojen ylläpitäjien yrityksiä tarkkailla vierailujanne ja kerätä tietoja teistä.

Yksi hyvä keino on lopettaa kaikenlaisten kanta-asiakaskorttien käyttäminen. Se on perusteltua asiointia hidastavien korttipelien lopettamiseksi kauppojen kassajonoissa, mutta näin voitte välttyä myös ostostenne yhdistämisestä henkilötietoihinne, joita liikkeet käyttävät elämäntapatarkkailuun ja mainostusmanipulaatioon. Mainittakoon, että itse en käytä mitään kortteja enkä omista moottoriajoneuvoja, ja puhelimessa rupattelen yhtä ahkerasti kuin Osama bin Laden, joten olen lähes kokonaan pahan silmän ulottumattomissa.

Mutta vastustan politiikkaa, jolla yhteiskunnasta rakennetaan digitaalista vankilaa. Tietäisittepä, mitä kaikkea teistä tiedetään, tutkitaan, tarkkaillaan ja rekisteröidään ihan systemaattisesti, mutta kansalaisethan eivät tiedä. Tietoa tietosuojan vielä voimassa olevista rippeistä markkinointiestojen asettamiseksi tai itseltä urkittujen tietojen selvittämiseksi saa tietosuojavaltuutetulta ja henkilötietolaista.

Digitaalista sotaa yksityisyydestä voi ja kannattaa käydä arkielämässä joka päivä, sillä oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään. Muutoin on vaara, että kansalaisvapauksia ja valtaa valuu koko ajan ja huomaamatta niin viranomaisvallan kuin liike-elämänkin piiriin. Tarkkailun ja valvonnan vastustaminen ei ole vainoharhaista, mutta ne itsessään ovat harhaista vainoamista.

Kontrollin kasvuun on ohjannut tekniikan kehitys, EU-jäsenyydestä johtuva temmellyskentän laajeneminen ja ongelmien ongelma, maahanmuutto, jota pitäisi rajoittaa. Digitalisoitumisen ei pidä merkitä kansanvallan varkautta. Kyse on viime kädessä siitä, annammeko teknisten keinojen ja käytäntöjen kahlita elämäämme vain siksi, että ”välineet ovat olemassa”, vai toimimmeko filosofisesti ja päätämme asioistamme kansanvaltaisesti itse.

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimituksissa asia nähdään valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä, mutta samalla peitetään asiaan liittyvä vallankäytöllinen puoli.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä nykyajan maksutekniikasta mitään. Käteistä on pidetty tarpeellisena vain lasten karkkiostoksissa tai maahanmuuttajien takataskuissa, ja tätä kautta käteisen rahan asema on koetettu lavastaa marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Jos taas yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille toimittaman lomakkeen ”Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä”. Oletus on, että yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat ovat ilman muuta seurausta joistakin hämäristä ”liiketoimista” tai rikoksista.

Käteisvaroja tarkkailemalla halutaan kenties torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, tietosuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta. Hyödyt, jotka rikosten torjunnasta saataisiin, ovat vähäisiä verrattuina haittoihin.

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen rahan tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen. Euroopan unionin tuomioistuimesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta apua tuskin saisi, sillä tarkkailun vaatimukset ovat EU:sta lähtöisin ja korppi ei noki korpin silmää.

Kansalaisten poliittista toimintaa ei saa sanktioida eikä vaikeuttaa yksityistalouksien tarkkailulla, sillä se heikentäisi ihmisten halua osallistua poliittisesti, ja poliittisen aktiivisuuden ahdisteleminen olisi totalitarismin merkki. Vapaus käyttää käteistä ilman kyselyjä on myös ihmisoikeus, ja tässä kirjoituksessani pyrinkin osoittamaan, miksi käteisen rahan puolustaminen sinänsä on tärkeää poliittista toimintaa.

Kahdesta väärästä – joko verojenkierrosta tai yksityisyyden- ja omaisuudensuojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia verottajallekin vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään pankeille, niin kuin käy, jos käteisen alkuperää tivataan ja kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin ja tiliotteisiin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisina vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti liikevoittoa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyydensuojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on vapaa päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat tai eivät kuulu.

Käteissäästäminen on myös hyvä keino ”palovakuuttaa” rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, viranomaiset ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittelevät käsiään todeten, että mitään ei ole antaa. Argentiinassa pankit suljettiin vuonna 2001, ja niiden avauduttua dollarit oli muutettu pesoiksi, jolloin talletusten arvosta hävisi kaksi kolmasosaa. Kyproksella taas talletuksista takavarikoitiin 50 prosenttia pankkien rahoittamiseksi.

Myös sähkökatkot, verkkorikollisuus ja sodan ajan kyberhyökkäykset voivat tuhota elektronisen rahan ja raunioittaa maksujärjestelmän niin, että yhteiskunnan toiminta halvaantuu. Käteinen on kätevämpää jopa ulkomailla, vaikka muuta väitetään. Korttien kanssa on nimittäin aina ongelmia, ne eivät kelpaa kaikkialla, ja käytöstä voidaan periä lisämaksuja.

Käteisen poistamisella tähdätään pankkitotalitarismiin ja sosialismiin

Jos pankit yhdessä julkisen vallan kanssa hävittävät käteisen rahan, pankeilla ja valtiolla on yliote varallisuuteemme ja kulutustottumuksiimme. Ne hyökkäävät käteistä vastaan juuri tästä syystä: pystyäkseen hallitsemaan sinua täydellisesti. Mikäli rahat on pakko pitää pankissa, joka puolestaan on keskuspankin kontrollissa, valtio voi säädellä kulutus- ja investointitoimintaa määräämällä nostoille tai talletuksille sakon tai muuttelemalla korkotasoa. Ne voivat väittää, että sinulla on rahaa pankissa, mutta tosiasiassa sinulla on enää vain luottoa pankista.

Kirjanpidollisesti pankkitalletukset eivät ole nytkään tallettajien omaisuutta vaan pankkien velkaa asiakkaille. Jos rahan nostaminen käyttöön ei olisi mahdollista käteisenä, myös asiakkaan käyttämät omat varat käännettäisiin tavallaan asiakkaan velaksi pankille. Niitähän voisi käyttää vain pankin omissa tili- ja maksujärjestelmissä pankin sanelemilla hinnoilla sekä välineillä ja pankin määräämin ehdoin.

Käteisen olemassaolo ei ole ongelma vaan suuri poliittinen oikeus. Ei siis ihme, että käteisen poistamista ajaa vasemmisto, jossa on aina ajateltu, että yksityisestä varallisuudesta pitää valtion päättää, kun taas oikeistossa on katsottu, että yksilöt itse tietävät, mikä on heille hyväksi. Käteinen raha on turvallista, sillä sen takavarikoiminen, jäädyttäminen ja periminen yksityishenkilöiltä on vaikeampaa kuin imuroiminen pankkitileiltä.

Käteisen rahan poistamisella ajetaan perimmältään sosialismin asiaa, eikä kyseessä ole mikään deluusio. Vasemmistolainen taloustieteilijä Thomas Piketty esitti teoksessaan Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (2016), että pankkitalletuksille pitäisi säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille ja 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia, joten mitään luulojen varaista ei käteisestä luopumisen vastustaminen ole.

Pankit itse kyllä suojaavat omat etunsa vaivautumatta pitämään kassoissaan enää juuri mitään, minkä voisi käydä hakemassa pois. Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Tarveharkintainen ja seurausvaikutuksiltaan sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta päivittäiseen elämiseen tarvittavat sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta. Suomen eduskunta mursi toimeentulotuen saajien pankkisalaisuuden perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti avaamalla sosiaaliviranomaisille pääsyn toimeentulotuen hakijoiden tileihin ja pankkitietoihin.

Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia. Jos asiaan liittyy jokin rikos, se ei ole salaamisrikos vaan julkisen vallan ihmisoikeusrikos niitä kansalaisia kohtaan, joilta valtion koura repii rahat taskuista.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden perusteella ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle.

Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. Pankkien tilannetta ei paranna, vaikka ne kriteereitä keksisivätkin, sillä pankeilla ei ole oikeutta talletusten käytön, kuten nostojen ja talletusten, syiden kontrolloimiseen. Lisäksi on muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit ja Finanssialan Keskusliitto katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit toimivat viranomaisten huomassa, mutta ne ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaidensa taloudellisesta käyttäytymisestä, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla ”itse oma pankkinsa” ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Syynä pankkien vallantavoittelu ja ahneus

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli euroalueella: sekä maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin. Tällöin ei olisi enää julkista rahaa lainkaan vaan ainoastaan pankkien itse tekemää ja ylläpitämää rahaa.

Jos käteistä ei olisi, sinulla olisi rahaa vain sikäli, kuin onnistuisit saamaan yksityisen pankin kanssa aikaan tili- ja asiakkuussopimuksen. Älä luule, että sopimus olisi sinulle edullinen, sillä ehdot sanelee aina vahvempi osapuoli, eli pankki. Käteisen rahan olemassaolo on tärkeää siksi, että vaihtoehtona pankkiasiakkuudelle se estää pankkeja kytkemästä sinua täysin omaan talutusnuoraansa, kun taas käteisen rahan poistaminen romuttaisi rahan aseman ja olemuksen kokonaan sekä johtaisi ennennäkemättömään mullistukseen omaisuudensuojassa, investointitoiminnassa ja kulutustottumuksissa.

Selvän näytön pankkien harjoittamasta juonittelusta tarjoaa pankinjohtaja Björn Wahlroos, joka kirjassaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015) vaatii käteisestä luopumista. Korkojen painuessa alle nollan käteisestä tulisi nimittäin sijoituskohde, johon säästöt ohjautuisivat. Tämä puolestaan vaikeuttaisi pankkien mahdollisuuksia periä tileiltä negatiivista korkoa. Jos käteistä ei olisi, pankit voisivat miinuskoron aikana helpommin syödä rahasi. Niin ne tekevät jo nyt kantamalla nollakorkoisilta tileiltä kuukausimaksua. Tämä on aito pankkiryöstö. Ryöstäjänä vain on pankki.

Käteisen ”käsittelykustannuksiin” viittaaminen on pankkien tekosyy käteisestä eroon pyrkimiselle. Todellinen syy on pankkien halu pidättää rahan käyttömahdollisuudet itselleen ja sitoa kaikki maksaminen omiin palvelumaksullisiin tileihinsä. Tosiasiassa rahan hallussapidon ja käyttämisen ei pitäisi edellyttää kansalaiselta pankkiasiakkuutta lainkaan.

Eräät ovat puolustaneet käteisen käytöstä kieltäytymistä vedoten ”sopimusvapauteen” ja siihen, että kaupan tai vaihdon osapuolet voivat sopia maksutavoista. On väitetty, että sopimusvapaus menee laillisen maksuvälineen edelle eikä velvoita käteisen vastaanottoon. Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa, sillä sopimuksilla ei saa polkea ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Jos rahan käyttäminen vaatisi solmimaan pankin kanssa tili- ja asiakkuussopimuksen sekä käyttämään korttia, kyse ei olisi enää sopimusvapaudesta vaan pakottamisesta tiettyyn maksutapaan. On muistettava, että Euroopan unionin perussopimuksessa eurosetelit ja -kolikot on määritelty laillisiksi maksuvälineiksi, eikä yhdelläkään yksityisellä yrityksellä ole oikeutta päättää siitä, mikä kelpaa laillisena maksuvälineenä euroalueella.

Pankkien ahneus koettelee parodiahorisonttia, kun rahalaitoksena esiintyvien konttorien ovella on lappu, jonka mukaan ”me emme käsittele käteistä rahaa” tai että ”kassa on auki vain kolme tuntia päivässä”. Pankeissa pitäisi ymmärtää, että käteisen käsittelykulut ovat pankkien normaaleja liiketoimintakuluja, jotka yritystoiminnan harjoittajan tulisi itse kantaa eikä siirtää niitä asiakkaiden maksettaviksi erilaisina nosto- tai talletusmaksuina.

Käteiseurojen polttaminen olisi poliittinen tyhmyys

Euroalueesta annetun lainsäädännön mukaan käteinen euroraha on edelleenkin euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena. Jos näin ei olisi, raha menettäisi arvonsa. Pankit, jotka ovat lopettaneet käteisen rahan käsittelyn, rikkovat lakia. Samalla ne mitätöivät käteistä rahaa. Tästä syystä on myös kiellettyä vaikeuttaa käteisellä maksamista, ja EU:n komission mukaan käteismaksuihin ei saa lisätä mitään palvelumaksuja.

Sitomalla rahan käytön kortteihinsa ja elektronisiin maksujärjestelmiinsä pankit pyrkivät tekemään rahasta yksityistä pankkien rahaa. Tällöin raha lakkaisi olemasta yleispätevä vaihdon väline ja arvon säilyttäjä, ja se menettäisi asemansa valtion poliittisessa järjestelmässä.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

”Rikosten ehkäisytoimilla” ei saisi vetää mattoa oikeuksiaan puolustavien kansalaisten alta. Rikollisuushan lisääntyy kriminalisoimalla, ja nyt jo pelkkä käteisen rahan hallussapito ja käyttäminen ollaan saattamassa rikolliseksi, vaikka siten heikennetään kansalaisten omaisuudensuojaa ja oikeusvaltioperiaatetta.

Myös näyttö siitä, että käteisen kieltäminen vähentäisi olennaisesti rikollisuutta, puuttuu. Todellinen rikollisuus etsiytyy aina muihin vaihtoehtoihin, ja ”rikollisuuden torjunta” onkin vain pankkien tekosyy, jolla ne yrittävät tehdä omistusoikeudesta ja taloudellisesta vapaudesta rikollista. Eräs mahdollisuus kiertää valtioiden ja pankkien rahajärjestelmät on Internetissä protokollana toimiva bittiraha (esimerkiksi Bitcoin), jonka piiriin ongelmallisiksi koetut käteisen käyttäjät siirtyisivät, jos käteiset valuutat lopetettaisiin. Valtiot ja pankit eivät siis voittaisi käteisrahan poistamisella mitään, mutta tuhoa tuotettaisiin monille kansalaisille, rahajärjestelmille ja ihmisten oikeuksille.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei ole pian omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi. Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään.

Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain

Julkisessa sanassa murehdittiin taas, että 16 000 suomalaisen henkilötiedot vuosivat nettiin, kun Mediafire-nimiselle sivustolle päätyi ihmisten henkilötunnuksia, osoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita.

Ooh, mitä tuskaa! Ja ymmärryksen yksinkertaisuutta!

Levitettäviksi vaarallisia tietoja taitavat olla noista vain henkilötunnukset. Muut tiedothan saa mistä vain, esimerkiksi Facebookista. Turhaan ei olekaan sanottu, että Mark Zuckerberg onnistui siinä, missä CIA epäonnistui. Miksi urkkia tietoja pakolla, kun voi saada ihmiset luovuttamaan tärkeimmät tietonsa julkisuuteen ihan omasta halustaan ja vapaaehtoisesti?

On muuten hämmästyttävää, miten moneen asiaan pelkkä sosiaaliturvatunnus riittää avaamaan oven: melkein mihin vain! Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain esimerkiksi puhelinpalveluissa. Ilman sotua mistään ei tule ensin mitään, mutta – simsalabim – kun luettelee neljä viimeistä merkkiä, ovat maailmankirjat auki. On absurdia, miten pelkällä henkilötunnuksella saa ongittua ihan kaikki tiedot ihan kaikista ja kaikkialta ilman, että kysyjästä on kerrassaan mitään varmuutta: lääkäriasemilta, Kelasta ja niin edelleen.

Nyt kadonneiksi tuomitut eli julkisuuteen pullahtaneet ”salaiset tiedot” eivät oikeasti ole salaisia. Ne voi nimittäin kerätä vaikka roskalaatikoista, ja ihminen voidaan nylkeä ilman, että hän itse huomaa mitään. Rahat voidaan viedä pankeista, salasanat voidaan kysellä, voidaan tehdä kauppoja ja sopimuksia. Sotulla voidaan väärentää ajokortteja ja passeja ja avata puhelinliittymiä. Voidaan lunastaa American Expressejä, ostaa laskuun liikesuihkumatkoja ja Karibian-risteilyjä.

”Salaamisessa” ja tietovuodon valittelussa onkin kyse sen alitajuisen oivalluksen peittelystä, että viranomaisvalta ainoastaan uskottelee ihmisten tärkeiden tietojen olevan muka salaisia, vaikka tosiasiassa viranomaiset itse raiskaavat ihmiset pitkin ja poikin nykytärkeää arkipäivää omissa röntgenkoneissaan. On järjenvastasta, miten paljon kaikki ovet avaavaa ”henkilökohtaista” tietoa on miljoonien asiakaspalvelijoiden saatavilla ”työnsä puolesta”. Viranomaisista itsestään ei tule suinkaan luotettavia vain siksi, että he urkkivat tietojasi ”työkseen” (koettaen siten epäpersonifioida yksityisyydenloukkaukset), tai siksi, että heillä on ”salassapitovelvollisuus”.

Salassapitovelvollisuus ei ole sama asia kuin salassapitohalukkuus tai salassapitotaito. Muutamat noista miljoonista voivat vuotaa mitä vain mihin vain, sillä hekään tuskin ovat mitään moraalin sydänverta pulppuavia eettisen esimerkillisyyden lähteitä, varsinkaan potkut saaneina tai itse rahapulaan joutuneina.

Vakava yksityisyyden loukkaus on jo se, kun joku viranomainen tai muu sofistikoitunut pummi onkii ihmisten tietoja virkavelvollisuuksiin ja -salaisuuksiin vedoten. Vai tuleeko oman elämäsi läpivalaisu muka jotenkin vähemmän vaikuttavaksi, kun joku byrokraatin nilkki tekee sitä oikein ”työkseen”?

Jos taas tuntuu siltä, että et saa tarpeeksi huomiota ja näkyvyyttä ajatuksillesi, lavasta niistä tietovuoto. Mitättöminkin asia muuttuu näet kiinnostavaksi, kun salaa tai kieltää sen joltain.

Born in the USB

On mielenkiintoista nähdä, nouseeko Piraattipuolue Suomen parlamenttiin, niin kuin kävi Ruotsissa. Piraatit ovat joka tapauksessa tehneet virkeän, iloisen ja ystävällisen kampanjan. Sain itsekin Helsingin keskustassa liikkuessani käteeni flaijerimuotoisen epäkaupallisen tiedotteen, jossa kiteytettiin poliittisen ohjelman pääkohtia.

Piraattipuolueella olisi kaikki syyt menestyä. Sananvapauden heikennykset ovat olleet koko taakse jääneen eduskuntakauden suurimpia poliittisia rikoksia.

”Myös rehellisillä kansalaisilla saa olla salattavaa”, kiteytetään lentolehtisessä. Tämä siis argumenttina esimerkiksi Ben Zyskowiczin eduskunnassa taannoin esittämään heittoon ”mitä salattavaa rehellisellä kansalaisella muka voi olla?”. Näyttääkin siltä, että asioitaan salailevat juuri ne poliitikot ja virkamiehet, jotka haluaisivat vaieta järjestelmään pesiytyneestä korruptiosta.

Vapaa tiedonkulku on kansanvallan ehto. Tietokoneistuneessa nykyajassa, jossa internetillä on valtava merkitys, puolueita on perustettu netissä, yhtenä esimerkkinä myös Muutos 2011. Monetkaan poliitikot eivät ole vielä ymmärtäneet, mitä tämä merkitsee demokratian kannalta: kansanvallan laajenemista, suoran demokratian vaatimuksia ja toiminnan muuttumista läpinäkyvämmäksi. Kirjoitin näistä kysymyksistä poliittisessa ohjelmassani Kansallisfilosofinen manifesti ja aiemmassa teoksessani Sensuurin Suomi.

Sananvapaus kattaa sekä mielipiteidenvapauden että ilmaisunvapauden. Nähdäkseni poliittisen vallan ei pitäisi puuttua kenenkään ihmisen yksityiseen viestintään. Myös julkisen esittämisen pitää olla mahdollisimman sensuroimatonta. On törkeää, että Suomessa on painostettu siistimään taidenäyttelyiden ikkunoita vedoten siihen, että näytteille on asetettu esimerkiksi homopornoa. Niinpä ei ole ihme, että eräskin Piraattipuolueen ehdokas mainostaa sloganilla ”Pornoani ette vie!”.

On kaikkien ihmisten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa julkista esittämistä ei sensuroida. Vapaamielisyys tukee totuutta ja vastustaa valheellisuutta sekä kaksinaismoralismia. Tässä mielessä Piraattipuolue on oikealla asialla. Puolueessa yhdistyy viestintäteknologinen asiantuntemus ja liberaalit arvot, joita toden totta tarvittaisiin myös eduskunnassa.

Myös kopiointia koskevaa lainsäädäntöä on pakko uudistaa ja tehdä joustavammaksi. Teosten käyttäminen esimerkiksi opetus-, tiedotus- ja kulttuuritarkoituksiin pitää tehdä helpommaksi. Tekijöidenkään etu tuskin on se, ettei teoksia voi esitellä vapaasti mediassa kirjojen, levynkansien tai kuvien tekijänoikeuksiin vedoten. Teosten pienimuotoinen jakelu täytyy sallia virallisen jakeluportaan ohi. Tämä tukee kulttuurin runsastumista ja teosten säilymistä.

On väärin, että tietokoneohjelmien ja käyttöjärjestelmien kansanväliset valmistajat pääsevät kohtuuttomiin tuottoihin suhteellisen vähällä työllä pelkästään tekijänoikeuksia vaaliessaan. Kun jostakin käyttöjärjestelmästä on tullut sosiaalinen välttämättömyys lähinnä kuluttajien oman toiminnan ja valintojen tuloksena, kyse ei ole vain tekijöiden ansioista. Niinpä kyseiset ohjelmat ja järjestelmät tulisi vapauttaa tekijänoikeuksien tarjoamasta suojasta, tai ainakin pienimuotoinen kopiointi omaan käyttöön pitäisi sallia.

Toisaalta monet taiteilijat tulevat toimeen kehnosti. Tässä mielessä en pidä tekijöiden oikeuksien heikentämistä perusteltuna. Suomessa on paljon kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita, joiden leipä ei kovin leveä ole. Suurimman siivun esimerkiksi kirjan tai äänilevyn hinnasta lohkaisee vähittäiskauppa, joka tekee tuotteen, eli taiteen ja kirjallisuuden, hyväksi vähiten. Toiseksi suurimman osuuden kahmaisee kustantaja tai tuottaja, ja pienimmän siivun saa tekijä.

Tekijänoikeuslainsäädäntöä tulisi muuttaa niin, että se varmistaisi tekijöiden oikeudet ja mahdollistaisi omien teosten paremman jakelun esimerkiksi internetin kautta, jolloin tuotteiden hintaa lisäävät turhat portaat jäisivät välistä pois. Tämä olisi myös kuluttajien edun mukaista.

Piraattipuolue on ollut tosin virheellisillä linjoilla siinä, että se on sananvapauden puolustamisen ohella vaatinut lähes kaiken kopioinnin laillistamista. Jos ei ole tekijänoikeuksia, ei ole myöskään oikeutta eikä mahdollisuuksia tehdä. Laaja piratismi veisi elinkeinon esimerkiksi taiteilijoilta. Ihmisillä on jo nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön puitteissa mahdollisuus luovuttaa omat työnsä muiden käytettäviksi korvauksetta. Jos lainsäätäjä pakottaisi myöntämään tekijänoikeudet myös työnantajille tai legitimoisi kaiken kopioinnin, ajauduttaisiin epäoikeudenmukaisuuteen. Valtio ei voi luovuttaa toisten käytettäväksi mitään sellaista, mitä se ei itse omista. Tässä mielessä merirosvorahat ovat vaarassa tarttua hampaisiin kiinni.

Kireää kirjallisuuspolitiikkaa

Käyskennellessäni vantaalaisessa kauppakatedraalissa keskusradion kautta kuului pahaa aavistamattani mainoskuulutus: ”Tule Suomalaiseen Kirjakauppaan! Suomalaisen Kirjakaupan myyjä osaa suositella juuri sinulle sopivaa kirjaa kolmessa minuutissa!”

En ymmärrä, miksi kirja pitäisi löytää kolmessa minuutissa. En käsitä sitäkään, miksi myyjän pitäisi suositella kirjaa asiakkaalle. Eivätkö asiakkaat tiedä, mitä ovat hakemassa? Mistä myyjä tietäisi sen?

Kyseinen mainos kertoo, kuinka esineellistävästi kustantajat ja jakelijat ajattelevat kirjallisuudesta. Kirjallisuus mielletään pelkäksi objektiksi, jota myydään kuin makkaraa ja jolla on tarkoitus tehdä rahaa. Tämä on tietysti kirjakauppa- ja kustannusportaan ensisijainen tavoite.

En toisaalta ajattele, että kirjakauppojen ja kustantamojen pitäisi kätkeä ahneutensa paremmin. Mutta ne voisivat välttää tyylirikkoa, joka seuraa asiakkaiden aliarvioinnista ja kirjailijoiden nolaamisesta. Sillä mitäpä muuta kyseinen kolmen minuutin uskottavuuden tavoittelu on? Asiantuntemuksen korostamisena tai palvelualttiutena sitä tuskin voidaan pitää, ja useimmiten ”palvelukin” tapahtuu rahan kiilto silmissä. Politiikastahan tunnetaan niin sanottu kahden minuutin uskottavuus, jolla tarkoitetaan ehdokkaiden kykyä säilyttää kasvonsa kansalaisten silmissä edes parin minuutin ajan. Myös sitä voidaan pitää merkkinä politiikan dekadenssista.

Itse en mene sellaiseen liikkeeseen ollenkaan, jossa räyhäkäs myyjä pyyhältää paikalle asiakasta kiusaamaan ja myydäkseen tälle mitä tahansa. Painetun sanan tuottamiseen ja lukemiseen liittyvät hitaus ja viipyminen. Ne luovat tilaa ajattelulle. Kulttuurin tyhmistymisestä kertoo se, että kirjakaupatkin yritetään organisoida supermarketeiksi, joissa asiointi on nopeaa ja vaivatonta!

Palaan vielä ostajan ja myyjän suhteeseen. Miksi kirjallinen teos pitäisi myydä nopeammin kuin maailmanennätysmies juoksee mailin? Kyseinen mainos on markkinointialan vuoden floppi. Ihmisten tarpeet määritellään tuottajan ja liikeyrittäjän näkökulmasta. Asiakasta kohdellaan idioottina, joka ei tiedä edes mitä haluaa. Tämä on tulos siitä, että kustantamoissa ja kirjakauppaportaissa valtaa käyttävät yhä enemmän markkinointiosastot. Ne suostuvat ymmärtämään kulttuurin tekemisestä ja tuottamisesta saman kuin jänis Jumalasta.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, mitä Suomalaisen Kirjakaupan myyjä suosittelisi kolmessa minuutissa sille, joka etsii esimerkiksi fenomenologista reduktiota käsittelevää teosta. Entäpä, jos hän etsisi kirjallisuutta niinkin päivänselvästä asiasta kuin maahanmuuttokritiikistä? Ei taitaisi löytyä ihan siitä sisäänkäynnin edestä rekkalavojen päältä, johon kustantajat kärräävät omat pakkopullansa.


Arvoisa kust’antamo

Sofi Oksasen Puhdistus on tämän vuosituhannen myydyin kotimainen kirja. Siksi oli pieni yllätys, että hänet potkaistiin pois WSOY:ltä helposti. Kustantamot kun pyrkivät yleensä pitämään kassamagneeteistaan kiinni.

En tiedä, mutta voin arvata asioiden taustan. Sofi on nuorena kirjailijana tehnyt Suomen Kirjailijaliiton neuvotteleman standardisopimuksen. Se takaa kirjailijalle 15 prosenttia myytyjen teosten arvonlisäverottomasta nettomyyntihinnasta, jolla kustantajat myyvät teoksia kirjakaupoille. Tämän mukaan kirjailija saa kahden kympin ohjevähittäishinnasta vaivaiset 1,5 euroa. Kirjakaupan osuus on noin puolet myyntihinnasta, vaikka kirjan jakeluporras tekee kirjallisen teoksen hyväksi vähiten.

Menestyksensä huipulla Sofi on vaatinut parempaa sopimusta, mihin ei ole suostuttu kustantamossa, ja kilpaileva paragoni on luonnollisesti ollut tarjolla. Kirjailijan on pitänyt keksiä tekosyy talosta lähtemiseen. Kustantajan on puolestaan täytynyt irtautua kirjailijastaan poliittisesti korrektilla tavalla, ilman, että lukijat menettävät luottamustaan kustantajaan tai kirjailijat alkavat suunnitella joukkoulosmarssia parin vuoden takaiseen tapaan. Tuolloin WSOY:lta käveli ulos useita kirjailijoita jo aiemmin talosta lähteneiden Siltaloiden suuntaan.

Sofin ei ole tarvinnut keksiä tekosyitä riitaantumiseen. Hänhän on räyhännyt julkisuudessa tarpeeksi ja haukkunut suomalaiset tanskalaisessa TV-ohjelmassa, joka esitettiin Suomen televisiossa kesän alussa. Hän on lehtitietojen mukaan arvostellut WSOY:n toimitusjohtajaa. Näin syntyivät ”yllätyspotkut”. Ehtivätpä jotkut jo arvella, että Sofi pantiin Södikan uloskäyntioveen, koska hän toimii tuomarina Mr. Gay Finland- kilpailussa. Sitä en tosin toivo enkä usko. Mutta muuten kyllä ihmettelen, mitä Sofi naisena tekee raadissa, jossa gay-miesten pitäisi arvostella toisia homomiehiä.

Ovatpa potkujen syyt mitkä tahansa, Helsingin Sanomat joka tapauksessa kaunistelee tilannetta hakiessaan asialle näennäisesti ulkopuolisen tuomarin ja nostamalla Suomen Kirjailijaliiton kommenteista esiin väitteen, että Oksasen pulkkakyyti on ”esimerkki alan kovasta turbulenssista”.

Tämä on ilmiön kuvaus mutta ei syy. Mikä onkaan turbulenssin syy? Minä vastaan: syy on se, että painettu sana menee sähköisen median aikakaudella kaupaksi yhä heikommin, eikä julkaisupäätöksiäkään tehdä enää kirjallisin perustein, vaan kustannuspolitiikkaa johdetaan markkinointi- ja talousosastojen puolelta.

Yliopistopaino teki minulle ennen Gaudeamukseen fuusioimistaan ja käytännöllistä lakkauttamistaan kolme kirjaa. Samoin Like on julkaissut hyvää hyvyyttään kaksi kirjaani. Olen viime aikoina julkaissut teokseni saksalaisen Books on Demandin kautta, koska kyseinen kustantamo ei harjoita ideologista valvontaa. Suurehkoon Libri-konserniin kuuluva ”digipainatuksen Gutenberg” tekee kirjoista lisäksi ulkoisesti laadukkaita ja pystyy saattamaan ne markkinoille offset-painettujen teosten tapaan sekä netti- että kivijalkakirjakauppojen kautta.

Jos tekijä osaa itse toimittaa teoksensa alusta loppuun ja kirjalle on olemassa valmiit markkinat, kustannus- ja markkinointiporrasta ei tarvita. Julkaisutien lyheneminen ja oikeneminen ovat sananvapauden ja kulttuurin kannalta pelkästään myönteisiä asioita.


Kauas se vie, tuo ruusuinen tie

Sofi Oksasen julkisuudessa nauttiman suitsutuksen lisäksi olen seurannut blogissani myös pääministeri Matti Vanhasen ja yksinhuoltaja Susan Ruususen kähinää omista oikeuksistaan.

Vanhaselta ei ollut suinkaan huonompi veto nostaa julkista oikeusjuttua oman yksityisyytensä suojelemiseksi. Ja Ruususelta ei ollut tyhmempi teko kerätä tekstareita ja julkaista niitä kirjana yhdessä lemmenpuuhia koskevien juorujen kanssa. Tämä oli tarkkaan harkittua mutta ilkeää, niin ilkeää; ihan samanlaista kuin Johanna Tukiaisen mauton ja pahanilkinen toiminta Ilkka Kanervan kaatamiseksi.

Kyse on naisten harjoittamasta sukupuolisen vallan käytöstä. Myös miehillä täytyy olla oikeuksia. Siksi voisin asettua tässä asiassa Vanhasen puolelle, vaikka muutoin olenkin arvostellut istuvaa pääministeriä melkein joka asiasta. Minua säälittää tapa, jolla Vanhanen on menettänyt luottamuksensa paitsi vaalirahoitusskandaalissa, myös yksityiselämässään.

Suomessa oikeudenkäyntien kulku on yleensä seuraava. Käräjäoikeudet arvioivat asioita pragmaattisesti ja tekevät päätöksensä niin sanotun terveen järjen mukaan. Hovioikeudet puolestaan painottavat ratkaisuissaan periaatteellisia näkökohtia ja omilla ennakkopäätöksillään luovat oikeuskäytäntöä. Ne yleensä koventavat rangaistuksia, jos on oletettavaa, että muutosta haetaan vielä korkeimmasta oikeusasteesta.

Tuomioita terävöittämällä hovioikeudet luovat pohjaa jatkokäsittelylle. Ja Korkein oikeus puolestaan sorvaa aiempien tuomioiden pohjalta ratkaisun, jonka tarkoitus on näyttää kohtuulliselta. Mikäli prosessi on osoittautunut farssiksi tai vastaavanlainen show on nähty jo aiemmin, turhautunut kollegio voi kieltäytyä piruuttaan myöntämästä valituslupaa, vapauttaa syytteestä tai sitten pysyttää aiemman tuomion.

Vanhasen ja Ruususen tapauksessa tie eteni edellä kuvatulla tavalla laidasta laitaan. Käräjäoikeus vapautti kirjoittajan ja kustantajan lautamiesten äänin 2–2. Hovioikeus tuomitsi molemmat. Ja Korkein oikeus sorvasi asiasta Salomonin tuomion.

Eilisen päätöksen mukaan Susan Ruusunen tuomittiin 20 ja kirjan kustantaja 60 päiväsakkoon, mutta vaatimukset rikoshyödyn menettämisestä hylättiin. Tuomio annettiin ainoastaan Matti Vanhasen sukupuolielämään liittyvien ja intiimeiksi luonnehdittujen tietojen julkaisemisesta. Sen sijaan syytteet kaikkien muiden yksityiselämään liittyvien tietojen ilmaisemisesta kumottiin.

Tulkitsen ratkaisua niin, että Korkeimman oikeuden mielestä poliittista historiaa ja kaikkea muutakin saa edelleen kirjoittaa muista paitsi sänkykamariin ja petipuuhiin liittyvistä asioista ilman erikseen pyydettyä lupaa. On tärkeää, että vallanpitäjiä voi arvostella, mutta huonoa, että siihen tarvittiin oikeuden päätös. Oikeudenkäynnit näissä asioissa ovat yleensä epätoivoisia ja tuiki turhia, sillä totuudella on taipumus tulla julki joka tapauksessa – myös silloin kun totuus on vastoin lakia.

Kannatan rajoittamatonta sananvapautta ja pidän kehnona, mikäli sananvapautta pitää punnita oikeudessa. Jo tuomioiden uhka ohjaa ennakolta vaikuttavasti itsesensuuriin tai sensuuriin. Sananvapaus koostuu mielipiteen- ja ilmaisunvapaudesta. Sen yksi toteutumisyhteys on lehdistönvapaus, jolla tarkoitetaan julkaisijoiden vapautta hallitusvallasta.

Tämän tietäen Vanhanen ei käynyt oikeutta sananvapaudesta vaan kiertelevästi yksityisyydensuojasta. Häneltä lienee unohtunut, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen. Lopuksi voidaan kysyä, mitä tämä Vanhaselle kannatti. Prosessi vain lisäsi hänen edesottamuksiensa taakkaa ja oli yksi syy siihen, miksi pääministeri vähin erin menetti kansalaisten luottamuksen. Omaa moraalisuuttaan ei voi uskottavasti puolustaa yksityisyydensuojan alueella, jos ja kun julkinen toiminta on osoittautunut juuri niin moraalittomaksi kuin vaalirahoitusskandaalissa kävi.

Edellä oleva väliotsikko on muuten laulajatar Chisun sanoituksesta erääseen biisiinsä. Se korvissa kohti kesää, ja onnea jokaiselle valitsemallaan tiellä.

Huonot naiset ja halvat hevoset

Olympiamitalit näyttävät nyt päätyvän aivan vääriin osoitteisiin, ellei sitten joku Lauri Latulentäjä onnistu kahmaisemaan jotakin myös Suomeen. En muista yhtä huonosti menneitä mäkikilpailuja viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mutta Suomessa Effi ry:n Isoveli-palkinnot jaettiin onneksi ihan oikein! Henkilökohtainen palkinto meni odotetusti Suvi Lindénille (ajatelkaa: hän on viestintäministeri).

Maassamme edelleenkin istuva hallitus on kyllä erikoinen. Se on haaksirikkoutunut useaan kertaan, mutta aina vain hylky kelluu. Hallituksen ongelmana ovat olleet heikot naisministerit (Brax, Holmlund, Lindén ja Thors) sekä naisiin heikkoina olevat miesministerit. Isoveli-palkinnosta nauttivalle Suvi Lindénille olisi tosin luullut lähtökellojen läikyneen kaksi kertaa kovaäänisemmin kuin feministien erottamalle Ilkka Kanervalle.

Ja kyllä niitä soiteltu onkin. Suvi Lindénhän joutui eroamaan jo vuonna 2002 opetusministerin virasta oltuaan osakkaana golfyrityksessä, jolle hänen johtamansa ministeriö myönsi (muita enemmän) valtionapuja. Sittemmin Lindénin eroa vaadittiin nykyisestä liikenneministerin tehtävästä viitaten lapsipornonestolain epäonnistuneeseen soveltamiseen ja Lex Nokian läpijunttaamiseen, vaikka molemmilla laeilla rikottiin kansalaisten yksityisyydensuojaa ja sananvapautta. Oikeuskansleri puolestaan päätyi taannoin nuhtelemaan Lindéniä, sillä tämä oli päättänyt hoitaa ministerinvirkaansa etätyönä – jäämättä äitiyslomalle lapsen adoptoituaan. Ja viime syksynä kävi ilmi, että Lindén on ollut päättämässä vaalitukijansa Toivo Sukarin omistaman huonekaluliikkeen (Maskun Kalustetalo) asemakaavamuutoksesta omassa kotikunnassaan.

Sananvapauden takavarikointi ja kansanvallan varkaudet: siinä aikamme kuva. Silloin tällöin sitä kysyy, eikö Arkadianmäelle todellakaan löydy pätevämpiä tyyppejä; vai eivätkö he pääse edes ehdokkaiksi? Miten kansanedustajat ovat ylipäänsä löytäneet perille, ja keitä ovat ne hölm... kansalaiset, jotka ovat äänestäneet sensuurilakien, äänikynnysten, maahanmuuton ja rahoitusskandaalin kannattajat valtaan?

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Orwellilaisuuden vastaisuudesta muistuttavan Winston Smith -palkinnon nappasi tuo mainio Matti Nikki (nimi ei ole nicki). Lisäksi hänelle olisi voinut antaa poliisin hopeisen ansioristin, joka muistuttaisi RUK:n kurssimerkkiä tai terveydenhoitajan rintaneulaa omassa sinisessä emalisuudessaan. Se kertoisi tarinan siitä, ettei ensin pidä laittaa jääkaappia lukkoon ja pyytää sitten jotakuta todistamaan, ettei sisällä pala valo.

Ikävää on, että jatkuva sensuuripolitiikka totuttaa ihmiset pitämään yksityisyydensuojan ja sananvapauden murentamista jokapäiväisenä ja niiden voimassaoloa poikkeuksena. Eläinkokeissa on todettu, että lähestyttäessä olentoa toistuvasti ja useita kertoja peräkkäin eläimen peräytymisrefleksi heikkenee ja viimein sammuu. Samoin on ihmisten laita. Pelotellut kansalaiset eivät lopulta reagoi mitenkään, mutta ihonalainen mikrosiru tietää sijaintimme ja amalgaamipaikasta kuuluva ääni määrää reittimme.

Pappien, poliisien ja puotipuksujen puolue kokoomus kiljuu kapealla kauppiaan järjellään, mitä salattavaa rehellisellä ihmisellä voi olla. Oikea kysymys kuuluu: Mitä asiaa julkisella vallalla on yksityisten ihmisten mielipiteidenvaihtoon ja median käyttöön? Salattavaa on näyttänyt viime aikoina olevan erityisesti poliitikoilla itsellään. Mutta politiikkapa onkin lähtökohtaisesti julkisen toiminnan aluetta. Niinpä peili-ikkunasta pitäisi tehdä toisin päin läpinäkyvä, kuin se nyt on.

Paradoksien paradoksi piilee siinä, että vaikka Suomessa istuukin oikeistohallitus, se on johdattamassa maatamme nopein askelin kohti vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa. Toisaalta tämä ei ole ihme, sillä tarkkailun ja valvonnan lietsominen on kaiken vallankäytön yleinen olemus. Tässä tapauksessa kontrollimielialan kylväminen on tosin jyrkässä ristiriidassa oikeiston nimeltä mainitseminen arvojen ja tavoitteiden eli liberaalin yhteiskunnan ja yksilövapauden kanssa.

Minun suosikkisarjakuvasankarini on muuten ollut jo vuosien ajan Tintin kapteeni Haddock. Hänessä on paitsi tiettyä karkeutta, myös rehellisyyttä, käytännöllisyyttä ja common sense -tyyppistä oikeudentuntoa. Lisäksi Tintin ja Haddockin suhteessa voidaan nähdä homososiaalisia merkityksiä. Joten pitihän se arvata, että muslimit laittoivat nyt Haddockin pannaan Turkissa. Verukkeena käytettiin kapteenin tupakointia, vaikka todennäköisempi syy olivat Haddockin ja muslimien välille Punaisella merellä puhjenneet kiistat ja beduiinien pakosalle ajo Kultasaksisessa ravussa.

Jos mikään ei tunnu tuottavan julkisuutta, sensuuri tepsii aina. Sensurointi ei osoita myöskään tässä tapauksessa sarjakuvan vanhentuneisuutta vaan jatkuvaa ajankohtaisuutta, sitä, että Haddockin kiroukset kirvelevät edelleen piikkinä jonkun lihassa. Siitä vain opettelemaan.

Hallituksen oma yksityinen oikeus

Sananvapautta on Suomessa kavennettu viime aikoina mitä erilaisimmilla verukkeilla ja mitä erikoisimpia kiertoteitä käyttäen. Vuoden 1889 rikoslain vanhojen säädösten mukaan kirjoja ja muita julkaisuja koetettiin sensuroida ”herjauksen” ja ”solvauksen” rikosnimikkeisiin vedoten ja lainuudistuksen 9.6.2000/531 tultua voimaan viittaamalla ”kunnialoukkaukseen” (joka kattaa suurin piirtein aiempien nimikkeiden tunnusmerkistöt).

Kunnianloukkauksella tarkoitetaan uudemman lain 24 luvun 9 §:n mukaan perättömien tietojen levittämiseen liittyvää haitan tuottamista. Tosin politiikka, tieteet ja taiteet on armahdettu suvereenisti jo lakitekstissä, ja siksi poliitikkojen, tieteilijöiden ja taiteilijoiden mielipideriitojen kohtaamista käräjäsaleissa on pidetty juuri sellaisena ongelmana, jonka hoitamisessa lain tarjoamat lääkkeet ovat loppuneet lyhyeen.

Kovin helppo ei ole ollut parantaa myöskään niiden ihmisten mieltä, jotka ovat koettaneet kuohia sananvapautta rikoslain ideologisimpiin asiakohtiin eli kansanryhmää vastaan kiihottamiseen (11 luvun 10 §) ja uskonrauhan rikkomiseen (17 luvun 10 §) viitaten. Saa nähdä, milloin kirjoja vaaditaan roviolle (tai niiden menekkiä pyritään edistämään) vetoamalla ihmiskauppaa, salakatselua, salakuuntelua, liikenteen häirintää, pahoinpitelyjä, kuolemantuottamuksia, ilkivaltaa tai omankädenoikeutta edistävään vaikutukseen. Lastensuojeluun viitaten sananvapautta onkin jo rajoitettu ihan perustuslain (1 luku 12 §) tekstissä, mikä on harmillista, sillä se on johtanut kiperiin ongelmiin, kun viranomaisvalta on pyrkinyt suurentamaan tätä sananvapauden murentamiseen sopivaa porsaanreikää.

Sananvapautta on koetettu rajoittaa myös yksityisyydensuojaan liittyen. Rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaan yksityisyyden piiriin luettavien tietojen kertominen julkisuudessa voi olla rangaistavaa, vaikka väitteet olisivat tosia, eikä todisteluun tarvita tietojen todenperäisyyden osoittamista. Yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä onkin helpompi nostaa syytteitä kuin kunnianloukkauksesta, sillä näyttöä väitteiden totuudesta, epätotuudesta tai mielettömyydestä ei tarvitse esittää, vaan syytteessä voi viitata pelkkään koettuun haittaan.

Niinpä myös Matti Vanhanen valitsi vaihtoehdoista helpomman vaatiessaan Susan Ruususelle ja hänen kustantajalleen syytettä yksityiselämäänsä koskevan tiedon levittämisestä. Aktiivisuutta molempien asianomistajarikosten oikeussaleihin raahaaminen kuitenkin vaatii, ja niinpä myös pääministeri joutui tekemään työtä saadakseen syyttäjäviranomaisen ajamaan juttua – tai sitten korkean virkamiehen tapauksessa pelkkä käsky syyttäjälaitokselle riitti, ja se otettiin kuuliaisesti vastaan.

Vaikka yksityisyydensuojan loukkaamisesta voikin olla helpompi nostaa syyte kuin kunnianloukkauksesta, haittojen osoittaminen on yleensä vaikeaa. Sitä paitsi politiikka on rajattu pois tämänkin pykälän piiristä jo lakitekstissä, eikä yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä pidetä sellaisen informaation esittämistä ”politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi” (Rikoslain 24 luvun 8 §). Matti Vanhanen toimii nähdäkseni juuri tällaisessa tehtävässä, ja esitetyllä informaatiolla on vaikutusta hänestä syntyvään kokonaiskuvaan poliitikkona.

On tietysti ymmärrettävää, että kaikki kiva, vapaamielinen ja totuutta edistävä halutaan kieltää. Niinpä ei ole yllättävää, että Helsingin hovioikeus tuomitsi Susan Ruususen ja hänen kustantajansa sakkoihin sekä korvauksiin yksityisinä pidettyjen rakkausviestien julkaisemisesta. Suomi on muuttunut sananvapauden vankilaksi, eikä asiassa auta edes vanhojen totuuksien kertaus: Mikään ei ole niin julkista kuin yksityinen, ja se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.


Kuka suojelee julkisuutta Matti Vanhaselta?

Samalla, kun yksityishenkilö tuomitaan toisen yksityishenkilön yksityisyyden loukkaamisesta, hallitus valmistelee tietosuojalain muutosta (Lex Nokia), jolla murennetaan kansalaisten sähköiseen viestintään liittyvää yksityisyydensuojaa järjestelmällisesti. Matti Vanhanen kehtaa siis olla huolissaan omasta yksityisyydestään, mutta systemaattista perustuslaillisten oikeuksien loukkausta hallitus ajaa päkäpäisesti kaikkien oikeusoppineiden vastustuksesta huolimatta. Pääministerin yksityisyys on tämän mukaan arvokkaampaa kuin muiden kansalaisten yksityisyys. Myös yksinhuoltajan tehokas kyykyttäminen pätevöittää näköjään koko kansakunnan johtamiseen.

Matti Vanhasen ajojahti Susan Ruususta kohtaan luo pääministeristä pikkumaisen kuvan. Ei ole tietenkään hullumpi idea aloittaa julkista oikeudenkäyntiä oman yksityiselämänsä suojelemiseksi, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain yksityisyydestä vaan Vanhasen epätoivoisesta kunnianpalautusyrityksestä ja arvovaltakiistasta. Näin on siitä huolimatta, että syyte ei käsitellytkään nimeltä mainiten kunnianloukkausta vaan tuota kepulaismiesten itsetunnolle niin tärkeää ”yksityisyyttä”.

Harmi, että tylsämielinen journalismi ei pureudu yksityisyyden ja julkisuuden olemukseen sinänsä vaan käsittelee asiaa samalla lattealla juridiikan kielellä, joka hallitsee asian oikeuskäsittelyä. Filosofinen näköala paljastaisi, että kyseisen ”yksityisyyden” suojelun takana asuu kielteinen näkemys ihmisten kanssakäymisestä sinänsä. ”Yksityisyyden” varjeleminen on seksin ja seurustelun asioissa merkki rajoittuneesta ja ahdistuneesta elämännäkemyksestä.

Jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei seurustelun epäonnistumisesta ole valitusoikeutta. Ihminen voi korkeintaan katua ryhtyneensä tekemisiin vääränlaisen henkilön kanssa ja vetäytyä herrasmiehenä. Sitä paitsi mikään tuomio ei saa kiusallisia totuuksia katoamaan todellisuudesta, vaikka asioiden esittäminen tuomittaisiin oikeudessa tuhat kertaa. Ihmisten odottaisi itse pitävän huolen omasta kunniastaan ilman, että asian ympärillä heiluu juristin nuija.

Myös oikeudenkäynti oli jälleen epäoikeudenmukainen. Kustantaja ja tekijä pakotettiin kirjalliseen menettelyyn vailla mahdollisuutta puolustautua suullisesti ja julkisesti. Vanhanen puolestaan on itse käyttänyt virka-asemaansa liittyvää julkisuusasemaa ja todennut suullisesti medialle, että hänestä levitetyt tiedot olivat ”harmittomia”. Jos hän olisi sanonut saman suullisessa käsittelyssä, tuomioistuimen ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen.

Olennaisia Vanhasesta kerrotut tiedot ovat siksi, että ne antavat kansalaisille pohjaa pääministerin uskottavuuden arvioimiseksi. Tämän vuoksi oikeutta olisi pitänyt käydä suullisesti avoimessa oikeudenkäynnissä, joka olisi pitänyt televisioida suorana jokaiseen kotiin. Kun kerran Ilkka Kanervan poliittinen erottaminen ilman oikeuden tuomiota sallittiin hänen seurustelukäyttäytymiseensä vedoten, myös pääministerin yksityiselämään liittyvien tietojen avoin jakaminen pitäisi sallia.

Tuomion vahingot sananvapaudelle ovat suuret, paljon suuremmat kuin Vanhasen kunniaa ja omanarvontuntoa kohottava hyöty. Hovioikeuden päätös saa ennakkotapauksen aseman, jos Korkein oikeus ei tee asiassa uutta päätöstä. Siksi on toivottavaa, että tuomitut hakisivat KKO:lta valituslupaa ja että asia päätyisi viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka juuri äsken langetti Suomelle tuomion sananvapauden rajoittamisesta eräässä toisessa yksityisyydensuojaa koskevassa jutussa.

Yhteiskunnassa ovat entistä useammin vastakkain niin sanottujen yksityishenkilöiden ja julkisen vallan napit. Ihmisten tavanomainen sanankäyttö alkaa tässä ilmapiirissä näyttää automaattisesti rikokselta. Tällainen tuomitseminen vahingoittaa ennen pitkää kansalaisten todellista yksityisyyttä ja yksilönoikeuksia, sillä se vihjaa, että kaikki valta kuuluu hallitukselle.


Yksityisiin tuomioistuimiin

Tuomioistuimia sanotaan valtiosta riippumattomiksi, ja tuomioistuinten riippumattomuudella on haluttu taata kansalaisille suoja myös valtiota vastaan. Kyseessä on kuitenkin pelkkä taikurimainen hokema, ja käytännössä tuomioistuimet ovat puolueellisia valtion hyväksi. Myöskään tuomarien irtisanomattomuus ei riitä puolueettomuuden takeeksi, sillä heidän tottelevaisuutensa voidaan varmistaa katkaisemalla ylenemismahdollisuudet oikeuslaitoksen ja valtion palveluksessa. Näin tuomarit tulevat suosineiksi palkkansa maksajaa, ja heidän irtisanomattomuutensa varmistaa lähinnä tuomioiden despoottimaisuuden.

Ongelma on todellakin yksityisen ja julkisen vallan välinen. Yksityishenkilöt tuomitaan valtion tuomioistuimissa syyllisiksi lähes aina, jos kantajana on valtio tai joku sen edustaja. Oikeuslaitos asettuu poikkeuksetta valtion ja sen vallankäyttäjien puolelle yksityishenkilöitä vastaan. Aivan kuten 1800-luvulla, yksityishenkilö ei voi voittaa oikeudessa kruunua eikä aatelista.

Jos ihmiset tuomittaisiin yksityisissä tuomioistuimissa, tilanne voisi olla toisenlainen. Valtiosta aidosti riippumattomien yksityisten tuomioistuinten perustaminen on täysin mahdollista; eihän kukaan väitä yksityislääkäreitäkään huonoiksi. Tarpeen se olisi jutuissa, joissa osapuolena on valtio. Itse olisin aloittanut valtion laitosten yksityistämisen nimenomaan tuomioistuimista.

Oikeus on luonteeltaan kostoa. Oikeuksien ratkaisujen perustana ovat pelkät konventionaaliset käsitykset ja mielipiteet. Ja kaikkihan sen tietävät, ettei mistään oikeudesta mitään oikeutta saa. Tiesittekö muuten, että hovioikeuden tuomarit nimittää tasavallan presidentti valtioneuvoston eli käytännössä Matti Vanhasen omasta esityksestä? Näin valta kiertyy kehälle, eikä riippumattomia tuomioistuimia ole. Sitä paitsi ongelma ei ole vain juridinen vaan myös poliittinen. Poliitikothan voivat halutessaan säätää myös lait omia tarpeitaan vastaaviksi jo eduskunnassa!

Urkkilandiassa

Jouduin nuorena miehenä asumaan harmikseni kyläpahasessa, jossa toimi niin sanottuja juoruakkoja. Oli Hiljaa, Saimia ja Naimia. Aina kun kylänkulmilla sattui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, esimerkiksi käpy putosi puusta, Saimi nähtiin kylänraitilla matkalla kertomaan asiasta Hiljalle. Huh sentään. Himot ne olivat hiirilläkin.

Entä mikä yhdistää muisteloa nykypäivään? Tietysti se, että Saimin reaktiot olivat nopeat kuin rakettina reagoivan Nokian, ja viestit kulkivat sumppia latkiessa vauhdikkaammin kuin nykyaikainen sähköposti.

Olen kirjoittanut tällä palstalla jo aiemmin siitä, kuinka kaikkien rakastama tietoliikenneyritys Nokia on lobannut hallituksen esityslistalle lain, jolla halutaan murentaa kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyydensuojaa ja ihmisoikeuksiin sisältyvää tietosuojaa. Eilen Helsingin Sanomat kirjoitti, miten kaikki käytännössä kävi. Toisin sanoen lehti kertoi, että Nokia on tuomittu aiemmin työntekijöidensä sähköpostiviestien urkinnasta ja että tästä turhautuneena yritys uhkasi lähteä Suomesta, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta.

Suomalaisten halutaan ilmeisesti lukevan Hesarin tämä juttu alusta loppuun, sillä se ilmestyi kokonaisuudessaan netissä. Joka tapauksessa Helsingin Sanomien halukkuus nostaa asia esiin osoittaa, että lehdessä voidaan tehdä myös tasokasta journalismia.

Lehden kannanmuodostus ei ole toisaalta ihme, sillä Lex Nokian kaltaiset tietoliikenteen urkintalait voivat tuoda ylimääräisiä velvoitteita Sanoma-konsernin palveluntarjoajille, kuten Welholle. Vaarassa ovat myös Helsingin Sanomien omat sähköpostit ja viestit. Joka tapauksessa laki koskisi kaikkia internetpalvelujen yhteisötilaajia, kuten kouluja, kirjastoja ja taloyhtiöitä. Pahimmillaan se merkitsisi yksityisten tahojen päästämistä valvomaan muiden yksityistahojen välistä viestintää. Siten Lex Nokia mahdollistaisi ihmisten yksilönsuojan vakavatkin rikkomukset. Tämän kaikki alkavat ymmärtää.

Sen sijaan Matti Vanhanen ei yllätä toteamuksellaan, että hän ei tiedä Nokian väitetyistä uhkauksista mitään. Pääministeri sanoisi tietenkin näin, jos mitään ultimatumeja ei olisi ollut. Toisaalta vastaus olisi sama, vaikka niitä olisi ollut kuinka paljon. Omituista on, että oikeusministeri Tuija Brax haluaa edistää Lex Nokiaa edelleen, vaikka hänen puoluetoverinsa Heidi Hautala kertoi juuri itse kuulleensa näitä uhitteluja jostakin. Samasta syystä demarien entinen liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen painoi hankkeelle jarrua nähden sen edistävän vain yritysten etua ja heikentävän työntekijöiden asemaa.


Perusoikeuksien vastainen laki

Kiistellystä lapsipornonestolaista poiketen Lex Nokia kävi sentään perustuslakivaliokunnassa, mutta tuli sieltä ulos ongelmattomaksi leimattuna marraskuussa 2008. Lain kelvollisuus on kuitenkin täysin näennäinen. Kahdeksan professorin kielteinen kanta Lex Nokiaa kohtaan ei pitäisi olla sivuutettavissa varsinkaan, kun lakia ovat lisäksi vastustaneet sekä tietosuojavaltuutettu että eri kansalaisryhmät.

Vastuussa perustuslakivaliokunnan valkopyykkäyksestä näyttää olevan sen puheenjohtaja Kimmo Sasi, joka venyttää terminologiaa semanttisella poppakonstilla. Hän on vedonnut muun muassa siihen, ettei työnantaja (jolle laajennettua oikeutta urkintaan sorvataan) ”ole viranomainen”. Juuri tämähän on lain ongelma. Se ei auta valtiovaltaa pesemään käsiään asiasta vaan tuottaa itse pulman: työntekijä, opiskelija tai asukas asetettaisiin tällöin alisteiseen asemaan toiseen yksityiseen tahoon nähden. Sellainen voi olla esimerkiksi työnantaja tai taloyhtiö.

Kokoomus näyttääkin pitävän tätä myönteisenä seikkana, eli puolueessa ajateltaneen, että työntekijälle ei työpaikalla kuulu oikeutta luottamukselliseen viestintään. Sasin kierot perustelut tuovat mieleen Anneli Jäätteenmäen, joka puolusteli Irakgateen liittynyttä tietojen urkintaa sillä, ettei hän pyytänyt salaisia asiakirjoja haltuunsa ”virallisesti”. Rikoksia harvemmin tehdään virallisesti, ja siksi myöskään tietovuotoja ei pitäisi virallistaa yksityistahojen päivänvalossa harjoittamaksi vakoiluksi.

En vastusta yksityisyyttä sinänsä mutta kylläkin sitä, että viranomaisvallan ja lakien takaamaa suojelua purkamalla yksityisyydensuojaa tosiasiassa heikennetään. Julkisen vallan kauttahan on tähän asti varmistettu ihmisten yhdenvertaisuus. Nyt yksityinen yritys tai muut taho oikeutettaisiin urkkimaan toisten yksityisten kansalaisten asioita.

Todellisuudessa Lex Nokian kaltainen laitosvalta-ajattelu muuttaisi työpaikat henkisiksi vankiloiksi. Ajatuksena on tällöin se, että ihmisen täytyy menettää kaikki oikeutensa astuessaan työpaikan ovesta sisään. Kyseessä on eräänlainen 1800-luvun teollistuvasta yhteiskunnasta välittynyt herran ja rengin suhteen toistomuoto. Tämäntapaiselle ajattelutavalle on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sanonut vastalauseensa ratkaisuissaan, ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannattaisi pysyä tehtäviensä tasalla.

Näin vältyttäisiin kalliin perustuslakituomioistuimen perustamiselta. Sellainen tähän maahan ennen pitkää tarvitaan, jos ihmisten oikeuksien loukkaukset eri muodoissaan jatkuvat. Juttuja voi tietenkin kantaa asia kerrallaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Siellä ne eivät ruuhkaudu ainakaan kiireen vuoksi, sillä tuomioistuin antaa päätöksensä noin viidessä vuodessa. Tätä muutoksenhakutietä Electronic Frontier Finland ry aikoo kuitenkin nyt kokeilla ilmoittaessaan valittavansa laista tuomioistuimeen. EIT:n ratkaisut ovat vihdoin ehdottomia ja sivuuttavat Suomen korkeimpien oikeusasteiden päätökset.


Sopii hallituksen valvomiseen

Lain käsittelyyn eduskunnassa on aikaa hieman yli viikko. Torstaina eduskuntatalon etupihalla järjestetään hanketta koskeva mielenosoitus. Hallituspuolueissakin on asiasta kahta verta, mutta esittelevän ministerin Suvi Lindénin tajuntaan se ei tunnu mahtuvan. Miksi sitten hallitus ajaa voimaan säädöstä, josta viimeisin asiantuntijakannanotto sanoo, että kyseessä on täysin turha laki?

Lain tehottomuus teollisuusvakoilun estämiseen on tullut kaikille selväksi. Hallitukselle asia onkin kahden kauppa. Nokia vaati lain säätämistä, vaikka se on vanhentunut muiden vakoilukeinojen yleistyttyä. Yritykselle siitä tulisi pelkkä muodollinen pelote työntekijöitä kohtaan. Hallitus kuitenkin tarttui uutta lakia penäävän firman tarjoamaan tilaisuuteen, sillä urkintalain avulla hallitus voi heikentää kansalaisten perusoikeuksia ja lisätä internetin tarkkailua sopiviksi katsomissaan muissa asiayhteyksissä. Niin sanotut sivuseuraukset näyttävätkin olevan ne tarkoitetut pääseuraukset.

Kiintoisaa on, että Nokiasta itsestään ei saa mitään kommenttia irti. Yhtiö on vaiennut kuin muuri. Tämä johtunee siitä, että se ei tarvitse suomalaista julkisuutta mihinkään, ei myöskään demokratiaa. Jos yhtiö vastaa, se vastaa juristien suulla.

Mikäli asiassa paljastuisi selvää lahjontaa, kestitystä tai painostusta, se voisi olla kohtalokasta sekä hallitukselle että Nokialle itselleen. Tuskinpa kuitenkaan Hesari ja Yle ovat keksineet uhkailu-uutisia itse, ja niiden omaan valtaan jää, pitävätkö ne kiinni lähdesuojastaan vai alkavatko ne tuoda lähteitään esiin todistajien roolissa.

Toisaalta uudessa laissa on hyvätkin puolensa. Jos Lex Nokia olisi jo voimassa, tätäkään asiaa ei tarvitsisi enää selvitellä, vaan sähköinen tietoliikenne voitaisiin avata ja tarkistaa, ketkä ovat uhanneet ja keitä. Ja mitäpä salattavaa rehellisillä ministereillä ja johtajilla voisi olla?

Poliittisesti asia on kummallinen, sillä niin kokoomus (joka näyttäytyy yksilöllisyyden puolustajana) kuin keskustakin (joka pyrkii luomaan imagoa niin sanottuna keskustaliberaalina puolueena) vetävät suomalaisten ihmisten perusoikeudet huurteeseen. Toivon, että hallitus peruisi esityksensä tai että se hylättäisiin käsittelyssä, ja samaa voi toivoa myös pikapuoliin äänestykseen tulevalle ulkomaalaislain muutokselle.


Poliitikot saapasrenkeinä

Noin 60 prosenttia Nokiasta on amerikkalaisomistuksessa. Yhdysvaltain yritysmaailmaa moititaan kähminnän ja vyörytyksen salaperäiseksi ihmemaaksi. Siksi on outoa, miten vain viisimiljoonainen kansa onnistuu omalla urkkimisen, vakoilun ja panettelun himollaan sekä turhien tietojen onkimishalullaan luomaan itsestään yhtä takaperoisen, ummehtuneen ja liiterin takaa tulleen kuvan. Vai Kiinastako tämä käry käy? Nokian menettelymuodot ovat kuin totalitarismeissa, joista se tilaa alihankintansa.

Kiintoisaa on, miten kumisaappaita valmistaneesta firmasta on aikojen kuluessa tullut sellainen valtio valtiossa, jossa sillä ovat käytössä omat lait ja oma raha (eli optiot) teollistumisen ajan suuryritysten tapaan. Nyt bisnestä yritetään tehdään tietoliikenteellä, mutta firman harjoittama yritysviestintä panee umpisolmuun kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet. Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jossa hallitus julistaa panostavansa erityisesti kansalaisten sähköiseen asiointiin.

Matkapuhelin sinänsä on metafyysinen esine. Se muodostaa kulttuurisen merkin, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Matkapuhelinteollisuus on eräänlainen vastaus kysymykseen, mitä suomalaiset pitävät tärkeänä. Tuppisuina pidetyt ihmiset näyttäisivät arvostavan puhumista ja viestintää. Mutta riittävätkö ihmisten henkiset taidot todelliseen vuorovaikutukseen, vai sublimoivatko suomalaiset viestinnänhalunsa pelkkään teknisesti hienostuneiden laitteiden kokoon ruuvailuun? Kommunikaatiokyvyttömyyden pakeneminen välineellisen vaikuttavuuden taakse on tyypillistä viestinnälliselle filosofiattomuudelle.

Tässä mielessä sana ”kännykkä” kuulostaa yhtä raikkaalta kuin ”känsä”, ”jalkarätti” tai ”villasukan läpi uitettu kotikalja”, eikä Nokian uhkailupolitiikka anna yhtään vähemmän tunkkaista kuvaa firman henkisestä tilasta. Jos kiristyksen keinona on maasta vetäytyminen, sellaisen uhittelijan voisi antaa mennä. Lama-aikana Nokian verotulot valtiolle jäisivät muutenkin pieniksi. Viime vuonna Nokian yhteisöveron tuotolla maksettiin pelkät lapsilisät. Kyllä Suomi siitä selviäisi. Liike-elämän suosiminen poliittisten olojen kustannuksella ei ole aina yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, vaikka siitä ropisisi aika ajoin myös rahaa.

Tekeillä oleva tietosuojalain muutos muistuttaa vuoden 1973 poikkeuslakia, jolla kansalta vietiin äänioikeus 1974 järjestetyissä presidentinvaaleissa. Molemmat hankkeet ovat selvästi perustuslainvastaisia. Pelko on huono lähtökohta mille tahansa politiikanteolle, ja siksi Nokia muodostaa nyt samanlaisen realiteetin kuin Neuvostoliitto, Kekkonen ja YYA-sopimus aikoinaan. Maailma ei kuitenkaan kaatunut niidenkään väistymiseen.

Vaikka Nokian ei voitaisi osoittaa suoraan ripittäneen poliitikkoja, selvää on, että poliitikkokunta ”ottaa huomioon” erilaisia intressejä, ja heille kenties epäsuorasti viestitetään, mitä henkilökohtaista etua vispilänkaupasta kertyy. Suomessa suora korruptio eli rahalahjonta kierretään sosiaalista pääomaa jakamalla, ja tileille kertyneet saldot realisoidaan virkojen ja tehtävien täytössä. Suuri yritys voi tarjota poliitikoille ja virkamiehille esimerkiksi rauhaisan sataman eläkepäivien odotteluun, aivan kuten Nokia teki Esko Aholle ja Veli Sundbäckille.

Nokiassa toimii myös Marko Ahtisaari ja suuri määrä muita pieniä edam-julkkiksia, joista kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä he siellä tekevät, paitsi edustavat itseään, juonittelevat ja sumplivat asioita poliittisilla suhteillaan. Erkki Liikaselle puolestaan pedattiin teknologiakomissaarin paikka vuonna 1999 Nokian lobbaamiseksi EU:ssa. Kyse on siis liike-elämän etujen ajamisesta politiikassa: samasta kuin vaalirahoitusjupakassa.


Nokia on sorminukke

Tietosuojalain muutosesityksen nimeäminen Lex Nokiaksi on ollut harhaanjohtavaa sikäli, että perustuslain rikkomus on aivan samanlaista riippumatta siitä, kuka sitä tekee. Asialla voi olla huomispäivänä vaikka Yleisradio tai Sanoma Oyj. Nokia on vain sopinut kritiikin kohteeksi siksi, että se on etulinjassa. Kun taikuri on saanut kansan katsomaan yhteen käteen, laitetaan toisella jänis hattuun, ja uuden lain myötä kontrolli ulottuu taloyhtiöiden kellarikoppeihin, joissa yhteisötilaajien internetmodeemit sijaitsevat.

Suvi Lindénin väite, että Lex Nokia parantaa ihmisten oikeusturvaa, kun ”tiedetään pelisäännöt”, edustaa samanlaista logiikkaa kuin Anneli Jäätteenmäen päätös puhua ”niin totta kuin osaa”. Perustuslainvastaisten pelisääntöjen sorvaus muistuttaa myös taannoisen ministeri Tanja Karpelan virkanimityspäätöstä, jolla hän koetti kiilata korkeaan virkaan erään puoluetoverinsa työhaastattelujen ohi ihan vain siksi, että ”näin ihmiset saavat tietää, kuinka politiikassa toimitaan”. Todellisuudessa Lex Nokia on hallituksen tietoyhteiskuntastrateginen hanke, jolla halutaan murentaa yksityisyydensuojaa ja sinänsä viatonta anonyymia internetviestintää.

Pienessä maassa korruptio ja mafia eivät toteudu verikostojen vaan verkostojen kautta. Uhkana eivät siis ole vain vahvat yhtiöt vaan moraalisesti heikot poliitikot.

Hallitus syö yksityisyyden suojaa

Lex Nokiana tunnettu tietoliikenteen urkintalaki on toteutumassa täsmälleen Suomen hallituksen harjoittaman yksityisyydensuojan murentamishankkeen mukaisesti. Kyseinen laki antaisi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Vastustin hanketta jo viime keväänä sen ollessa käsittelyssä ja kirjasin näkemykseni aiempaan kolumniini.

Lain puolustelijat ovat toistuvasti vedonneet työnantajien intresseihin mutta sivuuttaneet samalla perustuslaillisen yksityisyydensuojan, oikeusoppineiden mielipiteet sekä oikeuskanslerin kielteisen kannanoton, joka ohitettiin jo alkuvuodesta, kun eduskunta lupasi viedä lakiesityksen perustuslakivaliokuntaan. Perustuslakivaliokuntakäsittely on kuitenkin osoittautunut pelkäksi trikkitempuksi, jolla yritettiin vaientaa kritiikki, sillä laki tuli valiokunnasta näennäisesti ongelmattomaksi leimattuna.

Lakiin liittyviä periaatteellisia ongelmia on neljä: ensinnäkin (1) se antaisi yksityiselle toimijalle poliisia laajemmat valtuudet ihmisten välisen vuorovaikutuksen, sähköpostiliikenteen, internetpuhelujen ja vertaisverkkojen käytön valvontaan. Toiseksi (2) se loukkaisi ihmisten yksityisyydensuojaa ja kirjesalaisuutta sinänsä. Ja kolmanneksi (3) periaatteellisena ratkaisuna se mahdollistaisi urkinnan laajentamisen mihin tahansa kohteeseen. Tuija Braxin puheet automatisoidusta tarkkailusta, johon ei vaadittaisi edes epäilyä, ovat suoraan Orwellin painajaisesta.

Lain perusteluissa viitattu näkemys, että lakia soveltaisi todennäköisesti vain 60 huipputekniikan yritystä teollisuusvakoilun estämiseen, on perätön. Lakiahan voisi periaatteessa soveltaa noin 60 000 yritystä, yhteisöä ja taloyhtiötä, joilla on käytössään jonkinlainen sisäinen verkko. Taloyhtiökohtainen internet on tyypillinen esimerkiksi opiskelija-asuntoloille, joiden tietoliikennettä voitaisiin alkaa kontrolloida julkisessa sanassa viitattujen ”suurikokoisten tiedostojen” tarkkailuun. Tuolla toimenpiteellä kyseistä lakia voitaisiin käyttää esimerkiksi luvattoman verkosta lataamisen estämiseen, ja se lieneekin Lex Nokiaksi ristityn lain todellinen motiivi. Nähdäkseni tuota valvontaa ei saisi missään tapauksessa luovuttaa yksityisten tahojen tehtäväksi.

Neljäs (4) asiaan liittyvä ongelma on, että lain avulla sen perusteluihin kirjatut tavoitteet eivät täyttyisi. Teollisuusvakoiluun on kymmeniä muitakin keinoja kuin sähköpostiliikenne työnantajan koneelta. Paljon tehokkaampaa olisi kieltää epärehellisten ihmisten olemassaolo sinänsä, ja siinä onnistuttaisiin varmasti yhtä hyvin. Lakihankkeen todelliset motiivit johtunevatkin hallituksen yrityksestä kuristaa ihmisten perusoikeuksia.

Hallituksen junailma yksityisyydensuojan murentamien ja sananvapauden kuohinta on nyt aivan samanlaista kuin huonoksi osoittautuneen lapsipornonestolain tapauksessa. Tuollakaan lailla ei ole saatu kiinni yhtään todellista rikollista, mutta sen varjolla on estetty pääsy tavanomaista pornoa sisältäville sivuille ja muutamille asiasivustoille. Lisäksi sitä on pidetty esimerkillisenä, kun on haluttu laajentaa internetkontrollia estämään ei-toivotun poliittisen materiaalin jakelu verkossa.

Oireellista on myös se, että maahamme yritetään jatkuvasti säätää erilaisten intressiryhmien mukaisia lakeja, joiden nimiluonnoksetkin kirjataan paljastavasti niiden kannattajien nimiin (”Lex Nokia”, ”Lex Thors” ja niin edelleen). Tosiasiassa eduskunnan ei pitäisi toimia erityisryhmien, tiettyjen henkilöiden, yritysten tai maahanmuuttajien asianajajana vaan koko Suomen kansan edun sekä perustuslaillisten tavoitteiden edistäjänä.

Kehnoa on, ettei eduskunnassa ole yhtään tietoyhteiskunnasta perillä olevaa tyyppiä, vaan koko laitos on äänestetty täyteen tunareita ja diletantteja. Yksi sellainen on vihreiden Tuija Brax, joka on antanut toistuvasti huonoja näyttöjä siitä, kuinka sananvapautta kahlitaan ja aiheetonta sosiaalista kontrollia lisätään netissä.

Lex Nokialla olisi paljon kielteisiä käytännön vaikutuksia. Edellä mainittujen perustuslain rikkomusten lisäksi se leimaisi ihmiset urkinnan kohteiksi ja potentiaalisiksi rikollisiksi. Se loisi kyttäysmielialaa työpaikoille ja heikentäisi luottamusta sekä yhteishenkeä.

Jos ihmisten perusoikeuksia pala kerrallaan murennetaan, siitä seuraa, että ihmiset menettävät luottamuksensa niin lainsäätäjään kuin lakeihinkin, minkä tuloksena poliittiselta lainsäätäjältä katoaa moraalinen oikeutus eli legitimiteetti. Se on hinta sairaasta politiikasta, jota Suomen hallitus ja viranomaisvalta ajavat – paitsi tässä asiakysymyksessä – myös monessa muussa kansalaisten enemmistön vastaisessa asiassa.

Tuija Brax mokasi jo sähköisen äänestyksen kanssa, ja tässä olisi toinen syy hänen eroonsa. On huolestuttavaa, että Suomessa ministeri joutuu eroamaan, jos hän tekstailee vapaa-aikanaan stripparille, mutta perustuslain rikkomiseen tähtäävää ministeriä ei potkaista pois virasta. Lähdön paikka olisi ollut myös muutamilla muilla naiskiintiöministereillä, kuten Suvi Lindénillä ja Anne Holmlundilla, kuten olen jo aiemmin todennut. Mitä enemmän aikaa Ilkka Kanervan erottamisesta on kulunut, sitä ilmeisemmäksi on käynyt, että todellinen syy oli ministerin halu vetää liian isänmaallista linjaa. Tekstailusyytös oli pelkkä veruke, jolla Kanerva vaihdettiin Brysselin juppiin.