Kansallisen itsaripäivän muistoksi

Kansallisen itsaripäivän kunniaksi on taas syytä muistaa vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Leniniä, joka tunnetusti lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Hän olikin hyvä mies verrattuna niihin poliitikkoihin, jotka ovat luovuttaneet Suomen itsenäisyyden pois: Euroopan unionille. Kuten jo edellisestä kolumnistani saatoitte lukea, Suomen autonomia oli neuvostoaikana miltei laajempi kuin nykyisenä pimeään ytimeen syöksymisen aikana.

Maabrändimme on vaikeuksissa, sillä sinivalkoisin siivin lennetään tätä nykyä ongelmien pilvessä. Israelissa valitsee Gaza-kriisi ja Kreikan tekohengitys sen kun jatkuu. Ehkä myös Suomi päätyy pikapuoliin Kreikan tasolle, kun viime vuosikymmenen lopulla otetut kymmenvuotiset valtion lainat erääntyvät ja huoltosuhde on heikoimmillaan.

Pidän perusongelmana Euroopan unionin ja rahaunionin jäsenyyttä. Selviäisimme paremmin sekä nykyisistä että tulevista ongelmista omin toimin.


Kuinka itsenäisyys vietiin?

Tuntuu kammottavalta, että nykyajan Euroopassa eletään sellaisessa valheen suossa, jossa valtiot eivät voi eivätkä saa itse asioistaan päättää. Itsenäisyydellä ja kansallisella edulla voi olla tulevaisuudessa vain entistäkin suurempi arvo.

Euroopan vakausmekanismi toimii viimeisenä puskurina, jolla voidaan lykätä Espanjan ja Italian romahtamista. Mutta tuokin tuhannen miljardin kassa on pian tuhlattu.

Euroopan rahaunionista tuli pelkkä vedätyksen, juonittelun ja taloudellisen sitouttamisen väline, jolla heikennettiin kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. Paikoin ne otettiin kokonaan pois.

Kreikan ja Portugalin julkinen omaisuus on pian myyty, sillä maat kytkettiin kapitalismin talutusnuoraan. Kun varattomimmat valtiot eivät pysyneet muiden vauhdissa mukana, niitä ja niiden kansalaisia rangaistaan ulosmittaamalla kansallista varallisuutta. Niin voi käydä myös Suomelle.

Jo Euroopan rahaunionia luotaessa ajateltiin, että kilpailukykyä parantaakseen valtiot voivat turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen alennuksiin, julkisen sektorin purkamiseen ja sosiaaliturvan heikennyksiin. Nyt kun itsenäinen rahapolitiikka on otettu pois kansallisilta keskuspankeilta, työmarkkinat joustavat, epävarmuus vallitsee ja ihmiset voivat pahoin. Taloudellista globalisaatiota seuraa sosiaaliglobalisaatio, jonka tuloksena väestöt pakotetaan vellomaan pääoman ja työn perässä maasta toiseen synnyttäen etnisiä ja sosiaalisia konflikteja sekä eturistiriitoja.

Talouslehdet ja -tutkijat laskevat eurosta eroamisen kustannuksia, ikään kuin siitä saisi koitua valtioille mitään muodollisia kustannuksia. Mutta kalliiksi taitaisi lähtö käydä kaikille, jos velat pitäisi hoitaa ensin pois. Suomi sen sijaan olisi vielä suhteellisen vahvoilla sekä pysyessään Target-järjestelmässä että irtautuessaan siitä, mikäli euroero tulee.

Tällaisissa konflikteissa on sotien siemen. Nyt sotaa käydään kapitalismin asein läntisessä Euroopassa. Konfliktit voivat eskaloitua myös aseellisiksi konflikteiksi joko kansojen ja valtioiden välillä tai kansakuntien sisällä, kun luokka- ja tuloerot kasvavat liian suuriksi. Nekin ovat seurauksia siitä, ettei valtioissa voida tehdä kansalaisten tahdon mukaista sosiaalipolitiikkaa, vaan kapellimestarina toimivat maailmanlaajuiset suuryritykset ja pankit.


Miten EU-idealismi kääntyi irvikuvakseen?

On irvokasta, mikäli tämänvuotinen Nobelin rauhanpalkinto myönnetään (odotusten mukaisesti) Euroopan unionille, sillä EU ei ole vain hallinnut kriisejä, vaan se on itse luonut ennennäkemättömän suuren kriisin ja muuttanut kriisitilanteen pysyväksi. Euroopan unionin väitetty rauhantyö on ollut sitä paitsi täysin turhaa, sillä toisen maailmansodan jälkeen Euroopan ongelmana ei ole ollut kansalaisten demokratiahalujen puute eikä rasismi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut EU itse, joka kylvää eripuraa ja rasismia omalla pakkovaltaisuudellaan.

Euroopan unionin perustamista ohjasivat beethovenilainen harmonian havina ja kantilainen universalismi, joiden vaikutuksesta alettiin penätä valtioiden välistä solidaarisuutta. Ajateltiin, että ikuiseen rauhaan johtaisi se, mikäli valtiot sidottaisiin keskinäiseen riippuvuuteen taloudellisesti ja eri valtiot suostuisivat jakelemaan hyvinvointiaan muiden eduksi. Yhteinen talous ja valuutta haluttiin nähdä välineinä ja poliittiset ihanteet päämäärinä.

Asiassa kävi kuitenkin toisin. Rahasta tuli herra ja ihmisestä orja. Todellinen valta EU:ssa on nyt taloudella ja virkamieskunnalla, eikä poliitikoilla ja kansalaisten poliittisella tahdolla ole juuri mitään. Tämän ei olisi pitänyt olla yllätys, sillä taloudelliset suhteet yleensäkin määrittelevät sen, miten yhteiskunnassa voidaan toimia. Raha on siis juuri sellainen hobittien valtasormus, joka kietoo pauloihinsa ja josta on lähes mahdotonta päästää irti. Talouden taikamaailmassa EU-idealisteille kävi niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi kokeilemaan taitojaan mestarin poissa ollessa: henkien päästyä irti niitä ei voinut enää saada takaisin pulloon.

Omassa tiedossani ei ole aikakautta, jolloin Euroopan valtiot olisivat velkaantuneet niin pohjattomasti kuin nyt. Ehkä siinä on lasku pullamössösukupolven luomasta illuusiosta: ”hyvinvointivaltiosta”. Hyvinvointivaltio voi olla olemassa vain, jos on valtio. Euroopan unionin, globalisaation, kapitalismin ja internatsismin puolihuomaamaton sivuseuraus on ollut itsenäisten valtioiden lopettaminen. Tästä kaikesta on kiittäminen dynamiittityperää poliitikkokatrasta ja puoliksi oppinutta virkamieskuntaa, joka ei ole ymmärtänyt, että hyvinvoinnin takaavaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa voidaan tehdä vain kansallisvaltioiden kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, joissa asuvia ihmisiä yhdistävät yhteiset kieli, kulttuuri ja kansakunnan yhteenkuuluvuuden tunne.

Toinen ongelma sisältyy uskomukseen, että valtioiden veloista selvitään sovittelemalla ja siirtämällä laskut muiden kansakuntien piikkiin. Tämä vale on virheellinen ja vaarallinen. On sulaa hulluutta kuvitella, että ihmisten aggressiot (jotka nyt näkyvät vain niin sanottuina rasistisina tai nyrkki taskussa esitettyinä mielipiteinä) eivät kanavoituisi alitajunnan tasolta käytännön toimintaan, kun ristiriidat alkavat näkyä reaalitaloudessa eli ihmisten ruokapöydässä. Silloin päästäneen jälleen katselemaan Tuntematonta sotilasta ”läheltä”.


EU ja katolisen kirkon katakombit

Euroopan unioni on valheiden verkko, jossa kansalliset edut uhrataan muutaman virkamiehen ja poliitikon hyvinvoinnin vuoksi. EU:n päätöksenteko ja sitouttaminen muistuttavat myös Vatikaanin konsiileja. Euroopan unioni on perustettu osittain katolisen kirkon alustalle. Katolinen kirkko muodosti Euroopan unionin mallikuvan jo unionia luotaessa, ja samanlainen hallinnollinen juonittelu on leimannut Euroopan unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä. Ihme, ettei Perussuomalaisessa puolueessa ole huomattu Euroopan unionin katolista olemusta. Tämä on korruption, salaliittojen ja virkamiesmafian hallitsema Eurooppa.

Euroopan unionissa on kyse synnistä. Synnin vastakohta on sivistys. Sivistyksen vastakohta puolestaan on tyhmyys. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen vihasi vain yhtä asiaa: tekopyhyyttä. Sitä puolestaan on euroa paavinaan palvova EU täynnä, ja tarvittaisiin protestanttista uskonpuhdistusta.

Euroopan unionin syntisyys johtuu sen valheellisuudesta. Sen taustalla vallitsee idealismi, joka yleensä saa aikaan pelkkää vahinkoa poliittisissa suhteissa.

Eurooppalaisten olisi kannattanut tunnustaa oma syntisyytensä, se, että kansakunnat ovat itsekkäitä ja omaa etuaan ajattelevia. Olisi kannattanut myöntää, että kaikki valehtelevat ja tavoittelevat vain omaa hyötyä. Kukaan ei todellisuudessa sitoudu yhteisvastuuseen paitsi pakotettuna tai uhattuna, kun on oma lehmä ojassa. Näiden tosiasioiden tunnustamisen myötä eri valtiot olisivat voineet toimia rehellisesti sekä ulkopolitiikassa että talouspolitiikassa. Näin olisi voitu estää rahaunionin ja valtioliiton syntyminen, myös ajautuminen yhteiseen syntiin: liittovaltion tielle.

Nyt Eurooppa on kaulaansa myöten yhteisessä valheen synnissä, kenties pian myös tulisessa Helvetin järvessä, sillä sen toimintaa ohjaa katteeton idealismi ja optimismi, jossa ei tunnusteta tosiasioita. Poliitikot ovat synnissä, sillä he polttavat kansalaistensa rahat. Belsebuubi puolestaan viettelee ja lupaa ihmisille vapautta ja onnea mutta vetää ihmisten alta sekä lattiat että matot. Velkakuorma sen kun kasvaa, ja itsenäisyys on mennyttä. Kunnes pamahtaa.

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?

Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

Hallitusohjelmaan saatiin Sdp:n vaatimuksesta kohta, joka velvoittaa Suomea vaatimaan vakuudet muille euromaille annettujen velkatakausten vastineeksi. Merkittävässä roolissa olivat perussuomalaiset, sillä demarien piti tehostaa vastuullisempaa taloudenpitoa nimenomaan sisäpoliittisen kilpailun vuoksi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa euromaat ovat myöntämässä Kreikalle peräti 110 miljardin euron takaukset toisen lainapaketin mukana.

Takausten vaatiminen on herättänyt närää sekä EU-maissa että osassa taloustieteilijöitä. Euromaiden mielestä Suomen vaatimukset eivät ole solidaarisia, ja taloustieteilijöiden mukaan valtioilla ”ei ole ollut käytäntönä” vaatia toisiltaan vakuuksia. Takausten kun väitetään herättävän epäluottamusta ja nostavan sitä kautta korkotasoa.

Jos ajatellaan johdonmukaisesti, vakuuksien vaatimisen ja niiden osoittamisen pitäisi herättää luottamusta ja laskea korkotasoa. Ongelmana näiden muutamien taloustieteilijöiden ajatussolmuissa onkin se, että he ovat tottuneet elämään illusorisessa taloudessa, jossa myöskään rahajärjestelmän takeena ei ole mitään ja kasvuodotuksia ruokitaan pelkillä lupauksilla.

Periaatteet pitäisi nähdä uudessa valossa, ja niitä pitäisi vaihtaa. On opeteltava ymmärtämään, kuinka välttämätöntä totuuden myöntäminen on. Pelkkien myönteisten odotusten, lupausten ja ennusteiden varaan ei voida rakentaa mitään.

Siksi Suomi tekee oikein vaatiessaan vakuuksia. Suomen kansantalous on (toistaiseksi) sen verran hyvässä kunnossa, että me tulemme toimeen, vaikka muut EU-maat alkaisivat boikotoida meitä tai heittäisivät meidät ulos koko konglomeraatista.

Uppoavasta laivasta lähtee mielellään. Mikäli meiltä sen jälkeen kysyttäisiin, ”mitä te siellä ulkona teette?”, vastaisimme aivan kuten nykyäänkin: ”Leikimme ettemme ole täällä.” Kyllä me myös EU:n ulkopuolella menestyisimme, kun Norja ja Sveitsikin pärjäävät.

Tässä valossa esimerkiksi Alexander Stubbin uho on ollut käsittämätöntä. Hän on luvannut luotsata Suomea siihen kuuluisaan unionin ”ytimeen”, mutta toisesta suupielestään hän on joutunut varoittelemaan suomalaisia, ettei pienen maan sovi heittäytyä tähän kerhoon kuuluessaan hankalaksi. Hänen mukaansa pienellä maalla ei saisi olla itsenäistä tahtoa. Täsmällisesti fokusoitu kysymys kuuluukin, miksi suomalaisten pitäisi nuolla komission persvaot puhtaiksi ja pyytää nenästään verta, kun ulkopuolella tulemme paremmin toimeen.

Ei EU meitä erota eikä edes pyynnöstä päästäisi yhtä nettomaksajaansa irti. Sen sijaan se yrittää sitoa meidät entistä tiukemmin kiinni eurobondeilla eli yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla. Lisäksi EU:ssa suunnitellaan yhteistä verojärjestelmää, jossa paremmin menestyvien maiden verokertymästä siirrettäisiin varoja heikompiin maihin. Tämä olisi liittovaltiopolitiikan lopputulos: moraalisesti epäoikeudenmukainen, poliittisesti mahdoton ja perustuslakien vastainen. Kiintoisaa onkin, mitä Saksan perustuslakituomioistuin sanoo lähiviikkoina siihen parhaillaan pohtimaansa kysymykseen, onko muiden euromaiden tähänastinenkaan tukeminen ollut laillista.

Suomen vaihtoehdot ovat nyt joko luopua vakuuksien vaatimisesta tai jäädä ulos lainapaketin takaamisesta. Jos muita vaihtoehtoja ei ole, Suomen tulee pelastaa itsensä jäämällä mielihyvin ulos koko takausjärjestelyistä. Se merkitsee vastalausetta Euroopan unionille, mutta itsepä ovat eurointoilijat sitä pyytäneet jääräpäisellä ehdottomuudellaan ja jäsenmaita pakottavalla politikoinnillaan.

Suomella on Kreikan hyväksymä kahdenvälinen sopimus vakuusjärjestelyistä. Miksi se, mikä sopii Kreikalle itselleen, ei sopisi koko EU:lle? Tietenkin siksi, ettei järjestely ole europankkiirien toiveiden mukainen, ja he pelkäävät, että käytäntö leviää. Tällöin myös muut maat voisivat tunnustaa totuuden ja vaatia vakuuksia. Illuusiotalous romahtaisi, ja Kreikka ja Portugali ajautuisivat velkasaneeraukseen.

Saneeraus on joka tapauksessa edessä, tekeepä Suomi mitä tahansa. Suomesta voidaan tehdä korkeintaan syntipukki, jolle sälytetään syyt kompastuskivien asettamisesta. Esimerkiksi Financial Times kirjoitti koko tukipaketin olevan ”kuolleena syntynyt”. Sen avulla vain pidennettäisiin nykyisten luottojen maksuaikaa. Kreikka ei koskaan pysty maksamaan takaisin 110 miljardin euron lainaerää, saati entisiä velkojaan, sillä siihen tarvittaisiin vuosikymmeniä jatkuva viiden prosentin talouskasvu. Eivätkä kreikkalaiset luultavasti edes halua maksaa luottojaan, kun he tietävät niillä olevan takaajia. Logiikka on koko ajan ollut: All for one, and more for me.

Kreikkalaisten epätoivosta antaa kuvaa juuri se, että maa suostui Suomen vaatimiin vakuuksiin varsin kevyin kynänkääntein, piittaamatta edes siitä, mistä vakuudet lopulta otetaan. Yhtä kevyin perustein Kreikka otti itselleen lainaa koko 2000-luvun, kun maan velkakorot painuivat yhteisvaluutan myötä tilapäisesti Saksan tasolle.

Hyväuskoisimpien mukaan velalliset ovat aina vastuussa veloista koko omaisuudellaan, myös valtiot. Mutta eri asia on, miten velat pantaisiin tässä tapauksessa perintään. Vakuudettomien luottojen laskut kaatunevat takaajamaiden veronmaksajien maksettaviksi. Sitä sietäisi myös saksalaisten ja ranskalaisten ajatella nyt. Toinen mahdollisuus on, että EKP ja valtioiden keskuspankit ostavat velkakirjat pois itse luomallaan bittirahalla ja rahtilaivallisella seteleitä, mikä johtaa rahan arvon puoliintumiseen. Kolmas mahdollisuus on, että valtioissa tapahtuu nationalistisia vallankaappauksia, ja uudet hallitukset sanovat, ettei niillä ole mitään tekemistä edellisten solmimien sopimusten kanssa.

Euroopan kansakunnilla on silloin tällöin taipumusta tulla hulluiksi. Euroopassa on nähty hulluja vuosia ja hulluja poliittisia johtajia, jotka ovat sotkeneet asiat pahan kerran. Monikulttuurisesta Euroopasta on yritetty EU:n myötä tehdä yksiaineksinen monoliitti, jossa kaikki ovat samalla viivalla.

Se ei tule onnistumaan. Se tulee epäonnistumaan. Pahasti.

Sitten kaikki romahtaa. Räjähtää. Ja pahimmassa tapauksessa syttyy sota.

Sitä pitäisi välttää. Suomen kaltaisten maiden, jotka ovat vähiten sitoutuneita järjettömyyksiin, on moraalinen velvollisuus soittaa hälytyskelloja silloin, kun aika on. Suomen on oman taloutensa hoitaneena maana näytettävä esimerkkiä ja tietä. Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallioppilas, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Nyt meidän on näytettävä tietä pois eurosta.

Euroopan kansakunnille on osoitettava, että me emme suostu sellaisiin käytäntöihin, joiden määränpäässä on umpikuja ja poliittisia johtajia ripustetaan katulyhtyjen varsiin, kuten sekaisin menneessä Italiassa aikojen aamuna.

Sillä juuri siihen holtiton taloudenpito ja eurohullutus lopulta johtavat. Eurovaluutan kautta saatettiin eri kansakunnat näennäisesti yhdenmukaiseen asemaan. Siinä ne eivät ole eivätkä pysy. Itsenäisen rahapolitiikan tie on parempi ja kohtelee oikeudenmukaisesti eri kansakuntia.

Kuten sanottua, ei EU Suomea erota, vaikka pysymme takausvaatimuksessamme. Sen sijaan se erottaa Kreikan. Suomi voidaan kyllä sivuuttaa pysyvästä vakausmekanismista, mutta sitä minun ei tule ikävä. Suomi saa valtiona lainaa, kuten ennenkin, sillä kansainväliset pankit eivät piittaa velallisten poliittisista mielipiteistä vaan maksukyvystä.

Korostettakoon lopuksi, että minulla ei ole mitään sivistyksen kehtona pidettyä Kreikan valtiota eikä kulttuuria vastaan. Kapitalistisessa globaalitaloudessa aletaan helposti pitää yksittäisiä valtioita syntipukkeina, vaikka ne ovat vain toimineet järjestelmän ehdoilla pysymättä kuitenkaan muiden vauhdissa mukana. Niinpä Suomen tai Kreikan syyttely kertoo arvostelukyvyttömyydestä, ja enemmän pitäisi esittää itse järjestelmään eli euroon ja EU:hun kohdistuvaa kritiikkiä. Sillä Euroopan unioni seilaa tällä hetkellä syvällä. Se on olemassaolonsa pahimmassa kriisissä eikä tästä pohjakosketuksesta vaurioitta selviä.

EU:n jäsenyys on raunioittanut Kreikan valtiontalouden. Siksi olisi syytä pitää huolta, ettei niin käy muita maita pelastavalle Suomelle.

Lopuksi omat keinoni, miten ongelmat pitäisi ratkaista:

1. Kreikka ja Portugali on irrotettava eurosta, ja niiden omat valuutat on devalvoitava suhteessa euroon.

2. Kilpailukykyä kyseisissä maissa on parannettava laskemalla palkkoja ja hintoja, eli sisäisen devalvaation kautta.

3. Koska samalla saavutetaan myös deflaatio, rahan arvo kyseisissä maissa nousee.

4. Kreikan ja Portugalin valtiot on saatettava velkasaneeraukseen IMF:n valvonnassa.

5. Tappioita kärsiviä eurooppalaisia (lähinnä espanjalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja) on niiden kotimaiden tuettava ja otettava julkiseen valvontaan sekä valtioiden omistukseen sijoituksia vastaavilla määrillä.

6. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista on luovuttava, sillä väliaikaisestakaan ei ole sopua ja pysyvä ohjaisi holtittomaan taloudenpitoon. Viimeistä oljenkortta ei pidä käyttää ensimmäisenä.

7. Euroopan unionin komission valtaa on vähennettävä, eikä talouden ongelmia pidä yrittää korjailla poliittisella integraatiolla eli liittovaltiopolitiikalla, sillä federalismi johtaa ongelmien syvenemiseen eikä ratkeamiseen.

8. Muussa tapauksessa Suomen on lähdettävä rahaunionista.

Eduskunnan eurorovio

Seurasin eilen eduskunnassa Portugalin tukipaketista käytyä keskustelua, joka Helsingin Sanomien mukaan ikävällä tavalla ”katkaisi” hallitusneuvottelut. Oikeastaan jokaisen puolueen olisi pitänyt sisällyttää väliaikaista vakausvälinettä koskeva asiakokonaisuus hallitusneuvottelujen ehdoksi ja äänestää rehellisesti sen mukaan, mikä puolueiden kanta itse asiaan on.

Suurin vahinko, jonka yksittäinen ihminen pystyy valtiolle aiheuttamaan, taitaa olla hävittäjäkoneen pudottaminen. Kun 23-vuotiaalle siipien sankarille uskottu työkalu riistäytyy käsistä ja ohjaamosta pelastautuva saa niin sanotun heittoistuinsolmion, valtion omaisuutta katoaa takapuolen alta noin 30 miljoonan arvosta. Sen sijaan valtiovarainministeri pystyy yhdessä eduskunnan enemmistön kanssa tuhoamaan 17 miljardia muutamalla kynänkäänteellä. Tähän ei rivikansalainen kykene.

Eduskunta antaa tänään luottamuslauseen toimitusministeriölle ja hyväksyy väliaikaiselle vakausvälineelle myönnettävät noin 1070 miljoonan euron takaukset.

Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoron käyttänyt Kimmo Sasi selitti eilen, ettei kokoomus näin tee hyvästä tahdosta (eipä tietenkään) vaan Suomen taloudellisten etujen puskuroimiseksi muutoin alkavaa lamaa vastaan. Mikäpä siinä, jos tukipolitiikka ylipäänsä toimisi. Mutta kun se ei toimi. Tosiasioiden kieltäminen on typeryyden alku.

On kieltämättä hyvä, että kokoomus kertoo rehellisesti aikeensa ja pitää linjansa asettuessaan Frankfurtin pankkiherrojen ripittämän Jyrki Kataisen taakse. EKP on Euroopan Kompostipankki, jonka ympärillä raatokärpäset surisevat ja korppikotkat kaartelevat. Jos jollakin on käsissään euroja, ne kannattaa sijoittaa esimerkiksi investointikultaan jopa nykyisellä tuhannen dollarin unssihinnalla. Sillä euron romahdus tulee.

Suurimman sisäpoliittisen valheen asiassa esittävät vasemmistopuolueet ja kepu. Demarien Eero ”hienosäätäjä” Heinäluoma lausui tukipaketin ja hallitukseen pyrkimisen puolustukseksi sen, että Sdp hyväksyy Portugali-tuet, kunhan Suomi penää myös pankeilta sijoittajanvastuuta, joka ei saisi olla valtioiden vastuuta vähäisempi. Tämä tarkoittaa vain, että sekä valtiot että pankit ovat samassa keltaisessa kaulaansa myöten.

Näin toimii todellinen Lady Like: kokoomus tyydytetään myöntymällä ja äänestäjät asettamalla lisäehtoja ja vaatimuksia. Kansainvälisessä taloudessa Suomen esittämät ehdot ovat kuitenkin rakkikoiran räksähdyksiä, aivan niin kuin valtioiden joukkovelkakirjat ovat Yhdysvaltain pankkikriisistä tuttuja roskapankkiluottoja, joiden arvo on kuusi penniä kilo.

Eniten kansalaisia pettävät vasemmistopuolueet ja kepu. Vasemmistoliitto rimpuilee tukipakettia vastaan näennäisen radikaalisti mutta sujahtaa Jyrki Kataisen pikkutakin taskuun vain siksi, että anarkisti-Arhinmäki pääsee mustalla Olympiavolsulla valtioneuvostosta eduskuntaan seuraavien neljän vuoden ajan.

Vasemmiston ja kepun toiminta muistuttaa rasismista tunnettua argumentaatiota, jolle ovat ominaisia ”kyllä, mutta”-muotoilut. Esimerkiksi: ”En ole rasisti, mutta...”. Tieteellisesti sanottuna tässä valhetyypissä on kyse niin sanotusta henkisestä varauksesta (restriction mentale), jonka arvellaan vapauttavan vastuusta, kun lausuja itse uskoo omien väitteidensä olevan tosia tietyin itse asetetuin oletuksin.

Henkisen varauksen turvin on Euroopassa tuomittu ja asteltu jopa noitaroviolle, mutta selviääkö Eurooppa nyt edessä olevasta euroroviosta? Esimerkiksi Sdp:ssä oletetaan, että puolueen oma vastuu suomalaisten veronmaksajien rahoista katoaa, kun lausutaan taikasanat ”sijoittajanvastuu” ja ”pankkivero”. Totuus on kuitenkin se, että nykyisellä pankkien tukemispolitiikalla euron romahdus siirtyy vain hieman kauemmaksi mutta kasvaa samalla suuremmaksi. Viimeistään vuonna 2013 pysyväkin vakausvalhe muuttuu valtioiden saneeraamiseksi.

Syynä ovat eurotalouden epäonnistuminen ja varojen yli eläminen, joista seuraa kulttuurimme tuho ja koko pröystäilevän elämäntavan romuttuminen. Onneksi Brysselin-koneissa ei ole heittoistuimia.

Jyrki Käteinen tuottaa Muppet-show’n

Jyrki Katainen epäonnistui hallituksen muodostamisessa täysin, ja hänen olisi pitänyt jättää tehtävänsä. Maahan luodaan nyt kuuden hävinneen puolueen hallitusta, joka ei vastaa lainkaan vaalien tulosta eikä kansalaisten tahdonmuodostusta.

Helsingin Sanomien viimeviikkoisessa pääkirjoituksessa Leijonien MM-voitolla haluttiin siivittää uuden hallituksen kokoamista vedoten ”kansalliseen yksimielisyyteen”. Samalla lehti pyrki latistamaan voitonjuhlat lypsämällä maajoukkuekapteenilta kommentin, jossa paheksuttiin voiton esiin nostamaa ”muukalaisvihaa”. Todellisuudessa Suomen kansa on vastustanut yksimielisesti Kreikan ja Portugalin taloudellista tukemista. Mikäli maassamme esiintyy ulkomaalaisvihaa, sitä luo Jyrki Katainen polttamalla suomalaisten veronmaksajien rahat eurotalouden hornassa.

Kauppatorilla nähtyä voitonjuhlaa suurempiinkin mielenosoituksiin olisi siis ollut syytä. Ihmisten kannattaisi kanavoida kansallisen edun puolustuksensa pikemmin poliittisiin kysymyksiin kuin urheiluhuumaan.

Jyrki Käteinen saisi itse maksaa Suomen perustuslain ja EU:n perussopimuksen 125. artiklan no bail out -klausuulin vastaiset EU-tuet omasta palkastaan. Rahasäkin nyörien sijasta hän on kiristänyt muita puolueita vaatimalla sitoutumista Portugalin tukemiseen.

EU-valtiovarainministerien annettua Portugalille takauksia 78 miljardin verran Kreikka ilmaantui kuin luonnon kostona jälleen rahakirstulle todistamaan tukiaisten tehottomuudesta. Ongelmamaiden rahantarve ei tukemalla lopu, mutta suomalaisten veronmaksajien rahat loppuvat. Tämä on pohjaton kaivo.

Kataisen ehdotuksiin suostumalla demarit pettivät äänestäjänsä, vaikka perussuomalaisten kanssa näillä kahdella suurella puolueella olisi ollut mielipide-enemmistö.

Kun Vasemmistoliitto puolestaan ilmoitti tyrmäävänsä apupaketin mutta sai Kataiselta erivapauden äänestää tukea vastaan, kyse oli vaalituloksen mitätöinnistä. Yleisradion tv-uutiset selosti tänään, että ”Katainen siivosi Portugali-tuen pois uuden hallituksen asialistalta”. Mutta ei itse ongelma tällä silmänkääntötempulla mihinkään kadonnut.

Parhaillaan istuvan toimitusministeriön ei pitäisi tehdä merkittäviä ratkaisuja, eikä päätöstä väliaikaiseen vakausvälineeseen osallistumisesta olisi pitänyt sysätä sille. Uuteen hallitukseen osallistumalla Vasemmistoliitto antaa tukensa Kataisen junailemalle tukipaketille, vaikka se kosmeettisista syistä lupasikin äänestää sitä vastaan. Martti Korhosesta ja Paavo Arhinmäestä tuli juuri sellaisia erivapausmiehiä, jollainen Timo Soini ei ole: Vasemmistoliitto kävi ripillä kiirehtiäkseen lankeamaan syntiin.

Rajun vaalitappion kärsinyt mutta vaa’ankieliasemansa pitänyt Vihreä liitto taas on päässyt esittämään pitkän listan vaatimuksia, jotka ovat kokoomuksen linjan vastaisia, esimerkiksi luopumisen ydinvoimahankkeista. Ja Katainen on ratkaissut asian antamalla ”erivapauden” myös vihreille. Tämä jo perustamisvaiheessaan horjuva erivapaushallitus pääsee näköjään yksimielisyyteen vain erimielisyyksistään, muttei muusta, ja joutuu toimimaan oppositiossa olevan keskustan turvin.

Tämän merkiksi keskusta venkoili myös Portugalin tukemisasiassa antamalla edustajilleen ”vapaat kädet”. Juuri tästä on kyse: venkoilua venkoilun jatkoksi. Näennäiseksi jää keskustankin oppositioasema, aivan niin kuin hallituksen hallitusasema. Vielä kun nimitetään kristilliset roiskimaan rahaa lähetystyöhön ja hallitusvakio Rkp:n Astrid Thors eurooppa- ja maahanmuuttoministeriksi, niin tämä takaa, että Muppet-show jatkuu neljä pitkää, valtiontalouden, työllisyyden ja väestörakenteen romuttumiseen johtavaa vuotta.

Kataisen virheet: hävisi neuvottelut, ei tajua kansan mielipidettä, kylvää veronmaksajien rahat taivaan tuuliin eikä pidä kansallisesta edusta kiinni. Syy: kokemattomuus, sinisilmäisyys ja oman edun tavoittelu. Jo Platon lähti siitä, ettei alle viisikymppisiä pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi eikä hallitsijoiksi. Olemme jälleen saamassa hallituksen, joka on kokoonpantu pelkistä pelureista.

Ei ole yllätys, että tulevan hallituksen kokoonpano vastaa Sauli Niinistön pari vuotta sitten esittämää toivetta. Niinistö katsoi tuolloin, että maassa tarvittaisiin laajapohjainen hallitus, jotta voitaisiin tehdä ”kansalaisia syvästi koskettavia, mutta väistämättömiä ratkaisuja”. Kokoomuksessa siis oletetaan, että kiitokseksi hallituspaikasta vasemmisto hyväksyy kaikki ne sosiaaliturvan leikkauslistat, jotka kokoomus tuo pöytään. Niin kuin todennäköisesti hyväksyykin. Suomalaisilta otetaan, ulkomaalaisille annetaan– vihreiden ja vasemmiston tuella.

Voi olla, että tällä menolla Timo Soinin kannatus kirii kansallisena eheyttäjänä esiintyvän työmies Sauli Niinistön edelle, ja Soinin oppositiotaktiikka toimii myös presidentinvaaleja ajatellen. Kun hallitus ja kepu tekevät vielä sisäpolitiikassakin kaikki ne virheet, jotka ne ovat tehneet Eurooppa-politiikassa, Perussuomalaisten kannatus nousee yli 50 prosentin, jolloin se voi muodostaa hallituksen yksin. Tämä taitaa olla ainoa keino vaihtaa politiikan suuntaa. Puoluehan on jo mielipidemittausten mukaan suurin 22,4 prosentin kannatuksella.

Luu kurkkuun EU:n riistoporvareille

Viikon vitsikkäin uutinen oli varmaan se, että samalla kun Portugali neuvottelee hätälainoista Euroopan unionin kanssa, kävikin ilmi, että maa omistaa kultaa 14 miljardin edestä. En hämmästyisi, vaikka siinä olisi mukana inkojen sulatettuja kulta-aarteita. Myös juutalaisten hampaista noukittu kulta seilaa varmasti jossakin, sillä tuskinpa tätäkään materiaalia on raaskittu heittää pois. Kullan verivanat ulottuvat aina pitemmälle kuin selluloosasta rakennettujen velkakirjojen musteviivat ja kynänkäänteet.

Helsingin yläpuolella on tällä viikolla kaarrellut liikesuihkuja kuin raatokärpäsiä eurovaluutan vähittäisen lautoihin menon enteenä. Kehtaavat siinä EKP:n kovakuoriaiset tulla tuli perseen alla tänne Pohjolaan kerjäämään, kun on käteinen päässyt EU:n pöytälaatikoista loppumaan.

Tämän jengin kanssa täytyy lyödä nyrkki pöytään, luu kurkkuun ja jauhot suuhun.

Lehdissä vinkataan, että Portugali voisi muutoin myydä kultaansa, mutta isomman erän tulo markkinoille johtaisi kullan hinnan äkilliseen laskuun. Parempi olisikin pantata kulta-aarteet joko pankkien antamien luottojen vakuuksiksi tai takuiksi euromaiden antamille kahdenvälisille luotoille. Ei siinä mitään väliaikaista vakausvälinettä tarvittaisi. Varjopuolena tässä olisi tietenkin se, että kansallisvaltioita pakotettaisiin luopumaan kansallisesta varallisuudestaan pelkän eurotaloudessa mukana sinnittelyn vuoksi.

Portugali ja Kreikka eivät ole kuitenkaan vain uhreja vaan myös opportunisteja, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen. Der Spiegelin mukaan Kreikassa pohditaan jo eurosta eroamista. Omin toimin lähteminen kävisi helposti, ilman EU:n peruskirjan avaamista. Portugali ja Kreikka pyrkinevät kuitenkin ensin ottamaan euromailta kaiken ilmaisen avun ja hyödyn, ja sitten ne eroavat koko roskasta jättäen rauniot savuamaan. Sillä onhan vakuudetonta lainaa otettava, kun kerran saa.

Paluu omiin valuuttoihin on edessä joka tapauksessa, koska yhteisvaluutta perustuu pyramidihuijaukseen ja velkasäkkien tasoitteluun yhteismitattomien maiden kesken. Valtiontalouden kuralle meno ei ole vain kansainvälisen kapitalismin vaan myös pinteessä olevien maiden omaa syytä. Mitä muuta voi odottaakaan mailta, joissa ostoksista ei saa kauppojen tiskeillä kuitteja? Sama pätee tietysti monien karvakäsifirmojen toimintaan Suomessa.

Sdp:llä ja Perussuomalaisilla on ensi keskiviikkona hyvä tilaisuus näyttää kyntensä Suomen kansan etujen puolustajina ja kieltäytyä Portugalin tukemisesta. Tilanne on hyvä hallitusneuvottelujen kannalta, sillä molemmat puolueet ovat torjuneet Jyrki Kataisen yritykset erottaa koko asiakysymys hallitusneuvotteluista.

Vetämällä rajan tähän Suomi näyttää esimerkkiä Euroopalle. Ainoa, joka tukipakettia ajaa, näyttää olevan pankkiherrojen talutusremmissä rimpuileva Katainen, joka olisi jälleen valmis roiskauttamaan rapiat miljardi euroa muiden maiden hyväksi. Se on enemmän kuin Suomen yhteenlaskettu kehitysapu, joka sekin pitäisi lopettaa. No way!

Nyt se veri punnitaan

Perussuomalaisen puolueen päätös äänestää Portugalin tukipakettia vastaan joko sulkee puolueen pois hallituksesta tai johtaa sellaiseen hallitukseen, joka kiistää Suomen tuet Euroopan talouden vakausmekanismeilta. Muutamista veikkauksista huolimatta hallituksen ovea ei ole suinkaan lyöty persuilta kiinni. Neuvottelukortit vain on asetettu pöytään.

On tärkeää, että Euroopan talouden tulevaisuudesta puhutaan rehellisesti. Jossakin vaiheessa narun pää tulee vetäjän käteen. Portugali ja Kreikka muodostavat viitisen prosenttia EU:n taloudesta. Jos Espanja, Italia ja Belgia romahtavat ja siirtyvät takauksien ja lainojen antajien joukosta kerjuujonon jatkoksi, tukijoiden joukosta poistuu kolmannes. Se puolestaan kiertyy tukea anovien joukkoon. On ymmärrettävää, että päätös olla tukematta Portugalia tuo muiden maiden taloudellisen konkurssin askelta lähemmäksi. Pankit voivat nostaa korkojaan suurempien riskien vuoksi, jolloin velkainen Suomikin kärsii.

Mutta johonkin raja on vedettävä. Ei kannata jatkaa politiikkaa, jonka lopputuloksena on joka tapauksessa ongelmamaiden päätyminen velkasaneeraukseen ja irrottaminen eurosta, siis myös EU:n peruskirjan avaaminen. Nyt on kyseenalaistettava periaatteet ja luovuttava valheellisuudesta.

On arveluttavaa, että brysseliläiset ”EU:n tutkijat” latelevat Suomelle madonlukuja sen vuoksi, että suomalaiset käyttävät järkeään ja ilmaisevat halunsa vetäytyä avustuspolitiikasta. Centre for European Policy Studies -nimisen ajatushautomon tietoviisaat ovat Helsingin Sanomien mukaan vedonneet esimerkiksi siihen, että EU menettäisi halunsa tukea Suomea, jos maamme joutuisi konfliktiin Venäjän kanssa.

Tässä nähdään, millaisia ystäviä Euroopan maat ovat. EU ei olekaan suomalaisten ystävä periaatteiden vuoksi vaan ainoastaan sikäli, kuin taivumme muiden EU-maiden tahtoon. Näissä vihjauksissa on kiristyksen ja uhkailun sävy, aivan niin kuin myös Helsingin Sanomien tavassa suurentaa sinänsä matalamielinen analyysi omille sivuilleen suomalaisten ihmeteltäväksi. EU-maiden pitäisi ehkä kiittää suomalaisia siitä, että meidän oloissamme EU:n ongelmista puhutaan esimerkillisen avoimesti.

Entäpä, jos kokoomusta ja Sdp:tä edustavien hallitusneuvottelijoiden päästä kuuluisi raksahdus, juuri sellainen, joka tuo käen ulos käkikellosta, ja perussuomalaisten kanta kirjattaisiin hallitusohjelmaan. Ihmettelen, jos Jyrki Katainen ei näe Timo Soinin tinkimättömyydessä mahdollisuutta ja käytä tilaisuutta hyväkseen Suomen irrottamiseksi Portugalin tukipaketista. Hallitustunnustelijan kannattaisi nyt panna kokoon hallitus, joka on Suomen etujen mukainen.

Niin sanottu ”väliaikainen ja pysyvä vakausväline” ovat eufemismeja. Ne ovat Nasse-sedän kieltä ja synonyymeja jatkuvalle puliveivaukselle. Jokainen tietää, ettei mikään ole niin pysyvää kuin väliaikainen.

Mahdollisuuksia kriisin ratkaisemiseen on useita. Suomen vetäytyminen tukipaketista kaataisi sen kokonaan, sillä hyväksyntään vaaditaan kaikkien maiden suostumus. Mutta kulissien takana valmistellaan jo vaihtoehtoa. EU-maat voivat halutessaan lainoittaa Portugalia myös kahdenvälisillä luotoilla, aivan kuten Kreikankin tapauksessa. Lainajärjestelyjä ei tällöin institutionalisoida. Eräs mahdollisuus on, että pankkien harjoittama pelottelu lopetetaan.

Ei pankkien ole pakko uhkailla korkojen nostolla, vaikka takausjärjestelyt eivät toteutuisikaan. EU-valtiot ovat tukeneet eurooppalaisia pankkeja niin suurilla summilla, että ne voisivat jo tällä perusteella vaatia matalampikorkoisia luottoja. Muutoin pankit voisi vaikka sosialisoida, ja tätä vaihtoehtoa on toden teolla mietitty esimerkiksi Saksassa.

Persuilla on edelleen kaikki hallituskortit käsissään. Panokset on asetettu korkealle. Toivon itse, että puolue ei tingi lypsykoneen sulkevasta kannastaan. Pari viikkoa sitten veikkailin, että Timo Soini joko lunastaa hallituspaikan selittämällä äänestäjille tukipaketin ”välttämättömyyden” tai sitten hän helpottaa tehtäväänsä pitäytymällä vaalilupauksissaan sekä purjehtimalla neuvottelujen kariuduttua oppositioon.

Se, että perussuomalaiset olisivat asettuneet kokoomuksen linjoille tukipaketteja tukemaan, olisi toisaalta ollut ymmärrettävää, sillä hallitusvastuun kantamiseen osallistuminen voidaan mieltää ”vastuulliseksi politiikaksi”. Tällöin puolue olisi kylläkin menettänyt kannatusta. Toinen varjopuoli on se, että puolueen sisäiset rivit menisivät aikaa myöten halki. Perussuomalaisissa on nimittäin paljon EU:n takaussitoumusten ja kauttakulkuluototuksen periaatteellisia vastustajia. Jos heidän kannatustaan ei ostettaisi ministerinpaikoilla, puolue hajoaisi todennäköisesti kahtia.

Tinkimätön vaihtoehto on puolueen omalta kannalta parempi. Kieltäytymällä hyväksymästä Portugali-tukea Timo Soini armahtaa itsensä liialta nöyristelyltä, pitää vaalilupaukset, toimii Suomen etujen kannalta moraalisesti, siirtää vastuun suurista poliittisista riskeistä muille puolueille sekä oppositioon ajautuessaan todennäköisesti nostaa puolueensa kannatusta. Päätös äänestää takuujärjestelyjä vastaan on siis hyvä ase sekä hallitusneuvottelujen että poliittisen kannatuksen kannalta.

Soinin päätös pelata avoimin kortein oli odotettavissa, sillä ilman perussuomalaisia hallituksen kokoaminen mutkistuu. Niukin mahdollinen enemmistö syntyisi kokoomuksen, demarien, kristillisten ja Rkp:n turvin. Pidän kuitenkin todennäköisempänä hallitusta, jossa ovat mukana kokoomus, Sdp, Vasemmistoliitto ja Rkp. Kristillisten ja kepun jättäytyessä oppositioon myös vihreät voivat mennä mukaan, jolloin tuloksena olisi Lipposen ajan sateenkaarihallitus. Myönteistä tässä kokoonpanossa olisi se, että homoavioliitot ja muutamat muut sosiaaliset pikku-uudistukset ehkä etenisivät, mutta tämä ei kuitenkaan kompensoisi vahinkoa, jota tapahtuu suurissa taloudellisissa ja periaatteellisissa linjanvedoissa.

Hallitustunnustelija Kataisen kannattaisi nyt miettiä, miten käy, jos hallitus sitoutuu väliaikaisen vakausvälineen hyväksymiseen ja vakauttamisessa epäonnistutaan. Kokoomuksen kannatus saattaisi seuraavissa vaaleissa romahtaa ja Perussuomalaisten kannatus nousta niin, että se pystyisi muodostamaan enemmistöhallituksen yksin. On syytä muistaa, että Portugalin tukipaketin hylkääminen ei olisi kokoomuksellekaan mitenkään vaikeaa, ja vielä helpompaa se on Sdp:lle sekä hanketta paljon arvostelleelle Vasemmistoliitolle.

Moraalisia perusteita on helppo esittää: Suomi on demokratia, jossa puhutaan totta ja jossa politiikkaa ei perusteta relativismille tai pragmatismille vaan arvoille ja periaatteille. Toiseksi: muut euromaat ovat lipsuneet yhteisen päätöksenteon riveistä jo aiemmin, eivätkä esimerkiksi britit maksa edes EU-jäsenmaksujaan. Kolmanneksi: Portugalin tukeminen ei jää riippumaan Suomesta, sillä osuutemme kokonaisuudesta olisi vain muutaman prosentin luokkaa. Tällöin meitä huonommin taloutensa hoitaneet EU-maat joutuisivat vakauttamaan EU:n taloutta omaa kalkkiaan lusikoiden.

Mikään politiikanteko saati luottamus ei voi perustua siihen, että itsenäisiä maita pakotetaan EU:n taholta tulevilla uhkauksilla. Juuri tässä yleiseurooppalaisen politiikan kierous näkyy. On väärin, että EU:sta on tullut itseisarvoisena ja suvereenina pidetty valtias, joka despoottimaisesti pakottaa jäsenvaltioitaan ilman, että niillä on mahdollisuutta itsenäisiin kannanilmaisuihin saati oman tahtonsa toteuttamiseen.