Miksi Turkki ja Unkari viivyttivät Nato-prosessia?

Ratiritiralla, päättyi talvihalla. On aihetta riisua turkit, kun Turkki ja Unkari lopultakin lopettivat viivyttelynsä ja ratifioivat Suomen liittymisen Natoon.

Voidaan kysyä, mikä tuon viivyttelyn ja siihen liittyvän kiristyksen oikeastaan aiheutti. Vastaukset voivat opettaa jotakin siitä, miten Eurooppa-politiikassa kannattaisi jatkossa toimia.

Totuus on, että Unkari pihtasi Suomen Nato-liitoksen hyväksymistä saadakseen Euroopan unionilta oman osuutensa elpymisvaroista, joita EU panttasi Unkarilta vedoten käsitykseen, että Unkarissa ei noudateta oikeusvaltioperiaatteita.

On muistettava, että myös Unkarissa valtaa pitää laillisissa demokraattisissa vaaleissa valittu hallitus, jonka pääministeri Viktor Orbán nauttii suurten kansanjoukkojen kannatusta.

Voidaan edelleen kysyä, miksi Unkaria hallitsee diktatoriseksi mainittu pääministeri, jota sanotaan myös Euroopan pahaksi pojaksi.

Juurisyy Unkarin diktatorisoitumiseen ja oikeusvaltioperiaatteiden vaarantumiseen on maahanmuutto, jota EU ei ole pystynyt pysäyttämään vaan jonka vyörymistä Unkariin EU edesauttoi ”Euroopan siirtolaisjärjestelyksi” kutsumallaan kulkueella.

Sen houkuttimena puolestaan olivat Ruotsin ja Suomen hallitusten kyvyttömyys ja haluttomuus rajoittaa turvapaikanhakua. Unkariin saapuneen laittoman maahanmuuton ja läpikulun motiivina oli muiden EU-maiden tarjoama sosiaaliturva, joka imaisi Irakista ja Syyriasta tulleen diasporan Unkariin tai Unkarin läpi.

Tämä ikään kuin kehotti unkarilaisia järjestymään kansallista etua puolustavan Fidesz-puolueen ja Viktor Orbánin tueksi. Varjopuolena on ollut, että sitä kautta maahanmuutto on kylvänyt eripuraa unkarilaisten omaan keskuuteen.

Syynä Unkarin haluttomuuteen hyväksyä Suomea ja Ruotsia Naton jäseneksi on ollut Unkariin tulvinut maahanmuutto, joka on raunioittanut maan taloutta ja jonka vuoksi maa joutuu jatkuvasti lähestymään käsi ojossa Brysseliä.

Toinen syy Unkarin penseyteen johtui EU:n harjoittamasta tukirahojen panttauksesta, jolla EU rikkoi Unkarin yhdenvertaisuutta ja yleisiä oikeusvaltioperiaatteita vastaan.

Oikeusvaltioperiaatteiden ja demokratian mukaista ei ole se, että EU puuttuu jäsenvaltionsa sisäpolitiikkaan ja laillisen hallituksen toimintaan.

Mistä sitten Turkin vastahakoisuus johtui? Vastaus on, että sekin johtui pitkälti maahanmuuttopolitiikassa tehdyistä virheistä.

Ruotsi ei ole päässyt Naton jäseneksi, koska ruotsalaiset ovat ottaneet vastaan Turkista saapuneita terroristijärjestö PKK:n aktivisteja. Kurdistanin työväenpuolue PKK on marxilais-leniniläinen vallankumousjärjestö, jonka ideologiaan liittyy myös radikaalia feminismiä.

Syynä Ruotsin jäsenyyden viipymiseen ei ole mikään Koraanin poltto mielenosoituksessa. Se on pelkkä yksityiskohta, joka tosin tarjosi medialle tilaisuuden kääntää huomion pois todellisesta ongelmasta.

Todellinen syy, josta Turkin ja Ruotsin välillä on taitettu peistä jo vuoden ajan, on Ruotsin tapa sallia terroristisen kurdijärjestö PKK:n toiminta maaperällään.

Turkin ja Ruotsin onnettomasta suhteesta voi oppia sen, että Ruotsin ei olisi kannattanut eikä kannattaisi jatkossakaan ottaa rajojensa sisäpuolelle maahanmuuttoa valikoimattomasti.

Ruotsin valtiollinen turvallisuus on nyt vaarassa tai ainakin Suomea heikommassa asemassa siksi, että siellä ”rikastuminen” on pitemmällä, kun maahanmuuttopolitiikka on ollut avointa.

Näyttöä avoimen maahanmuuttopolitiikan tuhoisuudesta antavat myös jokapäiväisiksi muuttuneet ampumiset ja muu väkivalta maahanmuuttajien hallitsemissa kaupunginosissa (aiheesta täällä).

Valtavirtamedian väite, että Turkin viivyttely Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa johtuisi vain Recep Tayyip Erdoğanin kenkkuilusta, on pinnallinen.

Syitä Turkin turvallisuushuoliin voidaan ymmärtää vasta, kun niiden oivalletaan johtuvan Ruotsin holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka vuoksi ruotsalaiset joutuvat nyt kärvistelemään turvallisuushuolten keskellä.

On myös muistettava, että Ruotsi omaksui turvallisuuspolitiikkansa doktriiniksi nimeltä mainitun feministisen ulkopolitiikan, jonka nykyinen oikeistohallitus tosin kumosi mutta josta ehti tulla maailmankuulua.

Entä mitä Suomelle tapahtuu nyt, kun maasta lopultakin tulee puolustusliitto Naton jäsen?

Vastaus: ei yhtään mitään. Paitsi syntyy loputtomasti uutta byrokratiaa, yhteisiä treenejä ja sotapeliteollisuutta.

Venäjän asevoimat ovat pitkäksi ajaksi lyödyt, ja rajoillamme on rauhallista jo siksi. Jokainen suhdanteita ymmärtävä voi oivaltaa, että meneillään oleva hysteerinen varustautuminen on sen vuoksi tarpeetonta ja huonossa taloudellisessa tilanteessa ajattelematonta. Ei tänne kukaan käännä kanuunoitaan ainakaan pariinkymmeneen vuoteen.

Jäsenyys puolustusliitto Natossa on kyllä Suomelle hyvä asia, koska se vähentää riippuvuuttamme Euroopan unionista ja sen heiveröisistä turvatakuista. Suomelle hyödyllisimmät Nato-maat Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia ja Norja eivät ole Euroopan unionin jäseniä, eikä näiden maiden halukkuus Nato-yhteistoimintaan Suomen kanssa riipu EU:sta, josta myös Suomi voisi nyt vaikka erota turvallisuusasemamme kärsimättä lainkaan.

Naton ydinasepelote puolestaan on tyhjä kortti. Sen tämä Ukrainan sota on osoittanut selvästi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä epäuskottavammaksi ydinpelote käy.

Totuus on sekin, ettei mikään Nato-maa käytä ydinaseitaan Suomen tai muunkaan jäsenmaansa puolustamiseen. ’Ydinsateenvarjo’ on irvokas käsite ja vastaa filosofi Herbert Marcusen näkemystä sanoista, joiden sisältö ja muoto ovat skitsoidisessa ristiriidassa keskenään (ks. Marcusen analyysia ”totaalisen hallinnon kielestä” teoksessa Yksiulotteinen ihminen). Radioaktiivinen laskeuma sataisi tasavertaisesti kaikkien niskaan.

Kyyninen totuus lienee myös se, että Nato tarvitsee Suomea lähialueiden puolustamiseen enemmän kuin Suomi lähialueiden Nato-maita. Turvaa Suomelle itselleen tuovat vain merten takaiset valtiot.

On huomattava, että Nato on ensisijaisesti poliittinen liitto, jossa valtaa käyttävät ja päätöksiä tekevät poliitikot, kun taas sotilailla on toteuttava rooli. Nato takaa lopultakin enemmän poliittisen kuin sotilaallisen tuen.

Tässä mielessä jäsenyys Natossa on loppujenkin lopuksi yhtä hyödyllinen kuin kirkollinen avioliitto, jonka merkitys on lähinnä symbolinen.

Turkki käy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa

Mies meni pornokauppaan ja kysyi, ”olisiko teillä jotain Jallua kiihottavampaa”, jolloin myyjä ojensi tiskin alta poltetun Koraanin.

Kun äärioikeistolaiseksi sanottu asianajaja Rasmus Paludan poltti Turkin Tukholman-lähetystön edustalla Koraanin, provokaatio oli käytännöllisesti katsoen haitallinen, sillä se ei lisännyt Turkin halukkuutta hyväksyä Ruotsia Naton jäseneksi.

Ikävää sanoa, mutta protesti Turkkia vastaan oli kuitenkin perusteltu, sillä Turkki on jo nyt viivyttänyt sekä Suomen että Ruotsin hyväksymistä Natoon useilla kuukausilla, vaikka 28 muuta jäsenmaata ovat hakemuksen ratifioineet.

Voidaan kysyä, kumpi haittaa ihmisiä enemmän, yksittäisen mielenilmaisijan stripease-esitys suurlähetystön edessä, vai kokonaisen valtion vastahakoisuus ja jarrutus, jonka vuoksi vaarassa on kahden muun valtion koko turvallisuus.

Ja vastata: Turkin oma pullikointi on varmasti haitallisempaa. Vahingollista on ollut valtiollinen Nato-viivytys ja loukkaavaa turkkilaisten oma laaja rettelöinti, jossa Ruotsin liput ovat liehuneet tulessa.

Turkki vie Ruotsia kuin mätää kukkoa

Ei käy päinsä, että läntiset maat ryhtyvät suitsimaan sananvapauttaan miellyttääkseen islamilaista valtiota vain poliittisen pragmatiikan ja diplomaattisen pelin vuoksi.

Turkki on jo nyt vienyt Ruotsia kuin kuoriämpäriä ja nöyryyttänyt samalla myös Suomea koko maailman edessä. Maailman turvallisimpina pidettyjä valtioita on Turkissa kehdattu epäillä ”terrorismin tukemisesta”, vaikka kyseessä on ollut turvapaikan antaminen Turkin itsensä vainoamille toisinajattelijoille.

Turkki itse on syypää omiin ”turvallisuushuoliinsa”. Ei voida väittää, ettei Turkissa toimiva Kurdistanin työväenpuolue PKK olisi terroristinen. Kyllä se on: marxilais-leniniläinen ja feminismin agendalla höystetty separatistijärjestö, jonka tavoitteena on kurdien itsehallinto.

Mutta Turkki on itse aiheuttanut turvallisuushuolet myös Ruotsille pakottamalla toimittajat ja kirjailijat pakenemaan Ruotsiin. Ruotsin huono maine turkkilaisten silmissä puolestaan johtuu muun muassa Orhan Pamukin Nobel-palkitsemisesta vuonna 2006. Tämän viat rajoittuvat siihen, että hän oli tuominnut Salman Rushdielle langetetun fatwan ja saanut sakot ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Kirjailija voi olla turvallisuushuoli Turkille, niin kuin filosofi voi vaarantaa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” Suomessa.

PKK puolestaan reuhaa Ruotsin kaduilla todistaen, kuinka vahingollinen monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskunnan tavoite on. ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa yleensä samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’ ja ’eripurainen’.

Lähi-idästä tulleet siirtolaiset eivät ole vain paenneet vainoa ja väkivaltaa vaan tuoneet niitä tänne.

Kukaan ei voi kiistää sitäkään, etteikö syynä Ruotsin niin sanottuun nuorisoväkivaltaan olisi nimenomaan maahanmuutto, sillä yli 90 prosenttia jengirikollisista on maahanmuuttajataustaisia. Suomessa 95 prosentilla katujengiläisistä on poliisin mukaan ulkomaalaistausta (aiheesta täällä ja täällä).

Ongelmia siis on, ja niitä Turkin osuus Nato-prosessissa vain lisää.

 

Turkki turvallisuushuoli Natolle

Hullunkurista on, että Turkin diplomaatit eivät näytä tajuavan omaa asemaansa ja rooliaan Natossa.

Koko liittokunnan uskottavuus joko murenee yhden hangoittelijan vuoksi tai säilyy yksimielisyyden kautta.

Turkki ei ole kyseenalaistanut vain Suomea ja Ruotsia vaan koko Naton toimintakyvyn ja oman olemisensa puolustusliiton riveissä.

Nato olisi parempi ilman Turkkia. Samaa mieltä ovat yhdysvaltalainen senaattori, joka torppaa aseiden myynnin Turkkiin, sekä Yhdysvaltain presidentin entinen neuvonantaja ja diplomaatti, joka haluaisi potkaista Turkin liittokunnasta pois ja vaihtaa sen Suomeen ja Ruotsiin. Arvomaailmojen erot ovat nyt liian suuret, jotta Nato voisi toimia, mikäli sitä kohtaisi jokin uhka islamilaisen maailman suunnalta.

Natosta lähtemisen aikeita on viritelty myös Turkissa, ja asialle on tietenkin aplodeerattu Kremlissä. Kovin suuri ei menetys Natolle olisi, ellei Turkki päätyisi Venäjän syliin. Vain se tekee asiasta vaikean.

Muslimi ei nosta asetta muslimia vastaan, mikä näkyi siinä, ettei Turkki antanut Yhdysvaltojen käyttää maaperällään olevaa tukikohtaa Irakiin suuntautuneessa campaignissa vuonna 2003.

Turkki on kivi Naton kengässä eikä pitkän päälle välty siltä, että paineet kasvavat maan vipuamiseen irti koko liittokunnasta.

Turkki on ollut näihin asti tärkeä varsinkin Yhdysvalloille, jolla on Etelä-Turkissa ydinasetukikohta. Turkin suhteet ovat kuitenkin niin pahoin solmussa rajanaapurinsa Kreikan kanssa Kyproksen miehityksen vuoksi, että Kreikka on pakotettu pitämään varastoissaan noin 350 Leopard-panssarivaunun arsenaalia.

 

Suomi ja Ruotsi hyppäsivät liikkuvaan junaan ilman lippua

Turkin vastahakoisuuden väitetään johtuvan maan sisäpolitiikasta ja Recep Tayyip Erdoğanin tarpeesta osoittaa suurta johtajuutta varmistaakseen jatkonsa presidenttinä.

On kuitenkin suuri virhe tehdä sisäpolitiikalla ulkopolitiikkaa tai ulkopolitiikalla sisäpolitiikkaa.

Erdoğanin mahdollinen vaalivoitto ei suurta suosiota nauti, mikäli hän saavuttaa voiton Turkin omat ulkosuhteet pilaamalla ja vaarantamalla Suomen, Ruotsin ja Naton turvallisuuden. Erdoğanin tapa halailla Vladimir Putinia riittää jo sinänsä Turkin Nato-luottamuksen murentamiseen, samoin Syyrian kurdeja vastaan tehdyt pommitukset.

Erdoğan on osoittanut suurten miesten solidaarisuutta paitsi Putinille, myös Unkarin Viktor Orbánille, jotka muodostavat nyt kolmen koplan.

Mikäli Turkki ei Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksia ratifioi, olisi oikein potkaista Turkki Natosta ulos. Siihen ei vain taida olla prosessia, mutta syitä on, ja tärkein niistä on Naton toimintakyvyn varmistaminen.

Kun sukset menevät ristiin mitättömän pienissä mielenilmauksia koskevissa asioissa, kuinka suurta eripura voikaan olla tärkeämmissä asioissa?

Ongelma ei ole kenenkään mielenilmaisijan tapa käyttää sananvapauttaan vaan Turkin reagointi siihen.

Taidokasta on ollut turkkilaisten tapa lavastaa yksittäisen protestoijan performanssista Ruotsin valtion virallista kantaa muka edustava kannanotto. Turkkilaiset diplomaatit ovat teeskennelleet kyvyttömyyttä erottaa yksittäisen ihmisen henkilökohtaista näkemystä Ruotsin valtiovallan mielipiteistä.

Asioita sekoittava assosiaatio on ollut tietenkin tahallista. Näin Erdoğanin tukijoukot ovat koettaneet saada nukenroikottajista ja koraanipolttajista retorisen warrantin eli verukkeen, tekosyyn ja näennäisoikeutuksen syvään pahastumiseen, uhriutumiseen ja sen mukaiseen omien kansalaistensa kiihottamiseen, tuen tarpeeseen ja suuren johtajan näyttelemiseen, ehkä myös säälin ja myönnytysten kiskomiseen.

Turkki yrittää käydä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa. Tosiasiassa Suomi ja Ruotsi ovat jo täyttäneet Naton kriteerit, eikä Turkilla ole oikeutta asetella omia kriteereitään jäseneksi hyväksymiselle.

Kunnioitusta kyseisenlainen veivaus ei Erdoğanille tuo eikä taatusti helpota Turkin asemaa myöskään maan EU-suhteissa jatkossa. Turkki on kiristänyt EU:lta miljardien eurojen lunnaat uhkaamalla päästää Irakista ja Syyriasta saapuneet pakolaiset Eurooppaan.

Kuinka hankalaa elämä EU:ssa olisikaan, jos Turkki olisi hyväksytty EU:n jäseneksi? Tätä rataa siitä ei koskaan tule mitään. Sekä EU:n omat ongelmat että Naton eripuraisuus osoittavat, että organisaatiot tulevat sitä toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niihin sisältyy eri arvomaailmoja edustavia osapuolia.

 

Vaikutukset Suomen sisäpolitiikkaan

Turkin kyvyllä osoittaa ”solidaarisuutta” saattaa olla vaikutusta myös Suomen presidentinvaaliin.

Muistakaamme, kuka ajoi voimakkaasti Turkin liittämistä Euroopan unionin jäseneksi laajentumiskomissaarina ja Paavo Lipposen pääministeriaikana: Olli Rehn (kesk.). Tätä virhettä Keskustan lehti Suomenmaa jynssää nyt kaikin voimin pois tehden virkamiesmäisestä Rehnistä jonkinlaista rokkitähteä! Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Rehnin asiantuntemuksesta minulla ei ole korkeaa kuvaa myöskään energiapolitiikan yhteydestä. Tämän taikamaton päällä tuskin Suomen presidentiksi liidetään.

Entä mitä tehdä, jos Turkki ja Unkari ratifioivat Suomen jäsenyyden mutta eivät Ruotsia? Vaihtoehtoa on väläyttänyt Erdoğan itse ”hajota ja hallitse” -periaatteen mukaisesti.

Naton 28 maan sekä Suomen ja Ruotsin välisen yhteistahdon murtaminen olisi tietenkin voitto Moskovalle, joten eriaikaisuus olisi pahasta.

Suomen oma etu ja Naton etu vaativat, että tällaisessa tilanteessa Suomi hitsaisi liitoksen omin toimin kiinni eikä jäisi odottamaan Ruotsia, jonka ”turvallisuushuolten” korjaaminen voi kestää vuosia. Ottaen huomioon Ruotsiin pesiytyneen väestörakenteen siitä ei mahdollisesti koskaan tule mitään, vaan maa suistuu samanlaiseen anarkiaan, joka on tuttua Lähi-idän kaduilta.

Aiheista aiemmin:

Pitäisikö kebabit kieltää Suomessa? Turvallisuushuolet torjuttava tukkimalla terroristien tulo Turkista (2022)

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen (2016)

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena (2016)

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon? (2016)

Nobelisteja (2006)

Pitäisikö kebabit kieltää Suomessa? – Turvallisuushuolet torjuttava tukkimalla terroristien tulo Turkista

Turkin diktaattori Recep Tayyip Erdoğan [ɾe’d͡ʒep taj’jip ’æɾdo.an], jonka nimi panee uutistenlukijoiden suut surisemaan partakoneiden lailla, on onnistunut halkaisemaan Naton samaan tapaan kuin Kokoomus ja Kepu aikoinaan halkaisivat Perussuomalaisen puolueen: yhtäältä siihen osaan, johon kuuluvat kaikki muut, ja toisaalta siihen, johon kuuluu vain tietty porukka.

Turkin halu jarruttaa Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksen käsittelyä ei johdu Turkin väitteestä, jonka mukaan Suomi ja Ruotsi tukisivat Turkin suunnalta tänne tulleita kurditerroristeja.

Kurdistanin työväenpuolue PKK on tottahan toki marxilais-leniniläinen äärijärjestö, jolla ei pitäisi olla täällä sijaa, mutta kansanvaltaisessa Ruotsissa on järjestön edustajia voitu valita parlamenttiin asti, sillä runsaan ja valikoimattoman maahanmuuton tuloksena naapurimaahan on päässyt juurtumaan liikkeen kannatusta.

Tämä osoittaa omalta osaltaan, kuinka vahingollista kontrollimaton maahanmuutto on Euroopan kansallisvaltioille. Vieraat valtiot voivat saada myös Suomeen tulleesta epäperäisestä väestöstä kiristyskeinon omaa valtiotamme vastaan. Tuossa asemassa voivat olla yhtä hyvin kurdit kuin vaikkapa venäläiset tai ukrainalaisetkin.

Turkki on pystynyt tekemään Suomesta ja Ruotsista pelinappuloita edistääkseen aseiden saantia Yhdysvalloista. 

Turkki käyttää häikäilemättä hyväkseen Naton periaatetta, jonka mukaan uusien jäsenten valitseminen vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

Suomi ja Ruotsi noudattavat (ja ovat koko EU-jäsenyytensä ajan noudattaneet) terrorismin torjunnassa samoja periaatteita kuin ne EU:n jäsenmaat, jotka jo kuuluvat Natoon.

Suomi on jo tehnyt kaiken mahdollisen ja tarpeellisen terrorismin estämiseksi Suomessa, paitsi laittanut rajojaan kiinni Turkista Suomeen valuville terroristeille.

Näin ollen Turkilla ei pitäisi olla valittamista, ja Turkin meille esittämät vaateet ”turvallisuushuoltensa” vähentämiseksi ovat vailla pohjaa.

Vailla pohjaa Turkin vaateet ovat siksikin, Suomi on jo täyttänyt kaikki Naton jäsenyysehdot, eikä Turkilla pitäisi olla mitään maakohtaisia omia ehtojaan esitettävinä Suomelle. Tässähän päätetään Suomen liittymisestä Natoon eikä Turkkiin.

Ruotsin keskeinen ihmisoikeusrikos puolestaan näyttäisi olevan siinä, että maa antoi kirjallisuuden Nobel-palkinnon Turkin hallinnon polkemalle Ohram Pamukille.

Turkin harjoittama kiristys antaa näytön Turkin kelvottomuudesta sekä Naton jäsenenä että EU-jäsenyyttä tavoittelevana maana. Olli Rehn (kesk.) teki aikoinaan pahan virheen pyrkiessään edistämään Turkin EU-hakemusta laajenemiskomissaarina.

Turkin maa-alueen sanotaan olevan strategisesti tärkeän Natolle, mutta valtiona Turkki on Natolle ongelma ja sellaisena monihaitallinen. Tosiasiassa Turkki on toiminut lähi-itäläisten terroristien polkuna Eurooppaan. Euroopan maat voisivat sulkea rajansa tältä puolelta valtiolliseen suvereniteettiinsa vedoten.

On muistettava, että turvapaikanhakijoiden oikeudet eivät aja valtiollisen turvallisuuden edelle missään päin maailmaa. Terroristien polun tukkimisen sijasta EU on kuitenkin taipunut maksamaan Turkille miljardeja silkkisen terroristitien säätelystä.

Ongelmana eivät siis ole turvallisuudestaan ja oikeusvaltioperiaatteistaan kuuluisat Suomi ja Ruotsi ollenkaan, vaan maa, josta niitä terroristeja ja ihmisoikeusrikoksia pakenevia turvapaikanhakijoita tänne tulee: Turkki itse. Näin Turkki on aiheuttanut turvallisuushuolia Suomelle.

Ehkä Turkki onkin kiusaantunut siitä, että Suomen sosialistinen feministihallitus kaatoi hiljattain saavillisen rahaa Turkkiin tukeakseen Turkin naisten asemaa ja maksaakseen ”tasa-arvoverukkeilla” Jani Toivolan velkoja (aiheesta täällä).

Turkki on ollut pitkään konfliktissa toisen Nato maan, Kreikan, kanssa, joten Turkki tuskin pääsisi nykyään Naton jäseneksi. Turkki on myös kolhinut pahoin Naton koko uskottavuutta puolustusliittona, jakanut liittoa kahtia – itseensä ja muihin –, kylvänyt eripuraa ja vahingoittanut omaa asemaansa.

Oireellista on, että eräiden valtiopäiväjuristien etevillä aivoilla spekuloidaan jo ongelman ratkaisemista perustamalla olemassa olevan Naton päälle Naton versio 2.0, jossa olisivat mukana kaikki ne maat, jotka hyväksyvät Suomen ja Ruotsin jäseneksi. Tämä tarkoittaisi eräänlaisen virtuaali-Naton perustamista nykyisen Naton tilalle.

Näillä jyrkänteillä hoippuminen varmentaa sen, minkä totesin jo kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti (s. 108): organisaatiot tulevat sitä toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on jäseniä. Lopulta ne hajoavat. Tämä tulee ottaa huomioon sekä EU:ssa että Natossa.

Suomi ja Ruotsi ovat nyt keskittyneet vain torjumaan Turkin esittämiä syytöksiä ja täyttelemään jäsenyysehtoja, joita Turkki itse ei enää täytä. Myös Nato on ollut kontallaan Turkin edessä ja esittänyt mielistelyä, myönnyttelyä, suitsutusta ja ymmärrystä Ankara-lähtöiselle ruoskinnalle.

Toivon, että Jens Stoltenberg kuuntelee Turkkia ja ottaa maan sisäiset ”turvallisuushuolet” vakavasti vain ja ainoastaan puristellakseen Turkille muutamia sotaleluja Yhdysvalloista ja edistääkseen siten Suomen ja Ruotsin pääsyä Natoon.

Pohjoismaat eivät voi tätä kriisiä ratkaista, ja myös sen vuoksi Turkin pitäisi löytää omin toimin ulos itse aiheuttamastaan umpikujasta, toisin sanoen joustamalla väärille tahoille suuntaamistaan katteettomista vaateista.

Liennyttelyn ja laannuttelun asemasta voisimme esittää vastatoimen ja esimerkiksi kieltää kebabit Suomessa, ellei Erdoğanin esikunta taivu meidän vaatimuksiimme. Tai Turkki voitaisiin laittaa laajaan matkailuboikottiin.

Miltä se tuntuisi? – Sisällissotahan siitä tulisi puolustusliittoon. Mutta aloittaja olisi Turkki, joka toimii kivenä Naton kengässä.

Myös 1800-luvun puolivälissä käyty Krimin sota alkoi perimmältään etnisestä konfliktista, kun Venäjä alkoi ”suojella” Osmanien valtakunnassa (nykyisen Turkin alueella) eläviä ortodokseja.

Sama politiikka jatkuu edelleen Venäjän virallisena ulkopolitiikkana, johon sisältyy periaate, että Venäjä pyrkii turvaamaan omien kansalaistensa edut myös omien rajojensa ulkopuolella.

Erdoğan on nähtävästi saanut mallin Putinilta, jonka kanssa hänellä on symbioottinen viha–rakkaussuhde.

Sen enempää Venäjä ja kuin Turkkikaan eivät kuulu eurooppalaisen arvomaailman piiriin. Sen osoittaa Putinin hallinnon tapa murhata kymmeniä tuhansia ihmisiä itse aloittamassaan sodassa ja Erdoğanin tapa vaarantaa Suomen ja Ruotsin koko valtiollinen turvallisuus laittamalla Nato-hakemuksemme jäihin.

Erdoğan myös söi sanansa vaihtamalla vihreät valot punaisiksi ja vetämällä maton Suomen alta.

Putin ja Erdoğan ovat vallan kahvassa roikkuvia konnia, joista kumpikaan ei ansaitse pragmaattisia myönnytyksiä vaan joiden johtamat valtiot pitäisi potkaista pois kansainvälisistä organisaatioista, kuten YK:n turvallisuusneuvostosta (Venäjä) ja Natosta (Turkki) aina siihen asti, kunnes sotarikolliset ja ihmisten poliittisia oikeuksia polkeneet poliitikot on saatu tuomiolle. 

Turkki on ”turvallisuushuolillaan” vaarantanut Suomen ja Ruotsin turvallisuuden tavalla, jonka vakavuutta ei voida kaikessa laajuudessa kansalaisille kertoa, eikä kukaan diplomatian ammattilainen voi sitä julkisesti sanoa.

Jonkun on kuitenkin sanottava asiat, niin kuin ne ovat, ja nyt se olen minä.

Turkki on Natoa murentamalla auttanut Venäjää käymään raakaa näännytyssotaa Ukrainaa vastaan.

Venäjä taas on tuhonnut ihmisten elämiä, koteja ja kansainvälistä taloutta mittaamattomalla tavalla sekä yrittää edelleen romuttaa koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän heittämällä myös omia sotilaitaan lihamyllyyn. Tämä oikeuttaisi Venäjän sulkemiseen pois kaikesta kansainvälisestä toiminnasta niin pitkäksi ajaksi, kunnes maan regime on kokonaisuudessaan kumottu ja vaihdettu toiseen.

Aiheesta aiemmin

Pakolaisuus kiihtymässä, ylirajaiset uhat torjuttava (2020)

Lähi-idästä tulviva pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti (2019)

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen (2016)

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena (2016)

Sosialistinen feministihallitus kaatoi saavillisen rahaa Turkkiin ja maksoi ”tasa-arvosyillä” suosikkinsa velkoja (2022)

Euroopan onnettomuus (2022)

Ruotsin onnettomuus (2022)

Monikulttuurinen unelma on liekeissä, mutta mediassa kudelma jatkuu (2022)

Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku (2022)

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita (2022)

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)

Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.

Lähi-idästä uhkaava pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti

Muutamat asioista mitään ymmärtämättömät vipusivat aikoinaan Turkkia Euroopan unionin jäseneksi. Eräs heistä oli EU:n laajentumiskomissaarina toiminut Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin sittemmin Suomen Pankin pääjohtajan viralla. Pankissa tuhoamista vielä riittää.

Turkki on nyt uhannut päästää Eurooppaan miljoonia pakolaisia, mikäli EU arvostelee Turkin Syyriaan tekemää hyökkäystä. Turkin ja Syyrian kompleksisista suhteista ja Syyriassa vallitsevan sisällissodan syistä voitte lukea tarkemmin täältä.

Tämän viikon tapahtumien valossa on entistäkin selvempää, että Turkki ei kuulu Eurooppaan, eikä sille jatkossakaan pidä myöntää jäsenyyttä EU:ssa. Kuinka kurjalla tolalla asiat olisivatkaan, jos Turkki olisi nyt EU:n jäsen?

Turkin harjoittaman kiristyksen edessä Euroopan maiden pitäisi entistä päättäväisemmin torjua Turkin rajoille päästämät pakolaiset. EU:n on lopettava miljardien tuki Turkille, ja tulijoiden tulva on käännytettävä rajoilta tarvittaessa sotilaallisesti. EU-maiden olisi osoitettava yksiselitteisesti, että tänne ei ole tulemista ja että emme taivu painostuksen edessä.


Punavihreä turvapaikkapolitiikka vaarantaa turvallisuutemme

Turkki käyttää pakolaistulvaa aseenaan EU:ta vastaan. Syyriasta tai Irakista Turkkiin saapuneet pakolaiset ovat käytännössä kuin poliittisia ohjuksia, jotka lähetetään Eurooppaan kostoksi tai kiristyksen merkiksi. Turvapaikanhakijoina ja laittomasti rajat ylittäessään he ovat eräänlaisia ”aseettomia sotilaita”, jotka pyrkivät suojautumaan kansainvälisten asiakirjojen, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen taakse.

Kyseinen asiakirja on kuitenkin vain yleissopimus, eikä se velvoita ehdottomasti mitään maata ottamaan rajojensa sisäpuolelle keitään laittomia tulijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan valtioilla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan pakolaisia, sillä ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Sen asemasta, että Suomen maahanmuuttoviranomaiset keskittyisivät torjumaan laittomien maahan pyrkijöiden virtaa, he antavat julkisuuteen tiedon, että maassamme varaudutaan tulijoiden tulvaan. Tällainen tieto otetaan tietenkin vastaan kutsuna. Ilta-Sanomat kirjoitti, että Migri-pomo Kimmo Lehto on luvannut parissa päivässä paikat 5000 tulijalle. Hän vieläpä ylpeilee, että ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan ”varautuu” 100 000 laittoman maahantulijan aaltoon.

Uhkana eivät siis ole vain laittomat tulijat vaan Suomen mädättäjävirkamiehet. Asia nähdään väärin, kun keskitytään majoittamaan ja ruokkimaan tänne veronmaksajien elätettäviksi pyrkiviä. Pitäisi keskittyä laittamaan kova kovaa vastaan tulijoiden torjumiseksi tarvittaessa voimatoimin.

Haluaisinpa nähdä päivän, jona vihervasemmistolainen hallitus lupaisi hoitopaikat 5000 suomalaiselle vanhukselle ja ylpeilisi sillä, että Suomen kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Mutta tätähän tuo syntymäsosialistien typeryskerho ei koskaan tee.

Sen sijaan Lehdon ja Haaviston tapaiset kovapalkkaiset virkamiehet tekevät kaikkensa bastardisoidakseen kansallisvaltiomme ja kansakuntamme haittamaahanmuutolla. Heidät pitäisi sanoa viroistaan irti viipymättä ja lähettää samaan soppajonoon punavihreässä kuplassa asuvien takkutukkaisten maailmanparantajien kanssa. Heidän peräänsä pitäisi lähettää kaikki näissä kirjoituksissa mainitut huvitteluliberaalit, jotka saavat elantonsa maahanmuutosta johtuvista kuluista ja suojatyöpaikoista.


Pakolaisuus on kansainväisen politiikan ase, jonka eteen ei pidä juosta

Olen perussuomalaisena ehdottomasti sitä mieltä, että maamme ei pidä ottaa vastaan enää yhtään ainoaa humanitaarista pakolaista eikä turvapaikanhakijaa Lähi-idän eikä Afrikan suunnalta. Kriisi ei ratkea vastaanottamisella. Pakolaisuudesta itsestään ja sillä kiristämisestä puolestaan on tullut propagandan ja sodankäynnin väline. Sen aseen eteen ei pidä juosta.

Turkin uhkaus antaa viitteen myös siitä, kuinka GCM-sopimuksen kaltainen asiakirja voi laueta miinan tavoin länsimaiden kasvoille. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten GCM:stä on vaarassa tulla voiteluainetta, jolla helpotetaan siirtymistä EU:n ulkoisilta pakolaisleireiltä Eurooppaan maiden voimatta vastustaa (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Kun asiaan liitettäisiin pakolaiskiintiöiden laajentaminen ja turvapaikkahakemusten käsittely EU:n ulkopuolisissa keskuksissa, päätösvalta luovutettaisiin kansallisvaltioiden omasta piiristä YK:n pakolaisvirkailijoiden käsiin. Näin avattaisiin jatkuva ilmasilta EU-maiden lentokentille kansalaistemme laskuun.

Ja nythän onkin sitten (aivan liian myöhään vaikuttaakseen itse asiaan mitään) paljastunut, että ”suuri osa Irakista tulleista pakolaisista olikin sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaitakin”, eivätkä mitään herkkiä pikkutyttöjä.

Pakolaisten mukana leviävät paitsi he itse, myös heidän uskontonsa ja kulttuurinsa. Se taas merkitsee muhamettilaisuuden vallan kasvua Euroopassa. Tätä ei tule sallia etenkään, koska asian oikeutus ja siitä päättäminen pidetään Euroopan kansakuntien oman ratkaisuvallan ulottumattomissa: EU:n viranomaisten ja pienen byrokraattisen piirin hallussa.

Siihen kuuluvat Suomessa perusoikeusjuridiikan Dupond ja Dupont, kommunistiprofessorit Lavapuro & Ojanen, jotka kiirehtivät nyt myös ISIS-morsianten ja heidän lastensa kotiuttamista leireiltä. Mikäli tyhmyydestä ei joudu kärsimään, eivät tuon hulluuden mukaan lähteneet koskaan opi mitään.

Suomen kansalaiset voisivat vastata Turkin harjoittamaan kiristykseen boikotoimalla turkkilaisia tuotteita ja kieltäytymällä matkustamasta sinne. EU:n ja Turkin välisten suhteiden hoitaminen voimatoimin ja rajat sulkemalla ei merkitsisi EU:lle minkäänlaista tappiota. Siitä voisivat kärsiä vain ne, jotka ovat menneet investoimaan tai ostamaan lomaosakkeita valtiosta, jonka oikeusjärjestelmä on yhtä mätä kuin poliittinen historiansa ja kulttuurinsa yleensäkin.

Mikäli pakolaistulva alkaa kasautua Suomen rajoille vuoden 2015 tapaan, on otettava käyttöön Schengenin sopimuksen mahdollistama tilapäinen rajavalvonta ja laitettava rajat kiinni ilman matkustusasiakirjoja maahan pyrkiviltä.

Pitäisikö Yhdysvaltain presidentin olla joulupukki?

Poliittinen vihervasemmisto on puuttunut tavan takaa Yhdysvaltain asioihin vaatimalla, että Yhdysvaltain ei pitäisi puuttua muiden maiden asioihin. Ei olisi pitänyt taistella Koreassa vapaan yhteiskuntajärjestelmän puolesta. Ei olisi saanut käydä sotaa Vietnamissa kommunisteja vastaan, vaikka siten olisi pelastettu maa joutumasta totalitarismin kynsiin.

Ei olisi saanut suorittaa lakaisutyötä Irakissa, jossa Yhdysvallat auttoi syöksemään Saddam Husseinin vallasta. Eikä pitäisi myöskään auttaa Syyrian kumouksellisia vapauttamaan maata al-Assadin hallituksesta, jonka valtapuolue Baath on sivumennen sanoen Saddamin puolueen veljespuolue ja jota Venäjä tukee.

Nyt kun Donald Trump on täyttämässä vihervasemmistolaisten toiveet ja ilmoittaa lopettavansa amerikkalaisen elämäntyylin tuputtamisen vieraille kulttuureille, nuo monikulttuurisuususkovaiset eivät olekaan hurmoksessa vaan paniikissa. Kun Yhdysvallat Trumpin johdolla vähentää aktiivisuuttaan myös Natossa, tämäkään ei tyydytä Suomen kiilusilmäisiä kommunisteja ja rauhanaktivisteja. Sen sijaan he pitävät asevarustelun vähenemistä ”vakavana uhkana rauhalle”.

Huoli Yhdysvaltain vetäytymisestä on tietenkin ymmärrettävää, sillä pinttyneimpienkin vihervasemmistolaisten tietoisuuteen hiipii huoli maailman ajautumisesta entistäkin surkeampaan tilaan, mikäli maailmanpoliisin roolista haukuttu USA vetäytyy kansainvälisiltä areenoilta. Juuri USA on taannut rauhan, demokratian ja valistusihanteiden toteutumisen eri puolilla maailmaa. USA on mahdollistanut myös markkinatalouden leviämisen ja sitä kautta hyvinvointiyhteiskuntien kehittymisen niihin maihin, joissa sitä ei ole varaa itse tuottaa.

Tämä johtaa kysymykseen, pitäisikö Donald Trumpin olla joulupukki, joka jakelee lahjoja kaikkien maiden kansalaisille. Pitkän päälle jokaisen maan poliitikkojen tehtävä on ajaa ensisijaisesti oman kansakuntansa hyvinvointia ja etua. Aina ne eivät toteudu ilman yhteistyötä, mutta Trumpin ajatus omien kansalaisten ensisijaisuudesta sopii esimerkiksi muidenkin maiden johtajille. Kyse on korjausliikkeestä pois internatsistisesta kansainvälisyyden palvonnasta, jonka mukaisesti myös Euroopan unionin jäsenmaat ovat siirtäneet toimintansa painopisteen kansainväliseen kontekstiin samalla, kun oman maan kansalaisten asiat on jätetty heitteille.

Kun Yhdysvallat on nyt lopettamassa massamaahanmuuton ja vähentää työpaikkojen siirtämistä Aasian maiden hyväksi, kyseessä on perääntyminen globaaliin rajattomuuden ihanteeseen ja monikulttuurisuuteen perustavasta tendenssistä. Sikäli vihervasemmiston huoli on ymmärrettävää.

Asian voi sanoa niin, että kaikkien maiden idealistien ja monikulttuurisuususkovaisten kannattaisi vaatia haittamaahanmuuton rajoittamista, sillä maahanmuuton kielteiset seuraukset kohdistuvat voimakkaimmin juuri heihin itseensä. Monet maahanmuuton puolustelijat ovat itse kaikkein heikoimmassa asemassa yhteiskunnassa. Siksi he samastuvat turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin ja kokevat, että heidän määränsä rajoittaminen on itseensä kohdistuvaa arvostelua. Tämä on kuitenkin ajatusvirhe, joka perustuu epäadekvaattiin identifikaatioon.

Todellisuudessa myös Suomen köyhien, kommunistien, sosialistien, teollisuustyöläisten ja opiskelijoiden kannattaisi etunenässä vaatia haittamaahanmuuton rajoittamista, sillä juuri se vie työpaikat ja tulevaisuuden heitä itseltään, syö heidän sosiaaliturvaansa ja pahentaa asuntopulaa.

Miten vihervasemmisto reagoi? Kirjoitin jo eilen tavasta, jolla vihervasemmisto rähinöi Trumpin edustamia sinänsä perusteltuja linjauksia vastaan. Kansaa yhdistävä puhe, jonka mukaan ”yhdysvaltalaisissa virtaa sama veri”, ei ollutkaan vihervasemmistolle merkki tasa-arvon julistamisesta vaan ”väkivaltainen kielikuva”, ainakin mikäli on uskominen Ylen toimittajien tulkintaa.

Suomessa feministit puolestaan kokoontuivat Helsingin Kampiin osoittamaan mieltään Trumpia vastaan, ikään kuin olisi suomalaisten asia puuttua Yhdysvaltain sinänsä demokraattisin perustein tapahtuneeseen presidentinvalintaan. Missä tämä porukka oli melttoamassa, kun Venäjällä järjestettiin viime vuonna valtiovallan manipuloimat parlamenttivaalit?

Aina kun USA-vihamieliset eurooppalaiset syyttävät Yhdysvaltoja ”sisäänpäin sulkeutumisesta”, ”muun maailman laiminlyömisestä” tai ”epäkohteliaisuudesta muulle maailmalle”, he eivät lainkaan huomaa, kuinka törkeitä epäkohteliaisuuksia he itse ovat ladelleet Yhdysvaltoihin päin. Heidän oma paremmin tietäjän roolinsako nyt asettaa standardin sille, mitä Amerikassa pitäisi tehdä ja asioista ajatella? Tämäkö luo hyvän pohjan suomalaisten ja muiden eurooppalaisten suhteiden rakennustyölle Yhdysvaltojen suuntaan?

Kyseinen asenne osoittaa todeksi sen yleishavainnon, että poliittinen vihervasemmisto pitää itseään oikeutettuna rähinöimään, mellakoimaan ja haukkumaan muita ihmisiä sen retorisen aidan takaa, jonka he ovat rakentaneet oman sosiaalisesti kenties kurjemman asemansa perusrakennuspuista. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin heidän omat argumenttinsa voidaan hyväksyä vain heitä itseään viisaampien osoittaman hyväntahtoisuuden varassa niin politiikassa kuin tieteessäkin.

Feministien raivokkaat mutta raihnaiset parahdukset jäävät symptoomeiksi heidän narsistisesta oman navan kaivelustaan. Ne symboloivat sitä, millaista myös sukupuolten välinen vuorovaikutus usein on. Jos mies ei heittäydykään kontalleen naisten vallankäytön edessä, seurauksena on naisten ikäviä kilareita ja itkupotkuraivareita.

Eräs sokea piste sisältyy myös telaketjufeminististen naisten ja profeminististen miesten yhteiseen pyrkimykseen lavastaa maailman valkoisen vähemmistön isänmaalliset tarkoitusperät seksuaalisesti epäilyttäviksi.

On kieltämättä totta, että isänmaallisuus ja sovinismi liittyvät käsitehistoriallisesti yhteen ranskan kielen sanassa chauvinisme, joka merkitsi alun perin ’kiihkoisänmaallisuutta’. Mutta aivan övereiksi feministien argumentit menevät, kun he väittävät, että Trumpin puheet ovat raiskauskulttuurin normalisointia, kuten eräs mielenosoittaja lausui Ylen eilisissä TV-uutisissa. Sen sijaan maahanmuuton myötä lisääntyneistä raiskauksista he vaikenevat täysin, vaikka asiasta on saatu selvä näyttö.

On se vaan niin hienoa edustaa länsimaalaisvihamielistä rasismia ja miesvihaa! Se näyttää olevan käypää valuuttaa myös feminismiä kannattamaan asettuneiden mieshenkilöiden yrityksissä tavoitella seksuaalisen suopeuden osoituksia naisilta. On kuitenkin kysyttävä, mitä tällaisissa suhteissa on tarjolla molemmin puolin, vai onko mitään.

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen

Turkki on vajonnut viime kesän vallankaappausyrityksen jälkeen yhä syvemmälle totalitarismiin, josta kertovat viime päivien kansanedustajapidätykset. (Kulttuurirelativistisessa valossa nähtynä myöskään oma maamme ei tee tästä suurta poikkeusta, sillä viedäänhän Suomessakin kansanedustajia käräjille heidän poliittisista mielipiteistään.)

Asenteiden kiristyminen ja poliittisten olojen epävakaus eivät ole Turkissa uusia ilmiöitä. Esimerkiksi vuonna 2008 kumottu huntukielto säädettiin voimaan 1979. Nyt huntupakko on jälleen todellisuutta. Viime aikojen uutiset kertovat myös toimittajien ja tutkijoiden pidätyksistä. Vallankaappausyrityksen tuloksena kenraalejakin on viety kuin sikaa korvasta, luonnollisestikin ymmärrettävin syin.

Tässä valossa Turkin EU-jäsenyyttä vastustaneiden eurooppalaisten poliitikkojen kannanotot ovat osoittautuneet viisaiksi. Media ei ole kuitenkaan pitänyt melua siitä, kuinka vääriksi ja tuhoisiksi olisivat puolestaan osoittautuneet Turkin EU-jäsenyyttä kannattaneiden tahojen vaatimukset. Turkki on täysin epäkypsä demokratiaksi ja Euroopan unionin jäseneksi. Länsimainen oikeusvaltio se ei ole. Siksi taustalla edelleen kummittelevat jäsenyysneuvottelut tulisi pistää jäihin.

Ollin oppivuodet eivät opettaneet Rehnille mitään

Suomalaisista poliitikoista Turkin liittymistä EU:hun ajoi vaikutusvaltaisimmin Olli Rehn, joka toimi EU:n laajentumisasioista vastaavana komissaarina 2004–2009. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että hänen toimialaansa olisi kuulunut myös laajentumisen vastustaminen silloin, kun laajenemiseen ei ollut perustetta eikä syytä. Laajentumiskomissaarin tehtävänimikkeestä ei seuraa velvoitetta nimikkeen mukaiseen toimintaan, niin kuin hän näytti ajatelleen.

Kuuliaisuus EU:ssa valinneelle laajentumistendenssille toi Rehnille ruhtinaallisen palkinnon. Hän eteni talous- ja raha-asioista vastaavaksi komissaariksi ja komission varapuheenjohtajaksi. Organisaatio, joka palkitsee kellokkaansa virheistä, on itse virheellinen.

Olli Rehn on keskustan idealistisimpia poliitikkoja. Hän on osoittanut huonoa harkintaa myös ajamalla EU-vetoista hiilikieltoa Suomeen ja lupaamalla valtion varoja Guggenheim-museon rakentamiseen. Näistä kaikista olisi Suomelle suuria kustannuksia.

Onneksi Rehn ei onnistunut Turkin liittämisessä Euroopan unioniin. On vaikea (tavallaan helppo) kuvitella, kuinka sekaisin Euroopan unioni olisi, jos sillä olisi nyt jäsenenään Turkki, joka uhkaa EU:ta pakolaistulvalla, pyrkii käymään poliittista kauppaa maahanmuuttajavirroilla ja kamppailee sisäisten ongelmiensa kanssa, joista osa tosin johtuu juuri pakolaisvirroista.

Kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin

Jos Turkki olisi Euroopan unionin jäsen, voisi syntyä samanlainen tilanne kuin Konstantinopolin piirityksessä vuonna 1453. Osmanit (eli turkkilaiset) valtasivat silloin Bysantin valtakunnan (eli Itä-Rooman) pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli pitkään ollut Kreikan siirtokunta. He tekivät siitä oman pääkaupunkinsa, Istanbulin.

Turkista ei ole EU:n jäseneksi sen enempää poliittisesti kuin kulttuurisestikaan. Ainoa, mikä on kiinnostanut EU:ta Turkissa, on talous: halvempi työvoima ja markkinat, ehkä Alanyan riemurannat.

Tätä nykyä Turkki keinottelee EU:ta vastaan myös parantamalla suhteitaan Venäjään, jolle kaverit totta kai kelpaavat Krimin miehityksen jälkeen. Sen YK tuomitsi (Venäjää ja Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta) selvästi laittomaksi.

Lisäjäsenten haaliminen liitoksistaan natisevaan ja päätöksissään horjahtelevaan EU:hun on myös sinänsä epäviisasta. Jäsenkerhon kasvaessa kasvavat myös eripura ja toimintakyvyttömyys. EMU:un mikään maa ei enää liittyisi, vaikka pääsisikin.

Eksklusiivisuus ei ole vastakkainasettelun tuottamista vaan todellisuudessa vallitsevien kulttuurierojen tunnustamista. Ulos sulkeminen ei luo vastakohtia vaan myöntää todeksi tilanteen, jossa jokin naapurimaa itse diskvalifioi itsensä sulkeutumalla sisään päin ja sulkemalla pois itsensä. Niin Turkki on tehnyt; samoin Venäjä.

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena

Recep Tayyip Erdoğan on hallinnut Turkkia AKP-puolueensa vaalivoitosta 2002 asti. Toissapäiväisen vallankaappausyrityksen tapaiset keikaukset eivät ole Turkin tapaisessa islamilaisessa maassa tosin harvinaisia. Edelliset sattuivat vuosina 1980 ja 1997.

Myös tämänviikkoisilla tapahtumilla on islamiin liittyvä tausta. Erdoğan oli nuoruudessaan islamisti, mutta nykyään häntä sanotaan konservatiiviksi. Oikeudenmukaisin ilmaus olisi ”sunnalainen konservatiivi”, sillä hän on toisaalta kannattanut EU-jäsenyyttä ja vastustanut Natosta eroamista, mutta toisaalta hän vastustaa sukupuolten tasa-arvoa ja on halunnut rajoittaa aborttia sekä vaatinut, että jokaisen naisen pitäisi synnyttää vähintään kolme lasta.

Alun perin Erdoğan vaikutti kansallisessa pelastuspuolueessa ”Milli Selämet Partisi”, joka kiellettiin vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa. Vuodesta 1983 hän toimi ”Refat Partisi” -hyvinvointipuolueessa, joka puolestaan kiellettiin 1997 perustuslainvastaisena sen uhattua Turkin maallista luonnetta. Nykyisen ”Adalet ve Kalima Partisi” (suom. ”Oikeus ja kehitys”) -puolueen Erdoğan perusti edellisen raunioille 2001. Seuraavan vuoden vaalivoiton jälkeen hänestä tuli Turkin pääministeri ja sittemmin vuonna 2014 presidentti.

Erdoğanin ristiriitainen olemus ja asema juontavat juurensa hänen henkilöhistoriastaan. Hän toimi alun perin yhteistyössä imaami Fetullah Gülenin kanssa, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Yhteistyön menetelmänä oli värvätä koulutuksen ja propagandan kautta islamisteja Turkin oikeuslaitokseen, poliisiin ja hallintoon. (Metodi oli siis samanlainen, jolla vasemmistolaiset Demla ja Toimittajaliitto puolestaan valloittivat Suomen julkishallinnon virat ja tiedotusvälineiden toimitukset, toisin sanoen soluttautuminen.)

Erdoğan ja Gülen saivatkin kellokkailleen huomattavan edustuksen merkittäviin virkoihin, mikä teki hallitsemisesta helpompaa. Poliittista valtaa saatuaan Erdoğanin oli kuitenkin peräännyttävä islamistisista tavoitteistaan ulkopoliittisen realismin vuoksi. Niinpä hänen välinsä Güleniin katkesivat, ja islamistit muuttuivat hänen kannaltaan terroristeiksi. Nykyisin Erdoğan väittää Gülenin olevan vallankaappaushankkeen takana.

Suomen Julkisen sanan neuvosto, valtakunnansyyttäjän virasto ja vähemmistövaltuutetun toimisto voisivat itkeä saavillisen saunavettä Turkin sananvapaustilanteen vuoksi, sillä Turkissa on viime vuosina nostettu syytteitä ja langetettu tuomioita sananvapauden käyttämisestä ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta enemmän kuin länsimaissa yhteensä. Esimerkiksi Orhan Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon nimenomaisena reaktiona siihen, että hänet oli vedetty edellisenä vuonna Turkissa oikeuteen lausunnosta, jonka hän oli antanut Armenian kansamurhasta ja Kaakkois-Turkin kurdikysymyksestä. Pamuk tuomittiin tuolloin sakkoon ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Erdoğan hyödyntää turkkilaisten enemmistön kannatusta ja edustaa islamilaista nationalismia. Häntä voi siis sanoa ”populistiksi” sikäli, että hän tasapainoilee kansan mielipiteen, uskonnollisten tunteiden ja jihadistisen islamismin välillä. Erdoğanin populismi pyrkii olemaan myös demokraattista, sillä hän esiintyy ääri-islamismin ja terrorismin vastustajana. Demokratian edistäminen on nyt niin kovaa, että sakot tai seitsemän vuotta vankeutta voivat rapsahtaa siitäkin, jos erehtyy nimittämään tiettyjä kilpailevia puolueita vallankumouksellisiksi eikä ainoan sallitun tulkinnan mukaan terroristisiksi!

Vuonna 1923 perustettu Turkin tasavalta oli ehtinyt luoda vahvan sekularistisen perinteen, johon nähden viime vuosien tapahtumat merkitsevät huomattavaa taantumista. Erdoğanin näennäinen tuki demokratialle näkyy siinä, että hän on yhtynyt Syyrian kansannousun mielipiteisiin ja vaatinut arabikevään kokemuksiin viitaten Syyrian presidentin Bašar al-Assadin eroa. Lisäksi hän arvosteli ankarasti Egyptin vuoden 2013 sotilasvallankaappausta, joka syrjäytti hänen tukemansa Muslimiveljeskunnan. Nämä kansanvaltaisilta kuulostavat julistukset voidaan kuitenkin kuitata pelkiksi yrityksiksi miellyttää länsimaita ja haalia kannatusta.

Joka tapauksessa yhdestä olen tämänviikkoisen näytöksen perustella varma. Turkin tie Euroopan unioniin on pysyvästi poikki. Ei jatkoon. Maa on selvästikin epäkypsä demokratioiden joukkoon. Turkki ei ole oikeusvaltio, sillä Erdoğanin valtakaudella islamilaisia perinteitä on palautettu voimaan. Maan 79-miljoonainen kansa on lisäksi aivan liian kuohahteleva tullakseen unionin toiseksi suurimmaksi jäseneksi. Suuret poliittiset virheet tuottavat nyt Erdoğanin kaltaisia suuria johtajia, jollaisia nousee kuin sieniä sateen jälkeen.

Erdoğan on syyllistynyt Euroopan unionin kiristämiseen uhkaamalla avata rajansa ulospäin ja kääntää maahansa tulvineet pakolaisvirrat EU:n suuntaan, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta. Jopa pakolaispolitiikassaan lepsua linjaa vetäneet Angela Merkel, Nicolas Sarkozy ja François Hollande ovat asettuneet vastustamaan Turkin EU-jäsenyyttä. Tämä osoittaa, kuinka löyhälatvaista laajentumiskomissaarina toimineen Olli Rehnin ajama Turkin liittäminen Euroopan unioniin aikoinaan oli.

Saksan ”Ja!” ydinvoimalle ja turvallisuudelle

Tänään järjestetyissä Saksan parlamenttivaaleissa oli kaksi Suomenkin politiikkaan vaikuttavaa teemaa: ydinvoima ja Afganistanin kriisinhallintaan osallistuminen. Saksa joutunee pyörtämään aiemman ydinvoimasta luopumispäätöksensä, sillä maan hiilidioksidikuormitus muodostuisi tukehduttavaksi, mikäli se joutuisi korvaamaan ydinvoiman suunnitellusti hiilivoimaloilla. Niinpä ydinsähkö elää jatkossa renessanssia muuallakin kuin Suomessa. Mutta kerrankin Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä.

Suomi on pyrkinyt näyttelemään kokoaan suurempaa myös Afganistanin kriisinhallinnassa. Suomelle on ollut moraalisesti välttämätöntä osallistua Afganistanin rauhanprosessiin, vaikka kyse ei olekaan enää pelkästä rauhanturvaamisesta, joka keskittyy pitämään osapuolet erillään. Kriisinhallinta on sotatoimiin osallistumista, ja asiaan liittyvät vaarat ovat vähentäneet halukkaiden lähtijöiden määrän kymmenestä tuhannesta alle tuhanteen. Silti Suomen kansalaisista noin puolet kannattaa edelleen osallistumista.

Mukanaolo on suomalaisille samanlainen kunnia-asia kuin saksalaisillekin. Saksa pesee kriisinhallintatyöllä toisessa maailmansodassa karttunutta mainettaan, ja Suomi taas saa prestiisiä Naton rauhankumppanina ja sotilaallisen toimintakykynsä osoittajana. Kirkkaassa muistissa on, että Afganistanin kriisin syyt juontavat juurensa vuonna 1979 tapahtuneesta neuvostomiehityksestä. Pelottavaa mutta totta, sama karvas kohtalo olisi voinut tulla myös Suomen osaksi. Olemalla Afganistanissa mukana suomalaiset ostavat pois tätä neuvostoajan traumaa.

Myös Viro on heilutellut lippuaan Afganistanissa aktiivisesti, jotta Yhdysvallat muistaisi tätä Naton kuopuskehtolaista mahdollisen kriisin tullen. Yhdysvallathan ei ole rakentanut Natoon iltatähtinä ilmaantuneisiin maihin lainkaan omia tukikohtia, vaikka se vuonna 1997 lupautui niiden perustamiseen. Varat ovat kuluneet sodankäyntiin Lähi-idässä.

Kiintoisaa on, miten kriisinhallinta onnistuu. Afganistan on maa, josta jokainen suurvalta on joutunut peräytymään. Myös Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Afganistanista, ja maassa toimivat terroristit ovat saaneet polvilleen jopa Yhdysvallat. Afganistanilaississien osoittama sitkeyden kipinä antaa tietysti toivoa myös Suomen kaltaisen valtion puolustusvoimille meidän omassa maanpuolustustehtävässämme; muuta asetta kuin puolustustahto meillä kun ei ole.

Sen sijaan Saksan vaalikampanjoiden aikana käydyt keskustelut osoittavat, että saksalaiset rimpuilevat pois Afganistanista. Se, että maa asettaa kansallisen puolustuksen liittolaissopimusten edelle, voi kertoa samanlaisesta Nato-yhteistyön rakoilemisesta kuin vanha tosiasia, ettei Turkki antanut käyttää maaperäänsä Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Muslimi kun ei nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tätä kautta uskonkiistat voivat aiheuttaa lipsumista jopa Nato-velvoitteista ja yhteisistä puolustussopimuksista.

Kristillisdemokraattien ja muiden oikeistopuolueiden voitto Saksan eilisissä vaaleissa osoittaa, että saksalaiset antavat kannatuksensa sekä ydinvoimalle että toistaiseksi myös kriisinhallinnalle Afganistanissa. Ja se, että 23 prosentin kannatukseen päätyneet sosiaalidemokraatit puolestaan kärsivät murskatappion, kertoo siitä, miten kansa toisensa jälkeen sanoo vastalauseensa vasemmiston ajamalle maahanmuutolle.

Nobel-palkittuja pökäleitä

Yleisradio hehkuttaa tänään ex-presidentti Martti Ahtisaaren valtioviisauksilla. Lakerikengät lipsuvat ensinnäkin Ahtisaaren vaatimuksessa, että Turkin hyväksymistä Euroopan unionin jäseneksi pitäisi nopeuttaa. Maran johtama työryhmä katsoo raportissaan, että ”EU:n uskottavuus on vaarassa, jos Turkille tarjotaan lähentymisen päätepisteenä jotain muuta kuin täysjäsenyyttä”. Raportin mukaan ”EU-maiden johtajien kriittiset lausunnot johtavat EU-jäsenyyden suosion vähenemiseen Turkissa, mikä taas vähentää Turkin halukkuutta tehdä jäsenyyden edellyttämiä muutoksia”.

Onko hullunkurisempaa logiikkaa? Asiathan ovat täsmälleen päinvastoin. Euroopan unionin uskottavuutta ja toimintakykyä haittaavat sen jatkuva laajeneminen ja jäsenmäärän kasvu. Ja toiseksi: pitäisikö Turkin parannella ihmisoikeusolojaan vain Euroopan unionin suopeuden tai jäseneksi hyväksymisen pantiksi? Se merkitsisi käytännössä jommankumman osapuolen tai molempien kiristystä. Kyllä valtion kuin valtion pitää taata omat demokratiaolonsa ihan itse, riippumatta siitä, tarjotaanko sille piiskaa vai porkkanoita.

Ja kerrataan vielä, miksi Turkkia ei pitäisi pyrkiä liittämään Euroopan unioniin. Ensinnäkin (1): Turkki ei kuulu Eurooppaan vaan muodostaa maantieteellisesti, uskonnollisesti ja kulttuurisesti erillisen alueen, jonka jäseneksi hyväksymisen myötä Euroopan unionin ulkoraja kulkisi Irania ja Syyriaa myöten. Eurooppa ei ole siellä. Toiseksi (2): Turkki on liian suuri ja vaikutusvaltainen Euroopan unioniin. Sen poliitikoista ja kansalaisista tulisi uusi vaatelias ryhmä niin europarlamenttiin kuin Euroopan valtioihinkin. Ja kolmanneksi (3): Turkki ei täytä jäsenyysehtoja. Niiden tiellä ei ole vain konkreettisia esteitä, kuten Kyproksen tilanne, vaan periaatteellisia näkemyseroja, joista käytännön ongelmat seuraavat.

Itse toivon, että Euroopan unionin ja Turkin lähentyminen jää samanlaiseksi prosessiksi kuin Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyyden kehittäminen: siitä tulee päättymätön hanke, jossa keskustelujen tehtävänä oli vain osoittaa, miten ylivoimaista suhteiden kehittäminen on, kuinka suunnattomia ponnistuksia maiden lähentämiseksi tarvittaisiin ja minkälaisia esteitä yhdistymisen tiellä kohdattaisiin sen ikävän loppuunsaattamisen asemasta.

Ahtisaaren pökäleet jatkuivat hänen Savon Sanomille antamassaan lausunnossa, jonka mukaan ”vaalirahakohu on saavuttanut liian suuret mittasuhteet”. Hän sanoo toivovansa, ettei jupakka johtaisi vaalirahoituksen täydelliseen avaamiseen ”vain ihmisten uteliaisuuden vuoksi”. Ahtisaari ei ole valmis näkemään, että puolueiden ja ehdokkaiden vaalirahoitustavassa olisi Suomessa nyt jotain pahasti pielessä, ja hän perustaa näkemyksensä kansainvälisen lahjonnanvastaisen järjestön Transparency Internationalin raporttiin, jonka mukaan Suomi on viidenneksi vähiten korruptoitunut maa maailmassa.

Näiden raporttien mittausvirheistä ja muista erehdyksistä olen esittänyt oman analyysini jo aiemmin. Keskeistä on, että Suomessa rahallista korruptiota ei tarvita, koska poliitikot ja virkamiehet toteuttavat rahamiesten toiveet muutenkin. Sosiaalisen pääoman vaihtoon perustuva korruptio on kuitenkin pahinta, koska se on vakiintunut osaksi järjestelmää.

Tänään julkaistaan myös Lapin yliopistossa toimivien tutkijoiden kirja Miten valta ostetaan?, joka on ensimmäinen tieteellinen tutkimus käynnissä olevasta vaalirahoitusskandaalista. Sen paljastukset ja johtopäätökset ovat raskauttavia ja antavat aiheen kokonaan toisenlaisiin päätelmiin kuin Ahtisaaren työryhmän.

Kun Nobel-palkittu diplomaatti lausahtaa, että ”tämä keskustelu on hirveän populistista – suljen television ja hyppään niiden artikkelien yli”, entiselle presidentille on tullut jälleen yksi syy lopettaa oma lähetyksensä. Tai sitten kyse oli pelkästä savolaiseen lehteen eksyneestä karjalaisesta huumorista.

Syntax errors

Tietoliikenteessä täytyy olla tänään jotain häiriötä, sillä Helsingin Sanomat tuo eteeni täysin epäuskottavia uutisia. Niistä yksi on tässä: ”Maahanmuuttajat ovat yliedustettuina Helsingin väkivaltarikostilastoissa.” Miten on mahdollista, että maan suurin päivälehti on ajautunut tilaan, jossa se joutuu välittämään yleisölle myös sellaisia uutisia, jotka kertovat ulkomaalaisten rikollisuudesta ja joiden täytyy siten olla epämieluisia kaikille poliittista korrektiutta toivoville?

Ehkä vastaus löytyy siitä, että ollessaan rehellinen ja tunnustaessaan ongelmat avoimesti saa sympatiaa. Sen jälkeen voi toivoa, että lukijoiden usko median puolueettomuuteen säilyy. Tai sitten vastausta voi hakea sanasta ”yliedustettuina”. Sehän paljastaa, että asiat eivät ole kirjoittajan mielestä ihan oikein. Lauseen mukaan kieroa ei ole kuitenkaan vain sen kuvaama asiantila itse: maahanmuuttajien poikkeuksellisen suuri rikollisuus. Sanonta jättää oven auki myös sille tulkinnalle, että tilastot ikään kuin ”erehtyvät” suhteessa todellisuuteen.

Siksi myös tilastotiedon välittämää dataa pitää selittää ja korjata. Parhaiten se käy, kun asiaa taustoitetaan ja tulkitaan. Niinpä lehdestä löytyy juttu, joka kertoo ongelman alkupäästä ja loppupäästä: sen otsikossa siteerataan somalialaissyntyistä vankia, joka sanoo, että ”kukaan ei tule Suomeen mennäkseen vankilaan”.

Mutta mitä välillä tapahtuu, jotta näin todellakin käy? Tästä prosessista on olemassa monenlaisia käsityksiä. Somalien päätymisestä rikollisille poluille ei voida syyttää aina vain suomalaista yhteiskuntaa, sillä somalit (aivan kuten kaikki muutkin maailman ihmiset) saavat Suomessa osakseen parhaan mahdollisen kohtelun. Ehkä se ei ole täydellistä, mutta se on silti parasta, mitä koko maailmassa on tarjolla. Ja silti, siltikin, asiat menevät myttyyn. Minulla ei ole tähän asiaan aukotonta selitystä eikä teoriaa, kun viittaukset ihmisten olemuspiirteisiin on kielletty. Sen täytyy olla mysteeri.

Tietenkin on mahdollista, että lehden oma tekstintuottokone on mennyt sekaisin. Tilapäisestä systeemihäiriöstä kertoisi se, että tämän uutisen mukaan Astrid Thors arvostelee islamilaisen puolueen perustamista! Hänen mukaansa asia ei ole kritiikin aihe sinänsä vaan merkki ”puoluelain puutteista”.

Sopimattomuus puoluelain piiriin johtuu Thorsin mukaan siitä, että islamilainen puolue edustaa sharia-oppia, eikä siten ”ole islamin mukainen”. – Mitä kummaa? Pohditaanpa Astridin ajatuksia hetken. Thors ei siis vastusta islamilaisen puolueen perustamista sillä argumentilla, että sen ajama sharia-laki olisi poliittisesti väärin, vaan siksi, että 1) meidän oma puoluelakimme ei ole tarpeeksi hyvä, että 2) kyseinen uusi puolue ei täyttäisi demokraattisen puolueen tunnusmerkkejä ja että 3) islamilainen puolue ei olisi islamin mukainen.

Mutta miten Astrid Thors voi väittää, ettei sharia-lain mukainen puolue olisi islamin mukainen? Koska sharia-laki kuuluu olennaisena osana islamiin, Thors tulee väittäneeksi, että islam ei ole islamin mukainen. Tosiasiassa se on. Sharia-laki vaikuttaa kaikissa – myös kehittyneimmissä ja länsimaalaistuneimmissakin – arabimaissa voimakkaasti politiikkaan. Se on osa puolueiden toimintaa kaikissa islamilaisissa valtioissa. Viimeisimmän näytön tarjoaa uutinen, joka kertoo, että Turkin parlamentti salli huivit yliopistoissa murskaäänin.

Tosiasiassa burkha ei ole vain uskonnollinen vaatekappale vaan se on kulttuurinen mielenosoitus. Tästä todistaa se, että naiset eivät käytä burkhaa yhtä yleisesti arabimaissa kuin he käyttävät sitä lännessä, jossa huivipakosta on tehty suuri poliittinen kysymys. Kiistoja tuskin olisi lainkaan, ellei islam olisi uskonnon lisäksi myös poliittinen järjestelmä, jonka olennainen osa sharia-laki on.

Asia näyttäkin olevan niin, että islamin luonne on ollut Astridille tähän asti arvoitus. Nyt, kun se paljastuu hänelle kokonaisuudessaan, hän ei voi vanhasta tottumuksesta myöntää, että islamiin sisältyy monia epädemokraattisia periaatteita, jotka eivät todellakaan ”edistä kulttuurien välistä dialogia”. Koska Astrid haluaisi sulkea silmänsä tältä tosiasialta, hän väittää, että vika on Suomen omassa puoluelaissa, jonka aukot sallivat myös epädemokraattisten liikkeiden perustamisen ja puolueeksi rekisteröimisen.

Onneksi Kari Rajamäestä löytyi miestä ruttaamaan Thorsin esittämä uusi ulkomaalaislaki, jonka läpimenoa odottaa 6000 Ruotsin karkottamaa irakilaista. Mikäli Thorsin esitys hyväksyttäisiin, paljastuisivat hänen arvostelemansa puoluelain aukot pieniksi.

Juuri Astrid Thorsin harjoittamalla monikulttuurisuuden lietsomisella tullaan edistäneeksi totalitaaristen järjestelmien syntymistä ja sellaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden päätehtävänä on liberaalin länsimaisen demokratian lopettaminen. Kaikenlaiset heinähatut ja muut asioita huonosti tuntevat piirit ovat pitkään uskoneet, että suomalaiset voivat poimia monikulttuurisuudesta vain sen ”sivistyneinä” pidetyt puolet – runouden, musiikin, kuvataiteet ja arkkitehtuurin ornamentit – kuin rusinat pullasta. Jos sekä media että poliitikot vaivautuisivat selvittämään asioiden taustoja tieteellisesti, filosofisesti ja kokemusperäisesti, eivät myöskään pikkupoliitikkojen mielipiteet muodostaisi sellaista hyväuskoisuuden halpahallia, kuin ne nyt tekevät.

Nobelisteja

Ei tullut Ahtisaaren rauhan-Nobel vieläkään Suomeen, vaikka lehdistö teki asian eteen huomattavan päivätyön ennustuksineen ja perusteluineen. Dynamiitin keksijän palkinnolla laakeroiminen alkaa olla pelkkää politiikkaa. Nyt rahat sai (onneksi) ”köyhien pankkiirina” tunnettu bangladeshilainen Muhammad Yunus sekä hänen johtamansa Grameen-pankki, joka on halunnut poistaa köyhyyden lainaamalla rahaa kaikkein vähävaraisimmille: kerjäläisille, maalaiskurjalistolle ja kaikille niille ihmisille, joilla ei ole mitään. Pitäisi kai jo lännessä ymmärtää, ettei Nobelia voi saada hyvinvoivalta näyttävä valkoinen mies, joka on pyöritellyt papereita ja käynyt diplomaattisia neuvotteluja linnoissa ja kanslioissa. Eri asia on sitten se, kannattaako tai voiko maksukyvyttömille ”lainata”, sillä Yhdysvalloista kantautuneiden tietojen mukaan varattomille annetut subprime-lainat ovat muuttuneet yksisuuntaisiksi avustuksiksi, jotka ovat jääneet sille tielleen.

Myös kirjallisuuden Nobelien jakaminen on lähinnä poliittinen toimenpide. Palkinto myönnetään yleensä johonkin konfliktien kourissa olevaan maahan sympatian osoittamiseksi, tai sen saa jonkin alistetun kansanosan edustaja. Vain poikkeustapauksessa palkitaan eurooppalainen kirjailija, ja hänenkin on täytynyt palkinnon ansaitakseen parjata länsimaisen elämäntavan kertakaikkista kauheutta.

Minä en kuullut tämänvuotisesta kirjallisuuden nobelistista, Orhan Pamukista, aiemmin mitään – kenties juuri siksi, että hän on ollut kotimaassaan Turkissa sensuurin kourissa. Julkisuutta hän ei ole saanut länsimaissa niinkään teoksillaan vaan sen vuoksi, että Turkissa hänen kirjojaan on kärrätty oikeuden eteen ”turkkilaisuuden halventamisesta”. Nobel-palkintoon liittyvä moraalinen tuki meni siis oikeaan osoitteeseen, vaikka se vahvistikin palkitsemisen poliittisen luonteen. Pamukia itseään vastaan käynnistetty oikeudenkäynti kuivui kokoon viime tammikuussa. Näistä syistä Turkilla on vielä pitkä matka laajemman ja suvaitsevaisemman sananvapauden piiriin, Euroopan unioniin. Toisaalta EU:n jäsenyys voisi tuota tietä myös lyhentää.