Vaihtoehto inkluusiolle

Nyt kun kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen Alternativ für Deutschland -puolue kaksinkertaisti kannatuksensa Saksan ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa, ovat niin sanotut muut puolueet vannoneet kieltäytyvänsä hallitusyhteistyöstä AfD:n kanssa.

Voidaan kysyä, kuinka oikeudenmukaista eristäminen ja pois sulkemisen politiikka ovat demokratian kannalta. Ja kuinka tehokasta se on edes AfD:tä vastustavien yhteiskuntaryhmien omien tavoitteiden näkökulmasta?

Eristäminen on vastakohta inkluusiolle, eli mukaan ottamiselle ja järjestelmän muokkaamiselle erilaisuuteen sopivaksi. Myös inkluusio on omalla tavallaan ongelmallista, ja politiikassa sen soveltaminen on ollut kovin valikoivaa.

Valtionuskontona inkluusio

Tunnetuinta inkluusio on koulumaailmassa, jossa se on tarkoittanut muun muassa tasokurssien poistamista ja muuta oppilaiden keinotekoista asettamista samalle viivalle. Tuossa työssä on käytetty hyväksi tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden abstraktioita, jolloin nopeita on pakotettu juoksemaan hitaasti, jotta tasa-arvo toteutuisi, vähän niin kuin Kurt Vonnegutin dystooppisessa romaanissa Harrison Bergeron.

Suomen koulujärjestelmässä maahanmuuttajia ja muita diversiteettejä on koetettu sopeuttaa, mukauttaa ja niin sanotusti integroida järjestelmään. Kun tässä on epäonnistuttu, on päädytty loiventamaan koulutuksen omia kaarteita ja harjoitettu inkluusiota.

Sopeuttaminen ja mukauttaminen ovat jo sinänsä kyseenalaisia menetelmiä, koska niihin sisältyy näkemys, että integroitavien pitäisi luopua osasta elämäntapojaan miellyttääkseen järjestelmää. 

Toiseksi se on kyseenlaista siksi, että myös kantaväestöjen odotetaan luopuvan omasta kulttuuristaan järjestelmään liudennettavien hyväksi. Suomalaisille inkluusio on merkinnyt juuri tätä.

Molemminpuolinen sulauttaminen vaatii kulttuuristen ominaispiirteiden sahaamista pois, ja siten monikulttuuri-ideologia tosiasiassa johtaakin kulttuuriseen yksiarvoisuuteen: monokulttuuriin. 

Inkluusiota puolustellaan väitteellä, että se on nimenomaan järjestelmien muokkaamista ihmisten hyväksi eikä ihmisten muokkaamista järjestelmiin paremmin sopiviksi.

Todellisuudessa on käynyt niin, että järjestelmät ovat löystyneet ja veltostuneet huonommiksi, ja yhteiskunnallisen tehokkuuden heiketessä ovat kärsineet myös yksilöt. Tämä nähdään kouluissa, joissa on oppimis- ja kurinpito-ongelmia ja joissa myös yksilöiden on paha olla, eikä kukaan pääse parhaaseensa. Julkiset koulut mielletään ”kunnallisiksi päiväleireiksi”, ja rahaeliitti joutuu laittamaan lapsensa yksityiskouluihin.

Inkluusiosta on tehty koulutuspolittinen ideologia. Sen (ja samalla tietenkin myös feminismin ja maahanmuuton) puolesta on kirjoitettu tarkoitushakuisia, tendenssimäisiä ja agendamaisia tutkielmia, joiden tekijöitä on nimitetty vaikutusvaltaisiin ja päättäviin asemiin valtionbyrokratiassa valvomaan feminismin ja maahanmuuton etenemistä läpi koko yhteiskunnan. 

Koulutuksen rimaa on laskettu, ja myös yliopistotutkintoja myönnetään hyväksymällä väitöskirjoiksi artikkelinivaskoja. Seitsenportainen arvosana-asteikko on poistettu, jotta tason laskua ei huomattaisi. Kirjoitin aiheesta täällä, ja eräs vapaa toimittaja sai hiljattain Ylen sivuilla läpi yliopistopolitiikkaa arvostelevan kriittisen jutun.

Yle ja muut valtavirran mediat ovat kuitenkin melunneet pääasiassa inkluusion ja samalla myös maahanmuuton puolesta. Ylen uutiset iloitsivat vähän aikaa sitten, että syrjäisen Rantasalmen lukio-oppilaista puolet on ulkomaalaisia. Kiero yksityisyrittäjä junailee alaikäisiä Suomeen, ja kunnat ottavat avosylin vastaan 12 000 euron valtionavun jokaisesta oppilaasta. Tämä on räikeää ihmiskauppaa, johon kukaan ei puutu.

Ulkomaalaiset esitetään Ylen jutussa lukioiden ”pelastajina”, mutta mikään ei takaa, että he jäävät Suomeen maksamaan koulutuksensa. Ja jos jäävät, vaihtuu väestö kaupunkilähiöiden lisäksi nyt myös maaseutukunnissa. Samanlainen ulkomaalaisten opiskelijoiden naaraus on ollut käynnissä yliopistoissa ja korkeakouluissa, joiden opiskelupaikat kuuluisivat suomalaisille itselleen.

 

Maahanmuutosta ei ole järjestetty kansanäänestystä

Puhe väestöjen vaihtamisesta ei ole konspiraatioteoria vaan perustuu tilastoihin, joista voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja toimittajien ”mutta”-lauseet eivät onnistu kääntämään asioita ”parhain päin”, vaikka selittelyjä jynssätäänkin lehdissä lukijoiden naamaan.

Väestöpoliittisesta mullistuksesta ei ole voinut missään äänestää, vaan asia on pidetty demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella ja kantaväestön ulottumattomissa. Sitä on edistetty pelkkänä ”prosessina” tai etevänä liiketoimena. Ei ole kysytty, haluavatko veronmaksajat kustantaa koulutuksen vierasperäisille omien jälkeläistensä sijasta, eikä sitä, haluammeko kansalliskieltemme vaihtuvan englanniksi kouluissa ja yliopistoissa.

Ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvapaikanhakijoina Saksaan ja muualle Eurooppaan tulleiden integroiminen on onnistunut huonosti. Sen merkkinä ovat jo pitkään olleet muslimien tekemät terrori-iskut (viimeisimmästä täällä), katuväkivalta, oppimistulosten huononeminen ja rähinöinnit lähiöissä. Tätä kurjaa kehitystä johtaa erityisesti Ruotsi.

Toinen taikasana valtionuskonnoksi muodostuneen ”inkluusion” rinnalla on ”segregaatio”. Tavoitteena on pidetty sen ehkäisemistä. Kun ongelmallisia yksilöitä ja ryhmiä on koetettu sijoittaa ongelmista toistaiseksi kärsimättömille asuinalueille, ongelmat eivät ole poistuneet vaan siirtyneet toisiin paikkoihin.

Parempaa olisikin ollut konfrontaatio, eli eri kansakuntien etääntyminen ja pysyminen omilla alueillaan. Filosofit G. W. F. Hegel ja J. V. Snellman ajattelivat, että kansan, kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion kesken pitäisi vallita ekvivalenssi. He pitivät kansallisvaltiota Järjen korkeimpana luomuksena ja katsoivat, että valtioiden rajojen pitäisi noudattaa kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä eroja. Siitä muistuttaa iskulause ”kieli, kulttuuri ja kansakunta”, ja tämän filosofiaperinteen jatkaja olen myös itse.

Vaihtoehto Saksalle voi tervehdyttää Eurooppaa

Saksan AfD:n vaalivoitto on kantaväestön vastalause meneillään olevaan väestönvaihtoon ja kulttuuriseen kumoukseen. Vapaissa vaaleissa saavutettu tulos ei ole demokratian vastainen, vaan se on demokratian ilmaus, jota olisi kunnioitettava ja jonka mukaan olisi toimittava.

Niin sanotut muut puolueet toimivat kansanvallan vastaisesti torjuessaan AfD:n ja pyrkiessään eristämään ja sulkemaan puolueen pois hallitusvallasta.

Onkin kummallista, että nuo kaikki muut puolueet tappelevat jatkuvan lisämaahanmuuton puolesta, vaikka Saksan talous on henkitoreissaan ja sosiaalidemokraattien johtama yhteiskunta kärsii kuolinkouristuksia väestöllisen kirjavoitumisen ja muhamettilaisen miekkalähetyksen kourissa. Terrorismi on ollut jatkuvaa.

Eikö inkluusio koskekaan AfD:tä? Miksi inkluusiota suostutaan toteuttamaan vain koskien maahanmuuttajia, mutta mukaan ottaminen ja yhteistoimintaan hyväksyminen ei koskekaan kantaväestöihin kuuluvia itseään, jos heillä on valtavirtana olleesta sosiaalidemokrattisesta tai kristillis-konservatiivisesta ideologiasta poikkeavia mielipiteitä?

Nähdäkseni Saksa ja koko Eurooppa tarvitsevat vaihtoehdon inkluusiolle. Inkluusiota pitäisi soveltaa siten, että hallitusvaltaan hyväksyttäisiin maahanmuuttoa ja väestöjenvaihtoa vastustavia puolueita ja ryhmiä ja yhteiskuntia muokattaisiin resistenteiksi eli vastustuskykyiseksi haitallista maahanmuuttoa kohtaan.

AfD:n eristäminen on psykologisesti arvioiden huonoa politiikkaa, koska siinä ei ole politiikkaa ollenkaan.

Kantaväestöjen mielipiteiden ja poliittisen vaikutusvallan eristäminen on erityisen tuhoisaa, ja Euroopassa eristämispolitiikkaa on tehty sananvapautta kahlimalla. Paremminkin sopisi eristää laittomia maahanpyrkijöitä, koska se olisi kansallisen suvereniteetin ja kansallisvaltioiden olemuksen mukaista. Raja, jota ei valvota, ei ole raja.

Tämän on ymmärtänyt muiden muassa Elon Musk, joka on antanut symbolista tukea AfD:lle ja tosiasiallista tukea yleiselle sananvapaudelle.

On hyvä, että maailmasta löytyy ymmärrystä järjelliselle politiikalle vastakohtana tuulesta turvoksissa olevalle mitäänsanomattomuudelle, jota Saksan politiikka on ollut pullollaan aina siitä asti, kun maan sisäpolitiikka riisuttiin alastomaksi polvilleen ja koko saksalainen kulttuuri raiskattiin toisen maailmansodan jälkeen.

Negatiivista AfD:ssä on sinne pesiytyneiden Venäjä-mielisten penseys Ukrainan tukemiselle. Kyseinen pienimielisyys johtunee siitä, että sitä leimaa ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”, kuten Friedrich Nietzsche lausui teoksessaan Iloinen tiede (1886/1989, s. 199, ajatelma 348).

”Äärioikeistolaiseksi” voi AfD:tä sanoa vain sellainen, joka itse on äärivasemmistolainen. Molemmathan ovat yhtä kaukana toisistaan, ja Hitler varmasti oli sosialisti: kansallissosialisti.

---

Päivitys 13.3.2026: Hallituksen hyvä päätös laittaa ulkomaalaisille opiskelijoille lukukausimaksut teki opiskelijoiden välitystoimintaan liittyvästä maahanmuuttobisneksestä lopun. 

Monikulttuurisuus vastatuulessa

Monikulttuuri-ideologian toimeenpano ei vaikuta nyt etenevän aivan suunnitellusti Saksassa, jossa saudiarabialainen psykiatrian erikoislääkäri Taleb al-Abdulmohsen käytti vuokra-autoa niittokoneena ja ajoi väkijoukkoon joulutorilla. Onneksi vain muutama kuoli ja pienehkö määrä (< 200) ihmisiä loukkaantui.

Tämä lienee se kohtuullinen hinta, joka maahanmuuton eduista ja hyödyistä on maksettava. Berliinissä vuonna 2016 sattuneesta samantapaisesta ajelusta olikin jo aikaa. Isis-terroristeille uskollisuutta vannonut tunisialaismies tappoi tuolloin rekalla 12 viatonta ihmistä.

Erikoispiirteenä Madgeburgin tapauksessa on, että media syyttää tekijän jakaneen maahanmuuttokriittisen Alternativ für Deutschland -puolueen informaatiota ja esittäneen itsekin maahanmuuton arvostelua. Hänen sanotaan paenneen lähtömaansa uskonnollista sortoa mutta toisaalta varoitelleen toisia pakolaisia muuttamasta Saksaan, jonka hän on väittänyt islamisoituvan ja islamisoivan koko Eurooppaa.

Mediassa terroritekoon syyllistynyt esitetään puun ja kuoren väliin joutuneena kahden maailman kansalaisena, jolla on suo siellä, vetelä täällä. Yhtä kaikki, hän on maahanmuuttajana Saksassa.

Syyt kaadetaan AfD:n päälle, ikään kuin juurisyytä (haitallista maahanmuuttoa) vastustava puolue olisi syypää siihen, että maahanmuutto ei sovikaan Euroopan maihin.

Lääkäri päätti, että autolla väkijoukkoon ajaminen auttaa, niin kuin Yhdysvaltain vuoden 2001 terrori-iskujen arkkitehti Mohammed Atta (hän oli todellakin arkkitehti) päätti, että törmääminen lentokoneella rakennukseen lievittää. 

Lääkärin olisi kannattanut opiskella logiikkaa, rationalisti kun on. Islamilaista sortoa paenneen järkeisusko lieneekin nyt niin innokasta, että hän on katsonut parhaaksi vastustaa islamisaatiota vastaterrori-iskulla.

Islamia puolustetaan ja vastustetaan nykyisin samoilla metodeilla, ja niitä sovelletaan siksi, että miekkalähetys ja sen edustajat ylipäänsä ovat täällä.

Paikallisviranomaisia moititaan sitten siitä, ettei kukaan tullut pystyttäneeksi betonipors... unelmaesteitä torille. Nähdäkseni jokaisen pitäisi voida viettää joul... juhlapyhää rauhassa riippumatta siitä, mitä uskontoa edustaa vai edustaako mitään.

Minun on vaikea sanoa, mistä kyseinen viha kumpuaa. Mutta sen tiedän, että minua ei ole vihannut koskaan kukaan sellainen, jonka kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa.

Eräät valopäätoimittajat ovat väittäneet, että turvallisen yhteiskunnan puolustaminen ja väestönvaihtoon tähtäävän kulttuurisodan vastustaminen ovat rakenteellista rasismia.

Sitten kaikki bussin matkustajat nousivat seisomaan käsiään taputtaen.

---

Päivitys 2.1.2025: Monikulttuurisuus on vastatuulessa myös New Orleansissa. Joulun ajan terrori-iskuista on tullut tai tehty niin normalisoitu osa arki- ja pyhäpäiviä, ettei perässä pysy.

Onko demokratia huono hallintomalli?

On perin kurjaa kerjätä oikeutusta itseään tyhmemmiltä, ja siksi Platon ja Sokrates halveksuivat demokratiaa.

Kansa ei nimittäin tiedä, ei varsinkaan omaa parastaan.

Usein ihmetellään, miksi kriisiaikoina nousee oikeistodiktatuureja. Niitä nousee juuri demokratian merkiksi.

Nyt Yleisradiossa ollaan huolissaan niin sanotun laitaoikeiston noususta Saksan liittopäivävaaleissa, joissa Vaihtoehto Saksalle (AfD) on kovassa nousussa.

Minun mielestäni puolueen pyrkimykset eivät ole kovinkaan tyhmiä, mutta suhtautuminen puolueeseen on vähintäänkin ymmärtämätöntä.

Aina kun arvostellaan esimerkiksi Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia ja maassa vallitsevaa oikeistosuuntausta tai kun moititaan Puolan EU-politiikkaa, ei muisteta, miksi asiat ovat menneet noissa maissa juntturalle.

Syy kumpaankin on Balkanin suunnalta tunkeutunut laiton ja kutsumaton maahanmuutto, joka uhkaa valtioiden väestöllistä rakennetta ja kykyä taata sosiaaliturva kantaväestöille itselleen.

Sellaisissa tilanteissa nousee usein vastarektioita, ja kansalaiset ryhtyvät puolustamaan oikeuksiaan ja asemaansa. Näin syntyy oikeutettua kansallismielisyyttä, jota moititaan sitten äärioikeistolaisuudeksi, laitaoikeistolaisuudeksi tai jopa natsismiksi ja fasismiksi.

Syyt siihen ovat kuitenkin vasemmistolaisessa politiikassa, joka pyrkii auttamaan vieraita tulijoita kansalaisten omaksi velaksi. 

Onko sitten väärin äänestää laillisissa vaaleissa jonkin puolueen puolesta? Mitään puoluetta vastaankaan ei voi vaaleissa ääntään antaa.

Demokratiassa ihmiset usein tulevat äänestäneiksi myös omaa parastaan vastaan, jolloin vastuulliset voimat tekevät johtopäätökset ja ryhtyvät rajoittamaan demokratiaa ja kaappaavat vallan.

Myös demokratia voi ajautua kriisiin, sillä kansanvaltaisesti ja demokratian nimissä on tehty tyhmyyksiä.

Niin kävi muun muassa Chilessä, jota uhkasi demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden aloittama sosialisoiminen (aiheesta täällä). Augusto Pinochet katsoi parhaaksi kaapata vallan, ja syntyi sotilasdiktatuuri. Siten maa vältti Kuuban tien, mikä oli loppujen lopuksi hyväksi.

Toisen esimerkin tarjoaa Espanja. Myös Espanjaa uhkasi sosialismi, jonka torjumiseksi kenraali Francisco Franco nousi valtaan, ja oikeistodiktatuuri pysyi 1970-luvulle asti. Sosialismin torjuminen oli historian kulku huomioon ottaen maan edun mukaista, vaikka Gibraltarin yli pyrkivää maahanmuuttoa vastustava joutuu edelleen kuulemaan olevansa ”falangisti”.

Molempien sotilasjunttien edesottamuksista on valitettu paljon, mutta lopputulosten valossa sotilasdiktaruurien tie oli parempi kuin sosialismin tie.

Ei ole ihmeellistä, että myös Björn Wahlroos moitti kirjansa ”Markkinat ja demokratia: Loppu enemmistön tyrannialle” (2012) aluksi kansanvaltaa. Hänen havaintojensa mukaan talous menestyy parhaiten siellä, missä demokratia ei sotke taloudellisen edun tavoittelua, kuten Kiinassa ja Intiassa.

Molemmissa maissa demokratian tila on kieltämättä huono ja ihmisoikeuksia poljetaan. Mutta yhteiskunnallisen kokonaisedun näkökulmasta hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat.

Tahdon vain sanoa, että viisaiden johtama oligargia ei välttämättä ole huonompi kuin suurten kansanjoukkojen valitsema tyhmien despotia.

---

Päivitys 1.9.2024

Niinhän siinä kävi, että AfD nousi keskisaksalaisessa Thüringenissä suurimmaksi 32,8 prosentin kannatuksella kristillisdemarien saadessa 23,6 prosenttia äänistä.

Myös äärivasemmistolainen ja maahanmuuttokriittinen BSW nousi kolmanneksi noin 12 prosentin ääniosuudella. Maahanmuuttokriittisiä ollaan siis huvittavasti nyt myös äärivasemmistossa.

Tulos toistaa Ranskan kesäisissä vaaleissa nähtyä liukumaa oikealle ja oikeiston ja vasemmiston etääntymistä toisistaan. Onko tämä sitten hyväksi Saksalle, Ranskalle tai Euroopalle?

Nähdäkseni Ylen haastattelema ajatusten hautoja, professori Francesco Nicoli, on lapsellinen ja väärässä länkyttäessään, että laitaoikeiston eristäminen olisi Saksalta viisasta. Päinvastoin, eristäminen vasta olisi tyhmää, sillä juuri siten mitätöitäisiin demokratian tulos ja torjuttaisiin kansalaisten vaatimat korjausliikkeet pitkään vallinneeseen talous- ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Leopardi on pöydällä

Ihmiskunnalla on dramaattisia muistoja Ukrainassa toisen maailmansodan aikana käydyistä panssarivaunutaisteluista.

Siksi ei pidä ihmetellä Saksan nykyhallituksen haluttomuutta lähettää Leopard 2 -panssarivaunuja Ukrainan avuksi Venäjää vastaan. Sangen pidättyvää oli myöntyminen muutamien vaunujen toimittamiseen.

Saksalaisten itsehillintä on ollut ymmärrettävää mutta koomista. Taustalla lienee vaikuttanut kulttuurinen uskomus, jonka mukaan Saksan osallistuminen konfliktiin yleensä eskaloi sen laajamittaiseksi sodaksi.

Sodan aloitti kuitenkin tällä kertaa Venäjä, ja siksi Putinin hallinto on itse vastuussa sodan seurauksista ja lopputuloksesta.

Slaavikansojen välisestä aseiden kalistelusta ei taida kuitenkaan löytyä selvää voittajaa. Sodan taustavoimat ovat (Yhdysvallat mukaan lukien) liian suuria, jotta kumpikaan osapuoli voisi hävitä tai joukot tulla lyödyiksi niin sanotussa ratkaisutaistelussa.

Uupua ne kyllä voivat, jolloin konflikti jäätyy ja tavoitetaan horjuva aselepo tai jonkinlainen välirauha, ja palataan vuoden 2014 asetelmiin. Luotettavan rauhantilan solmiminen on mahdotonta Putinin hallinnon kanssa.

Myöskään 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodasta ei löytynyt selvää voittajaa. Myös sen aloitti Venäjä, joka ryhtyi puolustamaan Osmanien valtakunnassa (nykyisen Turkin alueella) elävien ortodoksien asemaa. Iso-Britannia ja Ranska julistivat Venäjälle (ja samalla Suomen suuriruhtinaskunnalle) sodan, minkä jälkeen engelsmanni seilasi maittemme rannoilla tulittaen Pohjanlahdella savuavia tervapatoja.

Noista ajoista alkaen Venäjä on pitänyt ulkopolitiikkansa periaatteena, että se puolustaa myös rajojensa ulkopuolella asuvia kansalaisiaan aseellisesti. Suomalaisille tämä ei tiennyt mitään hyvää.

Toinen Krimin sodan seuraus oli Ahvenanmaan itsehallinto ja demilitarisointi, joka on säilynyt kahden maailmansodan yli, lukuun ottamatta Kilpapurjehduksena tunnettua operaatiota.

Suomen turvallisuuspolitiikasta päätetään nähtävästi jälleen Turkin ja Ukrainan suunnalla. Vaikka Ukrainan sodan kulku ja Suomen Nato-prosessin eteneminen eivät asiallisesti kuulukaan yhteen, ne vaikuttavat toisiinsa Turkin Venäjä-kytkösten kautta.

Totuus on, että Ukraina käy sijaissotaa länsimaiden puolesta Venäjällä vallitsevaa tyranniaa vastaan ja uhkien torjumiseksi. Länsimaat tukevat Ukrainaa paitsi länsimaisten vapauksien ja oikeuksien puolesta, myös venäläisten ihmisten omaksi hyväksi.

On jokseenkin hämmentävää, että nykyisenä aikana, jolloin poliittinen vaikutusvalta ei perustu niinkään maa-alueiden hallintaan kuin tiedon, teollisuuden ja rahavirtojen säätelyyn, joudutaan valmistautumaan maasotaan, jossa kovakuoriaiset möyrivät Ukrainan aroilla taistellen hyökkääjälle hyödyttömistä alueista. Ikään kuin Venäjälle ei riittäisi tonttia maan hallitessa noin kahdeksasosaa maapallon kuivasta pinta-alasta.

Traagista asiassa on, että parisataatuhatta ihmisuhria vaatinutta ja tuhansien miljardien eurojen tappioita aiheuttanutta sotaa käydään täysin turhista syistä. Kyseessä ovat muka arvoerot, vaikka arvot sinänsä pysyvät jalustoillaan. Putin aloitti sodan pelkästään arvovaltaan ja auktoriteettiin liittyvistä syistä sekä symbolisen vallan osoittamiseksi.

Saksalaiset panssarivaunut ovat aina olleet kissoja: Tigereita, Panthereita ja Leopardeja.

Brittiläisillä Jaguareilla ajeleva moskovalainen eliitti tuntuu säikähtäneen jonkin verran Ukrainalle toimitettavia Leopardeja, mutta ei niilläkään sotaa ratkaista.

Tueksi tarvitaan loputon lista aseita, joista tärkeimpiä ovat pitkän kantaman ohjukset ja lentokoneet, joilla taataan Ukrainan ilmaherruus omalla alueellaan.

Pitkän kantaman aseita tarvitaan tulivalmisteluihin, joilla Vanja ja Iivana saadaan oma-aloitteisesti ottamaan ritolat Krimille, Dneprin itäpuolelle sekä Donetskin ja Luhanskin alueille rakentamistaan bunkkereista.

Mikäli ne joudutaan valtaamaan taisteluissa ja kaupunkisodankäynnillä, tulee loppunäytöksestä verinen. Myös miinojen purkamisesta tulee vuosia kestävä vaarallinen työ, ja miinoitukseen voivat pysähtyä myös miljoonien arvoiset panssarivaunut.

Minun pimeänäkökiikareissani ei Ukrainan suunnalla näy pitkään aikaan mitään hyvää.

Fortumista uusi Sonera

Jotkut saattavat muistaa, kuinka kruununjalokivi Soneran pörssiarvolla aiottiin maksaa 1990-alun lamasta kertyneet valtionvelat, ja Yleisradion toimittaja Kari Tervo iloitsi A-studiossa, että ”Hei, mehän ollaan rikkaita!”

Valtionyhtiö Soneran poliittiset hallitusammattilaiset päättivät kuitenkin toimivan johdon tyhmyyksien mukaisesti romuttaa koko yrityksen ostamalla vanhentumassa olevan 3G-verkon oikeudet saksalaisesta huutokaupasta, toisin sanoen haaskaamalla firman varat Saksan taivaalle. Tapaus muistetaan niin sanottuna UMTS-kauppana, josta käsiin jäi pelkkää ilmaa.

Aivan samanlainen katastrofi on käsillä nyt, kun Fortumia pakotetaan pääomittamaan 78-prosenttisesti omistamaansa saksalaista tytäryritystään, Uniperiä, joka tekee kymmeniä miljoonia euroja tappiota päivässä ja puolessa vuodessa kokonaisarvoaan enemmän.

Suomen valtion 51-prosenttisesti omistama Fortum osti vuonna 2017 kaasuyhtiö Uniperin osakkeita 7 miljardilla, ja arvosta on sulanut jo nyt lähes viisi miljardia euroa pois.

Uniperin vaikeudet johtuvat kaasun saannin heikentymisestä Venäjältä, kun Nordsream 1:n hanat pantiin kiinni, eikä Nordstream 2:ta vihitty käyttöön hanketta lobanneen putkimies Paavo Lipposen (sd.) suureksi pettymykseksi.

Suomalaisilla on karvaita historiallisia kokemuksia saksalais-venäläisestä yhteistyöstä, mutta pääsyyllinen Suomen veronmaksajille mahdollisesti kaatuvaan laskuun ei nyt ole vain Venäjän ja Ukrainan välinen sota.

Syypäitä ovat myös Fortumin taannoinen johto: toimitusjohtaja Pekka Lundmark ja hallituksen puheenjohtaja Sari Baldauf. Lehmänkaupat tehtyään he ovat voineet jatkaa uraansa muissa suuryrityksissä: ympäristöaktivisti Lundmark Nokian toimitusjohtajana ja Baldauf muun muassa Nokian hallituksen puheenjohtajana.

Todennäköiset syylliset löytynevät myös entisen pääministerin Juha Sipilän kabinetista. On mahdotonta ajatella, että valtioneuvoston kansliassa ei olisi tiedetty, mitä Fortumissa tapahtuu, sillä omistajaohjaus kuuluu pääministerin salongille, ja Juha Sipilä oli itse vaatinut, että valtionyhtiöiden varat on pantava tuottamaan.

Juuri edellä mainitut olivat remmissä, kun Fortum osti Uniperin osake-enemmistön, ja Saksassa valtausta pidettiin aggressiona. Nyt kun seuraajansa joutuvat paikkaamaan Venäjä-riskin ylenkatsomisesta johtuvia virheitään, suomalaiset poliitikot ja virkamiehet lähestyvät lakki kädessä saksalaisia, joilta puuttuu kaikki halukkuus ja motiivi Saksan energiapolitiikassa öykkäröineen Fortumin pelastamiseen, ja neuvottelutulos jäänee demarihallitusten keskinäisen armeliaisuuden varaan.

Kävi kuten valtionyhtiöissä yleensä

On suorastaan pelottavaa havaita ja todistaa, kuinka honteloissa käsissä valtionyhtiöiden johtaminen myös poliittisesti on.

Vaalirahoitusskandaalissa ryvettynyt mutta kansanedustajamandaattinsa uusinut omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen (sd.) linjasi jo kaksi vuotta sitten, että ”Oma kansa ensin” -ajattelu on vahingollista, ja sosiaalidemokratisoitunut Uusi Suomi nimesi hänet ”Suomen etujen vartijaksi”. Nyt Tuppurainen antoi MTV3:lle lausunnon, jonka mukaan Uniper saa vaikka kaatua, ja tärkeämpää on, että EU-maat pysyvät yhtenäisinä!

Tämän punaisen torpedonsa, omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisen, nykyhallitus lähetti Berliiniin neuvottelemaan rahoituksen saamisesta Uniperille, ja Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo suitsutti Suomi Areenan esiintymislavalla, että Tuppurainen ansaitsee kaiken tuen. Aplodit tosin menivät Riikka Purralle (ps.). Hyvää matkaa Kokoomukselle hallitukseen demarien apupuolueeksi!

Suomalaiset menettävät Fortumin kautta joka tapauksessa miljardeja, vaikka Saksan valtio suostuisi pelastamaan Uniperin rahoituspaketilla. Saksan valtiosta tulisi tällöin Uniperin omistaja noin 25 prosentin osuudella, mikä liudentaisi Fortumin osuutta yrityksestä.

Tytti Tuppuraisen vakuuttelu, ettei Fortum lähde enää lisärahoittamaan Uniperiä, ei siis estä suomalaisia kärsimästä tappiota, jota koituu sijoituksen arvon romahtamisesta.

Fortum on antanut jo alkuvuodesta 2022 Uniperille peräti 8 miljardin euron takauksen, josta veronmaksajien osuus oli noin 4 miljardia. Omistajaohjauksesta vastaavan ministeriön virkamiehen mukaan kyseessä oli ”vain liiketoimintaan liittyvä operatiivinen toimi”, vaikka kyseessä oli Suomen taloushistorian kaikkien aikojen suurin subventio ja saavin paikkaus.

Lasku ei lankea median suosiman fraasin mukaan vain ”suomalaisille veronmaksajille” vaan kaikille suomalaisille sähkön ja muun energian käyttäjille. Fortumin subventiota Uniperille ei nimittäin laskuteta pelkkinä valtion pääomituksina, vaan se siirretään maksettavaksi jo muutenkin käsiin räjähtäneissä sähkölaskuissa.

Suomalaisten sähkönhinta on jopa kymmenkertaistunut kahdessa vuodessa, eikä loppua näy. Samaan aikaan kun suomalaiset pakotetaan ostamaan sähköä täyteen markkinahintaan, Uniper myy kaasua saksalaisille kuluttajille omaksi tappiokseen ja markkinahintaa halvemmalla.

Taustalla yleiseurooppalaiset energiapoliittiset tyhmyydet

Kaasun ja öljyn saannin vaikeutuminen Venäjältä on vain yksi tekijä, joka on moninkertaistanut myös sähkön ja muun energian hinnan Euroopassa ja etenkin Suomessa.

Taustalla on suuri määrä dynamiittityhmää energiapolitiikkaa, josta vastuussa ovat etupäässä vihreät poliitikot sekä Suomessa että Saksassa.

Uniperin tappioiden kautta Saksan ympäristöpolitiikan strategiset virheet yritetään siirtää suomalaisten maksettaviksi.

Vaikutusta tehostaa, että Suomi liittyi vuonna 2014 EU:n yhteiseen sähkönsiirtojärjestelmään. Pohjolan sähköpörssiä Nord Poolia ja läntisen Keski-Euroopan sähkömarkkinoita yhdistää nyt yhteinen laskentajärjestelmä Euphemia, jossa pohjoisruotsalainen sähköntuottaja voi käydä kauppaa kreikkalaisen ostajan kanssa.

Sähköpörssien välinen kilpailu alkoi toissa vuonna, yhteiset sähkömarkkinat kattavat käytännössä koko Euroopan, ja yhteinen markkina kattaa pitkälti yli 90 % eurooppalaisesta sähkönkulutuksesta.

Sen hulluus ja järjettömyys vallitsee siinä, että sähkönsiirron verkkokapasiteetti on täysin riittämätön, mikä nostaa hintaa. Hintaa nostaa myös Suomen joutuminen samaan veneeseen Saksan kanssa, jossa vihreä energiapolitiikka on johtanut sekä sähkön hinnan että hiilidioksidipäästöjen nousuun, kun ydinvoimaa on korvattu hiilellä.

Kaikki ei siis johdu vain kaasun saannin tyrehtymisestä Venäjältä. Suomi ei olisi juuri lainkaan riippuvainen Venäjän kaasusta, mutta Saksan harjoittaman vihreän energiapolitiikan takia meitä pakotetaan maksamaan saksalaisten kaasulaskuja.

 

Pimeä ja kylmä maa maksaa Rivieran ”energiaköyhyydestä”

EU on ottanut käyttöön myös ironisen energiaköyhyyden käsitteen, joka on virallistettu osaksi EU-diskurssia. Siihen vedoten suomalaisilta vaaditaan noin 800 miljoonan euron panostusta ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon, jonka tuet menisivät muun muassa ranskalaisten ja puolalaisten hyväksi.

Surkeinta EU:n julistamissa öljyn tuontikielloissa ja Venäjän mahdollisesti toimeenpanemissa kaasutoimitusten keskeytyksissä on, että ne eivät millään tavoin ratkaise EU:hun kuulumattomien slaavivaltioiden välistä sapelien kalistelua, mutta ne tuhoavat Euroopan valtiontalouksien lisäksi Euroopan kansalaisten yksityiset taloudet.

Energialla ei kiristä vain Venäjä. Myös EU kiristää jäsenmaitaan pakoterintamalla, joka on jäsenmaiden etujen vastainen ja johtaa pelkästään EU-maiden omaan tappioon Venäjän myydessä hiilivetyjään kohonneeseen hintaan muualle. Pakotepolitiikan tehottomuus johtuu siitä, että talouspakotteet eivät pysäytä panssarivaunuja.

Suomessa ei olisi pulaa sähköstä, mutta yhteisten kansainvälisten siirto- ja kauppajärjestelmien kautta joudumme maksamaan muiden maiden sähköpulasta. Yhdessä EU:n metsä- ja luontodirektiivien kanssa tämä tarjoaa näyttöä siitä, kuinka vaarallista Suomen on ollut sekaantua Euroopan unionin internatsistisiin taloudellisiin rihmastoihin.

EU:n yhteiset energiaverkostot ovat liittovaltiopolitiikan mätiä hedelmiä; samanlaisia kuin alati jatkuva tukipakettipolitiikka, euroalueen vakuusrahastot ja yhteinen verotus sekä poliittinen sakinhivutus sananvapauden rajoituksineen ja ”korkeine edustajineen”.

Energiaköyhyys on järjen köyhyyttä

Edellä kuvattujen mutkien kautta suomalaiset kärsivät saksalaisten tekemistä umpikieroista energiapoliittisista ratkaisuista. Suurimman ja vaikuttavimman virheen saksalaiset tekivät paikallisten vihreiden aloitteesta, jolloin myös muut puolueet lähtivät innosta kiljuen mukaan vihreiden vaatimaan ydinvoimaloiden sulkemiseen.

Saksassa on laitettu kiinni toimivia ydinvoimalaitoksia, ja alasajo saadaan päätökseen tämän vuoden lopussa, toisin sanoen aikana, jolloin ydinsähköä erityisesti tarvittaisiin.

Ydinsähköä Saksan vihreät aikovat korvata uusilla hiilivoimaloilla, jotka Suomen hiilivoimaloista poiketen eivät tuota kaukolämpöä lainkaan vaan pelkkää sähköä ja joiden hyötysuhde on vain noin puolet Suomen hiilivoimaloiden hyötysuhteesta.

Samanaikaisesti Suomen vihervasemmistolainen hallitus on saattanut tänä vuonna voimaan ilmastolain, jolla Suomea pakotetaan hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050. Kukaan ei ole vastannut siihen, miksi meidän pitäisi pinnistellä enemmän kuin muiden.

Helsingin kaupunki puolestaan aikoo romuttaa Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalansa osana vihreää kaupunkipolitiikkaa, vaikka VTT:n tutkimuksen mukaan ne puhdistavat ilmaa pienhiukkasista.

Vihreät pitävät itsepintaisesti kiinni muun muassa Hanasaaren ja Salmisaaren hiilivoimaloiden sulkemisesta, vaikka voimaloiden sähkön- ja lämmöntuottoa ei voida korvata millään vaihtoehdolla.

”Vaihtoehdoiksi” vihreillä ei ole ollut esittää muuta kuin ”teollisuuskokoisia ilmalämpöpumppuja”, ”meriveden lämpötalteenottoa” ja muuta valtavia investointeja vaativaa hölynpölyä. Sekä tietysti 250 miljoonaa euroa maksava biovoimala, joka ei muka nosta kaukolämmön hintaa, vaikka nostaakin. 

Kivihiilivoimaloiden sulkemista Suomessa pitäisi lykätä ja tuoda hiiltä Venäjän sijasta muualta sekä hyödyntää olemassa olevat hiilivoimalat käyttöikänsä päähän. Myös turpeen ja energiapuun käyttöä tulisi Suomessa jatkaa.

Sähkönhinnan monikertaistumiseen on johtanut myös päästöoikeuksien hinnan kaksinkertaistaminen, joka on tehty keskellä energian saatavuuskriisiä. Päästöoikeuden hinta on nykyisin lähes sata euroa hiilidioksiditonnilta. Mikäli päästökauppajärjestelmästä luovuttaisiin kriisin ajaksi, se laskisi sähkön markkinahintaa Suomessa noin puoleen.

Totuus on, että energian toimitusvarmuutta ja vihersiirtymää ei voida saada yhtä aikaa, ja siksi vihersiirtymä pitäisi keskeyttää siihen asti, kunnes korvaavat energiamuodot ovat tosiasiallisesti käytössä. Vihersiirtymän peruuttamisessa olisi cancel-aktivisteille työtä.

 

Myrskytuhot ovat vähäisiä verrattuina vihreiden aiheuttamiin tuhoihin sähkönsiirrossa

Sähkön hinta on katossa vihreään siirtymään uhrattujen taloudellisten menetysten vuoksi. Vihreän politiikan tuloksena Suomeen on rakennettu tuuli- ja aurinkovoimaa, jonka merkitys kokonaiskapasiteetissa on vähäinen.

Sähkön hinnan nousua selitetään sitten kalliilla investoinneilla. Niistä suurin osa johtuu kuitenkin kaapeleiden kaivamisesta maahan eikä tuotantokapasiteetin lisäyksestä, ja siirtovarmuuden lisäämisen takana puolestaan ovat poliittiset päätökset.

Perustavanlaatuisen tyhmyyden teki vuonna 2013 Jyrki Kataisen (kok.) hallitus, jonka talouspoliittinen ministerivaliokunta poisti Fortumilta strategisen tehtävän ylläpitää sähköverkkoa. Omistajaohjausministeri Pekka Haavisto (vihr.) veti nimensä paperiin, jossa hyväksyttiin Fortumin sähköverkkojen yhtiöittäminen ja myynti Caruna-nimisinä ulkomaalaiselle pääomasijoitusyhtiölle, ja päätöstä tuki energiaministeri Jan Vapaavuori (kok.).

Tuloksena luonnollisen monopolin kapitalisoimisesta lähtivät sähkönsiirtohinnat tietenkin rajuun nousuun, ja kansaa alettiin hirttää sähkökaapeleihin. Pekka Haavisto puolusteli päätöstään jälkeenpäin selittelemällä, ettei tiennyt mitä teki ja oli virkamiesten antaman tiedon varassa. Hän ei ymmärtänyt nähtävästi sitäkään, että se ministeri on vastuussa päätöksestä, jonka allekirjoitus on paperissa.

Fortum puolestaan investoi Carunan myynnistä saamansa rahat Venäjän Siperiaan sekä ostamalla Saksasta Uniperin hiilivoimalat. Osan saamistaan varoista Fortum sijoitti Venäjän valtion ydinvoimayhtiön kanssa Hanhikiven utopistiseen ydinvoimalahankkeeseen, sillä pääministeri Juha Sipilä (kesk.) vaati laittamaan ”valtion taseet töihin” ja vaikka pörssiyhtiö itse ei sijoitusta kannattanutkaan.

Miksi viides ydinvoimala on viipynyt?

Ainoa valon tuikahdus liittyy Olkiluodon kolmannen reaktorin liittämiseen valtakunnanverkkoon tämän vuoden aikana. Mutta sekin muistuttaa vain ydinvoimapolitiikan tyhmyyksistä. Olkiluodon kolmannen yksikön käyttöönotto on viivästynyt siksi, että eduskunta teki vihreiden painostuksesta huonon päätöksen ja antoi aikoinaan luvan vain yhdelle uudelle reaktorille.

Teollisuuden Voima halusi hyödyntää yhden lupansa täysimittaisesti ja ryhtyi rakennuttamaan maailman suurinta, 1500 megawatin voimalaa, jollaista valmistajilla ei ollut suoraan tarjota.

Niinpä valmistuva voimala on prototyyppi, ja kävi kuten aina silloin kun suunnitellaan ja tehdään yhtä aikaa: valmistuminen viipyy. Mikäli eduskunta olisi antanut luvan useammalle uudelle yksikölle, ne olisi saatu valmistajilta heti, ja voimalat olisivat olleet käytössä jo vuosien ajan.

Koska Olkiluodon ja Loviisan neljä 1970-luvulla rakennettua reaktoria vanhenevat lähiaikoina eikä käyttöikää voida toistuvasti jatkaa, on uusien ja korvaavien reaktorien rakentamisella jo nyt kiire, mutta vihreiden äärimmäisen typeryyden ja puolueen hallituksessa istumisen takia asiaa on pidetty paitsiossa, eikä poliittista keskustelua ole edes avattu.

Samaan aikaan hiileen perustuvaa energiantuotantoa romutetaan Suomessa, vaikka Itä-Euroopan hiilivoimalat päästävät kolminkertaisen määrän kasvihuonekaasuja jokainen.

Vihreät cancel-aktivistit ovat omalla maineterrorillaan saaneet Suomen energiayhtiöt ja lähes kaikki muutkin yritykset kontalleen puhumaan ”vihreän siirtymän” puolesta, ja vihervasemmiston sinnikkään propagandatyön tuloksena yrityksissä luullaan kuluttajien kannattavan tuota vihreää vallankumousta.

Niinpä sekä Fortum että Uniper ovat tehneet strategisen virheen kirjaamalla tavoitteekseen siirtymän kohti ”hiilineutraalia tulevaisuutta”. Tosiasiassa energiayhtiön päätavoite ei ole puhdistaa ilmaa vaan tuottaa sähköä. Yritysfilosofioista mitään ymmärtämättömät kaupan kandidaatit ja muut markkinointipellet on ollut aivan liian helppoa hypnotisoida vihreän politiikan spiraalihyrrällä tainnoksiin.

Suomessa tarvitaan sinivalkoinen siirtymä kohti vastuullista energia- ja talouspolitiikkaa

Pidän poliittisena päävastustajanani edelleen Vihreää Liittoa. Yhdessä muun äärivasemmiston kanssa vihreät ovat saaneet aikaan pelkkää tuhoa alkaen päihdepolitiikasta ja päätyen perustavanlaatuisiin turvallisuuspolitiikan vaarannuksiin, joita viimeksi nähtiin rajavartiolain jarrutuksessa, kun joidenkin äänestäjien mielestä nerokkaat Veronika Honkasalo (vas.), Eva Biaudet (ruots.), Hussein al-Taee (sd.) ja Satu Hassi (vihr.) seisoivat jarrupolkimella.

Punavihreät ovat vaatineet myös Suomen metsien sosialisoimista universaalikommunistisen ”luonnonsuojelun”, ”monimuotoisuuden” ja ”ennallistamisen” verukkeilla.

Erityisen turhauttavaa ja epäoikeudenmukaista on vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston keuhkoaminen ilmastonsuojelun puolesta, sillä hävittäjäkoneiden hiilidioksidipäästöt tekevät lopulta kaikki höyläilyt ja viilailut ekologisten nousujen ja laskujen puolesta tyhjiksi, ja Kiinalle annettiin Pariisin ilmastosopimuksessa oikeus lisätä päästöjään aina vuoteen 2030 asti.

Ekokatastrofin juurisyy on kehitysmaiden väestöräjähdys, jonka vuoksi maailman väkiluku ylittää 8 miljardin rajan ja maapallon kantokyky on jo ylitetty. Siitä koituvat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ajavat ihmiskunnan entistä pahempiin sotiin, ja asia tulisi ratkaista pakottamalla kehitysmaat harventamaan väestöään, ennen kuin on liian myöhäistä.

Mistä hallitusammattilaisille maksetaan?

Haluaisin nähdä vihreiden lentävän leppäkeihäinä ulos kaikkien niiden pöytien ympäriltä, joissa tehdään taloutta, politiikkaa ja tiedettä koskevia ratkaisuja.

Fortumille ominaisia huonoja liiketoimia on nähty valtionyhtiöissä ennenkin, ja voidaan kysyä, mistä myös niiden hallitusammattilaisille ja toimivalle johdolle maksetaan, paitsi omasta riskistään tulla heitetyiksi ulos kesken toimikauden.

Soneran erehdysten lisäksi yksi suuri strateginen virhe on tehty Finnairissa, joka pyrki laajenemaan maailmanluokan lentoyhtiöksi hyödyntämällä 24 tunnin rotaatiolentoja Kaukoitään. Siihen liittyen yhtiö teki järjettömän suuret jumbokonekaupat, ja Finavia hankki miljardin arvosta ylikapasiteettia Helsinki-Vantaalle.  

Huomautin jo vuonna 2013, että kaikkien munien laittaminen samaan koriin (Venäjän ylilennot) on epäviisasta, ja Kaukoidän toimintaympäristö on poliittisesti epävakaa.

Myös Finnair tuottaa yli miljoona euroa tappiota päivässä, eikä tilanne voi jatkua ilman valtion interventiota, mutta valtavirtamedia ei ole pukahtanut asiasta mitään, koska kassassa on vielä rahaa edellisen pääomituksen jäljiltä. Isoriskisellä ja huonosti tuottavalla alalla olisi pitänyt keskittyä antamaan kyydit vain suomalaisille ja Suomeen matkustaville eikä tähyillä vieraille markkinoille.

Finnairista on tulossa uusi Nokia ja Fortumista Sonera. Mieleen muistuvat myös Kuntien eläkevakuutuksen KEVA:n päähänpälkähdykset sijoittaa veroluonteisia eläkevakuutusmaksuja Kreikkaan, josta käteen jäivät kymmenien miljoonien eurojen tappiot.

Jo Soneran menetyksestä Telialle olisi pitänyt oppia yritysfilosofian keskeinen läksy: myös yritysmaailmassa on edistettävä kansallista etua eikä kiikaroitava kansainvälisten pikavoittojen perään. Muussa tapauksessa myös valtionyhtiömme ovat pian kansainvälisten sijoittajien hallussa.

Aiheesta aiemmin

Kärsimysmystiikan noviisit ja hyvyyden Abbedissa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle 

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnosuojelualueiksi – Perustuslallinen omaisuudensuoja vaarassa

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät 

Vihreät saavat meret kiehumaan

Finnairista uusi Nokia

Demokratian alennustila ja EU:sta karkaamisen aika

Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen tunnustamasta eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan.

Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti yksitotisen jyräävästi, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastustivat diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Talousunionin valuviat

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin euron rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät eivät voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto. Sitä johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneita – katsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Se näkyy myös pankkiasioinnin ja käteisen rahan käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka ottavat maksuksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, toisin sanoen päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Sen jälkeen britit laittoivat EU-parlamentissa union jackinsa liehumaan. Faragen puheen voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.

Kärsimysmystiikan noviisit ja hyvyyden abbedissa

Suomen maailmankuulu pääministeritar Sanna Marin taisteli menneellä viikolla globaalin ilmaston puolesta osallistuessaan EU:n budjettineuvotteluihin Berliinissä. Helsingin Sanomien toimittaja laati tapahtumasta seikkaperäisen mutta kritiikittömän jutun, jonka mukaan merkittäväksi aiheeksi keskusteluissa nousi hiilivoimaa Saksassa käyttävä Uniper-yhtiö. Yhtiön suurin omistaja on Suomen valtion enemmistöomistama Fortum.

Lehden mukaan saksalaiset ympäristöjärjestöt ovat hyökkäilleet jo aiemmin suomalaista Fortumia vastaan Uniperin rakentaessa Saksan Datterniin hiilivoimalaa. Nyt lehti kertoi Merkelin ripittäneen Suomea hiilivoiman käytöstä ja EU-jäsenmaksusta.


Ilmastopolitiikan pylväspyhimykset

Vihervasemmistolaisten maailmanparantajien ja huvitteluliberaalien porvarien hallitsemasta Euroopan politiikasta on tullut hullujen hienostelua. Poliitikot moraaliposeeraavat ilmastopolitiikasta, tyhjän päällä lentävän julkisen talouden ongelmista ja maahanmuuton kuluista muodostuvan triangelin melodraamassa.

Siloposkinen noviisi-Sanna signaloi nyt hyveellisyyttään hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen, vieressään hyvyyden abbedissa Angela Merkel, joka sisarellisesti rangaisten ohjaa ilmastomagian tieltä poikenneita takaisin kohti sielua kirkastavaa kärsimysmystiikan piikkikruunua, niin kuin karmeliittanunnat aikoinaan Ávilan Teresaa.

Moraalin messiaat eivät ilmeisesti tajua, millä tavoin Saksan energiakriisi, julkisen talouden rahoituskriisi ja maahanmuutto liittyvät toisiinsa. Eikä ihme, sillä Saksaa on johdettu CDU:n täynnä kuumaa ilmaa olevalla idealismilla, josta tosin on unohdettu pois hegeliläinen kansallisvaltioajattelu. Pohjimmiltaan tämä ei lainkaan poikkea SPD:n ja vihreiden ideologiasta.

Ilmastopoliittisissa synninpäästörahastoissa ja anekaupassa piehtaroivien sisäistetyt ristiriidat ovat levinneet vihreän fundamentalismin kautta järjestelmäpolitiikkaan ja lopulta valtionpolitiikan ylimmäksi sääntökirjaksi.

Forbes-lehti julkaisi viime vuonna artikkelin, jossa argumentoitiin, että vasemmisto pitää ydinvoimaa ongelmana, koska se ei edellytä yhteiskunnan radikaalia uudelleenjärjestelyä eikä tarjoa miljardikaupalla rahaa vasemmistolaisille eturyhmille. Ydinvoima siis ratkaisee yhteiskunnan energiaongelman ”liian helposti” eikä tarjoa aseita käteen vasemmistolaisille luokkateoreetikoille yhteiskunnallisen kurjuuden uusintamiseen.

Vasemmistolainen toimittaja Naomi Klein puolestaan julkaisi 2014 kirjan This Changes Everything – Capitalism vs. The Climate (Simon & Schuster), jossa hän ei peitellyt sosialistisia ja totalitaristisia motiiveijaan lainkaan. Hänen mukaansa ”todellisten ilmastoratkaisujen” pitääkin lisätä kansalaisiin ja elämäntapohin kohdistuvaa poliittista kontrollia.

Forbes-lehden mukaan ydinvoimalla olisi voitu ratkaista aineellisen köyhyyden ongelmat ja siten vetää matto alta sosialistiselta agendalta, luokkataistelulta ja vallankumouksen vaateilta. Tästä johtuu, että uusvasemmisto vihreät mukaan lukien pyrki leimaamaan ydinvoiman ongelmalliseksi ympäristölle.

Marxilaisen luokkataistelun sijasta vasemmisto löysi uuden vastakkainasettelun ihmisten ja ympäristön väliltä. Sitä toistamalla ja syventämällä vasemmisto keksi voivansa tehostaa kurjistumista ja pitää yllä luokkakaunaista kannatustaan. Syyllisenä pidettiin edelleen kapitalismia, sillä ydinvoima lavastettiin kapitalistiseksi paheeksi.

Seurauksena tästä Green New Dealin mukaisesta politiikasta on, että Saksan valtio on käyttänyt ydinvoiman alasajoon ja sen korvaamiseen muilla energiamuodoilla – myös hiilellä – tähän mennessä noin 580 miljardia euroa. Vuoteen 2019 mennessä sähkön hinta oli Forbes-lehden artikkelin mukaan noussut Saksassa jo 50 prosenttia, ja sähkön tuotannosta oli tehty kymmenen kertaa hiili-intensiivisempää kuin naapurimaassa Ranskassa.

Olisi väärin kuvata ympäristöjärjestöjä perinteiseen tapaan: politiikan ulkokehällä oleviksi vaihtoehdoiksi. Nämä ekoaktivistit toteuttavat eräänlaisia ”järjestettyjä mielenosoituksia”, jotka tukevat järjettömäksi muuttunutta valtionpolitiikkaa niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin.

Näyttöä tästä antaa Marinin Der Spiegelille antama haastattelu, jossa hän kertoi politiikkansa yhdeksi painopisteeksi juuri ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Ympäristöfanaatikot ainoastaan kannustavat hänenlaisiaan ja tekevät samalla likaisen propagandatyön hallitusten puolesta. Reuhaajat osoittavat siten, että valtioiden politiikka on mennyt yhtä järjettömäksi kuin noiden rabulistijärjestöjen oma rikkalapiopolitikointi.

Vasemmisto on vihreiden kanssa entisillä kumouksellisilla linjoillaan. Luokkataistelun lavaste on nyt taistelu ilmaston puolesta, vaikka todellisuudessa vihervasemmisto kamppailee energiarationalismia vastaan.

Sanna Marin: ilmastopolitiikan Milla Magia

Mitä se järjettömyys sitten on?  – Minäpä kerron. Ensinnäkin (1) Saksa päätti Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden jälkeen luopua ydinvoimasta ja joutuu nyt korvaamaan energiavajettaan hiilivoimalla. Fortumin välillisesti omistaman Uniper-energiayhtiön halu rakentaa hiilivoimaa johtuu juuri tästä eikä suomalaisten ihmisten ratkaisuista ensinkään.

Niinpä saksalaisten on väärin mesota suomalaisia tai Suomen omia energiaratkaisuja vastaan. Tapaus on argumentti myös sen puolesta, että kotimaisten valtionyhtiöiden ja -rahastojen kannattaisi pitää pääomansa Suomessa eikä hakeutua ulkomaisten firmojen osakkaiksi. Seurauksena voi olla poliittisia kriisejä ja painostusta.

Toiseksi (2), ilmastoahdistuksen lietsominen ja paniikin kylväminen länsimaissa on moraalisesti väärin. Kehitysmaat, muiden muassa Kiina, saivat Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti. Esimerkiksi Kiina aikoo käyttää tämän edun täydesti hyväkseen.

Niinpä Kiinassa on käytössä noin 2600 hiilivoimalaa ja rakenteilla peräti 1171 uutta. Kiina tuottaa maailman hiilidioksidipäästöistä 29 prosenttia, ja maa lisää päästöjään joka kuukausi Suomen kaikkien vuosipäästöjen verran. Kaiken kaikkiaan yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista. Suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, mikä kertoo, että väkeä on liikaa. Niinpä myös vastuu ekokatastrofista kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaan kehitysmaille itselleen.

Mitä tekee länsi? – Jatkaa kehitysavun ja ilmastotukien maksamista kehitysmaille, vaikka länsimaiden pitäisi lopettaa kaiken taloudellisen avun antaminen tai asettaa avustamisen ehdoksi, että jokainen apua saava maa laittaa väestönkasvunsa kuriin ja pysyy siinä.

Tämän sijasta länsimaat ovat sitoutuneet vähentämään omia päästöjään, ja Marin ilmoittaa kirkkain silmin Berliinissä poseeraten, että ”Suomi on tehnyt kansallisen päätöksensä luopua hiilivoimasta”.

Totuus asiassa on, että Suomessa ovat Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat: tusinan verran yhteiskäyttövoimaloita, joissa tuotetaan sekä sähköä että kaukolämpöä ja joiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia. Sen sijaan Saksan voimaloista suuri osa tuottaa pelkkää sähköä, ja Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimaloista lähes jokainen aiheuttaa Suomen voimaloihin verrattuna noin kolminkertaiset päästöt energiantuotantoyksikköä kohti.

Näiden parametrien valossa hiiltä kannattaisi polttaa mieluummin Suomessa kuin noissa Keski-Euroopan voimaloissa, mikäli sitä jossakin EU:n alueella käytetään. Tätä vaatisi moraalinen järki.

Joten turhaan kannat orjantappurakruunua, oi suomalainen ilmastofanaatikko! Ja syyttä rankaiset suomalaista autoilijaa ruoskallasi, oi kärsimysmystiikan Milla Magia!

Ja what is more (3): talouden taikamaailma se vasta ihmeitä paljastaakin. Ilmastosopimusten hulluuksien vuoksi ympäristöpoliittisia investointeja tehdään nyt niissä maissa, joissa ne ovat kalleimpia, ympäristötehokkuus jo muutenkin korkea ja investointien tehokkuus alhainen.

Sen sijaan ympäristön parannustoimia ei tehdä siellä, missä ne tulisivat halvimmiksi, kuten kehitysmaissa, joissa ne myös olisivat eniten tarpeen ja parhaiten hyödyksi suhteessa sijoitettuun pääomaan.

Lisäksi Kiinan tapaisilla mailla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan, mutta saamillaan aneilla maa rakentaa itsestään talousimperiumia, joka harjoittaa uuskolonialismia Afrikan luonnonvaroja riistäen ja maita velkaannuttaen.

Koska Kiina lentää ilmastopolitiikan siivellä sen eräänlaisena vapaamatkustajana, maa on nyt yksi maailman pääomalähteistä, joille muiden muassa Yhdysvallat on tähtitieteellisesti velkaa. Tähän on ohjannut etenkin Pariisin ilmastosopimus, josta Donald Trumpin johtama governanssi älysi sanoutua omalla laskukoneen logiikallaan irti. Niin EU-maidenkin pitäisi tehdä, sillä päästökaupassa ja ilmastotuissa on kyse pelkistä Kiina-kaupan subventiomuodoista.

On muistettava, että myös rahtiliikenne Kaukoidästä on merkittävä hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja ja kuluttaa energiaa. Tosin maailman koko energiatalous ja ekosysteemi ovat perin relatiivisia asioita, ja luonnonilmiöillä on taipumus tasapainottua talousilmiöiden tavoin, sisäisten korjausliikkeiden kautta. Kukaan tuskin on laskenut, paljonko ilmastonmuutoksen tuotteeksi väitetty lämmin talvi on vähentänyt Suomen hiilidioksidipäästöjä ja siten hidastanut ilmastonmuutosta!


Uskonnonvapaus koskee myös ilmastopolitiikkaa

Edellä sanottu ei tarkoita, että olisin ilmastodenialisti tai että kiistäisin ihmisten toiminnan vaikutukset ilmakehään. On mahdotonta ajatella, ettei ihmisen toiminta vaikuttaisi ilmastoon mitenkään.

Mutta ne keinot, joilla päästöjen määrää on yritetty vähentää, ovat totaalisen vääriä. Totalitarismeihin palaan hetken kuluttua vielä uudestaan.

Edellä esittämääni kritiikkiin liittyvät ajatuskulut eivät ole kognitiivisesti kovin vaikeita ymmärtää, joten niiden pitäisi sopia myös vihervasemmistolaisille ympäristöfanaatikoille. Myös ”älymystönä” esiintyvien vihervasemmistolaisten jongleeraajien pitäisi pystyä nämä johtopäätökset ymmärtämään. Arvelenkin vastaanottamisen esteiden olevan lähinnä asenteellisia, jos viesti ei mene perille.

Ilmastofanatismista on tullut heille uskonto, hieman kommunistisen maailmanuskonnon kaltainen. Se toimii heille metafyysisenä kiinteänä pisteenä eksistentiaalisen Angstinsa torjumiseksi.

Yliyksilöllinen ja universalistinen ajatteluperinne on jäykistynyt osaksi heidän psyykensä rakenteita niin, että he ovat korvanneet kommunistisen materialismin toisella immanentilla, apokalyptisia visioita sekä ylirajaisia tuho- ja romahdusennusteita lupaavalla narratiivilla, jota aiemmin edusti heidän sosialistinen utopisminsa. Näin kävi myös silloin, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Totalitarismi jatkuu.


EU:n talous liitää Aladdinin taikamatolla

Entä sitten syyt joiden vuoksi Berliinissä kokoustettiin? Euroopan unionissa on työn alla vuosien 2021–2027 budjetti.

Sekä Suomi että Saksa ovat jatkuvasti olleet EU-budjetin nettomaksajia, ja Saksa haluaisi tinkiä osuuttaan alaspäin. Syyksi sanotaan brexit.

Koska brexit myös vähentää menoja, sen ei pitäisi nostaa muiden jäsenmaiden maksuosuutta lainkaan, vaan budjettia voisi myös supistaa Ison-Britannian erosta johtuvassa suhteessa. On erikoista, mikäli menot yhden maan lähtiessä jäävät ennalleen ja muiden maiden rahoitettaviksi. Tilannetta selvittää vain se, että myös Iso-Britannia oli EU:n menojen nettomaksaja. Yhden nettomaksajan heitettyä pyyhkeen kehään on lisää nettomaksettavaa kertymässä entisille nettomaksajille.

Kun britit lopulta päättivät sanoa EU-vuokrasopimuksensa irti ja siirtyivät omilleen pyrkimyksenään tehdä Great Britanniasta great again, muut EU-maat yrittivät tehdä eroamisen mahdollisimman vaikeaksi ja taivuttelivat brittejä perumaan koko lähdön parlamenttivaaleissa, joissa konservatiivit kuitenkin saivat voiton. Erosopimukseen pääsyä vaikeuttamalla EU-byrokraatit koettivat tehdä Britanniasta varoittavan esimerkin muille, mutta eivät onnistuneet murtamaan brittien tahtotilaa. Tosiasiassa Iso-Britannia ratkaisi erolla monta asiaa edukseen, ja päätöksessä pysymisen viisaus kirkastuu ajan myötä.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta osoittaa, että kansakunnat eivät voi itse päättää verovarojensa käytöstä, vaan osa niistä kierrätetään EU:n kautta, josta ne osoitetaan EU:n nimeämiin kohteisiin. Tämä näkyy pahiten tutkimustoiminnassa, kun EU jakaa varat omia poliittisia tavoitteitaan edistäviin tendenssitutkimuksiin sekä niiden kylkiäisinä seilaaviin ideologisiin demokratian kaventamishankkeisiin ja sananvapauden korventamisohjelmiin. Myös suomalaiset joutuvat anomaan rahansa takaisin valtavan byrokratian kautta kolikko kerrallaan kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Omasta mielestäni EU:n menoja pitäisi vähentää roimasti. Budjetti olisi leikattavissa helposti puoleen lopettamalla rahan kierrätys EU:n kautta ja karsimalla neuvostototalitarismia muistuttavaksi paisunut byrokratia. Sen kukoistavimpia kukkasia on brysseliläisessä pilvenpiirtäjässä majaansa pitävä EU:n Petostentorjuntavirasto, jonka palkintovirassa on kokoomuksen entinen, lyhytaikainen ja toimessaan epäonnistunut puheenjohtaja Ville Itälä. Se, että petosten torjuntaakin varten tarvitaan megalomaaninen virasto, osoittaa kuinka korruptoituneeksi, valheelliseksi, vieraantuneeksi ja kansanvallan vastaiseksi koko EU on mennyt, ja kontrollin päälle lisätään kontrollia.

Helsingin Sanomat myös kysyy (jälleen täysin epäkriittisessä jutussa), ”mitä sinä tekisit 1094 miljardilla” koettaen viedä järjestelmäpoliittisen ongelman henkilökohtaiselle tasolle, jossa kansalaiset voivat sitten henkeään haukkoen todeta kasassa olevan paljon rahaa ja ”olemmepa rikkaita”. Lehti asettaa ongelman ja kysymyksen täysin väärin.

Oikea kysymys on, millä oikeudella EU nettomaksattaa muiden valtioiden menoja toisilla jäsenvaltioillaan ja miksi koko konglomeraattia ylipäänsä tekohengitetään. Ja vastaus on: koko EU:n hallinto, parlamentti, virastot, komissio, EKP ja (EU:n rakenteisiin kuulumaton) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitäisi lakkauttaa ja tehdä unionista pelkkä EEC:n tapainen vapaakauppaliitto, jossa ei ole yhteistä valuuttaa eikä väestöjen ja työvoiman vapaata lompsimista maasta toiseen.

Erään maahanmuuttofanaatikon vuonna 2002 murhaama Pim Fortuyn katsoi omassa yhteiskunta-ajattelussaan, että EU on käyttökelpoinen viimeksi mainittuihin tehtäviin, mutta yhteistä parlamenttia, hallintoa, taloutta, ulkopolitiikkaa ja budjettia hän ei koskaan hyväksynyt.

Jo moraalifilosofian puhtainta sydänverta pulppuava Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan ensimmäisessä pääluvussa näin:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä jylhän jykevissä sanoissa kansallisvaltioiden oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään kansalaisten ihmisoikeuksiin. Kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille? Sitten valtiot kärvistelevät tuossa energiapulan ja maahanmuuttokulujen kolmiossa, jonka kolmannen kulman muodostaa koko euroaluetta koetteleva julkisen talouden rahoituskriisi.

Tämän yhtälön krooniset valuviat voi korjata vain kunkin maan ero euroalueesta tai koko EU:n sisältäpäin tapahtuva romahdus jonkin Italian tai Espanjan kokoisen valtiontalouden luhistuessa kokoon korttitalon tavoin. Yksi mahdollisuus on hajoaminen Länsi-Roomaan ja itsenäisten maiden omaa etua paremmin varjelevaan ja kunnioittavaan Itä-Roomaan.


Vaihtoehto Saksalle on saksalaisuuden pelastus

Ai niin, mitä ajattelinkaan sanoa niistä totalitarismeista, joihin lupasin palata? Angela Merkel jankutti kuin purkkaa jauhaen ”oman puolueensa periaatteena pysyvän sen, että AfD:n kanssa ei tehdä yhteistyötä”.

Ajatus löysi tiensä Helsingin Sanomiin, sillä onhan Merkelin linjaus osa kansallismielisen, yksilöä kunnioittavan ja oman kansakunnan etua ajattelevan ihmisystävällisen politiikanteon vastainen kannanotto, joka sopii lehden linjaan.

Minkään puolueen sulkeminen hallitusvastuun ulkopuolelle ei ole demokratian mukaista politiikkaa. Se on tyypillistä totalitarismeille, jollaisen kasvatti Merkel entisenä DDR:läisenä on.

Merkeliä parempi ajattelija saksalaisen filosofian ylähyllyltä – Friedrich Nietzsche – kirjoitti teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886, ajatelma 146) näin: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden ja poliittisten vapauksien rajoituksilla, ei ole enää mikään antifasisti vaan fasisti.

Monikulttuuri-ideologian läpitunkevuutta ja kokonaistilanteen oireellisuutta osoittaa se, että aitoa saksalaisuutta edustava Vaihtoehto Saksalle -puolue joudutaan näkemään tai esittämään vaihtoehtona, vaikka sen tarkoitus on puolustaa alkuperäistä saksalaisuutta.

Perkeleen enkeli? Sellaisenako pitää nähdä ja niinkö itseään toivoo arvioitavan tuo liittokanslerin vallankahvaan kouristusmaisesti takertunut össipoliitikko Angela Merkel, jota vastaan on nostettu yli tuhat tuloksetonta kannetta maanpetoksesta hänen avattuaan rajat ja kätilöityään maahan yli miljoona lähi-itäläistä pakolaista?

Merkeleellisen politiikan tuloksena on osassa Etelä-Saksaa vieraiden kansakuntien osuus noussut jo 30 prosentin yläpuolelle, ja parinkymmenen vuoden kuluttua kolmannes koko Saksan väestöstä on erään tutkimusennusteen mukaan maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään.

Tämä härski ja kavala Euroopan valtaus on Lähi-idästä tänne kohdistuneen ikiaikaisen muhamettilaisen valloituspolitiikan röyhkeä hyökkäys, joka on käyttänyt hevosten ja keihäiden sijasta aseinaan nykyajan hybridisodankäynnillisiä keinoja, kuten ihmisoikeussopimuksia ja kansainvälisiä pakolaissopimuksia.

Mikä tahansa valtio lakkaa olemasta olemassa, jos sen alueella asuu toinen kansa, sillä valtion subjektiviteetti koostuu sitä hallitsevan kansan omasta subjektiviteetista. Mikäli se vaihdetaan, putoaa koko kansakunta kulttuureineen ja väestöineen pimeään syvyyteen.

Ikävä sanoa, mutta tulos on yhtä huono aina, kun valtioiden johtoon valitaan kelvottomia yksilöitä ja poliittinen vihervasemmisto nousee tekemään taloutta koskevia päätöksiä niiden pöytien ääreen, joilla tanssimiseen heillä ei pitäisi olla mitään asiaa. Ote vallankahvassa onneksi vapisee.