Suomen kieltäydyttävä Islannin ilmavalvonnasta

Suomen Puolustusvoimia puretaan säästötoimien vuoksi, ja samaan aikaan hallitus uhkaa aloittaa ilmatilanvalvonnan Islannissa.

Siis Islannnissa, joka on yksinäinen saari Pohjois-Atlantilla ja jolla ei ole yhtään kilometriä maarajaa! Mitäpä muuta siellä voisikaan valvoa kuin juuri ilmatilaa, jota uhkaavat lähinnä tulivuorenpurkaukset?

Suomen Puolustusvoimien prioriteettilistalla ei tule pitää Islannin ilmatilanvalvontaa muun muassa seuraavista syistä:

1) Islanti on Nato-maa, kun taas Suomi on liittoutumaton valtio. Tämä ei olisi ”pohjoismaista yhteistyötä”, jollaisena sitä on mainostettu, vaan Nato-yhteistyötä.

2) Suomella ei ole varaa siirtää resurssejaan rajojensa ulkopuolelle, vaan pitää keskittyä puolustamaan valtion omia maa- ja merialueita, ilmatilaa, väestöä, omaisuutta, kulkureittejä, tietoliikennettä ja muita toimintafasiliteetteja. Ilmavoimat on jo nyt pakotettu keskittämään toimintansa kahteen tukikohtaan, ja myös Lentosotakoulu, jossa piti muutama vuosi sitten aloittaa kansainvälinen lentäjäkoulutus, joudutaan lopettamaan osana Puolustusvoimien säästötoimia. Tätä menoa vihollisen tuhottavaksi ei jää mitään.

3) Suomea on valmistettu Nato-operaatioihin jo usean vuoden ajan, kun suomalaisille kehitettiin Nato-yhteensopiva kriisinhallintakyky. Tätä nykyä esimerkiksi Ilmavoimilla on ilmavalvontaan kelpuutettu yksikkö. Pelkkien lelujen samankaltaisuuden vuoksi ei tule kuitenkaan aloittaa sotaleikkejä naapurinpoikien kanssa.

Otetaanpa vertailukohdaksi esimerkiksi Naton air policing -toiminnan velvoitteet Baltiassa. Baltian maissa ei ole omia ilmavoimia. Niinpä Nato-maat päivystävät kukin vuorollaan Baltian ilmatilaa Liettuasta. Rutiköyhä Romaniakin joutuu lähettämään kämäiset koneensa rauhan ajan valvontatehtävään.

Suomi on kieltäytynyt päättäväisesti myös tästä toiminnasta, sillä Baltian ilmapäivystys kuppaisi pahoin Suomen Puolustusvoimien resursseja. Pahimmillaan joutuisimme sinivalkoisin siivin osapuoleksi Venäjän ja Naton konfliktiin, joka saattaa syntyä mistä asiasta tahansa.

Osallistuminen ei ole siis perusteltua sen enempää ulko- kuin turvallisuuspoliittisistakaan syistä.

Vaatimus Islannin ilmapuolustukseen osallistumiseen johtuu neljästä syystä. Ensinnäkin Venäjä on alkanut lennättää pommi- ja tiedustelukoneitaan Islannin suunnalla voimannäyttöjen merkiksi. Toiseksi, Islannilla ei ole omaa armeijaa, ja Nato-joukot poistuivat maasta vuonna 2006. Kolmanneksi, maan talous on ollut kuralla vuoden 2008 pankkikriisin vuoksi, eikä se kykene itse rahoittamaan puolustustaan. Neljänneksi, Yhdysvallat ei halua kantaa huolta Pohjois-Atlantista ja Euroopasta, sillä Barack Obama on supistanut puolustusbudjettia ja keskittynyt Lähi-idän ongelmiin.

Tiedän kyllä, että puolustuspolitiikka pitää nähdä myös laajoja alueita koskevana kysymyksenä eikä vain omien rajojen suojeluna. Muutamat Nato-intoilijat ovat nähneet Islannin ilmavalvontaan osallistumisessa tien lähentää Suomea ja Pohjois-Atlantin puolustusliittoa. Mutta tämä tapahtuisi Venäjä-uhan kasvun hinnalla.

Niinpä osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan ei olisi turvallisuuttamme parantavaa hyötyä, vaan Nato-valtioiden pitää antaa itse huolehtia sotilasliittoon kuuluvien maiden turvallisuudesta. Nato-maa Islantia ei sitä paitsi uhkaa mikään, mutta Venäjän kyljessä olevan Suomen verkkoihin voi tarttua pulmia, mikäli kalastelemme vierailla vesillä.

Olisi suuri virhe antautua kyseiseen pullistelupolitiikkaan ja ottaa päälleen Islannin, Yhdysvaltain ja muiden Nato-maiden virheistä johtuvia ongelmia. Suomenko pitäisi taata – paitsi Euroopan rahaunionin koossapysyminen – nyt myös Pohjois-Euroopan turvallisuus yhdessä armeijaansa purkavan Ruotsin kanssa?

Paheksun syvästi Sdp:n puoluesihteerin, uimamaisteri Mikael Jungnerin kannanottoa, jolla hän ”on the air” puolustaa osallistumista Islannin ilmavalvontaan. Pahinta on, että tämä lähetystyö edustaa kirjoittajansa mukaan koko hallituspuolueen kantaa. Teksti paljastaa, millaista Jungnerin asiantuntemus oli jo hänen toimiessaan Ylen touhotusjohtajana, eikä se ole siitä yhtään parantunut. Olisi keskittynyt Yleisradion ilmatilanvalvontaan.

Jungnerin sooloilu on asiantuntematonta, sillä hallitusohjelmassa on sovittu, ettei Nato-jäsenyys ole ajankohtainen kaudella 2011–2015. Niinpä muiden hallituspuolueiden ja opposition pitää ampua kyseinen Nato-hanke alas olalta laukaistavalla it-ohjuksella ennen kuin se ehtii aiheuttaa suurempaa tuhoa.

Säästö, joka syntyy, jos Suomen koneet lentävät Islannissa, on tietenkin yhtä selvää kuin euromaiden velkojen takaamisesta syntyvä ”säästö”. Mutta kannattaisi ehkä tunnustaa taloudellisten seikkojen lisäksi ulko- ja turvallisuuspoliittisetkin näkökohdat.

Selvähän se, että mitä vähemmän asiantuntemusta, sitä parempi virka-asema. Nato-haukkojen kannattaa kuitenkin fokusoida katseensa jatkossa oikeisiin kohteisiin.

Tuhkaa ja tulikiveä finanssiviikinkien maasta

Islannissa sijaitseva Eyjafjallajökullin jäätikön tulivuori on suitsuttanut laavaa ja tuhkaa ilmakehään jo parin viikon ajan niin, että Pohjois-Euroopan lentoliikenne on ollut kymmenen päivää jumissa. On vaikea kuvitella kaiken sen kärsimyksen määrää, kun poliitikot eivät ole päässeet Brysseliin, professorit huvimatkoilleen ja elintasoturistit Eldoradoihinsa. Ja ilmapuolustuskin on ollut selibaatissa, sillä hienojen hävittäjäkoneiden suihkumoottorit sakkaavat heti pienimmänkin hiukkasen ajauduttua voimanlähteen ahtimeen. Siinäpä vasta vihollinen.

Luonto on ihmisen perivihollinen monessa suhteessa. Ihmistä ovat uhanneet petoeläimet, virukset, bakteerit, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset. Ne ovat luonnonilmiöitä kaikki. Vain teknisesti kehittyneessä yhteiskunnassa on tullut mahdolliseksi ja tarpeelliseksi ajatella, että luontoa pitää suojella, koska ihminen on myös luonnon antimista riippuvainen. Mutta minkälaista hävitystä luonto itse saakaan aikaan, kun aurinko pimentyy nokeen pelkän äiti Gaian syöksemän aggression vuoksi, ja ihmisten tuottamat ilmansaasteet jäävät ainakin tilapäisesti toiseksi? Etkös ole ihmisparka aivan arka?

Teollisen kulttuurin haavoittuvuus tulee näkyville myös taloudessa. Samalla kun pilven varjot vaeltavat kuvastimissamme, Islannin kansantalous koettaa selvitä vuonna 2008 puhjenneesta pankkikriisistä. Saaren pankkiparonit ja finanssiviikingit kaupittelivat 2000-luvun alussa kansalaisilleen valuuttalainoja, joiden arvon sanottiin vaihtelevan ”hieman suhdanteiden mukaan”. Todellisuudessa monen ihmisen asunto- ja kulutusluotot ovat tähän mennessä kaksinkertaistuneet, ja korot sekä lyhennyserät ovat paisuneet ylisuuriksi.

Islannin kolmen suurimman pankin ajauduttua luottotappioiden vuoksi valtion haltuun kansantalouden raappahousut menivät niin pahasti routaan, että maksettavaa on kertynyt seitsemän kertaa maan koko vuotuisen kansantuotteen verran. Syyllisiä ovat käytännössä pankit, jotka markkinoivat lainojaan riskittöminä, vaikka niihin sisältyi asiakkaiden kannalta suuria riskejä. Tuholaismaisen toimintansa vuoksi pankit alkoivat muistuttaa Milla Magiaa, joka halusi sulattaa Roope-Ankan onnenlantin Vesuviuksessa.

Myös Islannilla meni ennen pankkien holtitonta luotonantoa hyvin: rahoitustoiminnasta oli tulossa keskeinen tulonlähde kalastuksen ohelle. Islanti on pyrkinyt pysyttelemään Euroopan unionin ulkopuolella ja suojellut ”sveitsiläisyyttään”, sillä puolet maan kansantulosta tulee kalastuksesta, jota islantilaiset eivät halua EU:n rajoittavan. Lähtökohdat myös uskottavalle rahoitustoiminnalle olisivat olleet hyvät, mutta asetelma sortui pankkien ahneuteen.

Huomion arvoista on, että viime aikoina kaikkiin merkittäviin talouden romahduksiin ovat syyllisiä olleet pankit ja laajemmin ottaen rahoitusjärjestelmä. Suomen vuonna 1991 alkanut lama johtui pankkikriisistä, joka heijastui sittemmin reaalitalouteen. Vuoden 2000 teknopörssikupla perustui rahoitus- ja investointialan virheisiin. Ja nyt meneillään oleva maailmanlaajuinen lama alkoi Yhdysvaltain asuntoluottojärjestelmään sisältyneistä, asiakkaiden kannettaviksi jätetyistä riskeistä. Pankkien toimintaan liittyy kaksi pääongelmaa.

1) On väärin, että pankit pyrkivät markkinoimaan asiakkaille tuotteita, joista ne eivät itse kanna mitään vastuuta, vaan riskit ja vastuut pyritään aina jättämään asiakkaiden kärsittäviksi, vaikka velkasuhteiden hyötyjinä ovat korkotulojen kautta pankit itse.

2) On väärin, että pankit eivät sallisi noususuhdanteiden aikana omaa toimintaansa rajoitettavan tai kontrolloitavan, vaikka ne ilmestyvätkin valtion kukkarolle heti, kun niillä itsellään alkaa mennä huonosti.

Niinpä pankkien ei pitäisikään olla sellaisia jumalia, joiden toimintaan ei voitaisi puuttua. Suomessa pankkijärjestelmä pelastettiin vuonna 1991 valtion pankkituella eli korvaamalla luottotappiot verovaroista sekä tekemällä miljardeittain yhä rasitteena olevaa valtionvelkaa. Mauno Koivisto fundeerasi tuolloin, että pankkituessa oli kyse asettumisesta ”heikoimman puolelle” ja että näin suojeltiin pientä ihmistä: pankkien asiakasta itseään.

Tosiasiassa pankit perivät luottotappionsa kahteen kertaan: ensin pankkitukena Valtiokonttorista ja sitten ylivelkaantuneilta laina-asiakkailtaan perintämenettelyn kautta. Ei ole ihme, että pankit ovat taas lihavia.

Islannissa pankkeja ei voitu enää pelastaa, ja siksi kansanäänestyksessä päätettiin, että valtio luopuu vastuistaan pankkeihin. Britannia oli ehtinyt jo lopettaa Islannin pankkien ja valtion lainoittamisen käyttäen perusteena terrorismin vastaisia lakeja ja laittamalla konkurssipankit terrorististen toimijoiden listalle.

Myös Suomessa olisi syytä pohtia, täyttävätkö pankkien markkinoimat lainat eettisesti hyväksyttävien tuotteiden tunnusmerkkejä, sillä sopimuspapereihin ei sisälly juuri lainkaan pankkien omaa vastuunottoa. Riskit pyritään sysäämään yksipuolisesti laina-asiakkaille. Liiallisesta velkaantumisesta toki varoitetaan, samoin markkinakoron noususta. Mutta pankkien tulisi nähdäkseni itse sitoutua omien tuotteidensa sisältämiin riskeihin yhtä suurella tai suuremmalla panoksella kuin asiakkaiden.

Pankkien tulisi myös kärsiä harkitsemattomuudestaan johtuvat luottotappiot itse. Esimerkiksi Islannin kansanäänestyksessä päädyttiin lopulta käsitykseen, että julkisen talouden ei tarvitse kantaa vastuuta yksityisen sektorin virheistä. Nykymaailmassa ainoa tapa suojautua valuutta- ja suhdannemullistuksista näyttää olevan kiinteäkorkoinen laina. Pala palalta romahtamassa olevan maailman yleistilan huomioon ottaen se näyttää asiakkaille jopa edulliselta vaihtoehdolta, vaikka korko onkin markkinakorkoon verrattuna tällä hetkellä korkeampi. Ei tarvitse ainakaan tehdä kuten antiikin kreikkalaiset, jotka täydellisen katastrofin merkiksi valelivat päälleen tuhkaa.