Miten Seta vaikeuttaa suomalaisten homojen asemaa?

Alun perin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen (mutta etupäässä homojen ja lesbojen) etujärjestöksi perustettu Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry on viime vuosina profiloitunut lähinnä yleiseksi ihmisoikeusjärjestöksi, jolla ei ole enää juuri mitään tekemistä sen jäsenkunnan suuren enemmistön kanssa. Tämä näkyy kannanotossa, jonka Seta julkaisi marraskuun lopulla ja jossa ollaan huolissaan turvapaikanhakijoista.

QX-lehden mukaan Setan edustajakokous vaatii, että ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille taataan turvallinen oleskelu Suomessa sekä asiallinen ja kunnioittava viranomaiskäsittely”. Lisäksi Seta on esittänyt ukaasin, että ”turvapaikanhakijat tulee sijoittaa heidän halutessaan suurempiin kaupunkeihin tai pääkaupunkiseudulle, joissa heillä on mahdollisuus laajempaan vertaistukeen ja palveluihin”! Yhdistys väittää, että ”tällä on keskeinen merkitys heidän kotoutumisessaan”.

Minä olen huolissani niiden suomalaisten homojen ja lesbojen asemasta, joiden pakolaisuus ”suurempiin kaupunkeihin” estyy, koska ulkomailta tulvivat maahanmuuttajat valloittavat suomalaisten ihmisten asuinsijat juuri noissa suurimmissa kaupungeissa, jotka näyttävät olevan kaikkien ihmisten unelmien kohteina.

Parasta tietenkin olisi, ettei kenenkään suomalaisen tarvitsi lähteä seksipakolaiseksi tai sisäiseksi siirtolaiseksi Suomessa. Mutta ilmeistä on, että Setan aktivistit, joista suurin osa on tätä nykyä naisia ja transgenderistejä, ovat jälleen kerran toimineet suomalaisten seksuaalivähemmistöjen edun vastaisesti. 

Vaikka pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden joukossa on varmasti myös muutamia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, pelkän seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisen ei pidä muodostaa tulijoiden asemaa arvioitaessa sellaista seikkaa, joka voitaisiin asettaa tärkeysjärjestyksessä Setan suomalaisen jäsenkunnan etujen edelle.

Näin kuitenkin käy, kun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden sijoittamista Suomeen oikeutetaan seksipakolaisuudella ja samalla vaikeutetaan suomalaisten ihmisten asemaa omassa maassamme. Muualta tuleville annettavat edut ovat pois suomalaisilta ihmisiltä: meidän verovaroistamme, järjestön saamista yhteiskunnan tuista ja kunnallisesta sekä valtiollisesta sosiaaliturvastamme.

Minulle ainakin ensisijainen ja ainoa virallinen lippu on Suomen valtiolippu, ja sateenkaarilippu on vain toissijainen järjestölippu.

On väärin, että Seta priorisoi ulkomaalaisten sijoittamista pääkaupunkiseudulle ja muihin kasvukeskuksiin, sillä se entisestään vaikeuttaa varsinkin nuorten suomalaisten homoseksuaalien ja lesbojen hakeutumista maaseudulta vapaamielisemmiksi koettuihin kaupunkeihin.

Seksuaalivähemmistöläisyydellä politikoimisen ei pitäisi mennä kansallisen edun edistämisen edelle. Setan pitäisi ajaa suomalaisten homojen ja lesbojen ja ylipäänsä jäsenkuntansa selvän enemmistön asiaa. Mikäli Seta pyrkii tukemaan ulkomaalaisten sijoittumista parhaille paikoille rannikoiden tuntumaan, Seta tulee vaikeuttaneeksi oman jäsenkuntansa oloja Suomessa.

Tämä punavihreän agendan mukainen politikointi osoittaa, että Seta pyrkii olemaan vain vihervasemmistolainen järjestö, jossa loogisesti ajattelevat miehet eivät voi eivätkä saa enää toimia. 

Esimerkiksi Helsingin seudun Setan hallituksen seitsemästä jäsenestä kuusi on nyt naisia ja vain yksi mies, ja hänkin on maahanmuuttajataustainen! Ainoastaan kaksi varajäsentä ovat suomalaisia miehiä. Tämä on ikävä fakta ja antaa huonon kuvan Setasta myös sukupuolten tasa-arvoa edustamaan ilmoittautuneena järjestönä.

Myös valtakunnallisen Setan pääsihteeriksi valittiin äskettäin nainen, joka on aiemmin toiminut ”neuvonantajana Strasbourgissa Euroopan neuvoston seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin yksikössä”. Tällä tavalla järjestö kytketään internatsismin ideologiaan eli kansainvälisyyteen pakottamiseen ja EU-kritiikittömyyteen.

Setan pääsihteerin tehtävässä aiemmin toiminut nainen puolestaan palkittiin nimityksellä ylitarkastajaksi tunnetusti puolueelliseen valtiolliseen ”yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon”. Tasa-arvolla ratsastaminen näyttää tuottavan virkoja etupäässä naisille ja feministeille, aivan niin kuin hallintotieteiden tohtori Pasi Holm osoitti kriittisessä tasa-arvoväitöskirjassaan.

Setan agenda täyttyy nykyään pelkästä transasiasta ja äitiyslaista. Translakia lobattaessa ei lainkaan kysytä, millä tavoin tiettyjen ihmisten halu vaihtaa (tai kuten he itse sanovat ”korjata”) sukupuoltaan voi johtua itsetunto-ongelmista, toisin sanoen siitä, että ihminen ei hyväksy omaa biologista sukupuoltaan ja siksi kokee sen olevan ristiriidassa mielikuvallisen sukupuolensa kanssa. Sukupuolen korjauksista on saatu huonoja kokemuksia, ja monet ovat katuneet päätöksiään aikuisiksi vartuttuaan ja itsetunnon parannuttua.

Äitiyslakia ajettaessa taas ei pohdita, mitä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaiseminen merkitsee lapsen isäsuhteen kannalta. Nähdäkseni lapsella pitää olla oikeus kumpaakin sukupuolta olevaan vanhempaansa sekä homo- että heterosuhteissa. Siksi vastustin jo adoptiolakia ja hedelmöityshoitolakia, joiden myötä naisparien ja niin sanottujen ”itsellisten naisten” mahdollisuutta riistää lapset biologisilta isiltään tehtiin helpommaksi.

Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä oli lapsuudesta puuttuva isä. Tutkimuksessa seurattiin 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta. On tietenkin kyseenalaista, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa.

Setasta on valitettavasti tullut tai tehty pelkkä ämmävirasto, jossa ei ajatella yhtään mitään. Intellektuaalinen argumentaatio yritetään tukahduttaa järjestöretoriikalla, joka on pelkästään hallintodiskursiivista ja koostuu pykäläkoreografiasta.

Vaatijoita, marisijoita ja penääjiä Setassa riittää nyt myös pakolaisten etujen edistämiseksi, joten ei ole mikään ihme, että suomalaiset homomiehet ovat jättämässä järjestön kuin uppoavan laivan.
 

Abortus arte provocatus

Kun Timo Soini röyhtäisee, niin lehdistö siteeraa. Hänen kantansa olla hyväksymättä abortteja (lat. abortus arte provocatus) missään oloissa ei selvästikään kestä moraalifilosofista tarkastelua, sillä totta kai aborttien täytyy olla hyväksyttävissä edes joillakin syillä ja joissakin oloissa. Tällaiset syyt voivat olla esimerkiksi lääketieteellisiä.

En ole itsekään aborttien puolestapuhuja enkä kannattaja. Kun maassamme tehdään noin 11 000 aborttia vuodessa, kyse on terveyskeskuksissa tapahtuvasta teurastuksesta. Lukemassa on joka tapauksessa suuri määrä liikaa.

Abortit ovatkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin tabu. Niistä ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavat lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi.

Samalla on ironista, että muutamat puolueet ovat nostaneet homoavioliitoista suuren kohun, vaikka homoavioliitoilla ei vahingoiteta ketään eikä mitään, kuten aborteilla. Homoavioliitoilla ei ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä. Sikäli Timo Soinin kannanotto kohdistui nyt oikeaan kohteeseen.

Kirjoitin asiasta analyysin tällä palstalla jo vuonna 2010. Se ei tietenkään saanut julkisuutta, kuten poliitikon puheenvuoro, sillä asialla oli pelkkä filosofi.

On kuitenkin onni, että lakeja eivät valmistele mielipidekirjoittajat tai poliitikot yksin. Esimerkiksi tässä ja tässä kirjoituksessa edustettu paatos sivuuttaa lähes kaikki harkintaan perustuvat argumentit. Maria Tähtinen julisti, että abortti on pelkästään naisen oikeus (ja sikäli etuoikeus), ja Henri Heikkinen puolestaan kiljui vastustavansa abortteja vain omien kokemustensa nojalla ja sillä perusteella, että hän kannattaa elämää!

Jos abortit ylipäänsä hyväksytään, myös miehen on perusteltua saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys. Tämä perustuu siihen, että sikiö on joka tapauksessa miehen alulle panema. Abortin oikeutus voi perustua esimerkiksi vanhempien alaikäisyyteen ja kyvyttömyyteen huolehtia jälkeläisistä. Myös miehellä on oltava oikeus aborttiin, jos naisellakin on. Samoin miehellä on oltava oikeus kieltää abortti, jos naisellakin on. Perusteiden tulee tällöin olla ratkaisevassa asemassa.

Toiseksi ei kannattaisi yrittää vetää kurveja suoriksi sillä tavoin, kuin tämä Heikkisen Henri, joka väittäessään vastustavansa ”mustavalkoista ajattelua” syyllistyy itse suorastaan tyrmistyttävään mustavalkoisuuteen. Hänen mielestään on ”loogisesti ajatellen” kannatettava myös kuolemantuomioita, jos puolustaa abortteja.

Kuolemantuomio on rangaistusmuoto, joka kohdistuu tietoisesti toimivaan ja tajuissaan olevaan subjektiin, kun taas abortit kohdistuvat organismeihin, joilla ei ole tietoisuutta ja jotka eivät ole subjekteja samassa merkityksessä kuin kehittyneet persoonat. Tässä mielessä ei pitäisi rinnastaa kuolemantuomioita ja abortteja.

Toisaalta voidaan ajatella, että kuolemantuomiot ovat moraalisesti hyväksyttävämpiä kuin abortit, koska ne annetaan tietyistä syistä, kun taas aborteista saattaa kärsiä viaton sikiö.

On joka tapauksessa selvää, että aborttilainsäädännön löysyys on johtanut aborttien käyttämiseen jälkiehkäisynä. Tämä ei ollut lainsäätäjän tarkoitus. Abortin saa nyt millä perusteella tahansa. Nainen saa sen halutessaan aina, mutta mies ei käytännössä koskaan, jos haluaa sitä yksin. Ehkä puolustettavissa voisi olla sellainen kanta, jonka mukaan aborttia käytettäisiin nimenomaan jälkiehkäisyyn ja joka sallisi sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa pitäisi kiinnittää huomiota raskaudenehkäisyyn myös siksi, että seksitautien tartuntalukemat ovat lähteneet lentoon. Yhteiskunnalla on asiassa valistusvastuu, mutta myös aborttilainsäädännön tiukentaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti suurempaan harkintaan.

Aborteista koituu usein vähemmän kärsimystä kuin ei-toivottujen raskauksien ja synnytysten tuottamista kurjista elämäntilanteista, mutta pelkkään relativismiin asian ongelmallisuus ei kuitenkaan tyhjene. Kuten aiemmasta kirjoituksestani voitte lukea, aborttikeskustelusta on unohdettu kokonaan ontologinen näkökulma, joka koskee ihmissikiön olemusta, sen inhimillistä luonnetta ja sikiöön sisältyvää ihmisyyden potentiaalia.

On mielenkiintoista nähdä, miten Timo Soinin aborttikannanotto vaikuttaa presidentinvaalikampanjaan, tai toisella tavoin sanottuna: miten kuumeneva presidentinvaalikampanja vaikuttaa Timo Soinin kannatukseen. Tasavallan presidentti ei tietenkään päätä muusta kuin oman mahansa ympärysmitasta, joten kyseessä oli Paavo Lipposen tahallisesti Soinilta provosoima mielipide.

Soinin & Paavin edustama aborttikielto ja ehkäisykielto muodostavat kyllä yhdessä erittäin vaikean yhtälön. Mikäli aikoo välttyä ei-toivotuilta raskauksilta ilman ehkäisyä, on kai pidättäydyttävä heteroseksistä tai alettava harjoittaa homoseksiä.

Ehkä Timo Soini voisi yrittää ratkaista aborttiongelman myös alkamalla kannattaa homojen adoptio-oikeutta ja mahdollisuutta luovuttaa lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille. Näin myös väestönkasvuun saataisiin vauhtia, eikä tarvitsisi haalia niin paljon ulkomaalaisväestöä sitä kuuluisaa työvoimapulaa helpottamaan.

Teurastusta terveyskeskuksissa

Suomessa tehdään vuosittain noin 11 000 aborttia (abortus arte provocatus) vuodessa. Tämä merkitsee, että joka seitsemäs raskaus päättyy keskeytykseen. Yksi syy maamme väestön vähenemiseen ja niin sanottuun työvoimapulaan on vuonna 1970 säädetty laki raskauden keskeyttämisestä (239/1970), jonka tuloksena abortin saantia helpotettiin. Nykyään abortteja tehdään liukuhihnamaisesti sairaaloissa ja terveyskeskuksissa, ja yli 90 prosenttia pelkästään sosiaalisista syistä. Abortin voi saada myös, jos äiti on alle 17-vuotias, yli 40-vuotias tai hänellä on jo neljä lasta. Toiseksi tavallisin syy onkin äidin alle 17 vuoden ikä (5,3 %). Sen sijaan sikiövaurion vuoksi tehtiin vuonna 2007 vain 2,2 % aborteista ja äidin terveyden tai hengen vaarantumisen vuoksi 0,5 %. Käytännössä kaikki naiset saavat Suomessa raskaudenkeskeytyksen niin halutessaan.

Edellä esitetyt luvut merkitsevät, että aborttia käytetään myöhästyneenä jälkiehkäisynä, eli silloin kun hedelmöitys on jo tapahtunut ja raskaus päässyt alkamaan. Valtaosa kaikista raskaudenkeskeytyksistä tehdään siksi, että lapsi on niin sanotusti ei-toivottu. Sosiaalisiin syihin viittaaminen merkitsee, että äiti tai molemmat vanhemmat eivät halua tai voi pitää lasta. Niinpä on pääteltävä, että tapauksissa, joissa aborttia haetaan sosiaalisista syistä, syynä raskauden alkamiseen on ollut ajattelemattomuus, harkitsemattomuus, ehkäisyn laiminlyönti tai kumin tai kumppanin pettäminen.

Abortin tekoon sanotaan liittyvän syyllisyydentunteita. On väitetty, että siihen liittyy myös aitoa syyllisyyttä. Aborttia on sanottu murhaksi. Toisaalta muutamat filosofit ovat väittäneet omassa ”rakasta, kärsi ja unhoita” -etiikassaan, että raskauksien keskeyttäminen on täysin viatonta puuhaa. He ovat tarkastelleet asiaa systeemifilosofisesti eli keräämällä asiaan liittyviä perusteita puolesta ja vastaan sekä laittamalla ne tuomarinvaakaan. Sitten he ovat katsoneet, mille puolelle viisarin kärki värähtää.

Abortin puolustajat ovat tästä lähtökohdastaan väittäneet, että synnytys saattaa johtaa huonoihin perheoloihin, jos lapsi on ei-toivottu, ja että äidille koituu tuskaa, mikäli lapsi synnytetään ja luovutetaan adoptiolapseksi. Isien asemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia on tarkasteltu vähemmän, ja myös laki rajaa abortin saamisen äidin oikeudeksi, ikään kuin asia ei koskisi miehiä ollenkaan. Tämä paljastaa, että abortti on nähty sekä filosofiassa että lainsäädännössä yksipuolisesti naisten ja naisliikkeen kannalta sekä osana feministien yhteiskunnallista sotaa. Pikaisena vastauksena voinkin omasta puolestani sanoa, että jos abortti ylipäänsä hyväksytään tai mikäli sillä on moraalinen oikeutus, tämä oikeus pitäisi kirjata lainsäädäntöön myös isien oikeudeksi joko estää abortti tai saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys.


Häveliäisyys sulkee silmät todellisuudelta

Entä onko abortti moraalisesti niin viaton ja käytännöllisesti niin ongelmaton asia kuin miltä eräät systeemifilosofit ovat koettaneet saada sen näyttämään. Suomalaisessa filosofiassa aborttia on tarkastellut lähinnä yksi 1980-luvulla mainetta niittänyt kirjoittajakaksikko, jonka toisistaan sittemmin eronneet osapuolet on palkittu töistään professorinviroilla. Suomalainen aborttikeskustelu on ollut lähinnä heidän mielipiteisiinsä nojaavan auktoriteettiverifioinnin varassa, eikä toisenlaisia näkemyksiä ole haluttu kuulla. Omasta mielestäni heidän tarkastelutapansa on ollut kyyninen ja kolea, elämää ymmärtämätön sekä tieteellisesti kapea-alainen ja keinotekoisesti rajattu.

Se on myös erittäin altis filosofiselle kritiikille. Raskaudenkeskeytyksiä on tarkasteltu vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista, mutta ei siltä, mikä mahdollisesti on oikein tai väärin. Häyry-etiikka on systeemiteoriaa, joka perustuu eri vaihtoehtojen vertailuun. Sen tyyppistä immanenttia puntarointia ovat harjoittaneet jo juristitkin omissa yhtälöissään. Filosofisesti kiintoisa kysymys on se, miten asiat todella ovat: onko sikiö riittävästi ihminen nauttiakseen samaa oikeutta elämään kuin ihmiset yleensä?

Aborttien tuottamasta syyllisyydestä voidaan päättää vasta tältä pohjalta. Jos sikiö voidaan mieltää ihmiseksi, abortti on murha. Tappo se on joka tapauksessa, sillä sikiönlähdetyksen kautta tapetaan elävä organismi. Vaikka sikiö ei olisikaan itsenäinen ihminen, se voidaan mieltää osaksi äitiä tai molempia vanhempia, ja siksi sikiön tappaminen on äidin tai isän tiettyyn ruumiinosaan kohdistuva amputaatio, tietyllä tavalla katsoen murha.

Systeemiteoreettinen puntarointi osoittautuu ohueksi ja pinnalliseksi siksi, että se laiminlyö ontologisen analyysin. Ontologialla tarkoitetaan olevaisen tutkimista. Aborttikysymyksen ontologia on siis sen pohtimista, miten asiat ovat: onko sikiö ihminen vai ei, onko ihmisen elämällä itseisarvo, milloin elämä alkaa ja niin edelleen. Näitä kysymyksiä voi jokainen miettiä tutustumalla esimerkiksi tähän aborttia kritisoivan Pro Life Suomi -järjestön internetsivustoon.

Abortin vastustajia on usein sanottu fundamentalisteiksi. Fundamentalismi on halua löytää ja tutkia perustoja. Fundamentalisteilla on yleensä ajatuksilleen jokin perusta. Ontologisen analyysin voi tietenkin suorittaa myös päätymättä mihinkään perustaan tai väitteeseen todellisuudesta. Mutta usein ontologinen tarkastelu johtaa johonkin tiettyyn perusnäkemykseen, jos sellainen on olemassa. Useimmiten perustana toimivat tosiasiat tai todellisuutta koskeva totuus. Jollakin tavallahan asiat yleensä ovat.

Aborttia koskien tällainen perusta voi hyvinkin olla olemassa. Se voisi olla esimerkiksi elämän itseisarvo ja näkemys, että ihmisen elämä alkaa raskauden alkaessa. Tässä mielessä abortin vastustajien fundamentalismi olisi varmasti pienempi rikos kuin abortti itse.

Tältä pohjalta abortin vastustamista voidaan sanoa eettisesti perustelluksi, vaikka myös ei-toivottujen lasten synnytysten tiedetään tuottavan ongelmia. Myös abortit ovat usein kipeitä, eikä aborttien puolustelemiseen riitä pelkkä eri näkökohtia yhteismitallistava ja tasalaatuistava vertailu, sillä ratkaisevat argumentit ovat joka tapauksessa tämän immanentin punnitsemisen ulkopuolella. Ne ovat vastauksia siihen, mitä on elämä. Näin ollen myöskään sikiöitä ei voida pitää systeemiteoreetikoiden tapaan pelkkänä biomassana.


Heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurin tabu

Minulta on usein pyydetty kannanottoja eettisesti kiinnostaviin filosofisiin kysymyksiin. Toisinaan taas viranomaisfilosofit ja varsinkin feministit ovat pyytäneet minua vaikenemaan huolellisesti perustelemistani johtopäätöksistä, kun he ovat saaneet tietää, mitä ne ovat. Otan kuitenkin kantaa nyt myös abortin oikeutukseen. Oma näkemykseni on, että aborttien moraalinen oikeutus ei ole läheskään niin selvä asia, kuin kulttuurissamme on koetettu uskotella. Niin onkin tehty ihan vain tyttöjen tyynnyttelemiseksi ja heidän vapauttamisekseen syyllisyydentunnoista. Terapeuttisuutta täytyy kuitenkin pitää eri asiana kuin totuuden tavoittelua, eikä tosiasioita pidä johdella psykologisesta hyväntahtoisuudesta.

Itse katson, että abortin tekoa voidaan hyvinkin pitää tappona, jopa murhana. Asiaan ei vaikuta olennaisesti se, ettei sikiöllä välttämättä ole tietoisuutta tai ettei sikiö ole subjekti samassa merkityksessä kuin aikuinen ihminen. Eihän syntyneellä vauvallakaan ole tietoisuutta eikä persoonaa samassa merkityksessä kuin aikuisella, eikä lapsikaan ole subjekti samalla tavalla kuin filosofian pähkähullu professori. Silti ei pidetä oikeutettuna tappaa lapsia.

Sikiötä voidaan pitää raskauden alusta asti potentiaalisena ihmisenä, sillä sikiössä on ihmisen mahdollisuus. Lisäksi sikiön on todettu aistivan raskauden aikana myös kohdun ulkopuolisia tapahtumia. Ontologisesti ihmisyyden voidaan katsoa alkavan raskauden alkamisesta. Aborttia ei voida perustella sillä, että äiti tai isä omistaa lapsensa ja olisi itsemääräämisoikeutensa pohjalta kompetentti päättämään sikiön kohtalosta. Vanhemmat tai yhteiskunta eivät omista sikiön omia aikuispotentiaaleja, vaan ne omistaa lapsi itse oman itsemääräämisoikeutensa pohjalta.

Abortin oikeuttamiseen liittyvä näennäisfilosofinen mielipiteidenmuodostus on kiintoisa tutkimuksen kohde myös sinänsä. Miksi monet systeemifilosofit ovat olleet niin innokkaita oikeuttamaan abortteja? Yksi syy on naisliikkeen painostus sekä feministisen politiikan soluttautuminen kriittiseen tieteeseen. Feministit ovat kokeneet lapsista eroon pääsemisen vapautumisena ja abortit eräänä ehkäisykeinona. Yksi merkki siitä on abortteja koskevan päätäntävallan pidättäminen vain näiden naispetojen omiin käsiin.

Toinen syy systeemifilosofien innokkuuteen puolustella abortteja on varmasti ollut se, että suurin osa heistä on heteroita. Heillä on siis oma lehmä ojassa, ja siksi he ovat muodostaneet mielipiteensä etunäkökohtien pohjalta eivätkä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mikä on oikein. Ei-toivotut raskaudet ja aborttien hurja eettinen ongelmallisuus ovat heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurimpia tabuja. Miten selvitä puhtain käsin siitä, että seksin seuraukset johtavatkin pahimmillaan murhaan? Monissa länsimaissa asia on haudattu ja siivottu pois moraalisesta keskustelusta, aivan kuten sikiöiden jäänteet poltetaan poroksi sairaaloiden krematorioissa. Omatunto vapautuu ja tulee kevyt olo. Sellaiset ovat porton polut, ja niitä puolustelemaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri on lähettänyt kuorma-autolastillisen systeemifilosofisia laskukoneita.

Aborttien ongelmallisuudesta ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavatkin lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi. On täysin ristiriitaista, että samaa sukupuolta olevien oikeudesta adoptioon nostettiin aikoinaan kova mekkala, mutta juuri kukaan ei ole pukahtanut mitään heteroseksuaalisen valtakulttuurin omasta sisäisestä ongelmasta: aborttien runsaudesta. Myöskään kohutut homoavioliitot eivät sisällä juuri mitään moraalisia ongelmia verrattuna heteroseksuaaliseen lisääntymiseen liittyvään aborttiongelmaan, joka on mittasuhteiltaan järkyttävä. Homoavioliitoilla ei ainakaan vahingoiteta ketään, eikä niillä ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä.

Ontologinen tarkastelu on laiminlyöty myös monessa muussa järjestelmäkeskeisessä filosofiassa. Kettutytöt ja eläintensuojelijat pitävät kyllä porua eläinten oikeuksista, vaikka eläin ei ole ihminen edes sen vertaa kuin sikiö voisi olla. Myös tämä on paljastavaa. Tosiasiassa eläinten oikeuksista ei voida puhua samassa merkityksessä kuin ihmisten oikeuksista, mutta silti eräät analyyttiset systeemifilosofit, kettutytöt ja feministit (siis akateeminen vihervasemmisto) tekevät niin pohtimatta ihmisen ja eläimen ontologista eroa.

Eläimellä ei ole tietoisuutta eikä persoonaa, ja tämän johdosta eläin ei voi olla subjekti. Niinpä eläinten ja ihmisten oikeuksia ei pitäisi saattaa keinotekoisesti vertailukelpoisiksi, sillä itse asioiden välillä vallitsee laadullinen ja ontologinen ero. Se, että tietyt filosofit pitävät eläinten oikeuksia ihmisoikeuksina mutta eivät pidä sikiön oikeuksia ihmisoikeuksina, osoittaa kuinka ristiriitaista, epätasapainoista ja puolueellista heidän ajattelunsa on. Sen päätelmät on johdeltu ideologisesti motivoituneista tarkoitusperistä.


Väestöpolitiikan väline ei ole abortti vaan ehkäisy

Vaikka olenkin painottanut ontologisen analyysin ensisijaisuutta eettisiä asioita pohdittaessa, lopuksi myös eräs kulttuurivertailu saattaa olla paikallaan. Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa on uhannut 1970-luvulta asti väestökato. Väestöstä puuttuu juuri tuo viisitoista prosenttia, joka häviää raskaudenkeskeytyksiin aivan niin kuin keskitysleirijuniin. Sen sijaan muslimimaissa abortit ovat laittomia muista paitsi äidin henkeen tai terveyteen liittyvistä syistä. Ei tarvitsekaan ihmetellä, miksi islamilainen kulttuuri on osoittautunut niin voimakkaaksi ja laajenemaan kykeneväksi. Euroopan maista vain vahvasti katoliset Saksa, Puola ja Espanja ovat pitäneet raskauden keskeytyksen laittomana muissa paitsi sikiövaurion ja raiskauksen tapauksissa sekä silloin kun äidin oma henki tai terveys on uhattuna.

En tietenkään ajattele, että yhteiskunnan lajinsäilytysstrategiset tai väestöpoliittiset edut pitäisi asettaa yksilöiden oman tahdon edelle, mutta ideologisilla tekijöillä voitaneen selittää maailman väestöllisten voimasuhteiden kellahduksia. Ekologisesti olisi parasta, että maailman väkiluku kokonaisuudessaan kääntyisi laskuun, mutta siihen ei pidä pyrkiä aborteilla vaan raskaudenehkäisyllä.

Abortteja ovat maailmalla vastustaneet lähinnä ne tahot, joilla on ollut ylipäänsä jokin näkemys oikeasta ja väärästä eli jokin perusta, fundamentti. Sen sijaan aborttia ovat puolustaneet ne, joilla ei ole ollut näkemyksilleen mitään perustaa. Merkille pantavaa on, että juuri kukaan, joka on vaivautunut ajattelemaan ihmisen olemusta ontologisesti, ei ole löytänyt aborteille hyväksyttäviä perusteita. Aborttien oikeuttamispyrkimykset ovat lähes jokaisessa tapauksessa perustuneet ihmisyyden olemuksen laiminlyömiseen ja ontologisen analyysin abortoimiseen pois keskustelusta.

Tämän kaiken tapahtuessa teurastus jatkuu myös suomalaisten sairaaloiden liukuhihnoilla yli kymmenen tuhannen abortin vuosivauhdilla. Yhteiskunnalla on kuitenkin vastuu aborttien myöntöperusteista ja yksilöillä seksinsä seurauksista. Yhteiskunta voisi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka välinpitämättömästi tai vastuullisesti ihmiset hankkiutuvat raskaiksi ja kuinka paljon turhia raskaudenkeskeytyksiä tehdään. Nyt määrät ovat lähteneet lentoon. Esimerkiksi Ruotsissa aborttien määrä kasvoi viidenneksen vuodesta 2000 vuoteen 2007 ja päätyi 37 205 abortin vuosilukemaan. Vielä heikompi tilanne on edistyksellisyyden Eldoradossa Venäjällä, jossa 80 prosenttia naisista on kokenut abortin. (Yle esitti aiheesta hiljattain TV-dokumentin, jota poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä ei suositeltu alle 13-vuotiaille – heille, joille ohjelma mitä parhaiten sopisi.)


Eroon turhista aborteista

Katsotaanpa asiaa ontologiselta kannalta tai hyötyjen ja haittojen näkökulmasta, aborttien käyttämisestä myöhästyneenä jälkiehkäisynä pitäisi päästä eroon, ja aborttien saamisen perusteita pitäisi olennaisesti tiukentaa. Tämä ohjaisi ihmisiä suurempaan eettiseen harkitsevaisuuteen.

Selvää on, että esimerkiksi katolisen kirkon aborttikielto ja ehkäisyn kieltäminen muodostavat yhdessä mahdottoman yhtälön, ellei ihmisiä vaadita pidättäytymään kaikesta lisääntymiseen tähtäämättömästä heteroseksistä tai ohjata toteuttamaan seksuaalisuuttaan homoseksuaalisesti. Koska yhteiskunnan tehtävänä ei ole rajoittaa ihmisten seksuaalista kanssakäymistä mutta ei myöskään surmata lapsia, ehkä puolustettavissa voisi olla kanta, jonka mukaan aborttia voitaisiin käyttää nimenomaan jälkiehkäisyyn. Se sallisi vain sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Yksi mahdollisuus lähestyä elämänriistoon liittyvää periaatteellista ongelmaa käytännöllisesti olisi kehittää adoptioinstituutiota. Adoptiolapsista on nykyisin pulaa, mutta myös ylimääräisille lapsille löytyisi helposti sijoituspaikka esimerkiksi hyväksymällä homojen adoptio-oikeus ja vanhempien mahdollisuus luovuttaa syntyvä lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille.

Huomiota herättävää aborttikeskustelussa on ollut sen sukupuolittuminen. Naiset ovat puolustaneet oikeuttaan aborttiin vetoamalla käsitykseensä, että ”naisella on oikeus päättää kehostaan”. Tämä argumentti on kuitenkin täysin kestämätön, sillä nainen ei omista sikiötä eikä sen aikuispotentiaaleja. Nainen ei ole myöskään suvereeni päättämään raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta yksin, koska hedelmöittyminen on joka tapauksessa seuraus miehen toiminnasta, ja niinpä myös miehellä on oikeus ja velvollisuus osallistua päätökseen raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta.

Merkille pantavaa on, että Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan kirjoituksissa naiset yleensä puolustivat aborttia ja mahdollisuutta tehdä se melkein millä tahansa verukkeella tai kokonaan ilman perustetta, kun taas miehet suhtautuivat aborttiin erittäin kriittisesti ja torjuvasti. Tämä antaa paljon puhuvan kuvan naisten epämoraalisuudesta, tunteettomuudesta ja siitä irrationaalisuudesta, jolla he ovat puolustelleet ihmissikiöiden tappamista. Paradoksaalista on, että julkisessa sanassa naiset pyrkivät usein esiintymään äidillisinä, lempeinä ja humaaneina, jollaisina heidät usein myös kuvataan tiedotusvälineissä ja tutkimuksissa, kun taas miehet esitetään usein väkivaltaisina ja tyrannimaisina. Todellisuudessa osat näyttävät olevan päinvastoin.

---

Post scriptum: Niille, jotka kiljuvat viitteitä ja lähteitä, vastaan: olen käsitellyt aborttien teon ontologiaa, sen ongelmallisuutta ja asemaa feministisen politiikan hedelmänä muun muassa teoksessani Enkelirakkaus (2008 s. 233–235).

Lesboparien adoptio-oikeudesta

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että homoperheille aiotaan sallia sisäinen adoptio. Sisäinen adoptio tarkoittaa, että nais- tai miesparin toinen osapuoli voi adoptoida toiselle kuuluvan lapsen. Koska lapsia syntyy vain miehen ja naisen sukusoluista, on selvää, että lapsen huoltajuuden on alun perin pitänyt kuulua (tai ainakin olla menossa) myös vastakkaista sukupuolta olevalle henkilölle.

Mitä hallituksen lakiesitys käytännössä merkitsee? Se liittyy tilanteisiin, joissa ihmiset ovat hankkineet lapsen heterosuhteessa. Näin ollen lapsella on väistämättä sekä biologinen äiti että isä. Jos homo- tai lesboparit tavoittelevat yhteishuoltajuutta, on lapsen biologinen äiti tai isä väistämättä syrjäytettävä. Tämä puolestaan ei ole nähdäkseni lapsen edun mukaista.

Se ei ole myöskään miesten edun mukaista. Suurin osa samaa sukupuolta olevista pareista, joiden perheeseen kuuluu lapsi, on naispareja. Biseksuaali nainen on siis pullauttanut lapsen, antanut sen jälkeen lemput miehelle, riistänyt naispuolisten sosiaaliviranomaisten solidaarisuutta hyväkseen käyttäen lapsen itselleen, saanut yksinhuoltajuuden ja sitten kehtaa hakea vielä tällä tavoin anastamalleen lapselle yhteishuoltajuutta uuden samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Miehelle jää tässä seksuaalisessa hyväksikäytössä pelkkä spermakoneen asema.

Ja tietysti lapsen suhde hänen isäänsä katkaistaan. Tapauksista valtaosa toteutuu juuri näin päin. Vastustan siis lakihanketta samoista syistä kuin vastustin jo vuonna 2006 hyväksyttyä hedelmöityshoitolakiakin: se polkee miesten kulkusia. Feministisen lobbauksen tuloksena syntynyt lakiesitys ei paranna myöskään lapsen asemaa syistä, jotka mainitsin aiemman kirjoitukseni perusteluissa.

Se, että joiltakin lapsilta ja nuorilta on saatu myönteisiä arviointeja ilman isää kasvamisesta, sisältää subjektiivisiin itsearviointeihin liittyvän harhan: ihmisellä on taipumus oikeuttaa omaa asemaansa ja puolustella sitä ”hyväksi”, sillä hän ei itse tunnista tai pysty myöntämään sitä kurjaksi. Lapsi kehuu siis omia perheolojaan, ovatpa ne millaiset tahansa, eikä myönnä niiden ongelmallisuutta, koska hän pyrkii pitämään kiinni omasta itsearvostuksestaan ja paikastaan perheessä.

Adoptiotapauksissa toinen perhe voi tietenkin pelastaa lapsen parempiin oloihin, jos hänen biologiset vanhempansa ovat kuolleet, hunningolla tai olosuhteet ovat muutoin kurjat. Tällaiset lapset ja nuoret ovat kuitenkin usein moniongelmaisia ja heidän sijoittamisessaan muihin perheisiin pitäisi olla erittäin valikoiva. Koska ilman isää kasvavalla lapsella on psykiatristen tutkimusten mukaan suuri riski syrjäytyä ja ajautua rikollisille poluille, ei sijoituspaikaksi sovi perhe, jossa on vain naisia. Hätäratkaisuksi se käy mutta ei yleiskäytännöksi, sillä ongelmia ei pitäisi pyrkiä ratkaisemaan tuottamalla lapselle lisää ongelmia.

Kannatan tietysti homoseksuaalien tasavertaisuutta kaikissa muissa asiakysymyksissä. Saattaisin kannattaa myös homoparien ulkoista adoptiota eli oikeutta adoptoida kokonaan vailla vanhempia oleva lapsi. Tällaisia hädänalaisia lapsia riittää maailmalla adoptoitavaksi. Samoin kannattaisin hedelmöityshoidolla tapahtuvaa lesbonaisen ja homomiehen lapsenhankintaa, mikäli lakiesitys tunnustaisi miehen oikeuden lapseen ja lapsen oikeuden isään. Sen sijaan nykyinen ja tekeillä oleva lainsäädäntö pakottavat miestä anomaan isyyttä omaan biologiseen lapseensa ”sijaisvanhemmuutena”.

Jos yhteiskunta tunnustaisi myös isän oikeudet suoraan, tällöin ei katkaistaisi biologiseen jälkeläisyyteen liittyviä suhteita kenenkään tahdon vastaisesti. Sen sijaan nykyinen lakiesitys on huono. Vaikka ja koska olen suoraselkäinen, tunteellinen ja loogisesti ajatteleva homomies, vastustan biologisen isyyden ja äitiyden katkaisuun johtavia lakiesityksiä, ja eduskunnassa istuessani painaisin punaista.

Itsellisten naisten ja naisparien lastenhankintaan liittyvä suuri ongelma on, että feministit eivät ajattele asioita lasten eivätkä miesten kannalta lainkaan. Sen sijaan he kohtelevat lapsia ja miehiä pelkkinä esineinä omien tarpeidensa tyydyttämiseksi ja ovat valmiita repimään lapset vaikka kappaleiksi omien itsellisten pyrkimystensä edistämiseksi.

Eduskunta luultavasti hyväksyy lain luullen kaikkien homojen ja lesbojen olevan sen takana. Janicat ja Jessicat ovat riemuissaan, kun saavat tämänkin lain läpi. Kuinka onnellinen sitten onkaan se pihamaalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?