22. syyskuuta 2021

Pahin salaliittoteoria on feminismi – Teoreettisen filosofian professuuriin feministinen Amerikan-täti

Vihervasemmistolais-feministinen Yliopisto-lehti iloitsi jokin aika sitten Michiganin yliopistosta Suomeen palanneen Maria Lasonen-Aarnion nimityksestä Helsingin yliopistoon teoreettisen filosofian professoriksi.

Helsingin Sanomat ehtikin jo pari vuotta sitten mainostaa Lasonen-Aarnion saavutuksia jutussa, jossa äskettäin lapsen pullauttanutta naisfilosofia luonnehdittiin aktiiviseksi feministiksi.

Näin media luo akateemisella uralla elintärkeäksi muodostunutta julkisuutta omille suosikeilleen, jotka puolestaan antavat medialle vastalahjaksi toimittajien toivomia totuuksia ja tiedettä. Jälleen näyttö tieteen medioitumisesta, eli median ja tieteilijöiden välisestä vispilänkaupasta, jota arvostelin kirjassani Totuus kiihottaa.

Minkälaista kyytiä on siis odotettavissa opiskelijoille ja muille filosofiasta nautiskeleville?

Yliopisto-lehdessä Lasonen-Aarnio sanoo tutkineensa salaliittoteorioita. Sitä voidaan pitää merkkinä halusta lavastaa Yhdysvalloissa esitetty maahanmuuttokritiikki ja ilmastopoliittisten velvoitteiden epätasapuolisuutta koskeva arvostelu harhaluuloiksi. Kyseessä lienee Trumpia vastaan edelleenkin kytevä vihamielisyys.

Uskomuksiinja todistettavuuteen keskittyminen on tyypillistä anglo-amerikkalaiselle systeemifilosofialle, jossa ongelmia lähestytään naiiveilla kokeilla, vähän niin kuin television Myytinmurtajissa. Kilpaillaan, kinastellaan ja haetaan evidenssiä, mutta uskomusjärjestelmien metafyysisyyttä sinänsä ei huomioida: ei pelastuksen periaatetta, riittävän syyn ja perusteen prinsiippiä eikä niihin liittyviä uskomuksia, jotka leimaavat tieteellistä selittämistä sinänsä.

Martin Heideggerin syvällinen metafysiikkakritiikki jättäisi Lasonen-Aarnion lähestymistavat kauaksi taakseen. (Aiheesta ks. esim. analyysia teokseni Totuus kiihottaa luvussa 12.4. Ilmasto-Angstin identiteettipoliittinen metafyysisyys, s. 276.)

Pahin ja haitallisimmalla tavalla yliopistoyhteisöön pesiytynyt salaliittoteoria on feministien itsensä kehittämä intersektionaalinen ideologia, jonka mädännäisyyden osoitin täällä.

Virkaansa Lasonen-Aarnio harppaa reippaasti, valittaen Yliopisto-lehdessä, että filosofiaan on kuulunut aggressiivinen keskustelukulttuuri, jota kaikki eivät koe omakseen ja johon etenkään tyttöjä ei koulita.

Miten niin tyttöjä ei koulita ja pitäisikö, jos niin ei luonnollisesti käy? Lasonen-Aarnio näyttää kaipaavan koulutusta aggressiiviseen keskustelukulttuuriin, jota hän toisaalta arvostelee ja epäsuorasti moittii miesten ominaisuudeksi.

Ja kuinka niin tytöt eivät kokisi aggressiivista keskustelukulttuuria omakseen? Feministithän näyttävät kokevan sen suorastaan aseekseen syyllistäessään miehiä.

Yliopistojen opiskelijoista on kohtuuttoman suuri osuus nykyisin naisia. Naisten yliedustus ei kerro mistään naisten etevyydestä vaan naisellisten työskentelytapojen ja yliopistollisten ihanteiden kohtaamisesta naisia suosivalla tavalla. Naisille tyypitellyt ominaisuudet tottelevaisuus ja ahkeruus täyttävät kouluissa ja yliopistoyhteisöissä menestystä tuottavat ihanteet, kuten nöyryyden ja kuuliaisuuden, optimaalisesti.

On väärin, että kiltteys on arvotettu intellektuaalisuudeksi. Miehet osoittavat älykkyytensä nimenomaan rikkomalla normeja eivätkä noudattamalla niitä. Miehet eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.

Feministit ovat luoneet yliopistoihin ja yhteiskuntaan pelon kulttuurin, jossa kukaan ei saisi sanoa sellaisia asioita, joita joku toinen ei ymmärrä tai joista joku toinen ei pidä. Tila, jossa ei voi vapaasti argumentoida, ei ole turvallinen, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Feministit pyrkivät leimaamaan kriittisen ajattelun aggressiivisuudeksi, vaikka se on julkista järjen käyttöä. Mikäli kovasanaisuutta esiintyy, se on seuraus feministien omasta pyrkimyksestä tukahduttaa vapaa keskustelu esimerkiksi sukupuolisuutta koskevassa filosofiassa.

Aggressiivinen keskustelukulttuuri ja kovasanaisuuden leviäminen, erilaiset identiteettipoliittiset painostuskeinot ja sensuroimisen tavat ovat nimenomaan feministisen etu- ja viiteryhmäpolitiikan hedelmiä yliopistoissa. Arvostelin sen mukaista tieteen politisoimista kirjani Totuus kiihottaa luvussa Kun identiteettipolitiikasta tehtiin tieteen metodi.

Kirjoitin aiheesta aiemmin myös verkkokirjoissani Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? ja  Contra Academia (luku 3: Feminismi tiedepolitiikan ideologiana).

Tosiasiassa feminismi ei ole yhtään parempaa kuin sovinismi, ja ilmeisesti juuri siksi feminismistä onkin tehty seinähullun tiedepolitiikan johtava ideologia. Feminismiin toki sisältyy myös sovinismista syyttely, mutta feminismiä itseään ei saisi vastaavasti arvostella, vaan feminismiin sitoutumista pidetään tieteellisenä ansiona.

Lasonen-Aarnio verhoaa feministiset painostuskeinonsa psykologisen kaksoissidoksen (’älkää olko niin tottelevaisia’) taakse tietämättä ilmeisesti, mitä tekee. Yhtäältä hän julistaa, että kovakin kritiikki kuuluu asiaan ja ilmoittaa olevansa valmis ottamaan sitä vastaan. Mutta toisaalta hän paheksuu, kun Yhdysvalloissa yksi opiskelija valitti, että olen liian pelottava enkä riittävän huolehtiva. Ja perään feministinen syytös: Kukaan mieskollegoistani ei saanut sellaista palautetta.– Eipä tietenkään, jos ei ollut syytäkään.

Hyvin siis alkaa virkakausi: pelkillä sukupuolipoliittisilla korvapuusteilla ilman mitään syvällistä sanomaa! Kuorrutuksena Yliopisto-lehden oma läksytys:

Filosofian loivat antiikin vapaat miehet muut hoitivat käytännön työt. Tämän päivän filosofit, kuten kahden lapsen äiti Lasonen-Aarnio, kehittävät teorioita arjen paineissa.

Siis ”arjen paineissa”, eli missä? Perhepolitiikassa? Vähän on kuin Citymarketin markkinat.

”Arjen paineiden” sekoittuminen teorianmuodostukseen takaa toiminnan ideologisuuden, ja analyyttiselle filosofialle tyypillinen jako ”arkiseen” ja johonkin toiseen (ilmeisesti pyhään?) filosofiaan onkin perin oireellinen. Se kertoo perimmältään ”tieteellistä filosofiaa leimaavasta skitsofreniasta, jonka syntyä ja seksuaalipoliittista alkuperää selitin teoksessani Enkelirakkaus.

Feministit pitävät tieteen ulkoisia sosiaalisia seikkoja tärkeämpinä kuin tieteellisiä kvalifioitumisperusteita, vaikka todellista tasa-arvoa olisi se, että sukupuoli ei vaikuta ja tieteellinen tai filosofinen kyvykkyys ratkaisee. Näin ei ole feministien omalla kohdalla.

Arkipäiväisyyden kaipuu ei sinänsä hämmästytä, sillä systeemifilosofia on omine syheröineen jokseenkin elämälle vierasta. Silloin kun analyyttiset filosofit antautuvat pohtimaan käytännöllisiä kysymyksiä, tuloksena on yleensä matalamielistä pragmatismia, joka muistuttaa ideologiaa, esimerkiksi juuri perheen ideologiaa. Onko minun syytäni, että Lasonen-Aarniolla on perhettä? Täytyykö median jatkaa oman feminisminsä hieromista muiden ihmisten naamaan?

Filosofisen viisauden perinteessä on painotettu perinteisesti filosofian ja elämän sopusointua. Filosofisessa elämäntavassa teoreettisen intressin tulee hallita sitä, miten kukin käytännöllisen elämänsä suuntaa. Tämä ei näytä toteutuvan feministien perhehelveteissä ja muussa tavallisessa elämässä.

Feminismi on samanlainen asia kuin prostituoitujen verotus. Kummastakaan ei saisi huomautella, vaan vääryyksiä on katseltava suopeasti läpi sormien, ja naisten palvonta on hyväksyttävä mukisematta niin yliopistoissa kuin yhteiskunnassakin. Myös kaikkien puolueiden pitää alistua feminismin korkokengän alle, tai muuten seuraa ankaria rangaistuksia. Se on näyttö erään seksuaalipoliittisen valtakulttuurin vaikutusvallasta.

On syytä kysyä, voisivatko yliopistojen naiset lopettaa oman lamentaatiomaisen länkytyksensä omasta muka-huonosta asemastaan ja miehiin kohdistamansa aiheettoman parjaamisen. Se ei todellakaan edistä heidän asemaansa eikä uskottavuuttaan, ellei oteta huomioon vaateliaisuudesta seurannutta tiedepoliittista valtaotetta, jota opetus- ja kulttuuriministeriö tukee.

Olisipa nyt tälläkin uraohjuksella ollut filosofiasta jotakin muuta sanottavaa kuin oma naiseutensa, äitiytensä tai puuhastelu hedelmäpelejä muistuttavien anglo-amerikkalaisten systeemiteorioiden parissa.

Totuus on, että Maria Lasonen-Aarnio ei ole julkaissut yhtään suomenkielistä ja yleisesti ymmärrettävää kirjaa, jolla olisi edes jonkinlaista filosofian lukijoille avautuvaa merkitystä hänen omalta tutkimusalueeltaan, tieto-opin, todisteltavuuden ja uskomuksia koskevien teorioiden alalta. Silti hän patsastelee filosofian professorina.

Filosofialla, jolla ei ole kirjallista arvoa, ei ole käsitykseni mukaan mitään muutakaan arvoa.

Nuolenpääkirjoitus ja rahisevan kuivat kansainvälisissä aikakauskirjoissa julkaistut artikkelit ovat masturbatiivis-onanistista toimintaa, jonka tavoite on pidentää tekijöidensä ansioluetteloa. Kyseiset kertakäyttöjulkaisut viedään lopulta riiheen näyttöinä siitä, millaista aikakaudelle tyypillinen standardimainen filosofointi on tieteellisiä normeja tavoitellessaan ollut.

Lasonen-Aarniosta ei koskaan tule ainakaan Nietzschen tapaista kaikkien arvojen uudelleen arvioijaa.

Nyt, kun teoreettisen filosofian oppituolit on täytetty feministeillä tai ulkomaalaisperäisillä tutkijoilla (Sara Negri, Gabriel Sandu jne), on yliopistofilosofian dekadenssi edennyt tilaan, jossa se tukee muualla harjoitettavan filosofian asemaa.

Pitkään jatkunut filosofian arkipäiväistäminen, depersonalisoiminen, sovinnaiset tehtävänimitykset, pragmatistinen normalisoiminen ja sosiaalidemokraattinen banalisoiminen takaavat filosofian laitosten toiminnan pelkkinä palkan maksun virastoina, joita ei kannata eikä voi lähestyä, jos vähänkin arvostaa filosofisen ajattelun tärkeintä resurssia: vapautta.

Mitä huonompia professoreja yliopistoissa istuu, sitä parempi se on tietysti minulle, sillä kontrasti niin sanotun yliopistofilosofian ja oman filosofiani välillä kasvaa edukseni.


Tiedepolitiikasta aiemmin

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna: puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

18. syyskuuta 2021

Korkein oikeus suojelee HIVin levittämistä

Ryhtyminen suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisena on suomalaisessa oikeuskäytännössä tuomittu yleensä törkeänä pahoinpitelynä tai sellaisen yrityksenä, mikäli toisella osapuolella ei ole ollut tietoa toisen tartunnasta ja siihen liittyvästä riskistä.

Korkein oikeus kuitenkin kumosi 15.9.2021 tekemällään päätöksellä (KKO 2021/64) Vaasan hovioikeuden tuomion, jolla oikeus oli langettanut HIV-positiiviselle miehelle kahden vuoden vankeusrangaistuksen.

Ennakkopäätökseksi kirjattu ratkaisu sai jonkin verran huomiota mediassa. Ratkaisussa ei suoraan paljasteta, onko kyse ollut homo- vai heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä, mutta päätöksestä (kohta 17) voi lukea, että kyse on ollut naisen ja miehen välisestä seksistä, jossa A on saanut siemensyöksyn lakanalle eikä B:n sisälle” (kohta 19). Ratkaisussa ei kerrota osapuolten henkilöllisyyttä eikä kansalaisuutta tai etnistä alkuperää.

Korkeimman oikeuden päätös antaa huonoa näyttöä oikeuden tuomarien harkintakyvystä ja erinomaista näyttöä sen puuttumisesta! On vaikea sanoa, mihin oikeus on kyseisellä kannanotollaan tähdännyt ja ymmärretäänkö kollegiossa ratkaisun ennakolta vaikuttavia oikeusvaikutuksia lainkaan – etenkään kun päätöstä voidaan nyt pitää kaikkia tapauksia jatkossa sitovana ratkaisuna.

Tartuntariskin sanktiointiin on perinteisesti sisällytetty vaatimus kertoa tartunnasta ennen sukupuolista kanssakäymistä, mutta Korkeimman oikeuden päätöksen tuloksena myös tämä velvoite joutuu väistymään.

Mitä vikaa ratkaisussa sitten on?

1) Päätöksellään Korkein oikeus ohjaa HIV-positiivisia olemaan kertomatta sairaudestaan ja siten vie terveiltä oikeuden saada tietää, onko heidän partnereillaan tartunta vai ei. Näin ihmiset eivät voi itse päättää, harjoittavatko he seksiä HIV-positiivisten kanssa vai eivät.

2) Istuva hallitus keuhkoaa Suostumus2018-hankkeen puolesta, mutta HIV-asiassa Korkein oikeus asettui vastustamaan ihmisten oikeutta tietää, onko toisella osapuolella tarttuva (ja ilman lääkitystä varmaan kuolemaan johtava) sairaus. Oikeuden ratkaisu on ristiriidassa ihmisten seksuaalisten oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kanssa sekä vastustaa oikeudellisen ajattelun kehittämissuuntaa.

3) Oikeuttaessaan HIV-positiivisten suojaamatonta seksiä oikeus on asettunut vastustamaan terveiden oikeuksia. Siten ratkaisu vastustaa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa (artikla 3 ja 25) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (artikla 2) mainittua oikeutta terveyteen ja elämään. Viimeksi mainitun mukaan ihmisten vapautta voidaan kylläkin rajoittaa tartuntataudin leviämisen estämiseksi (artikla 5, momentti 1, kohta e).

4) Oikeuden viittaama perusväittämä siitä, että ”lääkehoidettuna HIV ei tartu, on pohjimmiltaan kestämätön. Oikeus spekuloi ratkaisussaan laajasti virusten määrällä millilitrassa, muttei ota huomioon, että ihmisten kyky ja halu hoitaa tautejaan vaihtelee laajasti. Niinpä ei ole ehdotonta näyttöä eikä takeita siitä, että hoidetuksi määrättyä sairautta on todella hoidettu ja lääkkeitä otettu. Sen sijaan HIV-vaaran aiheuttaneet voivat jatkossa vedota siihen, että lääkitys on, ja siten välttää rangaistuksen.

5) Päätös mahdollistaa sen, että HIV-tartuttajan ei tarvitse kertoa sairaudestaan, mutta hän voi jättää lääkkeensä tilapäisesti ottamatta, tartuttaa jonkun, ja asia tulee ilmi vasta kuukausia ja tai vuosia myöhemmin, kun epäillyn verestä ei enää näy tartuttavuus, mutta tartunta näkyy uhrin verikokeessa.

6) Jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta todistella, onko epäilty käyttänyt lääkkeitään ja mikä on ollut tartuttavuuden taso rikoksen tai sen yrityksen tekohetkellä, sillä oireiden ilmaantumiseen voi kulua vuosia, ja testeissä tartunta näkyy yleensä vasta noin kolmen kuukauden kuluttua.

7) Tartuttavuus voi heittelehtiä myös muista syistä paljon. On muistettava, että HIVin ja AIDSin hoitaminen on erittäin monimutkainen ja kalliiksi käyvä asia, ja lääkehoidon vaativuutta vähätellään paljon.

8) Saattaa olla ihmisiä, jotka unohtavat hoitaa tautejaan tai jotka pyrkivät levittämään tartuntaansa tahallaan esimerkiksi katkeruuden tai mielisairauden vuoksi. Monet HIV-positiiviset jättävät lääkkeensä tarkoituksella ottamatta, jotta he kuolisivat nopeammin ja kärsimykset loppuisivat. Ratkaisullaan oikeus tulee suojelleeksi HIVin tahallisia tartuttajia, jotka voivat laajentaa toimintaansa tietäessään välttävänsä rangaistuksen. HIV-tartuttaja voi tukeutua siihen, että lääkitys on ja kaikki on kunnossa.

9) Poistaessaan HIViin liittyvältä riskikäyttäytymiseltä rangaistavuuden oikeuden ratkaisu ohjaa laajemminkin suojaamattomaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, minkä tuloksena myös muut sukupuolitaudit voivat levitä entistä tehokkaammin.

10) Oikeuden päätös on hieno uutinen kaikille, jotka harjoittavat pitkin ja poikin suojaamatonta seksiä ja toimivat siten tautipesäkkeinä.

11) Oikeuden pohtima ongelma ei ole ensisijaisesti lääketieteellinen, eikä sitä voida ratkaista lääketieteellisillä argumenteilla, sillä ihmisten elämä ei tapahdu koeputkissa eikä laboratorio-olosuhteissa, joissa tartuntatautien riskitasoa voitaisiin valvoa luotettavasti. Niinpä huomio pitäisi keskittää ihmisten käyttäytymisen kontrolloimiseen eikä biokemialliseen todisteluun, jollaista elävässä elämässä ei voida suorittaa eikä pitää valintojen pohjana. Jos rangaistavuus säilytettäisiin, asiaa ei tarvitsisi ylipäänsä valvoa ja todistella jälkikäteen, kun rangaistuksen uhka ohjaisi toimimaan viisaammin etukäteen.

12) Ongelma on pohjimmiltaan moraalifilosofinen ja oikeudellinen sekä koskee sitä, onko sukupuolisen kanssakäymisen osapuolilla oikeus tietää toisen ihmisen kantamista taudeista ja riskeistä: onko ihmisillä oikeus omaan terveyteen, oikeus saada tietää toisen ihmisen terveydentilasta sekä onko ihmisillä itsemäärämisoikeutensa edellyttämä mahdollisuus päättää tiedon pohjalta omasta käyttäytymisestään.

13) Oikeuden ratkaisu vie pohjaa ihmisten vapaudelta tietää kumppaninsa HIV-statuksesta. Filosofian näkökulmasta ihmisten tulisi saada tietää toisen ihmisen taudeista ja päättää, harrastaako seksiä taudin kantajan kanssa, joka ehkä ottaa lääkkeensä, ehkä ei. Ihmisen terveysturvallisuutta ei pitäisi jättää vain sen varaan, että toinen ihminen mahdollisesti hoitaa omaa terveyttään tai sairauttaan.

14) Oikeuden päätöksellä vastuu siirrettiin pois HIVin kantajilta tartunnan uhreille, mikä on epäloogista ja epäoikeudenmukaista.

15) Viruksen mittaamattomissa oleminen ei todista, ettei virus voisi jatkossa tarttua esimerkiksi lääkityksen laiminlyönnin vuoksi.

16) Oikeuden päätös ei ota mitään kantaa tapaukseen, jossa tartunta on todella tapahtunut, vaan ainoastaan tapaukseen, jossa tartuntaa ei ole tapahtunut ja on ilmennyt vain riski. Rangaistus voi siis edelleen olla edessä, jos tartuttaja onnistuu teossaan.

17) Korkeimman oikeuden ennakkopäätökseksinimeämä ratkaisu on huono päätös, jonka ala pitäisi rajata koskemaan vain tuohon yhteen tapaukseen ja sen erityisolosuhteisiin, eikä antaa päätökselle mitään yleistettävyyden voimaa, toisin sanoen laajentaa sitä koskemaan muita tapauksia. (Korkeimman oikeuden päätösten sitovuus yleensäkin on filosofian näkökulmasta täysin irrationaalinen asia, sillä kaikki tapaukset ovat pohjimmiltaan erilaisia.)

18) Ratkaisun tehneet Korkeimman oikeuden oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä sekä esittelijä Elina Elo tuskin ovat ajatelleet kaikkia niitä seurausvaikutuksia, joihin heidän päätöksensä ohjaa. On mahdollista, että oikeuden tuomarit ovat sokaistuneet lääkärien antamasta optimistisesta ja kunnianhimoisesta informaatiosta ja unohtaneet asiaan liittyvät kauaskantoiset oikeusvaikutukset.

19) Korkeimman oikeuden päätös antaa näyttöä oikeuslaitoksen kallistumisesta vihervasemmistolaiseen tai oikeistoliberaaliin suuntaan. Siten se omalta osaltaan osoittaa oikeuslaitoksen politisoitumista ja kertoo, kuinka eräissä moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa oikeuslaitos on luisumassa poliittisten asenteiden kiistakentäksi oikeusfilosofisen perusteltavuuden tappioksi.

20) Korkeimman oikeuden ratkaisu antaa näyttöä vihervasemmistolaiseen ja oikeistoliberaaliin ideologiaan liittyvästä pyrkimyksestä huonontaa rikoksen uhrien asemaa ja haluun parantaa rikoksesta perinteisesti tuomittavien tahojen asemaa.

Tapaus sinänsä ei koske minua, vaan olen käsitellyt asiaa pelkästään akateemisen moraalifilosofian näkökulmasta. Tältä pohjalta kannustan rikoksen uhreja hakemaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta pääargumenttina se, että terveiden ihmisten terveysturvallisuutta ei saa jättää sen varaan, että sairaat muistavat hoitaa omia sairauksiaan heille määrätyillä tavoilla.

Vastaväitteet Korkeimman oikeuden päätöstä kohtaan voidaan kiteyttää yhteen sanaan: riski. On epäloogista, että oikeus ohjaa turvaseksin laiminlyömiseen, vaikka laiminlyönnistä ei ole epäillylle eikä uhrille mitään hyötyä mutta voi olla uhrille suurta haittaa. Tämä puoltaisi rangaistavuuden säilyttämistä.

Mediassa (joka ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla) on ollut paljon disinformaatiota HIVistä ja sen tarttuvuudesta. Median harjoittama painostus on saattanut vaikuttaa siihen, että Korkein oikeus on vaihtanut kantaansa.

Esimerkiksi Sanoma-yhtiöiden tukema vaihtoehtoinen Long Play -verkkojulkaisu julkaisi toukokuussa 2016 parikin toimittaja Ari Lahdenmäen kirjoittamaa juttua (täällä ja täällä), joissa moitittiin Korkeimman oikeuden aiempaa tapaa tuomita HIV-positiivisia suojaamattoman seksin harjoittamisesta.

Long Play myös ylpeili ja mainosti itseään toimittaja Lahdenmäen journalismilla, kunnes Lahdenmäki vuosina 2017 ja 2018 tuli tuomituksi syyskuussa 2015 tekemästään raiskauksesta yhden vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä vuonna 2016 tapahtuneesta pakottamisesta seksuaaliseen tekoon kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Kirjoitin aiheesta lähteistetysti kaikkien aikojen ansiokkaimman ja vastaansanomattomimman mediatutkimuksen, kirjani Totuus kiihottaa, sivuilla 89 ja 221 (alaviitteet).

Oikeudellisen ajattelun löystyminen ja välinpitämättömyys näkyvät vihervasemmistolaisten ja liberaalien yrityksessä laillistaa kannabis, perustaa huumehuoneita ja jakaa yhteiskunnan laskuun ilmaista PrEP-hoitoa, joka todistetusti ohjaa suojaamattomaan sukupuoliseen käyttäytymiseen ja siten myös sukupuolitautien määrän lähtemiseen lentoon (käsittelin aihetta täällä).


Jukka Hankamäki

FT, VTT

Filosofi, sosiaalipsykologi