Tie Suomen talouden pelastamiseksi

Hallituksen yhteinen etu koossa pysymiseksi on käymässä vähiin, ja sen merkiksi päähallituspuolueet kiistelevät ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksesta”. Tämä ei johtune vain lähestyvistä europarlamenttivaaleista vaan juontaa juurensa vaikeasta tilanteesta.

Ikuisuusaihe nimeltä talouskriisi onkin jälleen ajankohtainen, sillä valtion velkakuorman kasvu on heijastumassa reaalitalouteen ja koettelee julkisen talouden selviytymistä. Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa konkreettisesti, kun jatkossa uhkaa vuosikymmenen pituinen nollakasvun aika, ja valtionvelka lähestyy sataa miljardia.

”Sopeuttaminen” ja ”rakennemuutos” ovat yhtä heiveröisiä keinoja ongelmien ratkaisemiseksi kuin keskinäisinä vaihtoehtoina nähdyt verotuksen kasvattaminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Ei löydy ratkaisua sen enempää eläkeiän nostosta kuin julkisten palvelujen huononnuksista tai sosiaaliturvan jäädyttämisestäkään. Ne merkitsevät lähinnä hölmöläisten viltinlyhennystä.

Suomen talouden voi pelastaa vain entistä tehokkaampi lisäarvon tuottaminen. Tämä merkitsee, että työ- ja tuotantoelämän olisi tuotettava entistä tehokkaammin arvoja.

Luettelen seuraavassa tärkeimmät keinot.

1) On panostettava valmiiden innovaatioiden ja keksintöjen soveltamiseen ja hyödyntämiseen sekä tuotantoon saattamiseen. Vain entistä tehokkaampi teollinen tuotantoelämä luo sekä lisäarvoa että työpaikkoja ja sitä kautta varallisuutta kansantalouteen.

2) On tehostettava työvoiman käyttöä ja saatava samanaikaisesti työttömyys laskemaan. Tämä tapahtuu korjaamalla työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä perustulomaiseen muotoon, jossa ihminen voi pitää myös tilapäistyöllä ja osa-aikaisella työllä hankkimansa ansion (suhteellisen suurella veroprosentilla vähennettynä). Ihmisen saavuttaessa elämiseen riittävän ansiotulotason on veroprosenttia jälleen alennettava tasolle, josta se alkaa nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Näin luodaan kannuste myös tilapäistöiden tekoon, saadaan työttömyysmenoja alennettua ja työttömiä maksamaan itse osa sosiaalikuluista työn kautta. (Lisää tässä teoksessani.)

3) On tehostettava energiankäyttöä ja luotava Suomeen sekä ydin-, tuuli- että uusia vaihtoehtoisia energiantuotannon muotoja.

4) On vältettävä perusturvan leikkauksia, sillä sosiaaliturvaan sijoitetut varat päätyvät perushyödykkeisiin ja kotimaiseen kulutukseen, joka pitää yllä kysyntää ja työllisyyttä Suomessa.

5) On siirryttävä suorien yritystukien jakamisesta verotuksen kautta tapahtuvaan yritysten tukemiseen. Tämä tapahtuu myöntämällä työttömyyskunnissa toimiville yrityksille verohelpotuksia, jotka houkuttelevat yrityksiä siirtämään tuotantoaan ruuhka-Suomesta ongelmakuntiin. Verohelpotus on kannustavampi yritystuen muoto kuin suora tukiainen, koska yritys voi hyödyntää sen vasta voittoa ja arvonlisää tuottaessaan. Suorina avustuksina olisi säilytettävä lähinnä yritystoiminnan käynnistämiseen suunnatut tuet.

6) On panostettava rakentamiseen ja asuntotuotantoon kasvukeskuksissa. Asuntopolitiikka on työpolitiikan keskeinen osa, sillä asuminen työssäkäyntialueella on työ- ja tuotantoelämään osallistumisen ehto. On tuotettava sekä omistusasuntoja, joiden hankinta mahdollistaa työntekijöiden oman varallisuuden kartuttamisen, että vuokra-asuntoja, jotka vastaavat asumisen perustarpeeseen. Asuntotuotannon lisäämiseen pitää tähdätä poistamalla turhia ja hintaa nostavia rakentamis- ja energiamääräyksiä, kaavoittamalla maa-alueita nimenomaan asuntotuotantoon sekä perustamalla julkisen vallan koordinoimia rakentamisohjelmia. Asuntopulaa ei voida poistaa pelkästään markkinaehtoisesti, sillä markkinoiden kannalta jokainen tuotettu lisäasunto vähentää kysyntää, laskee hintoja ja leikkaa tuotantovoittoja ja siten heikentää markkinaehtoisen rakentamisen edellytyksiä jatkossa. Asuminen on perustarve, ja siksi valtion ja kuntien tulee ottaa asiasta vahvempi vastuu perustamalla ja lisäämällä omaa rakennuttamistoimintaa. Erityisesti pitäisi rakentaa pienasuntoja, joista riittää kysyntää, eikä niitä viiden huoneen lukaaleja, jotka eivät mene sen enempää kaupaksi kuin vuokrallekaan.

On selvää, että Suomen talouden ongelmia ei voida korjata nykyisenlaisella tekemättömyydellä vaan ainoastaan arvotuotannolla. Siksi toiminnan esteitä olisi raivattava, ja sinänsä toimintakykyinen tuotantoelämämme olisi saatava toimimaan tulevaisuudenuskoisesti lähtien siitä perusedellytyksestä, että mihin ihminen tässä maassa ryhtyykin, se aina kannattaa eikä johda nujertamiseen julkisen vallan, byrokratian tai säädösviidakon toimesta.

Pitemmällä tähtäimellä olisi pyrittävä palauttamaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus ja rahapolitiikka sekä erottava eurosta, joka on talouden globalisoitumisen ohella pääsyy Suomenkin valtiontalouden ongelmiin. Nykyisin edes keynesiläinen elvytyspolitiikka ei johtaisi tuloksiin, sillä julkisen talouden investointitoiminta ei johda kysynnän lisääntymiseen oman kansantalouden tai talousjärjestelmän (kuten euroalueen) piirissä, vaan voi pääomien helpon siirreltävyyden ja kilpailuttamisperiaatteiden vuoksi päätyä kulutus- ja investointitoimintaan missä tahansa päin maailmaa. Tällöin myöskään inflaatioon ei liity taloudellista aktiivisuutta, vaan saattaa seurata stagnaatio.

On syytä muistaa, että Suomen puunjalostusteollisuudenkin ongelmat ja tehtaiden siirtely ulkomaille ovat suoraa seurausta euron jäsenyydestä, kun korkea euron kurssi on murentanut hintakilpailukykyämme euroalueen ulkopuolella, Amerikassa ja Kaukoidässä. Vahinko vain, että poliittisessa elämässämme ei näytä edelleenkään olevan (edes europarlamenttivaalien lähestyessä) selkeää, uskottavaa ja perusteltua talousohjelmaa nykypolitiikan virheiden korjaamiseksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa tässä, tässä  ja tässä.

Katajaisen kansan hyvä paimen

Financial Times palkitsi Jyrki Kataisen tällä viikolla Euroopan parhaana valtiovarainministerinä. Palkinnon saamiseksi näköjään riittää, ettei tee suuria virheitä. Sellainen oli syntymässä, kun hallitus esitti perintöveron poistamista vain yrittäjiltä ja maatilatalouden päätoimisilta harjoittajilta. Lopulta hallitus ymmärsi luopua suunnitelmistaan asian kariuduttua perustuslaillisiin yhdenvertaisuusnäkökohtiin. Huonosta ideasta luopumista helpotti lähestyvä lama, joka sopi hyvin esityksen pois vetämisen verukkeeksi ilman pelkoa kasvojen menetyksestä. Hiipuva talous kun ei anna alennuksiin varaa.

Myös hallituksen lupaama ruoan arvonlisäveron alennus on sulanut elintarvikkeiden hinnannousuun. Sinänsä järkevä uudistus ei tunnu kansalaisten kukkarossa. Viisaan maineeseen päätyminen on kuitenkin opposition tarjoamassa seurassa helppoa. Esimerkiksi SDP päätyi muusta oppositiosta poiketen vastustamaan hallituksen nyt toteuttamaa ruoan arvonlisäveron alentamista 17 prosentista 12:een prosenttiin, mikä on aika anteeksiantamaton toilaus vähävaraisten ihmisten puolustajaksi ilmoittautuneelta puolueelta. Mutta vastustaa pitää, kun on oppositiossa. Sdp:ssä ilmeisesti arvioitiin, että luotettavan vastustajakuvan säilyttäminen on poliittiselle uskottavuudelle tärkeämpää kuin Sdp:n omille kannattajille edullisen päätöksen tukeminen.

Hallitus onnistunee säilyttämään kannatuksensa samoista syistä kuin kokoomus sai vaalivoiton: se tekee sen, minkä Sdp lupaa. Niinpä hallitus aikoo edelleen laatia keynesiläisen elvytysbudjetin, ja siksi myös perintöveron alennus toteutetaan kolmen prosenttiyksikön suuruisena – säädystä ja ammattikunnasta riippumatta. Tämä onkin järkevää, kuten myös verorasituksen siirtäminen viinan hintaan.

Sen sijaan Kataisen kaavailemassa 50 miljardin valtiontakauksessa pankkien keskinäisille luotoille kytee pommi. Päätöksessä on veronmaksajien piikki auki valtion vuosibudjettia suurempaan summaan asti. Mikäli eduskunta tällaiseen takauspaperiin nimensä panee, se saattaa joutua myös lunastamaan sen. Pankit kun käyttävät julkista taloutta myös häikäilemättömästi hyväkseen.

Sen tosiasian, että talouslaman ensimmäinen aalto on jo täällä, varmistaa Kataisen hehkutus kuluttamisen puolesta. Uuden Suomen verkkosivuilla valtiovarainministeri kannustaa ostamaan enemmän, sillä ”kuluttaminen on nyt isänmaallista” Amerikan malliin. Koska lähestyvän laskusuhdanteen syyt ovat asuntokuplan puhkeamisessa ja luottolamassa, kansalaisia ei kannattaisi ohjata tarpeettomaan tuhlailuun. Se voi vain syventää ihmisten omaa ahdinkoa. Toisaalta myös veronalennusten toteuttaminen on epäviisasta, sillä ihmisten lisääntyneet tulot saattavat ohjautua turhaan kuluttamiseen eivätkä esimerkiksi järkeviin sijoituksiin. Omituista on, mihin katosivat puheet valtion velan lyhentämisestä maassa, joka turvautuu velkaelvytykseen ja tekee ensi vuonna 2,3 miljardia lisää velkaa. Myös valtionvelkaa olisi pitänyt lyhentää noususuhdanteen aikana, kuten vaadin viime eduskuntavaalien alla.

Lama kohtelee huonosti kansantaloutta, mutta muutoin en ymmärrä, miksi ihmiset pelkäävät lamaa. Kun odottaa vielä vähän ja pitää fyrkkansa tilillä, pääsee kohta tekemään alennusmyyntiostoksia esimerkiksi pörssiin. Sillä lama on Midaksen kulta-aikaa.

Kun asuntokupla pamahtaen puhkeaa

Kouluampumiset eivät ole Suomessa enää lastentaudin asteella, vaan niistä on tullut todellinen epidemia. Viime lauantaina oli sitten opettajakunnan vuoro, kun oululaisen opettajaperheen isä ampui vaimonsa ja kaksi lastaan porvarillis-idyllisellä omakotialueella. Pestäkseen käsiään edellisen ampumistapauksen lupajupakasta poliisi muisti tällä kertaa alleviivata, että ”isä käytti ampuma-aseena metsästyshaulikkoa, johon hänellä oli lupa”!

Ja lehdet puolestaan nostivat esiin asian ikävän taloudellisen taustan: sanomalehti Kalevan uutisen mukaan surmattu perhe oli jäänyt kahden asunnon loukkuun. Uusi palatsi oli jo rakenteilla, ja sen maksamista vaikeuttivat nousevat korot, kun taas entisen myyntiä haittasi kosteusvaurio. Kun asuntokupla puhkeaa, niin haulikko puhuu. Varsin samantyyppinen perhesurma nähtiin kesäkuussa 2004, kun porvoolainen perheenäiti surmasi miehensä ja kaksi lastaan, ja teon syyksi paljastui holtiton velkaantuminen.

Taloussanomat puolestaan tietää kertoa, että asuntovelkaisten vaikeudet näkyvät jo ihmisten elämässä. Kansankielellä asian voi sanoa niin, että asuntokeinottelijat ovat laittaneet asiakkaansa löysään hirttosilmukkaan, joka alkaa nyt kiristyä heidän kaulansa ympärillä. Poliittisesti korrektilla tavalla sama kuuluisi suunnilleen näin: finanssikriisin kärjistyminen on heijastumassa reaalitalouteen. Ja vertauskuvia pursuavalla runouden kielellä: perhosen siivenisku Amazonilla aiheuttaa pyörremyrskyn Karibialla.

On tietysti ennenaikaista johdella minkään inhimillisen tragedian syitä lamasta sen enempää kuin lottovoitosta tai ihmisten velkaantumisestakaan. Mutta asuntojen puhkeamassa oleva hintakupla saattaa jättää monet ihmiset vaille varallisuutta ja pankit ilman saamisiaan. Se puolestaan generoi itsemurhia ja murhia. Kun ihminen joutuu totaalisesti uhatuksi, eli hän on vaarassa menettää kotinsa, johtopäätös on usein epätoivoinen.

Se, että kodeilla sallitaan tehdä bisnestä, onkin eräänlainen ihmisoikeusrikos. Filosofisesti katsoen se vaarantaa ihmisten koko Daseinin eli heidän olemassaolonsa. Asuntojen hintojen romahtamisessa niiden todellista arvoa vastaavalle tasolle ei ole sinänsä mitään pahaa. Ongelma on siinä, että pankit ja niiden kiinteistövälitysfirmat vedättävät aika ajoin hinnat pilviin. Yhdysvaltojen subprime-ongelma syntyi juuri näin, mutta samat merkit ovat näkyvissä myös Suomessa.


Kansantaloustieteen arvostelua

Yhdysvalloista leviävän finanssikriisin syyt ovat peräisin kahdelta taholta. Ensimmäisen ongelman muodosti 2000-luvun taitteessa tapahtunut it-kuplan puhkeaminen ja toisen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut. Yhdysvaltojen keskuspankki pumppasi tuolloin Alan Greenspanin johdolla rahaa pankkeihin sekä alensi korkoja jopa yhden prosentin alapuolelle nostaakseen talouden lamasta.

Tämän seurauksena pankit saivat käsiinsä paljon löysää rahaa, jota ne halusivat lainata asiakkailleen – tietysti mahdollisimman korkealla korolla. Niinpä lainan saajiksi hyväksyttiin resupettereitä, joiden maksukyky oli mitätön. Samalla pankit alkoivat palkita asuntojen välittäjiä siitä, että nämä saivat asuntokauppojen yhteydessä markkinoitavat luotot kaupaksi mahdollisimman korkeakorkoisina. Subprime-luotoille tavanomaisia olivatkin jopa 16 prosentin korot, jotka astuivat voimaan maksuvaikeuksien alettua. Suomessa niitä ovat vastanneet korkeakorkoiset pikavipit, joilla monet ihmiset ovat joutuneet rahoittamaan asuntolainojen lyhennyseriään.

Varattomimmat ihmiset ovat harvoin kaikkien välkyimpiä. Niinpä menot muuttuivat heidän mielissään tuloiksi, ja monet uskoivat rikastuvansa pelkästään kuluttamalla. Kun asuntoihin upposi suunnattoman paljon rahaa, kiinteistöt alkoivat näyttää arvokkailta, ja ostajat ajattelivat löytävänsä takapihoilta sammioittain kultaa. Yhdysvalloissa kiinteistökiimaa lisäsi vielä se, että edistyksen ja kehityksen luvatussa maassa kuluttaminen on perinteisesti koettu hyvin isänmaalliseksi.

Esimerkiksi tavaratalojen ja ostoskatujen reunoja ja sisäänkäyntejä koristavat tähtiliput siinä missä New Yorkin pörssin julkisivuakin. Sama kuluttamisen ja tuhlauksen tuottavuuteen liittyvä uskonto levisi 2000-luvulla myös Suomeen. Pankit ja kiinteistövälittäjät puliveivasivat ihmisiä uskomaan, että asuntosijoittaminen kannattaa aina, kun hintojen vuosinousu on ollut pääkaupunkiseudulla kymmenen prosentin luokkaa viimeksi kuluneen vuosikymmenen ajan.

Pahimmissa tapauksissa laina on taattu toisella, tai kiinteistöjen laskennallinen arvonnousu on realisoitu eli muutettu käteiseksi rahaksi sekä tuhlattu kulutukseen ennen kuin todellista arvonlisää on edes nähty. Näin ovat tehneet erityisesti kiinteistöjä omistaneet yhtiöt ja sijoittajat, ja miljoona-autoja on tullut Suomenkin kaduilla viime vuosina vastaan niin tiheään, ettei päätä ole jaksanut kääntää.

Vuoden 1991 lamasta ja sen syistä ei siis opittu mitään. Tai sitten pankit ja heidän asiakkaansa tiesivät kyllä, minkälaista kuplaa ne rakensivat, mutta ne toimivat piittaamattomasti ja vastoin parempaa tietoaan. Tämä puolestaan syvensi asiaan liittyvää moraalittomuutta.

Ongelmien syy on siinä, että järjestelmä sallii asuntokeinottelun ylipäänsä, ja näin on, koska poliittisen päätöksentekokoneiston ja yritysten huippupaikoilla istuu henkilöitä, joita köyhien ihmisten hyväksikäyttö ja höynäyttäminen hyödyttää. Asuminen puolestaan on perustarve, joten ihmisten pitää saada katto päänsä päälle hinnalla millä hyvänsä. Asuntopolitiikka on siis eräänalainen kiristyksen muoto Suomessakin, jossa poliitikot eivät tee mitään sairaan asuntopolitiikan tervehdyttämiseksi ja hintojen nousun hillitsemiseksi.

Yalen yliopiston professori Robert J. Shiller on laskenut, että jos asuntojen hinnat olisivat nousseet monta prosenttia vuodessa 300 vuoden ajan, niin asuminen maksaisi enemmän kuin aurinkokunta. Kirjassaan Irrational Exuberance (2000, uud. p. 2005) pitkän aikavälin konjunktuureja tutkinut Shiller ennusti it-kuplan puhkeamisen vain paria kuukautta ennen sen poksahtamista. Samaa tarkasteluperiaatetta voidaan soveltaa yhtä hyvin kullan kuin kiinteistöjen ja osakkeidenkin arvoihin, aivan kuten hän on tehnyt kirjassaan The Subprime Solution (2008).

Vaikka kullan arvo on kolminkertaistunut 2000-luvun alusta, pitkän aikavälin nousu 1900-luvun alusta lukien osoittaa, että keskimääräinen vuosinousu on indeksitarkistukset huomioon ottaen ollut vain alle prosenttiyksikön luokkaa. Sama pätee asuntojen hintojen nousuun. Myös asuntojen hinnat ovat nousseet vain alle prosentin vuodessa. Mikäli ne olisivat nousseet enemmän, kenelläkään ei olisi varaa asua.

Niinpä kaikki sellaiset hinnannousut, jotka eivät perustu myytävän tuotteen tai objektin harvinaistumiseen, ovat pohjimmiltaan pelkkiä kuplia, ja jokaista hintapiikkiä seuraa vääjäämätön romahdus. Koskaan kiinteistöjen ja asuntojen hinnat eivät ole asettuneet pitkäksi ajaksi korkealle tasolle. Tämän osoittaa Shillerin analyysi Amsterdamin Herengrachtista vuosilta 1629–1973. Kiinteistöjen hinnat ovat voineet nousta jopa vuosikymmeniä, mutta nousun katkeamista on seurannut aina yhtä pitkä lasku.


Kohti ihmiskasvoista kapitalismia

Uskoakseni olemme juuri nyt talouskehityksen katkeamispisteessä, josta koko maailmantalous suistuu pitkään jatkuvaan taantumaan. Yhdysvaltojen talous muodostaa edelleen noin neljänneksen koko maailman taloudesta, ja siksi sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Negatiivista kehitystä tehostavat edelleen energiakriisi ja terrorin uhka. Olennaista on, että taantuman syy ei ole välttämättä tuotannollisissa seikoissa, kuten teollisuudessa, kuluttajien tarpeissa eikä arvotuotannossa kokonaisuudessaan, toisin sanoen reaalitaloudessa.

Kaikki viimeksi koetut taloustaantumat ovat johtuneet kuplista: it-kuplasta, asuntokuplasta tai ylivelkaantumista edistäneestä rahoituskuplasta. Syyllinen on jokaisessa tapauksessa ollut pankki. Rahoitusjärjestelmän takana puolestaan on julkinen valta eli poliittinen päätöksenteko.

Myös Suomessa on jälleen karvasta todeta, että rahoitusmarkkinat eivät toimi ilman kontrollia. Sitä kontrollia sopisi harjoittaa ennen kuin pankit huutavat omassa kekseliäisyydessään valtiota apuun. Sen ne tekevät toistuvasti, vaikka ne eivät sallikaan valtion puuttuvan vastuuttomaan luotonantoon taloudellisten noususuhdanteiden aikana. Olipa koron kiskominen Suomessa yhteen aikaan jopa kokonaan kiellettyä, joten julkinen valta voisi aivan hyvin puuttua pankkien toimintaan nykyisinkin.

Tätä nykyä Amerikan pankit kaatuvat dominopalikoiden tavoin valtion syliin, ja ostajaksi pakotetaan Yhdysvaltojen liittovaltio. Myös Euroopassa valtiot ovat myöntäneet suuria takauksia pankkien keskinäisille lainoille saadakseen järjestelmän toimimaan, ja nykyvauhtia maailman valtiontaloudet velkaantuvat 40 miljardilla dollarilla joka päivä. Mistäpä tämä todistaa muusta kuin siitä vanhasta totuudesta, että kapitalismi sisältää kumoutumisensa ainekset, ja lopulta valtiot joutuvat sosialisoimaan pankit. Valtioiden olisi kannattanut harjoittaa itse luotonantoa ja myöntää kohtuukorkoisia lainoja ihmisille, jotta nämä olisivat voineet saada yöunilleen turvallisen päänalusen.

Nykyisessä tilanteessa ihmisiä naurattavat vain uutiset siitä, että pankit eivät enää uskalla lainata rahaa toisilleen. Kun uhrit eli asiakkaat ja veronmaksajat on kaluttu loppuun, pankit katsovat nälkiintyneinä toisiinsa. Pankkien epäluottamus toisiaan kohtaan herättääkin lähinnä sen kysymyksen, kuinka velmuja toimijoita ne ovat, kun ne eivät voi luottaa edes toistensa takaisinmaksukykyyn. Toisella puolella maapalloa tehdyt tyhmyydet heijastuvat johdannaismarkkinoiden kautta kuluttajien kukkaroon kaikkialla maailmassa. Innostus, joka koetaan herättäjäkokouksille tyypillisenä vedätyksenä Keski-Lännen kiinteistöhuutokaupoissa, päätyy silloin laukauksena varallisuutensa menettäneen asuntovelallisen kalloon Euroopassa.


Lähteet:

Shiller, Robert J., Irrational Exuberance – The Second Edition. Princeton University Press, 2005.
---, The Subprime Solution – How Today's Global Financial Crisis Happened, and What to Do about It. Princeton University Press, 2008.

Fantsu talous

Nyt se pitkään ennustettu lama jälleen alkaa, kun tiedotusvälineet kertovat amerikkalaisten pankkien kaatumisesta sekä pörssikurssien romahtamisesta! Talouskasvuhan itse asiassa tyrhetyi jo viime vuoden keväällä, kun Yhdysvaltojen asuntokupla puhkesi. Tilanne oli hieman samanlainen kuin teknologiaosakkeiden romahtaessa vuonna 2000, mutta nyt alkavasta lamasta tulee paljon vaikuttavampi ja syvempi, sillä se koskee muitakin ihmisiä kuin pörssihuumassa rahansa polttaneita sijoittajia.

Virallisesti talousjärjestelmässä vallitsee lama, kun talouskasvu pysyttelee pakkasen puolella kahden peräkkäisen vuosineljänneksen ajan. Euroopan alueella yksi negatiivinen kvartaali on jo takana. Se, että lama tulee aina pienellä viiveellä ja yllättäen, johtuu juuri siitä, että talouselämä koettaa kävellä vielä jonkin aikaa tyhjän päällä, aivan niin kuin piirrettyjen lastenfilmien maantiekiitäjä maan kadottua jalkojen alta. Tämän valheellisuuden päättyessä yleensä huomataan, että rotkon pohja tulee kiihtyvällä vauhdilla vastaan.

Myös Suomessa on koetettu varautua lamaa vastaan ja elätellä optimistisia näköaloja tai ainakin välttää pessimismiä. Pankkijärjestelmän kautta Yhdysvaltojen tapahtumat heijastuvat kuitenkin väistämättä koko maailmantalouteen. George W. Bushin pyrkimys suosia yksityisomistukseen nojautuvaa politiikkaa ja siten myös omistusasumista, oli pohjimmiltaan oikea. Yksityisestä omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vieraasta, ja siksi on hyvä, että ihmiset voivat hankkia esimerkiksi asunnon. Niinpä myös huonosti tienaavien ihmisten luotottamisessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, vaan syynä Amerikan asuntokuplaan ja sen poksahtamiseen oli subprime-järjestelmä.

Suurille kansanjoukoille suunnatut asuntoluotot johtivat kysynnän kovaan kasvuun sekä sitä kautta asuntojen hintojen kallistumiseen. Markkinoiden ylikuumeneminen puolestaan ruokki yliluototusta ja vääristi asuntojen vakuusarvoja. Niinpä monelle asuntovelalliselle ja pankeille itselleen jäi luu käteen asuntojen hintojen ja ihmisten maksukyvyn romahdettua.

Ongelma ei ollut omistusasumiseen tähtäävässä perusfilosofiassa vaan siinä, miten tuota asuntojen hankintaa käytännössä toteutettiin. Esimerkiksi Suomessa omistusasumista voitaisiin lisätä ja helpottaa aktiivisella rakentamisella, jolloin vältyttäisiin kysynnän paljoudesta johtuvalta hintavääristymältä. Asuntojen hinnoissa on nytkin noin kolmannes pelkkää ilmaa, joten korkojen nousun aiheuttamalla logiikalla sieltä tullaan parissa vuodessa alas.


Talouden dominoteoriaa

Federal Reserven eli Yhdysvaltojen keskuspankin entinen ja pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan ehtikin jo todeta, että näköpiirissä on vuosisadan finanssikriisi. Toteamus ei välttämättä johdu vain anarkokapitalistina tunnetun Roope-Sedän potenssiongelmasta, vaan sitä voidaan pitää kukkaronnyörien vartijana toimineen henkilön syyllisyydentunnustuksena. Jo viime keväänä hän pesi käsiään vakuuttelemalla, ettei syy ollut suinkaan hänen itsensä ja että hänen ”sielunsa ei ollut” kyseisessä pelissä mukana.

Keskuspankin vastuuton luotonanto oli kuitenkin samanlaista kuin 1980-luvun Suomessa. Ulkoista sysäystä kuten vientikysynnän tyrehtymistä ei tarvittu, vaan kansalaisten ylivelkaantuminen johti ostokyvyn heikentymiseen ja kotimaisen kysynnän vähenemiseen sekä sitä kautta talouden syöksykierteeseen. Amerikkalaispankkien tuhot tosin johtuvat vain osittain siitä, että ne lainasivat rahaa tyhjätaskuille ja uskoivat asuntojen hintojen nousun tekevän luotottamisesta riskitöntä. Tavalliset ihmiset olivat pelkkiä ukkosenjohdattimia, ja todellisen ongelman aiheutti se, että pankit lavastivat roskalainansa monimutkaisiksi arvopapereiksi sekä myivät niitä eteenpäin. Nyt kukaan ei tiedä, kenellä on salkussaan pelkkää kierrätyksen raaka-ainetta.

Ensimmäinen dominopalikka kaatui, kun J. P Morgan Chase osti perinteisen ja arvostetun investointipankki Bear Stearnsin pilkkahintaan maaliskuussa 2008. Tässäkin pelastusoperaatiossa oli jo veronmaksajien piikki auki, sillä valtion keskuspankki FED otti kontolleen pahamaineisten subprime-asuntoluottojen riskit.

Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun pankit ensi kerran ilmoittivat jättimäisistä luottotappioista, ja tämän viikon alkajaisiksi Yhdysvaltojen merkittävimpiin kuuluva investointipankki Lehman Brothers hakeutui Chapter 11-menettelyn mukaiseen yrityssaneeraukseen. Tämä tarkoittaa, että se hakee konkurssisuojaa Yhdysvaltojen hallituksen kieltäydyttyä heittämästä sille pelastusrengasta.

FED:n menettely taas ei ole ihme. Kirjailija-kolumnisti Charles R. Morris (joka ei ole tietääkseni sukua filosofi Charles W. Morrisille) on laskenut kirjassaan The Triljon Dollar Meltdown (2008), että asuntoluotottajien sosialisoimiseen palaa rahaa noin biljoona (1 000 000 000 000) dollaria eli yhtä paljon kuin Yhdysvaltojen liittovaltiolla on tätä nykyä velkaa. Hyödyn tästä luottojen pelastelusta ovat pistelleet liiveihinsä pankkiparonit, kun taas tappiot jäävät veronmaksajien maksettaviksi. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa, jossa valtio pelasti pankkijärjestelmän massiivisella interventiollaan 1990-luvun alussa. Suomesta tuttu ilmiö ovat lisäksi nyt USA:han suunnitteilla olevat roskapankit, jotka merkitsevät veronmaksajien sitouttamista kustantamaan pankkien luottotappiojuhlat myös tulevaisuudessa.

Lehman Brothersin tilanne ei tosin merkitse samaa kuin Chapter 7:n mukainen konkurssi, mutta se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei firma pysty suoriutumaan veloistaan. Työntekijöille ja asiakkaille nämä järjestelyt merkitsevät Enronin tai Delta Airlinesin muutaman vuoden takaisia konkursseja. Niiden vaikutus heijastuu myös suoraan Suomeen, sillä Lehman Brothersin indeksilainapapereita on päätynyt sadoille suomalaisille sijoittajille ja suomalaisten pankkien holveihin. Halvan rahan dollaritsunamissa piehtaroi 2000-luvun alkupuolella koko maailma, ja sen merkiksi muiden muassa Kiina osti peräti 55 prosenttia Yhdysvaltojen valtion uusista joukkovelkakirjalainoista. Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli.

Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli, ja niinpä Yhdysvaltain rahastotuotteista, jotka oli alun perin tarkoitettu vain sijoittajille, joutuvat lopulta maksamaan kaikki. Ketkä sitten ovat pääsyyllisiä tähän kansalaisten kukkarolla asioimiseen? Vastaus: Alan Greenspan, velkarahaa ahmineet asiakkaat sekä pankit, kiinteistökeinottelijat ja diskopallon alla pilkkuun asti bailanneet pörssimeklarit.


Talous ei kestä vapautta

Vain päivää Lehman Brothersin jälkeen ilmoitettiin jälleen suuresta pelastusoperaatiosta, ja Bank of America osti subprime-kriisin vuoksi vaikeuksiin joutuneen Merrill Lynchin (joka ei ole nimestään huolimatta Hollywood-tähti vaan maailman suurimpiin kuuluva investointipankki). Dominopalikoiden kaatuminen todennäköisesti myös jatkuu, eli pankkikriisin seuraukset alkavat näkyä käytännössä.

Pankit ovat siitä mielenkiintoisia firmoja, että niille löytyy aina pelastaja joko julkisesta vallasta tai sitten jostain ulkopuolisesta tahosta, kuten Aasian tai Lähi-idän pankista, joka rientää apuun öljy- tai teollisuusmiljardeillaan. Sen ne tekevät kapitalistisen solidaarisuuden pohjalta tietäen, ettei rahoitusjärjestelmä kestä pitkään horjumista, vaan siitä ovat riippuvaisia kaikki.

Myöskään ihmiset eivät ole vain sellaisia sympaattisia oravia, jotka kokoavat pähkinöitä koloihinsa, eivätkä pankkiirit harmittomia hobitteja. Sen sijaan ne ovat ahneita ja alati uutta luovia keinottelijoita, ja tämän vuoksi rahoitusala ei yksinkertaisesti kestä vapautta. Pankit toimivat luottamuksen varassa, ja siksi tuo luottamus on niiden ainoa kullanarvoinen pääoma aikana, jona kultakannasta on luovuttu (ei kylläkään tosiasiallisesti, mistä kertoo kullan nykyinen hinta). Tuo luottamus puolestaan voi revetä nopeastikin.

Paradoksaalinen on tässä valossa Alan Greenspanin kanta, että mikäli jokin firma horjuu, ei valtion pitäisi tulla apuun, sillä se olisi kapitalismin vastaista. Kysymyksen herättää, pitäisikö kapitalismin sitten antaa tuhota itsensä, jolloin seurauksena olisi jonkinlainen sosialismi. Tai pitääkö aina vain pelastaa kapitalistinen järjestelmä ja sen osatekijät mutta ei sen sisällä eläviä ihmisiä? Jo filosofi Georg Lukács sanoi aikoinaan, että 1930-luvun lama ja siihen liittynyt poliittinen hulluus johtuivat perimmältään siitä, että ”porvarilta meni järki”.

Vaikka politiikalla ei myönnetäkään enää olevan vaikutusta talouden ilmiöihin, niin talouden ilmiöillä on vaikutusta politiikkaan ja Yhdysvaltojen lähestyviin presidentinvaaleihin. Republikaanista Bushia on moitittu talouslamaan johtaneesta politiikasta, mutta useimpien arvioiden vastaisesti uskon itse, ettei lama lisää demokraattisen Barack Obaman kannatusta vaan kaatuu lahjana konservatiivisen John McCainin syliin. Epävarmoina aikoina ihmisillä on taipumus äänestää sellaista tahoa, joka ei politikoi suurilla muutoksilla vaan lupaa vakaita oloja ja valvontaa. Lama toimii siis samantapaisena normiruuvien kiristelyyn tarvittavana momenttiavaimena kuin terrorismin vastainen sotakin.

Toisaalta Obama on luvannut ihmisille muutosta parempaan, ja siten hän tarjoaa myös epätoivoisille toivoa. Ja kokemus osoittaa, että tyytymättömyys purkautuu Yhdysvalloissa pikemminkin demokraattisen puolueen kannatuksen kasvuna kuin republikaanisen puolueen kautta.

Valitaanpa presidentiksi kumpi hyvänsä, olen varma, että ensi vuosikymmenestä tulee todellinen dekadenttien muutosten dekaluku. Sitä leimaavat läntisen maailman talouslama, monikulttuurisuuskokeilun epäonnistuminen, Euroopan unionin laajenemisprosessin jäätyminen sekä yhteistyön rakoilu – ehkä jopa koko muodostelman natiseminen liitoksistaan. Siihen liittyy öljyn ehtyminen, energian hinnan huima nousu sekä ilmastonmuutos ja hurrikaanit, jotka pyyhkäisevät mennessään puolet Amerikasta. Obaman vaaliteema Change ei siis sisällä tyhjää sanahelinää vaan realistisen tuokiokuvan tulevasta.

Mutta ottakaa nyt toki vastaan noita Dinersin ja American Expressin luottokortteja, joiden kaupustelijoilta ei voi välttyä kulkiessaan missä tahansa suomalaisessa kauppakeskuksessa. Monessa muussa maassa muovi on jo huomattu muoviksi.


Lähde:

Morris, Charles R., The Trillion Dollar Meltdown – Easy Money, High Rollers, and the Great Credit Cash. Public Affairs, 2008.