Miten väite Yhdysvaltain kahtiajakautuneisuudesta tuottaa itse ilmiön?

Valtavirtamedioiden kirjeenvaihturit olivat liekeissä, kun New Yorkiin valittiin lopultakin ”demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva pormestari, joka kaiken hyveellisen moraalisäteilynsä lisäksi on Ugandassa syntynyt muslimi.

Hänessä yhdistyvät ihanteellisella tavalla äärivasemmistolaisuus, muhamettilaisuus ja afrikkalaisperäinen maahanmuuttajataustaisuus, joten ei ole ihme, että Yhdysvaltain-toimittajien kuvaruutuilmeet olivat iloiset niin Yleisradion Ilmari Reunamäellä kuin MTV3:n Mari Karppisella, joka on palkittu ”amerikkalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisen kuvaajana”.

34-vuotiaan Zohran Mamdanin valinta tarjoaa vettä myllyyn sille laajalle toimittajakunnalle, joka haluaa nähdä Yhdysvalloissa vastakkainasetteluja kammetakseen ihmisiä Donald Trumpia vastaan.

Myös Helsingin Sanomiin haastateltu professori Benita Heiskanen on toimittajakunnan kanssa samaa mieltä siitä, että meneillään on suurempikin kumous, kun ”[m]illeniaalit ja z-sukupolvi eivät enää suostu samaan vanhaan poliittiseen ryvettyneisyyteen, mitä kaksipuoluejärjestelmä edustaa.”

Puoluepoliittinen kahtiajakautuneisuuskin on siis tällä tavoin pois selitettynä mennyttä ja mätää, vaikka ilman kaksipuoluejärjestelmää ei voi olla myöskään tuota paljon parjattua poliittista kahtiajakautuneisuutta, ellei sitten jakautuminen koske jo demokraatteja itseäänkin puolueen sisällä.

Yleisradion hekumallisen kiitollisessa jutussa New Yorkin pormestarikisan voittanut Mamdani antoi ’myrskyvaroituksen’ Valkoiseen taloon” haastateltu Ulkopoliittisen instituutin lausuntoautomaatti Maria Lindén puolestaan katsoo, että ”juuri Mamdanin nuoruus ja kokemattomuus voivat olla hänen valttejaan pettyneiden ihmisten silmissä.”

Kääntämällä heikkoudet vahvuuksiksi pestään mustaa valkoiseksi. Minä puolestani väitän, että uunituoreen pormestarin suusta pullahdelleet lupaukset ilmaisesta joukkoliikenteestä, ilmaisesta päivähoidosta ja halvoista kunnallisista ruokakaupoista tuottavat entistä suuremman määrän pettyneitä, jolloin Trumpin syyksi yksioikoisesti luettu tyytymättömyys vain kasvaa Yhdysvalloissa.

Mamdanista on tulossa paikallinen ”Sanna Marin”, sillä hänkin haluaa romuttaa julkisen talouden suurisuuntaisilla lupauksilla ja velkaannuttamisella, ja paremmin hän menestyisi jonkinlaisena osuuskauppakouluttajana. 

 

Maahanmuuton hedelmiä korjataan

Yhdysvaltojen väestökeskittymissä on nykyisin kallista asua nimenomaan siksi, että laittomat maahanmuuttajat ovat kasautuneet suuriin kaupunkeihin aivan kuten Suomessakin ja valloittaneet asuntoja ja elintilaa kansalaisilta.

Vikana ihmisten vaalikäyttäytymisessä on, että suuret massat näkevät usein messiaansa sellaisissa tahoissa, jotka todellisuudessa edustavat äänestäjiensä omien etujen vastaisia pyrkimyksiä ja viiteryhmiä.

Myös työttömyys-Suomessa sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto on syönyt leivän heikosti toimeentulevan kantaväestön pöydästä, kun sosiaaliturvaa on jouduttu leikkaamaan maahanmuuttokulujen vuoksi (aiheesta täällä ja täällä). Silti myös suomalainen paariaväki äänestää lisää maahanmuuttoa haalivia puolueita, jotka haluavat estää laittomien maahanmuuttajien palautukset.

Demokratia olisi hyvä juttu, jos ihmiset tietäisivät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Näin tulee ymmärrettäväksi se yleishavainto, että ”demokratia ei toimi” ja ”systeemi on rikki”, mutta näin on päinvastaisista syistä, kuin esimerkiksi nuori tutkija Lindén näkee.

Trump koettaa saada Yhdysvaltain taloutta kuntoon puuttumalla sen ytimessä oleviin ongelmiin, kuten laittomaan maahanmuuttoon, huumekauppaan ja työpaikkojen valumiseen ulkomaille, mutta osa kansasta vastaa, että he haluavat ilmaista päivähoitoa.

Maailmassa ei ole ilmaisia julkisia palveluja vaan ainoastaan maksuttomia. Maksut peritään takaovien kautta veroina.

”Demokraattiseksi sosialistiksi” itseään luonnehtiva Mamdani voitaisiin nähdä helposti, leikkisästi ja kääntölausemaisesti ”sosiaalidemokraattina”, mutta äärivasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään hän vetää ohi myös sosialistipappa Bernie Sandersista, jota on pidetty presidentinvaalien kestocastrolaisena toivonkipinänä amerikkalaisen äärivasemmiston keskuudessa.

Valtavirtamedia ei ole pitänyt suurta melua New York Cityn pormestarivaalin äänestysprosentista, koska se olisi paljastanut, että tosiasiassa Mamdanin väitetty suursuosio on rakentunut identiteettipoliittisesti motivoituneiden minoriteettien sisälle.

Rekisteröitynä olleista 4 954 908 äänioikeutetusta äänesti 2 055 921, eli vain 41,5 %. Koska Mamdani sai hivenen yli puolet annetuista äänistä, häntä kannatti ainoastaan noin 21 % äänioikeutetuista newyorkilaisista, mikä ei anna aihetta väittää, että kyse olisi suuresta kansanliikkeestä.

Myöskään ideologisesti kyse ei ole merkittävästä muutoksesta.

Mamdani ei ole varsinaisesti demokraatti vaan käenpoika demokraattien leirissä, sillä hän asemoi itsensä demokraattiseen sosialismiin, joka on järjestynyt omaksi organisaatiokseen Democratic Socialists of America (DSA) Yhdysvalloissa. Kyseisessä yhteenliittymässä on myös paljon kommunisteja, joten Donald Trump saattaa osua oikeaan sanoessaan Mamdania kommunistiksi.

 

Miksi vastakkainasettelut ovat välttämättömiä demokratialle?

Vaalin tulosta on liioiteltu valtavirran uutismedioissa, sillä se on tarjonnut hyviä aseita käteen niille, jotka haluavat syventää Yhdysvalloissa vallitsevia railoja ja kuiluja ja lietsoa sitä kautta eripuraa, epäjärjestystä ja kapinaa.

Tutkijoina esiintyneet kotimaisen median suosikit ovat kenties oikeassa perushavainnossaan, jonka mukaan Yhdysvalloissa on taloudellisia repeytymiä. Mutta he ovat pinnallisia ja jopa hieman banaaleja kyvyttömyydessään selittää, miksi taloudelliset kahtiajaot kääntyvät poliittisiksi vastakkainasetteluiksi eivätkä sovitteluksi, vaikka siitä olisi osapuolille hyötyä. Katsotaanpa asiaa tarkemmin.

Oikeusfilosofi Carl Schmittin poliittisen teorian lähtökohtana on ystävä–vihollinen-erottelu, joka historiallisesti perustuu pitkälti hegeliläiseen Herrn und Knecht -dikotomiaan. Schmittin mukaan politiikan ydin on joukkojen välinen konflikti, jossa ’poliittinen’ määritellään ihmisten kykynä muodostaa joukkoja muita vastaan.

Poliittinen konflikti on Schmittin mukaan osa ihmisluontoa ja yhteiskunnallista resurssitaistelua, joista seuraa poikkeustiloja ja pyrkimyksiä toimia laillisuuden ulkopuolella. Niiden kautta puolestaan tuotetaan suvereniteettia ja identiteettejä, juuri noita nykyaikana valokeilaan nostettuja itsemääräämisen ja eksistentiaalisen olemisen viiteryhmäkohtaisia klustereita.

Paradoksaalisesti aito demokratia ei kasva liberaalista ja universaalista sääntöpohjaisuudesta eikä neutralisoidusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikasta tai edes pluraalista moniarvoisuudesta vaan poikkeustiloista ja konflikteista, toisin sanoen hallitsijoiden ja hallittujen välisestä identiteettikamppailusta, kuten Hegel ajatteli. Kansan valta on kykyä poiketa normeista.

Vasta tätä kautta voidaan ymmärtää niin Yhdysvaltain sisäpoliittista jakautuneisuutta kuin vaikkapa Ukrainan sodan motiiveja. Konflikti koetaan välttämättömäksi ystävä–vihollinen-asetelman tuottamiselle ja sitä kautta oman viiteryhmän identiteetille, jopa kokonaisten valtioiden olemassaololle ja suvereniteetille.

Konflikteilla ja niihin hakeutumisilla on siis tärkeä tehtävä ryhmittymien sisäisen homogeenisuuden varmistelussa, mikä puolestaan vaarantaa demokratioihin sisältyvän moniarvoisuuden ihanteen, ja kansanvaltaisessa prosessissa valtaan lipsahtaakin usein auktoriteetteja, jolloin demokratia tulee tukeneeksi diktatuurien syntyä, kuten Venäjällä.

Sääntöpohjaisuus on kaunis ajatus, mutta mikään sääntö tai laki ei voi olla itse itsensä perusta (toisin kuin kantilaisuudessa ajatellaan), vaan perustelut tulevat väistämättä moraalisen harkinnan ja politiikan piiristä, jossa ne ilmenevät valtana. Tähän reaalipoliittiseen vallankäyttöön liittyy myös kansainvälisen oikeuden perustattomuuden ongelma, josta harvardilainen David Kennedy on puhunut paljon.

Valtaa puolestaan oikeutetaan kahdella asialla, turvallisuudella ja vaarallisuudella, joihin vedotaan tavan takaa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Reaalipoliittinen vallankäyttö on osa situaatiotamme pysyvästi, ja siksi myös moraalisen hyvän ja humanismin nimissä esiintyjät suhtautuvat usein julmasti ja kyynisesti vastustajiinsa ja epäinhimillistävät myös ystävänsä, joista tunnustetaan vain hyötynäkökohdat, kuten Yhdysvaltain ja Ukrainan diileissä, ja vihollinen puolestaan pyritään alistamaan totaalisesti. 

Ihmisoikeuksien ja liberalismin verukkeella tapahtuvassa kaupankäynnissä voidaan käyttää hyväksi toisen osapuolen pakkotilanteita ilman, että tämä voisi puolustaa asemiaan sen enempää taloudellisin kuin poliittisinkaan keinoin, ja jokaista poikkeamaa tästä kuristuksenomaisesta sääntöpohjaisuudesta pidetään automaattisesti rikoksena. Miten tajunnan räjäyttävää vihervasemmiston rigoristiselle etuvartiolle olisikaan huomata, että he itse ovat osapuolina dikotomisissa valtasuhteissa, joissa he tulevat esineistäneiksi vastustajansa newtonilaisen voiman ja vastavoiman lain mukaisesti itsemääräämistä ja parempaa identiteettiä tavoitellessaan!

Juuri näin on tapahtumassa myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa ja osittain Euroopassa, jossa ammutaan rivejä suoriksi Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan kyseisten maiden käydessä sotaa ja pitäessä yllä poikkeustilaa eksistentiaalisen olemassaolonsa varmistamiseksi. Ne toimivat schmittiläisesti ’laillisuuden ulkopuolella’ tuottaakseen omaa suvereniteettiaan, aivan kuten Donald Trump ja häntä kivittävät vastustajansa Yhdysvalloissa. 

Fataalia on, että vallan hävittäminen merkitsisi myös politiikan katoamista, koska valtaa voidaan luoda ja ylläpitää vain turvallisuuden ja vaarallisuuden viitekehyksessä ja oppositioasetelmien kautta. Myös Ukrainan sota jatkuu, koska rauhanteko edellyttäisi poliittisen ideologian ja klusterien hävittämistä ja vallan homogeenisuuden katoamista etenkin Venäjältä.

Kirjoitin jo mediatutkimusteni toisessa osassa Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022, s. 96–97), että myös ranskalaisstrukturalisti Claude Lévi-Strauss pani aikoinaan merkille tavan, jolla ihmiset jäsentävät todellisuutta vastakohtien kautta. Näyttönä siitä myös mediat ja niiden toimittajat ovat pöllämystyneisyydessään klusteroituneet.

Yhdysvaltain poliittista polarisoitumista voidaan ymmärtää, jos huomataan, että ihmiset rakastavat kaksinkamppailuja. Niissä puristuu väkisinkin esille jotain olennaista ja paljastavaa vaalikäyttäytymisen helpottamiseksi. Etsimättä mieleen tulee Frankie Goes to Hollywood -nimisen yhtyeen musiikkivideo ”Two Tribes”, jossa Ronald Reagania ja Konstantin Tshernenkoa muistuttavat henkilöt tappelevat keskenään yleisön kannustaessa.

Mitä hullumpia osallistujia nyrkkeilykehään saadaan, sitä parempi yleisölle ja medialle, sillä näin voidaan osoittaa omaa erimielisyyttä suhteessa johonkin aitoon tai kuviteltuun toiseuteen, ja ihmiset haluavat nähdä oman sankarinsa kehässä. Eripuran ei pidä olla ainoastaan lievää vaan erottuvaa median tarttumapinnan varmistamiseksi, ja siksi ihmiset valitsevat valtaan pölkkypäitä, jotka varmistavat freak show’n jatkumisen.

 

Pettymykset loistavat kulman takaa

Islamistinen miekkalähetys ei onnistunut saamaan kannatusta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskulla, joten muhamettilainen vähemmistö vivutti edustajansa poliittiseen valtaan noudattamalla maltillisen sosialismin pelikirjaa, eli rauhanomaisesti äänestämällä, aivan kuten myös Lontoossa, jossa on nähty muslimipormestari ja hindulainen pääministeri.

Samalla kun poliittista valtaa valuu poliittisen vallan perillisyyden vastaisesti kantaväestöiltä maahanmuuttajataustaisille, edistetään monietnistä yhteiskuntaa, jossa konfliktiherkkyys kasvaa, ja seuraa tietenkin myös noita paljon paheksuttuja vastakkainasetteluja ja kahtiajakoja.

Hyväntahtoisesti voi tietenkin toivoa, että muhamettilaisen pormestarin valinta New Yorkiin pehmentäisi paikallisen muslimiyhteisön ja kaupungin noin miljoonan juutalaisasukkaan välejä, mutta kampanjoinnin aggressiivisuus ei anna keskinäisestä kanssakäymisestä korkeaa kuvaa, ja pelättävissä on Lähi-idän väkivaltakulttuurin siirtymistä kaduille, joilla liikkuessaan ei edelleenkään kannata eksyä myöskään Harlemissa.

Zohran Mamdania ei olisi voitu valita pormestariksi, vaan hän olisi jäänyt katumielenosoittajien podiumeille saarnaamaan, ellei häntä olisi kammettu valtaan Donald Trumpin symbolisena vastustajana.

Mamdanin valinta on vertauskuvallinen seuraus pelkästä Trump-vastaisuudesta, josta uunituore pormestari puolestaan on osoittanut kiitollisuuttaan Trumpille häntä haukkumalla. Kyseessä on aito vasemmistolaisen populismin eksponentti.

Äärivasemmiston kellokasta äänestäneet eivät ymmärtäneet, että heidän olonsa eivät ole Yhdysvalloissa vaikeat Donald Trumpin vuoksi vaan hänestä riippumatta, ja ongelmia ovat aiheuttaneet juuri ne asiat ja ilmiöt, joita Trump koettaa laittaa kuntoon. 

Mamdan on osoittanut, että woke-ideologialla höystetyssä kulttuurissa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, mutta identiteettipoliittisen seikkailun vuoksi Yhdysvaltain demokraattien pakka on entistä pahemmin sekaisin. Voiton korjannee Donald Trump, kunhan pettymyksen sulosävelet ehtivät esille. 

Mamdanin vaalivoitto ei ratkaise demokraattien ohjelmakriisiä ja johtajapulaa, sillä myös hänen onnistuessaan tarjoamaan newyorkilaisille jotakin parempaa kuin Trump liittovaltion avustuksillaan, jää demokraattien voitto vain paikalliseksi. Bible zonen asukkaat eivät ilahdu New Yorkin ilmaisista busseista. Toisaalta, jos Mamdan tuottaa pettymyksen, se tulkitaan demokraattien kyvyttömyydeksi myös liittovaltion tasolla. 

Ristiriitainen väittämä Yhdysvaltain poliittisesta kahtiajakautuneisuudesta ja ilmapiiriä leimaavan kaksipuoluejärjestelmän kuolinkelloista tuskin pitää kuitenkaan laajalti paikkaansa.

Yhdysvaltalaiset ovat edelleen hyvin isänmaallisia ja monista perusasioista yksimielisiä, ja myöskään kaksinapaiselle puoluejärjestelmälle ei ole todellista vaihtoehtoa. Todennäköisesti se vain voimistuu ideologisen klusteroitumisen kautta.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, muutetaanko Yhdysvaltain perustuslakia, jotta woke-aktivistinen huutosakki voi saada Afrikassa syntyneen Zohran Mamdanin presidenttiehdokkaakseen, tai onnistuuko Donald Trump pudottamaan Mamdanin alas todistelemalla, että hän olisi antanut vilpillisiä tietoja Yhdysvaltoihin pyrkiessään.

Aikana, jolloin poliittiset kiistat ja mielipide-erot henkilöityvät voimakkaasti ja vertauskuvallisesti, Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa on selvästikin tilausta ”tolkun ihmiselle”. Sellaista ei löytyne, sillä demokratian mekanismit ja ihmisten aprioriset ominaisuudet ovat hulluutta suosivia.

Vaihtoehto inkluusiolle

Nyt kun kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen Alternativ für Deutschland -puolue kaksinkertaisti kannatuksensa Saksan ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa, ovat niin sanotut muut puolueet vannoneet kieltäytyvänsä hallitusyhteistyöstä AfD:n kanssa.

Voidaan kysyä, kuinka oikeudenmukaista eristäminen ja pois sulkemisen politiikka ovat demokratian kannalta. Ja kuinka tehokasta se on edes AfD:tä vastustavien yhteiskuntaryhmien omien tavoitteiden näkökulmasta?

Eristäminen on vastakohta inkluusiolle, eli mukaan ottamiselle ja järjestelmän muokkaamiselle erilaisuuteen sopivaksi. Myös inkluusio on omalla tavallaan ongelmallista, ja politiikassa sen soveltaminen on ollut kovin valikoivaa.

Valtionuskontona inkluusio

Tunnetuinta inkluusio on koulumaailmassa, jossa se on tarkoittanut muun muassa tasokurssien poistamista ja muuta oppilaiden keinotekoista asettamista samalle viivalle. Tuossa työssä on käytetty hyväksi tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden abstraktioita, jolloin nopeita on pakotettu juoksemaan hitaasti, jotta tasa-arvo toteutuisi, vähän niin kuin Kurt Vonnegutin dystooppisessa romaanissa Harrison Bergeron.

Suomen koulujärjestelmässä maahanmuuttajia ja muita diversiteettejä on koetettu sopeuttaa, mukauttaa ja niin sanotusti integroida järjestelmään. Kun tässä on epäonnistuttu, on päädytty loiventamaan koulutuksen omia kaarteita ja harjoitettu inkluusiota.

Sopeuttaminen ja mukauttaminen ovat jo sinänsä kyseenalaisia menetelmiä, koska niihin sisältyy näkemys, että integroitavien pitäisi luopua osasta elämäntapojaan miellyttääkseen järjestelmää. 

Toiseksi se on kyseenlaista siksi, että myös kantaväestöjen odotetaan luopuvan omasta kulttuuristaan järjestelmään liudennettavien hyväksi. Suomalaisille inkluusio on merkinnyt juuri tätä.

Molemminpuolinen sulauttaminen vaatii kulttuuristen ominaispiirteiden sahaamista pois, ja siten monikulttuuri-ideologia tosiasiassa johtaakin kulttuuriseen yksiarvoisuuteen: monokulttuuriin. 

Inkluusiota puolustellaan väitteellä, että se on nimenomaan järjestelmien muokkaamista ihmisten hyväksi eikä ihmisten muokkaamista järjestelmiin paremmin sopiviksi.

Todellisuudessa on käynyt niin, että järjestelmät ovat löystyneet ja veltostuneet huonommiksi, ja yhteiskunnallisen tehokkuuden heiketessä ovat kärsineet myös yksilöt. Tämä nähdään kouluissa, joissa on oppimis- ja kurinpito-ongelmia ja joissa myös yksilöiden on paha olla, eikä kukaan pääse parhaaseensa. Julkiset koulut mielletään ”kunnallisiksi päiväleireiksi”, ja rahaeliitti joutuu laittamaan lapsensa yksityiskouluihin.

Inkluusiosta on tehty koulutuspolittinen ideologia. Sen (ja samalla tietenkin myös feminismin ja maahanmuuton) puolesta on kirjoitettu tarkoitushakuisia, tendenssimäisiä ja agendamaisia tutkielmia, joiden tekijöitä on nimitetty vaikutusvaltaisiin ja päättäviin asemiin valtionbyrokratiassa valvomaan feminismin ja maahanmuuton etenemistä läpi koko yhteiskunnan. 

Koulutuksen rimaa on laskettu, ja myös yliopistotutkintoja myönnetään hyväksymällä väitöskirjoiksi artikkelinivaskoja. Seitsenportainen arvosana-asteikko on poistettu, jotta tason laskua ei huomattaisi. Kirjoitin aiheesta täällä, ja eräs vapaa toimittaja sai hiljattain Ylen sivuilla läpi yliopistopolitiikkaa arvostelevan kriittisen jutun.

Yle ja muut valtavirran mediat ovat kuitenkin melunneet pääasiassa inkluusion ja samalla myös maahanmuuton puolesta. Ylen uutiset iloitsivat vähän aikaa sitten, että syrjäisen Rantasalmen lukio-oppilaista puolet on ulkomaalaisia. Kiero yksityisyrittäjä junailee alaikäisiä Suomeen, ja kunnat ottavat avosylin vastaan 12 000 euron valtionavun jokaisesta oppilaasta. Tämä on räikeää ihmiskauppaa, johon kukaan ei puutu.

Ulkomaalaiset esitetään Ylen jutussa lukioiden ”pelastajina”, mutta mikään ei takaa, että he jäävät Suomeen maksamaan koulutuksensa. Ja jos jäävät, vaihtuu väestö kaupunkilähiöiden lisäksi nyt myös maaseutukunnissa. Samanlainen ulkomaalaisten opiskelijoiden naaraus on ollut käynnissä yliopistoissa ja korkeakouluissa, joiden opiskelupaikat kuuluisivat suomalaisille itselleen.

 

Maahanmuutosta ei ole järjestetty kansanäänestystä

Puhe väestöjen vaihtamisesta ei ole konspiraatioteoria vaan perustuu tilastoihin, joista voi lukea esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja toimittajien ”mutta”-lauseet eivät onnistu kääntämään asioita ”parhain päin”, vaikka selittelyjä jynssätäänkin lehdissä lukijoiden naamaan.

Väestöpoliittisesta mullistuksesta ei ole voinut missään äänestää, vaan asia on pidetty demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella ja kantaväestön ulottumattomissa. Sitä on edistetty pelkkänä ”prosessina” tai etevänä liiketoimena. Ei ole kysytty, haluavatko veronmaksajat kustantaa koulutuksen vierasperäisille omien jälkeläistensä sijasta, eikä sitä, haluammeko kansalliskieltemme vaihtuvan englanniksi kouluissa ja yliopistoissa.

Ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvapaikanhakijoina Saksaan ja muualle Eurooppaan tulleiden integroiminen on onnistunut huonosti. Sen merkkinä ovat jo pitkään olleet muslimien tekemät terrori-iskut (viimeisimmästä täällä), katuväkivalta, oppimistulosten huononeminen ja rähinöinnit lähiöissä. Tätä kurjaa kehitystä johtaa erityisesti Ruotsi.

Toinen taikasana valtionuskonnoksi muodostuneen ”inkluusion” rinnalla on ”segregaatio”. Tavoitteena on pidetty sen ehkäisemistä. Kun ongelmallisia yksilöitä ja ryhmiä on koetettu sijoittaa ongelmista toistaiseksi kärsimättömille asuinalueille, ongelmat eivät ole poistuneet vaan siirtyneet toisiin paikkoihin.

Parempaa olisikin ollut konfrontaatio, eli eri kansakuntien etääntyminen ja pysyminen omilla alueillaan. Filosofit G. W. F. Hegel ja J. V. Snellman ajattelivat, että kansan, kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion kesken pitäisi vallita ekvivalenssi. He pitivät kansallisvaltiota Järjen korkeimpana luomuksena ja katsoivat, että valtioiden rajojen pitäisi noudattaa kielellisiä, kulttuurisia ja etnisiä eroja. Siitä muistuttaa iskulause ”kieli, kulttuuri ja kansakunta”, ja tämän filosofiaperinteen jatkaja olen myös itse.

Vaihtoehto Saksalle voi tervehdyttää Eurooppaa

Saksan AfD:n vaalivoitto on kantaväestön vastalause meneillään olevaan väestönvaihtoon ja kulttuuriseen kumoukseen. Vapaissa vaaleissa saavutettu tulos ei ole demokratian vastainen, vaan se on demokratian ilmaus, jota olisi kunnioitettava ja jonka mukaan olisi toimittava.

Niin sanotut muut puolueet toimivat kansanvallan vastaisesti torjuessaan AfD:n ja pyrkiessään eristämään ja sulkemaan puolueen pois hallitusvallasta.

Onkin kummallista, että nuo kaikki muut puolueet tappelevat jatkuvan lisämaahanmuuton puolesta, vaikka Saksan talous on henkitoreissaan ja sosiaalidemokraattien johtama yhteiskunta kärsii kuolinkouristuksia väestöllisen kirjavoitumisen ja muhamettilaisen miekkalähetyksen kourissa. Terrorismi on ollut jatkuvaa.

Eikö inkluusio koskekaan AfD:tä? Miksi inkluusiota suostutaan toteuttamaan vain koskien maahanmuuttajia, mutta mukaan ottaminen ja yhteistoimintaan hyväksyminen ei koskekaan kantaväestöihin kuuluvia itseään, jos heillä on valtavirtana olleesta sosiaalidemokrattisesta tai kristillis-konservatiivisesta ideologiasta poikkeavia mielipiteitä?

Nähdäkseni Saksa ja koko Eurooppa tarvitsevat vaihtoehdon inkluusiolle. Inkluusiota pitäisi soveltaa siten, että hallitusvaltaan hyväksyttäisiin maahanmuuttoa ja väestöjenvaihtoa vastustavia puolueita ja ryhmiä ja yhteiskuntia muokattaisiin resistenteiksi eli vastustuskykyiseksi haitallista maahanmuuttoa kohtaan.

AfD:n eristäminen on psykologisesti arvioiden huonoa politiikkaa, koska siinä ei ole politiikkaa ollenkaan.

Kantaväestöjen mielipiteiden ja poliittisen vaikutusvallan eristäminen on erityisen tuhoisaa, ja Euroopassa eristämispolitiikkaa on tehty sananvapautta kahlimalla. Paremminkin sopisi eristää laittomia maahanpyrkijöitä, koska se olisi kansallisen suvereniteetin ja kansallisvaltioiden olemuksen mukaista. Raja, jota ei valvota, ei ole raja.

Tämän on ymmärtänyt muiden muassa Elon Musk, joka on antanut symbolista tukea AfD:lle ja tosiasiallista tukea yleiselle sananvapaudelle.

On hyvä, että maailmasta löytyy ymmärrystä järjelliselle politiikalle vastakohtana tuulesta turvoksissa olevalle mitäänsanomattomuudelle, jota Saksan politiikka on ollut pullollaan aina siitä asti, kun maan sisäpolitiikka riisuttiin alastomaksi polvilleen ja koko saksalainen kulttuuri raiskattiin toisen maailmansodan jälkeen.

Negatiivista AfD:ssä on sinne pesiytyneiden Venäjä-mielisten penseys Ukrainan tukemiselle. Kyseinen pienimielisyys johtunee siitä, että sitä leimaa ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”, kuten Friedrich Nietzsche lausui teoksessaan Iloinen tiede (1886/1989, s. 199, ajatelma 348).

”Äärioikeistolaiseksi” voi AfD:tä sanoa vain sellainen, joka itse on äärivasemmistolainen. Molemmathan ovat yhtä kaukana toisistaan, ja Hitler varmasti oli sosialisti: kansallissosialisti.

---

Päivitys 13.3.2026: Hallituksen hyvä päätös laittaa ulkomaalaisille opiskelijoille lukukausimaksut teki opiskelijoiden välitystoimintaan liittyvästä maahanmuuttobisneksestä lopun. 

Trump palaa Valkoiseen taloon kuin Odysseus Ithakaan

Toimittajat sätkivät kuin säkillinen oravia ja vollottivat Yhdysvaltain presidentinvaalien vuoksi, että USA on menossa kahtia.

Oikeasti mitään ei ole tapahtunut eikä tapahdu, ja vaalit sujuivat rauhallisesti. ”Kaoottinen tilanne” onkin vallinnut toimituksissa, joissa on täytynyt löytää jotain repivää sanottavaa.

Donald Trump voitti selvästi, veti todennäköisesti parlamentin molemmat kamarit perässään ja palaa Valkoiseen taloon kuin Odysseus Ithakaan. Amerikkalaiset haluavat, että Amerikka on Amerikka. Sellaista demokratia on. Tuloksella lienee kokoava vaikutus kansakuntaan.

Median tilaamat ja sondeeraamat gallupit kaatuivat taas täysin ennustettavalla tavalla, sillä ne peilaavat tekijöidensä toiveita eivätkä todellisuutta. Suomessa Kamala Harris nautti laajaa kannatusta, koska media suggeroi suomalaiset läksytyksellä Trumpin pahuudesta, kärjessään esimerkiksi valeprofessori Laura Saarikoski, joka oikeasti on ei-tohtori Helsingin Sanomien toimittaja ja Trumpin ammattihaukkuja.

USA ei ole kahtia edes rotupoliittisesti, minkä osoittaa väriliukuma demokraateista republikaanien leiriin. Illuusio kahtiajakautuneisuudesta on dualistisen puoluekentän perua.

Kamala Harris oli Trumpin paras vaalityöntekijä. Muutoin Trumpin paluusta ei olisi tullut mitään.

Vaalin ratkaisivat nuoret valkoiset ja värilliset miehet, jotka ovat saaneet tarpeekseen identiteettipoliittisesta wokesta, jolla vaiennetaan vihervasemmiston ja feministien mielestä ”väärin ajattelevia” miehiä niin sossumediassa kuin yliopistoissakin. He eivät halunneet presidentiksi people of colouria edustavaa syyttäjäviranomaista, joka saa sananvapauden canceloitua sosialisminpunertavilla sukkapuikoillaan.

Rakettimies Elon Muskin valjastaminen Trumpin kampanjaan kannatti, koska hän muun muassa palautti Trumpin Twitteriin (X:ään). Kirjoitin aiheesta jo kirjassani Totuus kiihottaa.

Muita seikkoja, jotka Trumpin vipusivat takaisin, olivat poliitikon kaatamisyritykset oikeudenkäynneillä, jotka koettiin kansanvallan vastaisiksi, sekä keskiluokan kyllästyminen ilmastouhrauksiin ja kehitysmaapoliittiseen anekauppaan.

Trumpin kaltaiset rohkeat peräsimen kääntäjät ovat harvinaisia kuin kanan hampaat, ja heitä syntyy vain kahdesta asiasta: joko filosofiasta, kun ei ole mitään menetettävää, tai huomattavasta maallisesta omaisuudesta, jolla saa paljon normaalia vapautta. Ja rikashan ei ole muuta kuin köyhä, jolla on rahaa.

Länsimaiden epäjumala nimeltä Markkinat ovat reagoineet hyvin, ja Putin huonosti, kun ei edes onnittele, joten Kremlissä taidettiin säikähtää. Tämä tietää hyvää Ukrainan sodan lopettamiselle.

Ainoa riski asiassa on, että jos Amerikasta tulee suuri, monesta muusta maasta tulee pieni. Mikäli USA:sta tulee Trumpin lupauksen mukaisesti NATO:ssa pieni, monen Euroopan maan puolustusbudjetista pitää tulla suuri. Tämä voi olla hyväksi Suomelle, jonka puolustus on jo valmiiksi suuri.

Tullien ja tariffien lisääminen taas on vastoin vapaakaupan ja rationaalisten tuotantoketjujen ideaa. Ne nostavat hintoja sekä USA:ssa että tuontimaissa, eikä loppulasku kohdistu vain joillekin Yhdysvaltain ulkopuolisille. Kyseessä on samanlainen hölmöläisen viltinlyhennys kuin Suomen asumistuen leikkauksissa, jotka kiertyvät menoiksi toimeentulotukeen, pudottavat osan ihmisistä mustaan aukkoon ja hyydyttävät kotimaista kysyntää, alentavat asuntojen arvoja entisestään sekä sakkauttavat taloutta ja rakentamistoimintaa.

Sellainen talouspolitiikka on tyypillistä soppakanoille, jotka eivät ymmärrä talouden ketjuja ja keskinäisriippuvuuksia.

Demokraattien mahalaskusta on eniten opiskeltavaa Suomessa SDP:llä. Suomen demarien kannatus ei lähde lentoon, koska puolue on unohtanut duunarimiehet ja ajanut feminismiä, ilmastoagendaa ja maahanmuuton lisäämistä kärkiasioinaan.

Trump puolestaan voisi oppia Kekkoselta: 

---

Päivitys 8.11.2024: Eräät heteronaiset protestoivat Yhdysvaltain vaalitulosta seksilakolla ja todistavat siten, että feminismi on miesvihaa, kahtiajakoja ja sukupuolen sotaa lietsova liike, joka leimaa kaikki miehet sukupuolensa perusteella hylkiöiksi. Feministit puhuivat tasa-arvosta kuin pastori Billy Bob Baker mutta nuttasivat kaiken sukkaan. Juuri tuossa demokraattien kampanjointi satoi republikaanien laariin, ja katkeruus voitti kiiman.

Demokraateilla syytä iloon: USA:n presidentinvaalin tulos on joka tapauksessa ”kamala”

Amerikan demarien on syytä olla tyytyväisiä, sillä voittaapa Yhdysvaltain presidentinvaalin kumpi tahansa pääehdokas, tulos on joka tapauksessa kamala.

Trumpin uudelleenvalinta ei ehkä ole hyväksi NATOlle eikä Euroopan turvallisuudelle, eikä se liene hyväksi myöskään Suomelle.

Arvelen kuitenkin, että bisnesmieheltä ja hänen esikunnaltaan löytyy ymmärrystä maalle, jolla on Venäjän-vastaista rajaa noin 1340 kilometriä, eikä tilanne olisi Suomen kannalta niin huono kuin toimittajien itkijäkuoro väittää. Suomi on hoitanut puolustuksensa Trumpin toiveita paremmin, ja turvallisuuspolitiikkaa enemmän Suomeen voivat vaikuttaa Trumpin mahdollisesti lisäämät tuontitullit.

Trump aikoo vähentää shekkien kirjoittamista Euroopalle ja Ukrainalle. Se tarkoittaa, että Yhdysvaltain on samalla kovennettava otteita suoraan Venäjään. Ehkä Trump saakin Ukrainan sodan loppumaan, tosin tavalla, joka ei ole Ukrainan kannalta täysin tyydyttävä mutta ei myöskään niin huono kuin mihin tilanne saattaisi pitempään jatkuessaan johtaa.

Jotenkin kyseinen kulutussota on saatava päättymään. Ukrainan sota on sellainen kriisipesäke, joka jakaa maailmaa blokkeihin ja mahdollistaa suuret ulkopoliittiset vahingot myös muiden maiden keskinäisiin suhteisiin ympäri maailman.

Mikäli presidentiksi valitaan Kamala Harris, pattitilanne jatkuu, ja Yhdysvallat ottanee käyttöön Ruotsista tunnetun feministisen ulkopolitiikan.

”Kamalaa” Trumpissa puolestaan on hänen psyykkinen epävakautensa, katkeruutensa ja kostonhimonsa, joka ei ole kenellekään johtamisasemassa toimivalle eduksi. Toisaalta Trump on osoittanut pitäneensä ensimmäisen kautensa lupaukset hyvin.

Paljon parjatussa Trumpissa on myös paljon myönteistä. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa on syytä olla huolissaan teollisuuden ja työpaikkojen valumisesta Kaukoitään.

Teollisuuden maastapaon vuoksi muiden muassa Detroit on raunioina, ja näin näy nykymenolla myös Suomelle, jonka yritykset ovat myydyt ulkomaille eikä uusia synny.

Vertauskuvallista on, että juuri ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja The United States on päätetty upottaa!

Niin sanotun ruostevyöhykkeen Michiganissa, Pennsylvaniassa ja Wisconsinissa Trump saattaa ylittää demokraattien ”sinisen muurin” ja voittaa valitsijamiehet puolelleen. Samoin voi käydä eteläisissä vaa’ankieliosavaltioissa Arizonassa, Georgiassa, Nevadassa ja Pohjois-Carloniassa, joissa liittovaltion rajanylitykset ovat ylittäneet kantaväestön kärsivällisyyden [näin vaalissa myös kävi].

Trump on vastustanut kohtuullisen elintason, asuntojen lämmityksen ja omaisuudensuojan uhraamista ilmastoagendalle.

Ilmastopoliittinen poskivalssi ei ole oikein tilanteessa, jossa Kiina yksin tuottaa yli puolet maailman hiilidioksidipäästöistä, ja Pariisin typerässä ilmastosopimuksessa Kiinalle annettiin lupa jatkaa ja lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti.

Normiruuvin kiristely muissa maissa on epäoikeudenmukaista, turhaa ja turhauttavaa, sillä ilmastonsuojelun pitäisi olla yhteinen asia. Muuten uhkana ovat hiilivuoto ja yhteismaan tragedia.

Trump teki loogisesti sanoutuessaan Pariisin ilmastosopimuksesta irti vuonna 2017 (päätös, jonka Biden sittemmin pyörsi).

Totuus on, että nämä vaalit olisivat tylsät ja tarpeettomat, jos niissä ei ratkottaisi tärkeitä kysymyksiä ja vedettäisi linjoja. 

Trump vain sanoo asiat niin kuin ne ovat, mikä taas ei sovi hienohelmoille.

Sanokaa mitä sanotte, mutta ilman Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaalit ja parlamenttivaalit olisivat latteat ja demokratian kannalta mitättömät.

Vaaleissa on ehdokkaana Trumpin kaltainen väriläiskä juuri sen merkiksi, että demokratia toimii – ei sen merkiksi, että se ei toimisi, kuten Helsingin Sanomat väittää.

Mediassa on jauhettu Yhdysvaltain ”kahtia jakautuneisuudesta”, uuskonservatiivisuuden noususta ja ”syvästä kriisistä” sekä kauhisteltu jopa sisällissodan mahdollisuutta niin, että korvat soivat.

Amerikan rauhantahtoiset ja keskiluokkaiset konservatiivit vain ovat saaneet tarpeekseen Yhdysvaltoja ja koko maailmaa ympäröivistä Black Lives Matter -rettelöinneistä, joita valtamedia on lietsonut ja kehunut, kun taas USA:n parlamenttitalolla sattunutta pienehköä episodia on medioissa käsitelty kuin vallankumousta (Suomen eduskuntatalon tärvelyä valtavirran uutismedia puolestaan kohteli silkkihansikkain, kun asialla oli vihervasemmisto).

Ei Yhdysvallat kahtia ole eikä mene. Maassa on vankka yksimielisyys muun muassa Israelin tukemisesta muhamettilaista miekkalähetystä vastaan.

Omasta mielestäni tasa-arvo on sitä, että All Lives Matter!

Kuitenkin demokraatit vetoavat aborttikysymyksessä ”naisen oikeuteen omaan kehoonsa”, vaikka sikiö ei ole osa kantajansa kehoa, vaan erillinen olento ja ihmisen potentiaali, jonka tulevaisuuden pitäisi kuulua tasavertaisesti myös miesosapuolelle, toisin kuin feministit väittävät.

Muussa tapauksessahan myös Kamala Harris olisi oikeasti hänen äitinsä tai osa äidistään, eikä itsenäinen ihminen (aborttioikeudesta täällä).

Joidenkin mielestä privaatin piiriin kuuluvilla asioilla ei pitäisi tehdä politiikkaa, ja toisten mielestä mikään ei ole niin poliittista kuin yksityinen. Elämää on joka tapauksessa syytä puolustaa myös feministien hullutuksia vastaan. Se ohjaisi suhtautumaan vastuullisemmin myös seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Trumpin suhtautuminen laittomaan maahanmuuttoon on ollut esimerkillistä, mutta jyrkkyys on saanut hampaat kiiltämään muutamien suupielessä; lähes koko Yhdysvaltain väestö kun on maahanmuuttajista koostuvaa.

Jokaisella itsenäisellä kansakunnalla on joka tapauksessa suvereeni oikeus päättää väestö- ja rajapolitiikastaan sekä siitä, keitä se kelpuuttaa alueelleen oleskelemaan tai työskentelemään.

Minä ehdin jo kuulla karmeita uutisia tästä aluksesta ja maahanmuuttoa yrittäneistä. Aina on kuitenkin toivoa, kun vain tarpeeksi yrittää.

 

 

Kumpi vaalin sitten voittaa?

Trumpilla on vuosien saatossa vakiintunut laaja kannattajakunta, joka on hyvin periaatteellista.

Harrisia puolestaan pidettiin vielä puolisen vuotta sitten täysin marginaalisena hahmona, ja vasta Bidenin väistyttyä Kamalaa on kohdeltu mediassa kuin hän olisi ”maailman paras ihminen”.

Tämä vastaa tapaa, jolla Sanna Marinista tehtiin sattumapääministeri Antti Rinteen pallille. Myös Harrisista tulee uusi ”Sanna Marin”, mikäli hänet valitaan.

Trumpilta toivon, ettei hän vahingossa istahda ydinasenapin päälle, jos valinta osuu häneen. 

Yhdysvaltain seuraava presidentti perii joka tapauksessa kaksi brutaalia sotaa, ja vaalien jälkeen alkaa molemmilla rintamilla tapahtua.

Olen kirjoittanut Yhdysvalloista ja Yhdysvaltain presidentinvaaleista aiemmin täällä.

Demokratian puolustamista Yhdysvalloissa

On tuo Yhdysvallat kummallinen maa, kun siellä paukkuu edelleenkin Villin Lännen perinteen mukaisesti Coltti, jolla ratkotaan myös poliittisia asioita.

Monissa väkivallasta kärsivissä maissa, kuten Ruotsissa, aseellisesti pyritään ratkomaan yksilöiden tai ryhmien välisiä konflikteja, mutta Yhdysvalloissa pössyköillä tehdään politiikkaa!

Tietenkin myös muualla, jossa väkivalta kukoistaa, usein syynä ja taustana on harjoitettu politiikka, esimerkiksi sosiaali-, talous- tai maahanmuuttopolitiikka.

Niihin myös Yhdysvalloissa yritetään vaikuttaa.

Presidentiksi toista kertaa pyrkivää Donald Trumpia kohtaan oli jälleen tekeillä aseellinen hyökkäys, todennäköisesti salamurhayritys.

Trumpin vastustajat katsovat olevansa yleensä demokraattipuolueen puolustajia. Mutta erikoista on demokratian puolustaminen silloin, kun ehdokas yritetään likvidoida demokraattisista vaaleista!

Jatkuva tulitus todennäköisesti tarjoaa Trumpille mahdollisuuden marttyyrisoida itseään entistä enemmän. Väkivaltaiset hyökkäykset ja vihan osoitukset vain vahvistavat Trumpin kannatusta, ja politiikan sisältöihin niillä tuskin on vaikutusta.

---

Päivitys 14.10.2024: Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan sananlaskussa. Trump todennäköisesti selviää hengissä presidentinvaaleihin asti, sillä kolmaskaan yritys häntä vastaan ei onnistunut, kertoi äsken jenkkimedia. Trump todennäköisesti tarvitsee ja saa paremmat vartijat, mikäli hänen onnistuu palata virkaistuimelle.

Onko demokratia huono hallintomalli?

On perin kurjaa kerjätä oikeutusta itseään tyhmemmiltä, ja siksi Platon ja Sokrates halveksuivat demokratiaa.

Kansa ei nimittäin tiedä, ei varsinkaan omaa parastaan.

Usein ihmetellään, miksi kriisiaikoina nousee oikeistodiktatuureja. Niitä nousee juuri demokratian merkiksi.

Nyt Yleisradiossa ollaan huolissaan niin sanotun laitaoikeiston noususta Saksan liittopäivävaaleissa, joissa Vaihtoehto Saksalle (AfD) on kovassa nousussa.

Minun mielestäni puolueen pyrkimykset eivät ole kovinkaan tyhmiä, mutta suhtautuminen puolueeseen on vähintäänkin ymmärtämätöntä.

Aina kun arvostellaan esimerkiksi Unkarin pääministeriä Viktor Orbánia ja maassa vallitsevaa oikeistosuuntausta tai kun moititaan Puolan EU-politiikkaa, ei muisteta, miksi asiat ovat menneet noissa maissa juntturalle.

Syy kumpaankin on Balkanin suunnalta tunkeutunut laiton ja kutsumaton maahanmuutto, joka uhkaa valtioiden väestöllistä rakennetta ja kykyä taata sosiaaliturva kantaväestöille itselleen.

Sellaisissa tilanteissa nousee usein vastarektioita, ja kansalaiset ryhtyvät puolustamaan oikeuksiaan ja asemaansa. Näin syntyy oikeutettua kansallismielisyyttä, jota moititaan sitten äärioikeistolaisuudeksi, laitaoikeistolaisuudeksi tai jopa natsismiksi ja fasismiksi.

Syyt siihen ovat kuitenkin vasemmistolaisessa politiikassa, joka pyrkii auttamaan vieraita tulijoita kansalaisten omaksi velaksi. 

Onko sitten väärin äänestää laillisissa vaaleissa jonkin puolueen puolesta? Mitään puoluetta vastaankaan ei voi vaaleissa ääntään antaa.

Demokratiassa ihmiset usein tulevat äänestäneiksi myös omaa parastaan vastaan, jolloin vastuulliset voimat tekevät johtopäätökset ja ryhtyvät rajoittamaan demokratiaa ja kaappaavat vallan.

Myös demokratia voi ajautua kriisiin, sillä kansanvaltaisesti ja demokratian nimissä on tehty tyhmyyksiä.

Niin kävi muun muassa Chilessä, jota uhkasi demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden aloittama sosialisoiminen (aiheesta täällä). Augusto Pinochet katsoi parhaaksi kaapata vallan, ja syntyi sotilasdiktatuuri. Siten maa vältti Kuuban tien, mikä oli loppujen lopuksi hyväksi.

Toisen esimerkin tarjoaa Espanja. Myös Espanjaa uhkasi sosialismi, jonka torjumiseksi kenraali Francisco Franco nousi valtaan, ja oikeistodiktatuuri pysyi 1970-luvulle asti. Sosialismin torjuminen oli historian kulku huomioon ottaen maan edun mukaista, vaikka Gibraltarin yli pyrkivää maahanmuuttoa vastustava joutuu edelleen kuulemaan olevansa ”falangisti”.

Molempien sotilasjunttien edesottamuksista on valitettu paljon, mutta lopputulosten valossa sotilasdiktaruurien tie oli parempi kuin sosialismin tie.

Ei ole ihmeellistä, että myös Björn Wahlroos moitti kirjansa ”Markkinat ja demokratia: Loppu enemmistön tyrannialle” (2012) aluksi kansanvaltaa. Hänen havaintojensa mukaan talous menestyy parhaiten siellä, missä demokratia ei sotke taloudellisen edun tavoittelua, kuten Kiinassa ja Intiassa.

Molemmissa maissa demokratian tila on kieltämättä huono ja ihmisoikeuksia poljetaan. Mutta yhteiskunnallisen kokonaisedun näkökulmasta hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat.

Tahdon vain sanoa, että viisaiden johtama oligargia ei välttämättä ole huonompi kuin suurten kansanjoukkojen valitsema tyhmien despotia.

---

Päivitys 1.9.2024

Niinhän siinä kävi, että AfD nousi keskisaksalaisessa Thüringenissä suurimmaksi 32,8 prosentin kannatuksella kristillisdemarien saadessa 23,6 prosenttia äänistä.

Myös äärivasemmistolainen ja maahanmuuttokriittinen BSW nousi kolmanneksi noin 12 prosentin ääniosuudella. Maahanmuuttokriittisiä ollaan siis huvittavasti nyt myös äärivasemmistossa.

Tulos toistaa Ranskan kesäisissä vaaleissa nähtyä liukumaa oikealle ja oikeiston ja vasemmiston etääntymistä toisistaan. Onko tämä sitten hyväksi Saksalle, Ranskalle tai Euroopalle?

Nähdäkseni Ylen haastattelema ajatusten hautoja, professori Francesco Nicoli, on lapsellinen ja väärässä länkyttäessään, että laitaoikeiston eristäminen olisi Saksalta viisasta. Päinvastoin, eristäminen vasta olisi tyhmää, sillä juuri siten mitätöitäisiin demokratian tulos ja torjuttaisiin kansalaisten vaatimat korjausliikkeet pitkään vallinneeseen talous- ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Luodinkestävä Trump kartutti uhripääomaa – Ammus kimposi kohti Bidenin leiriä

Väistämätön tapahtui, ja Donald Trumpia ammuttiin. Hän tosin väisti tai tuli väistäneeksi.

Kun luodit hipovat korvia, kalma ei voisi lähempänä käydä.

Poliittinen vihervasemmisto ja sitä tukeva valtavirtamedia ovat joutuneet salaamaan mielipahansa hutilaukauksen johdosta. 

Ylen, MTV3:n ja Helsingin Sanomien Yhdysvaltain kirjeenvaihtajien on täytynyt piilottaa pettymyksensä ja näytellä sovittelevaa niin sanotun yhteiskuntavastuunsa takeeksi.

Iloita valtavirran uutismediat voivat siksi, että mätäkuuta ei tarvinnut täyttää ihan kokonaan tekaistuilla kohu-uutisilla sen jälkeen kun rajalaki tuli käsiteltyä Suomen eduskunnassa loppuun.

Ex-presidentti Trump saa tapauksesta tukea näkemykselleen, että hän on jonkinlainen Kaitselmuksen lähettiläs, jota kohtalo suojelee ja jolla on elämäntehtävä.

Omaa väistymistään jo pitkään tehnyt Biden puolestaan saa syytöksiä vastakampanjoinnista ja vihaan kannustamisesta, mikä tarjoaa Trumpille tilaisuuden paitsi voimannäyttöön, myös uhripääoman kartuttamiseen.

Friedrich Nietzsche lausahti teoksessaan Epäjumalten hämärä (1888), että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (ajatelma 36). Häneltä tunnetaan myös lausahdus ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”.

Parempaa lähtölaukausta Trump tuskin olisi voinut vaalikampanjalleen saada.

Korvalehden yläosa meni, mutta siihenkin löytyy sananlaskuviisautta. Mikä yhdistää krokotiiliä ja poliitikkoa? Kummallakin on suuri suu, mutta ei korvia ollenkaan.

Maailmalla on surkuteltu paljon ampujan pahuutta. 

Pidin jo viime vuonna todennäköisenä, että Trumpin paluu presidentiksi koetetaan estää keinoilla millä hyvänsä.

Kun kaikenlaiset anarkistit, terroristit ja attentaattien tekijät ovat yleensä olleet vakaumuksellisia pasifisteja, kuinka voidaan ymmärtää, että he ovat turvautuneet myös väkivaltaan? 

Selitys on seuraava: hallitsevan luokan ei uskota koskaan vapaaehtoisesti luopuvan vallasta, ja siksi äänestäminen ja politikoiminen tuntuvat pelkältä ajanhukalta.

Anarkistit katsovat, että mikäli väkivallan kohde valittaisiin tarkoin, muutama tarkka isku johtaisi vallan kumoutumiseen ja sitä kautta muutokseen.

Tällöin väkivaltaa olisi käytetty säästeliäästi ja ”oikein”: kaiken kaikkiaan vähemmän kuin valtiot omassa piirissään käyttävät. Eräät laskelmoivatkin vallankumouksen onnistuvan parhaiten juuri anarkian ja minimiväkivallan avulla, kun muutamalla täsmällisesti valitulla iskulla olisi mullistava vaikutus.

Tämä saattaisi säästää ihmishenkiä ja välttää ihmiskuntaa suurilta kärsimyksiltä.

Nyt sanotaan, että Trumpin tulittaja oli demokratian vihollinen ja paha ihminen.

Yhdysvaltain presidentin virkatehtäviin kuuluu laukaista ydinaseita. Entäpä, jos Trump tulee aloittaneeksi ydinsodan, jossa kuolee miljardeja ihmisiä ja maailma tuhoutuu?

Sitten varmaan syytettäisiin Trumpin ampujaa siitä, että hän ei osunut!

Toisen terroristi on toisen sankari.

Vain tulevaisuus yksin tietää, millaiseksi tämän tapauksen merkitys lopulta muodostuu.

Trump saattaa olla jatkuvan koliikkinsa ja tantruminsa vuoksi ”aikuinen vauva”, mutta hänellä on myös hienoja ihanteita, kuten isänmaallisuus ja ekososialismin vastaisuus. Paha kyllä, katkeruus on tehnyt hänestä psyykkisesti epävakaan.

Voi olla, että Trump ottaa opikseen ja lieventää kantojaan.

Voi olla, että toimittajien mielellään viljelemä skenaario Yhdysvaltain ajautumisesta ”syvemmälle kaaokseen” ei toteudukaan, vaan alkaa väkinäinen konsensuksen rakentelu ja kärjistysten välttely konservatiivien ja demarien kesken.

Nyt kun Trump valitsi varapresidentikseen käytettyjen autojen kauppiaan moraalitajulla varustetun J. D. Vancen, äänestäjät saavat ”kaksi Trumpia yhden hinnalla” ja mahdollisesti moneksi kaudeksi eteenpäin.

Molemmat keskittynevät sisäpolitiikkaan, kostavat kotimaisille vihollisilleen, lopettavat shekkien kirjoittamisen Ukrainalle, kääntävät selkänsä Euroopalle ja tekevät new dealin Putinin kanssa, mikä ei ole hyväksi Suomelle.

Tämä olisi tosin täytynyt ymmärtää Euroopan maissa jo ennen kuin EU sortui kalliiksi käyneeseeen ilmastohysteriaan, kehitysmaiden tukemiseen, väestönvaihdon edistämiseen ja Ruotsista tunnettuun feminismiä liehakoivaan ulkopolitiikkaan. Totuus on, että vaikka Venäjän sotakone onkin saatava ulos Ukrainasta, Ukraina ei kuulu Eurooppaan, eikä sitä pidä liimata Euroopan unioniin niin kuin ei Turkkiakaan.

Hullua yhteiskunnissa on niiden puumainen rakenne, ikään kuin ihmiset olisivat paviaaneja. Ihmisten ja apinoiden analogioista on laadittu myös vitsejä.

Kerron yhden englanninkielisen.

The society is a tree full of monkeys, some of them climbing up, some down. 

Monkeys on the top look down and see smiling faces.

Monkeys on the bottom look up and see only assholes.

Pyramidin huipulla majailee yksi pääapina, jonka muut ovat äänestäneet valtaan.

On syytä muistaa, että sekä Trump, Biden, Putin että Hitler ovat kansalaisten demokraattisilla vaaleilla valitsemia. Demokratia ei taida olla sellainen yksiselitteinen arvo kuin Sanna Marinin kansallinen demokratiaohjelma ja Sitran tyhjäpäätutkijoiden tekopyhät lirkutukset demokratialle väittävät.

Demokratia on funktionaalista totalitarismia, koska se oikeuttaa itse itsensä, tyhmällä on yhtä paljon äänivaltaa kuin viisaalla, ja kansalla on sellaiset liiderit, jotka se ansaitsee.

Yhdysvalloista ei löydy presidentiksi kelvollista ihmistä, koska dollaridemokratia ei salli kenenkään kelvollisen päästä lähellekään poliittista valtaa. Saman tekevät Suomessa ja Euroopassa puoluekoneistot, jotka harjaavat kyvykkäimmät ihmiset puolueista pois.

Presidentinvaalien mediamopedit polkaistiin käyntiin

Vasemmistolla on syytä huoleen. Someaktivistien mukaan Suomea uhkaa sovinistinen diktatuuri, mikäli niin sanottu oikeisto voittaa presidentinvaalit ja päällysmieheksi kohoaa joku Kepun, Kokoomuksen tai Perussuomalaisten sotaratsuista tai Aaltolan ja Haaviston valitsijayhdistysten ehdokkaista.

Kolme kuukautta ennen vaaleja SDP:ltä suorastaan puuttuu ehdokas, ja Vasemmistoliiton Li Andersson nauttii kansan syvissä riveissä marginaalikannatusta.

Luulen, että demarit menevät vaaleihin sammutetuin lyhdyin liittoutuakseen taktisesti Pekka Haaviston valitsijayhdistyksen taakse. Samaan tapaan RKP jo ryhmitti väkeään Kokoomuksen piilo-rkp:läisen Alexander Stubbin tueksi pidättäytymällä omasta ehdokkaasta kokonaan.

Erikoista on ollut median tapa kehystää ”kärkiehdokkaita”. Esimerkiksi käy MTV3:n Asian ytimessä (11.10.2023), jossa toimittaja Jouko Loikkanen haastatteli Alexander Stubbia, Mika Aaltolaa ja Pekka Haavistoa.

Jussi Halla-ahon mediakampanjan avasi vasta Sanoma-yhtiöt Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien jutuilla (22.10.2023), joissa taivasteltiin jälleen Halla-ahon klassisia kirjoituksia. Lehdissä annettiin sanansija Vihreiden entiselle kaupunginvaltuutetulle Jukka Relanderille, jonka suvaittiin kauhistella Halla-ahon aatteellista erkaantumista omille teilleen maahanmuuttopolitiikassa.

Sanoma-lehtien haastattelemia Halla-ahon taannoisia ”tuttavapiiriläisiä” eivät varmaankaan ole järkyttäneet Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat, vaikka Tukholmassa on jouduttu tuomaan jo armeijakin kaduille maahanmuuttajaperäisen jengiväkivallan vuoksi. Yksitoista kuoliaaksi ammuttua kolmessa viikossa on kai nyt sitä värinää, jota Petteri Orpo kaipasi myös Suomeen ollessaan sisäministerinä vuonna 2015.

Perussuomalaiset ovat olleet aivan oikeassa maahanmuuttokriittisyydessään, vaikka puolue onkin hallituksessa ollessaan ajanut skootterilla rotkoon mennessään kokoomuslaisen asuntopolitiikan ja eritoten asumistuen leikkausten takaajaksi (kirjoitin aiheesta täällä ja täällä, ja hanke on myös oikeuskanslerin mukaan perusoikeuksien vastainen).

Yleisradio puolestaan mainosti viikonlopun Elämäni biisi -ohjelmaansa 1,5 miljoonan katsojaluvulla, kun kuvaruudussa olivat Aaltola, Haavisto, Halla-aho, Rehn ja Stubb. 

Olen aiemmin arvostellut poliitikkojen kierrättämistä viihdeohjelmissa kolmen pointin vuoksi. Ensinnäkin se merkitsee politiikan epä-älyllistymistä. Toiseksi kaikenlaisiin tanssikilpailuihin kutsuminen tarjoaa toimittajille mahdollisuuden orkestroida poliittista julkisuutta. Kolmanneksi myös ehdokkaat voivat käyttää mediaa populistisesti. Tätä sosiaalisen vaihdon tai korruption kaltaista vispilänkauppaa olen sanonut politiikan medioitumiseksi tutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

Väitetään, että vuoden 1994 presidentinvaalit ratkesivat Martti Ahtisaaren voittoon Elisabeth Rehnistä Yleisradion Tuttu juttu -show’ssa. 

Vaikka viihteellinen lähestymiskulma politiikkaan onkin göbbelsiläinen, se on joka tapauksessa informatiivinen kertoessaan poliitikkojen tunne-elämästä.

Elämäni biisi -arvuutuskilpailussa (en selosta sääntöjä tarkemmin) kaikkein liikuttavimman performanssin onnistui esittämään Mika Aaltola, joka valitsemallaan elämänsä biisillä toi näyttämölle perhesuhteensa, sotaveteraanit, kotiseutunsa, sairastamisen kurjuuden, lapset, ikäihmiset ja kaiken muun, minkä kuuluu koskettaa. Kun itse liikuttuu, niin yleisökin liikuttuu.

Kevytkenkäisimmän version itsestään esitti Alexander Stubb, jonka ”Korkkarit kattoon” oli suunnattu nuolisuorasti naisäänestäjien kosintaan ja sisälsi myös transvestiittisiä aineksia. Koiven nostaminen TV-lähetyksessä ei ollut kovin elegantti ele. Voidaan kysyä, onko Alexilla piileviä transvestiittisia taipumuksia, kun hän vihjaisi niitä olevan Jussi Halla-aholla.

Ovelin veto oli Pekka Haaviston ”Halleluja”-biisi. Vihervasemmiston kannatus ei todennäköisesti riitä presidentiksi toisella kierroksella, ja siksi Haavisto tarvitsee tuekseen ääniä muun muassa krisuilta. Näin selittyy kilpailun toinen ”transsu”: transsendentaalinen biisivalinta, jolla Haavisto todistelee omaa hengellisyyttään ja kelvollisuuttaan hurskaiden valtiaaksi.

Kyseinen käsiteturilashan tulee latinan sanasta transcendo, joka merkitsee ’siirtämistä’, ’kuljettamista’ ja ’viemistä rajan yli’. Se esiintyy sekä sukupuolen vaihtamisessa että rajojen ylittämisessä laajemminkin. Haavisto valitsi Leonard Cohenin biisin ilmeisesti tavoitellen myös jonkinlaista macho-imagoa.

Jussi Halla-ahon lähestymistapa omaan biisivalintaansa oli hänelle tyypillisesti analyyttinen ja lingvistinen, mikä jäi varjostamaan tunnerekisteriä, jota ohjelman tavoitteena oli avata. Samaa voi sanoa Olli Rehnin esiintymisestä.

Ohjelmasta opimme, että politiikka on vain hyvää viihdettä ja että oikeistossa tulee olemaan vaalien aikaan ahdasta.

Media on tehnyt viime päivinä paljon työtä koetellakseen asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaa, joka antautui lausahtamaan mediakriittisen kommentin ja paljasti, että eräs media oli tarjonnut hänelle myönteistä julkisuutta vastalahjaksi mainostilan ostamisesta.

Aaltola sai päätoimittajien edunvalvontayhdistyksen takajaloilleen ja peräänsä lauman toimittajia, jotka ovat tuosta pitäen koettaneet jyrsiä hänen kannatustaan, etunenässään Helsingin Sanomat, joka pyrki lyttäämään Aaltolan vaalikirjan demokratian vastaiseksi. Tänään Helsingin Sanomat vääristelee Aaltolan lausumia täällä.

Jos Aaltola kestää valtamedian mustamaalaushankkeet, ne todennäköisesti vain lisäävät hänen kannatustaan.

On näyttöä siitä, että presidentiksi voi nousta myös politiikan ulkopuolelta, vaikka ei olisi koskaan tehnyt poliittisia päätöksiä eikä osallistunut poliittisiin vaaleihin. Yksi esimerkki on Ahtisaari, toinen Viron presidentiksi valittu kirjailija Lennart Meri ja kolmas Trump!

Luulen, että vaalin ensimmäisellä kierroksella Pekka Haavisto tulee vähintään toiseksi.

Se, kuka muu ehdokas selviytyy toiselle kierrokselle, riippuu siitä, paljonko Aaltola syö Stubbin ja Halla-ahon kannatusta. Rehn on liian virkamiesmäinen ja kansasta EU-etääntynyt yltääkseen kärkisijoille. Hänen edelleen kirii jopa politiikan ulkopuolelta putkahtanut aatteellinen kokoomuslainen Mika Aaltola omalla kansanomaisella tyylillään.

---

Päivitys 19.11.2023: Sanna Marinin jälkeensä jättämistä savuavista raunioista kömpi esiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi Jutta Urpilainen, joka ilmoittautui tavoittelemaan presidentinvirkaa ”komissaariksi” esiteltynä. Hän julistautui puheessaan ”punavihreäksi naiseksi” ja sai tamperelaiselta salilta raikuvat suosionosoitukset.

Eurostoliitolta kalskahtava komissaarin titteli ja sukupuolella ratsastaminen tuskin ovat niitä valtteja, joilla tämä vaali ratkaistaan, ja 4 prosentin gallupkannatuksellaan Urpilaisesta tulee vaalien NPC, jonka tehtäväksi jää häiritä punavihreiden miesten kampanjoita.

Päivitys 10.2.2024: Epäily Alexander Stubbin transatlanttisten suhteiden realisoitumisesta taitaa osoittautua oikeaksi. Hänen skottipuolisonsa Suzanne Innes-Stubb paljasti tänään MTV3:n ja toimittaja Mika Tommolan ohjelmassa hommanneensa Alexille skotlantilaisen kiltin, jota hän käyttää kotioloissa.

Miksi Ruotsissa valitaan poliitikkojen sijasta poliiseja?

Platonin ajan kreikkalaisessa poliksessa, eli kaupunkivaltiossa, filosofien oli määrä toimia hallitsijoina. Vartijaluokka taas toimi edunvalvojana, ja jako vastaa suurin piirtein tehtävienjakoa roomalaisajan patriisien ja plebeijien kesken.

Orjat puolestaan tekivät fyysisen työn. On syytä muistaa, että lääkäritkin olivat antiikin Kreikassa orjia samoin kuin parturit. Tietyn riippuvuussuhteen vuoksi kenelläkään ei ollut varaa kohdella sellaisia orjia huonosti tai halvasti, ja sen voimme havaita myös nykyisin terveydenhuoltohenkilökunnan palkkavaateista ja parturi-kampaajien laskuista.

Platon ei arvostanut demokratiaa ollenkaan, sillä demokratia antoi vallan oppimattomalle rahvaalle. Sosiaalidemokraattisen politiikan Ikeassa, Ruotsissa, ovat tulevana viikonloppuna parlamenttivaalit, joten katsotaanpa mitä kansanvallasta (populuksen vallasta) voidaan ajatella.

Ruotsissakaan ei äänestetä enää Natosta, sillä Nato-juna jätti jo vaalihuoneet. Mutta turvallisuus on tapetilla kovasti muutoin noissa 9/11 järjestettävissä valtiopäivävaaleissa, jolloin kansalaiset voivat jälleen mennä pyytämään puoluekohtaisen äänestyslipukkeen vaalitoimitsijalta...

Vaaleja leimaavat Ruotsin viimekeväiset väkivaltaiset mellakat, joita eräs paikallissyyttäjäkin antautui vertaamaan sotatilaan (kirjoitin aiheesta täällä).

Oireellista on, että pääpuolueina pidetyt Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus hoitavat oireita mutta eivät yritä parantaa tautia. Molemmat haluavat lisätä poliiseja, ja Kepu puolestaan torjuu ”rasismia”.

Kokoomus ratkoo ongelmia lisäämällä poliiseja.

Demaritkin estävät ”eriytymistä” poliisien lisäyksellä.

Kepu väistelee ongelmien juurisyitä torjumalla ”rasismia”.

Vaalivoittoa oppositiossa maltillisesti toivova Kokoomus aikonee tehdä Ruotsista poliisivaltion lisäämällä turvakameroita ja palauttamalla ”järjestyksen”. Krisut puolestaan taistelevat ”rikollisuutta” vastaan mikkihiirimäisesti.

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ottavat maksuksi vapautemme.

Kokoomus uhkaa kurilla ja järjestyksellä.

Krisut kriminaalipoliitikkoina.

Kaiken tämän turvallisuudenvarjelun keskellä monet ovat huomanneet, että poliisien pelotepreventiivinen vaikutus on mitätön, sillä lähiöiden mikrovaltioihin poliisitkaan eivät uskalla enää mennä – eivätkä mene, jotta asukkaat eivät ”radikalisoituisi”.

Vaarana tällaisessa kurin ja järjestyksen varjelussa ja tarkkailun sekä valvonnan lisäämisessä on, että ne kuolettavat kaikkien kansalaisten vapaudet. Ne tukahduttavat ajattelun rippeetkin ruotsalaisessa kansankodissa, joka oman rauhantilansa vuoksi on muodostanut jo sinänsä melko filosofiattoman kulttuurin.

Ruotsidemokraatit sen sijaan ovat mainostaneet kampanjalla, jossa toivotaan, että kansalaiset kiinnittäisivät huomiota ongelmien causa primaan, eli juurisyyhyn, josta ne sikiävät.

SvD muotoilee asian varovaisesti niin, että asioissa olisi paljon ”sisäistettävää” ja ”syvennettävää”.

Ruotsidemokraattien mielestä ongelmien ydin tulisi sisäistää paremmin.

Suomessa on kenties oivallettu ja sanottu selkeämmin, mistä ongelmat johtuvat, ja nehän johtuvat mmm... *mutinaa*, *mutinaa*.

Ruotsin tapa vyöryttää Suomeen elintasopakolaisia Tornion raja-aseman kautta muistuttaa, että Ruotsi voi olla Suomelle yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi naapuri kuin Venäjä.

Venäläiset näyttävät pysähtyvän Ukrainassakin luoteihin, mutta Ruotsi päästää vihollisen läpi kansainvälisiin säädöksiin vedoten ja kansallisen etumme ylitse kävellen. Ja feministien korkokengillä poljetaan katuja mielenosoituksissa niin kauan, että vihollisen asemat yhteiskunnassamme ovat varmasti turvatut.

Rangaistusten koventaminen ei poista ongelmaa.

Rangaistusten koventamisen sovitusvaikutus puolestaan on tehoton, kun maito on jo maassa. Juuri siksi Ruotsissa nyt itketään, eikä parannukseksi ole siis siitäkään.

Vastaavalla grafiikalla mainostetaan Suomessa Mielensäpahoittaja-elokuvaa, jossa pahastuja on karvalakkikorvainen setämies. Lieneekö lähdössä Ruotsiin, vai olisiko sieltä jotakin tulossa?

Taustalla lennetään laipat auki tässäkin julisteessa.

Kukaan ei varmaan huomaa, että tosiasiassa pahastuja on useimmiten ollut Suomessa punavihreä millenniaali, joka kannattaa kaikkea hullua alkaen maahanmuutosta ja päätyen energiantuotannon ympäristöpoliittiseen alasajoon.

Mutta sellaisella irvikuvalla varustettu todellinen menestysromaani pysähtyisi kustantajien harjoittamaan sensuuriin, ja elokuva vedettäisiin pois levityksestä.

Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta Natoon liittymiseksi osoittaa joka tapauksessa, kuinka tärkeässä roolissa pohjoismainen yhteistyö on kaikissa asioissa, jotka koskevat hyvinvointivaltion ylläpitoa ja väestökoostumuksemme säilyttämistä muuttumattomana.

Saapa nähdä, kauanko ”sisäistäminen” kestää. Kiintoisaa on havaita ja todistaa, kuinka shokissa Yleisradion Pirjo Auvinen on raportoidessaan Ruotsin vaalituloksesta (”shokissa” hän sanoi olevansa Donald Trumpin vaalivoiton johdosta raportoidessaan aikoinaan Yhdysvalloista).

---

Päivitys 12.9.2022: Valtavirran sosialistimedioilla on ollut paljon pois seliteltävää Ruotsin vaalituloksessa, kun Ruotsidemokraatit kohosivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi Kokoomuksen ohi. Yleisradion verkkosivujen syötteestä tieto Ruotsidemokraattien suurenmoisesta vaalivoitosta katosi kokonaan, ja peiteuutisena korostettiin yleistä vaalitulosta.

Oikeistoblokin voitto jäi joka tapauksessa vaatimattomaksi, sillä kokonaistilanne blokkien välillä on suurin piirtein tasan. Puolueissa tiedetään, että jokainen uusi maahanmuuttaja merkitsee yleensä ääntä vihervasemmistolle. Ruotsi on jo niin pitkälle maahanmuuton rämettämä valtio, että kantaväestön on demokraattisin keinoin mahdotonta puolustaa asemaansa, ja valtiovaltaa on lipsahtanut vierasperäisille perinteisen atavistisen vallanperimysjärjestyksen ohi.

Ruotsin hallitusratkaisulla ja maahanmuuttopolitiikalla on vaikutusta Suomeen, koska Ruotsi on ollut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden keskeinen pääkanava Suomeen kansainvälisten kriisien ajan.

 

Päivitys 17.10.2022: Ruotsiin perustettiin tänään kokoomuksen, krisujen ja liberaalien porvarillinen vähemmistöhallitus, jossa Ruotsidemokraateille luotiin ”tukipuolueen” asema. Olisivat tehneet perinteestään poiketen suoraan enemmistöhallituksen, sillä siihen olisi ollut mahdollisuus ja velvoite Ruotsidemokraattien noustua Kokoomusta suuremmaksi puolueeksi. Vaalien voittaja kuitenkin lytättiin marginaaliin, ja häviäjästä tehtiin pääministeripuolue.

Yleisradion pohjoismaiden suurlähettiläs Pirjo Auvinen ounasteli viime perjantaisessa jutussaan hallituskoalition kaatuvan suoraan luottamusäänestyksessä. Jutussaan ”Ruotsi käpertyy sisäänpäin – porvarihallitus on ruotsidemokraattien panttivankina” agendatoimittaja yritti lytätä Ruotsidemokraattien tervehdyttävän vaikutuksen Ruotsissa podettaviin ja maahanmuutosta johtuviin väkivaltaongelmiin. Vaikuttaa, että me täällä Suomessa olemme Yleisradion mediavallan panttivankeina.

Aiheesta aiemmin:

Ruotsin onnettomuus (2022)

”Uusi normaali”toteutumassa myös Suomessa (2018)

Läkerolit väärään kurkkuun – Tervaleijonia poskeen (2018)

Miksi Ruotsidemokraatit voittivat vaalit? (2018)

Mistä Ruotsidemokraattien menestys johtuu? (2018)

Ruotsi on Pohjolan Brasilia ja Venäjän kaltainen uhka (2018)

Uhrina olisin voinut olla minä – tai sinä! (2017)

Ruotsidemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa (2014)

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Tukholma on vihdoinkin aidosti monikulttuurinen (2010)

Katsaus suomenruotsalaisuuteen (2010)

Ruotsalaisuuden päivänä (2010)

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle (2010)

RKP ja 1809 (2009)

Kuningas Suomeen (2008)

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan (2007)

Ruotsin hallitusjupakka (2006)

Vaalikone taisi olla ”kunnossa” eli rikki

Perussuomalaiset tuplaisivat valtuutettujensa määrän kunnissa, vaikka puoluekannatus ei juuri kasvanutkaan. Ilmeisesti pelastin puolueen jättäytymällä pois vaaleja häiritsemästä sen jälkeen, kun Perussuomalaisten Helsingin-piirin yhdistys oli viestittänyt minulle, etteivät vaalitoimikunta ja piirihallitus kelpuuttaisi minua ehdokkaaksi saati esityslistalle. Syynä erinomainen mediatutkimukseni, joka meni lukijoilta yli hilseen.

Kannatusta puolueen sisällä ei siis ainakaan ollut. Sen voi ymmärtää, sillä kyynärpäätaktikointi ja oman edun perkaaminen on piirijärjestössä toisia ehdokkaita vastaan kovaa.

Helsingin Sanomien vaalikone taisi tällä kertaa olla ”kunnossa” eli rikki, sillä se antoi luotettavan tuloksen ja suositti minulle ”vääriä” puolueita.

Joukossa oli kylläkin omituisia väitelauseita, joissa puhuttiin muun muassa ilmaisesta ehkäisystä alle 25-vuotiaille. Helsingissä on tuo ilmainen ehkäisy, joten voidaan kysyä, millä vuosikymmenellä toimittelijat oikein elävät ja mihin näillä kysymyksillä tähdätään.

Mestarin vaalikoevastauksia en Sanomien koneesta löytänyt. Hän lienee jättänyt sen omaan arvoonsa ja flies high above of the mainstream media and its propaganda.

Myös varoituksen sana on paikallaan: kokoomuslaisten ei kannata leikata ruohoa tennistossut jalassa. Voivat tulla vihreiksi. Nyt vain kaikki valtuutetut lyömään päänsä yhteen ja pohtimaan, mistähän se maahanmuuton aiheuttama asuntopula ja kurjistuminen oikein johtuu!

Kunpa Perussuomalaisista ei tulisi seuraavassa valtakunnan hallituksessa jälleen Kokoomuksen juoksupoikaa, joka jää statistin rooliin taitamattomien poliitikkojensa vuoksi. Perussuomalaisilla on kauniita tavoitteita, mutta puolueesta ei tänäkään päivänä löydy liioin asiantuntijapoliitikkoja, jotka olisivat kykeneviä toimimaan hallinnossa.

Tuloksena on sitten julkisten menojen leikkauksia, jotka koettelevat pieni- ja keskituloisia ja päästävät finanssieliitin kuin koiran veräjästä. Syy: kokoomuslaisten taitavuus ja persuedustajien taitamattomuus.

Jälleen näyttö siitä, että puolueessa ”kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa” – ja kenelle tahansa voidaan tehdä kuinka tahansa. Niinpä myös vapausretoriikalla ratsastaminen on kuriliberalismia, jota voidaan lopulta käyttää huonossa asemassa olevien suomalaisten entistäkin pahempaan kurjistamiseen.

Koska valtuutetuilla ei luonnollisestikaan ole omaa tietokonetta, niin kuin pääministerilläkään ei ole varaa aamupalaan, on valtuutetuille perinteisesti jaettu Helsingissä ilmainen uusi läppäri. Se käynnistyy virtanapista, kun keksii laittaa sähkökoskettimen seinään.

Näin tuulimyllyt laittavat äänihuulet lepattamaan ja Helsingin valtuutetut pääsevät kuittaamaan 410 euron kokouspalkkioitaan joka viikko.

Job done

Yhdysvaltain vaalitulos tuli jälleen vaikeasti kuin vaivaisen orkku. Mutta tulihan se sieltä ja tyydytti tällä kertaa varmasti vihervasemmistolaisia feministejä, jotka saivat herrakseen 77-vuotiaan ikämiehen.

Se, että Amerikan demareilla ei ollut heittää kehiin ketään tuoreempaa tapausta kuin tuon maireasti tekohymyilevän veteraanipoliitikon, osoittaa ettei demokraateilla ole ollut Yhdysvaltain talouden ja hyvinvoinnin pelastamiseksi kerrassaan mitään annettavaa. Bideniin verrattuna Trump on vielä dynaaminen ja nuorekas, mutta hänkin toki vain näiden käsitteiden pejoratiivisessa merkityksessä.

Demarit saivat identiteettipolitiikkaa käyttämällä kaivetuiksi esiin kaikki Trumpin kaatamiseen vaadittavat äänet tavalla, joka muistuttaa lasten säästöpossujen rikkomista vasaralla Ismo Alangon tutussa laulussa. 

Ehkä ajatuksena onkin, että Biden menehtyy virkakauden aikana, ja presidentiksi vivutaan tuo Kamala Harris, intialaisista ja jamaikalaisista sukujuurista kokoonpantu puolijenkki, jonka kaikki vähemmistönationalistiset antipatriootit voivat hyväksyä, etenkin muualla kuin USA:ssa. Näkymä on todellakin politiikan legitimaation kannalta kamala, sillä hän oli ehdokkaista epäsuosituin jopa oman puolueensa esivaaleissa.

Vaalin seuraaminen tarjosi taas huvittavaa katsottavaa, ja ohjelmapäivystysten puhelin voisi soida sävelin, jotka kertovat asiaohjelmien muuttumisesta viihteeksi.

Avatessani television keskiviikkoaamuna 4.11.2020 luin Yhdysvaltain presidentinvaalin ”reaaliaikaisesti päivittyvän tilanteen” toimittajien ja heidän niin sanottujen asiantuntijoidensa kasvoilta tarvitsematta kuvainformaation lisäksi ääntä.

Poistettuani mykistimen sain kuulla, että kilpailu Bidenin ja Trumpin kesken onkin osoittautumassa ”yllättävän tiukaksi”, vaikka demokraattien piti viimeistään tällä kertaa voittaa vaalit selvästi. Kannatusmittauksethan lupasivat vielä pari viikkoa sitten lähes kymmenen prosentin voittoa Bidenille.

Ei tullut median ja tutkimuslaitosten povaamaa ”selvää voittoa” demareille myöskään senaatissa ja edustajainhuoneessa, ja toimittajat olivat jälleen aivan romuina. Näyttöpaneeleista huokuva huoli oli käsin kosketeltavaa.

Kun Donald Trump kesken ääntenlaskennan pahoitteli kameroille, että hän joka tapauksessa joutuu selvityttämään vaalituloksen korkeimmassa oikeudessa, Yleisradion Mika Hentula raportoi Yhdysvalloista, että sen vuoksi tilanne menee aivan ”sekavaksi”. Tosiasiassahan tarkka ääntenlaskenta nimenomaan selvittää tilanteen ja takaa oikeusvarmuuden. Mutta Yleisradion kuvaruutukuulumisten mukaan se oli vaalien sekoittamista.

Vaatimus tarkasta äänten laskennasta myös viestittää kansalaisille, että jokainen ääni on tärkeä. Lisäksi se ohjaa huolellisuuteen vaalihuoneistojen kulisseissa, joissa saattaa aina kadota tai löytyä muutama ratkaiseva ääni.

Kun Trump vaati ääntenlaskennan keskeyttämistä, valtamedia myös Yhdysvalloissa selitti sen olevan virka-aseman väärinkäyttöä, vilppiä tai jopa vaalien kaappaus. Kukaan toimittajista ei muistanut korostaa, että laskennan keskeyttämistä vaadittiin tarkkailijoiden lähettämiseksi takahuoneisiin. Sitä vaativat myös mielenosoittajat, sillä ennakkoon annettujen postiäänten laskenta viipyi kohtuuttomasti tietyissä ratkaisevissa osavaltioissa, jossa Trumpin kaula kapeni ja oli syytä epäillä postiääniä tehtailtavan jostakin lisää.

Röyhkein läimäytys koko maailman silmille oli se, kun kolme suurta televisiokanavaa ABC, CBS ja NBC katkaisivat suoran lähetyksen Donald Trumpin tiedotustilaisuudesta Valkoisesta talosta 5.11.2020 pitäen Trumpin vaatimuksia ”valeina”, joita ei saisi ”totuuden” nimissä kertoa kansalaisille. Itse katselin lähetyksen loppuun The Washington Postin sivuilta.

Osoittautuvatpa Trumpin epäilykset lopulta tosiksi tai eivät, sensuuriin syyllistyessään media itse pyrki luomaan valheellisen kuvan siitä, mitä presidentti asioista ajattelee. Pimittäminen oli häikäilemätöntä, sillä kyseessä oli sentään istuvan presidentin puhe kansalaisille.

Tosiasiassa median tehtävä ei ole valikoida, mitä poliitikot asioista sanovat ja viestivät, vaan välittää ne viestit, joita he kansalaisille osoittavat. Sen sijaan valtamedian mukaan Trumpin epäilykset vaalivilpistä olivat automaattisesti ”valeita”, kun vaalien kulku ei noudattanutkaan raivostuneiden ja hihansa polttaneiden toimittajien pelikirjaa.

Filosofinen tosiasia on, että olematonta ei voi olemattomaksi todistaa, eikä epäilyksillä ole totuusarvoa lainkaan ennen todistelua, joten vilppiä koskevien väitteiden tulee johtaa vääjäämättä asian tutkimiseen.

Tapaus osoittaa, että koko vapaa maailma on informaatiosodassa tajuntateollisuutta harjoittavan vasemmistolaisen valtamedian kanssa. Myös Suomessa Helsingin Sanomat meni erään pravdalaisen faktantarkistussivuston taakse sekä vetosi Twitterin tapaan merkitä poliitikkojen yhteiskuntatulkintoja infantiilisti ”valheiksi”. Onneksi toimittajakunta voi nykyisin opiskella tietoteoreettisia totuuksia poliittisten tulkintojen relatiivisuudesta teokseni Totuus kiihottaa luvuista.

Toimittajat ja politiikan tutkijoina esiintyvät kommentaattorit tekevät alkeellisen virheen filosofoidessaan platonisessa luolassa ja sekoittaessaan asioita koskevan totuuden ja totuuden ihmisten mielipiteistä. Itse asioista, kuten vaikkapa maahanmuuton hyödyllisyydestä, ei voi olla ehdottomia totuuksia lainkaan, mutta totuus aihetta koskevista kansalaismielipiteistä on. Se median tulisi välittää julkisuuteen, sillä muutoin vaarantuu totuus siitä, mitä mieltä ihmiset ovat.

Hullunkurista on, että Yleisradion lähetyksissä ja kaikkialla valtamediassa arvosteltiin Trumpia myös ennenaikaisesta vaalien voittajaksi julistautumisesta, kun hän sanoi ääntenlaskennan ollessa kesken, että hän voittaa nämä(kin) vaalit. Nähdäkseni kannanotto ilmaisi vain ehdokkaan tahtotilaa ja preesensin käyttämistä futuurina eikä voittajaksi julistautumista, ja Joe Biden oli antanut samansisältöisen lausunnon hetkeä aiemmin.

Miten muutoin voisi ollakaan, kun molemmat jo tiesivät, että varman tuloksen saaminen kestäisi päiviä tai jopa viikkoja? Oli esiinnyttävä itsevarmana. Sanomalehti Kalevan haastatteleman tutkijanaisen mielestä Trumpin lausahdus oli kuitenkin ”kauhuskenaario”, osa ”disinformaatiokudelmaa” ja tilanne ”räjähdysherkkä”. Myös tämä asiantuntija onnistui olemaan hyvin viihdyttävä.

Kun Obaman-aikainen varapresidentti Biden esitti aikoinaan erään toisen kirjoittaman puheen omanaan, se ei ollut valtavirtamedian mielestä valehtelua eikä laitonta kopiointia. Ehkä ei ollutkaan, mikäli petkutti vilpittömästi (valheiden lajeista ja olemuksesta ks. myös kirjani Totuus kiihottaa ensimmäistä lukua). Mutta Trumpin poliittiset mielipiteet on esitetty mediassa kuin ne olisivat valhetta ja viallisia aina, kun ne eivät ole vastanneet toimittajien halua päättää politiikan suunnasta.

Vallanvaihtoa käsittelevän Yleisradion uutisen kirjoittanut Anna Karismo päätti juttunsa arvioon, että turvallisuusviranomaiset voivat tarvittaessa siirtää tappiotaan tunnustamattoman Trumpin ”väkisin ulos” Valkoisesta talosta, vaikka asioiden ajatumisesta tällaiseen pisteeseen ei ole mitään näyttöä. Kyseessä oli taaskin Yleisradion tekaisema panetteleva valeuutinen – riittävä sinänsä osoittaakseen toimittajien aggressiota ja verovaroilla ylläpidetyn kansanradion poliittista kallistumaa.

Vaalivoittoa Bidenille petaavan nypläilyn punoksista kävi ilmi toimittajien ja heidän studioihin valitsemiensa kommentaattorien oma pettymys siitä, ettei vaali sujunut tälläkään kertaa täysin median käsikirjoituksen mukaan, ja toimittajien valmiiksi kirjoittamat jutut demarirevanssin suuresta onnistumisesta täytyi laittaa roskiin.

Kirjeenvaihtajanne raportoi

Vaikka vaalitulos onkin vielä virallista vahvistamista vailla, uskallan kommentoida Trumpin ensimmäistä kautta ja median sekä tutkimuslaitosten osallistumista vaaleihin. Mainintani menneestä kaudesta ensimmäisenä ei merkitse, että toista välttämättä tulee, mutta mahdollista sekin edelleen on, sillä vuonna 2024 Trump on vasta Bidenin iässä.

Omasta mielestäni Trump on Yhdysvaltain parhaita presidenttejä sitten Nixonin ja Reaganin. Heidät molemmat valittiin toiselle kaudelle; tosin Yhdysvaltain sosialistit kävivät Nixonin kimppuun mitättömästä aiheesta nostetuilla syytöksillä aikana, jolloin maailmanvallankumous oli lähellä. Reagan taas sai luodin kylkeensä, minkä jälkeen hän lausui leikkauspöydän ympärillä oleville kirurgeille, että toivottavasti he kaikki ovat republikaaneja.

Donald Trump olisi tarvinnut toisen kauden saattaakseen muun muassa Meksikon muurin valmiiksi. Niinpä Trumpin arvostelijoiden ei pidä moittia työtä ainakaan keskeneräisyydestä, sillä he itse ovat aiheuttaneet työn keskeytymisen.

Trump ehti nimittää kolme korkeimman oikeuden tuomaria, sai median lisäksi myös talouden lähes ylikuumenemaan, ei aloittanut yhtään uutta sotaa ja näytti Pohjois-Korean rakettimiehelle kaapin paikan.

Hän sanoutui irti ympäristötehottomasta Pariisin ilmastosopimuksesta, joka antoi Kiinalle luvan jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti laittaen kehittyneet maat maksamaan. Trump antoi esimerkin Euroopan maille siitä, kuinka omaa tonttia hoidetaan, eikä myöskään väitetty etääntyminen Natosta haitannut yhtään, se kun sai Euroopan maat aktivoitumaan. – Job done.

Trump johti maata kuin Diiliä, toisin sanoen potkimalla, mutta hänen tapaisiaan systeemihäiriköitä tarvitaan, sillä he herättelevät politiikan muumioita ja pakottavat ihmiset reagoimaan. Hän osoitti, että valta kuuluu valitulle itselleen eikä hovimestareille.

Kyseenalaistamisella on yleensä tervehdyttävä vaikutus stagnaatioon ja staus quohon varsinkin tilanteessa, jossa länsimaiden elämäntapa ja talous ovat hoippuneet pitkään kuilun partaalla ja pelastajaa tarvitaan. 

Trump ei voinut olla kaivattu messias, mutta hän oli vapahtaja, joka opetti ihmisiä ajattelemaan omavastuullisesti ja ilmaisemaan kansallismieliset näkemyksensä vapautuneesti sekä kantamaan huolta oman kotimaansa asioista vaihtoehtona vieraskoreudelle, jämähtämiselle, nuutuneelle laissez fairelle ja jatkuvassa vikasietotilassa kipuilevalle patjoille ruokinnalle.

Juuri tässä asenteellisessa rohkaisussa on Trumpin merkittävin saavutus, jolla hän eroaa edeltäjästään ja todennäköisesti myös seuraajistaan. Asenteiden uudistaminen on mahdollista vain rikkomalla median pakottama liturgia ja byrokratiavetoinen sanasto, ja siksi tätä työtä ei voi tehdä ajautumatta konfliktiin sovinnaisuutta varjelevan median ja poliittisesti korrektin diskurssin kanssa.

Sivumennen sanoen samasta syystä myös kirjani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä on edelleen opetusministeriön harjoittaman tiedepoliittisen häirinnän, syrjinnän ja ahdistelun kohteena.

Yhdysvaltain sisäpoliittisen kuohunnan kannalta oli ehkä hyvä, että Biden valittiin, vaikka politiikan sisältöjä ajatellen toivoin tietenkin Trumpin jatkavan. Newyorkilaiset kauppiaat nimittäin varautuivat ”elämän ja kuoleman vaaleiksi” luonnehdittuihin (karne)vaaleihin päivittämällä windowsinsa vanerilevyillä ja tietäen, että demarien hävitessä tappio olisi ollut katkeraa nieltävää kaikille muille paitsi paikallisille lasimestareille.

Minne katosi luottamus mediaan ja vaalien tutkijoihin?

Demokraattien nyt voittaessa presidentinvaalin mielipiteiden mittaajat voivat onnitella itseään, sillä tarkkuus parani, kun profiili aleni. Kun sondeeraa vähemmän, myös erehtyy vähemmän.

Vaaleissa ei valita vain henkilöitä vaan mitataan myös median kannatus ja mittauslaitosten luottamus. Toimittajat oppivat jo vuoden 2016 presidentinvaaleista sen, että ei kannata ihan kauheasti messuta vihaamaansa ehdokasta vastaan, sillä tietyn kontradiktorisen defensiivisyysvaikutuksen kautta propaganda kääntyy tarkoitustaan vastaan ja median epäsuosiman ehdokkaan puolelle.

Tämä paljastaa, mitä äänestäjät ajattelevat mediasta. He inhosivat nimenomaan toimittajien harjoittamaa tuputusta, mielipiteiden muokkausta ja manipulaatiota. Niiden välttely antoi Trumpille kannatusluvut, joilla hänet valittiin neljä vuotta sitten valtaan. Yhdysvaltain vasemmistolainen valtamedia sai kiittää Trumpin valinnasta itseään, mikä porutti toimittajia koko hänen valtakautensa ajan. Ja onhan kipuilu aina sitä kurjempaa, mitä lähempänä on syyllinen: siis media itse.

Tämän vuoden vaaleissa valtamedia ei ajanut omia agendojaan ja ehdokkaitaan aivan yhtä räikeästi kuin viimeksi, jolloin Yhdysvaltain valtakunnalliset sanomalehdet yhtä lukuun ottamatta julistautuivat kirkkain silmin Trumpin vastustajiksi ja erään nyt jo unholaan vaipuneen presidentinvaimon kannattajiksi.

Mitä sitten ajatella gallupeista, jotka ovat alkaneet kaatua myös Suomen vaaleissa? Mielipidetiedustelujen kyvyttömyys ennustaa ihmisten äänestyskäyttäytymistä osoittaa äänestäjien haluttomuutta esittää poliittisia mielipiteitä tutkijoille tapauksissa, joissa tutkittava kannattaa maahanmuuttokriittistä ehdokasta ja vastustaa monikulttuuri-ideologiaa ja monietnistä yhteiskuntamallia.

Koska yhteiskunta on jakautunut kirjassani Totuus kiihottaa kuvaamallani tavalla, ei tieteeseen ja tutkimukseen voida luottaa entiseen tapaan. Syynä tähän on, että tiede ja tutkimus ovat kallistuneet vihervasemmistolaisen agendan asianajajiksi, ja vastaajat kokevat, että kansallisen edun puolustamisesta seuraa sosiaalisia rangaistuksia.

Taustalta paljastuu myös tutkimustoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan väliin syntynyt railo, joka kertoo, että akateemisen eliitin koetaan ylenkatsovan demokratiaa. Kyllä: nimenomaan demokratiaa, eli kansanvaltaa. Demokratiaa eivät Yhdysvaltain presidentinvaaleissakaan edustaneet demokraatit, sillä Trumpin valinnan jälkeen heidän oli aivan mahdotonta hyväksyä vaalit voittanutta ehdokasta. 

Heillä vaikuttaa olleen jokin tajunnan sisäinen kognitiivinen tai psyykkinen muuri, jonka läpi, yli tai ali ei mennyt demokratian vanha läksy: kansa on puhunut, pulinat pois. Kun Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola kommentoi Bidenin voittoa Ylen TV-uutisille 7.11.2020, hän väitti Trumpin kannattajia moittien, että amerikkalaiset eivät pidä huonoista häviäjistä. Hän ei ilmeisesti muistanut, kuinka kelvottomia häviäjiä olivat ne median ja demokraattien edustajat, jotka roikkuivat vuodesta 2016 asti Trumpin tekemisissä kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä. Tuskin voisi olla huonompia häviäjiä.

Demokratia ei kelvannut demokraateille

Toimittajat jatkoivat länkytystään Trumpia vastaan tekaistuilla syytöksillä ”Venäjän vaikutuksesta vaaleihin”, vaikka äänestäjien käyttäytymistä ei mikään Venäjä voinut varmasti ohjailla. Trumpia uhattiin myös virkasyytteellä, joka tosin kaatui mutta vahvisti kirjassani Totuus kiihottaa esittämääni väitettä, että huomatessaan argumenttiensa loppuvan vasemmistolaiset turvautuvat juridisiin keinoihin poliittisten päämääriensä ajamiseksi.

Pykäläkoreografiaan turvautuminen ei siis ole mitenkään itsestään selvästi ominaista vain Trumpille eikä myöskään peruja Bush II:n valinnasta vuonna 2000, jolloin ratkaisun saanti venyi joulukuulle. Etenkin vihervasemmisto on hiillostanut ja painostanut politiikan tekijöitä juristien nuijilla vaatien tiettyjen poliittisten mielipiteiden sanktiointia ja sensurointia kaikkialla.

Sellainen puolestaan rikkoo helposti Montesquieun vallanjako-oppia ja kääntää päälaelleen myös periaatteen, että politiikan tulee ohjata lainsäädäntöä, eikä kääntäen. Poliitikkojen ei pidä tietenkään rikkoa itse säätämiään lakeja eikä ohjata lainkäyttöä, mutta vasemmistolaiset yrittävät ohjata politiikan sisältöjä laeilla myös Suomessa, vaikka politiikan oma idea on tarjota vapaasti vaihtoehtoja lakien säätämiseen. Politiikka lakkaa olemasta vapaa markkina, mikäli löyhästi määritellyt ja vailla yksiselitteistä sisältöä olevat käsitteet, kuten ”rasismi” tai ”vihapuhe” viedään rikoslakiin ja siten estetään totuuden kertominen siitä, mitä ihmiset asioista ajattelevat politiikassa.

Suomalainen valtamedia itki saavillisen saunavettä myös Trumpin kynästä lähteneiden tuomarinimitysten vuoksi. Esimerkiksi Ilta-Sanomat valitteli, että presidentin tekemät korkeimman oikeuden tuomarivalinnat voivat ohjata maan politiikkaa ”vuosikymmenten ajan”. – Mitä kummaa? Eikö presidentillä olekaan laillista oikeutta nimittää henkilöä, jonka haluaa?

Helsingin Sanomat puolestaan arvioi erään haastattelemansa tutkijan avulla, että nimittäminen olisi mahdotonta ennen vaaleja ja että valinta tulisi siirtää uuden presidentin käsiin. Hänelläkö sitten olisi ollut jokin erityisoikeus tai -kyky valita haluamansa tuomarit paremmin? Kun Suomessa joku Maria Ohisalo (vihr.) täyttää hallintovirkoja kaiken maailman Pimiöillä (vihr.), valtamedia hyrisee poliittiselle virkanimitykselle hyväksyvästi ja ruokkii lukijansa punavihreällä rehulla.

Erään mustan poliisipidätyksessä sattunut vahinkokuolema puolestaan oli tapaus, jonka ympärille yhdysvaltalainen vasemmisto masinoi maailmanlaajuisen Black Lives Matter -kampanjan. Valkoisiin kohdistuneet jihadistien rituaalimurhat unohtuivat sen jalkoihin helposti, ja kampanjan loputon jatkaminen vain osoittaa, että globaalin vihervasemmiston tarkoitus on enemmänkin lietsoa eripuraa ja rotukonflikteja kuin tasoitella kolhuja.

Kaiken raivokkuuden takana kytee erimielisyys politiikan substanssista ja suunnasta. Yhdysvaltain demokraatit loivat Trumpin koko kautta leimanneen kansakunnan kahtiajaon ihan itse. 

Tämä pätee tosin kaikkialla maailmassa. Kun joku ei-sosialisti nimitetään virkaan tai saa mikrofonin hetkellisesti auki jossakin, aloittavat vihervasemmiston sissit suunnattoman itkupotkuraivarin, jolla oikeistolaisen tai puolueettoman monikulttuurikriitikon vaalikannatus yritetään tuhota, tieteellinen ja kirjallinen tuotanto revitään ja ihminen saatetaan täydelliseen julkisuussaartoon.

Vihervasemmisto näyttää säälittävältä ja raukkamaiselta siksi, että se pitää omana oikeutenaan sättiä muita ihmisiä pidäkkeettömissä vihanpurkauksissaan, mutta sen oma asema politiikassa ja tieteessä on voimassa vain muiden ihmisten osoittaman suopeuden turvin, jota se odottaa saavansa aina halutessaan narsismilleen vahvistusta vaalivoittojen jälkeen.

Vihervasemmistolaiset ovat Yhdysvalloissakin kuin levottomia lapsia, joiden parkuminen muistuttaa murrosikäisten kiukuttelua maailman tosiasioita vastaan.

Median mittarimadot hävisivät taas

Trumpin vannoessa vuonna 2017 presidentinvalan ja hänen lausuessaan puolustavansa Yhdysvaltain perustuslakia, olivat itkuiset inhon väreet Hillary Clintonin naamalla. Huono häviäjä osoitti TV-kuvaan päätyneellä esimerkillään tietä kansakunnan riveissä nähtyihin halkeamiin.

Niistä Helsingin Sanomat hekumoi sittemmin Laura Saarikosken kirjoittamassa artikkelissa ”Trumpin vastainen vasemmistoliike ’on kasvanut dramaattisesti’ – Helsingin Sanomat vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan jopa valmiita suoraan toimintaan”. 

Saman konsernin Ilta-Sanomiin kirjoittava Seppo Varjus puolestaan sanoi vielä tämän viikon aluksi, että ”Trump voi tiistaina kaapata vaalit”. Kun äänestäjien vapaissa vaaleissa ilmaisema tahto nähdään vaalien kaappauksena, täytyy sillä tavoin ajattelevan toimittajan päässä olla huomattava määrä ohutta yläpilveä.

Suomalaisen toimittajakunnan Trump-viha sai erityistä pontta, koska vihervasemmistolaisen älymystön suhde Yhdysvaltoihin on Suomessa aina ollut isäongelmien oidipaalisesti leimaamaa. Kaikenlaiset sossu- ja yhteiskuntatieteilijät eivät siis ole kovin älykkäitä eivätkä varsinkaan viisaita, sillä he eivät kykene tulemaan ulos hiirenkoloistaan, jonne he ovat vajonneet omassa multikulttuurisuuden ylivallalle käpertyneessä regressiivisyydessään.

Yhteiskuntatieteilijöiden pahin helmasynti onkin se, etteivät he tiedä, millainen on todellinen yhteiskunta: mitä esimerkiksi Euroopan kantaväestöjen vallanperimys sekä siihen liittyvä itsemääräämisoikeus ja kansallinen suvereniteetti merkitsevät? Ne merkitsevät kantaväestön oikeutta pitää sui generis omasta asemastaan kiinni ja torjua vieraiden kansakuntien vaikutusvalta kansallisvaltioissamme.

Tämä tahtotila ei kuitenkaan näytä välittyvän vaaligallupien tekijöille, joita säännönmukaisesti kohtaa odotettavissa oleva yllätys.

Michiganin Ann Arborissa asuva ja sosiologian ja kriminologian professorina Waynen valtionyliopistossa Detroitissa työskentelevä professori Jukka Savolainen valitteli Ilta-Sanomien jutussa, etteivät nykygallupit ole entisten tasalla.

Kuten jo edellä totesin, ongelmana eivät ole metodologiset puutteet tai gallupien luotettavuus vaan se, että media ja tutkijakunta ovat itse kallistuneet niin voimakkaasti vasemmalle, että oikeistolaiset äänestäjät pelkäävät antaa mielipidetiedustelijoille rehellisiä vastauksia. 

Tämän toin selvästi esille myös mediatutkimukseni luvussa 17, mutta kirjaanihan ei mistään saa poliittisen sensuurin ja opetusministeriön harjoittaman tiedeterrorin vuoksi, paitsi lataamalla luodinkestävältä kansainväliseltä palvelimelta, jossa se on nyt maanpaossa (odota latautumista hetki ja tallenna PDF sitten).

Äänestäjien niskaan hengittävät myös vasemmistoterrorin ja jihadismin uhka, nettisensuuri sekä työelämän ideologinen mielipidevankeus, jonka vuoksi asiakaspalvelutyötä tekevät eivät kehtaa sanoa mielipiteitään esimerkiksi maahanmuutosta pelätessään vihervasemmistolaisten raivoa. 

Vihanpurkausten yksipuolisuus joka tapauksessa paljastaa, että vasemmistolaisten ei ole yleensä tarvinnut pelätä oikeistolaisten konservatiivien kostoa, ellei puhuta mikroskooppisen pienistä Ku Klux Klanin tapaisista poliittisista sirpaleryhmistä. Konservatiivit ovat yleensä diskreettiä ja hienotunteista väkeä.

Ilta-Sanomien jutussa professori Savolainen tunnustautuu tietenkin demokraatiksi. Hän kertoo pitäneensä parhaana Bernie Sandersin (79 v.) tapaista sosialistia, jonka äänestäjät tosin ymmärsivät pudottaa pois hänen katteettoman idealisminsa vuoksi.

Savolainen myös ylistää Ann Arborin yliopistoa paikalliseksi kansandemokratiaksi! Näin hänkin liittyy siihen samaa kuuta ulvovaan demarikuoroon, jonka 2,9–21,1-kertaisen yliedustuksen yliopistoviroissa totesin jo kirjani sivuilla 386–387.

Paljon puhuttu ”tutkimustulosten toistettavuuskriisi” ei vaivaa ainakaan mielipidetiedusteluja, jotka toistavat omat virheensä.

Järjestelmällisesti toistuvat mittausvirheet ja poikkeamat eivät johdu metodologisista puutteista vaan tutkijakunnan politisoitumisesta, toisin sanoen siitä, että tiedetehtäviin on valittu väärät tyypit sosiaaliseen korruptioon perustuvissa valintamenettelyissä. Syy luotettavuusongelmiin ei löydy peilin takaa vaan edestä. Sosialistiprofessorit kun valitsevat sosialistiprofessorit.

Näiden vaalien todellisia häviäjiä ovat jälleen tutkijakunta ja yliopistolaitos, joka kärsii hirveästä punavihreästä kallistumasta niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

Voittajia taas ovat toimittajat ja valtavirtamedia, jotka pystyivät vaihtamaan posetiivarin apinaan ja saivat palkakseen paluun maapähkinäviljelijöiden aikaan.

Paluu nuuduttavaan normaaliin

Koska vaalin tulos oli äärimmäisen täpärä, sillä ei ole edellisten vaalien kaltaista symbolista arvoa politiikan suunnan osoittajana. Median nelivuotinen aivopesu huomioon ottaen republikaanien hiuksenhieno tappio oli torjuntavoitto, ja demokraattien palkinto kimaltaa kuin timantti pyllyssä.

Uusi liittopresidentti saa korjattavakseen koronassa köhisevän maan, joka on vajonnut sisällissodan partaalle pitkään jatkuneen maahanmuuton tuloksena. Mutta huolet pois, sillä ratkaisumallihan löytyy Euroopan unionista, jossa sosialismi on sananvastuun ja rajattoman rakkauden muodossa pitkällä.

Trumpin politiikka oli onnistunutta, ja häntä vihattiin siksi, että hän sanoi asiat niin kun ne ovat. Toimittajat takaavat nyt paluun poliittista jargonia jauhavaan ja eksegeettisesti esikuntaohjattuun komiteamietintöpolitiikkaan, mikä todennäköisesti karkottaa osan äänestäjistä politiikan piiristä. Sparraajan jälkeen seuraa paluu tainnuttavaan normaaliin.

Presidenttien vaihtumiset ovat jopa maailmanvalta Yhdysvalloissa pelkkää politiikan pintaväreilyä, jolla ei ole pysyvää vaikutusta maailmantilan yleissuuntaan.

Pitäisikin saada aikaan laaja mielipide, joka korjaisi politiikan suunnan, estäisi pitkäaikaisesti tai pysyvästi väestömme bastardisoimisen ja kulttuurimme monikulttuuri-ideologisen mädättämisen kaikissa länsimaissa. Meksikon-turistien torppaaminen auttaa vain hetkeksi. Tällaisen aatteen suuruuteen ja totuuteen ihmiskunta ei ilmeisesti ole vielä, jos koskaan, valmis.

Kaikki tietävät, että presidenteiksi tullaan rahalla ja brändäämällä sekä mediajulkisuuden aallonharjalla ratsastamalla, itsensä valtavirtoihin sopivaksi feikkaamalla ja meikkaamalla, eikä kansalaisten rationaliteetista ole pitkän ajan trendien takaajaksi, varsinkaan taloudessa.

Trumpin merkitys presidenttinä oli siinä, että hän toi esiin hiljaisen enemmistön mielipiteet. Kaikki tavoitettavissa oleva tulikin tässä mielessä saavutettua jo yhden virkakauden aikana. Yksikin kausi riittää antamaan tarpeellisen viestin medialle ja poliittiselle eliitille siitä, mitä kansalaiset ajattelevat. 

Todellisiin muutoksiin ei juuri missään politiikassa ylletä eikä edetä, sillä maailman tila ja tulevaisuus eivät ole poliittisten päätösten varassa vaan jäävät riippumaan kehitysmaiden väestönkasvusta, joka on syypää lähes kaikkiin maailman ekologisiin, poliittisiin, taloudellisiin sekä energia-, terveys-, ravitsemus- ja sosiaalisiin ongelmiin.

Näin ollen kaiken politiikan vaikutukset jäävät pelkästään vertauskuvallisiksi, ellei sitten joku keksi keinoa, jolla väestönkasvun voisi kääntää laskuun. Väestöpaineen purkaminen pohjoisiin maihin on syynä lähes kaikkiin täällä koettuihin ongelmiin, kuten sosiaaliturvan riittämättömyyteen, julkisen talouden velkaantumiseen, asunnottomuuteen ja kantaväestön työttömyyteen.