Vasemmiston suuttumus purkautuu väärin kohdistuessaan kansallismielisiin

Taas on se vuoden päivä, jolloin poliittisella äärivasemmistolla on tilaisuus lavastaa isänmaalliset ihmiset fasisteiksi tai muutoin turmiollisiksi ihmisiksi vastustamalla ”natsimarsseja” (aiheesta täällä).

Huono-osaisten ja leikkauksista kärsineiden suuttumus purkautuu väärin heidän moittiessaan kansallismielisiä ihmisiä.

Suomen valtiontalouden kehno tila johtuu muun muassa globaalista kapitalismista, jota vastaan käy myös kansallismielinen liike.

Toinen syy kansantaloutemme huonoon tilaan on useiden puolueiden intohimo hukuttaa Suomen julkinen talous velkoihin. Ne puolestaan johtuvat ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta, sosiaaliturvahakuisesta ja työperäisestä maahanmuutosta sekä euroalueen jäsenyydestä, joka vei itsenäisen rahapolitiikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn.

Paljon pahaa on seurannut sekä globaaliin kapitalismiin että vasemmiston suosimaan internationalismiin liittyvistä kansainvälisistä velvoitteista, kuten EU:n jäsenyydestä, joka velvoittaa kilpailuttamaan julkiset hankinnat niin, että Helsingin uudet ratikatkin päädyttiin tilaamaan ulkomailta suomalaisen työn tappioksi.

Äärivasemmiston kannattaisi kiukutella sekä globaalia kapitalismia, talousliberalismia että omia universaalisosialistisia alkuehtojaan vastaan. Maailmasta, josta puuttuisivat kansallisvaltiot ja kansalliset identiteetit, ei olisi nimittäin vastustajia ollenkaan eikä siksi myöskään politiikkaa, joka on mahdollista vain kansallisten etujen avoimen tunnustamisen ja konfliktien aitouden myöntämisen kautta.

Mikäli koko maailma lainehtisi universaalisosialistisena elovainiona, mitätöitäisiin viiteryhmäkohtaiset kansalliset edut ja samalla koko vasemmistolaisperäinen identiteettipolitiikka, jota soveltavat paitsi nationalisteiksi sanotut oikeistolaiset, myös etnisten minoriteettien klikkeihin linnoittautuneet vasemmistolaiset itse. Poteroistaan he pommittavat muita, kun katsovat olevansa muita parempia ”meitä”.

EU:ssa ja muissa universaali-ideologiaan perustuvissa yhteenliittymissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään internatsismista, eli pakkokansainvälistämisestä, sillä internatsismi tunnustaa vielä kansojen välisyyden ja sitä kautta kansojen ja kansakuntien sekä valtioiden erot myös pyrkiessään liudentamaan niiden rajoja. Sen sijaan EU edustaa universaalisosialistisin periaattein toimeenpantua kapitalistista utopiaa, jonka sisällä ei ole, ei tunnusteta olevan eikä sallittaisi olevan poliittista vastustajaa.

Vaikka kyseinen konfliktittomuuden oletus on pelkkää valetta, se on kuitenkin merkittävää siksi, että se mitätöi poliittisuuden ja saattaa kansakunnat vaikutusvallattomaan tyhjiöön. Niin tehdessään se todellisuudessa antaa vallan voimakkaimpien osapuolten käsiin valtioliittojen ja liittovaltioiden sisällä.

Rahalla tai väkivallalla tuettujen valtapotentiaalien haltijat voivat tekemillään diileillä ammentaa heikommat osapuolet tyhjiksi riistämällä esimerkiksi niiden mineraalit ja muut luonnonvarat ja määrittelemällä vastarinnan rikokseksi tai hyökkäykseksi yhdessä sovittuja normeja vastaan.

Sellainen ystävyys on samanlaista maireaan suopeuteen paketoitua brezhneviläisyyttä kuin YYA-sopimuksen aikainen ystävyys, joka todellisuudessa oli alistamisen muoto.

Syy siihen, miksi Suomen talous ei ole kasvanut vuosiin, on nyt jäsenyytemme euroalueessa ja Euroopan unionissa. Ainoa rahaunionista koituva hyöty on ollut välttyminen valuuttakurssiriskeiltä euroalueen sisällä, mutta yhteinen rahapolitiikka ja arvoltaan kova euro ovat syöneet pois Suomen vientikilpailukyvyn EU:n ulkoisilla markkinoilla.

Siinä, missä Keski- ja Etelä-Euroopan maat kiertävät kilpailusäädöksiä oman tuotantonsa tukemiseksi ja säätelevät hankintojen parametrit paikallista tuotantoa suosiviksi, siinä suomalaiset noudattavat kilpailusäädöksiä impivaaralaisen orjallisesti. Näennäisen ystävällisyyden vallitessa EU on rikkonut kansallista suvereenisuuttamme vastaan ilmastopoliittisella pakotuksella ja anekaupalla, omaisuudensuojaa kolhivilla metsiensuojeluvelvoitteilla sekä maatalous- ja rakentamisdirektiiveillä.

Tukipakettipolitiikallaan EU on ottanut yhdellä kädellä ja antanut toisella muun muassa Espanjalle ja Italialle, jossa yksityishenkilöiden asuintaloja on laitettu kuntoon koronan seurauksia paikkaamaan tarkoitetusta elpymisrahastosta ammennetuilla lahjoituksilla. Rahastokiskontaa harjoittava EU on korruption ja piilosubventioiden katakombi, jossa Suomi ja muut pohjoismaat ovat nettomaksajia ja oliiviöljymaat nettosaajia.

Suomen talous on konkurssissa ja talouskasvu alkaa aina ensi vuonna, kuten Godot tulee huomenna Samuel Beckettin tunnetussa näytelmässä.

Suomen hallituksen valtavat perusturvaleikkaukset eivät luo talouskasvua vaan vähentävät kotimaista kysyntää, ja työntekijöiden oikeuksien huononnuksista ei kausaalisesti seuraa arvoja tuottavaa toimintaa. Ne enintään helpottavat palkkaamista, jos toimintaa on. Mutta sitä ei ole, koska jäsenyytemme euroalueessa on huonontanut kansainvälistä kilpailukykyä, ja vienti ei vedä kunnolla.

Epäluottamus on lisääntynyt, ja luottamus on syöpynyt pois.

Julkisen talouden säästöihin keskittymällä peitellään perusongelmaa, joka on: jäsenyytemme EU:ssa on aiheuttanut kansantaloudellemme suuria pysyviä menoja, kitkoja ja velvoitteita, jotka ovat omalta osaltaan torpanneet talouskasvun.

EU ei pystynyt antamaan meille edes uskottavia turvatakuita, vaan ne aikaan sai vasta NATO, jossa tosin olemme itse turvallisuuden tuottajia emmekä kuluttajia Pohjolan alueella.

Vanhaa perua oleva valtioviisaus sanoo, että Fixitin nykykannatus ei vielä riitä EU:sta eroamiseen, ja sitten kun se riittää, olemme jo niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Syynä lähes kaikkeen kurjuuteen ja köyhtymiseen Suomessa on internationalismi ja ajautuminen vulgaariliberalistiseen talous- ja markkinafatalismiin, joiden vuoksi entinen hyvinvointivaltiomme on rapautettu kehitysmaaksi.

Niin sanotun Linnan juhliin väitettiin kutsutun tänä vuonna eritoten opettajakuntaan kuuluvaa sivistyneistöä. Kristallikruunujen loisteessa ei ole kuitenkaan älymystöä vaan akatemiatutkijan viroilla palkittuja kritiikittömiä mitättömyyksiä, jotka esiintyvät EU-asiantuntijoina ymmärtämättä yhtään, mistä koko vedätyksessä on kyse.

Sekä globaali kapitalismi että vihervasemmistolainen kiilusilmäisyys ovat rakentuneet valheille ja lupauksille, joilla kansalaisten aggressioita on koetettu hallita laittaen laskut valtion täpötäysiin velkapiikkeihin.

Todellisuudessa valtiovallan pylvästalot ja lasilinnat ovat sisältä tyhjiä ja pimeitä, ja maksupäivä on tullut.

EU-vaateita kireämpään velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa. Kun lisäksi tulevat 10 miljardin NATO-vaatimukset, on maastamme tuon jälkeen jäljellä savuavat rauniot, elleivät sakset osu suoraan valtion työntekijöiden palkkoihin ja keskitasoa korkeampiin eläkkeisiin vähintään 20 prosentin voimalla. Minimissäänkin pitäisi perua työ- ja virkasopimusten päälle kasatut harkinnanvaraiset bonukset, palkkiot ja palkanlisät.

Valtion hallintoviroista pitäisi lopettaa puolet, ja sosialisminpunaiset sukkapuikkoneuvostot pitäisi lakkauttaa kokonaan, samoin tuet ”kulttuuriksi” tai ”tieteeksi” naamioidulle agendatoiminnalle ja tasa-arvoilveilylle.

Jatkossa kansalaisten vihanhallintaa ei voida harjoittaa politiikalla eikä tunnottomalla rahalla, ja lisääntyvästä keskiluokan ja köyhäin kalvamisesta seuraa kurjaliston ja eliitin välisiä yhteenottoja.

Samalla kun ihmisille kirkastuu, mitkä tekijät todella ovat heidän kurjuutensa ja valtiomme rappeutumisen syitä, on toivoa, että äärivasemmisto ja laitaoikeisto löytävät lopulta toisensa ja yhteisen etunsa.

Kansallisvaltio on vastustaja vain internatsistiselle globaali-ideologialle, sosialistiselle universaaliutopialle ja kansainväliselle kapitalismille, mutta kansalaisille kansallisvaltio on hyvinvoinnin takaaja, konfliktien sovittaja, kansankokonaisuuden ylläpitäjä, aineettoman kulttuurimme ylisukupolvinen kantaja ja väkivaltapotentiaalin haltija ulkoisia vihollisia vastaan.

Kansainvälisyyteen kaadetaan liikaa rahaa

Suomen valtiontalouden huono tila johtuu suureksi osaksi siitä, että kansainvälisyyteen on kaadettu liikaa rahaa.

Olemme olleet lähes koko EU-jäsenyytemme ajan järjestelmän nettomaksajia (kolmea vuotta lukuunottamatta). Myös palautetut verovarat EU on korvamerkinnyt tiettyihin tarkoituksiin, kuten ilmastohankkeisiin, vaikka rahat olisi tarvittu tärkeämpään, kuten kansalaistemme sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon. Suomen jäsenmaksu on suhteellisesti EU:n suurin, ja osuus kasvaa.

Suomen valtiolta on kiskottu miljardeittain varoja yhteisvelkoihin, takauksiin, ympäristöpoliittisiin hankkeisiin ja anekauppaan sekä luontodirektiivien toteuttamiseen. Samanaikaisesti koronarahastoksi sanotun elpymisrahaston rippeillä on tilkitty taloja kuumassa Italiassa ja Espanjassa.

Jäsenyytemme Natossa on hyväksi Suomelle, mutta korotetut velvoitteet uhkaavat raunioittaa kansantaloutemme ennen kuin toiset jäsenmaat ovat saavuttaneet Suomen tasoa omilla puolustuspoliittisilla investoinneillaan.

”Osuus bruttokansantuotteesta” on kelvoton indikaattori mittaamaan sotilaallisen varustautumisen laatua, koska jokaisen jäsenmaan väestörakenne, asukastiheys, maasto, sijainti ja taloudellinen suoriutumiskyky ovat erilaisia. Kyseessä on näennäisesti yhteismitallistava mutta todellisuudessa vertailemiseen kelvoton kriteeri. Silti sitä käytetään huolettomasti sekä mediassa että hallinnossa.

On unohdettu, että Venäjän aloittama sotatalouteen siirtyminen tähtää nimenomaan Euroopan maiden taloudelliseen romahduttamiseen, joten myös varustelukierteeseen ajautumista kannattaisi välttää.

Kansainvälisten sitoumusten puolesta kohkaaminen on maksatettu kansalaistemme hyvinvoinnin kustannuksella, kun hallitus on päättänyt leikata perusturvasta ja peruspalveluista. Tämä kaikki on ollut pois kansalaistemme kokemasta turvallisuudesta.

Kun Venäjän-uhka jonakin päivänä väistyy ja lakkaa puristamasta Euroopan maita yhteen nippusiteen tavoin, harmonian havina EU:ssa todennäköisesti päättyy, ja euron valuviat, julkistalouksien krooninen rahoituskriisi ja valtioiden jättiläismäinen velkaantuminen pullahtavat jälleen esiin.

Suomen valtiontalouden konkurssitila johtuu suureksi osaksi liittymisestä euroalueeseen, itsenäisen rahapolitiikan menetyksestä ja kansainvälisistä sitoumuksista. Ruotsin vienti vetää paremmin siksi, että sillä on oma valuutta, jota se lepuuttaa alhaisella tasolla.

Katsokaas tuosta, mitä sanoin noin kymmenen vuotta sitten eräässä ystävällismielisessä haastattelussa, jossa kysyttiin Suomen taloudellisesta tilasta ja tulevaisuudesta. Kuinka kurjaa onkaan olla aina oikeassa...

Perusvaalipetos

Istuvan hallituksen ohjelma tuotti pettymyksen etenkin Perussuomalaisten äänestäjille, joihin leikkaukset ovat osuneet kipeimmin. Tämän merkiksi perussuomalaisella puolueella on vaikeuksia hankkia ehdokkaita kevään kuntavaaleihin, ja ehkä myös äänestäjiä. Väki virtaa pois puolueesta ilman, että ketään tarvitsee enää potkia.

Säästäminen sinänsä on hyvää politiikkaa, mutta ei pitäisi leikata alapäästä vaan yläpäästä. Perusturvaleikkaukset ovat monille perussuomalaisille perusvaalipetos.

Perussuomalaisten nykyiselle puheenjohtajalle liian pienet tuloerot ovat ongelma, ja siksi valtiovarainministeri haluaa kasvattaa tuloeroja leikkaamalla nimenomaan alapäästä. Perusteluksi esitetään, että ihmiset voisivat ”itse tehdä tilanteelleen jotakin”.

Näkemys sisältää epäsuoran väitteen, että esimerkiksi työttömyydestä, eläkeläisyydestä, vammaisuudesta tai opiskelusta johtuva huonotuloisuus on tahallista, yksilön oman vastuun varaista ja korjattavissa omatoimisuudella. Niin ajatellessaan Perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra tulee puhuneeksi Kokoomuksen pussiin ja itsensä pussin perälle.

Koska huonotuloisia ja vähävaraisia on enemmän kuin hyväosaisia, koppa tuskin tuolla argumentaatiolla jatkossa ropisee. Se jokin, minkä kansa saattaa keksiä tilannettaan parantaakseen, voi olla hallituksen poistaminen vallasta.

Perussuomalaisten piti olla kansallismielinen SDP ilman maahanmuuttoagendaa, vinkufeminismiä ja vihreää öyhötystä, mutta toisin kävi, ja puolueesta tuli yövartijavaltiota kannattavien minarkistien puuhamaa, jossa laaja julkistalous nähdään kielteisenä, vaikka suuri julkinen sektori on kansallista rikkautta ja toimii puskurina anarkokapitalistista ylivaltaa ja globalisaatiota vastaan.

Kokoomus on kiirehtinyt ihmisten elinoloja huonontavia uudistuksiaan, koska puolueessa pelätään, että Perussuomalaisten kenttäväki tekee käsijarrukäännöksen ja painostaa hallituksen kumoon.

Politiikkaa kapealla kauppiaan järjellä

Petteri Orpon (kok.) hallitus on jatkanut internatsiststa politiikantekoa, joka näkyy esimerkiksi terveyspalvelujen yksityistämisenä. Sitä kautta julkisia varoja valuu yksityisille terveysasemille, jotka ovat suureksi osaksi kansainvälisessä omistuksessa, eivätkä varat jää rikastuttamaan omaa kansantalouttamme vaan vuotavat ulkomaille.

Metsäpolitiikkaamme ohjattiin jo edellisen hallituksen kätilöimänä Brysselistä, jossa ei ymmärretä, että metsä ei ole puisto.

Nykyinen hallitus tuhosi kansallisen asuntopolitiikkamme lopettamalla Ara-rahoituksen aso-uudisrakentamiselta, kahmaisemalla Valtion asuntorahaston varat budjetin tilkkeiksi ja leikkaamalla rajusti asumisen tukia.

Niiden loppusaajia ovat aina olleet rakennusliikkeet, joiden konkursseja hallitus on toimillaan edistänyt, ja myös asuntosijoittajilla on vaikeuksia saada rakkaita vuokrarahojaan. Olisivat lukeneet tämän siellä puoluejohdossa, jossa talouden keskinäisriippuvuuksista ei ole ymmärretty mitään. Perussuomalaisten ex-puheenjohtajan Jussi Halla-ahon olisi kannattanut aikanaan miettiä, miksi hän ei nyt saakaan asuntorahastoihinsa kiertyviä asumistukia.

Marinin hallitus tuhosi valtiontalouden ratkoessaan sisäisiä erimielisyyksiään velkarahalla. Orpon hallitus tuhoaa kansalaisten henkilökohtaisen talouden, vaikka lääkäri ei saisi syyllistyä samaan kuin tauti.

Työttömyys on kasvanut vuoden takaisesta lähes 40 000:lla, vaikka napamies Orpo lupasi kasvattaa työllisyyttä sadallatuhannella.

Selvähän se, ettei leikkauksista seuraa uusia työpaikkoja, joihin toimettomat voisivat noin vain kävellä.

Suomi on tukenut vuoden 2022 jälkeen Ukrainaa 3,1 miljardilla eurolla, mikä ylittää kymmenkertaisesti asumistukileikkauksilla tavoiteltavien säästöjen tason. Suomalaiset omistusasukkaat ovat menettäneet tukensa kokonaan ja joutuvat myymään kotinsa slaavien välisen aseidenkalistelun vuoksi.

Kulttuurin tukia on leikattu, vaikka suomalainen kulttuuri on se arvokkain, jonka vuoksi myös valtion kannattaa olla olemassa. Monikulttuurisuuteen panostetaan edelleen RKP:n ja krisujen kädestä; surkeana esimerkkinä vaikkapa woke-elokuva Parvet, joka sai puoli miljoonaa euroa opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Elokuvasäätiön tuotantotukea mutta vain 88 katsojaa! Suomen Akatemian ja yliopistojen rahoittaminen on ollut poliittisen cancel-aktivismin rahoittamista, joka pitäisi canceloida.

Kulttuurin leikkauksia voidaan puolustaa vain siksi, että suomalaiselta kulttuurilta ei leikata juuri mitään, koska tähänkään asti suomalaisuudesta ammentavalle kulttuurille ei ole myönnetty juuri mitään.

Kokoomuksen tavoittelema työperäinen maahanmuutto on halventanut työvoimakustannuksia mutta nostanut suomalaisten kärsimän työttömyyden hoitomenoja, jolloin kulut julkiselle taloudelle ovat nousseet.

Sosiaaliturvahakuinen maahanmuutto puolestaan on syönyt leivän suomalaisten vähäosaisten pöydästä, kun työttömyysetuuksia ja asumistukia on saksittu maahanmuutosta johtuvien kokonaiskulujen nousun vuoksi.

Ongelmien juurisyille hallitus ei ole tehnyt mitään sellaista, mitä ei olisi tapahtunut ilman hallitusta, ja leikkausten kohdistuminen nimenomaan perussuomalaisten äänestäjiin itseensä on ollut puolueen kannattajille ja jäsenille pettymys.

Eipä ihme, että johtavat ministerit ovat saaneet kansalaisilta huonoja kouluarvosanoja.

Valot vielä palavat, vaikka keula on pinnan alla

Olin kerran (vuonna 2019) Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa tavoitellen talouspolitiikkaa, jolla olisi ajettu kansallista etua kansainvälisyyteen panostamisen sijasta.

Julkaisin tuolloin vaalikirjan ja poliittisen ohjelman. Sen voi edelleen lukea täältä.

Jos hallitus olisi tehnyt siitä poliittisen ohjelmakirjansa, Suomi olisi todennäköisesti parempi.

Hallituksessa on päässyt unohtumaan, että poliitikon työ olisi parantaa etenkin niiden suomalaisten elämää, joilla menee jostakin syystä keskimääräistä huonommin, eikä tehdä siitä entistä vaikeampaa.

Talous toimii omalakisesti, ja politiikan funktio on nimenomaan tasoittaa elintasokuiluja regulaatiolla ja subventioilla.

Sosiaaliturvasta ja terveydenhuollosta ei leikata nyt siksi, että kansalaisilla menee liian hyvin. Niistä leikataan siksi, että hallitustahoilla, byrokraateilla ja heidän kellokkaillaan menisi entistä paremmin.

He sanovat ”pelastavansa Suomea” mutta tekevät sen lähinnä omien eturyhmiensä hyväksi (onhan oma nahka toki se tärkein), ja pieleen menee, että rymisee. 

”Toisten rahoilla” elelevät niin kuninkaat kuin kauppiaatkin, mutta he tekevät sen leveämmin kuin muut ihmiset, ja silloin tällöin tulee aika palauttaa myös valtioneuvoston linna takaisin veronmaksajille.

---

Vuodenvaihteessa presidentit esittelevät taitojaan kouluaineiden kirjoittajina, mutta kuunnellaanpa vielä, mitä sanottavaa Kekkiksellä on asioista (AI-velhon tekemä).

Seuraava on tehty ilman tekoälyä...

Kapealla kauppiaan järjellä tehdään Suomessa nyt aivan kaikkea.

Aiheista aiemmin

Fixit-valo palaa vihreänä

Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu 

Euroköysi kaulan ympärillä kiristyy

Yleisradion TV-uutisissa kyynelehdettiin 17.9.2023, että Suomi sai vielä viime vuonna lyhytaikaista luottoa nollakorolla, mutta nyt valtion uusien velkojen korko on 3,75 %, ja korkoihin humahtaa yhteensä 3 miljardia noin 80 miljardin budjetista.

Valtion eläkekassarahoittajan Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula kiitteli lähetyksessä, että onneksi Suomessa ei puhuta juuri nyt EU:sta eroamisesta, koska sen tapaisilla hankkeilla on taipumus ennestään nostaa valtion lainojen korkoja.

Sijoitusjohtaja tuskin on huomannut, mitä merkitsee se, että poliittinen vapautemme on lainojen panttina ja järkevät päät pölkyllä velkaantumisen vuoksi.

Se merkitsee henkistä ja moraalista vararikkoa ja älyllisen kulttuurin kuolemaa.

Huomattu tuskin on sitäkään, miksi me olemme kaulaamme myöten EU:n kidassa.

Euroalueeseen liittyminen vei meiltä devalvaatiomahdollisuuden, ja siksi ulkomaankauppamme tase on raskaasti alijäämäinen.

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut (kolmea vuotta lukuunottamatta) EU-jäsenmaksujen nettomaksaja.

EU on kiskonut meiltä toistuvasti ”tilapäisiksi” valehdeltuja tukipaketteja muiden maiden avustamiseen, ja siihen on kaatunut useita miljardeja.

Viimeksi vietiin ”elpymisrahaston” (koronarahaston) verukkeella ja Kokoomuksen oppositiotuella 6,6 miljardia ja korkoineen vielä paljon enemmän. Niitä rahoja on käytetty muun muassa Italian valtiontalouden avustamiseen. Aurinkoisessa Espanjassa on paranneltu rakennusten energiatehokkuutta meidän rahoillamme.

Puolan ja Ranskan energiaköyhyyttä hillitsemään suunniteltiin ”solidaarisuusrahastoa”, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi upotti kaikki Euroopan valtiot samaan suohon, eikä kynittävää jäänyt edes Suomeen.

Kun koronarahaston varat Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja mahdollisesti vielä muidenkin meitä muka köyhempien maiden tukemiseen ehtyvät, EU lähestyy meitä taas vaateilla tehdä yhteisvelkoja liittovaltion muodostamiseksi.

Silloin on Suomessa todellisen hallituskriisin paikka. Meneekö Perussuomalaiset Kokoomuksen, RKP:n ja krisujen taakse takaamaan seuraavan tukimiljardipaketin muiden maiden hyväksi samalla, kun hallitus ottaa 360 miljoonaa suomalaisten ihmisten asumistuesta?

Jos omistusasumiseen ei enää myönnetä asumistukea samoin ehdoin kuin vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin, se tarkoittaa, että EU-säästöjen takaamiseksi viedään suomalaisilta kodit, asunnot, seinät ja katto pään päältä.

EU:n irvokas komentodemokratia uhkaa Suomen koteja

Euroopan parlamentti hyökkää suomalaisen ihmisten asuntovarallisuutta ja omaisuudensuojaa vastaan energiatehokkuutta koskevalla lakiehdotuksella, jolla ihmisiä velvoitetaan tilkitsemään talojaan ja korjaamaan tai muuttamaan niiden lämmitysjärjestelmiä.

Omakotiliiton mukaan EU uhkaa jopa 1,5 miljoonaa asuntoa, joista noin 570 000 ovat omakotitaloja. Talot pitäisi työstää energiatehokkuusluokkaan E vuoteen 2030 mennessä ja luokkaan D vuoteen 2033 mennessä.

Fysiikan lait EU rikkoo vaateellaan, jonka mukaan kaikkien uusien rakennusten pitäisi olla päästöttömiä vuodesta 2028 alkaen ja uusien julkisten rakennusten vuoteen 2026 mennessä. Peruskorjattavat asunnot pitäisi taikoa päästöttömiksi vuoteen 2032 mennessä.

Kuulostaako Neuvostoliitolta? Eipä ihme, sillä myös neuvostososialismissa tehtiin ylimitoitettuja ja utopistisia suunnitelmia, joilla kuritettiin ihmisiä.

Byrokraattiset luokitukset, standardit ja sertifikaatit ovat kuin suoraan sosialismin pelikirjasta. Niitä yhdistää kansallisten erityispiirteiden yli puhaltava jäätävä viima.

Varovaistenkin arvioiden mukaan omakotitalojen energiaremontit maksaisivat 30 000 euroa asunnolta. Totuus on, että median ja EU-propagandakoneiston lonkalta heittelemät kustannusarviot kuvaavat taloudellista painajaista huonosti. Kirjainmagian takana on EU:n punoma sievä hirttosilmukka.

Tosiasiassa uusi energiadirektiivi tekisi suuren osan rakennuksistamme käyttökelvottomiksi, sillä niitä ei ole taloudellisesti kannattavaa eikä mahdollista parannella.

Vihreän idiotismin tuella jo nyt voimaan saatetut vaateet öljylämmityksestä luopumiseksi ovat käytännössä mitätöineet sellaisten rakennusten laillisen asuinkäytön, joissa pakkoremontti ylittäisi kiinteistön markkina-arvon. Näin on romutettu rahallinen arvo rakennuksilta.

Pakotettuja energiaremontteja ei ole kannattanut tähänkään asti tehdä. Mutta nyt uhkaavilla lisävaateilla EU on laittamassa entistä suuremman joukon suomalaisia ihmisiä kiristyvään hirteen.

Sen, mitä ryssä ei onnistunut viemään suomalaisilta tankeilla ja tykeillä talvi- ja jatkosodassa, sen EU ottaa suomalaisilta pois direktiiveillä, joiden takaa kaikaa sama soundi kuin Moskovan määräyksistä.

Kesy valtavirtamedia lirkuttelee ja haastattelee asiantuntijoina pitämiään vuokrakiskureita ja pankinjohtajia, joita huolestuttaa asian taloudellinen puoli. Kiinteistöjen vakuusarvot romahtavat jo pelkän ilmassa leijuvan uhan vuoksi. Heidän vastauksensa on: pura kotisi!

Tämä muistuttaa Neuvostoliitosta tuttua dialektista tapaa hoitaa ongelmia. Jos jalkapuoli ontuu, laita poikki toinenkin jalka, niin ei onnu enää!

Kukapa ei ilmastoa ja muuta luontoa haluaisi suojella, mutta näin sitä ei pidä tehdä.

Ei ole oikein, että Suomesta tehdään koko maailman hiilinielu, ja Kiinan tapaiset suursaastuttajat toimivat vapaamatkustajina Pariisin ilmastosopimuksessa annettujen etuoikeuksien ja länsimailta kerättyjen synninpäästörahastojen turvin. 

Rikos perustuslaillista omaisuudensuojaa vastaan

Media tyynnyttelee kansalaisia teroittamalla, että EU-parlamentin päätöstä ehkä vähän viilataan sieltä täältä. Ihmisiä pehmitetään sanomalla, että parannuksia rakennuksiin vaaditaan vasta kun rakennus myydään tai vuokrataan.

Vasta rakennusta realisoitaessa omistaja siis ryöstetään. Omaisuus pidätetään EU:n määräysvaltaan, eikä ihminen saa asunnostaan rahojaan pois, vaan rakennus on käytännöllisesti katsoen myyntikiellossa, kunnes EU:n pakottamat korjaukset ovat tehdyt.

Mikä tässä siis on se kaikilta huomaamatta jäävä rikos? Se on jälleen kerran perustuslaillisen omaisuudensuojan raiskaus.

Tämä on aitoa valtiososialismia. Mediassa on jauhettu paljon EU-pakotuksen yksityiskohdista. Sen sijaan kaiken yläpuolella olevasta asiasta ei ole puhuttu mitään. EU:n harjoittama pakotuspolitiikka runtelee ihmisten perustuslaillista omaisuudensuojaa ja kykyä päättää itse omaisuutensa käytöstä.

EU loukkaa jatkuvasti kansallista itsemääräämisoikeutta pakottamalla kansallisvaltioita kansalaistensa edun ja perustuslaillisten oikeuksien vastaisiin toimiin.

EU pakottaa myös Suomea pitkällisiin ja toistuviin neuvotteluihin kirottujen direktiiviensä toimeenpanosta ja yksityiskohdista. Kyse on kiristyksestä ja kansallisen suverentiteetin loukkauksesta.

Kaiken takana on kyklooppimainen tuijotus vain yhteen näkökohtaan: ilmastonsuojeluun, josta on tehty median sinnikkäällä propagandatyöllä näennäisen vastaansanomaton argumentti ja näennäisjumalallinen laintaulu jokaiseen asiakysymykseen.

Ilmastoargumentilla kynnetään, jyrätään ja äestetään kansalaisten perusoikeudet, yksilönvapaus, ihmisoikeudet ja kansallinen demokratia. Ei ole ihme, että Suomessakin ollaan huolestuneita demokratian tilasta, kun EU runtelee jäsenmaitaan sisäisiin asioihin puuttuvalla komentodemokratiallaan.

Olen jo aiemmin nimennyt poliittiseksi vastustajakseni vihervasemmiston, mutta laitetaan nyt tähänkin syyt, miksi.

EU:n pakkodirektiivin puolesta äänestivät Vihreiden Alviina Alametsä, Heidi Hautala ja Ville Niinistö, SDP:n Miapetra Kumpula-Natri, Vasemmistoliiton Silvia Modig ja Kokoomuksen Sirpa Pietikäinen.

Vastaan äänestivät Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen, Kokoomuksen Henna Virkkunen, RKP:n Nils Torvalds ja Keskustan Elsi Katainen sekä Mauri Pekkarinen.

Pelaajien nimet ovat turhia, sillä tämä ei ole henkilökohtainen vaan aatteellis-ideologinen kysymys. Äänestyksen tulos oli joka tapauksessa huono: 343 direktiivin puolesta, 216 vastaan ja peräti 78 tyhjää. Tuloksesta voi oppia jälleen sen, ketkä ovat Suomessa kansanvihollisia. Mielipiteet ovat jakautuneet lähes kaikissa asioissa kahtia oikeiston ja vasemmiston kesken tavalla, joka vastaa kansalaissodan aikaa.

Poliittinen vihervasemmisto tekee näköjään kaikkensa tuhotakseen kansallisesta varallisuudestamme sen, mikä ihmisillä vielä on valtionvelan osuus vähennettynä taskujensa pohjalla laskennallisena netto-omaisuutena jäljellä.

Olen aina ihmetellyt nuorten laajaa kannatusta Vihreille, sillä juuri Vihreät ilmastopastorit ovat tehneet ylivertaisesti eniten Suomen valtiontalouden ja nuorten oman tulevaisuuden tuhoamiseksi. Romutukselta ei säästä hyvinvointivaltiotamme se, vaikka muu maailma pelastuisi vihervasemmiston hyväntekeväisyyden vuoksi.

Asuntodirektiiviä syötetään kansalaisille samalla menetelmällä kuin metsien suojelua: lohduttelemalla, että kyllä valtio menetyksistä korvauksen maksaa, niin kuin se maksaa maanviljelijälle muutaman euron hehtaarilta kaivoslain mukaisesta pakkolunastuksesta. Tuloksena on elinkeinon menetys, niin kuin asuntodirektiivistä puolestaan seuraa pakokauhua omakotitaloista, kylien tyhjentymistä ja kaupunkien slummiutumista.

Kukahan valtiontuet ja avustukset puolestaan kustantaa? Vastaus: rakennusten korjauslaskut kiertyvät kuluina kaikkien veronmaksajien kukkaroille, aivan niin kuin metsien käyttörajoitukset amputoivat 30 prosenttia metsien arvosta ja muuttavat metsät sosiaalitoimistoiksi, joiden ennallistamiskulut maksaa valtio, eli suomalainen veronmaksaja.

 

Suomi irti Euroopan unionista

Suomen valtiontalouden tuhoaminen on vihervasemmistolaisen hallituksen työtä ja EU:sta sadelleiden direktiivien ja muiden vaateiden tulosta.

Universaali ja internationalistinen vihervasemmisto ja globaalikapitalistinen EU ovat tehneet yhteistyötä liittovaltiopoliittisen helvetinkoneen luomiseksi Eurooppaan.

Alun perin vapaakauppaa varten tarkoitettu EU polkee nykyään häikäilemättömästi kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja kävelee kansalaisten yli.

EU:sta on tehty tulojen ja menojen siirtounioni, tasinkoautomaatti, verotusunioni ja kiskonnan sekä riiston välikappale, jossa tilapäisten rahastojen keruu toistuu uusilla nimillä.

Euroopan unioni on sosialistinen internationaali, jonka tukipakettipolitiikka johtaa fiskaaliunioniin ja jossa suomalaisilla on koko jäsenyytemme ajan (vain kolmea vuotta lukuun ottamatta) nettomaksatettu muiden maiden menoja.

Italian ja Espanjan tapaisissa maissa energiaremontteja on tehty jo kauan valtioiden EU:lta saamien avustusten turvin, siis meidän rahoillamme. Nyt meitä velvoitettaisiin remontoimaan talojamme omaksi tappioksemme, vaikka kukaan ei haluaisi ja mitään ei tarvitsisi tehdä.

Tämä on ollut turpaanvetopolitiikkaa vihreiltä ja vasemmistolaisilta poliitikoilta suoraan päin suomalaisten omakotiasukkaiden ja muiden kiinteistöjen omistajien naamataulua.

Vihreät ja vasemmistolaiset kiilusilmät ja muut urbaanit ovelat ilkamoivat lähiöiden vuokra-asunnoissaan, kun asia ei koske heitä, ja valtio kuittaa asuinkulut, kunnes ehkä huomataan, että narun pää voi tulla myös vetäjien käteen.

Hirttonarun tarjoamisen olisi syytä loppua myös Euroopan unionista. Köyttä on kertynyt jo niin paljon, että hirtettävien jalat ulottuvat maahan.

On kuitenkin erehdys olettaa, että krokotiili olisi kesytettävissä. Euroopan maiden julkiset taloudet ovat kaulaansa myöten krokotiilin kidassa, joten EU:sta on vaikea vapautua, ja ratkaisuna valtiontalouksien huonoon tilaan nähdään vain valtioiden liiton viimeistely liittovaltioksi, jossa keskuspankkivelat ja varat kuitataan yhteisiksi.

Se on Alexander Stubbin ja muiden kohkaajien paratiisi, pomppulinna ja puuhamaa. Suomi on vihervasemmistolaisten ja oikeistoliberaalien liideriensä suitsimana seurannut EU:n määräyksiä kuin koira isäntää.

Muuan valtioviisas puolestaan sanoi, että niin kauan kuin Suomen valtiontalous ei ole aivan kuralla, poliittinen kannatus EU:sta eroamiseksi ei riitä, ja sitten kun kannatus riittäisi, valtiontalous on jo niin syvällä suossa, että EU:sta eroaminen on mahdotonta.

Olemme silloin siirtyneet pysyvästi tehohoidettavien ja patjoille ruokittavien kaartiin yhdessä Romanian, Italian, Portugalin ja Kreikan kanssa, paitsi että niissä paistaa aurinko.

EU näyttää silloin ”hyvältä” samalla tavalla kuin kuppa on hyvä sukupuolitauti, sillä se on vähemmän huono kuin AIDS.

Niin sanottu ”vihreä siirtymä” on väline, jolla Suomen talous ja teollisuus romutetaan pelkkien ihanteiden, utopioiden ja pöytälaatikoihin kertyvien ”innovaatioiden” tuella. Mitään näyttöä ei ole esimerkiksi siitä, kuinka korvata Helsingissä suljettavien hiilivoimaloiden kaukolämpövaje.

Idealisaatiot ja fantasiat hyytyvät hämähäkinseittien verkottamiin luoliin. Ihmiset hyytyvät taloihinsa, kun niitä ei saa lämmittää puilla, öljyllä eikä hiilienergialla. Kolikot hupenevat Lidliin, ja setelirahat eivät riitä ikkunoiden tilkkeiksi.

Kun Suomi saadaan jäseneksi Natoon, on tullut aika erota Euroopan unionista, jonka valuvikaisilla torpedoilla on upotettu jo monta valtiolaivaa. Vain armonlaukaukset puuttuvat.

EU:ta pitää koossa vain ja ainoastaan nippuside nimeltä Venäjä. Venäjä ei ole Ukrainassa käymällään julmalla sodalla saanut EU:ta hajoamaan, vaan päinvastoin: juuri Venäjä on (tahtomattaan) tullut estäneeksi EU:n hajoamisen ja pakottanut EU-maat ampumaan omat rivinsä suoriksi.

Kun Ukrainan sota jonakin päivänä taukoaa, pullahtavat EU:n hautaamat ongelmat jälleen esiin. Yhteisestä valuutta-alueesta johtuvia ongelmia on hoidettu pari viimeksi kulunutta vuotta koronarahastoon kerätyllä ylijäämällä, johon Suomeltakin pihistettiin perustuslain vastaisesti yli 8 miljardia euroa.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen valtionbudjetissa on 10 miljardin vaje, kun vihervasemmisto ja huvitteluliberaali oikeisto lämmittävät eurosaunaa suomalaisten ihmisten verorahojen poltolla. Ja tuo on vain yksityiskohta, pieni ripponen.

Sota Ukrainassa voi tauota aselepoon, mutta EU:n ongelmat jatkuvat. Ne vain syvenevät, ja edessä on useiden päällekkäisten kriisien syöksykierre.

Minä en ole Euroopan vastainen vaan Euroopan maita kohtaan myönteinen.

Kannatan eurooppalaisia ihanteita, kuten demokratiaa ja valistusajattelua.

Mutta vastustan jyrkästi Euroopan päälle luotua pakottavaa hallinto-organisaatiota nimeltä Euroopan unioni, ja pidän poliittisena tavoitteenani irrottaa Suomen Euroopan unionista, josta on tullut kansanvallan ja vapausihanteiden vihollinen.

---

Päivitys 27.3.2023: Huonoa karmaa EU kerryttää osakseen koko ajan. Metsädirektiivien ja asuntopoliittisten direktiivien jatkoksi tuli äskettäin myös uusi energiansäästödirektiivi, joka tekee vihreän siirtymän energiainvestoinnit mahdottomiksi ja polkee siten jopa EU:n omia ympäristötavoitteita. Ei muuta kuin kansanäänestyksellä irti vain koko EU:sta! Meille sopii oikein hyvin Ison-Britannian ja Norjan asema.

Aiheesta aiemmin

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat metsiä luonnonsuojelualueiksi – Perustuslaillinen omaisuudensuoja vaarassa

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Budjetti ja koronapaketti: menetetty mahdollisuus kaataa koko EU

EU-maiden tiistaina hyväksymä 1800 miljardin budjetti ja siihen liittyvä 750 miljardin euron koronatukipaketti olivat menetetty mahdollisuus kaataa koko riisto-EU. Suomi pantiin taas nettomaksamaan muiden maiden menoja (maksamme 6,6 miljardia ja yhteisvelasta johtuvat korot, mutta saamme vain 3,2 miljardia euroa [joka myöhemmin surkastettiin 2,1 miljardiin]).

Tilannetta pahentaa, että tuettavissa Etelä-Euroopan maissa verotuksen aste ja periminen ovat Suomea heikommalla tasolla. Varojen hankinta on suomalaisia kohtaan rajumpaa kuin se olisi noissa hyötyjämaissa itsessään, mikäli kansa laitettaisiin maksamaan omat menonsa niissä.

Niin sanotut nuukat maat, eli Ruotsi, Tanska, Hollanti ja Itävalta, osasivat jälleen pitää puolensa. Myös Unkari ja Puola ovat voittajia. Niissä EU-vastaisuus on korkealla tasolla tosin muista kuin taloudellisista syistä. Ne liittyvät lähinnä EU:n harjoittamaan sananvapauden kahlitsemiseen ja maahanmuuton tuputtamiseen.

Viisastua osataan näköjään kaikkialla muualla paitsi Suomen hallituksessa, jota on syytä epäillä myös perustuslain rikkomisesta, perustuslakivaliokunnan sivuuttamisesta ja eduskuntakäsittelyjen ohittamisesta. Pääministeri Sanna Marinille (sd.) annettujen neuvotteluvaltuuksien ei pitäisi riittää tulosten hyväksymiseen, ja siksi Sebastian Tynkkynen (ps.) tekee oikein viedessään asian oikeuskanslerin tutkittavaksi.

Entinen oikeuskansleri Jaakko Jonkka puolestaan kitisee Yleisradion jutussa, että oikeudellisin perustein ei pitäisi käydä poliittista debattia ja että valtakunnanoikeutta ei tarvita ministerinvastuun arvioimiseen. Kuinka tulikin Ylen toimittajalle mieleen kiskoa tämä lausunto Jonkalta juuri nyt, kun punavihreä hallitus ja etenkin Pekka Haavisto (vihr.) ovat ritisevillä jäillä?

Eihän ongelma ole vastuussa olevien ministerien rikosoikeudellinen arviointi saati asiasta äänestäminen eduskunnan suuressa salissa. Nehän takaavat oikeudenmukaisuuden ja poliittisen kontrollin! Todellinen ongelma on, että käräjäoikeuksien kannanotoilla on sekaannuttu kansanedustajien mielipiteisiin ja korvennettu myös tavallisia kansalaisia poliittisesti.

Demarien luottomedian Yleisradion uutisen mukaan Marin on ihan hirveän tyytyväinen EU-neuvottelujen tulokseen, mikä ei ole ihme. Mutta tyytymättömiä näyttävät olevan kaikki muut.

Itse en arvioi asiaa ensisijaisesti oikeudellisesta näkökulmasta vaan moraalifilosofisesta. Koronakriisi oli hyvä tilaisuus Euroopan unionin ja euroalueen purkamiseen. Sellaisella unionilla ei mitään tee, joka on hylännyt kaikki keskeiset säädöksensä, kuten no bail out -pykälän, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen sekä Dublin II -asetuksen. Sen sijaan tukipaketin tuloksena ollaan entistä lähempänä fiskaaliunionia. Asiassa kuljetaan siis täysin väärään suuntaan.

Liittovaltion sysimusta syleily ei ole missään tapauksessa Suomen etujen mukaista – ei edes vaikka asiaa arvioitaisiin päävientimaidemme taloudellisen menestyksen ja ostovoiman kannalta. Suomen ei pidä seurata Saksaa niin kuin koiran isäntää. Suomen tuki muille maille ei vientiämme pelasta mutta tappaa oman investointitoimintamme. Kun en itse ole poliittisesti vaikutusvaltaisissa asemissa, en tietenkään paljoa voi tuon EU-hulluuden pysäyttämiseksi.

Kriisit ovat sikäli jänniä ilmiöitä, että ne tuppaavat iskemään aina juuri silloin, kun asioista vastaavat ovat lomilla. Nytkin eduskunnalle kuuluvaa asiaa joudutaan hoitamaan honteloin voimin kansanedustajien itsensä lomaillessa, eikä Perussuomalaisten pyyntö eduskunnan koolle kutsumiseksi taida riittää lomien keskeyttämiseen.

Tilanne on ihan samanlainen kuin julkaistessani mediatutkimukseni Totuus kiihottaa. Sekin aiheutti valheellisessa valtamediassa kriisin, jota ei itseni lisäksi pystynyt kukaan kunnolla arvioimaan, kun kaikki olivat lähdössä kesälomille. Mutta sivuutettuihin asioihin joudutaan yleensä palaamaan tulevaisuudessa, sillä totuus ei pala tulessakaan. Kirjastani löytyy myös paljon analyysia siitä, miten myös EU-jäsenyys on ollut luomassa vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisiä.

Koronakriisi tulee jäämään pieneksi ja vähäpätöiseksi verrattuna siihen kriisiin, jonka koko EU ja sen euroalue vielä muodostavat julkisen talouden velkaantumisen kautta.

Valtiovarainministeriksi Katri Kulmunin tilalle siirtynyt Matti Vanhanenkin (kesk.) pesee jo käsiään ja ilmoittaa ”luopuvansa valtakunnanpolitiikasta”, koska ”opposition propaganda” on onnistunut. Vaikuttaa kuin hän olisi lukenut kirjani. Tai sitten hän on säikähtänyt valtiontalouden toivotonta tilaa.

Valtiovarainministerinä Vanhanen saa vielä viisitoistaminuuttisensa ministerinä hänkin. Vallasta luopuja lupasi myös korottaa veroja vuodeksi 2022. Nyt se on helppo tehdä, kun jättää uppoavan laivan. Voin joka tapauksessa vakuuttaa, ettei valtiontalouden kassakriisi ja EU-politiikan epäonni ole minun eikä kenenkään perussuomalaisen syytä!

EU:n ei pitäisi ratsastella heppoisilla retorisilla keppihevosilla, kuten ”ilmastotavoitteilla” ja ”oikeusvaltioperiaatteilla”, kun juuri niiden pakonomainen läpiajaminen on romuttamassa sekä ekologisesti järkevän tuotannontapamme että kansalaisten perustuslailliset perusoikeudet. Niistä tärkeimpiä on oikeus päättää verovaroistamme itse: omien kansalaistemme hyväksi.

---

Päivitys 24.7.2020:

Ehkä EU:lle käy kuten Kaivopuiston benji-nosturille, jolla on harjoitettu suisidaalisuuden symbolista performanssia jo usean vuoden ajan. – Huvittava tapahtuma tuo kaatuminen muuten. Kirjoitin jo vuonna 2003 aiheesta esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria? – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (Niin & Näin 1/2003, s. 72):

”Ja kenties myös kaupallisen TV-yhtiön makaaberit uutiset saavat jälleen herkutella pienoisella katastrofiuutisella, kun kuperapintaisen katodisädeputken kuvapinnalle ilmestyy asiansa valittaen toteava pää, joka vahinkovakuutustutkijan matalalla peruskurkkuäänellä antaa asioille yksityiskohtaisen immanentin selityksen: ’Ja sitten kävi niin, että kiinnitysköyttä pidellyt välipala irtosi ja lukituslaitteen syöttöramppi aukesi, ja henkilö yksinkertaisesti paiskautui mereen. Jatkossa asiaan kiinnitetään huomiota yhä enenevässä määrin.’”

Sillä siisti. Erona tapahtuneeseen on vain, että lento oli miehittämätön ja televisiot ovat litistyneet. Kirjoitus löytyy myös esseekokoelmastani Filosofiset viuhahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofista liikkeistä.

Tämä voi olla myös EU:n rakentaman Baabelin tornin tulevaisuus.

Mitä yhteistä EU:lla ja nosturilla sitten oikein on? Sitä, että ihmiskunta on joka tapauksessa perin morbidia ja omaksi tuhokseen tyhmää.

Noita vanhoja kirjoituksiani lukiessani voin vain ihmetellä, miten loisteliaita analyysejä olenkaan filosofialle kirjoittanut ja vieläpä ilmaiseksi. Eräs tuossa puolestaan lausahti, että olen varmasti kirjoittanut enemmän kuin keskivertofilosofit ovat eläessään lukeneet. Niinpä niin. Ehkä saamme piankin taivastella, miten oikeassa olen ollut ennustaessani myös EU:n romahduksen hyvissä ajoin etukäteen.

Kärsimysmystiikan noviisit ja hyvyyden abbedissa

Suomen maailmankuulu pääministeritar Sanna Marin taisteli menneellä viikolla globaalin ilmaston puolesta osallistuessaan EU:n budjettineuvotteluihin Berliinissä. Helsingin Sanomien toimittaja laati tapahtumasta seikkaperäisen mutta kritiikittömän jutun, jonka mukaan merkittäväksi aiheeksi keskusteluissa nousi hiilivoimaa Saksassa käyttävä Uniper-yhtiö. Yhtiön suurin omistaja on Suomen valtion enemmistöomistama Fortum.

Lehden mukaan saksalaiset ympäristöjärjestöt ovat hyökkäilleet jo aiemmin suomalaista Fortumia vastaan Uniperin rakentaessa Saksan Datterniin hiilivoimalaa. Nyt lehti kertoi Merkelin ripittäneen Suomea hiilivoiman käytöstä ja EU-jäsenmaksusta.


Ilmastopolitiikan pylväspyhimykset

Vihervasemmistolaisten maailmanparantajien ja huvitteluliberaalien porvarien hallitsemasta Euroopan politiikasta on tullut hullujen hienostelua. Poliitikot moraaliposeeraavat ilmastopolitiikasta, tyhjän päällä lentävän julkisen talouden ongelmista ja maahanmuuton kuluista muodostuvan triangelin melodraamassa.

Siloposkinen noviisi-Sanna signaloi nyt hyveellisyyttään hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen, vieressään hyvyyden abbedissa Angela Merkel, joka sisarellisesti rangaisten ohjaa ilmastomagian tieltä poikenneita takaisin kohti sielua kirkastavaa kärsimysmystiikan piikkikruunua, niin kuin karmeliittanunnat aikoinaan Ávilan Teresaa.

Moraalin messiaat eivät ilmeisesti tajua, millä tavoin Saksan energiakriisi, julkisen talouden rahoituskriisi ja maahanmuutto liittyvät toisiinsa. Eikä ihme, sillä Saksaa on johdettu CDU:n täynnä kuumaa ilmaa olevalla idealismilla, josta tosin on unohdettu pois hegeliläinen kansallisvaltioajattelu. Pohjimmiltaan tämä ei lainkaan poikkea SPD:n ja vihreiden ideologiasta.

Ilmastopoliittisissa synninpäästörahastoissa ja anekaupassa piehtaroivien sisäistetyt ristiriidat ovat levinneet vihreän fundamentalismin kautta järjestelmäpolitiikkaan ja lopulta valtionpolitiikan ylimmäksi sääntökirjaksi.

Forbes-lehti julkaisi viime vuonna artikkelin, jossa argumentoitiin, että vasemmisto pitää ydinvoimaa ongelmana, koska se ei edellytä yhteiskunnan radikaalia uudelleenjärjestelyä eikä tarjoa miljardikaupalla rahaa vasemmistolaisille eturyhmille. Ydinvoima siis ratkaisee yhteiskunnan energiaongelman ”liian helposti” eikä tarjoa aseita käteen vasemmistolaisille luokkateoreetikoille yhteiskunnallisen kurjuuden uusintamiseen.

Vasemmistolainen toimittaja Naomi Klein puolestaan julkaisi 2014 kirjan This Changes Everything – Capitalism vs. The Climate (Simon & Schuster), jossa hän ei peitellyt sosialistisia ja totalitaristisia motiiveijaan lainkaan. Hänen mukaansa ”todellisten ilmastoratkaisujen” pitääkin lisätä kansalaisiin ja elämäntapohin kohdistuvaa poliittista kontrollia.

Forbes-lehden mukaan ydinvoimalla olisi voitu ratkaista aineellisen köyhyyden ongelmat ja siten vetää matto alta sosialistiselta agendalta, luokkataistelulta ja vallankumouksen vaateilta. Tästä johtuu, että uusvasemmisto vihreät mukaan lukien pyrki leimaamaan ydinvoiman ongelmalliseksi ympäristölle.

Marxilaisen luokkataistelun sijasta vasemmisto löysi uuden vastakkainasettelun ihmisten ja ympäristön väliltä. Sitä toistamalla ja syventämällä vasemmisto keksi voivansa tehostaa kurjistumista ja pitää yllä luokkakaunaista kannatustaan. Syyllisenä pidettiin edelleen kapitalismia, sillä ydinvoima lavastettiin kapitalistiseksi paheeksi.

Seurauksena tästä Green New Dealin mukaisesta politiikasta on, että Saksan valtio on käyttänyt ydinvoiman alasajoon ja sen korvaamiseen muilla energiamuodoilla – myös hiilellä – tähän mennessä noin 580 miljardia euroa. Vuoteen 2019 mennessä sähkön hinta oli Forbes-lehden artikkelin mukaan noussut Saksassa jo 50 prosenttia, ja sähkön tuotannosta oli tehty kymmenen kertaa hiili-intensiivisempää kuin naapurimaassa Ranskassa.

Olisi väärin kuvata ympäristöjärjestöjä perinteiseen tapaan: politiikan ulkokehällä oleviksi vaihtoehdoiksi. Nämä ekoaktivistit toteuttavat eräänlaisia ”järjestettyjä mielenosoituksia”, jotka tukevat järjettömäksi muuttunutta valtionpolitiikkaa niin Suomessa kuin kaikkialla muuallakin.

Näyttöä tästä antaa Marinin Der Spiegelille antama haastattelu, jossa hän kertoi politiikkansa yhdeksi painopisteeksi juuri ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Ympäristöfanaatikot ainoastaan kannustavat hänenlaisiaan ja tekevät samalla likaisen propagandatyön hallitusten puolesta. Reuhaajat osoittavat siten, että valtioiden politiikka on mennyt yhtä järjettömäksi kuin noiden rabulistijärjestöjen oma rikkalapiopolitikointi.

Vasemmisto on vihreiden kanssa entisillä kumouksellisilla linjoillaan. Luokkataistelun lavaste on nyt taistelu ilmaston puolesta, vaikka todellisuudessa vihervasemmisto kamppailee energiarationalismia vastaan.

Sanna Marin: ilmastopolitiikan Milla Magia

Mitä se järjettömyys sitten on?  – Minäpä kerron. Ensinnäkin (1) Saksa päätti Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden jälkeen luopua ydinvoimasta ja joutuu nyt korvaamaan energiavajettaan hiilivoimalla. Fortumin välillisesti omistaman Uniper-energiayhtiön halu rakentaa hiilivoimaa johtuu juuri tästä eikä suomalaisten ihmisten ratkaisuista ensinkään.

Niinpä saksalaisten on väärin mesota suomalaisia tai Suomen omia energiaratkaisuja vastaan. Tapaus on argumentti myös sen puolesta, että kotimaisten valtionyhtiöiden ja -rahastojen kannattaisi pitää pääomansa Suomessa eikä hakeutua ulkomaisten firmojen osakkaiksi. Seurauksena voi olla poliittisia kriisejä ja painostusta.

Toiseksi (2), ilmastoahdistuksen lietsominen ja paniikin kylväminen länsimaissa on moraalisesti väärin. Kehitysmaat, muiden muassa Kiina, saivat Pariisin ilmastosopimuksessa oikeuden lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti. Esimerkiksi Kiina aikoo käyttää tämän edun täydesti hyväkseen.

Niinpä Kiinassa on käytössä noin 2600 hiilivoimalaa ja rakenteilla peräti 1171 uutta. Kiina tuottaa maailman hiilidioksidipäästöistä 29 prosenttia, ja maa lisää päästöjään joka kuukausi Suomen kaikkien vuosipäästöjen verran. Kaiken kaikkiaan yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista. Suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, mikä kertoo, että väkeä on liikaa. Niinpä myös vastuu ekokatastrofista kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaan kehitysmaille itselleen.

Mitä tekee länsi? – Jatkaa kehitysavun ja ilmastotukien maksamista kehitysmaille, vaikka länsimaiden pitäisi lopettaa kaiken taloudellisen avun antaminen tai asettaa avustamisen ehdoksi, että jokainen apua saava maa laittaa väestönkasvunsa kuriin ja pysyy siinä.

Tämän sijasta länsimaat ovat sitoutuneet vähentämään omia päästöjään, ja Marin ilmoittaa kirkkain silmin Berliinissä poseeraten, että ”Suomi on tehnyt kansallisen päätöksensä luopua hiilivoimasta”.

Totuus asiassa on, että Suomessa ovat Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalat: tusinan verran yhteiskäyttövoimaloita, joissa tuotetaan sekä sähköä että kaukolämpöä ja joiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia. Sen sijaan Saksan voimaloista suuri osa tuottaa pelkkää sähköä, ja Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimaloista lähes jokainen aiheuttaa Suomen voimaloihin verrattuna noin kolminkertaiset päästöt energiantuotantoyksikköä kohti.

Näiden parametrien valossa hiiltä kannattaisi polttaa mieluummin Suomessa kuin noissa Keski-Euroopan voimaloissa, mikäli sitä jossakin EU:n alueella käytetään. Tätä vaatisi moraalinen järki.

Joten turhaan kannat orjantappurakruunua, oi suomalainen ilmastofanaatikko! Ja syyttä rankaiset suomalaista autoilijaa ruoskallasi, oi kärsimysmystiikan Milla Magia!

Ja what is more (3): talouden taikamaailma se vasta ihmeitä paljastaakin. Ilmastosopimusten hulluuksien vuoksi ympäristöpoliittisia investointeja tehdään nyt niissä maissa, joissa ne ovat kalleimpia, ympäristötehokkuus jo muutenkin korkea ja investointien tehokkuus alhainen.

Sen sijaan ympäristön parannustoimia ei tehdä siellä, missä ne tulisivat halvimmiksi, kuten kehitysmaissa, joissa ne myös olisivat eniten tarpeen ja parhaiten hyödyksi suhteessa sijoitettuun pääomaan.

Lisäksi Kiinan tapaisilla mailla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan, mutta saamillaan aneilla maa rakentaa itsestään talousimperiumia, joka harjoittaa uuskolonialismia Afrikan luonnonvaroja riistäen ja maita velkaannuttaen.

Koska Kiina lentää ilmastopolitiikan siivellä sen eräänlaisena vapaamatkustajana, maa on nyt yksi maailman pääomalähteistä, joille muiden muassa Yhdysvallat on tähtitieteellisesti velkaa. Tähän on ohjannut etenkin Pariisin ilmastosopimus, josta Donald Trumpin johtama governanssi älysi sanoutua omalla laskukoneen logiikallaan irti. Niin EU-maidenkin pitäisi tehdä, sillä päästökaupassa ja ilmastotuissa on kyse pelkistä Kiina-kaupan subventiomuodoista.

On muistettava, että myös rahtiliikenne Kaukoidästä on merkittävä hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja ja kuluttaa energiaa. Tosin maailman koko energiatalous ja ekosysteemi ovat perin relatiivisia asioita, ja luonnonilmiöillä on taipumus tasapainottua talousilmiöiden tavoin, sisäisten korjausliikkeiden kautta. Kukaan tuskin on laskenut, paljonko ilmastonmuutoksen tuotteeksi väitetty lämmin talvi on vähentänyt Suomen hiilidioksidipäästöjä ja siten hidastanut ilmastonmuutosta!


Uskonnonvapaus koskee myös ilmastopolitiikkaa

Edellä sanottu ei tarkoita, että olisin ilmastodenialisti tai että kiistäisin ihmisten toiminnan vaikutukset ilmakehään. On mahdotonta ajatella, ettei ihmisen toiminta vaikuttaisi ilmastoon mitenkään.

Mutta ne keinot, joilla päästöjen määrää on yritetty vähentää, ovat totaalisen vääriä. Totalitarismeihin palaan hetken kuluttua vielä uudestaan.

Edellä esittämääni kritiikkiin liittyvät ajatuskulut eivät ole kognitiivisesti kovin vaikeita ymmärtää, joten niiden pitäisi sopia myös vihervasemmistolaisille ympäristöfanaatikoille. Myös ”älymystönä” esiintyvien vihervasemmistolaisten jongleeraajien pitäisi pystyä nämä johtopäätökset ymmärtämään. Arvelenkin vastaanottamisen esteiden olevan lähinnä asenteellisia, jos viesti ei mene perille.

Ilmastofanatismista on tullut heille uskonto, hieman kommunistisen maailmanuskonnon kaltainen. Se toimii heille metafyysisenä kiinteänä pisteenä eksistentiaalisen Angstinsa torjumiseksi.

Yliyksilöllinen ja universalistinen ajatteluperinne on jäykistynyt osaksi heidän psyykensä rakenteita niin, että he ovat korvanneet kommunistisen materialismin toisella immanentilla, apokalyptisia visioita sekä ylirajaisia tuho- ja romahdusennusteita lupaavalla narratiivilla, jota aiemmin edusti heidän sosialistinen utopisminsa. Näin kävi myös silloin, kun venäläiset saivat uskonnonvapauden. Totalitarismi jatkuu.


EU:n talous liitää Aladdinin taikamatolla

Entä sitten syyt joiden vuoksi Berliinissä kokoustettiin? Euroopan unionissa on työn alla vuosien 2021–2027 budjetti.

Sekä Suomi että Saksa ovat jatkuvasti olleet EU-budjetin nettomaksajia, ja Saksa haluaisi tinkiä osuuttaan alaspäin. Syyksi sanotaan brexit.

Koska brexit myös vähentää menoja, sen ei pitäisi nostaa muiden jäsenmaiden maksuosuutta lainkaan, vaan budjettia voisi myös supistaa Ison-Britannian erosta johtuvassa suhteessa. On erikoista, mikäli menot yhden maan lähtiessä jäävät ennalleen ja muiden maiden rahoitettaviksi. Tilannetta selvittää vain se, että myös Iso-Britannia oli EU:n menojen nettomaksaja. Yhden nettomaksajan heitettyä pyyhkeen kehään on lisää nettomaksettavaa kertymässä entisille nettomaksajille.

Kun britit lopulta päättivät sanoa EU-vuokrasopimuksensa irti ja siirtyivät omilleen pyrkimyksenään tehdä Great Britanniasta great again, muut EU-maat yrittivät tehdä eroamisen mahdollisimman vaikeaksi ja taivuttelivat brittejä perumaan koko lähdön parlamenttivaaleissa, joissa konservatiivit kuitenkin saivat voiton. Erosopimukseen pääsyä vaikeuttamalla EU-byrokraatit koettivat tehdä Britanniasta varoittavan esimerkin muille, mutta eivät onnistuneet murtamaan brittien tahtotilaa. Tosiasiassa Iso-Britannia ratkaisi erolla monta asiaa edukseen, ja päätöksessä pysymisen viisaus kirkastuu ajan myötä.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta osoittaa, että kansakunnat eivät voi itse päättää verovarojensa käytöstä, vaan osa niistä kierrätetään EU:n kautta, josta ne osoitetaan EU:n nimeämiin kohteisiin. Tämä näkyy pahiten tutkimustoiminnassa, kun EU jakaa varat omia poliittisia tavoitteitaan edistäviin tendenssitutkimuksiin sekä niiden kylkiäisinä seilaaviin ideologisiin demokratian kaventamishankkeisiin ja sananvapauden korventamisohjelmiin. Myös suomalaiset joutuvat anomaan rahansa takaisin valtavan byrokratian kautta kolikko kerrallaan kuin rikkinäisestä pajatsosta.

Omasta mielestäni EU:n menoja pitäisi vähentää roimasti. Budjetti olisi leikattavissa helposti puoleen lopettamalla rahan kierrätys EU:n kautta ja karsimalla neuvostototalitarismia muistuttavaksi paisunut byrokratia. Sen kukoistavimpia kukkasia on brysseliläisessä pilvenpiirtäjässä majaansa pitävä EU:n Petostentorjuntavirasto, jonka palkintovirassa on kokoomuksen entinen, lyhytaikainen ja toimessaan epäonnistunut puheenjohtaja Ville Itälä. Se, että petosten torjuntaakin varten tarvitaan megalomaaninen virasto, osoittaa kuinka korruptoituneeksi, valheelliseksi, vieraantuneeksi ja kansanvallan vastaiseksi koko EU on mennyt, ja kontrollin päälle lisätään kontrollia.

Helsingin Sanomat myös kysyy (jälleen täysin epäkriittisessä jutussa), ”mitä sinä tekisit 1094 miljardilla” koettaen viedä järjestelmäpoliittisen ongelman henkilökohtaiselle tasolle, jossa kansalaiset voivat sitten henkeään haukkoen todeta kasassa olevan paljon rahaa ja ”olemmepa rikkaita”. Lehti asettaa ongelman ja kysymyksen täysin väärin.

Oikea kysymys on, millä oikeudella EU nettomaksattaa muiden valtioiden menoja toisilla jäsenvaltioillaan ja miksi koko konglomeraattia ylipäänsä tekohengitetään. Ja vastaus on: koko EU:n hallinto, parlamentti, virastot, komissio, EKP ja (EU:n rakenteisiin kuulumaton) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitäisi lakkauttaa ja tehdä unionista pelkkä EEC:n tapainen vapaakauppaliitto, jossa ei ole yhteistä valuuttaa eikä väestöjen ja työvoiman vapaata lompsimista maasta toiseen.

Erään maahanmuuttofanaatikon vuonna 2002 murhaama Pim Fortuyn katsoi omassa yhteiskunta-ajattelussaan, että EU on käyttökelpoinen viimeksi mainittuihin tehtäviin, mutta yhteistä parlamenttia, hallintoa, taloutta, ulkopolitiikkaa ja budjettia hän ei koskaan hyväksynyt.

Jo moraalifilosofian puhtainta sydänverta pulppuava Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan ensimmäisessä pääluvussa näin:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä jylhän jykevissä sanoissa kansallisvaltioiden oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään kansalaisten ihmisoikeuksiin. Kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille? Sitten valtiot kärvistelevät tuossa energiapulan ja maahanmuuttokulujen kolmiossa, jonka kolmannen kulman muodostaa koko euroaluetta koetteleva julkisen talouden rahoituskriisi.

Tämän yhtälön krooniset valuviat voi korjata vain kunkin maan ero euroalueesta tai koko EU:n sisältäpäin tapahtuva romahdus jonkin Italian tai Espanjan kokoisen valtiontalouden luhistuessa kokoon korttitalon tavoin. Yksi mahdollisuus on hajoaminen Länsi-Roomaan ja itsenäisten maiden omaa etua paremmin varjelevaan ja kunnioittavaan Itä-Roomaan.


Vaihtoehto Saksalle on saksalaisuuden pelastus

Ai niin, mitä ajattelinkaan sanoa niistä totalitarismeista, joihin lupasin palata? Angela Merkel jankutti kuin purkkaa jauhaen ”oman puolueensa periaatteena pysyvän sen, että AfD:n kanssa ei tehdä yhteistyötä”.

Ajatus löysi tiensä Helsingin Sanomiin, sillä onhan Merkelin linjaus osa kansallismielisen, yksilöä kunnioittavan ja oman kansakunnan etua ajattelevan ihmisystävällisen politiikanteon vastainen kannanotto, joka sopii lehden linjaan.

Minkään puolueen sulkeminen hallitusvastuun ulkopuolelle ei ole demokratian mukaista politiikkaa. Se on tyypillistä totalitarismeille, jollaisen kasvatti Merkel entisenä DDR:läisenä on.

Merkeliä parempi ajattelija saksalaisen filosofian ylähyllyltä – Friedrich Nietzsche – kirjoitti teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886, ajatelma 146) näin: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden ja poliittisten vapauksien rajoituksilla, ei ole enää mikään antifasisti vaan fasisti.

Monikulttuuri-ideologian läpitunkevuutta ja kokonaistilanteen oireellisuutta osoittaa se, että aitoa saksalaisuutta edustava Vaihtoehto Saksalle -puolue joudutaan näkemään tai esittämään vaihtoehtona, vaikka sen tarkoitus on puolustaa alkuperäistä saksalaisuutta.

Perkeleen enkeli? Sellaisenako pitää nähdä ja niinkö itseään toivoo arvioitavan tuo liittokanslerin vallankahvaan kouristusmaisesti takertunut össipoliitikko Angela Merkel, jota vastaan on nostettu yli tuhat tuloksetonta kannetta maanpetoksesta hänen avattuaan rajat ja kätilöityään maahan yli miljoona lähi-itäläistä pakolaista?

Merkeleellisen politiikan tuloksena on osassa Etelä-Saksaa vieraiden kansakuntien osuus noussut jo 30 prosentin yläpuolelle, ja parinkymmenen vuoden kuluttua kolmannes koko Saksan väestöstä on erään tutkimusennusteen mukaan maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään.

Tämä härski ja kavala Euroopan valtaus on Lähi-idästä tänne kohdistuneen ikiaikaisen muhamettilaisen valloituspolitiikan röyhkeä hyökkäys, joka on käyttänyt hevosten ja keihäiden sijasta aseinaan nykyajan hybridisodankäynnillisiä keinoja, kuten ihmisoikeussopimuksia ja kansainvälisiä pakolaissopimuksia.

Mikä tahansa valtio lakkaa olemasta olemassa, jos sen alueella asuu toinen kansa, sillä valtion subjektiviteetti koostuu sitä hallitsevan kansan omasta subjektiviteetista. Mikäli se vaihdetaan, putoaa koko kansakunta kulttuureineen ja väestöineen pimeään syvyyteen.

Ikävä sanoa, mutta tulos on yhtä huono aina, kun valtioiden johtoon valitaan kelvottomia yksilöitä ja poliittinen vihervasemmisto nousee tekemään taloutta koskevia päätöksiä niiden pöytien ääreen, joilla tanssimiseen heillä ei pitäisi olla mitään asiaa. Ote vallankahvassa onneksi vapisee.

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?

Istuva hallitus tekee apilanvihreän elinkeinoministerinsä Olli Rehnin johdolla vihreämpää politiikkaa kuin vihreät itse. Helsingin Sanomat iloitsee tänään, että ”[h]allitus suunnittelee kieltävänsä kivihiilen käytön energiantuotannossa vuoden 2030 jälkeen”. On vaikea sanoa, onko kyseessä joudutus vai lykkäys, kun aikaraja häämöttää noinkin kaukana tulevaisuudessa: yli kymmenvuotisen aikahorisontin takana, jonne poliittinen vastuu ei yleensä kanna. Mutta hanketta voidaan pitää merkkinä myös asiantuntemuksen ”vihreydestä”.

Erityisen kaltoin kyseinen päätös kohtelisi Helsinkiä, sillä Helsingin Energia tuottaa energiastaan kolmanneksen kivihiilellä. Helsingin kaupungilla on myös oma itsemurhahanke, 2020-suunnitelma, jonka mukaan kaupungin pitäisi tuottaa 20 prosenttia energiastaan uusiutuvilla polttoaineilla vuosikymmenen vaihteeseen mennessä. Kustannukset nousevat, tehokkuus heikkenee ja tuloutukset kaupungille hiipuvat. Mikäli tavoite toteutuu, on myös veroäyri tuolloin vähintään 20.

Kaupungilla, jolla on noin 2 miljardia euroa velkaa, ei pitäisi olla tällaiseen varaa. Vaatimus hiilestä luopumiseksi on vaatimus veroäyrin korottamiseksi, lisävelan ottamiseksi tai peruspalvelujen leikkaamiseksi. Vaihtoehtoja siis on, mutta ne kaikki ovat huonoja tai ainakin huonompia kuin kivihiilen käyttäminen.

Hanke on myös turha, sillä Salmisaaren kivihiilivoimala on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmäksi. Suomi on pimeä ja kylmä maa, ja siksi kivihiilestä luopumista ei pidä aloittaa täältä. Voimaloiden muuntaminen kotimaisella turpeella toimiviksi on kallista ja toisi kaupunkiin 200 kuorma-auton vuorokausirumban turvealueilta. Tekninen hyötysuhde heikkenisi. Hiiltä saadaan kätevästi Puolasta laivaten, ja sen varastointi onnistuu maan alla.

Hiililaiva Eira Helsingin Ruoholahdessa elokuussa 2016. Kuva: J. Hankamäki.

Syyt Suomen kansallisten etujen vastaiseen toimintaan löytyvät tietenkin Euroopan unionista, sillä ”[i]lmastopolitiikan suuret linjat sovitaan EU-tasolla.” Ja: ”Jäsenmaat ovat sitoutuneet vähentämään päästöjä 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä”. Lisäksi Hesarin juttu kertoo, että ”[t]änä vuonna uusiutuvien tuotantotukeen on varattu valtion budjetista runsaat 230 miljoonaa euroa”.

Tiedättekö, että alkutuotannossa (kuten energiantuotannon piirissä) mikään subventoitu ei voi kannattaa taloudellisesti, koska voidakseen toimia perustana muulle tuotannolle sen pitäisi pystyä tuottamaan vähintään itsensä? Jos energiantuotantotapa ei tuota itseään ja voittoa päälle, se ei pysty toimimaan pohjana muulle tuotantoelämälle. Tämä on looginen totuus.

Sama pätee myös tuulivoimaan, biopolttoaineiden kiskomiseen pelloista ja ravinnon tuotantoon, minkä luulisi kiinnostavan etenkin Keskustaa. DDR:ssä hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi. Siksi järjestelmä romahti heti, kun piikkilanka kerättiin ihmisten ympäriltä pois.

Parasta mitä tulee Vantaalta: ekosähkö? Kuva: J. Hankamäki.

En tarkoita, ettei ympäristönsuojelu olisi tärkeää. Vastuuta ympäristönsuojelusta ei vain tule siirtää energiaa paljon tarvitseville pohjoismaille, kuten EU:n johtamassa ja jäsenmaita syyllistävässä politiikassa käy. Ainoastaan 14 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä tulee nykyisin Euroopan unionista. Yli puolet tulee kehitysmaista, joiden joukkoon luetaan myös Kiina.

Kiina on maailman suurin kivihiilen tuottaja ja käyttäjä, ja maa saa 75 % energiastaan hiilestä. Uusia hiilivoimaloita otetaan käyttöön viikoittain.

Kiina on nykyisin yksi maailman pääomalähteistä ja samalla päästölähteistä, ja maa voisi maksaa ympäristön parantamiseen tarvittavat toimet suoraan valtionkassastaan. Silti velkaantuva Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa ilmastomaksuja myös Kiinalle osana ideologista ja ympäristöpoliittisesti ristiriitaista ideologiaa. Tähän ideologiaan sisältyy se, että samaan aikaan ydinvoimasta luopuva Saksa suunnittelee korvaavansa ydinvoiman – milläpäs muulla kuin kivihiilellä!

Vuoden 2015 alusta voimaan tulleen rikkidirektiivin arvioitiin tuovan Suomen teollisuudelle 600 miljoonan euron vuosilaskun, mikä vastaa 12 000 työpaikkaa. Öljyn hinnan tilapäisen laskemisen vuoksi hinta jäi ensimmäisenä vuonna 400 miljoonaan, mikä sekin on paljon. Kysymys kuuluukin, pitääkö Suomen talouselämä hirttää ympäristömääräyksiin.

Suurin yksittäinen päästölähde maailmassa ei ole näkyvin, kuten autoilu tai lentomatkustus, vaan huomaamattomin: rakennusten valaistus ja lämmitys. Tämä paljastaa, että keskeinen syy ekologisiin ongelmiin on väestönkasvu kehitysmaissa. Ympäristöliike ei kuitenkaan vastusta sitä aktiivisesti, sillä se pelkää kannatuksensa katoamista, mikäli yksilövapauteen kajoavat lisääntymisrajoitukset koettaisiin kannattajien keskuudessa poliittisesti epäkorrekteina. Olen sanonut tätä häveliäisyyden varjossa tapahtuvaa totuuden salailua ekokatastrofin intimiteetiksi.

Askel oikeudenmukaiseen energiapolitiikkaan otettaisiin, jos kasvihuonepäästöjen oikeutusta ei arvioitaisi asukaskohtaisella hiilijalanjäljellä eikä maan kokonaispäästöilläkään, vaan tuotannonalakohtaisella ominaispäästöjärjestelmällä, toisin sanoen ympäristörasituksella verrattuna tuotantotavan kautta saavutettuihin hyötyihin. Tämä hyötysuhde on teollisuusmaissa paljon parempi kuin asiasta piittaamattomissa kehitysmaissa.

Lisää energiapolitiikasta tässä.

Miksi EU ei ole arvoyhteisö?

Politiikassa, tieteessä ja julkisessa sanassa kohtaa usein väitteen, että Euroopan unioni on arvoyhteisö. Entinen pääministeri Jyrki Katainen käytti argumenttia ahkerasti puolustellakseen Etelä-Euroopan maiden taloudellista tukemista. ’Arvoyhteisöllä’ tarkoitettaneen tällöin useiden maiden yhteenliittymää, joka jakaa samat ainutlaatuiset arvot.

Todellisuudessa EU:lla ei ole mitään sellaisia yhteisiä arvoja, jotka eivät olisi yleismaailmallisia ja myös Yhdistyneiden kansakuntien hyväksymiä. Ne eivät ole uniikkeja tavalla, jotka erottaisivat Euroopan unionin omaksi arvojen tai arvostusten kokonaisuudekseen. Toiseksi, EU:n yhteiset arvot eivät myöskään yhdistä Euroopan maita. Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen: aidosti monikulttuurinen.

Tällöin puhun todellisesta Euroopasta, joka koostuu kansallisvaltioista – en siitä byrokraattien Euroopasta, joka tuntee nimen ”Euroopan unioni” ja joka on puhtaasti taloudellinen yhteenliittymä ja keinotekoinen luomus. Kun Euroopan rahaunioni hajoaa, jäljelle ei jää oikeastaan mitään, paitsi itsenäisten ja kulttuurisesti erilaisten valtioiden, kansojen ja kansakuntien Eurooppa.

Euroopan unioni luotiin ensisijaisesti rauhan projektiksi, mutta käytännössä se on osoittautunut pelkästään taloudelliseksi, kapitalistien ja sosialistien yhdessä hallitsemaksi hankkeeksi, jossa valtaa pitävät isänmaansa myyneet opportunistiset kosmopoliitit. EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet saksalaiset ja ranskalaiset poliitikot, joiden mielessä oli ”ei koskaan enää”.

Saksalaiset kristillis-konservatiivit ja sosiaalidemokraatit halusivat yhdessä varmistaa, ettei Saksasta tulisi ”liian voimakas” taloudellinen tekijä Eurooppaan – ja tämä kaikki armeliaisuus haluttiin osoittaa vain vuosikymmen sen jälkeen, kun liittoutuneiden pommikonearmadat olivat moukaroineet Saksan teollisuuslaitokset ja asutuskeskukset harmaiksi tuhkakasoiksi.

Mutta Saksan talousihmeen tekijät jaksoivat kantaa huolta menestyksensä haitoista muille valtioille, vaikka maa oli edelleen jaettuna kahtia, ja kommunistinen totalitarismi hallitsi kolmasosaa sen pinta-alasta. DDR oli luonnollisestikin täysin väkinäinen luomus, joka lakkasi olemasta heti kun piikkilanka kerättiin ympäriltä pois.

Hämmästyttävää on se hekumallinen ja masokistinen into, jolla Saksan johtavat poliitikot halusivat ripustautua löysään hirteen välittömästi sen jälkeen, kun maan taloudellisesta menestyksestä alkoi näkyä merkkejä. Ajatuksena oli, että hyvinvointia jaettaisiin hieman myös naapurimaille, että Saksan markasta ei tulisi liian vahva ja että myös naapureiden taloudellista vaikutusvaltaa lisättäisiin ottamalla heidät yhteiseen päätöksentekoon, jonka areenaksi luotiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö.

Euroopan unionin ja sen edeltäjien perustamisasiakirjoihin sisällytettiin maininta yhteisestä valuutasta, jota kohti EU:ta sittemmin kehitettiin systemaattisesti. EMU:n ensimmäinen vaihe saateltiin voimaan jo ennen Berliinin muurin murtumista, jolloin pienen tiedekunnan verran saksalaisia taloustieteen professoreita laativat Saksan hallitukselle kirjelmän, että moinen hanke ei voisi toimia eikä siihen pitäisi ryhtyä. Kannanotto haudattiin hallinnossa ja julkisessa sanassa täysin.

Yhteisön toisessa suuressa perustajamaassa, Ranskassa, kuultiin korahduksia Saksan ja Ranskan taloudellista liittoa vastaan, kun sosialistinen presidentti François Mitterrand Saksojen yhdistymisen ennustaen huolestui naapurinsa vaikutusvallan kasvusta ja alkoi vaatia entisten ideologisten vihollisten, Britannian ja Neuvostoliiton, yhteistyötä Saksan pysäyttämiseksi. Eräänä keinona Saksan hillitsemiseen nähtiin rahaliiton perustaminen, joten myös sosialisteilla oli vahva panos yhteisen rahan luomisessa rauhaa tuomaan.

Nyt kun taloudellista päätösvaltaa ei ole vain ”hieman” siirretty EU:n suuntaan vaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus on kokonaisuudessaan riistetty Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin, myös EU:n rooli rauhanhankkeena on kumoutunut täysin. Vasemmistolle pyhä rauhantila on vaarantunut vasemmiston oman holtittomuuden vuoksi, ja nationalismi on jälleen noussut esiin siksi, ettei vasemmisto ole voinut estää globaalin kapitalismin voittokulkua omalla työläisten maailmanlaajuiseen yhdistymiseen perustuvalla uskonnollaan.

Lisänäyttöä nationalismin ruokkimisesta antaa vasemmistoliberaalien harjoittama torventoitotus kehitysmaista vyöryvän massamaahanmuuton puolesta. Nationalismi on tuonut pelastuksen eurooppalaisten ihmisten ulottuville, juuri sen, jonka EU on kadottanut näköpiiristään.

Euroopan unioniin liitettyjen pasifististen teemojen kumoutuminen ja muuttuminen vastakohdikseen ei ole johtunut vain natsismin vastaisuudesta, joka suostutteli saksalaiset uskomaan omaan hyvyyteensä ja toimimaan Angela Merkelin tavoin. Hän on tyypillinen esimerkki idealistista, joka uskoo, että avaamalla rajat kehitysmaista tulvivalle haittamaahanmuutolle ja kansakuntien etniselle sekoittumiselle voidaan muka torjua ”rasismia”.

Tämä perusteeton oletus on täysin katteeton omassa optimismissaan ja ihanteellisuudessaan ja yliarvioi kantaväestöjen kyvyn ja halun sietää arvo- ja intressikonflikteja. Se laiminlyö historian opetukset ja johtaa suvaitsevuuden tuputtamiseen, mikä puolestaan herättää vastarintaa kaikkea pakottamista kohtaan. Väestöllisten ristiriitojen aktualisoituessa ja konfliktien eskaloituessa EU:sta tulviva lähetystyö, jolla suvaitsevuuden toiveita ja oletuksia yritetään muuntaa yhteiskunnallisiksi tosiasioiksi, johtaa vain pitkien puukkojen esiin nousemiseen ja uuteen kristalliyöhön.

Halu vastustaa saksalaista natsismia ei ole ollut EU:n ainoa syntymotiivi. EU:n ideologia on kotoisin myös Ranskan suuresta vallankumouksesta. Arvo- ja sosiaaliliberaali vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ihanne on sukua ikivanhalle kristilliselle ideologialle, joka on Euroopan unionissa liitetty myös marxilaiseen ajatteluun.

Liberalismia, sekularisoitunutta kristinuskoa ja sosialistis-kommunistisia tarkoitusperiä yhdistää näkemys ihmiskunnan historiasta suurenmoisena kertomuksena. Ne ovatkin modernin yhteiskunnan maallistuneita uskontoja, jotka nojaavat kehityksen ja edistyksen periaatteisiin ja näkemykseen messianismista. Diplomaatti ja filosofi Gottfried Leibnizin (1646–1716) teorioissaan vaalima ja tieteiden piiriin ulottama ”pelastaja” ei ole kuitenkaan mikään hengellinen messias. Tämä ”riittävän syyn ja perusteen periaatteena” (principium reddendae rationis) tunnettu oletus on rationalisoitu; se on teknistä edistyksellisyyttä, laskettavuutta ja kaiken asian paikalleen pantavuutta vaativa Järki, jonka tunnemme myös René Descartesin (1596–1650) kirjoituksista.

Euroopan unionin virallinen uskonto ei ole kristinusko eikä islam, josta byrokraatit ilmeisestikin etsivät hengellisyyden ja uskonnollisen perustan aineksia, vaan se on teknis-taloudellinen ajattelu, joka toimii sekä liberalismin, kapitalismin että nykyisen vasemmistolaisuuden kulmakivenä. Nämä ideologiat näkevät tulevaisuudentoivonsa teknisessä ja taloudellisessa evoluutiossa, jolloin myös EU:n julistamat ihmisoikeudet ja arvot toimivat pelkkinä humanistisperäisinä kuorrutuksina ihmisessä paljon syvemmällä vaikuttaville voimille. Niitä ovat naturalistiset ja utilitaristiset, kilpailuun, lajinsäilytykseen, ahneuteen ja hyödyn tavoitteluun liittyvät motiivit.

Tämä ajattelutapa on kuitenkin pinnallinen ja ontto, sillä siihen liittyy oletus, että kaikki ihmisten tärkeinä pitämät asiat, inhimillinen kulttuuri ja sosiaalinen käyttäytyminen mukaan lukien, voidaan johdella talouden ja tekniikan kehityksestä. Ahneus, joka aiemmin motivoi ihmisiä, kalvaa heitä nyt sisältä päin, sillä menestymisestä on tullut velvoittava ideologia. Ehkä Euroopan unionin piirissä esiintyvä islamin leviämisen suosinta kertoo juuri EU:n omasta hengettömyydestä ja byrokraattien alitajuisesta halusta antaa tilaa uskonnolle, joka koetaan voimakkaammaksi kuin EU:n omien opinkappaleiden taustalla vaikuttava maallisten arvojen ja humanismin hyminä. Muutamien tahojen kääntymistä takaisin taikauskon piiriin voidaan siis selittää EU:n oman uskonnon osoittautumisella pelkästään immanentteja arvoja palvovaksi luomukseksi.

Entä sitten Hegelin käsitys historian kulusta? Eikö se ollut uskomuksenvarainen kehityskertomus? Kyllä oli, mutta sen suunta oli aivan toinen. Hengen korkeimmaksi ja ylväimmäksi todellistumaksi nähtiin kansallisvaltio eikä mikään ylikansallinen, globaali tai kosmopoliittinen yhteisö. Kansalla ja kansanhengellä oli tehtävänsä kansallisvaltiossa, samoin yksilöllä, jonka olemassaolo tunnustettiin. Siksi myös hegeliläis-snellmanilainen järki on perimmältään aivan erilaista kuin laskimella kalkyloitavissa oleva leibnizilainen tai kartesiolainen järkevyys. Kansallismielinen filosofia on jälleen nousemassa uuteen kukoistukseen samalla, kun liberalismin, sosialismin ja kapitalismin aatteet muistuttavat paikoilleen jähmettynyttä koiraa, joka istuu vain gramofonin vieressä ja jonka korvissa soivat levylautasella pyörivän sinfonian beethovenilaiset haaveet.

Usko talouden ja tekniikan edistykseen ja edistyksen vääjäämättömyyteen on tietenkin yhdistänyt EU:ta voimakkaasti. Mitään poliittisia ilmiöitä ei synny ilman joukkoliikkeitä. EU:n arvo- ja sosiaaliliberalismi on vedonnut keskiluokkaan ja sen vasemmistolaiset tavoitteet työväenluokkaan.

Liberaalit ovat uskoneet, että maailman väestön keskiluokkaistuminen lakaisee tieltään kolonialismin ja nationalismin hämähäkinseitit ja että siten päästään edistystä rajoittavista menneisyyden haamuista, jolloin myös historian kehityskertomus katkeaa ja ihmiskunta purjehtii onnensa satamaan. Vasemmistolaiset puolestaan ovat laskeneet, että teollisuustuotannon siirtyminen kehitysmaihin luo maailmanlaajuisen teollisuustyöläisten luokan, joka on kommunistisen vallankumouksen ehto.

Sosialistit ja kommunistit ovat tahallaan vauhdittaneet maahanmuuttoa länsimaihin, sillä he ovat toivoneet, että se edistäisi kapitalistisen yhteiskunnan tuhoa ja pikaista kukistumista. He ovat iloinneet työn siirtymisestä länsimaista kehitysmaihin, sillä heidän oma taakkansa on keventynyt ja he ovat voineet kellotella työttöminä samalla kun he ovat katsoneet länsimaiden tällä tavoin maksavan moraalista velkaansa kehitysmaille. Ja mikä heidän mielestään parasta: myös länsimaiden huikea velkaantuminen massatyöttömyyden vuoksi on vauhdittanut kapitalismin ja markkinatalouden itsetuhoa.

Koska jokaisella valtiolla ja kansakunnalla on oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso, vasemmistolaisten oletukset työläisten maailmanlaajuisesta ja rajat ylittävästä yhteen liittymisestä on osunut pahasti harhaan. Ne suuret kansanjoukot, joista kommunismin teoreetikot visioivat ja jotka oikean hetken tullen saapuisivat ja ottaisivat vallan johtaen proletariaatin vallankumoukseen, ovat jääneet ilmaantumatta.

Tilannetta on kommunistien ja sosialistien kannalta pahentanut tekniikan kehitys. Kun pääomat ja tieto virtaavat valokaapeleita myöten maailman ympäri salamannopeasti, ihmisillä ei ole ollut tarvetta järjestyä paikallisiksi joukkoliikkeiksi, joita poliittiseen kumoukseen tarvitaan. Tämä kehitys ei ole tukenut joukkoliikehdintää vaan ihmisten yksilöllistymistä ympäri maailman. Marx ja Engels loivat teoriansa savupiipputeollisuuden ja purjelaivojen yhteiskunnassa, joten heidän näkemyksensä eivät voi päteä nykyisessä yhteiskunnassa.

Liberaalit ja vasemmistolaiset ovat tulleet edistäneiksi maahanmuuttopolitiikallaan yhtä asiaa: globaalin kapitalismin kukoistusta. Kaiken tämän ideologisen humpuukin päällä on tanssinut Euroopan kosmopoliittinen yläluokka, joka on omassa oveluudessaan pahempaa kuin 1930-luvulla haukutut juutalaiset pankkiirit ja myyttisistä varjoista politiikan estradeille astuneet ylimysmäiset natsit.

Euroopan unionin komissio on omassa totalitarismissaan Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistöön verrattava luomus. Sen jäsenistä eivät voi kansalaiset äänestää, vaan ne valitsee pääkomissaari yksin. Pääkomissaarin puolestaan valitsevat EU:maiden hallitukset sopimalla, mikä muistuttaa paavin valitsemiseen kokoontuvaa konklaavia.

Tämä ihmisten silmien edessä tapahtuva kansanvallan riisto on keskittänyt lähes kaiken vallan epädemokraattisen ja itse itsensä täydentävän oligarkin käsiin. Rauhanhankkeena ja valistusfilosofian hedelmänä markkinoitu EU ei ole ollut mitään muuta kuin teknis-taloudellinen liittomuodostelma, jota johtavat elämästä vieraantuneet kosmopoliittiset byrokraatit kapitalistisen maailmanvallan, globalisaation ja kasvottomien suuryritysten hyväksi.

Ironian sietokykyä koettelee se, että EU:lle myönnettiin jopa Nobelin rauhanpalkinto, vaikka EU ei ole onnistunut lopettamaan yhtäkään sotaa. Se ei ole onnistunut todistettavasti myöskään estämään yhtään sotaa syttymästä, mutta maahanmuuttoa ja terrorismin leviämistä edistäessään sekä valtioita velkaannuttaessaan se on kylläkin virittänyt Eurooppaan uuden ruututynnyrin, jonka mitkä tahansa uudet Sarajevon laukaukset voivat räjäyttää.

Uhkailla EU on kyllä osannut. Se on uhannut sekä ulkopuolisia maita että omia jäsenmaitaan. Pääasiallinen uhkaus on, että jos EU:ta ei olisi ja mikäli jäsenmaat eivät tottele komission määräyksiä, Euroopassa syttyy heti paikalla sota. Toinen uhka on kohdistunut EU:n naapureihin. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka ja sotilaallinen varustautuminen ovat nähtävissä EU:n vaikutusvallan vastareaktioina. EU uhkaili jopa puolueetonta Sveitsiä vakavilla seurauksilla, jos Sveitsi panee kansanäänestyksessä saavuttamansa maahanmuuttorajoitukset toimeen täydessä mitassa. Valtioiden ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta takavarikoidessaan EU ei ole ollut maanosallemme onneksi.

EU on lisännyt jännitteitä Euroopassa ja luonut sotien riskejä. Tämä traaginen tulos on hinta hienoissa lasiseinäisissä rakennuksissa parveilevien byrokraattien ja komissaarien idealismista. Rauhantilaa ei ole toisen maailmansodan jälkeen pitänyt yllä EU vaan supervaltojen ydinpelotteeseen perustuva kylmä sota ja Nato, joka on kyllä onnistunut lopettamaan sotia ja diktatuureja sekä turvannut rauhaa eri puolella maailmaa.

Ajatus Euroopan maiden taloudellisesta yhteistyöstä oli alun perin vain pragmaattinen ja tähtäsi vapaakauppa-alueeseen. Sellaiseksi kanssakäyminen olisi saanut jäädä. Mikään taloudellinen teoria tai käytäntö ei ole pystynyt osoittamaan, että vapaakaupan toimivuus edellyttäisi yhteisen rahapolitiikan ja valuuttaunionin olemassaoloa. Myös Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko muodostavat vapaakauppa-alueen, mutta niillä ei ole yhteistä rahapolitiikkaa eikä valuuttaa.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisönä aloittaneen muodostelman päälle luotiin kuitenkin valuuttaunioni, yhteinen ulkopolitiikka, yhteinen perustuslaki (Lissabonin sopimus) ja rajaton liikkumisvapaus (Schengenin sopimus). Tähtäimessä on vielä liittovaltio, joka kumoaisi kansallisen lainsäädännön rippeet ja loisi yhteisen verotuksen, jonka kautta Etelä-Euroopan ongelmavaltiot maksattaisivat jättiläismäiset valtionvelkansa meillä pohjoisemman Euroopan asukkailla.

Tämä sairas politikointi on kylvänyt kansalaisten välille enemmän eripuraa kuin mikään poliittinen tekijä kapitalismin ja kommunismin välisen kahtiajaon jälkeen. Kaunan ja epäluulon leviämisestä on syytelty nationalismin nousua, mutta tällöin on sekoitettu syyt ja seuraukset keskenään. Nationalismin syy ei ole nationalismi vaan haittamaahanmuutto ja monikulttuurisuuden tuputtaminen, jotka ovat merkkejä EU:n pyrkimyksestä tukahduttaa kansalliset erityispiirteet ja halusta valaa kaikki kansakunnat samaan muottiin. Ei ole ihme, että tällaista monokulttuuria vastaan nousee reaktioita.

Etelä-Euroopan valtioiden hävittyä teknis-taloudellisessa suhteessa niitä edistyneemmille valtioille nuo eteläiset valtiot ovat velkaantuneet peruuttamattomasti, ja niiden kansallisvarallisuus on valunut pankkien ja muiden rahoittajien haltuun. Näin rahalaitokset ja niiden pankkiirit käyttävät huomattavaa poliittista valtaa. Tämä on pankkitoiminnan idea: sen tehtävä on saattaa ihmiset riippuvaisiksi, jotta kapitalistit voisivat määrätä ihmisten elämästä ja päättää heidän tekemisistään. Pankkien johtajat ovat uusia kirkkoruhtinaita, jotka pyrkivät tekemään asiakkaistaan omia orjiaan.

Häikäilemätöntä on, että kansallisvaltioiden varallisuuden tultua hävitetyksi EU syyttää ja komentelee niiden maiden kansalaisia, joissa nähdään EU:n takia nälkää ja ihmiset kuolevat kaduille, kun valtiot eivät pysty maksamaan lääkelaskujaan. Esimerkiksi sopii Kreikan kansa, jota häväistään vain siksi, että näin voidaan hämätä Pohjois-Euroopan veronmaksajia uskomaan heidän avun tarpeeseensa ja pelastaa EU:n oligarkit kasvojen menetykseltä. Samalla EU on kieltäytynyt myöntämästä virheitään ja reagoinut protesteihin keskittämällä itselleen entistä enemmän valtaa sekä suostuttelemalla kansakuntia etenemään yhä syvemmälle pimeän ytimen sysimustaan syleilyyn. On selvää, että kärsivällisyyden ruuvin katketessa sen kanta lentää pingotuksen vaikutuksesta Kuuhun.

Palaan jälleen pääaiheeseeni: miksi EU ei ole arvoyhteisö? Arvoyhteisöksi väitetty EU on onnistunut palauttamaan kansallisvaltioiden sota-aikaisen eripuran ja ihmisten väliset varallisuuserot voimaan, mutta se on syönyt pois ne humanistiset arvot, jotka Euroopan kansallisvaltioissa olivat voimassa ennen EU:n vaikutusvallan kasvua. Yksi niistä on sananvapaus. Sananvapauden kahlitsemisesta ei tarvitse esittää esimerkkejä, sillä niin näyttävästi kriitikoiden suut on kapuloitu oikeuksien tuomioilla ja mediassa, tieteessä sekä työelämässä tapahtuvalla vaientamisella, joka on yksi poliittisen murhan muoto.

Toinen EU:n kumoama humaani arvo on tasa-arvoisuuden periaate. Jo tasa-arvon käsite on kompleksinen, sillä tasa-arvoisuus merkitsee itse asiassa yksiarvoisuutta. Mikäli arvot ovat ”tasan”, mitään arvostuseroja ei voida tehdä, ja silloin ei ole moraaliakaan. Etiikka ja moraali vaativat muutamien asioiden tunnustamista toisia paremmiksi. Tasa-arvon vaatiminen voi olla myös täysin epäoikeudenmukaista, sillä se kumoaa ansioon perustuvan eriarvoisuuden, kuten oppiarvot ja sotilasarvot, joiden varassa järjestäytynyt yhteiskunta toimii ja joita yhteiskunta sen vuoksi myös luo.

EU on kuitenkin tehnyt tasa-arvon julistamisesta tendenssin. Tasa-arvoa EU on pyrkinyt edistämään samanlaisuuden oletuksellaan ja samanlaisiksi tekemisen hankkeillaan. Tätä politiikkaa sanotaan standardisoimiseksi, ja sen tueksi on jaeltu direktiivejä ja sertifikaatteja. EU pyrkii uskottelemaan, että ihmisyksilöt ovat samanlaisia ja kansakunnat yhdenmukaisia. Ihmisyksilöiden tasavertaisuus, tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus rajoittuvat kuitenkin vain ihmisarvoon, joka on toki absoluuttinen ja luovuttamaton. Mutta muissa suhteissa ihmiset ovat eriarvoisia niin arjessa, työelämässä kuin koulussakin. Sama pätee kansoihin ja kansakuntiin.

Myöskään kulttuurit ja rodut eivät ole samanlaisia eivätkä niiden ominaisuudet samanarvoisia niissä monissa suhteissa, joissa ihmiset elämäänsä elävät. Ihmisten ominaisuuksilla on erilaista hyöty- ja käyttöarvoa esimerkiksi työelämässä. On myös olemassa parempia ja huonompia sekä kehittyneempiä ja kehittymättömämpiä kulttuureita.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät kansojen ja kansakuntien väliset eroavuudet olisi ainakin tietyiltä perustavilta osin biologisperäisiä. Ilman biologiaa ei olisi elämääkään. Myös kulttuurien kehittyneisyys nojaa pitkälti sen jäsenten biologisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin, joista yksi on älykkyys.

Esimerkiksi Saksan talousihmettä tai Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja koillisessa Kaukoidässä asuvien kansakuntien menestystä ei voida selittää pelkästään kartesiolaisella rationalismilla, utilitarismilla tai protestanttisella työetiikalla. Sen sijaan näiden järkiperäisten kulttuuristen ajatusmallien valikoitumista hallitseviksi voidaan selittää kansojen ja kansakuntien älykkyydellä. Älykkyyden lisääntymistä voidaan puolestaan selittää ankarista luonnonoloista johtuvalla evoluutiolla, jonka tuloksena pohjoisia seutuja asuttaa muita älykkäämpi rotu. Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat riittävästi näyttöä tästä.

Nature Genetics -lehdessä julkaistiin hiljattain runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Ihmisrodut ovat kehittyneet miljoonia vuosia kestäneen evoluution tuloksena, joten niiden puhtautta tulisi suojella ja varjella. Näin on erityisesti siksi, että muutamat nykyiset vähemmistörodut ovat osoittautuneet muita henkisesti kyvykkäämmiksi. Sen vuoksi on väärin, jos ihmisrodut sekoittuvat maahanmuuton, väestöjen siirtojen ja niihin liittyvän pariutumisen seurauksena. Evoluutio ei tällöin etene myönteiseen suuntaan, vaan voi tapahtua myös dramaattista taantumista.

Pahimmassa tapauksessa taantumiseen riittää muutama sukupolvi, ja tulos on käytännöllisesti katsoen peruuttamaton. Maahanmuuttoa on siis vastustettava myös rodullisen monipuolisuuden takaamiseksi. Taustalla ei ole monikulttuurisuuden ajatus vaan sen biologisen lähtökohdan, eli monirotuisuuden, varmistaminen. Monirotuisuus puolestaan on itseisarvo, aivan niin kuin luonnon suojelemisen kohteena oleva luonto ja sen uhanalaiset eläimetkin ovat julistetut itseisarvoisiksi suojelun kohteiksi.

Länsimaisten ihmisten pyrkimys suojella omaa valkoista ja älykkääksi sekä kokeellisesti että käytännön kulttuurinäyttöjensä kautta osoittautunutta rotuaan perustuu viime kädessä ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon. Vähemmistönä maapallolla olevaa valkoista rotua ei saisi syrjiä rasistisin motiivein, mutta vähemmistörodun puolustaminen voi olla kylläkin oikeutettua niin sanotun ”positiivisen syrjinnän”, ”käänteisen syrjinnän” tai etuoikeuttamisen kautta, aivan niin kuin vähemmistöjen suojeleminen yleensäkin on. Myös ”rasismiksi” moitittu valikointi populaation tuottoalueella voi olla oikeutettua geeniperimän ja sen pohjalta emergoituneen kulttuurin suojelemiseksi, kun taas kielteisenä on pidettävä geeniaineksen sekoittumista, joka voi johtaa taantumiseen ja rotujen häviämiseen.

Tästä syystä on suuri vahinko, mikäli vuosituhantisen kehityksen tuloksena syntyneet rodut pääsevät sekoittumaan – eivät vain alueellisesti – vaan myös geneettisen yhtymisen kautta, jolloin saavutettu älykkyys saattaa alentua, ja lopulta myös länsimaiden asukkaat ovat savimajoissa asuvien aborginaalien tasolla.

Pienetkin erot väestön keskimääräisessä älykkyydessä saavat aikaan suuria muutoksia kulttuurissa, sillä keskimääräisen älykkyyden taantuessa muutamankin pisteen verran Gaussin kellokäyrä siirtyy älykkyyttä kuvaavalla vaaka-akselilla niin, että huippuälykkäiden yksilöiden määrä käyrän ääripäässä vähenee dramaattisesti. Vaikutukset kulttuuriin ovat suuria, sillä juuri älykkäimmät ihmiset ovat taanneet länsimaisen kulttuurin ja sivilisaation kehityksen.

Olennaista tulevaisuuden kannalta on myös se, missä väestöryhmässä ihmiset lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä. Nyt näyttää siltä, että eniten lisääntyvät niin euripidisen, nekroidisen kuin mongoloidisenkin väestön sisällä sosiaalisesti heikoimmin menestyneet, vähävaraisimmat ja huonoiten koulutetut ryhmät, jotka ovat myös vähiten älykkäitä. Tämä merkitsee, että taantumista ei tapahdu välttämättä vain rotujen sekoittuessa vaan myös kunkin rodun sisällä, jossa koulutetuimmat ja älykkäimmät naiset eivät hanki lapsia vaan hakeutuvat työuralle. Yksilöiden älykkyydellä sinänsä on joka tapauksessa rodusta ja biologiasta johtuva perusta.

Koska väestöjen keskimääräiseen älykkyyteen vaikuttaa myös ihmisten käyttäytyminen, voivat yksilöt vaikuttaa siihen, millaiseksi älykkyys heidän populaatiossaan muodostuu. Tuntuu vääristyneeltä, että Euroopan unioni ei pyri suojelemaan rotuamme, kulttuuriamme ja sivilisaatiotamme vaan on kohottanut ylimmäksi tavoitteekseen monikulttuurisen yhteiskunnan luomisen rajoja avaamalla.

Kohtalokasta on, että kerran tapahduttuaan taantumista ei voida perua, vaan sen tulokset jäävät voimaan. Nyt olisi viimeinkin aika analysoida maahanmuuton järjettömyyttä ja siihen liittyviä uhkia myös rodulliselta kannalta, ilman ideologista ja uskomustenvaraista marxilaista syyllistämistä, ilman liberalismiin liittyvää katteetonta optimismia ja ilman poliittista julistusta rotuargumentin näennäisesti kielteisestä ”rasistisuudesta”.

Rodullisten erojen tunnustaminen ei merkitse ihmisarvon kieltämistä. Se pikemminkin vahvistaa ihmisten oikeuden olla omaa rotuaan kaikkine ominaisuuksineen. Tämän tuloksena voitaisiin katsoa, että kansojen ja kansallisuuksien ominaispiirteet ja erot heijastelevat biologisperäisiä rodullisia eroja. Toisaalta voitaisiin myöntää, että kulttuurit ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat yhtä merkityksellisiä sivilisaatioiden ja yksilöiden menestyksen kannalta kuin rodulliset ominaisuudetkin. Tämä ajattelutapa tunnustaisi sekä biologisen, yksilötajunnallisen että sosiaalisen selitystason ihmisyyden kokonaisuutta arvioitaessa.

Tätä kautta myös eurooppalaiset voisivat arvostaa omia erityispiirteitään, eikä meitä taivuteltaisi ihastelemaan afrikkalaisten värikkäitä vaatteita, taivastelemaan mesopotamialaisten runoilijoiden korulauseita tai arabialaisen arkkitehtuurin ornamentteja. Voisimme hyvin omintunnoin arvostaa omaa länsimaista kulttuuriamme, joka ainakin minun tietojeni mukaan on maailmankaikkeudessa vallitsevan älyllisen elämän korkein luomus alkaen avaruustekniikasta ja päätyen mikrobiologiaan sekä hiukkasfysiikkaan, jollaista ei tunneta minkään muun kuin länsimaisen kulttuurin piirissä.

On käynyt ilmi, että länsimaista kulttuuria ei voida kovin helposti siirtää alueille, joissa jokin toinen rotu on hallitsevana. Tämä ei johdu välttämättä vain kulttuurisista rajoituksista, esimerkiksi islamilaisen despotian määräyksistä. Keskeinen kysymyshän on, miksi uskonnollinen despotia jatkuu keskiaikaisella tasolla, vaikka arabialaisella kulttuurilla on ollut vuosisatojen verran aikaa muokata asennoitumistaan vastaanottavaisemmaksi järkiperäiselle ajattelulle.

Luontevin vastaus on, että tiettyjen kehitysmaiden kansat eivät suoriudu intellektuaalisista haasteista eivätkä kykene käsittelemään sellaista kognitiivista moniselitteisyyttä, jonka ymmärtäminen mahdollistaisi irrottautumisen erityisesti muslimimaille tyypillisestä väkivallan kierteestä ja joka edistäisi heidän elintasonsa kehittämistä länsimaiden tasolle. Näyttönä tästä on, että islamilaisissa kehitysmaissa ei ole juuri minkäänlaista tiedettä, eikä niiden oppilaitoksista tule ulos kerrassaan mitään tieteellistä tutkimusta, vaikka öljyvarat mahdollistaisivat myös tieteen kehittämisen. Mikäli tiedettä jostakin löytyy, on opinahjona jokin Kairon amerikkalaisen yliopiston tapainen laitos.

Toisen näytön muodostaa Afrikan maiden jatkuva kurjuus. Siirtomaavallan väistyttyä ja Afrikan maiden itsenäistyttyä olisi niissä asuvilla kansoilla ollut mahdollisuus rakentaa itselleen kehittyvä kansallisvaltio, mutta sen asemasta maat ovat suistuneet sotilasdiktatuureiksi, joissa käydään raakoja heimosotia ja harjoitetaan barbariaa. Eurooppalaisperäisen sivistyksen ja siirtomaavallan vetäydyttyä eräät afrikkalaiset kansat ovat vajonneet entistä huonompaan tilaan, eikä kehittyneen yhteiskuntajärjestyksen säilyttäminen ole onnistunut.

On käynyt selväksi, että eurooppalaista sivistystä, kulttuuria ja älyllistä perinnettämme ei voida noin vain siirtää paikasta toiseen. Länsimaisen miekkalähetyksen edustajat ovat epäonnistuneet kulttuurimme ja arvojemme levitystyössä karvaasti, kun maailmanpoliisina toimivan Yhdysvaltain sinänsä hyväntahtoinen demokratian ja valistusliberalismin juurrutustyö on kariutunut kaikissa maailman kolkissa ja lietsonut esiin voimakkaita vastareaktioita.

Niinpä länsimaalaisuuden perusolemusta ei voida kopioida eikä toistaa vain säätämällä lakeja tai perustamalla kouluja. Kulttuuriarvomme eivät välity pukemalla päälle eurooppalaistyylisiä vaatteita tai opettelemalla eurooppalaisia tapoja. Eurooppalaisen tieteen ja maailmankuvan omaksumisongelma ei ole myöskään sellainen, kuin juutalainen filosofi Edmund Husserl (1859–1938) kuvitteli teoksessaan Die Krisis der europäeischen Wissenschaften (1936), eli ajattelutapojen ja kulttuurin pintakerroksessa vallitseva uskomusten ja oletusten metafyysinen pulma.

Myös hänen dissidentti oppilaansa, natsiksi arvosteltu Martin Heidegger (1889–1976), kaunisteli ja sievisteli asioita keskittyessään kritisoimaan ”kartesiolaisuutta” ja arvostellessaan länsimaista metafysiikkaa heittäytymisestä teknologian vietäväksi. Kulttuurierojen synnyssä ei ole kyse vain aatteellisista tai ideologisista eroista vaan paljon syvemmälle ulottuvista seikoista. Niitä ovat kansojen, kansakuntien ja rotujen väliset biologiset eroavaisuudet. Heideggerin viittaus ”olemisen unohtamiseen” sisälsi ehkä peitellyn viittauksen tähän ”todella olevaisen maailman” laiminlyömiseen.

”Varsinaiseen maailmassa olemiseen” sisältyvät omasta mielestäni myös biologiset erot ja olemuspiirteet, jotka eurooppalaisen filosofian ja tieteen pitäisi jälleen myöntää. Rotuajattelun torjuminen on yksi koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia tiedepoliittisia erehdyksiä, ja se johtuu vain poliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Entä sitten Euroopan kansojen omat erot? EU ei muodosta yhtenäistä arvoyhteisöä siksikään, että myös Euroopan kansojen välillä vallitsee huomattavia eroja. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi romanialaiset maahanmuuttajat katsovat parhaaksi heittäytyä kontalleen Helsingin kävelykaduille kerjätäkseen elantonsa, kun taas saksalaiset hakeutuvat suoraan johonkin työhön – ellei tätä kansojen välillä vallitsevaa asennoitumiseroa selitetä biologisperäisillä taipumus- ja kyvykkyyseroilla.

EU kuitenkin opettaa ja julistaa Euroopan kansalaisille samanlaisuuteen perustuvaa tasa-arvonäkemystä. Ei riitä, että tuotantorakenteeltaan erilaiset maat saatettiin taloudellisesti samalle viivalle. Nyt myös väestöt ja eri maiden kansalaiset yritetään sotkea toisiinsa julistamalla heidät samanlaisiksi, tasa-arvoisiksi ja yhtä oikeutetuiksi toimimaan ja nauttimaan sosiaaliturvasta riippumatta siitä, missä maassa ollaan.

Virallisissa liturgioissa ja koulujen opetuksissa tämä tasa-arvonäkemys on banalisoitu tasavertaisuudeksi pelata jalkapalloa, joka vanhan sanonnan mukaan on yksinkertaisten älypeli tai älykkäiden yksinkertainen peli. Ruotsissa eräästä bosniakki- ja kroaattitaustaisesta jalkapalloilijasta on leivottu suorastaan kansallissankari, jota EU-fanaatikot käyttävät mallinukkena luodakseen esikuvia nuorisolle ja puolustellakseen maahanmuuttoa.

Tasa-arvon typistäminen urheiluksi, jota George Orwell piti vain aseettomana sotana, on ihmisten ja ihmisryhmien todellisten erojen hautaamista urheilumaailmasta tutulla fair play -ideologialla. Peliteoria näyttää toimivan populistisena argumenttina politiikassa ja tieteessä aina, kun laadullisten erojen arviointia vaativat asiat halutaan alistaa tasalaatuistaville normeille. Urheilusankaruutta rakentamalla ihmisryhmien laadulliset erot voidaan yrittää häivyttää, ja kaikki ihmiset erehdytään näkemään vain urheilun kannalta merkityksellisten ominaisuuksien näkökulmasta.

Mitä merkitystä jonkun yksilön satunnaisella menestyksellä sinänsä epä-älyllisessä pallon potkimisen taidossa onkaan siltä kannalta, onko maahanmuutto hyväksi valtioillemme ja kansakunnillemme? Urheilumaailman tasa-arvoisuutta ja muita ideologisia mittapuita hehkuttaessaan sekä sankariyksilöitä glorifioidessaan maahanmuuton suosijat ovat tehneet jälleen hurjan yleistyksen.

Urheilumenestyksen käyttäminen sopeutumisen kriteerinä ja sopeuttamisen välineenä ei ole ollut myöskään kansanvaltaisesti perusteltua. Vierasperäisten maahanmuuttajien sopeutuminen ei ole ollut yhtään sen parempi vaihtoehto kuin heidän sopeutumattomuutensakaan, sillä molemmissa tapauksissa he ovat täällä. Sopeutuminen voi olla jopa huonompi vaihtoehto, sillä siten he soluttautuvat osaksi väestöämme ja geeniperimäämme eivätkä lähde omasta aloitteestaan pois. Sopeutumisesta puhuttaessa pidetään julkisen keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella se suuri kysymys, mihin me heitä oikeastaan tarvitsemme ja haluavatko kantaväestöt lisää maahanmuuttajia työttömyydestä kärsiviin Euroopan valtioihin.

Merkille pantavaa on myös EU:n yritys tarjoilla nuorisolle laulukilpailuja ja ihmisten spontaani innostus viihteeseen. On selvää, että maissa, joissa nuorisotyöttömyys hipoo viittäkymmentä prosenttia, ihmisillä on paljon joutilasta vapaa-aikaa, ja syntyy pitkästymistä. Pitkästymistä hillitsemään valmistetaan viihdettä. Mutta entä sitten, kun viihde itsessään alkaa pitkästyttää?

Korkean elintason, korkean työttömyyden ja korkean velkaantumisasteen maissa työttömänä olevalle nuorisolle tyrkytetään erilaisia kyky-, laulu-, tanssi- ja tosi-TV-kilpailuja antaen toiveita maailmantähdeksi nousemisesta ja sen mukaisesta äkkirikastumisesta. Todellisuudessa tämän toiveikkuuden takana asuu pohjaton toivottomuus, joka on samanlaista kuin slummien miljonäärin valheellisuus hänen voittaessaan tietokilpailuja.

Entisten rikkaiden maiden tarjoilema humpuuki on madaltanut nuorisomme osaksi kehitysmaiden kurjalistoa, joka makaa fakiirin tavoin piikkimaton päällä. Ei siis ihme, että Euroopan vasemmistolainen nykynuoriso on identifioitunut voimakkaasti pakolaisiin, muslimeihin ja ihannoi jopa terroristeja; tosin mikään heidän vääristyneistä samastumisen pyrkimyksistään ei tee heistä 1960-luvun vasemmistolaisten tapaisia intellektuelleja. Vasemmiston protesteihin yhtyessään tämä nykyinen massatyöttömyydestä, globalisaatiosta ja työpaikkojen karkaamisesta kärsivä nuoriso on aivan hakoteillä.

Sosialistien harhaan johtama työläisnuoriso ei voi pelastaa työpaikkojaan rääkymällä lisää maahanmuuttoa. Eurooppalaisuuden itseinhoa levittämällä se ei pysäytä kapitalismin voittokulkua, eikä se tee mitään edes omaksi hyväkseen. Sen sijaan vasemmistolaisesta nuorisosta on tullut median lemmikki ja järjestelmän turvallinen osa, joka toimii ennustettavasti ja hallittavasti sekä vastustaa henkeen ja vereen ainoaa vaihtoehtoa, joka voisi heidät ja länsimaat pelastaa: kansallismielisyyttä. Näin tehdessään tämä EU-ideologian pilaama nuorison osa palvelee kapitalismin tarpeita väsymättömästi.

On tietenkin varottava yleistyksiä. EU ei ole yhteisten arvojen muodostelma edes nuorison keskuudessa, jonka muutoin katsotaan olevan yhdenvertaisessa asemassa ollessaan elämänsä alkuvaiheessa.

Samalla kun työttömyydestä, köyhyydestä ja kurjuudesta kärsiville nuorille tarjoillaan tyhmistymisen porkkanoita ja heitä manipuloidaan äkkirikastuneiden sekä itsensä kultakoruilla mauttomasti koristelleiden rap-artistien esikuvilla, porvarillinen osa nuorisosta menestyy vanhempiensa takaamien turvamuurien takana.

Myös Suomessa on nuorisoidoleiksi ja sosiaalisen median suosikeiksi päätynyt rahakkaiden perheiden tyhjäntoimittajanuoria, jotka ajelevat mauttomilla kromivanteilla koristelluilla limusiineilla. He ovat muiden nuorten ihastelun kohteina vain siksi, että internetin yksiulotteisuus saattaa heidät muodollisesti samalle viivalle. Tämä näennäisesti tasavertainen läpinäkyvyys helpottaa kateuden tuntemusten ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten sivuuttamista. Se ohjaa myös normaaleja ja tervejärkisiä nuoria samastumaan ja ihastumaan blingivaatteisiin pukeutuviin persoonallisuushäiriöisiin ikätovereihinsa, vaikka oikeasti heitä ei yhdistä noihin narsistisiin nuoriin mikään muu kuin biologisperäinen halu pariutua vahvemmiksi ja varakkaammiksi koettujen yksilöiden kanssa.

Lopulta noista varakkaiden perheiden piloille hemmotteluista nulikoista tulee opintiensä ylimielisyydellä laiminlyöneitä huumeidenkäyttäjiä, rappioaikuisia ja perijöitä, jotka toimivat luonnon kostoina omille vanhemmilleen kuluttaen heidän vääryydellä ja viekkaudella hankkimansa varallisuuden omaan arvottomaan elämäänsä. Yhdessä työttömän ja itsensä epäonnistuneeksi kokevan nuorison kanssa nämä onnistuneiden rälssisäädyssä kasvatetut sohvavihannekset muodostavat Euroopan unionin tulevaisuuden samalla, kun Euroopan todellista älymystöä, kansallismielistä nuorisoa, pidellään henkisesti pahoin torjumalla heidän pyyteetön halunsa ottaa vastuuta Euroopan tulevaisuudesta.