Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.

Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.”

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.

Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

Maahanmuutto Amerikassa

Amerikkaa sanotaan maahanmuuttoon perustuvaksi maanosaksi ja Yhdysvaltoja monikulttuuriseksi valtioksi. Mutta pitääkö kumpikaan luonnehdinta paikkaansa?

Espanjalainen löytöretkeilijä Hernán Cortés poltti tunnetusti laivansa Amerikan mantereelle saapuessaan motivoidakseen uudisasukkaita ja sotilaita. He tulivat siis jäädäkseen, joten kyse oli pikemminkin valloitusretkestä kuin rauhanomaisesta maahanmuutosta. Tämä onkin maahanmuuttohankkeiden yleinen piirre: ne muodostuvat aina tavalla tai toisella valloitusretkiksi, jotka vaarantavat milloin intiaanien tai aboriginaalien, milloin taas Euroopan kansakuntien maat.

Yhdysvallat on oikeastaan hyvin yksiaineksinen kulttuuri, minkä merkiksi puhutaan ”amerikkalaisesta elämäntavasta”. Myös sopu on saatu Amerikassa aikaan verenvuodatuksen kautta. Yhdysvaltojen kulttuurin monitaustaisuutta ei voida pitää rauhan ja harmonian esikuvana, eikä se siten sovi myöskään ”aidon monikulttuurisuuden” mainostamiseen. Monta kulttuuria yhdellä alueella on johtanut epäluottamukseen ja sotiin sekä tietyn kulttuurin selviytymiseen voitolle. Rotulevottomuudet kytevät pinnan alla myös nykyisessä Yhdysvaltojen liittovaltiossa.

Ilmiölle voidaan löytää tieteellinen selitys. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on todennut erilaisuutta ja luottamusta tarkastelevassa teoksessaan Bowling Alone – The Collapse and Revival of American Culture (2000), että mitä voimakkaampi etninen diversiteetti yhteisössä vallitsee, sitä vähemmän yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Diversoituneissa eli erilaistuneissa yhteisöissä ihmiset eivät Putnamin mukaan ainoastaan tunne epäluottamusta niitä kohtaan, jotka näyttävät erilaisilta, vaan ihmiset eivät luota myöskään niihin, jotka näyttävät samanlaisilta.

Etnisen monikulttuurisuuden vaikutukset ovat siis kielteisempiä kuin on ajateltu. Putnam on käyttänyt Yhdysvaltain suurissa monikulttuurisissa kaupungeissa yleistynyttä ”yksin keilailua” esimerkkinä sosiaalisen luottamuksen heikentymisestä ja nähnyt, että luottamuksen menetys on sitä suurempaa, mitä enemmän eri rotujen (race) edustajia yhteisössä asuu.

Muun muassa tämä osoittaa vääräksi Gordon W. Allportin teoksessaan The Nature of Prejudice (1954) esittämän sosiaalipsykologisen oletuksen, niin sanotun kontaktihypoteesin, jonka mukaan läheisissä tekemisissä oleminen vähentää vastustusta ja ennakkoluuloja. Putnamin mukaan suurissa monikulttuurissa yhteisöissä kasvavat lähinnä rikollisuus ja television katseluun käytetty aika, mikä kertoo ihmisten käpertymisestä oman turvallisuutensa varmisteluun. Se taas johtaa vapauden kokemuksen kaventumiseen yksilöiden elämässä. Ulkopolitiikassa yhtenäisyyden kokemusta varjeleva kansakunta projisoi sisäisen hajanaisuuden pelkojaan haluunsa hallita kaikkea muuta maailmaa. Tuloksena on ollut väkivaltaisen kulttuurin maine.

Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys eivät siis näyttäisi olevan ainakaan sellaisia itseisarvoja, jollaisina niitä palvotaan poliittisessa retoriikassa ja yliopistojen hallinnossa. Saattaa olla, että kulttuurien ristiriidat etenevät jonakin päivänä Yhdysvalloissa niin pitkälle, että liittovaltio hajoaa takaisin osavaltioiksi. Kanadassa enemmistöltään (62 %) ranskankielisen Québecin itsenäistymispyrkimykset ovat olleet jo pitkään arkinen puheenaihe, ja vuonna 1995 järjestetty kansanäänestys hylkäsikin eron Kanadasta enää vain pienellä marginaalilla äänestyksen tuloksen ollessa 50,6 % ”ei”; 49,4 % ”kyllä”.

Työttömyydestä ja lamasta kärsineet yhdysvaltalaiset suhtautuvat nykyisin maahanmuuttoon torjuvasti, mikä näkyy ankarina maassaolomuodollisuuksina viisumi- ja työlupakäytäntöineen.

Suomalaisten on ollut perinteisesti helppo ymmärtää Amerikan värillistä väestöä, sillä suomalaiset ovat voineet saada oikeutta omalla kielellään vain paria vuotta kauemmin kuin on siitä, kun orjuus poistettiin Yhdysvalloista. Suomalaiset on pakotettu elämään kahden imperialismia harjoittaneen kansakunnan alaisuudessa, eikä siirtomaapolitiikan velkoja ole kertynyt meille lainkaan.

Se, että muutamat suomalaiset näyttävät suhtautuvan melko kritiikittömästi ja avokätisesti esimerkiksi Afrikasta saapuviin siirtolaisiin, saattaakin johtua tietystä samastumisen kokemuksesta. He kokevat olevansa itse jotenkin alistettuja, tai he kuvittelevat voivansa maahanmuuttoa puolustelemalla tuntea olevansa muiden yläpuolella: tärkeitä ratkaisijan roolissa toimivia hyväntekijöitä. Tämä ei silti käsittääkseni velvoita sen tapaiseen avustustoimintaan tai jopa etuoikeuttamiseen, joka on ollut viime aikoina tyypillistä esimerkiksi Yhdysvalloille ja muille länsimaille.

Yhdysvalloissa värillisille myönnetään edelleenkin etusija julkisen sektorin asuntojonoissa hyvityksenä orjuuden ajan oloista. Tällainen keinulautaefektiin perustuva oikeus on kuitenkin eräänlaista kostoa, sillä nykyihmiset eivät ole kausaalisesti vastuussa edeltäneiden sukupolvien teoista. Niinpä ei ole oikein maksattaa vuosisatojen takaisia vääryyksiä nykyihmisillä. Mitäpä, jos Helsingin kaupungin asuntojonoissakin etusija annettaisiin aina suomenkielisille ruotsin kieltä puhuvien ohi?

Tietenkin myös suomalaisia on osallistunut siirtomaa-ajan valloitusretkille, mutta silloinkin suomalaiset ovat olleet yleensä pelkän käskyläisen asemassa. Tosin muutamia poikkeuksia on, ja ne ovat valtaosin myönteisiä. Esimerkiksi Yhdysvaltain historian tunnetuimpia suomalaisperäisiä vaikuttajia on pennsylvanialainen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja, John Morton (1724–1777), jonka isoisoisä oli syntyjään suomalainen.

John Mortonin kerrotaan ratkaisseen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta koskevan äänestyksen. Juuri pidetyssä äänestyksessä kongressin jäsenten äänet olivat jakautuneet tasan, kun Morton saapui myöhästyneenä kokoukseen. Mortonin kuitenkin sallittiin vielä äänestää. Hän äänesti itsenäisyyden puolesta, ja niinpä ratkaisevan äänen antaja tiedettiin varmasti. Yhdysvaltalaisten on siis kiittäminen itsenäisyydestään ja tämän valistusfilosofisen julistuksen hyväksymisestä vapaamielistä ja suomalaisperäistä henkeä!

Pienten erojen narsismi ja kontaktihypoteesi

Mikäli joku sattui kieltäytymään aseista tai esiintyi pasifistisesti sota-aikana, hänet vietiin yleensä kapuloituna mielisairaalaan. Sen sijaan 1960-luvun hippivuosina oli muotia pitää hulluina niitä, jotka kävivät sotaa esimerkiksi Vietnamissa. Tällöin lasaretteihin raahattiin heitä. Huoli mielenterveydestä koettelee varsinkin kriisiaikoina, ja silmiinpistävää tuolloin on hulluutta koskeva varmuus.

Sen sijaan väliaikoina hulluuden ja järkevyyden rajanveto on paljon ongelmallisempaa. Esimerkiksi nyky-Suomessa on saavutettu piste, jossa ei enää oikein tiedetä, kuka on hullu ja kuka ei. Vielä viisi vuotta sitten niin sanotut tiedostavaiset, suvaitsevaiset ja edistykselliset pitivät yksiselitteisesti hulluina niitä, joiden mieleen vahingossakin pullahti ajatus, että maahanmuutto voisi olla maallemme joksikin muuksi kuin hyväksi. Jos tällaisen ajatuksen olisi sattunut lausahtamaan jossakin tilaisuudessa, Supon tunnukseton pakettivolkkari olisi varmasti ajanut kotimatkalla rinnalle, liukuovi olisi avautunut, kansalainen olisi siirretty pakettiautoon, ja sitten olisi menty pillit soiden.

Sillä lailla maahanmuuttokriitikoita viedään vielä nykyäänkin, mutta pillien sävellaji on muuttunut ja melodraama on alkanut vaikertaa kuin pysähtymässä oleva äänilevy. Lopulta se häipyy lähes kuulumattomiin, eikä keisarilla ole vaatteita lainkaan. Ne, jotka aiemmin kannattivat jatkuvaa maahanmuuton virtaa, ovat alkaneet näyttää monien mielestä epäilyttäviltä: kenties heidän realiteettitajunsa on hämärtynyt, ja psykologin konsultaatio voisi auttaa. Sähköshokki saattaisi palauttaa ihmisparan todellisuuteen...


Pienet erot olivatkin suuria

Suorittaessani sosiaalipsykologian sivulaudaturia 18 vuotta sitten tulin jonkin verran puuttuneeksi hulluuden ja järkevyyden keskinäisiin velkoihin. Voi että, kuinka paljon myös tieteeseen mahtuu ohutta yläpilveä! Järjettömiä poliittisia tekoja voidaan puolustella hyvinkin ”järkeviltä” näyttävillä argumenteilla, jotka kenties myös kuulostavat ”hienostuneilta”.

En malta olla mainitsematta esimerkkejä, sillä niistä ei tule pulaa. Ensimmäisen tarjoaa teoria, joka selittää ”pienten erojen narsismiksi” nimettyä ilmiötä. Teorian mukaan ajatellaan, että lähellä toisiaan olevat kulttuurit pyrkivät korostamaan omaleimaisuuttaan ja eroavaisuuttaan toisista keinotekoisesti: pelkästään vahvistaakseen omaa identiteettiään. Esimerkkinä on usein mainittu islamin ja kristinuskon suhde tai kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin suhde. Myös Suomen ja Venäjän suhde voisi sopia esimerkiksi.

Väite on ollut se, että islamin ja kristinuskon erot ovat ”pieniä” ja että koetut kähinät ovatkin olleet etupäässä mielikuvituksen tuotteita. Todellisuudessa islam ja kristinusko poikkeavat toisistaan merkittävästi ja monissa suhteissa. Koko teoria lepää savijaloilla sikäli, ettei se perustu mihinkään historialliseen eikä poliittista todellisuutta koskevaan tietoon. Kristinuskon perussanoma on: ”Valitse!” Sen sijaan islam kehottaa nimeään myöten: ”Alistu!” Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja anteeksiantamusta, siinä islam on laki- ja auktoriteettikeskeinen uskonto, jossa ihmiset tuomitaan heidän tekojensa mukaan. Siinä, missä läntinen kristinusko on sekularisoitunut ja moniarvoistunut lähelle liberaalia tieteellistä etiikkaa, siinä islam jakaa ihmiset oikeauskoisiin ja vääräuskoisiin.

Erot eivät siis olekaan pieniä vaan periaatteellisia ja suuria. Samoin on Kiinan ja Japanin välillä: maiden suhteita rasittaa edelleen vuosikymmenten takaisen sodan muisto, ja kyseisissä valtioissa on erilainen poliittinen järjestelmä. Myös Suomen ja Venäjän välillä vallitsevat hyvin suuret erot, joiden tunnustamisesta ja ylläpitämisestä riippuu koko tämän kansakunnan olemassaolo. ”Pienten erojen narsismia” koskevan teorian voi siis uittaa likaviemäristä alas.


Läheisyysolettamus

Perään voi lähettää myös kontaktihypoteesina tunnetun sosiaalipsykologisen teorian, jonka keksimisestä on kunnia kirjattu Gordon W. Allportin nimiin. Kontaktihypoteesi (eli läheisyysolettamus) väittää, että mitä läheisemmissä tekemisissä eri kansanryhmät ovat, sitä vähemmän niiden välillä esiintyy eripuraa, epäluuloa ja väkivaltaisia yhteenottoja.

Lähiöissä koetut ongelmat eri kansanryhmien välillä antavat kuitenkin näyttöä päinvastaisesta: kantaväestön maahanmuuttajavastaisuus on yleisintä siirtolaislähiöissä, joissa ghettoblasteri soi. Teorian kannattajat ovat voineet enää turvautua tyypilliseen akateemiseen perääntymisen tapaan: ’Teoria päteekin vain tietyissä oloissa, jos kontakti on virallinen, pitkäaikainen, tasavertainen ja niin edelleen...’.

On kiintoisaa huomata, kuinka jokin poliittinen ideologia lähtee lentoon tieteeksi naamioituna ja sitä aletaan pitää kritiikittömästi totuutena, vaikka se ei perustuisi mihinkään kummempaan kuin keksijänsä mielipiteeseen, tarkoitusperään tai käsitykseen. Ja lopulta näitä mielipiteidenvaraisia teorioita voidaan käyttää jopa oikeudenkäyntien todistusaineistoina. Kontaktihypoteesia ja ”pienten erojen narsismia” koskevat teoriat ovat olleet juuri sellaisia poliittisia näennäisteorioita.

Esimerkiksi kontaktihypoteesin ympärille muovatun teorian kumoamiseen riittää käytännön näytön lisäksi yksi filosofinen argumentti. Kontaktit eivät johda hyväksymiseen, jos ja kun itse tilanteita ei ole koettu hyviksi. Pelkkä mekanistinen oletus ihmisten taipumuksesta käyttäytyä esimerkiksi suvaitsevasti tietyn etäisyyden vallitessa ei siis päde, vaan asian ratkaisee viime kädessä se, onko itse asia kielteinen, myönteinen vai neutraali. Niinpä tämäkin kysymys joudutaan ratkaisemaan arvoulottuvuudella eikä sellaisen olettamuksen nojalla, joka sanoo, että läheisyys sinänsä aiheuttaisi konfliktien vähenemistä.

Yksinkertaista mutta totta. Filosofinen työskentely poistaa ongelmia, kun taas ongelmat luovat filosofeille lisää työtä.