Miksi Ruotsissa valitaan poliitikkojen sijasta poliiseja?

Platonin ajan kreikkalaisessa poliksessa, eli kaupunkivaltiossa, filosofien oli määrä toimia hallitsijoina. Vartijaluokka taas toimi edunvalvojana, ja jako vastaa suurin piirtein tehtävienjakoa roomalaisajan patriisien ja plebeijien kesken.

Orjat puolestaan tekivät fyysisen työn. On syytä muistaa, että lääkäritkin olivat antiikin Kreikassa orjia samoin kuin parturit. Tietyn riippuvuussuhteen vuoksi kenelläkään ei ollut varaa kohdella sellaisia orjia huonosti tai halvasti, ja sen voimme havaita myös nykyisin terveydenhuoltohenkilökunnan palkkavaateista ja parturi-kampaajien laskuista.

Platon ei arvostanut demokratiaa ollenkaan, sillä demokratia antoi vallan oppimattomalle rahvaalle. Sosiaalidemokraattisen politiikan Ikeassa, Ruotsissa, ovat tulevana viikonloppuna parlamenttivaalit, joten katsotaanpa mitä kansanvallasta (populuksen vallasta) voidaan ajatella.

Ruotsissakaan ei äänestetä enää Natosta, sillä Nato-juna jätti jo vaalihuoneet. Mutta turvallisuus on tapetilla kovasti muutoin noissa 9/11 järjestettävissä valtiopäivävaaleissa, jolloin kansalaiset voivat jälleen mennä pyytämään puoluekohtaisen äänestyslipukkeen vaalitoimitsijalta...

Vaaleja leimaavat Ruotsin viimekeväiset väkivaltaiset mellakat, joita eräs paikallissyyttäjäkin antautui vertaamaan sotatilaan (kirjoitin aiheesta täällä).

Oireellista on, että pääpuolueina pidetyt Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus hoitavat oireita mutta eivät yritä parantaa tautia. Molemmat haluavat lisätä poliiseja, ja Kepu puolestaan torjuu ”rasismia”.

Kokoomus ratkoo ongelmia lisäämällä poliiseja.

Demaritkin estävät ”eriytymistä” poliisien lisäyksellä.

Kepu väistelee ongelmien juurisyitä torjumalla ”rasismia”.

Vaalivoittoa oppositiossa maltillisesti toivova Kokoomus aikonee tehdä Ruotsista poliisivaltion lisäämällä turvakameroita ja palauttamalla ”järjestyksen”. Krisut puolestaan taistelevat ”rikollisuutta” vastaan mikkihiirimäisesti.

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ottavat maksuksi vapautemme.

Kokoomus uhkaa kurilla ja järjestyksellä.

Krisut kriminaalipoliitikkoina.

Kaiken tämän turvallisuudenvarjelun keskellä monet ovat huomanneet, että poliisien pelotepreventiivinen vaikutus on mitätön, sillä lähiöiden mikrovaltioihin poliisitkaan eivät uskalla enää mennä – eivätkä mene, jotta asukkaat eivät ”radikalisoituisi”.

Vaarana tällaisessa kurin ja järjestyksen varjelussa ja tarkkailun sekä valvonnan lisäämisessä on, että ne kuolettavat kaikkien kansalaisten vapaudet. Ne tukahduttavat ajattelun rippeetkin ruotsalaisessa kansankodissa, joka oman rauhantilansa vuoksi on muodostanut jo sinänsä melko filosofiattoman kulttuurin.

Ruotsidemokraatit sen sijaan ovat mainostaneet kampanjalla, jossa toivotaan, että kansalaiset kiinnittäisivät huomiota ongelmien causa primaan, eli juurisyyhyn, josta ne sikiävät.

SvD muotoilee asian varovaisesti niin, että asioissa olisi paljon ”sisäistettävää” ja ”syvennettävää”.

Ruotsidemokraattien mielestä ongelmien ydin tulisi sisäistää paremmin.

Suomessa on kenties oivallettu ja sanottu selkeämmin, mistä ongelmat johtuvat, ja nehän johtuvat mmm... *mutinaa*, *mutinaa*.

Ruotsin tapa vyöryttää Suomeen elintasopakolaisia Tornion raja-aseman kautta muistuttaa, että Ruotsi voi olla Suomelle yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi naapuri kuin Venäjä.

Venäläiset näyttävät pysähtyvän Ukrainassakin luoteihin, mutta Ruotsi päästää vihollisen läpi kansainvälisiin säädöksiin vedoten ja kansallisen etumme ylitse kävellen. Ja feministien korkokengillä poljetaan katuja mielenosoituksissa niin kauan, että vihollisen asemat yhteiskunnassamme ovat varmasti turvatut.

Rangaistusten koventaminen ei poista ongelmaa.

Rangaistusten koventamisen sovitusvaikutus puolestaan on tehoton, kun maito on jo maassa. Juuri siksi Ruotsissa nyt itketään, eikä parannukseksi ole siis siitäkään.

Vastaavalla grafiikalla mainostetaan Suomessa Mielensäpahoittaja-elokuvaa, jossa pahastuja on karvalakkikorvainen setämies. Lieneekö lähdössä Ruotsiin, vai olisiko sieltä jotakin tulossa?

Taustalla lennetään laipat auki tässäkin julisteessa.

Kukaan ei varmaan huomaa, että tosiasiassa pahastuja on useimmiten ollut Suomessa punavihreä millenniaali, joka kannattaa kaikkea hullua alkaen maahanmuutosta ja päätyen energiantuotannon ympäristöpoliittiseen alasajoon.

Mutta sellaisella irvikuvalla varustettu todellinen menestysromaani pysähtyisi kustantajien harjoittamaan sensuuriin, ja elokuva vedettäisiin pois levityksestä.

Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta Natoon liittymiseksi osoittaa joka tapauksessa, kuinka tärkeässä roolissa pohjoismainen yhteistyö on kaikissa asioissa, jotka koskevat hyvinvointivaltion ylläpitoa ja väestökoostumuksemme säilyttämistä muuttumattomana.

Saapa nähdä, kauanko ”sisäistäminen” kestää. Kiintoisaa on havaita ja todistaa, kuinka shokissa Yleisradion Pirjo Auvinen on raportoidessaan Ruotsin vaalituloksesta (”shokissa” hän sanoi olevansa Donald Trumpin vaalivoiton johdosta raportoidessaan aikoinaan Yhdysvalloista).

---

Päivitys 12.9.2022: Valtavirran sosialistimedioilla on ollut paljon pois seliteltävää Ruotsin vaalituloksessa, kun Ruotsidemokraatit kohosivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi Kokoomuksen ohi. Yleisradion verkkosivujen syötteestä tieto Ruotsidemokraattien suurenmoisesta vaalivoitosta katosi kokonaan, ja peiteuutisena korostettiin yleistä vaalitulosta.

Oikeistoblokin voitto jäi joka tapauksessa vaatimattomaksi, sillä kokonaistilanne blokkien välillä on suurin piirtein tasan. Puolueissa tiedetään, että jokainen uusi maahanmuuttaja merkitsee yleensä ääntä vihervasemmistolle. Ruotsi on jo niin pitkälle maahanmuuton rämettämä valtio, että kantaväestön on demokraattisin keinoin mahdotonta puolustaa asemaansa, ja valtiovaltaa on lipsahtanut vierasperäisille perinteisen atavistisen vallanperimysjärjestyksen ohi.

Ruotsin hallitusratkaisulla ja maahanmuuttopolitiikalla on vaikutusta Suomeen, koska Ruotsi on ollut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden keskeinen pääkanava Suomeen kansainvälisten kriisien ajan.

 

Päivitys 17.10.2022: Ruotsiin perustettiin tänään kokoomuksen, krisujen ja liberaalien porvarillinen vähemmistöhallitus, jossa Ruotsidemokraateille luotiin ”tukipuolueen” asema. Olisivat tehneet perinteestään poiketen suoraan enemmistöhallituksen, sillä siihen olisi ollut mahdollisuus ja velvoite Ruotsidemokraattien noustua Kokoomusta suuremmaksi puolueeksi. Vaalien voittaja kuitenkin lytättiin marginaaliin, ja häviäjästä tehtiin pääministeripuolue.

Yleisradion pohjoismaiden suurlähettiläs Pirjo Auvinen ounasteli viime perjantaisessa jutussaan hallituskoalition kaatuvan suoraan luottamusäänestyksessä. Jutussaan ”Ruotsi käpertyy sisäänpäin – porvarihallitus on ruotsidemokraattien panttivankina” agendatoimittaja yritti lytätä Ruotsidemokraattien tervehdyttävän vaikutuksen Ruotsissa podettaviin ja maahanmuutosta johtuviin väkivaltaongelmiin. Vaikuttaa, että me täällä Suomessa olemme Yleisradion mediavallan panttivankeina.

Aiheesta aiemmin:

Ruotsin onnettomuus (2022)

”Uusi normaali”toteutumassa myös Suomessa (2018)

Läkerolit väärään kurkkuun – Tervaleijonia poskeen (2018)

Miksi Ruotsidemokraatit voittivat vaalit? (2018)

Mistä Ruotsidemokraattien menestys johtuu? (2018)

Ruotsi on Pohjolan Brasilia ja Venäjän kaltainen uhka (2018)

Uhrina olisin voinut olla minä – tai sinä! (2017)

Ruotsidemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa (2014)

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Tukholma on vihdoinkin aidosti monikulttuurinen (2010)

Katsaus suomenruotsalaisuuteen (2010)

Ruotsalaisuuden päivänä (2010)

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle (2010)

RKP ja 1809 (2009)

Kuningas Suomeen (2008)

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan (2007)

Ruotsin hallitusjupakka (2006)

Kansandemokratiajohtajista

Viranomaiset antavat päätöksensä yleensä kesän kynnyksellä ja jäävät sen jälkeen lomille. Niin he tekevät, jotta lomakansa ja julkinen sana eivät kiinnostuisi viranomaisten harjoittamasta mielivallasta. Samalla viranomaiset toivovat, että kansalaisten kesä menisi pilalle viranomaisten itsensä ottaessa aurinkoa. Jos viranomainen ei jostakin syystä pääse lomalle, hän voi kuitenkin lohduttautua sillä, että hallintopäätöksillä kolhitut kansalaiset joutuvat viettämään kesänsä samassa tervassa kuin viranomaiset itsekin – tosin sillä erotuksella, että viranomaisille maksetaan tuosta touhusta palkkaa toisin kuin kansalaisille.

En lakkaa onnittelemasta Suomen kansaa hyvästä herraonnestaan, toisin sanoen siitä, että se sai uudeksi vähemmistövaltuutetuksi Eva Biaudet’n. Iloitsen myös niiden vähemmistöjen puolesta, joiden tasa-arvo paranee nyt koko rahan edestä, Eva Biaudet’n sopimuspalkan verran. Siitä vain kaikki vähemmistökommunistit, vähemmistösosialistit sekä kansalliset ja seksuaalivähemmistöt valituksia tekemään. – Kyllä auttaa.

J. K. Paasikivi sanoi kerran, että eniten hän pelkää sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa aktiivisia ja tyhmiä. Kamppaillessaan vähemmistövaltuutetun virasta Eva Biaudet valjasti lapsiarvot keppihevoseksi oikeuttaakseen löyhää ja välinpitämätöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän lausui muun muassa näin: ”On punnittava, halutaanko ajaa lapsen etua vai keskittyä siihen, että saadaan vähennettyä tulijoiden lukumäärää.”

Biaudet’n mukaan maahanmuuttajien määrää pitäisi lisätä, jotta voitaisiin ajaa (oletettua) lasten etua. Tämä on eräänlaista kiristystä, jossa lapsia hyväksikäytetään välineinä, kun koetetaan puolustella tulijoiden tulvaa sekä siirtää kehitysmaiden väestöpoliittisista virheistä johtuvia ongelmia meidän maksettavaksemme.

Hakiessani myös itse vähemmistövaltuutetun virkaa kirjoitin omasta puolestani niin, että ”tässä suhteessa on päätettävä, valitsemmeko naisten ja lasten edun ajamisen vaiko muslimiyhteisön linnoittautumisen omaksi saarekkeekseen, jonka sisällä myös despotia on mahdollista.”

Kyse on edelleenkin siitä, miten ihmiset pärjäävät absurdien uskonnollisten järjestelmien sisällä, eikä viranomaisten pitäisi pyrkiä lavastamaan vähemmistöjen ja alkuperäisväestön välille sellaisia konflikteja, joita niiden välillä ei alkuunkaan ole. Ne ovatkin yleensä ajattelemattoman maahanmuuttopolitiikan ja viranomaisten itsensä syytä. Kuitenkin vain Eva Biaudet esitti kansliapäällikkö Ritva Viljasen mukaan muista erottuvat ”selkät linjaukset”.

Eva Biaudet ei ole edeltäjiään parempi eikä pahempi. Hänessä on sisällä samaa softaa kuin Mikko Puumalaisessa ja Johanna Suurpäässä. He kaikki ovat halunneet avata maahanmuuton keulaportit, ja heidän asennoitumisensa muslimikulttuurin sisäiseen väkivaltaisuuteen ja repressiivisyyteen on ollut tyrmistyttävää omassa naiiviudessaan.

Mikäli Biaudet olisi laiska, hän olisi kenties edeltäjiään vaarattomampi – ainakin niitä urheita suomalaisia kohtaan, jotka vielä koettavat pelastaa tämän maan talous- ja sosiaalirakenteen, syntyperäisten suomalaisten työpoliittisen aseman ja koko hyvinvointiyhteiskuntamme maahanmuuton tuottamilta ongelmilta. Mutta Biaudet on valitettavasti laiska vain älyllisesti. Muutoin hän on ahkera, juuri sellainen kuin J. K. Paasikivi pelkäsi.


Paradoksien partaalla

Ministeri Jyri Häkämies iloitsi noin vuosi sitten, että kokoomus sai estetyksi seitsemän kovapalkkaisen johtajanviran perustamisen valtionhallintoon. Virkoja oli tarkoitus perustaa lähinnä vihreiden ja Rkp:n vaatimuksesta. Niiden täyteaineena oli tarkoitus käyttää suojatyöpaikkaa vailla olevien vihreiden ja rkp:läisten lisäksi myös eräitä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistoliittolaisia, joista arveltiin virassa toimiessaan koituvan vähemmän haittaa poliittiselle oikeistolle kuin vapaalla jalalla kulkiessaan.

Yhden kovapalkkaisen viran karsiminen säästää valtion palkkausmenoja yli 200 000 euroa vuodessa, mutta kerrannaisvaikutukset ovat sitäkin suuremmat, sillä virassa toimiessaan jokin uusi tasa-arvovirkamies voi aiheuttaa tuhatkertaiset kustannukset valtiontaloudelle!

Muutama uusi virka valitettavasti meni poliittisen kaupankäynnin vuoksi läpi. Eräs niistä on oikeusministeriöön sijoitettu demokratiajohtajan virka. Jo itse nimi on sairas paradoksi. Demokratialla ja johdetulla demokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Niinpä uusi demokratiajohtaja, Demla-juristi Johanna Suurpää, on ainakin minun mielestäni demokratian irvokas pilakuva.

Johanna Suurpää on huhkinut koko ikänsä maahanmuuton edistämiseksi. Hän oli avosylin ottamassa vastaan jo Suomen ensimmäisiä somalipakolaisia 1990-luvun alussa. Siitä pitäen hän ja hänen hengenheimolaisensa ovat nakutelleet pikku leluvasaroillaan maamme väestöllistä rakennetta palasiksi ja pitäneet etnisten konfliktien aikaansaamista eräänlaisena elämäntehtävänään. Toisella tavalla sanottuna he ovat halunneet kyseenalaistaa ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, sen, ettei maassamme ole ollut syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta. Luonnollisestikin maahanmuuton lietsojien motiivit ovat olleet myös feministisiä: on haluttu kiistää poliittisen järjestelmän väitetty patriarkaalisuus ja siihen sisältyvä järki.

Voitte tietenkin väittää, että kantaväestön ja maahanmuuttajien käsitteellisellä erottelullani vastakohtaistan. Mutta miettikää uudestaan: kuka tai mikä vastakohtaistaa? Minun mielestäni vastakohdat ja intressiristiriidat sisältyvät todellisuuteen. Sen muuttaminen toisenlaiseksi olisi yhtä helppoa kuin kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Valtion tehtävä on edistää ensisijaisesti omien kansalaistensa eikä ulkopuolelta tulijoiden etua. Nyt tilanne on aivan päälaellaan, kuten koko maahanmuuttopolitiikka kokonaisuudessaankin.


Paha saa palkkansa

Vähemmistövaltuutetun viran haltijoita on tullut tavaksi nostaa aina vain korkeampiin ja kovapalkkaisempiin virkoihin. Nousujohteinen turbulenssi johtuu siitä, että maansa myyviä luopiosuomalaisia on loppujen lopuksi edelleenkin vaikea löytää virantäyttöjä varten. Vähemmistövaltuutetun virassa selviytymistä pidetään suurena ansiona, sillä tehtävä on hankala. Mutta vaikea se on juuri siksi, että tuossa tehtävässä joutuu toimimaan kansalaisten enemmistömielipiteiden vastaisesti ja kurittamaan kantaväestöön kuuluvia suomalaisia. Tämä johtaa helposti konfliktiin viranhaltijan ja hänen palkkansa maksajien välillä - ja lopulta viranhaltijan oikeusperustuksen katoamiseen.

Vähemmistövaltuutetun viran haltijat ovat nykyajan fariseuksia. Heidät palkitaan entistä paremmilla viroilla, jotta he saisivat hopearahansa. Sitä varten perustetaan tarvittaessa myös uusia virkoja. Yleensäkin valtion virat täytetään yksipuolisesti vain EU:n strategioille uskollisilla henkilöillä, jotka ovat valmiita ajamaan Euroopan unionin päämääräksi asettamaa rajoittamatonta maahanmuuttoa kansakuntien oman edun vastaisesti.

Demokratiajohtajien, vähemmistövaltuutettujen ja tasa-arvovirkanaisten kautta on syntynyt tilanne, jossa valtiovalta käyttää tasa-arvon ihannetta kansakuntien itsemäärämisoikeuden ja kansalaisten oman edun vastaisesti, ikään kuin maahanmuutto olisi subjektiivinen oikeus, johon jokaisella maailman ihmisellä on oikeus.

Tätä Euroopan unionista johdettua hallintaa sanotaan sitten demokratiaksi. Kyseessä on samanlainen byrokraattinen hallitseminen, joka johti Venäjän kansakunnan hajoamiseen yhtäältä puolue-eliittiin ja toisaalta tavalliseen rahvaaseen entisessä Neuvostoliitossa. Myös tulevaisuuden EU:ssa virkavalta elää ennen pitkää omissa oloissaan henkilökohtaisia etuoikeuksia tavoitellen. Kansa puolestaan voi pahoin, prostituutio ja rikollisuus rehottavat kaduilla, ja rappaukset varisevat seinistä. Tämä on Brysselistä johdetun Euroopan tulevaisuudenkuva.

Parin vuosikymmenen sisällä Eurooppa ajautunee maahanmuuton tuloksena kohti uutta ennennäkemätöntä sotaa, jossa kansanryhmät taistelevat omista eduistaan ja oikeuksistaan. Konfliktit eivät ala entiseen tapaan valtioiden väliltä vaan valtioiden sisältä eri kansanryhmien kesken, kun viholliseksi onkin osoittautunut EU-liittovaltio ja sen harjoittama maahanmuuttopolitiikka. Tämä merkitsee, että myös vähemmistövaltuutetuille riittää palkkansa eteen työtä.

Heidän pelastuksensa tulee olemaan yhä korkeampi virka. Mikko Puumalainen nimitettiin aikoinaan apulaisoikeuskansleriksi, ja hänestä tullee lopulta samanlainen hallituksen päänsilittäjä kuin oikeuskansleri Jaakko Jonkasta, jonka toimia prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen ehdotti jo epäilyjen ja rikostutkimusten kohteiksi.

Johanna Suurpää taas nostettiin vastaperustettuun demokratiajohtajan virkaan. Hänen ensimmäisiä tehtäviään on viranomaisiin kohdistuvan arvostelun kriminalisointi ja saattaminen rasististen rikosten piiriin Tuija Braxin ja Mika Illmanin ”Rasistiset rikokset” -työryhmän ehdotuksen mukaisesti. Tästä lähtökohdasta tasa-arvoviranomaisena toimiminen olisi ihmisrotu. Ajatus ei ole myöskään kaukana totuudesta sikäli, että tasa-arvoviranomaiseksi päätyminen vaatii tiettyä verenperintöä tai ankkalammen jäsenyyttä esimerkiksi vakaumuksellisena rkp:läisenä.

On sinänsä ymmärrettävää, että viranomaiset haluavat kieltää tasa-arvoviranomaisiin kohdistuvan kritiikin, sillä Eva Biaudet’n nimittäminen ei ole saanut osakseen mitään muuta kuin pelkkää kritiikkiä. Rasistinen rikos voisi jatkossa olla siis myös jonkin luottamuksensa menettäneen byrokraatin arvostelu. Tällaisiin viranhaltijoihin sopisi sama kritiikki, jota Nakke Nakuttaja esitti suustaan Kalevankankaalla vuonna 1918.

Johanna Suurpää saa oikeusministeriön demokratiayksikön johtajana vapaat kädet ilmiantonappien perustamiseen ja internetsensuurin laajentamiseen. Hänelle annetaan täydet valtuudet vaalijärjestelmän uudistamiseen eli äänikynnyksen perustamiseen ja demokratian takavarikoimiseen. Sillä tavoin varmistetaan, ettei poliittista mielipidettä voi kanavoida edes vaaleissa, vaan eri mieltä olevat ajetaan ulkoparlamentaariseen asemaan, jossa he radikalisoituvat.


Ja kansa kiittää

Vähemmistövaltuutetun viimekeväinen nimitys oli tyypillinen poliittinen virantäyttö. Tietty osuus viroista varataan eri puolueille, jotta vallan tasapaino hallinnossa säilyisi. Muussa tapauksessa puolueet alkavat painostaa toisiaan omilla keinoillaan.

Tätä kauhun tasapainoa seuraten puolueet valitsevat sitten kiintiövirkoihinsa puolueelle uskollisia jäseniä omista riveistään. Näin virkoihin päätyy nimenomaan epäpäteviä henkilöitä, juuri sellaisia kuin Eva Biaudet.

Yleensä nimitetyt ovat joko kokoomuksen, kepun, sosiaalidemokraattien tai tietyissä suurimmissa kaupungeissa myös Rkp:n tai vihreiden jäseniä, mutta eivät juuri koskaan puolueettomia. Kuuluisia sosiaalidemokraatteja, jotka on nostettu korkeisiin virkoihin pelkän poliittisen kaupankäynnin tuloksena, ovat esimerkiksi Heikki Koski, Kaarina Suonio, Pirkko Työläjärvi ja Martti Ahtisaari. Voidaankin kysyä, mitä he olisivat ilman Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta. Ilmeisesti tavallisia peruspulliaisia.

Perussuomalainen puolue onkin vaatinut ryhmäpuheenvuorossaan, että poliittiset virkanimitykset lopetettaisiin kokonaan ja virat täytettäisiin parhaiten koulutetuilla ja ansioituneimmilla. Omasta mielestäni paras virkamies on puolueeton virkamies, sillä häntä ei tarvitse siirtää epäluotettavana disponibiliteettiin aina kun ministereiksi astuvat muiden puolueiden poliitikot.

Ei ole ihme, miksi myös ministerinviroissa on niin kehnoa ja epämoraalista porukkaa, sillä ministerinvirkojakaan ei täytetä pätevimmillä ja kyvykkäimmillä vaan aluepoliittisin perustein ja sukupuolten tasajakoa noudattaen. Juuri siksi tässä maassa on niin paskat ministerit.

Kenties vähemmistövaltuutetun virantäyttöön olisi sopinut Astrid Thorsin ehdottama anonyymi työnhaku. Hakijoiden ihonväri, sukupuoli, nimi ja seksuaalinen suuntautuminen olisivat selvinneet vasta haastatteluissa, jos silloinkaan, mikäli hakijat olisivat esiintyneet paperipussi päässä. Näin tasa-arvovirkaan olisi voinut päätyä mies, homoseksuaali tai kantaväestöön kuuluva suomalainen eikä aina vain nainen, alemmin koulutettu tai vierasperäinen, joita Helsingin kaupunkikin ilmoitti suosivansa työpaikkojen ja virkojen täytössä. Nyt tasa-arvovirka täytettiin valtakulttuuria edustavalla hakijalla, joka on kilpahakijoita alemmin koulutettu.


Uhriutumisen pelimerkit viranomaisten käsissä

Ennen vanhaan yhteiskunnassamme kilpailtiin sankariksi pääsemisestä – nykyään uhriksi joutumisen sosiaalisesta valittelupääomasta ja pelimerkeistä, joita alakynteen joutumisen katsotaan tuovan pelaajien käteen.

Jokaisessa kunnon pissiksessä piilee pieni tasa-arvovaltuutettu. Vasta tämän huomaaminen voisi viedä yhteiskuntaa terveempään suuntaan.

Samalla totta kai myönnän: hain itsekin vähemmistövaltuutetun virkaa. Niin en tehnyt kuitenkaan pyrkiäkseni vähemmistöjen yläpuolella olevaksi itkupilliksi, joka tyydyttää itseään nymfopossumaisesti voivuoren päällä. Hain vähemmistövaltuutetuksi tavallisena suomalaisena, joka haluaa olla toisten ihmisten reilu kaveri.

Minulle ohitus virantäytössä ei ollut mikään yllätys. Poliittinen vihervasemmisto on tehnyt minulle tämän saman akateemisissa yhteyksissä kymmeniä kertoja.

Eniten olen pahoillani niiden minua epäilemättäkin paljon pätevämpien henkilöiden puolesta, jotka maisterin- ja kandidaatintutkinnoillaan urheasti hakivat kyseistä virkaa mutta eivät ponnistuksistaan huolimatta tulleet valituksi, ja myös heidän protestinsa tyrmättiin Taivaassa.

Itse hain virkaa yksinomaan korjatakseni vähemmistövaltuutetulle syntynyttä kielteistä julkisuuskuvaa sekä hoitaakseni tehtävää tavalla, joka ei entisestään syventäisi holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta johtuvaa kantaväestön ja viranomaisten kuilua. Mitään ongelmaahan ei vallitse suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä, vaan lähes kaikki konfliktit on koettu joko vähemmistöjen sisällä tai kantaväestön suhteessa viranomaisvaltaan.

Lohdutukseksi kaikille teilatuille haluaisinkin hoilottaa muunnelman eräästä tunnetusta laulusta: ”Me ollaan vähemmistövaltuutettuja kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Me ollaan vähemmistövaltuutettujaaaaaaaaaaaaaa...”

Kenties juuri tässä trubaduuri J. Karjalaisen kantaesittämässä teoksessa, jolla päiväkerhon Malla-tätikin voisi pelotella lapsia, myös tasa-arvon ruusu pistelee kirvelevästi. Tasa-arvolla politikoijat ovatkin yleensä nimenomaan etujärjestöpolitiikan etulinjassa. He eivät koskaan aja yleistä etua vaan aina jonkin intressiryhmän etua.

Tasa-arvon penääminen on erikoisetujen ja helpotusten vaatimista, kuten on nähty feministisessä tiedepolitiikassa. Muiden muassa Pasi Malmi ja Henry Laasanen ovat osoittaneet etevästi tutkimuksissaan, että maamme tasa-arvovirat ovat yksipuolisesti naisten hallussa ja että viranhaltijat eivät edes yritä ajaa tasa-arvoa vaan jotakin ryhmäkohtaista omaa etuaan, kuten feminismiä. Sama pätee maahanmuuttopolitiikkaan, ja olisikin virhe pitää feminismiä ja maahanmuuton lietsontaa eri ilmiöinä. Ne ovat ideologisesti samaa alkuperää ja syntyvät samoista motiiveista.

Tämä maa sihisee ja kihisee erilaisia asiamiehiä ja valtuutettuja mustanaan. Maassamme on nykyään muiden muassa lapsiasiamies, vähemmistövaltuutettu ja tasa-arvovaltuutettu. Näiden jumalaisten viranomaisten tehtävänä on pelottaa ihmisiä jo pelkällä olemassaolollaan niin, että kansalaiset tulisivat ajattelukyvyttömiksi ja menettäisivät järkensä ja poliittisen tahtonsa. Viranhaltijat toivovat, että jokaista säikäytettyä ihmistä kohti myös sata muuta pelästyisivät ja alkaisivat sensuroida puheitaan.

Kysymys kuuluu, kuka heidät on oikeastaan valtuuttanut. Ei ainakaan Suomen kansa. Esimerkiksi vähemmistövaltuutettu on puhtaasti poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista mielipidevaltaa viranomaisen asemassa. Ja juuri siinä lemahtaa vahvasti totalitarismin löyhkä.

Filosofiaa lapsille?

Filosofeista ja kasvatustieteilijöistä koostuva kaaderi yliopistojen virkamiehiä ehdotti äskeisessä vetoomuksessaan, että filosofiaa alettaisiin opettaa myös peruskouluissa jo 7-vuotiaille. Minulta on kysytty, miksi oma nimeni ei ollut listalla.

Pitää paikkaansa, ettei ollut. Ei ollut myöskään Esa Saarisen, Pekka Himasen, Heidi Liehun, Timo Airaksisen, Maija-Riitta Ollilan eikä juuri kenenkään muunkaan julkisuudessa pilaantuneen filosofin nimi.

Ensimmäinen syy siihen, miksi itse loistin poissaolollani, on se, että listan allekirjoittamista ei edes esitelty minulle, ja tämä taas on ymmärrettävä osa syrjinnän vastaista taistelua. Toinen syy on, että tulin ehdottaneeksi filosofiaa peruskouluihin jo Niin & Näin -lehden 1/2006 kirjoituksessani ”Myrkkymaljan pohjanhuuhtojaiset – Miten sokraattinen lainsuojattomuus lopetetaan?”. Ilmeisesti on katsottu, että saman asian kuuluttamiseen viranomaisille tarvitaan sata muuta filosofia, mutta oma juttuni riittää julkisuuden saamiseen yksin.

Tarkastelkaamme nyt hetken, mitä mahdollisia etuja ja haittoja filosofian kouluopetukseen lapsille liittyy.


Mitä etuja filosofian kouluopetukseen liittyy?

1) Kun filosofian oppikirjat kirjoitetaan 7-vuotiaille, on mahdollista, että Pekka Himanenkin ymmärtää niistä jotain.

2) Kun peruskouluistakin valmistuu filosofeiksi, kaikki ovat samalla viivalla, alalle tulee todellista kilpailua, ja vasta oman tuotannon kautta nähdään, kuka on kuka.

3) Filosofian kouluopetus tuo bisneksen kaikkien ulottuville. Ja rahaa on tultava, sillä julkkisfilosofien palkkioista tiedämme, ettei kukaan vaikene yhteiskunnan ongelmista pienellä rahalla.

4) Filosofien suhteellinen työttömyysprosentti laskee: kun kaikki kansalaiset ovat filosofeja, suurimman osan heistä pitää päätyä myös johonkin ammattiin ja tehdä työtä.

5) Filosofian opetuksen ahmaisivat lukioissakin papit. Niinpä teologian opettajat saavat lisää tunteja myös peruskouluissa, kun oppiaineen opetus junaillaan heille. Jeesus kiittää.

6) Kun filosofiaa opettavat kaikenlaiset täti Moonikat, filosofiasta välittyy oikealla tavalla väärä kuva lapsille jo varhain, ja siten he eivät valitse filosofiaa enää yliopistoissa. Näin päästään eroon turhista filosofeista.

7) Filosofian professorit ja feministit ovat tähänkin asti kertoneet pelkkiä satuja esimerkiksi monikulttuurisuudesta, kukista ja mehiläisistä, ja lapset tykkäävät sadunkertojista!

8) Listan allekirjoittajat saavat vertaistaan seuraa. Osa heistä voi kokea olevansa tosi viisaita ollessaan niin paljon opetettaviaan kehittyneempiä.

9) Kun eläintensuojelijat, rauhanpuolustajat ja muut päteviksi todetut ituhipit opettavat filosofiaa murkkuikäisille, nuoret ahdistuvat ja oppivat jälleen pelkäämään happosateita, tulvia, rajuilmoja ja ydintuhoa. Näin kasvaa taas moraalisten aikuisten sukupolvi.

10) Filosofien perusmotivaation sanotaan syntyvän kuolemanpelosta, joten filosofia sopii erinomaisesti lapsille. Ihminenhän tulee tietoiseksi kuolevaisuudestaan noin 10-vuotiaana, ja mitä syvemmin lapset traumatisoidaan, sitä väkevämpää filosofiaa saadaan.

11) Filosofian piirissä vältytään vihdoinkin työvoimapulalta, kun koulutusta jaetaan kuin ensiapukurssia: kaikille.

12) Virkamiesfilosofit eivät ole tähänkään asti tuottaneet mitään kulttuurikritiikkiä eivätkä puhuneet sopimattomia, joten luentojen ja oppimateriaalien aineisto sopii sellaisenaan 7-vuotiaille.

13) Lapsille voidaan jo varhain tähdentää, että vapaalla ajattelulla ja virkamiesfilosofialla on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla.

14) Filosofian havainnollistaminen on helppoa. Lapsetkin ymmärtävät käsiteparadokseja, kuten ”demokratiajohtaja”.

15) Filosofiaa voidaan opettaa lapsille lähinnä narratiivisesti, legendojen tapaisten kertomusten kautta (en tarkoita nyt Matti Vanhasen seikkailuja). Esimerkiksi Sokrateesta puhuminen tekee vihdoinkin tunnetuksi myös homoseksuaalisuuden ilosanomaa.

16) Jos filosofiaa opetetaan uskontojen asemasta, uskonsodat loppuvat ja lapset eivät opi ärräpäitä mutta puhuvat silti kirkkoveneistä kuten ennenkin.


Mitä haittoja filosofian kouluopetukseen liittyy?

1) Ollessaan koulujen opettajina filosofit saattavat pelästyä kuin susilauma eurooppaministeriä, kun lapset opettavat ammattifilosofeille, millainen todellinen maailma on.

2) Lapset voivat osoittautua aikuisia pätevämmiksi filosofeiksi kysyessään väitöskirjan tekijöiltä ”isi, miksi sinä kirjoitat yhdestä kirjasta toiseen kirjaan”.

3) Ammattifilosofien epätodellisuudentajuisuuden huomattuaan lapset saattavat pitää hätäkokouksen ja kieltää filosofian harjoittamisen myös aikuisilta itseltään.

4) Filosofia edellyttää henkistä kypsyyttä, kuten psykologiakin. Jos filosofiaa opetetaan lapsille, filosofia on pakko jakaa kahtia: kypsään ja epäkypsään. Epäkypsä filosofia taas ei ole filosofiaa ollenkaan, joten siitä, mitä opetettaisiin lapsille, tulisi väistämättä jotakin muuta kuin filosofiaa. En kuitenkaan ihmettele, että monet filosofian professoritkin ovat menneet tämän aloitteen taakse, sillä hehän eivät omassa naiiviudessaan ymmärrä muutenkaan mistään mitään.

Rasismikauhistelujen sietämätön defensiivisyys

Defensiivisyydellä tarkoitetaan puolustuksellisuutta. Psykoanalyyttisen teorian mukaan puolustelu paljastaa ihmisten haluavan juuri niitä asioita, joita he koettavat torjua mielestään.

Esimerkiksi juopottelun vastaisuutta voidaan pitää merkkinä sala-alkoholismista ja homofoobisuutta omasta peitellystä homoseksuaalisuudesta. Heterovastaisuutta puolestaan voitaisiin pitää vihjeenä piilevästä heteroseksuaalisuudesta ja rasisminvastaisuutta osoituksena omista rasistisista yllykkeistä. Yltiöpäinen rasismin paheksuminen saattaa ilmentää myös syyllisyydentunnetta, joka taas voi johtua alitajuisesta havainnosta, että osallistuu itse johonkin rasistiseen käytäntöön kulttuurin tai elämäntavan osana.

Ihmisten ja instituutioiden defensiot iljettävät minua yhtä paljon kuin kukkahattutätien ja pappien pedofiilijahdit: niiden takana on aina jotain hämärää mutta samalla paljastavaa. Tietysti minua ahdistaa myös ihmisten tietty naiivius, kun he eivät tunne omia motiivejaan. Otaksun, että suuri osa Euroopan unionin rasisminvastaisesta työstä sekä ihmisoikeuksien takomisesta on vain tuota huonosta omastatunnosta ja piilevistä mieliteoista johtuvaa hekumaa, jota lentokentillä parveilevat korkeapalkkaiset EU-virkamiehet ja -naiset potevat omassa takaraivossaan.

Rasisminvastaisilla julistuksillaan he oksentavat ulos pahaa oloaan, joka johtuu siitä, että he itse poimivat hedelmät kulttuurimme kakusta, verottavat kansalaiset hengiltä, kylvävät ihmisten välille eripuraa ja pitävät yllä juuri sitä elintasokuilua, joka on tärkein syy esimerkiksi terrorismiin. Virkaeliitin (eli -alamaailman) huono omatunto ja defensiivisyys johtuvat siis sen tosiasian alitajuisesta aavistamisesta, että samalla kun afrikkalaislapsia kuolee nälkään kuin kärpäsiä, näiden sisä-, ulko- ja ties minkä ministeriöiden elintarvikeosastoilla aterioivien viranhaltijoiden huulet huokaa: ”Tuokaa ruokaa.”

Tällaisessa tilanteessa on luonnollista, että suomalainen perussuomalainen ja Arabian niemimaalta lähtöisin oleva muslimi voivat kokea toisensa paremmiksi kavereiksi kuin suomalainen perussuomalainen ja häntä paimentamaan laitettu kotimainen virkamies, joka ei oikeastaan tee leipänsä eteen muuta vetää toisia suomalaisia oikeuteen vääristä sanoista ja puheista.

Euroopan unionin myötä maahamme on syntynyt uusi Neuvostoliiton puolue-eliittiä muistuttava virkamiesluokka ”demokratiajohtajineen”. Orwellilaisten käsitteiden epätodellisuudessa työskentelevien palkintovirkailijoiden tehtävänä on toteuttaa ja valvoa EU:sta johdettua defensiivistä politiikkaa, joka tosiasiassa on vain tuon virkamiesluokan oman syyllisyydentunteen mätä hedelmä.

Heidän syyllisyytensä kumpuaa perimmältään hybriksestä, jolla antiikin aikoihin tarkoitettiin ihmisten pyrkimystä asettua omien edellytystensä ulkopuolelle. Ja juuri niin tuo virkamiesluokka koko ajan tekee: se lapioi kansanryhmien välille kuiluja, vaikka yksikään etninen ryhmä tai yksilö ei huutaisi heitä apuun ja vaikka ihmisten välillä ei vallitsisi mitään ristiriitoja. Sikäli kuin nämä ristiriidat ovat todellisia, nekin johtuvat Euroopan unionin pakottavasta politiikasta, siitä, että liiallisen maahanmuuton suosijat ovat menneet kaikkien rajojen yli.

On mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi vähemmistövaltuutetun virantäyttö etenee. Jätin kaksi viikkoa sitten virkaan oman, epäilemättä erilaisen ja muiden hakijoiden asiakirjoista poikkeavan, hakemukseni. Minkäänlaista yhteydenottoa prosessista vastaavalta taholta ei ole kuulunut, ja sekä puhelin että sähköposti ovat pysyneet kiinni kuin sammakon pimppi. Tiedän toki, että valtioneuvosto tekee kaikkensa, ettei virkaan nimitettäisi ketään, joka kykenee itsenäiseen ajatteluun.

Mutta takaisin asiaan. Mitä tekemistä defensiivisellä politiikalla ja sitä koskevalla analyysillani on käytännön kannalta?

Rasismisyytöksistä on tullut kantaväestöön kuulumattomien ihmisten veruke ja tekosyy etuoikeuksien tavoittelemiseen yhteiskunnassa. ”Rasismia” syntyy, kun ulkomaalaisjantterit huomaavat, että he eivät voikaan käydä joka päivä ravintoloissa iskemässä suomalaismiesten vaimoja, ”koska rasismi!” He sanovat: ”En saa työpaikkaa kouluttamattomana, koska rasismi!” Tai: ”Sosiaaliviranomaiset eivät maksakaan kaikkia menojani avoimella maksusitoumuksella, koska rasismi!”

En väitä, että rasismia pitäisi vähätellä, mutta sitä ei pitäisi myöskään liioitella. Jos aina huudetaan ”susi siellä” tai ”susi täällä”, kukaan ei kiinnitä huomiota silloin kun on oikea hukka paikalla.

Viime tiistaina Helsingissä järjestettiin Euroopan rasisminvastaisen verkoston (European Network Against Racism, ENAR) iltapäiväseminaari. Tämä ENAR on edellä selittämäni defensiivisyyden kulminaatiopiste. Jos nyky-Euroopassa ei ole ollut rasismia ennen Euroopan unionin toteuttamaa rajojen avaamista, sitä syntyy ensinnäkin siksi, että rajat ovat nyt avoimemmat kuin koskaan, ja toiseksi siksi, että näin syntyvän rasisminpelon vallassa harjoitettava rasisminvastaisuus luo koko ajan lisää uhkia ja pelkoja kansalaisten todellisuuteen omilla tappouhkausspekulaatioillaan ja internetin sensuroinnillaan.

MikroPC-lehden mukaan punaisista ilmiantonapeista ja internetoperaattoreille suunnitelluista sensuurivaatimuksista tunnettu ”Rasistiset rikokset” -työryhmä aikoo kieltää myös ”rasistiseen materiaaliin” linkittämisen. Tämä merkitsisi ilmeisestikin kaiken linkittämisen lopettamista, sillä rasismia on viranomaisten mukaan nykyään aivan kaikki. Omasta mielestäni tällaiset komiteanmietinnöt ovat rikoksia ihmisten perusoikeuksia vastaan. Ne kuuluvat kansalaisvapauksia uhkaavien lainsäädäntöhankkeiden listalle, ja ne pitäisi polttaa poroksi ylijumala Zeuksen taivaallisella tulella.

Viranomaisvalta ei näytä ymmärtävän, että ihmisten mielipiteidenvaihto ei ole hiirenklikkausta eivätkä ihmiset ole kilpikonnia. Jos kommunikaatio estetään netissä, mikäpä estää puhumasta asioista suoraan kaduilla? Tämä on ihmisten yhteiskunta ja sellaisena pysyy.

Entä sitten paljon julkisuutta nauttineet väkivaltaiset uhkaukset? Media ja viranomaiset ovat olleet kiinnostuneita vain maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien mahdollisesti saamista ”uhkauksista”. Minun tietooni ei ole tosin tullut akateemisen yhteisön liepeillä neljännesvuosisadan aikana toimiessani yhtään tapausta, jossa jotakuta tutkijaa olisi uhiteltu joillakin rasistisilla perusteilla.

Kun esimerkiksi Helsingin Sanomissa (14.3.2010) muuan anonyymi mielipidekirjoittaja nyt itkee nimimerkin takaa, kuinka kamalaa hänen perhe-elämänsä on jatkuvien uhkausten vuoksi, minä uskon tämän sitten, kun kyseinen paranodi-Paula kirjoittaa omalla nimellään ja esittää asiasta todisteet.

Todellisuudessa asiat ovatkin toisin päin. Mietitäänpä vähän.

1) Hänellä sentään on virka, eli kyseinen mielipidekirjoittaja elää omien sanojensa mukaan taloudellisesti turvattua elämää.

2) Jos virkaa ei ole, hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleville yleensä perustetaan virka johonkin tutkimuslaitokseen tai yliopistoon joko valtion rahoilla tai Euroopan unionin miljoonilla, joita unioni syytää omiin monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa edistäviin propagandaprojekteihinsa.

Tällä porukalla ei pitäisi olla kerta kaikkiaan mitään valittamista.

Sen sijaan toisin on meidän laitamme. Me esiinnymme omalla nimellämme. Filosofeja on tässä suhteessa kahdenlaisia: niitä, jotka uhraavat uransa periaatteidensa vuoksi, ja niitä, jotka uhraavat periaatteensa uransa vuoksi. Itse kuulun tietenkin ensin mainitsemaani ryhmään.

1) Kukaan ei kysy, kuinka helvetinmoisten sosiaalisten rangaistusten uhriksi joutuu jokainen sellainen ihminen, joka esittää analyysinsa tästä tai tuostakin yhteiskunnallisesta vääryydestä yhtä suoraan ja peittelemättömästi kuin minä.

2) Vaikka omaa henkeäni on toistaiseksi uhattu vain irtisanomisilla ja ohituksilla virantäytöissä, pahinta väkivaltaa on ollut tapa, jolla minusta on tehty henkipatto kieltämällä minulta kaikki akateemiset toimintamahdollisuudet yliopistolaitoksessa. Lukekaa todisteeksi 500-sivuinen ja monella sadalla lähdeviitteellä dokumentoitu teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), josta media vaikenee kuuluvasti kaikilla kielillä.

3) Vaikuttavaa vallan käyttöä on sekin, ettei kanssani samalla tavoin ajatteleville ole yleensä sijaa majatalossa missään muuallakaan. Vaikka monikin yrityspomo haluaisi palkata meikäläisen esimerkiksi konttoriinsa vastaanottoneidiksi pelkästä myötätunnosta, hän ei uskalla tehdä niin, koska hänkin pelkää joidenkin asiakkaiden kostoa. Tämä on työelämän mielipidevankeutta.

4) Jos taas joku median valtavirran edustaja, kuten Helsingin Sanomien Perttu Häkkinen puhuu minusta paskaa päivälehdessä, siihen ei puutu itseni lisäksi kukaan, eikä mikään media pidä minun leimaamistani ”Jussi Halla-ahon petikaveriksi” kumpaakaan kohtaan osoitettuna rasismina. Sen sijaan eräs muutamista tuhansista lukijoistani kysyy, miksi filosofi on vaiettu mediassa. Arvatkaa, onko hauskaa.

5) Älkää siis turhaan vaivatko päätänne kysymyksellä, miksi useimmat maahanmuuttokriitikot eivät esiinny omalla nimellään vaan puhuvat asioista anonyymisti netissä. Syy siihen on median puolueellisuus: se, että muualla kuin netissä esiintymislavaa ja mahdollisuuksia ei ole eikä anneta. Ja jos julkisuutta tulee, se on tarkoituksellisen epäasiallista ja mustamaalaavaa.

Kiitänkin sekä siitä että sordiinon polkemisesta. Parasta palautetta nimittäin on, että ajatukseni tunnetaan ihmeen laajalti sekä vallan hoveissa että kansan kerroksissa, vaikka en näykään joka päivä tiedotus- ja toitotusvälineissä. Tästä on hyvä möyriä eteenpäin.