Miksi Ruotsissa valitaan poliitikkojen sijasta poliiseja?

Platonin ajan kreikkalaisessa poliksessa, eli kaupunkivaltiossa, filosofien oli määrä toimia hallitsijoina. Vartijaluokka taas toimi edunvalvojana, ja jako vastaa suurin piirtein tehtävienjakoa roomalaisajan patriisien ja plebeijien kesken.

Orjat puolestaan tekivät fyysisen työn. On syytä muistaa, että lääkäritkin olivat antiikin Kreikassa orjia samoin kuin parturit. Tietyn riippuvuussuhteen vuoksi kenelläkään ei ollut varaa kohdella sellaisia orjia huonosti tai halvasti, ja sen voimme havaita myös nykyisin terveydenhuoltohenkilökunnan palkkavaateista ja parturi-kampaajien laskuista.

Platon ei arvostanut demokratiaa ollenkaan, sillä demokratia antoi vallan oppimattomalle rahvaalle. Sosiaalidemokraattisen politiikan Ikeassa, Ruotsissa, ovat tulevana viikonloppuna parlamenttivaalit, joten katsotaanpa mitä kansanvallasta (populuksen vallasta) voidaan ajatella.

Ruotsissakaan ei äänestetä enää Natosta, sillä Nato-juna jätti jo vaalihuoneet. Mutta turvallisuus on tapetilla kovasti muutoin noissa 9/11 järjestettävissä valtiopäivävaaleissa, jolloin kansalaiset voivat jälleen mennä pyytämään puoluekohtaisen äänestyslipukkeen vaalitoimitsijalta...

Vaaleja leimaavat Ruotsin viimekeväiset väkivaltaiset mellakat, joita eräs paikallissyyttäjäkin antautui vertaamaan sotatilaan (kirjoitin aiheesta täällä).

Oireellista on, että pääpuolueina pidetyt Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus hoitavat oireita mutta eivät yritä parantaa tautia. Molemmat haluavat lisätä poliiseja, ja Kepu puolestaan torjuu ”rasismia”.

Kokoomus ratkoo ongelmia lisäämällä poliiseja.

Demaritkin estävät ”eriytymistä” poliisien lisäyksellä.

Kepu väistelee ongelmien juurisyitä torjumalla ”rasismia”.

Vaalivoittoa oppositiossa maltillisesti toivova Kokoomus aikonee tehdä Ruotsista poliisivaltion lisäämällä turvakameroita ja palauttamalla ”järjestyksen”. Krisut puolestaan taistelevat ”rikollisuutta” vastaan mikkihiirimäisesti.

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ottavat maksuksi vapautemme.

Kokoomus uhkaa kurilla ja järjestyksellä.

Krisut kriminaalipoliitikkoina.

Kaiken tämän turvallisuudenvarjelun keskellä monet ovat huomanneet, että poliisien pelotepreventiivinen vaikutus on mitätön, sillä lähiöiden mikrovaltioihin poliisitkaan eivät uskalla enää mennä – eivätkä mene, jotta asukkaat eivät ”radikalisoituisi”.

Vaarana tällaisessa kurin ja järjestyksen varjelussa ja tarkkailun sekä valvonnan lisäämisessä on, että ne kuolettavat kaikkien kansalaisten vapaudet. Ne tukahduttavat ajattelun rippeetkin ruotsalaisessa kansankodissa, joka oman rauhantilansa vuoksi on muodostanut jo sinänsä melko filosofiattoman kulttuurin.

Ruotsidemokraatit sen sijaan ovat mainostaneet kampanjalla, jossa toivotaan, että kansalaiset kiinnittäisivät huomiota ongelmien causa primaan, eli juurisyyhyn, josta ne sikiävät.

SvD muotoilee asian varovaisesti niin, että asioissa olisi paljon ”sisäistettävää” ja ”syvennettävää”.

Ruotsidemokraattien mielestä ongelmien ydin tulisi sisäistää paremmin.

Suomessa on kenties oivallettu ja sanottu selkeämmin, mistä ongelmat johtuvat, ja nehän johtuvat mmm... *mutinaa*, *mutinaa*.

Ruotsin tapa vyöryttää Suomeen elintasopakolaisia Tornion raja-aseman kautta muistuttaa, että Ruotsi voi olla Suomelle yhtä vaarallinen tai jopa vaarallisempi naapuri kuin Venäjä.

Venäläiset näyttävät pysähtyvän Ukrainassakin luoteihin, mutta Ruotsi päästää vihollisen läpi kansainvälisiin säädöksiin vedoten ja kansallisen etumme ylitse kävellen. Ja feministien korkokengillä poljetaan katuja mielenosoituksissa niin kauan, että vihollisen asemat yhteiskunnassamme ovat varmasti turvatut.

Rangaistusten koventaminen ei poista ongelmaa.

Rangaistusten koventamisen sovitusvaikutus puolestaan on tehoton, kun maito on jo maassa. Juuri siksi Ruotsissa nyt itketään, eikä parannukseksi ole siis siitäkään.

Vastaavalla grafiikalla mainostetaan Suomessa Mielensäpahoittaja-elokuvaa, jossa pahastuja on karvalakkikorvainen setämies. Lieneekö lähdössä Ruotsiin, vai olisiko sieltä jotakin tulossa?

Taustalla lennetään laipat auki tässäkin julisteessa.

Kukaan ei varmaan huomaa, että tosiasiassa pahastuja on useimmiten ollut Suomessa punavihreä millenniaali, joka kannattaa kaikkea hullua alkaen maahanmuutosta ja päätyen energiantuotannon ympäristöpoliittiseen alasajoon.

Mutta sellaisella irvikuvalla varustettu todellinen menestysromaani pysähtyisi kustantajien harjoittamaan sensuuriin, ja elokuva vedettäisiin pois levityksestä.

Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta Natoon liittymiseksi osoittaa joka tapauksessa, kuinka tärkeässä roolissa pohjoismainen yhteistyö on kaikissa asioissa, jotka koskevat hyvinvointivaltion ylläpitoa ja väestökoostumuksemme säilyttämistä muuttumattomana.

Saapa nähdä, kauanko ”sisäistäminen” kestää. Kiintoisaa on havaita ja todistaa, kuinka shokissa Yleisradion Pirjo Auvinen on raportoidessaan Ruotsin vaalituloksesta (”shokissa” hän sanoi olevansa Donald Trumpin vaalivoiton johdosta raportoidessaan aikoinaan Yhdysvalloista).

---

Päivitys 12.9.2022: Valtavirran sosialistimedioilla on ollut paljon pois seliteltävää Ruotsin vaalituloksessa, kun Ruotsidemokraatit kohosivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi Kokoomuksen ohi. Yleisradion verkkosivujen syötteestä tieto Ruotsidemokraattien suurenmoisesta vaalivoitosta katosi kokonaan, ja peiteuutisena korostettiin yleistä vaalitulosta.

Oikeistoblokin voitto jäi joka tapauksessa vaatimattomaksi, sillä kokonaistilanne blokkien välillä on suurin piirtein tasan. Puolueissa tiedetään, että jokainen uusi maahanmuuttaja merkitsee yleensä ääntä vihervasemmistolle. Ruotsi on jo niin pitkälle maahanmuuton rämettämä valtio, että kantaväestön on demokraattisin keinoin mahdotonta puolustaa asemaansa, ja valtiovaltaa on lipsahtanut vierasperäisille perinteisen atavistisen vallanperimysjärjestyksen ohi.

Ruotsin hallitusratkaisulla ja maahanmuuttopolitiikalla on vaikutusta Suomeen, koska Ruotsi on ollut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden keskeinen pääkanava Suomeen kansainvälisten kriisien ajan.

 

Päivitys 17.10.2022: Ruotsiin perustettiin tänään kokoomuksen, krisujen ja liberaalien porvarillinen vähemmistöhallitus, jossa Ruotsidemokraateille luotiin ”tukipuolueen” asema. Olisivat tehneet perinteestään poiketen suoraan enemmistöhallituksen, sillä siihen olisi ollut mahdollisuus ja velvoite Ruotsidemokraattien noustua Kokoomusta suuremmaksi puolueeksi. Vaalien voittaja kuitenkin lytättiin marginaaliin, ja häviäjästä tehtiin pääministeripuolue.

Yleisradion pohjoismaiden suurlähettiläs Pirjo Auvinen ounasteli viime perjantaisessa jutussaan hallituskoalition kaatuvan suoraan luottamusäänestyksessä. Jutussaan ”Ruotsi käpertyy sisäänpäin – porvarihallitus on ruotsidemokraattien panttivankina” agendatoimittaja yritti lytätä Ruotsidemokraattien tervehdyttävän vaikutuksen Ruotsissa podettaviin ja maahanmuutosta johtuviin väkivaltaongelmiin. Vaikuttaa, että me täällä Suomessa olemme Yleisradion mediavallan panttivankeina.

Aiheesta aiemmin:

Ruotsin onnettomuus (2022)

”Uusi normaali”toteutumassa myös Suomessa (2018)

Läkerolit väärään kurkkuun – Tervaleijonia poskeen (2018)

Miksi Ruotsidemokraatit voittivat vaalit? (2018)

Mistä Ruotsidemokraattien menestys johtuu? (2018)

Ruotsi on Pohjolan Brasilia ja Venäjän kaltainen uhka (2018)

Uhrina olisin voinut olla minä – tai sinä! (2017)

Ruotsidemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa (2014)

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Tukholma on vihdoinkin aidosti monikulttuurinen (2010)

Katsaus suomenruotsalaisuuteen (2010)

Ruotsalaisuuden päivänä (2010)

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle (2010)

RKP ja 1809 (2009)

Kuningas Suomeen (2008)

Kun ”tasa-arvolla” diskriminoidaan (2007)

Ruotsin hallitusjupakka (2006)

Muistin tueksi: Mitä jos SDP:stä tulee pääministeripuolue?

Mitä jos SDP:stä tulee pääministeripuolue? Sitä minä pelkään. Nimittäin silloin Suomen polkemista velkasuohon ei estä mikään. Maahanmuuton tulvaportit avattaisiin todennäköisesti apposen auki.

Antti Rinne on ilmoittanut haluavansa hallitukseen mieluiten Vasemmistoliiton ja Vihreät. Kanta ei yllätä, sillä demarit asettivat myös viimeksi hallituksessa ollessaan ehdoksi sen, että ainakin Vasemmistoliitto on mukana.

Sellainen hallitus merkitsisi Suomen upottamista.

Jos SDP:stä tulee pääministeripuolue, kuten viimeisimmät gallup-tutkimukset ennustavat, on todennäköistä, että maahamme nousee sellainen hallitus, joka koostuu demareista, Vasemmistoliitosta, RKP:stä ja Vihreistä.

Kepu jää todennäköisesti putoavana puolueena sivuun, ja Kokoomuksesta voi tulla korkeintaan vihervasemmiston apupuolue.

Kyseisenlainen hallitus laittaisi tämän maan asiat kaikilta osin sekaisin. EU-tukiaisia jatkettaisiin samaan tapaan kuin Jutta Urpilainen teki jo myöntäessään takauksia Kreikalle.

Ilmastohysterialla kiristettäisiin ja kuristettaisiin Suomen talous ja teollisuus, vaikka Suomi on vähentänyt kasvihuonepäästöjään viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana kaksinkertaisesti sen, minkä muut EU-maat samassa ajassa keskimäärin. Vasemmistovetoinen hallitus todennäköisesti torppaisi myös Puolustusvoimien investoinnit ja hävittäjähankinnat.

SDP:n kannatuskasvuun on nähdäkseni kaksi syytä. Ensinnäkin kansalaiset ovat unohtaneet, mitä demarit saivat aikaan viimeksi hallituksessa ollessaan (nettisensuurin kiristäminen, vihapuhepoliisien perustaminen ja autoveron korottaminen sillä seurauksella, että autokauppa tyrehtyi ja verotulot vähenivät). Ritva Viljanen ja Johanna Suurpää laitettiin sananvapautta saksimaan.

Toiseksi SDP:n kärkikannatus johtuu siitä, että kansalaiset ”kostoäänestävät” porvarihallitusta vastaan. Yleensä asia menee niin, että vasemmistohallitus velkaannuttaa talouden. Sitten valtaan nousee oikeistohallitus, joka laittaa taloutta kuntoon mutta saa syyt niskoilleen ja putoaa vallasta. Sen jälkeen tulee taas vasemmistohallitus, joka laittaa talouden kuralle, ja niin edelleen.

Kun vastaukset eivät ole löytyneet oikealta, on kansa ryntäämässä valtiolaivamme vasemmalle laidalle. Kun vastaukset eivät löydy sieltä, alus hörppää vettä ja menee ennen pitkää kuin vene ilman tappia kohti pohjaa.

Iltalehden julkaiseman laskelman mukaan niin sanotun humanitaarisen maahanmuuton kulut ovat vuodessa jo noin 3,2 miljardia euroa. Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa laivaa ei saisi keikuttaa vaan pitäisi purjehtia pitkän tähtäimen suunnitelmaan sitoutuen suoraan eteenpäin.

Asiaa ei paranna, että Kokoomuksen Petteri Orpo nousisi pääministeriksi. Hänen kantansa maahanmuuttoon on jo nähty. Hän on yhdessä Paula Risikon ja Kai Mykkäsen kanssa vastuussa törkeitä rikoksia tehneiden päästämisestä maahamme.

Perussuomalaiset on järkivaihtoehto tämän kaiken ulkopuolelta. Siksi toivon puolueemme nousevan pääministeripuolueeksi. Tämä on nähdäkseni ainoa keino, jolla vastuullinen politiikanteko voidaan taata.

Miksikö? Siitä kertoo lyhyesti ehdokaskollegani Sebastian Tynkkynen loistavassa videossaan, jonka voi katsella tästä. Immosen Ollin ohella Sebu on suosikkini Oulun vaalipiirissä, ja olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Siksi olen myös itse politiikassa: Suomen ja suomalaisten puolesta.






Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Suomenkielisyys on monikulttuurisuutta

Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila esitti muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissaan, että englannin kielestä tehtäisiin Suomen virallinen kieli. Idea ei ollut uusi, sillä sitä oli haudottu Nokian takahuoneissa jo aiemmin.

Niskavillani olivat tuskin ehtineet tasoittua pöyristykseltään, kun entinen yleisradiomies Mikael Jungner kannatti tällä viikolla samaa aloitetta ja sähkötti Facebookissaan, että suomen kieli pitäisi kaiken lisäksi alistaa SAK:n järjestöretoriikasta muistuttavaan ”kielenhuoltoon”. Hankkeesta alkoi kuulua jakoavainten kilinää jo kielitieteilijöidenkin kamareihin.

Englannin kieli on ”aikamme latina” sikäli, että laajalle levitessään myös se muuttui musiikiksi. Merkitykset laventuivat ja epätäsmällisyys kasvoi. Lopulta kieli kuoli pois. Akateemisessa ja muussa kansainvälisessä käytössä olevalle englannin kielelle on käymässä samoin.

Universaalissa käytössä oleva maailmanenglanti on semanttisesti tyhjää, ja brittienglannin merkitykset riippuvat käyttöyhteyksistä, mikä puolestaan korostaa kielen pragmaattisuutta sekä sitoo merkitykset tapoihin ja tottumuksiin. Tämä antaa kielelle ideologisen ja luokkastrategisen ilmeen sekä banalisoi.

Näistä syistä olen vastustanut englannin kielen tunkeutumista akateemiseen maailmaan ja englanninkielisyyden muuttamista suoranaiseksi normatiiviksi. Suomen kielellä julkaisemiseen suhtaudutaan yliopistoissa nykyisin kuin rikokseen, vaikka suomenkielinen julkaisutoiminta on kulttuurikritiikin, poliittisen kritiikin ja omaperäisen filosofian ehto.

Tiedän kyllä, että suomen kielioppi on maailman iloisimpia asioita ja että sen vuoksi kielemme vaikuttaa nykyisin vain ”hyvältä salausjärjestelmältä”, josta Ilmavoimat tosin luopui Nato-yhteensopivuuden vuoksi. Samoin tiedän, että englannin kielestäkin löytyy murteita ja vivahteikkuutta kuin suomen savonmurteesta.

Nimenomaan tämän rikkauden suojelemiseksi kannatan voimakkaasti omakielisyyttä ja kulttuurien defensiivisiä pyrkimyksiä. Myös Neil Hardwickin mielestä englannin virallistaminen Suomessa johtaisi vain suomen kielen näivettymiseen.

Voidaan kenties väittää, että englannin kielen hyväksyminen Suomen viralliseksi kieleksi ei merkitsisi vastakohtaa suomen kielen asemalle ja olemassaololle. Käytännössä englannista tulisi kuitenkin ennen pitkää Suomen hallitseva kieli, jota kaiken maailman kaupparatsut patistaisivat meitä viljelemään kuin siirtomaaloordin kaakaotarhaa.

Minä en halua Suomesta Ambomaata enkä yliopistosta banaanilaivaa. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat angloamerikkalaista kieli-imperialismia, joten on kummallista, ettei moinen kulttuuri-invaasio huolestuta vakaumuksellista demaria.

Suomenkielisyys taas on monikulttuurisuutta, ja monikulttuurisuus on rikkautta! Perustuslain 17 § mukaan Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Niitä puolustamaan on hyviä organisaatioita, kuten Suomalaisuuden Liitto ja Perussuomalaiset r. p. Niinpä toivon, että poliittinen kannatus riittäisi estämään mahdollisen perustuslain muutoksen, jolla englannista tehtäisiin Suomen virallinen kieli.

Brysselin miehet, matkalaukkuprofessorit ja parodiaryhmä Alivaltiosihteerissä esiintyvä Simo Frangén voivat viljellä englantia aivan tarpeeksi ilman, että englannin kielestä tehtäisiin kaikkia suomalaisia ihmisiä, viranomaiskäytäntöjä ja katujen nimikilpilautakuntia velvoittava virallinen kieli. Sellainen politiikka antaisi jälleen selvän näytön vääristyneestä monikulttuurisuuden palvonnasta, jonka vallitessa yleismaailmallisuuden pyrkimykset johtavat yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta monokulttuuriin.

Filosofiasta tiedän, että syvälliset ajatukset eivät taivu eivätkä käänny englanniksi, mutta englanninkielinen diskurssiavaruus muuntaa kaiken kyllä helposti huumoriksi. Englannin kieli sopii mainiosti popmusiikkiin, sillä se venyy ja svengaa kuin purukumi. Sen sijaan kokouksissa ja kapakoissa puhuttu englanti ”makes me happy” niin kuin viskipaukku Sue Ellenin Dallasissa.

Minua vieläkin oikein puistattaa tuo Jungnerin ajatus suomen kieliopin vandalisoimisesta, joka oli kuin suoraan Orwellin romaanista. Olisi aivan naurettava sellainen ihanne, että meidän suomalaisten pitäisi nyt keinotekoisesti opiskella puolikielisille tyypillinen tönkkösuomen kielioppi, jonka mukaisesti vierasperäisesti murteellisesta alkeissuomesta tehtäisiin standardi oikeakieliselle puheelle!

Jungner on koettanut selitellä näkemyksiään parhain päin väittämällä halunneensa vain muokata inhimillistä kieltä tietokonelingvistiikkaan sopivaksi. En kuitenkaan usko hänen pääsevän some-kritiikin silmästä koettamalla luikerrella teknokratian maailmaan, vaikka hyppy koneiston rattaaksi onkin perinteinen hätäpoistumistie demariajattelussa.

Digihumanismin junan pitäisi kulkea niin päin, että tekniikasta koetettaisiin tehdä inhimillisempää eikä inhimillisyydestä teknisempää. Myöskään se, että kielen luonnollista kehitystä ei voida manipuloida, ei ole ongelma, vaan se, mikäli sitä jonkun mielestä pitäisi manipuloida.

Miksi tämä tyyppi oli Ylen toimitusjohtaja? Ehkä meneillään onkin populistinen kielipoliittinen kilpailu, sillä vihreiden Osmo Soininvaara antautui asioimaan perussuomalaisten apajilla ja väläytti puolestaan pakkoruotsista luopumista. Jungnerin saama huomio osoittaa, että kun julkkis sanoo jotain järjetöntä, se noteerataan, mutta kun tuntematon sanoo jotakin viisasta, sitä ei referoida.

Jungnerille itselleen mikä tahansa julkisuus näyttää olevan hyvää julkisuutta, kunhan oma nimi on kirjoitettu oikein. Kunpa ne nyt siellä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa oppisivat kirjoittamaan myös puolueensa nimen oikein (”sosiaalidemokraattinen”), sillä muutoin syntyy vaikutelma, että puolue on ”alidemokraattinen”.

Norjan terrori-iskuja ei tuomittu tarpeeksi vahvasti

Helsingissä järjestettiin tänään mielenosoituskulkue Norjassa toissa viikolla sattuneiden terrori-iskujen tuomitsemiseksi. ”Me emme vaikene”, kiljuivat mielenosoittajat väittäen, ettei iskuja tuomittu mediassa, kansalaismielipiteissä eikä poliitikkojen lausunnoissa riittävän jyrkästi.

Merkille pantavaa onkin, ettei iskuja ole torjuttu sen enempää Norjassa kuin ulkomaillakaan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Aftonpostenin Muhammed-pilakuvia. Jos iskujen kohteina olisi ollut hallintorakennusten ja Norjan työväenpuolueen sijasta jokin maahanmuuttajaryhmä, teot olisi varmasti tuomittu paljon vahvemmin, ja niistä olisi voinut seurata vastaiskuja.

Sen sijaan nyt asiaa katsottiin läpi sormien monissa maissa, sillä väkivallan kohteena ja tekijänä olivat pohjoismaiset tahot itse. Surullista onkin, että maahanmuuton ongelmat eivät ole johtaneet vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiin konflikteihin, vaan erimielisyys maahanmuuton seurauksista on ajanut kantaväestöön kuuluvat ihmiset toistensa kurkkuun ja tukkaan kiinni länsimaissa. Kansainvaellukset eivät synnytä nykyisin eripuraa ensisijaisesti maahanmuuttajien ja kantaväestön välille vaan erityisesti kantaväestöön kuuluvien ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Kuitenkaan itse ongelma ei ole kansallinen vaan kansainvälinen. Esimerkiksi Norjan terrori-iskut ovat olleet kannanottoja löyhänä pidettyyn maahanmuuttopolitiikkaan, joka puolestaan on kansainvälisen politiikan ilmiö.

Olen myös itse sitä mieltä, ettei kyseisiä terroritekoja tuomittu riittävän äänekkäästi. Poliitikkojen, median ja kansalaisten olisi pitänyt lausua paljon selvemmät surunvalittelunsa sen johdosta, että maahanmuuton tuloksena kansalaiset ovat ajautuneet toisiaan vastaan ja yhteiskunnallinen luottamus sekä oikeudenmukaisuuden kokemukset ovat heikentyneet.

Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja katsoi lausunnossaan, että ”veriteot oli suunnattu sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan”. Itse tulkitsen, että iskut oli suunnattu pikemminkin länsimaista yhteiskuntaa uhkaavia muutospaineita kohtaan. Omasta mielestäni länsimaisten yhteiskuntien hyvinvoinnin on vaarantanut erityisesti sosiaalidemokraattisten hallitusten leväperäinen suhtautuminen maahanmuuttoon, joka on syönyt leivän ensiksi nimenomaan työväestön omasta pöydästä.

Merkittävää vaikenemista on sekin, että oikeuden istunnot aiotaan järjestää suljetuin ovin. Mielenosoittajien tulisi vaatia myös tämän vaikenemisen lopettamista. Suuri osa vihanpurkauksista johtuu varmasti siitä, että maahanmuuttokriittiset tahot on pyritty vaientamaan niin tiedotusvälineissä, hallinnossa ja politiikassa kuin kaikkialla muuallakin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa oli tänään jonkun naistoimittajan laatima koko aukeaman juttu siitä, kuinka pahaa ja väärin kaikki kansallismielisyys on ja miten kansallisen edun puolustaminen on muka rasismia. Toimittajan mielestä terroristi ei ole vain jotakin mieltä, vaan hän ”tietää”. Entä eivätkö muka monikultturistit ja maahanmuuton penääjät ole itse pyrkineet naamioimaan omia luulojaan ja mielipiteitään objektiiviseksi tiedoksi ja sen mukaiseksi näennäistieteeksi? Entä kommunistit, sosialistit, feministit ja koko vihervasemmisto? Juuri he ovat aina yrittäneet lavastaa poliittiset käsityksensä sellaiseksi ”tiedoksi”, joka ei tosiasiassa ansaitse tiedon eikä tieteen nimeä. Nämä oikeamieliset vuodattajat ja ammatikseen loukkaantujat pitävät sitten julkista keskustelua pelon vallassa.

Toivottavasti Norjan terrori-iskut opettavat ihmisille jotakin. Ellei niin olisi, monien ihmisten henki menisi hukkaan. He ovat uhreja pakkokansainvälistämisen vastaisessa sodassa, jota käydään maahanmuuton lietsojien ja oman maansa kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavien välillä. Nyt, runsaan viikon kuluttua iskuista, suunta on toivottavasti jo Norjassakin parempaan päin.

Nyt kilpaillaan uhriksi joutumisesta

’Uhriutuminen’ on käsite, josta on tullut osa feministisen ja monikulttuurisen politiikan valtavirtaa. Myös ilmiönä siitä on tullut valtakulttuurin osa. Nykyään kaikki uhriutuvat ja haluavat uhriutua.

Uhriksi joutumisen ajatellaan tuovan mainetta, julkisuutta ja arvostusta. Viimeksi mainittu harvoin toteutuu. Jokin aika sitten ministeri Astrid Thors uhriutui järkyttymällä vandalismista, jota jotkut maahanmuuttoon turhautuneet olivat harjoittaneet hänen kotisivuillaan. Tasa-arvon päivänä uhriutui Alexander Stubb korostaen, että hallitus edustaa kansaa, ministereillä on oikeat mielipiteet ja että sitä kautta hallituksen kanssa eri mieltä oleminen onkin kansalaisten ilmaisunvapauden rajoittamista!

Nyt uhriksi pyrkii myös Sdp, jonka puheenjohtaja Jutta Urpilainen valitti omilleen ja Eero Heinäluoman internetsivuille tunkeudutun ja sivuja muunnellun. Urpilainen on oppinut lisäksi uuden sanan: ”rasismi”. Niinpä lehti toteaa, että puolueessa ”on spekuloitu, onko hyökkääjillä ollut teoille rasistinen motiivi”. Oppositiossa olevan Urpilaisen pitäisi tietää, että Suomessa vain hallituksella on oikeus nostaa syytteitä rasismista, rajoittaa sananvapautta ja penkoa tietoliikennettä.

Nykyään on muotia epäillä kaikkea rasismiksi myös siinä tapauksessa, että asialla olisi ollut joku Pepsiä kittaava nörtti. Rasisminvastaisuus antaa vihjeitä defensiivisyydestä. Rasismia pois kitkemällä suomalaiset kalkkilaivojen kapteenit torjuvat ehkä omia intohimojaan.

Jatkuvissa rasismiepäilyissä saattaa olla kyse valtaväestön omasta valkopyykkäyksestä: halusta peitellä niitä yllykkeitä, jotka vellovat kansalaisten kollektiivisessa piilotajunnassa ja sitä kautta kaikkien ihmisten mielissä. Rasismista jankuttamalla suomalaiset poliitikot haluavat kiillottaa kilpeään, jonka he katsovat tahriutuneen, sillä myös he itse tuntevat samoja rasistisia intohimoja kuin ihmiset yleensä.

Rasismikeskustelussa pitäisikin tunnustaa, että rasismi sisältyy mahdollisuutena kaikkiin ihmisiin, myös ministereihin ja muihin poliitikkoihin sekä heidän pyhäkoulumaisiin käsityksiinsä. Rasismin on usein katsottu olevan ihmisille tyypillinen käyttäytymistaipumus, joka juontaa juurensa lajin tehokkuuden tavoittelusta populaation niin sanotulla tuottoalueella. Tässä mielessä kukaan ei ole viaton, vaan rasistiset motiivit löytyvät kaikista ihmisistä, kun olosuhteet ovat tarpeeksi kurjat. Siksi tärkeintä suomalaisille ei ole nyt kolhia toinen toisiaan vaan estää tuo kurjistuminen.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että sosiaalidemokratia ei ole ihmisrotu eikä etninen ryhmä, joten puoluepomoja vastaan suunnatut hyökkäykset tuskin voivat olla rasistisia. Jos sivuilta löytyi turmelemisen jälkeen hiphop-musiikkia tai energiajuomatölkki, kuten muutamat väittävät, on varottava kiihottamasta ketään räppäreiden kansanryhmää vastaan! Omasta mielestäni vanha kunnon kikkelikorttien lähettely on joka tapauksessa elegantimpi tapa harjoittaa häiriintynyttä kommunikaatiota kuin hyökkääminen nettisivuille, sillä postipojan juoksuttamisesta on vähemmän haittaa.

Tämän kaiken tapahtuessa vaalitaisto jatkuu kiivaana, kun Urpilainen oman urputuksensa lisäksi päästeli toisesta suupielestään perussuomalaisille patentoituja mantroja viime lauantain puheenjohtajapäivillä. Esimerkiksi käy ”Maassa maan tavalla”. Tämä todistaa, että rasismi on samanlaista kutinaa kuin rakkaus: se tuntuu sisällä eikä sitä voi raapia. Kaikkia se kuitenkin kiihottaa. Kuka vain kehtaisi asiansa sanoa päästäkseen vahvaan kannatusnousuun?

Vapun ajan puheista

Erkki Tuomioja toistaa Vihreässä Langassa (sic!) viimevappuisen näkemyksensä, että laulut ja liput voisi laittaa roskiin. Näin vallankumous institutionalisoituu, kun jo pelkät kannanotot Vapun päivän tunnusmerkeistä luopumiseksikin ovat aina samat.

Mutta hei, mitä tää meinaa? Vappua on perinteisesti pidetty työväen juhlapäivänä. Työläisiä ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki. Kovapalkkainen ay-aktivisti vetää 3500–5000 euron liksaa ja äänestää demareita, kun taas alipalkattu akateeminen kirjastonhoitaja tai luokanopettaja pakotetaan tyytymään 2000 euron palkkaan ja pienyrittäjä sitäkin niukempaan 1500 euron kuukausituloon. Silti molemmat äänestävät Kokoomusta, koska kyseessä on ainoa puolue, joka edustaa korkeasti koulutettuja, kannustaa yritteliäisyyteen ja pitää yllä yrittäjyyteen liittyviä arvoja.

Entä sitten työttömien asema? Omalla ay-politiikallaan vasemmistopuolueet ovat luoneet työmarkkinoille pullonkauloja, joiden vuoksi työn tekeminen on mahdotonta sosiaaliviranomaisten imuroidessa jokaisen ylimääräisen lisälantin kunnan tai valtion pohjattomaan kirstuun. Syynä massatyöttömyyteen ja tilanteen lannistavuuteen on omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotu pultsareitten ehdoilla.

Kun lisäksi työpaikat karkaavat ulkomaille pakkokansainvälistämiseen liittyvän internatsismin ja globalisaation pyörteissä, on turha laulaa ”Kansainvälistä” myöskään työväenliikkeen omassa piirissä. Kiinassa kapitalismi ja kommunismi paiskaavat kättä, kun suuryritykset teettävät työnsä kansantasavallassa, jossa valtiosta riippumatonta ammattiyhdistysliikettä ei sallita. Sdp:n ongelma eivät ole liput eivätkä laulut vaan se, etteivät sosialismin ja sosiaalidemokratian vanhentuneet aatteet kerta kaikkiaan toimi nykymaailmassa. Siksi on samantekevää, mitä Vappuna lauletaan. Koko vasemmiston ideologia taitaakin olla yhtä kuin sen symbolit ja niihin liittyvä tunnelma.

Tupun, Hupun ja Lupun todellisuudessa hallituksen muodostaminen on ollut sitä, että kaksi on kerrallaan pussauskopissa ja yksi eteisessä odottamassa vuoroaan. Pääministerivaaliksi muuttunut vaalijärjestelmä ajaa Suomea kuitenkin kohti kahden suuren puolueen, oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, järjestelmää. Outoa on, että vaikka Tuomioja ilmoittaa haluavansa ”lopettaa” Vasemmistoliiton (miten hän sen tekisi?), niin hän ei kuitenkaan haluaisi yhdistää puolueen rippeitä Sdp:hen. Taitaa olla Tuomiojan ajatus aika juntturalla. Tosiasiassa puolueiden fuusio olisi vasemmiston ainoa keino saavuttaa suurimman puolueen asema ja sitä kautta pääministerin paikka. Muussa tapauksessa Sdp saattaa hyytyä oppositioon pitkäksikin ajaksi.

Suomi menee eteenpäin vain olemalla hyvä siinä, mihin muut eivät pysty, pysymällä ahkerana ja tekemällä sellaista, mitä toiset eivät ole vielä keksineet. Sosiaalidemokraattinen vaatimisen politiikka ei ole koskaan tukenut näitä perimmältään uutta luovia, evolutiivisia ja adaptiivisia pyrkimyksiä. Laiskuuden huippu on se, ettei Tuomioja jaksaisi seistä enää edes juhlakentillä puheita lukemassa vaan valittaa tuulen jäytävän leukojaan. Ja kyseessä on sentään kevään juhla eikä itsenäisyyspäivän luminen paraati! Suosittelen, että Tuomioja asennuttaisi järjestötalon erikoishammasteknikolla leukapieliinsä pienen lohkolämmittimen, joka pitäisi hänet lämpimänä.

Ruotsin hallitusjupakka

Koville otti vaalitappio Ruotsin demareille. Jo kaksi uuden oikeistohallituksen ministereistä on joutunut eroamaan heidän taustoistaan paljastuneiden pikkurikkeiden vuoksi. Lehdistö aloitti heitä vastaan viime viikolla kuranheiton, jossa tuotiin esiin maksamattomia televisiolupamaksuja ja piikatytöille pimeästi maksettuja lastenhoitopalkkioita. Eroamaan joutui kulttuuriministeri, ja toista arvosteltiin jo siitäkin, että hän käyttää puvun kanssa t-paitaa ja että hänellä on korvakoru! Myös vierasperäisen maahanmuuttoministerin palli heilui rikkeiden vuoksi, mutta hän on kieltäytynyt jättämästä virkaansa.

Yleisönosastokirjoituksista ja blogeista päätellen suurimmalle osalle kansalaisista kyseiset rikkeet ovat yhdentekeviä. Yhteiskunta itse menettelee yksilöitä kohtaan usein varsin epäreilusti, ja julkisen hallinnon omat päätökset voivat olla vaikka kuinka mielivaltaisia. Miksi poliittisessa paitsiossa pitkään olleiden poliitikkojen pitäisi olla muita ihmisiä parempia? Se, että ministeri syyllistyy johonkin, osoittaa, että hän on inhimillinen ja yksilörationaalisesti ajatteleva olento. Näin kansalaiset löytävät itselleen rikoskumppanin, ja rötöstelleiden poliitikkojen kannatus vain kasvaa, sillä he ovat ilmaisseet tuota aina niin ihailtavaa holhous- ja tarkkailuyhteiskunnan vastaisuutta, kansalaisrohkeutta ja yleistä kapinallisuutta. Ehkä juuri siksi on niin kiinnostavaa tietää, mihin nämä kansan palvelijat (lat. minister = palvelija) ovat todella syyllistyneet.

Ruotsin tapauksessa kyse oli demarien katkeruudesta ja heidän vaalitappiostaan. Se ajoi heidät kavalluksiin ja paljastuksiin: kaivelemaan vaalit voittaneiden henkilöiden taustoja. Sillä tavoin demarit yrittivät kääntää huomion pois omaa mainettaan varjostaneesta vakoiluskandaalista. Heidän oma edustajansahan tunkeutui taannoin liberaalin ryhmittymän puoluetoimistoon ”tiedonhankintatarkoituksessa”, mikä paljastui juuri ennen vaaleja. Ruotsissa alkanut loanheitto leviää todennäköisesti myös lahden yli Suomeen, sillä meilläkin on odotettavissa vaalit. Niinpä se osoittaa jotain myös ihmisten pahansuopuudesta ja ilkeydestä.

Toisaalta voidaan sanoa, että ruotsalaiset saivat vasta nyt oman Watergatensa. Myös Suomessa koettiin edellisten vaalien yhteydessä niin sanottu Irakgate eli tietovuotojupakka, joka johti (sittemmin syyttömäksi todetun) pääministeri Anneli Jäätteenmäen eroon keväällä 2003. Varsinainen ongelmahan oli se, että edeltävä pääministeri Paavo Lipponen oli ylittänyt valtuutensa neuvotellessaan Washingtonissa suomalaisen asejärjestelmän toimittamisesta Irakin sotaa käyneelle USA:lle. Julkinen sana kuitenkin hämärsi asian syy–seuraus-suhteet pitäessään ongelmana sitä, että Anneli Jäätteenmäki paljasti asian vaaleja edeltäneessä TV-väittelyssä vedoten tasavallan presidentin avustajalta, Martti Manniselta, saamiinsa salaisiin tietoihin.

Aivan kuten Suomen Kuvalehden Pekka Ervasti toteaa kirjassaan Irakgate – Pääministerin nousu ja ero (Gummerus 2004), salaisen Washingtonin-raportin käyttö muuttui hirmubumerangiksi, joka osui ensin Lipposeen, mutta kaatoikin sen jälkeen sinkoajansa Jäätteenmäen. Vielä kummallisempaa on, miksi jo Koiviston ja Ahtisaaren ajoilta jämptinä pidetty virkamies Manninen olisi pitänyt faksia kuumana lähettääkseen peräti 1 389 sivua salaisia asiakirjoja Jäätteenmäen eduskuntatulostimen viereen, ellei tarkoituksena olisi ollut lavastaa Jäätteenmäkeä tietojen urkkijaksi. Kuvaa antaa, että Jäätteenmäki todettiin syyttömäksi Helsingin käräjäoikeuden 19.3.2004 antamalla päätöksellä, kun taas Manninen tuomittiin virkasalaisuuden rikkomisesta sakkoon. Mutta kuka oli Jäätteenmäen käräyttämisen takana? – Halonen? Lipponen?

Ruotsissa koettu ajojahti on siis suhteellisen vähäpätöinen verrattuna siihen, että Suomen Irak-vuotoa pidetään edelleen kaikkien aikojen myyräntyönä, johon viitattaneen vielä vuosikymmenienkin päästä aina, kun halutaan etsiä vertailukohtaa ulkopolitiikan käyttämiselle sisäpolitiikan välineenä. Ja kaikki tämä Kekkosen ja Neuvostoliiton jälkeisenä aikana!

Minusta on huolestuttavaa, että yhteiskunnallisiin virkoihin pitää nimittää aina joku demari. Jos he eivät saa haluamaansa värisuoraa itselleen, alkaa mustamaalaus. Puoluepolitiikka on aivan samanlaista kuin tiedepolitiikkakin. Jos virkaan ei pääse analyyttinen systeemifilosofi tai postmoderni feministi, he aloittavat meitä muita filosofeja vastaan solvauskampanjan pilatakseen maineemme asioista tietämättömien silmissä.