Diktaattorista pakolainen

Syyrian niin sanotulle presidentille Bašar al-Assadille kävi kuten diktaattoreille yleensä, ja hänet syöstiin vallasta. Pakolaisuuden tuottajasta tuli turvapaikanhakija.

Historia osoittaa, että diktatuurit kestävät usein kahden sukupolven ajan, mutta kolmatta harvoin nähdään vallassa. Al-Assadin dynastia oli toisessa vaiheessa. Ensimmäinen luo diktatuurin, toinen paisuttaa sen, ja kolmas tuhoaa. Saa nähdä, kuinka käy Kimin itsevaltaiselle suvulle Pohjois-Koreassa.

Al-Assadin yllätyksellisestä syrjäyttämisestä on iloittu laajasti länsimaissa, sillä hän oli Putinin liittolainen ja on tarjonnut Venäjälle sotilaallisen jalansijan Välimerelle laivasto- ja lentotukikohdan muodossa.

Harvoin on kuitenkaan ilo niin lyhytnäköistä kuin nyt. Vähemmän on puhuttu siitä, mitä tulee tilalle. Al-Assadin sivuuttivat ääri-islamilaisten jihadistien johtamat kapinalliset, joilla on yhteyksiä terroristijärjestö al-Qaidaan, ja vallankeikausta pidetään yllä asein. Sutta paetessa saattaa tulla karhu vastaan.

Pahuus jatkunee uusilla nimillä, eikä demokratiaa niin vain rakenneta maahan, joka on täynnä etnisiä ja uskonnollisia riitoja, ja kansanvallan perinne puuttuu.

Tapaus antaa näyttöä valtiaiden tuolien horjahtelevuudesta ja siitä, kuinka saattaa käydä myös Putinille, jolle Syyrian menetys oli arvovaltatappio. Muutoinkin Lähi-idän ikuinen ”kriisi” saa vain bensaa liekkeihin, kun Israel turvaa asemiaan, Palestiina palaa, Iranissa kytee, ja Turkin sekä kurdien kahnaukset muodostavat Syyrian naapureille motiivin möyriä alueella.

Aiheesta aiemmin

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

---

Päivitys 9.12.2024: Suomi päätti keskeyttää turvapaikkahakemusten käsittelyn niiden epäperäisyyden vuoksi muttei lopeta hakemusten vastaanottamista. Keskeytyksen pitäisi nähdäkseni olla pysyvä. Oikeus muuttaa Suomeen ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi ilman muuta oikeus. Jokaisella maalla pitäisi olla oikeus päättää itse siitä, keitä se päästää alueelleen oleskelemaan. Asia nähdään väärin, mikäli suojelun tarvetta pidetään valtioita velvoittavana. Myös monilla Suomen kansalaisilla esiintyy tarvetta päästä toisiin maihin, vaikka (ja koska) Suomi ei pysty takaamaan toimeentuloa edes omille kansalaisilleen, joten maallamme ei ole velvoitetta tarjota sitä muualta tuleville. On palautusten aika.

Turkki käy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa

Mies meni pornokauppaan ja kysyi, ”olisiko teillä jotain Jallua kiihottavampaa”, jolloin myyjä ojensi tiskin alta poltetun Koraanin.

Kun äärioikeistolaiseksi sanottu asianajaja Rasmus Paludan poltti Turkin Tukholman-lähetystön edustalla Koraanin, provokaatio oli käytännöllisesti katsoen haitallinen, sillä se ei lisännyt Turkin halukkuutta hyväksyä Ruotsia Naton jäseneksi.

Ikävää sanoa, mutta protesti Turkkia vastaan oli kuitenkin perusteltu, sillä Turkki on jo nyt viivyttänyt sekä Suomen että Ruotsin hyväksymistä Natoon useilla kuukausilla, vaikka 28 muuta jäsenmaata ovat hakemuksen ratifioineet.

Voidaan kysyä, kumpi haittaa ihmisiä enemmän, yksittäisen mielenilmaisijan stripease-esitys suurlähetystön edessä, vai kokonaisen valtion vastahakoisuus ja jarrutus, jonka vuoksi vaarassa on kahden muun valtion koko turvallisuus.

Ja vastata: Turkin oma pullikointi on varmasti haitallisempaa. Vahingollista on ollut valtiollinen Nato-viivytys ja loukkaavaa turkkilaisten oma laaja rettelöinti, jossa Ruotsin liput ovat liehuneet tulessa.

Turkki vie Ruotsia kuin mätää kukkoa

Ei käy päinsä, että läntiset maat ryhtyvät suitsimaan sananvapauttaan miellyttääkseen islamilaista valtiota vain poliittisen pragmatiikan ja diplomaattisen pelin vuoksi.

Turkki on jo nyt vienyt Ruotsia kuin kuoriämpäriä ja nöyryyttänyt samalla myös Suomea koko maailman edessä. Maailman turvallisimpina pidettyjä valtioita on Turkissa kehdattu epäillä ”terrorismin tukemisesta”, vaikka kyseessä on ollut turvapaikan antaminen Turkin itsensä vainoamille toisinajattelijoille.

Turkki itse on syypää omiin ”turvallisuushuoliinsa”. Ei voida väittää, ettei Turkissa toimiva Kurdistanin työväenpuolue PKK olisi terroristinen. Kyllä se on: marxilais-leniniläinen ja feminismin agendalla höystetty separatistijärjestö, jonka tavoitteena on kurdien itsehallinto.

Mutta Turkki on itse aiheuttanut turvallisuushuolet myös Ruotsille pakottamalla toimittajat ja kirjailijat pakenemaan Ruotsiin. Ruotsin huono maine turkkilaisten silmissä puolestaan johtuu muun muassa Orhan Pamukin Nobel-palkitsemisesta vuonna 2006. Tämän viat rajoittuvat siihen, että hän oli tuominnut Salman Rushdielle langetetun fatwan ja saanut sakot ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Kirjailija voi olla turvallisuushuoli Turkille, niin kuin filosofi voi vaarantaa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” Suomessa.

PKK puolestaan reuhaa Ruotsin kaduilla todistaen, kuinka vahingollinen monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskunnan tavoite on. ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa yleensä samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’ ja ’eripurainen’.

Lähi-idästä tulleet siirtolaiset eivät ole vain paenneet vainoa ja väkivaltaa vaan tuoneet niitä tänne.

Kukaan ei voi kiistää sitäkään, etteikö syynä Ruotsin niin sanottuun nuorisoväkivaltaan olisi nimenomaan maahanmuutto, sillä yli 90 prosenttia jengirikollisista on maahanmuuttajataustaisia. Suomessa 95 prosentilla katujengiläisistä on poliisin mukaan ulkomaalaistausta (aiheesta täällä ja täällä).

Ongelmia siis on, ja niitä Turkin osuus Nato-prosessissa vain lisää.

 

Turkki turvallisuushuoli Natolle

Hullunkurista on, että Turkin diplomaatit eivät näytä tajuavan omaa asemaansa ja rooliaan Natossa.

Koko liittokunnan uskottavuus joko murenee yhden hangoittelijan vuoksi tai säilyy yksimielisyyden kautta.

Turkki ei ole kyseenalaistanut vain Suomea ja Ruotsia vaan koko Naton toimintakyvyn ja oman olemisensa puolustusliiton riveissä.

Nato olisi parempi ilman Turkkia. Samaa mieltä ovat yhdysvaltalainen senaattori, joka torppaa aseiden myynnin Turkkiin, sekä Yhdysvaltain presidentin entinen neuvonantaja ja diplomaatti, joka haluaisi potkaista Turkin liittokunnasta pois ja vaihtaa sen Suomeen ja Ruotsiin. Arvomaailmojen erot ovat nyt liian suuret, jotta Nato voisi toimia, mikäli sitä kohtaisi jokin uhka islamilaisen maailman suunnalta.

Natosta lähtemisen aikeita on viritelty myös Turkissa, ja asialle on tietenkin aplodeerattu Kremlissä. Kovin suuri ei menetys Natolle olisi, ellei Turkki päätyisi Venäjän syliin. Vain se tekee asiasta vaikean.

Muslimi ei nosta asetta muslimia vastaan, mikä näkyi siinä, ettei Turkki antanut Yhdysvaltojen käyttää maaperällään olevaa tukikohtaa Irakiin suuntautuneessa campaignissa vuonna 2003.

Turkki on kivi Naton kengässä eikä pitkän päälle välty siltä, että paineet kasvavat maan vipuamiseen irti koko liittokunnasta.

Turkki on ollut näihin asti tärkeä varsinkin Yhdysvalloille, jolla on Etelä-Turkissa ydinasetukikohta. Turkin suhteet ovat kuitenkin niin pahoin solmussa rajanaapurinsa Kreikan kanssa Kyproksen miehityksen vuoksi, että Kreikka on pakotettu pitämään varastoissaan noin 350 Leopard-panssarivaunun arsenaalia.

 

Suomi ja Ruotsi hyppäsivät liikkuvaan junaan ilman lippua

Turkin vastahakoisuuden väitetään johtuvan maan sisäpolitiikasta ja Recep Tayyip Erdoğanin tarpeesta osoittaa suurta johtajuutta varmistaakseen jatkonsa presidenttinä.

On kuitenkin suuri virhe tehdä sisäpolitiikalla ulkopolitiikkaa tai ulkopolitiikalla sisäpolitiikkaa.

Erdoğanin mahdollinen vaalivoitto ei suurta suosiota nauti, mikäli hän saavuttaa voiton Turkin omat ulkosuhteet pilaamalla ja vaarantamalla Suomen, Ruotsin ja Naton turvallisuuden. Erdoğanin tapa halailla Vladimir Putinia riittää jo sinänsä Turkin Nato-luottamuksen murentamiseen, samoin Syyrian kurdeja vastaan tehdyt pommitukset.

Erdoğan on osoittanut suurten miesten solidaarisuutta paitsi Putinille, myös Unkarin Viktor Orbánille, jotka muodostavat nyt kolmen koplan.

Mikäli Turkki ei Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksia ratifioi, olisi oikein potkaista Turkki Natosta ulos. Siihen ei vain taida olla prosessia, mutta syitä on, ja tärkein niistä on Naton toimintakyvyn varmistaminen.

Kun sukset menevät ristiin mitättömän pienissä mielenilmauksia koskevissa asioissa, kuinka suurta eripura voikaan olla tärkeämmissä asioissa?

Ongelma ei ole kenenkään mielenilmaisijan tapa käyttää sananvapauttaan vaan Turkin reagointi siihen.

Taidokasta on ollut turkkilaisten tapa lavastaa yksittäisen protestoijan performanssista Ruotsin valtion virallista kantaa muka edustava kannanotto. Turkkilaiset diplomaatit ovat teeskennelleet kyvyttömyyttä erottaa yksittäisen ihmisen henkilökohtaista näkemystä Ruotsin valtiovallan mielipiteistä.

Asioita sekoittava assosiaatio on ollut tietenkin tahallista. Näin Erdoğanin tukijoukot ovat koettaneet saada nukenroikottajista ja koraanipolttajista retorisen warrantin eli verukkeen, tekosyyn ja näennäisoikeutuksen syvään pahastumiseen, uhriutumiseen ja sen mukaiseen omien kansalaistensa kiihottamiseen, tuen tarpeeseen ja suuren johtajan näyttelemiseen, ehkä myös säälin ja myönnytysten kiskomiseen.

Turkki yrittää käydä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydestä basaarikauppaa. Tosiasiassa Suomi ja Ruotsi ovat jo täyttäneet Naton kriteerit, eikä Turkilla ole oikeutta asetella omia kriteereitään jäseneksi hyväksymiselle.

Kunnioitusta kyseisenlainen veivaus ei Erdoğanille tuo eikä taatusti helpota Turkin asemaa myöskään maan EU-suhteissa jatkossa. Turkki on kiristänyt EU:lta miljardien eurojen lunnaat uhkaamalla päästää Irakista ja Syyriasta saapuneet pakolaiset Eurooppaan.

Kuinka hankalaa elämä EU:ssa olisikaan, jos Turkki olisi hyväksytty EU:n jäseneksi? Tätä rataa siitä ei koskaan tule mitään. Sekä EU:n omat ongelmat että Naton eripuraisuus osoittavat, että organisaatiot tulevat sitä toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niihin sisältyy eri arvomaailmoja edustavia osapuolia.

 

Vaikutukset Suomen sisäpolitiikkaan

Turkin kyvyllä osoittaa ”solidaarisuutta” saattaa olla vaikutusta myös Suomen presidentinvaaliin.

Muistakaamme, kuka ajoi voimakkaasti Turkin liittämistä Euroopan unionin jäseneksi laajentumiskomissaarina ja Paavo Lipposen pääministeriaikana: Olli Rehn (kesk.). Tätä virhettä Keskustan lehti Suomenmaa jynssää nyt kaikin voimin pois tehden virkamiesmäisestä Rehnistä jonkinlaista rokkitähteä! Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Rehnin asiantuntemuksesta minulla ei ole korkeaa kuvaa myöskään energiapolitiikan yhteydestä. Tämän taikamaton päällä tuskin Suomen presidentiksi liidetään.

Entä mitä tehdä, jos Turkki ja Unkari ratifioivat Suomen jäsenyyden mutta eivät Ruotsia? Vaihtoehtoa on väläyttänyt Erdoğan itse ”hajota ja hallitse” -periaatteen mukaisesti.

Naton 28 maan sekä Suomen ja Ruotsin välisen yhteistahdon murtaminen olisi tietenkin voitto Moskovalle, joten eriaikaisuus olisi pahasta.

Suomen oma etu ja Naton etu vaativat, että tällaisessa tilanteessa Suomi hitsaisi liitoksen omin toimin kiinni eikä jäisi odottamaan Ruotsia, jonka ”turvallisuushuolten” korjaaminen voi kestää vuosia. Ottaen huomioon Ruotsiin pesiytyneen väestörakenteen siitä ei mahdollisesti koskaan tule mitään, vaan maa suistuu samanlaiseen anarkiaan, joka on tuttua Lähi-idän kaduilta.

Aiheista aiemmin:

Pitäisikö kebabit kieltää Suomessa? Turvallisuushuolet torjuttava tukkimalla terroristien tulo Turkista (2022)

Onneksi Turkki ei ole EU:n jäsen (2016)

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena (2016)

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon? (2016)

Nobelisteja (2006)

Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.

Lähi-idästä uhkaava pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti

Muutamat asioista mitään ymmärtämättömät vipusivat aikoinaan Turkkia Euroopan unionin jäseneksi. Eräs heistä oli EU:n laajentumiskomissaarina toiminut Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin sittemmin Suomen Pankin pääjohtajan viralla. Pankissa tuhoamista vielä riittää.

Turkki on nyt uhannut päästää Eurooppaan miljoonia pakolaisia, mikäli EU arvostelee Turkin Syyriaan tekemää hyökkäystä. Turkin ja Syyrian kompleksisista suhteista ja Syyriassa vallitsevan sisällissodan syistä voitte lukea tarkemmin täältä.

Tämän viikon tapahtumien valossa on entistäkin selvempää, että Turkki ei kuulu Eurooppaan, eikä sille jatkossakaan pidä myöntää jäsenyyttä EU:ssa. Kuinka kurjalla tolalla asiat olisivatkaan, jos Turkki olisi nyt EU:n jäsen?

Turkin harjoittaman kiristyksen edessä Euroopan maiden pitäisi entistä päättäväisemmin torjua Turkin rajoille päästämät pakolaiset. EU:n on lopettava miljardien tuki Turkille, ja tulijoiden tulva on käännytettävä rajoilta tarvittaessa sotilaallisesti. EU-maiden olisi osoitettava yksiselitteisesti, että tänne ei ole tulemista ja että emme taivu painostuksen edessä.


Punavihreä turvapaikkapolitiikka vaarantaa turvallisuutemme

Turkki käyttää pakolaistulvaa aseenaan EU:ta vastaan. Syyriasta tai Irakista Turkkiin saapuneet pakolaiset ovat käytännössä kuin poliittisia ohjuksia, jotka lähetetään Eurooppaan kostoksi tai kiristyksen merkiksi. Turvapaikanhakijoina ja laittomasti rajat ylittäessään he ovat eräänlaisia ”aseettomia sotilaita”, jotka pyrkivät suojautumaan kansainvälisten asiakirjojen, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen taakse.

Kyseinen asiakirja on kuitenkin vain yleissopimus, eikä se velvoita ehdottomasti mitään maata ottamaan rajojensa sisäpuolelle keitään laittomia tulijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan valtioilla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan pakolaisia, sillä ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Sen asemasta, että Suomen maahanmuuttoviranomaiset keskittyisivät torjumaan laittomien maahan pyrkijöiden virtaa, he antavat julkisuuteen tiedon, että maassamme varaudutaan tulijoiden tulvaan. Tällainen tieto otetaan tietenkin vastaan kutsuna. Ilta-Sanomat kirjoitti, että Migri-pomo Kimmo Lehto on luvannut parissa päivässä paikat 5000 tulijalle. Hän vieläpä ylpeilee, että ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan ”varautuu” 100 000 laittoman maahantulijan aaltoon.

Uhkana eivät siis ole vain laittomat tulijat vaan Suomen mädättäjävirkamiehet. Asia nähdään väärin, kun keskitytään majoittamaan ja ruokkimaan tänne veronmaksajien elätettäviksi pyrkiviä. Pitäisi keskittyä laittamaan kova kovaa vastaan tulijoiden torjumiseksi tarvittaessa voimatoimin.

Haluaisinpa nähdä päivän, jona vihervasemmistolainen hallitus lupaisi hoitopaikat 5000 suomalaiselle vanhukselle ja ylpeilisi sillä, että Suomen kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Mutta tätähän tuo syntymäsosialistien typeryskerho ei koskaan tee.

Sen sijaan Lehdon ja Haaviston tapaiset kovapalkkaiset virkamiehet tekevät kaikkensa bastardisoidakseen kansallisvaltiomme ja kansakuntamme haittamaahanmuutolla. Heidät pitäisi sanoa viroistaan irti viipymättä ja lähettää samaan soppajonoon punavihreässä kuplassa asuvien takkutukkaisten maailmanparantajien kanssa. Heidän peräänsä pitäisi lähettää kaikki näissä kirjoituksissa mainitut huvitteluliberaalit, jotka saavat elantonsa maahanmuutosta johtuvista kuluista ja suojatyöpaikoista.


Pakolaisuus on kansainväisen politiikan ase, jonka eteen ei pidä juosta

Olen perussuomalaisena ehdottomasti sitä mieltä, että maamme ei pidä ottaa vastaan enää yhtään ainoaa humanitaarista pakolaista eikä turvapaikanhakijaa Lähi-idän eikä Afrikan suunnalta. Kriisi ei ratkea vastaanottamisella. Pakolaisuudesta itsestään ja sillä kiristämisestä puolestaan on tullut propagandan ja sodankäynnin väline. Sen aseen eteen ei pidä juosta.

Turkin uhkaus antaa viitteen myös siitä, kuinka GCM-sopimuksen kaltainen asiakirja voi laueta miinan tavoin länsimaiden kasvoille. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten GCM:stä on vaarassa tulla voiteluainetta, jolla helpotetaan siirtymistä EU:n ulkoisilta pakolaisleireiltä Eurooppaan maiden voimatta vastustaa (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Kun asiaan liitettäisiin pakolaiskiintiöiden laajentaminen ja turvapaikkahakemusten käsittely EU:n ulkopuolisissa keskuksissa, päätösvalta luovutettaisiin kansallisvaltioiden omasta piiristä YK:n pakolaisvirkailijoiden käsiin. Näin avattaisiin jatkuva ilmasilta EU-maiden lentokentille kansalaistemme laskuun.

Ja nythän onkin sitten (aivan liian myöhään vaikuttaakseen itse asiaan mitään) paljastunut, että ”suuri osa Irakista tulleista pakolaisista olikin sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaitakin”, eivätkä mitään herkkiä pikkutyttöjä.

Pakolaisten mukana leviävät paitsi he itse, myös heidän uskontonsa ja kulttuurinsa. Se taas merkitsee muhamettilaisuuden vallan kasvua Euroopassa. Tätä ei tule sallia etenkään, koska asian oikeutus ja siitä päättäminen pidetään Euroopan kansakuntien oman ratkaisuvallan ulottumattomissa: EU:n viranomaisten ja pienen byrokraattisen piirin hallussa.

Siihen kuuluvat Suomessa perusoikeusjuridiikan Dupond ja Dupont, kommunistiprofessorit Lavapuro & Ojanen, jotka kiirehtivät nyt myös ISIS-morsianten ja heidän lastensa kotiuttamista leireiltä. Mikäli tyhmyydestä ei joudu kärsimään, eivät tuon hulluuden mukaan lähteneet koskaan opi mitään.

Suomen kansalaiset voisivat vastata Turkin harjoittamaan kiristykseen boikotoimalla turkkilaisia tuotteita ja kieltäytymällä matkustamasta sinne. EU:n ja Turkin välisten suhteiden hoitaminen voimatoimin ja rajat sulkemalla ei merkitsisi EU:lle minkäänlaista tappiota. Siitä voisivat kärsiä vain ne, jotka ovat menneet investoimaan tai ostamaan lomaosakkeita valtiosta, jonka oikeusjärjestelmä on yhtä mätä kuin poliittinen historiansa ja kulttuurinsa yleensäkin.

Mikäli pakolaistulva alkaa kasautua Suomen rajoille vuoden 2015 tapaan, on otettava käyttöön Schengenin sopimuksen mahdollistama tilapäinen rajavalvonta ja laitettava rajat kiinni ilman matkustusasiakirjoja maahan pyrkiviltä.

Triumfi uudelle vuodelle

Uusi vuosi on hyvien diilien paikka. Pian virkaansa astuvalla Donald Trumpilla on nyt tilaisuutensa. Hänen alaansa ovat sopimukset. Se on huomattu myös Venäjällä. Syyrian väkivaltaista hallitusta tukeva Venäjä viimeisteli Aleppon pommituksensa loppuun viime vuoden lopulla pohjustaakseen tietä neuvotteluille Yhdysvaltain kanssa.

Odotukset ovat Venäjän puolella korkealla, sillä sopimusteitse on mahdollista tuottaa suuria ulkopoliittisia voittoja. Venäjä voi esimerkiksi pystyä vakiinnuttamaan sillanpääasemansa Syyriassa, joka on Lähi-idän hallinnan kannalta yhtä tärkeä Venäjälle kuin Turkki on Natolle.

Länsivallat ovat käyneet Syyriassa keskinäistä sotaa. Venäjä on tukenut hallitusta ja al-Assadia, kun taas länsivallat ovat asettuneet demokratiaa vaativien kapinallisten puolelle. Kriisin ratkaisemiseksi on suuri paine, sillä Eurooppaan tulviva pakolaisvirta pitäisi saada loppumaan ja sotaa paenneiden päästä palaamaan kotikonnuilleen. Venäjä on Aleppon pommituksia säätelemällä säädellyt myös pakolaisvirtoja.

Syyrian sodan ja Ukrainan kriisin lopettaminen

Ratkaisun avaimet eivät ole kuitenkaan länsivaltojen, Naton, Yhdysvaltain tai Donald Trumpin käsissä, vaan Venäjän.

Yhdysvalloilla ja EU:lla olisi kaikki syyt saada rauha aikaan Syyriassa. Yhdysvallat, EU ja YK vaativat lisäksi Venäjän vetäytymistä Ukrainan alueilta talouspakotteista luopumisen vastineeksi. Putinin olisi helppo ratkaista omaa maataan koetteleva taloussaarto perääntymisellä, sillä uudessa tilanteessa vetäytymistä ei tarvitsisi kokea arvovaltatappiona. Osittain tätä mahdollisuutta pohjustaen Venäjä on voinut Donald Trumpia suitsuttaakin.

Donald Trumpin marinoimiseen voi kuitenkin olla myös toisenlaisia syitä. Venäjä toivoo, että länsivallat luopuisivat Venäjää koskevista vaatimuksistaan ja sallisivat Krimin valtauksen, Itä-Ukrainan miehityksen ja Syyrian tilanteen jäädä voimaan. Mikäli Trump suostuu tämäntapaiseen diiliin, se merkitsee etupiirijakoon perustuvan ulkopolitiikan paluuta eikä ole lännelle hyväksi.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa Syyrian sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan oleva al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Häviäjiä ovat tässä tapauksessa länsimaat, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista, ja Syyrian kansa, jota Venäjä piinaa omalla vaikutusvallan tavoittelullaan. Koska al-Assadin voi syrjäyttää lähinnä Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen ja kapinalliset kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä on tukenut jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.

Suurvaltojen sopuun pääseminen Syyriassa edellyttää Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Länsivallat eivät taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu. Tässä suhteessa Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. ”Kahta en vaihda: Syyriaa ja Ukrainaa.”

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jonka mukaisesti Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan osan jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Siksi EU ja Yhdysvallat eivät saa antaa periksi eivätkä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni

Trumpin kannattaa harkita tarkoin, kenen puolelle asettuu Euroopan lähialueita ravistelevissa kriiseissä. Yhdysvaltojen tärkein ulkopoliittinen suhde on sen suhde Euroopan unioniin. USA ja EU ovat toistensa suurimmat kauppa- ja investointikumppanit.

Yhdysvallat ja EU ovat olleet poliittisia liittolaisia lähes kaikissa kansainvälisen politiikan kysymyksissä, vaikka näkemyseroja esiintyykin voimankäyttöä koskevissa asioissa. Niinpä Trumpin ja Putinin ystävyys jäänee ohueksi, sillä Yhdysvaltain ja Venäjän taloudellisella kumppanuudella ei ole mitään merkitystä Yhdysvaltain asemalle ja toimintakyvylle.

Enemmän Venäjällä on ollut merkitystä Euroopan unionille, jonka välit Putinin hallintoon ovat Yhdysvaltain Venäjä-suhdetta huonommat. Koska EU kestää vaivatta tämän, en usko myöskään Yhdysvaltain ryhtyvän pelaamaan taloudellisista suhteistaan Venäjän ehdoilla. En myöskään usko kovin paljon Alexander Stubbin pelkäämään kauppasotaan, jota alettaisiin nyt käydä Yhdysvaltain ja EU:n välillä.

Viestinnällisistä taidoistaan tunnettu Trump saa todennäköisesti aikaan hyviä diilejä kansallismielisen Theresa Mayn ja konservatiivisen Angela Merkelin kanssa. Voi olla, että yksimielisyys löytyy helposti myös Marine Le Penin kanssa, mikäli hänen puolueensa voittaa Ranskan vaalit. Kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen nousu voi tervehdyttää kansainvälistä politiikkaa, joka kärsii internatsismin aiheuttamasta poliittisen toimintakyvyn kuoliosta.

Suomen asema uudessa maailmanjärjestyksessä

Riskinä uusien sopimusten syntymisessä on, että suuret vallat ja vähän pienemmätkin valtiot sopivat Suomen ja Ruotsin asemasta meidän ohitsemme. On mahdollista, että Suomen ja Ruotsin asemasta tehdään jonkinlainen peliväline tai että Nato tekee periaatepäätöksen, jonka mukaan se ei ota uusia jäseniä.

Näin syntyvä kiusallinen tilanne – Nato-option pois haihtuminen ja oven kertakaikkinen sulkeutuminen – eivät ole kuitenkaan Trumpin, Putinin tai eri puolilla maailmaa nousevan suuren johtajuuden vikoja. Ne ovat seurauksia Suomen sosiaalidemokraattisten presidenttien ja ulkoministerien jahkailusta ja uppiniskaisuudesta. On pelkästään suomalaisten oman sinisilmäisyyden ja hyväuskoisuuden syytä, että maamme ei ole hakenut Naton jäsenyyttä ajallaan. Oman perusfilosofiani mukaan kaikki hyvät asiat tehdään heti, eikä missään ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa.

Jos Yhdysvallat vetää suojaavan kätensä Euroopan yltä, Euroopan maat joko vahvistavat omaa puolustustaan tai tekevät kukin oman sopimuksensa Putinin kanssa. Jälkimmäinen mahdollisuus on todennäköisempi ja Suomen kannalta huonompi. Asiasta oirehtii omituisella tavalla myös strategi Alpo Juntusen kannanotto, jonka mukaan Suomen kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa sotilaallisesti. Maanpuolustuskorkeakoulun entinen professori tuskin on ajatellut aivan loppuun asti, mitä uudesta YYA-sopimuksesta Venäjän kanssa seuraisi: välitön erottaminen EU:sta ja siirtyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Tässä nähdään, kuinka tärkeää USA:n läsnäolo on Suomen kaltaiselle maalle. Jos EU alkaa rakoilla eri maiden Venäjä-sooloilun kautta, se vahvistaa Venäjän valtaa ja horjuttaa vallan tasapainoa Euroopassa.

Syinä paljon parjattuun epäluottamuksen leviämiseen eivät ole mediassa nimetyt ”terrorin pelko” tai vieraita kulttuureja koskeva ”ennakkoluuloisuus”. Syinä epäluottamukseen ovat terrorin aiheuttama uhka ja vieraiden kansojen laajenemismotiiveja koskeva ennakkotietoisuus.

Vain, mikäli suomalaiset pitävät kiinni lammasmaisesta hyväuskoisuudestaan ja päkäpäisestä maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden lietsomis- ja levittämishalustaan, voivat kansalaiset valehdella toivottavansa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Siinä tapauksessa kohdatkaamme avoimin mielin uusi monikulttuurinen maailmanjärjestys. Pankaamme pois pelko ja ennakkoluuloisuus ja tehkäämme tästä vuodesta todellinen suurten sanojen vuosi. Avatkaamme sydämemme jokapäiväisille terrori-iskuille ja alistukaamme vieraiden kulttuurien valtaan.

Sillä vasta veitsi kurkulla suomalaiset heräävät ”Pohjois-Euroopan syvää rauhantilaa” tolkuttavasta unestaan havahtuen sillä tavoin ymmärtämään todellisen tilanteemme vakavuuden. Se perustuu tosiasiaan, että taetta sen enempää sotilaallisen kuin kansantaloudellisenkaan selustamme varmistamiseen ei kerta kaikkiaan ole, vaan lennämme kuin kalifi Harun El-Pullah bagdadilaisen taikamaton päällä.

Ihmisoikeudet Alepassa

Venäjän armeija ja Syyrian hallituksen joukot yrittävät ratkaisua vuodesta 2011 asti jatkuneessa Syyrian sisällissodassa, sillä ne ovat moukaroineet opposition osittain hallussaan pitämän Aleppon kaupungin aavemaiseksi kuumaisemaksi. Myös Suomessa iltapäivälehtien lööpit hehkuvat kilpaa kanuunoiden kanssa, kun Aleppon pommituksia verrataan toisen maailmansodan tuhoihin ja elinolosuhteita keskitysleireihin.

Tämä on tietenkin traagista. Toisesta maailmansodasta kaivetun vertailukohdan tarkoitus on vierittää syyt muslimimaissa vallitsevasta kurjuudesta länsimaiden kansalaisille, joille uskotellaan, että kieltäytyminen pakolaisten vastaanottamisesta olisi ”uusi holokausti”. Tosiasiassa tämä syyllistäminen toimii huonosti. Meillä suomalaisilla ei ole mitään syy-yhteyttä sen enempää keskitysleireihin kuin Syyrian kaoottiseen tilanteeseenkaan.

Kaiken taivastelun keskellä on hyvä palauttaa mieleen, mistä kaikki juontaa juurensa. Syyrian sisällissota sai alkunsa vuoden 2011 arabikeväästä, jolloin Egyptin ja Tunisian vallankumoukset innoittivat paikallisia ihmisryhmiä mielenosoituksiin poliittisten vapauksien saattamiseksi voimaan myös Syyriassa.

Syyriaa on hallinnut vuodesta 1963 arabisosialistinen Baath-puolue. Maan presidenttinä toimii šiialainen Bašar al-Assad, joka on edeltäjänsä, vuodesta 1971 vuoteen 2000 valtaa pitäneen ja Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneen ilmavoimien komentajan, Hafiz Al-Assadin, poika. Baath (suomeksi ”uudelleensyntymä”) -puolue on taannut Syyrialle jokseenkin edistyksellisen kehityksen noin kahden kolmasosan parlamentaarisella enemmistöllä, ja ennen sisällissotaa maa voitiin lukea ”maallistuneiden islamilaisten valtioiden” joukkoon erotuksena Koraania väkevämmin tulkitsevista ja papiston johtamista islamistisista maista.

Sen sijaan demokraattinen oikeusvaltio Syyria ei ole koskaan ollut. Tämä näkyi myös hallituksen alkaessa murskata mielenosoituksia huhtikuussa 2011, kun armeijasta eronneet sotilaat siirtyivät kapinallisten puolelle. Täysimittainen sisällissota levisi maahan vuoden 2012 aikana, ja tilannetta kärjistivät muualta virranneet islamistitaistelijat, joiden voima kasvoi kapinallisten joukoissa. Äärijärjestö ISIS:in vallattua laajoja alueita Yhdysvallat, Britannia ja Ranska alkoivat tehdä sitä vastaan ilmaiskuja.

Tähän mennessä sodassa on kuollut yli 250 000 ihmistä. Noin yhdeksän miljoonaa on paennut ulkomaille, ja heistä 4,8 miljoonaa on rekisteröitynyt pakolaisiksi. Turkissa elää noin kaksi miljoonaa syyrialaista, Libanonissa miljoona, Jordaniassa puolisen miljoonaa sekä Irakissa ja Egyptissä joitakin satoja tuhansia. Myös Saudi-Arabia on väittänyt ottaneensa vastaan 2,5 miljoonaa syyrialaista, mutta väite on myös kumottu, osittain siksi, että Saudi-Arabia ei ole ensinkään allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälistä pakolaissopimusta ja toiseksi siksi, että maa ei rekisteröi tulijoita pakolaisiksi. Suomeen syyrialaisia on päätynyt lopultakin hyvin vähän, ja heidän sijastaan maahamme on virrannut etupäässä irakilaisia, jotka ovat käyttäneet Lähi-idän pakolaiskorttia paremman elintason etsimiseen.

Miksi Syyriassa soditaan? – Venäjä avainasemassa

Miksi Syyrian sisällissota sitten jatkuu? Helsingin yliopiston professorina toimivan Hannu Juusolan mukaan siinä on Lähi-idän kriiseille tyypilliseen tapaan ”liian monia osapuolia”. Niistä tärkeimmät ovat Venäjä, Yhdysvallat ja ISIS. Myös Turkki, Irak ja Jordania ovat mukana lähialueiden toimijoina. Lisäksi piloille pommitetussa Aleppon kaupungissa, joka on tai oli väkiluvultaan Syyrian suurin (ja sellaisena myös pääkaupunki Damaskosta suurempi), asuu kurdeja ja puoltaan valitsemattomia siviilejä. Väite ”liian monista osapuolista” on kuitenkin selityksenä yhtä pinnallinen kuin iltapäivälehtien tuskailu, sillä se ainoastaan kuvaa tilanteen vaikeutta mutta hautaa syvät ideologiset syyt.

Syyrian sisäisten ihmisoikeusongelmien syynä on maan sidos Venäjään ja sen edeltäjään. On muistettava, että Venäjä tuki arabisosialistista Baath-puoluetta jo Neuvostoliiton aikana edistääkseen sosialismin leviämistä. Neuvostokommunismista Syyrian valtapuoluetta tosin erotti sen nationalistinen ja antimarxilainen pyrkimys panarabialaiseen ”kansan yhtenäisyyteen”, kun taas sosialismiin puoluetta yhdisti talouden kansallistamiseen tähtäävä hanke sekä käytännöllisten syiden sanelema riippuvuus sosialistisista maista.

Venäjä taistelee al-Assadin tukena edelleen historiallisesti tunnetuista syistä: laajentaakseen vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ja toisaalta jatkaakseen traditionaalista vääryyden tukemistaan, jonka tuloksena Syyrian poliittiset oikeudet luokitellaan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön seitsenportaisella asteikolla huonoimpaan kategoriaan ja yksilönoikeudet toiseksi kehnoimpaan.

Yhdysvallat julisti Syyrian jo vuonna 2004 yhdeksi terrorismia tukevista ”pahan akselin” maista sulkien maan kauppasaartoon. Nykyisin Yhdysvallat tukee Britannian ja Ranskan tavoin Syyrian oppositiota. Ei olekaan väärin sanoa, että Venäjä ja länsivallat käyvät keskinäistä sotaa Syyriassa. Niillä on kuitenkin myös yhteinen vihollinen: ISIS. ISIS:in rooli jää tosin hämäräksi, sillä sekä länsivallat että Venäjä jatkavat läsnäoloaan ja taisteluaan toisiaan vastaan juuri terrorismin vastaisen sodan perusteella.

ISIS:in asema on epäselvä siksikin, että islamilaista vallankumousta kannattavia on koko maassa asuvan muslimiyhdyskunnan piirissä. ISIS käy Koraanin kieltämää sotaa toisia muslimeja vastaan aiheuttaakseen pakolaisuutta ja edistääkseen muslimien levittäytymistä länsimaihin, mikä paljastaa järjestön motiivit valtapoliittisiksi. Mitä enemmän ISIS saa aikaan sekasortoa, sitä enemmän sen edustajat voivat iloita islamin ja muslimiyhdyskunnan mukana kulkevan terrorismin laajenemisesta Eurooppaan.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan olevan al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä tukee jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.

Sodan syyt: Venäjä, sosialismi ja islamilainen nationalismi

Aleppossa valitsevaa ihmisoikeuksien alennustilaa ei ole opettavaisinta tarkastella vain päivittelemällä tilanteen pahuutta, kuten suomalainen valtamedia omassa moralismissaan. Mikäli Syyrian sisällissodasta haluaa jotakin ymmärtää, tilannetta pitää lukea alueen koko lähihistorian valossa.

On syytä muistaa, että Baath-puolue hallitsi myös Irakia vuonna 2003 tapahtuneeseen Saddam Husseinin syrjäyttämiseen asti. Vaikka puolue ei olekaan islamistinen vaan sekularistinen, sen edustama panarabialaisuuden ideologia on ihanteena vaikuttanut radikaalin ja terroristisena pidetyn ISIS-järjestön (Islamic State in Iraq and Syria) syntyyn. Arabikansojen yhtenäisyyden historiallisena hedelmänä tunnetaan muiden muassa Syyrian ja Egyptin muodostama liittovaltio Yhdistynyt arabitasavalta, joka oli voimassa vuodesta 1958 vuoteen 1961.

Vaikka Syyrian valtio on sosialistisen perinteen vuoksi muodollisesti maallinen, Baath-puolue ajaa tosiasiallisesti ja myös virallisesti ”yleisarabialaista identiteettiä” eli muslimien yhteistä islamilaista eturyhmäpolitiikkaa, jota voidaan sanoa nationalistiseksi. Tässä sodassa ISIS-järjestö on merkittävin voittaja, sillä hallitusta vastustaessaan se pystyy puhumaan puolelleen niitä muslimeja, jotka ovat kyllästyneet nykyhallintoon. Samalla se voi värvätä riveihinsä entistä enemmän terrorismin ja pyhän sodan lähettiläitä. Toinen voittaja on Venäjä, joka voi pommituksia lisäämällä tai vähentämällä säädellä Länsi-Eurooppaan virtaavien pakolaisten ja mahdollisten terroristien virtaa.

Häviäjiä ovat länsimaat ja Syyrian kansa, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista ja Venäjän omasta vaikutusvallan tavoittelusta. Koska al-Assadin voi syrjäyttää vain Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa ainoastaan, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen tulitauosta ja kapinalliset omatoimisesti ja kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Suurvaltojen sopuun pääsy edellyttää kuitenkin Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka Euroopassa muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu.

On vaikea sanoa, millainen hallitus Syyriassa astuisi voimaan al-Assadin jälkeen. Huonoin vaihtoehto on, että valta siirtyisi uskonnolliselle hallinnolle ja maasta tulisi imaamien hallitsema islamistinen valtio.

Mikäli Syyrian tilanteesta haluaa jotakin oppia omaa maatamme ajatellen, voi johtopäätöksenä pitää seuraavaa. Kunpa maamme poliitikoilta löytyisi viisautta säästää oman tasavaltamme siltä islamin, monikulttuurisuuden, sosialismin ideologisten jäänteiden sekä muslimiyhdyskunnan leviämisen aiheuttamalta helvetiltä, joka on pääsyy myös Lähi-idässä vuosisatojen ajan jatkuneeseen levottomuuteen ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa käynnissä olevaan terroristiseen sotaan. Aleppon kurjuutta on turha valitella varsinkaan niiden median edustajien, jotka tietoisesti ja tahallaan haluavat terroristisen väkivallan leviävän myös meidän kaduillemme maahanmuuton myötä.

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena

Recep Tayyip Erdoğan on hallinnut Turkkia AKP-puolueensa vaalivoitosta 2002 asti. Toissapäiväisen vallankaappausyrityksen tapaiset keikaukset eivät ole Turkin tapaisessa islamilaisessa maassa tosin harvinaisia. Edelliset sattuivat vuosina 1980 ja 1997.

Myös tämänviikkoisilla tapahtumilla on islamiin liittyvä tausta. Erdoğan oli nuoruudessaan islamisti, mutta nykyään häntä sanotaan konservatiiviksi. Oikeudenmukaisin ilmaus olisi ”sunnalainen konservatiivi”, sillä hän on toisaalta kannattanut EU-jäsenyyttä ja vastustanut Natosta eroamista, mutta toisaalta hän vastustaa sukupuolten tasa-arvoa ja on halunnut rajoittaa aborttia sekä vaatinut, että jokaisen naisen pitäisi synnyttää vähintään kolme lasta.

Alun perin Erdoğan vaikutti kansallisessa pelastuspuolueessa ”Milli Selämet Partisi”, joka kiellettiin vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa. Vuodesta 1983 hän toimi ”Refat Partisi” -hyvinvointipuolueessa, joka puolestaan kiellettiin 1997 perustuslainvastaisena sen uhattua Turkin maallista luonnetta. Nykyisen ”Adalet ve Kalima Partisi” (suom. ”Oikeus ja kehitys”) -puolueen Erdoğan perusti edellisen raunioille 2001. Seuraavan vuoden vaalivoiton jälkeen hänestä tuli Turkin pääministeri ja sittemmin vuonna 2014 presidentti.

Erdoğanin ristiriitainen olemus ja asema juontavat juurensa hänen henkilöhistoriastaan. Hän toimi alun perin yhteistyössä imaami Fetullah Gülenin kanssa, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Yhteistyön menetelmänä oli värvätä koulutuksen ja propagandan kautta islamisteja Turkin oikeuslaitokseen, poliisiin ja hallintoon. (Metodi oli siis samanlainen, jolla vasemmistolaiset Demla ja Toimittajaliitto puolestaan valloittivat Suomen julkishallinnon virat ja tiedotusvälineiden toimitukset, toisin sanoen soluttautuminen.)

Erdoğan ja Gülen saivatkin kellokkailleen huomattavan edustuksen merkittäviin virkoihin, mikä teki hallitsemisesta helpompaa. Poliittista valtaa saatuaan Erdoğanin oli kuitenkin peräännyttävä islamistisista tavoitteistaan ulkopoliittisen realismin vuoksi. Niinpä hänen välinsä Güleniin katkesivat, ja islamistit muuttuivat hänen kannaltaan terroristeiksi. Nykyisin Erdoğan väittää Gülenin olevan vallankaappaushankkeen takana.

Suomen Julkisen sanan neuvosto, valtakunnansyyttäjän virasto ja vähemmistövaltuutetun toimisto voisivat itkeä saavillisen saunavettä Turkin sananvapaustilanteen vuoksi, sillä Turkissa on viime vuosina nostettu syytteitä ja langetettu tuomioita sananvapauden käyttämisestä ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta enemmän kuin länsimaissa yhteensä. Esimerkiksi Orhan Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon nimenomaisena reaktiona siihen, että hänet oli vedetty edellisenä vuonna Turkissa oikeuteen lausunnosta, jonka hän oli antanut Armenian kansamurhasta ja Kaakkois-Turkin kurdikysymyksestä. Pamuk tuomittiin tuolloin sakkoon ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Erdoğan hyödyntää turkkilaisten enemmistön kannatusta ja edustaa islamilaista nationalismia. Häntä voi siis sanoa ”populistiksi” sikäli, että hän tasapainoilee kansan mielipiteen, uskonnollisten tunteiden ja jihadistisen islamismin välillä. Erdoğanin populismi pyrkii olemaan myös demokraattista, sillä hän esiintyy ääri-islamismin ja terrorismin vastustajana. Demokratian edistäminen on nyt niin kovaa, että sakot tai seitsemän vuotta vankeutta voivat rapsahtaa siitäkin, jos erehtyy nimittämään tiettyjä kilpailevia puolueita vallankumouksellisiksi eikä ainoan sallitun tulkinnan mukaan terroristisiksi!

Vuonna 1923 perustettu Turkin tasavalta oli ehtinyt luoda vahvan sekularistisen perinteen, johon nähden viime vuosien tapahtumat merkitsevät huomattavaa taantumista. Erdoğanin näennäinen tuki demokratialle näkyy siinä, että hän on yhtynyt Syyrian kansannousun mielipiteisiin ja vaatinut arabikevään kokemuksiin viitaten Syyrian presidentin Bašar al-Assadin eroa. Lisäksi hän arvosteli ankarasti Egyptin vuoden 2013 sotilasvallankaappausta, joka syrjäytti hänen tukemansa Muslimiveljeskunnan. Nämä kansanvaltaisilta kuulostavat julistukset voidaan kuitenkin kuitata pelkiksi yrityksiksi miellyttää länsimaita ja haalia kannatusta.

Joka tapauksessa yhdestä olen tämänviikkoisen näytöksen perustella varma. Turkin tie Euroopan unioniin on pysyvästi poikki. Ei jatkoon. Maa on selvästikin epäkypsä demokratioiden joukkoon. Turkki ei ole oikeusvaltio, sillä Erdoğanin valtakaudella islamilaisia perinteitä on palautettu voimaan. Maan 79-miljoonainen kansa on lisäksi aivan liian kuohahteleva tullakseen unionin toiseksi suurimmaksi jäseneksi. Suuret poliittiset virheet tuottavat nyt Erdoğanin kaltaisia suuria johtajia, jollaisia nousee kuin sieniä sateen jälkeen.

Erdoğan on syyllistynyt Euroopan unionin kiristämiseen uhkaamalla avata rajansa ulospäin ja kääntää maahansa tulvineet pakolaisvirrat EU:n suuntaan, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta. Jopa pakolaispolitiikassaan lepsua linjaa vetäneet Angela Merkel, Nicolas Sarkozy ja François Hollande ovat asettuneet vastustamaan Turkin EU-jäsenyyttä. Tämä osoittaa, kuinka löyhälatvaista laajentumiskomissaarina toimineen Olli Rehnin ajama Turkin liittäminen Euroopan unioniin aikoinaan oli.

Tuleeko maailmanloppu etuajassa?

Vai soiko tuomiopäivän pasuuna vasta 21/12/12? Ydinaseiden aikakaudella tuomiopäivän kelloa on siirretty aina vain lähemmäksi h-hetkeä. Monet varmasti pohtivat, enteileekö Gazan alueella virinnyt konflikti ja Israelin liikekannallepano maailmanloppua.

Alueella kuohuu jo ennestään. Syyria on sisällissodassa, ja Iran valmistelee ydinasetta. Ehkä Iranilla on valmiinakin muutama korkeasti rikastettua uraania sisältävä putkipommi.

Israelin tekisi mieli tuhota Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Yhdysvallat päivystää aluetta lentotukialuksilta eikä anna siihen lupaa. Gazan alueen maavalloitukseen Israel ei luultavasti kysy eikä tarvitse oikeutusta keneltäkään, sillä Hamasin iskut israelilaisia siviilejä vastaan ovat olleet häikäilemättömiä.

Jos tulittelu kärjistyy täydeksi sodaksi, se vetää mukanaan myös suurvaltojen huomion. Metkaa onkin, että maapala, josta riidellään, on arabimaiden pinta-aloihin verrattuna mitättömän pieni. Uskonnollisen irrationalismin vuoksi alueelle ei ole saatu rauhaa kuuna kullan valkeana. Auttaisiko asiaa pakkanen, joka pakottaisi vetämään tunteet jäähän?

Maailma tuskin suistuu raiteiltaan 21.12.2012, mutta maya-kalenterin tuomiopäivä voi merkitä monille ihmisille henkilökohtaista maailmanloppua. Tämä maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on katoamassa, aivan niin kuin apostoli Paavali sanoi. Lausetta siteerasi myös Paul Virilio teoksessaan Katoamisen estetiikka, joka on erinomainen essee liikkeen, vauhdin ja muutoksen filosofiasta, ja viittasin siihen taannoin myös itse teoksessani Filosofiset viuhahdukset (2007).

Eiköhän se sota Lähi-idässä pian lopu, kun sitä on käyty jo yli 2000 vuotta.