Pelolla politikoimisesta

Olen seurannut toisella korvallani kahta yhteismitatonta vaalikampanjointia. Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat meidän näkökulmastamme kenties yhtä vähäpätöiset kuin Suomen kunnallisvaalit ovat amerikkalaisten näkökulmasta.

Yhteistä molemmille on ollut pelolla politikointi. Se on ollut sangen ymmärrettävää, sillä monet uhkakuvat ovat todellisia ja maa järisee. Kaikkialla on jo pitkään ennustettu Yhdysvaltain ja Euroopan elintason ja valta-aseman romahtamista, joka johtuu taloudellisesta velkaantumisesta.

Ei siis ihme, että poliitikkojen puheet ovat täynnä pelkoja, uhkia ja niiden torjuntaa. Samalla kun tätä ja tuotakin asiaa turvataan, ei anneta periksi ajatukselle, että tulevaisuudessa jokin voisi olla paremmin. ”On torjuttava”, ”on turvattava”, ja milloin mikäkin asia. Köyhtyvästä Amerikasta pitäisi tehdä great again. Suomessa uhataan viedä kaikilta kaikki. Tämän ahdingon keskellä työpaikat koetetaan sitten säilyttää, leikkauksilta halutaan välttyä ja jopa puolustuslaitoksesta yritetään säästää jotakin vihollisen tuhottavaksi.

Ihmiset Suomessa ja muissa länsimaissa elävät suurten uhkien keskellä. Lähellä on aika, jolloin kansakuntia nähdään taas kaduilla: osa asunnottomuuden, osa mielenosoitusten vuoksi. Pöty loppuu pöydästä ja EU-idealistien puheista.

Leikkauksista, lopettamisista, heikennyksistä, hintojen noususta, palveluiden huonontamisesta, ulkoistamisesta, yksityistämisestä, ehtojen tiukentamisesta, lisävaatimuksista, jonojen kasvamisesta, vaatimustason jyrkentymisestä, irtisanomisista, yt-neuvotteluista ja päälle kaatuvien seinien painajaisista huolimatta oletteko huomanneet, että joidenkin ihmisten asema on tässä maassa koko ajan vain parantunut? Kaduillamme esimerkiksi liikkuu hienompia autoja kuin koskaan ennen, ja sensaatiolehdissä raportoidaan hyväosaisten rakennuttamista palatseista. Minusta tuntuu, että uhkakuvien levitessä joku rikastuu, ja uhkakuvien levittäminen onkin politiikkaa, jolla tuo tuloerojen kasvu ja toisten ihmisten köyhtyminen oikeutetaan.

Korkein Jumala on EU, sillä se vaatii uhreja: ”Taloudelle on uhrattava, tai muuten...”

Uhkailun arkiretoriikkaan kuuluu kolme pistettä, koska juuri se vaikuttaa uhkaavimmalta. Eniten ihmiset pelkäävät asioita, joista he eivät tiedä mitään: eivät tunne tulevaisuutta, joka tulee. Politiikka on pelolla hallitsemista, ja pelolla hallitseminen tapahtuu tietämättömyyden savuverhon turvin.

Totuus on, että monien kansalaisten eläessä kurjuudessa joku toinen rikastuu pohjattomasti. Olisi ehkä hyvä miettiä, kuka, ja äänestää vaaleissa sillä perusteella.

Entinen opettajani Tampereen yliopistossa, Antti Eskola, kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Uhka, toivo ja vastarinta. Tuolloin muodikkaana pidettyyn dialektiseen tapaan siinä ajateltiin, että uhkakuvat voivat herättää vastareaktioinaan myös toivoa ja että toivo voi ohjata erilaisiin vastarinnan muotoihin.

Nykyisin ihmisiltä puuttuu toivoa ja rohkeutta vastustaa sitä, minkä näkee vääräksi. Kaikille masentuneille ja deprivaatiosta kärsiville sanonkin: käykää äänestämässä. Se antaa suunnattoman vaikutusvallan tunteen, ainakin hetkeksi!

Rikkauden rakennemuutoksesta

Jorma Ollila on kyllä hieno markkina-analyytikko. Äskettäin hän arvioi, että puhe yritysjohtajien ahneudesta Suomessa on ylilyönti. Ei ihme, että firman raappahousut ovat pahasti roudassa, kun johtajisto aistii ihmisten asenteet ja tunnelmat näin tarkkanäköisesti.

Ja voi tuota köyhien ihmisten ahneutta! Kun rikkaat rikastuvat, muiden ihmisten ”ahneus, kateus ja pahansuopuus” sen kuin yltyvät. Esimerkiksi tässä jutussa muuan IT-miljonääri paheksuu ”kerjäläisiä”, jotka ovat anoneet häneltä almuja. Tulee mieleen vanha vitsi Aku-sedästä, joka meni pyytämään Roopelta lisää liksaa, jolloin Roope vastasi rahasäiliön sisältä kolikoitaan kiillotellen, että ainako SINÄ ajattelet vain rahaa!

Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena.

Opiskelijoiden, palkansaajien ja akateemisen valkokaulusköyhälistön ahneus on ihan samanlaista kuin Suomen tasavallan ahneus valtiomme yrittäessä välttyä siltä, että kansallisvarallisuuttamme saatetaan Euroopan unionin, kansainvälisen kapitalismin sekä Brysselin, Strasbourgin ja Frankfurtin rahalordien hallintaan.

Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut. Näin voisi jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä. Takaraivossa vaanii aavistus siitä, että kuolema vie lopulta ihmiseltä kaiken.

Ahneus on angstinen asia, ja sen vuoksi kaiketi sanotaankin, ettei köyhä ole se, jolla on vähän, vaan se, jolta aina vain jotakin puuttuu.

Suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on ollut tasa-arvoisuus ja kohtuullisuus. Lähtiessäni kesäisin Ison Roobertinkadun kodistani ulkoilemaan bongasin toisinaan Aatos Erkon istuskelemasta puistonpenkiltä kävelykadun toisesta päästä. Ilmeisestikin hän oli matkalla konttoriltaan Diana-puistosta Kaivopuiston rantaan kotiin. Näky oli hersyvä, sillä yleensä noilla penkeillä istui sellaisia kunnianarvoisia kaupunkilaisia, joiden omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Mutta julkinen istuin näytti joka tapauksessa kelpaavan varakkaammallekin väelle, niin kuin tietysti ministereille muutoinkin.

Aatos Erkko osasi kylläkin asioita, joista moni yhtä rikas voisi olla hänelle kateellinen. Hän tajusi, että hyväosaisuuden ei pidä antaa näkyä. Suomalaiset kun arvostavat enemmän yhdenvertaisuutta kuin varakkuutta, joten omaisuuden ahmiminen ei tuo kunnioitusta. Myönteistä mainetta saa suuripiirteisyydellä, kun lahjoittaa jotakin pois.

Viime viikonloppuna menehtyneen Aatos Erkon edellä kävi akateemikko Eino Jutikkala, joka asui hänen naapuritalossaan Merikadulla. Hän lahjoitti pääosan omaisuudestaan eli noin 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Herrasmiesten vaihtaessa postipiiriä koko eteläinen Helsinki on rakennemuutoksen kourissa. Niin ikään Merikadulla pitkään asunut professori ja filosofi Lauri Rauhala (jonka puoliso toimi aikoinaan presidentti Kekkosen yksityissairaanhoitajana) on tätä nykyä palvelutalossa. Saa nähdä, keitä heidän tilalleen noille hoodeille asettuu: nuoria juppeja vai venäläisiä uusrikkaitako?

Kekkosesta sen verran, että hänelläkin oli yksityisasunto aivan Kaivopuiston kupeessa Puistokadulla. Vaikka keittiön ja kylpyhuoneen hanat olivatkin kultaa, myös myrrysmies ymmärsi sen, että poliittista valtaa pitää käyttää kansalaisyhteiskunnan eikä taloudellisen eliitin ehdoilla. Niinpä myös talouselämän johtajat olivat hänen edessään kontallaan. Politiikka ohjasi taloutta eikä talous politiikkaa, kuten nykyisin. Eivätkä ne ajat valtiontalouden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion luomisen kannalta mitään huonoja olleet.

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

Minkä päällä ylimystö kävelisi, jos ei olisi yhteiskunnallista pohjasakkaa? Kun Björn Wahlroos julkaisi kirjansa Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle (Otava 2012), teoksesta nousi sen merkitykseen ja arvoon nähden kohtuuton kohu. Minusta ei ole mitään uutta eikä erikoista siinä, että kapitalisti puolustaa kapitalismia ja tekee sen haluamalla rajoittaa kansanvaltaa sekä vaatimalla entistä enemmän vaikutusvaltaa taloudelle.

Samansisältöisiä kirjoja ilmestyy silloin tällöin. Yksi esimerkki oli Johan Norbergin Globaalin kapitalismin puolustus (2001), joka oli vastaus Naomi Kleinin tunnettuun teokseen No logo (2000). Myös Wahlroosin kirja on lähinnä argumentti keskusteluun eikä sellainen ohjelmanjulistus, jossa tarjottaisiin ratkaisuja talouselämän pulmallisiin tilanteisiin. Tämäkin oli ennalta-arvattavaa, sillä niin kapitalismia kuin demokratiaakin voidaan sekä vastustaa että puolustaa. Molemmissa kun on luonnollisesti sekä hyvää että pahaa.

Kiintoisinta ja paljastavinta Wahlroosin kirjassa onkin sen sävy ja toisaalta kirjan vastaanotto. Julkisuudessa paljon käytetty ”Nalle” on joka tapauksessa aivan liian pehmeä nimitys Wahlroosille, sillä sisältö on aika kovaa kuitenkin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä kapitalismin kautta ”hyvää” tekevässä kaksoisroolissaan ankkalinnamme Roope-Setä on hieman epäuskottava ja jopa koominen.

Tahattoman koomista on myös se, että Anders Breivik sattui lausumaan oikeudenkäynnissään lähes täsmälleen samat sanat kuin Wahlroos kirjassaan, eli ”demokratia on enemmistön diktatuuria” – tietenkin täysin riippumatta mistään esikuvista.

Björn Wahlroos ehdottaa rajuja heikennyksiä demokratiaan, jotta pohjoismaat pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa. Perusteeksi hän esittää, että rikkaat veronmaksajat kaikkoavat veroparatiiseihin, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. On ymmärrettävää, että hän on arvostellut julkisessa sanassa myös kokoomusjohtoisen hallituksen toimintaa, sillä hallitus on suostunut hyvätuloisten verotuksen kiristämiseen sekä veroasteen nostoon. Niinpä kapitalisti karsastaa kansanvaltaa ja näkee sen ”enemmistöjen tyranniana”. Lähteikseen Wahlroos mainitsee muiden muassa 1950-luvun populaarifilosofin, Ayn Randin.

Mutta pitäisikö poliittinen valta luovuttaa rikkaille oligarkeille, kuten anarkokapitalismissa Venäjällä? Jo nyt on surtu laajalti sitä, että Euroopan maat ovat menettäneet itsenäisen veropolitiikkansa, kun rajoja on avattu globalisaation myötä pääomien siirroille. Valtiot eivät voi verottaa yrityksiä tarpeeksi, sillä niiden pelätään siirtyvän alhaisen verotuksen maihin. Valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun pitääkseen suuryritykset maassa. Samalla palkansaajien verotus on pidetty korkeana. Omistaja-johtajat puolestaan voivat nostaa pienistä listaamattomista osakeyhtiöistään 60 000 euroa vuodessa maksamatta lainkaan veroa.

Se, että kovaa tulosta tekeviä yhtiöitä ei voida verottaa, on yksi syy myös Euroopan maiden talouskriisiin. Ja sitä puolestaan legitimoi Euroopan unioni, joka toimii kapitalismin sekä siihen liittyvien pääoman- ja työvoimansiirtojen takuumiehenä.

Yksi asia, josta olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa on näkemys, että työvoiman halpatuonti kolmannesta maailmasta on ongelma. Se on ihmisoikeusongelma, johon liittyy taloudellista riistoa, ja se on poliittinen ongelma, joka heikentää länsimaiden kantaväestöjen asemaa. Toinen yhtymäkohta on käsityksessä historian kokonaiskulusta. Myös omasta mielestäni marxismin opit menivät harhaan siinä, että luokkataistelun oletettiin määräävän historiankulun. Tämä näkemys ei ottanut huomioon, että lähes kaikki hyvinvointi on luotu teknisen kehityksen ja yhteistyön tuloksena eikä suinkaan repimisen ja konfliktiin saattamisen kautta.

Wahlroosin vahva puoli on, että hän yhdistelee professorimaiseen tapaan aatehistoriaa, talousteorioita ja politiikantutkimusta – näkökulmia, joista jokin on jäänyt usein peittoon vähemmän oppineilta. Mutta olen koko lailla eri linjoilla verrattuna siihen, kuinka hän asioita tulkitsee siellä Åminnen kartanossaan, Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä, vastapäätä Platonin rintakuvaa.

Wahlroos esimerkiksi palvoo Kiinaa ja pitää maata esimerkkinä yksituumaisesti johdetusta kansantaloudesta, jossa pääoma kukoistaa. Vaikka Kiinan talouskasvu huiteleekin kymmentä prosenttia, tämä maailman ainoa kommunistisesti hallittu markkinatalous ei ole ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin paratiisi.

Vaikka Venäjän sijoitusrahastot tuottavatkin useita kymmeniä prosentteja, onko oikein, että Putinin johtamassa diktatuurissa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä viedään kuin sikaa korvasta kiven sisään? Pikemminkin kyseessä on Neuvostoliitto uudella nimellä.

Jotakin omituista on myös Wahlroosin lähtökohdassa: hänen tavassaan vastakohtaistaa markkinat ja demokratia. Kirjoittajan katsannossa vapaa kilpailu nähdään kansanvaltaisen politiikan vastakohtana. Todellisuudessahan myös markkinat ovat politisoituneet, ja jokainen kulutusvalinta on äänestyspäätös, jolla ratkaistaan esimerkiksi ekologisia asioita.

Vastaavasti demokratia perustuu aatteiden ja ehdokkaiden vapaaseen kilpailuun. Siksi on tärkeää, että emme ajautuisi niin sanottuun ostodemokratiaan, jossa ihmisillä on poliittista valtaa ja oikeuksia vain sikäli kuin heillä on varaa maksaa niistä. Sen sijaan pitäisi säilyttää aatteiden ja ideologioiden vapaaseen kilpailuun ja äänestämiseen perustuva kansanvalta.

Poliittisen vallan ostamista sanotaan nimittäin korruptioksi. Ja kansan olot ovat yleensä kurjimmat siellä, missä lahjonta kukoistaa. En väitä, että Nova-jengin viime viikolla saamat tuomiot olisivat olleet kohtuullisia esimerkiksi henki- ja väkivaltarikoksista annettuihin verrattuina, mutta tuntuva rangaistus demokratian halveksunnasta on joka tapauksessa paikallaan. Miksi demokratian hienostuneet ja teoreettisesti sofistikoituneet kiertoyritykset olisivat moraalisesti parempia kuin kansanvallan julkea mitätöiminen korruptioskandaaleissa?

Parhaan esimerkin Wahlroosin tavoittelemista organisaatioista, joissa demokratiaa ei tunneta ja joita johdetaan sotilaallisen teknokraattisesti, tarjoavat nykyiset yliopistot. Toimiihan Helsingin yliopiston hallituksen jäsenenä kapitalisti Jorma Ollila, ja onhan kapitalisti Björn Wahlroos itsekin Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun hallituksen puheenjohtaja. Opintotuen takaisinperinnän kohteeksi joutuneilla hyvätuloisilla opiskelijoilla ei ole varmaan mitään sitä vastaan, että tosiköyhä nimeltä Björn Wahlroos kuittaa vuodessa 300 000 euron maataloustuet. Siitä sitä riittää rahaa useampaankin peltoautoon.

Omasta mielestäni kärryt on valjastettu hevosen eteen, kun talouden annetaan ohjata politiikkaa. Asiat ovat inhimillisesti ja oikein silloin, kun poliittisilla valinnoilla voidaan ohjata taloutta. Melkeinpä kaikki talouden ja demokratian ongelmat johtuvat nyky-EU:ssa siitä, että poliittinen päätöksenteko tapahtuu suuryritysten ehdoilla. Tätä tendenssiä ei pitäisi vahvistaa vaan heikentää. Vain siten voidaan luoda inhimillistä ja luottamukseen perustuvaa yhteiskuntaa. Sillä tärkeintä on ihmisyys. Mutta siitä Wahlroosin kirjassa ei puhuta mitään.

”Pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”

Otsikon lause on peräisin brittiläiseltä taloustieteilijältä John Maynard Keynesiltä (1883–1946). Hänen ajatuksensa on tosin useasti ymmärretty väärin, ja se sopiikin mitä erilaisimpiin asiayhteyksiin sekä kuvaa erästä yleisinhimillistä tosiasiaa.

Keynesin lausahdusta on tulkittu esimerkiksi niin, että sen mukaan taloutta ei tarvitse suunnitella pitkäjänteisesti tai että ongelmien ratkaisemiseksi ei ole syytä laatia kauaksi tulevaisuuteen ulottuvia suuntaviivoja ja sopimuksia. Lisäksi on nähty, että tämän väitteen mukaan pitkään jatkuvia ongelmia ei ensinkään olisi. Keynesin sanat on kohdistettu ironisesti myös häneen itseensä, kun on huomautettu, että niin sanottu keynesiläisyyskään ei toiminut eikä toimisi pidemmän päälle.

Kaikki nämä tavat ymmärtää Keynesiä ovat kuitenkin virheellisiä. Hän ei suinkaan kiistänyt pitkään jatkuvien ongelmien olemassaoloa tai vastuunottoa niiden ratkaisemisesta. Keynesin mukaan vain on viisasta, että kaikkein hälyttävimmistä nykypäivän ongelmista huolehditaan jo tänään eikä jäädä passiivisesti odottamaan ongelmien katoamista itsestään.

Sen sijaan uusklassisen taloustieteen ja kovan linjan laissez faire -kapitalistien kantana on perinteisesti ollut näkemys, että valtiovallan ei pitäisi puuttua talouden ja yhteiskunnan ongelmiin, kuten kysynnän heikentymiseen tai työttömyyteen. Heidän käsityksensä mukaan asioiden pitää ”antaa mennä” omalla painollaan, sillä pitkällä tähtäimellä ongelmat ratkeavat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Näin ajatellen taloutta pidetään itseään korjaavana järjestelmänä, jossa viidakon laki tasapainottaa tilanteen.

Tällainen ajattelutapa on poliittisesti fataali, sillä talouteen ei pidetä tarpeellisena puuttua julkisen vallan toimilla. Kyseinen näkökanta lankeaa yhteen nykyisin muodissa olevan uusliberalistisen ajattelun kanssa. Sen sijaan Keynes korosti, että valtion pitää aktiivisesti tasoittaa suhdannevaihteluita elvyttämällä kysyntää taloudellisten taantumien aikoina: esimerkiksi maltillisella veropolitiikalla tai suorilla avustuksilla. Ajatuksena on, että taantumat johtuvat kokonaiskysynnän heikentymisestä, joten valtion tulee lisätä kysyntää saadakseen talouden uudelleen käyntiin.

Uusklassisen mallin mukaan valtion aktiivinen osallistuminen esimerkiksi valtion omaa kulutusta lisäämällä kuitenkin pudottaa kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä. Keynes puolestaan katsoi, että valtion tulisi silti puuttua lyhyen aikavälin ongelmiin, sillä tasapainon saavuttaminen kestää muutoin liian kauan. Keynesin ajatus kokonaisuudessaan kuuluukin seuraavasti: ”Pitkä tähtäin on pettävä ohjenuora ajankohtaisten kysymysten ratkaisemiseen. Pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita.”


Keynesiläistä pankkipolitiikkaa, monetaristista sosiaalipolitiikkaa

Keynesiläisen talouspolitiikan keinot ovat tulleet uudelleen huomion kohteiksi Euroopan finanssikriisin myötä, ja on kysytty, olisiko esimerkiksi setelirahoituksesta ratkaisemaan talouden ongelmia. Kysymys on ymmärrettävä, sillä nykyisten ongelmien katsotaan johtuvan pitkälti keynesiläisyyden jälkeen muotiin tulleesta monetaristisesta politiikasta.

Keynesiä edeltäneen uusklassisen taloustieteen mukaan katsottiin, että valtion tulojen laskiessa pitää leikata menoja samassa mitassa. Tähän sisältyy kuitenkin itseään ruokkivan syöksykierteen vaara. Jos valtio taloudellisen taantuman aikana leikkaa menojaan verotulojen vähenemisen vuoksi, tiet jäävät päällystämättä, valtion rakennukset rakentamatta ja potilaat hoitamatta. Niinpä tietyömiehet jäävät työttömiksi, rakennusteollisuus toimettomaksi ja sairaanhoitoa tarvitsevat kipeiksi. Lopulta osa yrityksistä tekee konkurssin, ja työttömyys ja sairastaminen kiertyvät lisääntyneinä sosiaalimenoina valtion kassakirstulle. Kun ihmisillä on yhteenlaskettuna vähemmän rahaa käytettävissään, kulutuksesta riippuvaiset kauppaliikkeet ja teollisuuslaitokset tuottavat valtiolle vähemmän verotuloja, mikä puolestaan johtaa uusiin leikkauksiin ja niin edelleen.

Keynes esitti, että laman vallitessa valtion pitääkin elvyttää taloutta vaikka velaksi ja kiristää kukkaronnyörejään nousukaudella maksaakseen velkansa takaisin. Suomessa ja Euroopassa on selvästikin otettu Keynesin opit uudelleen käyttöön, sillä Euroopan valtiot ovat tukeneet taloutta suunnattoman suurilla sijoituksilla rahajärjestelmään niin, että tuloksena on ollut esimerkiksi asuntojen hintojen nousua (joka tosin on häivytetty piiloinflaatioksi tasaamalla luotot erittäin pitkille aikaväleille). Toisaalta valtiot eivät ole noudattaneet keynesiläisyyttä hoitaessaan omaa kansantalouttaan. Esimerkiksi Suomessa on jatkuvasti leikattu valtion sosiaali- ja puolustusmenoja. Keynesiläinen elvytyspolitiikka onkin nyt valjastettu vain pankkien tukemisen välineeksi, kun taas valtioiden oman talouden piirissä on noudatettu kovaa monetaristista politiikkaa.

Valtiot ovat nähdäkseni keynesiläisiä väärässä yhteydessä. Monetarismi luotiin alun perin pitämään inflaatio alhaisena ja luomaan sitä kautta taloudellista elinvoimaisuutta. Se sai jalansijan 1970-luvulla, jolloin sen katsottiin syrjäyttäneen Keynesin ideat. Suomessa alettiin toteuttaa monetaristista politiikkaa vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Siitä lähtien maassamme on eletty eräänlaisessa sekataloudessa, jossa suhdanteita tasoitetaan lyhyellä aikavälillä ja talouskasvua pyritään edistämään pienellä inflaatiolla sekä leikkaamalla verotusta.

Kompromissihakuisuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on päädytty kuitenkin tilanteeseen, jossa valtiot ottavat edelleen velkaa pankkien pelastamiseksi konkursseilta samalla, kun kaikkein köyhimpien ihmisten hyvinvointiin ei pidetä tarpeellisena investoida. Pitkällä aikavälillä myös tämä johtaa yhtä vakavaan katastrofiin kuin pankkijärjestelmän luhistuminen.


Miksi tasavero ei sovi Suomeen?

Suomen valtio on torjunut massatyöttömyyttä ja lamaa jo nyt suuremmalla summalla kuin taloustaantuma aiheuttaisi kansantaloudellemme. Mielestäni ei ole järkeä sijoittaa kolmeakymmentä miljardia Euroopan pankkijärjestelmään, jos se riittää tuomaan maallemme vain kymmenen miljardin hyödyn laman loitolla pitämisen kautta. Hyötysuhde on huono, ja Suomen avustukset Euroopan pankkijärjestelmässä ovat kuin pisara valtameressä. Sen sijaan meidän kansantaloutemme mittakaavassa nuo vieraille valtioille ja pankeille annetut avustukset, takaukset ja lainat ovat valtavia.

On erittäin epäviisasta jättää terveydenhoitojärjestelmä, sosiaaliturva ja Puolustusvoimat samanaikaisesti rappiolle. Mikäli valtiolta riittäisi 30 miljardia oman kansantaloutemme elvyttämiseen, tämän piristysruiskeen vaikutus siivittäisi talouselämämme kokonaan uudelle kiertoradalle.

Monet uusliberalismia edustaneet puolueet, esimerkiksi kokoomus, ovat tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa langenneet takaisin Keynesiä edeltäneen ajan moraaliseen välinpitämättömyyteen ja ”antaa mennä”-mentaliteettiin. Keynesin talousteoriaa ja yhteiskuntafilosofiaa voidaan tietenkin pitää vanhentuneena, mutta vielä vanhentuneempaa on uusliberalistien oma teoria, joka tähtää vain yhteenlasketun kokonaisedun maksimoimiseen, mutta ei hyväksy esimerkiksi tulonsiirtoja. (Itse asiassa taloustieteessä ei muita teorioita olekaan kuin ”vanhentuneita”, sillä kansantalouden perusvoimat on kuvattu jo aikojen aamuna, ja kokonaan uudenlaisen näkökulman luominen edellyttäisi lähes yli-inhimillisiä voimavaroja ja ponnistuksia.)

Tulonsiirrot ovat perinteisesti yksi valtion elvytyspolitiikan väline. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä siten voidaan tukea talouskasvua. Koska pienituloisten kulutus ohjautuu usein kotimaisiin hyödykkeisiin, joilla tyydytetään perustarpeita, tulonsiirrot eivät hyödytä vain pienituloisia itseään vaan koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.

Sen sijaan monetaristinen talouspolitiikka on sisältänyt vaatimuksia tasaveroon siirtymisestä, ja niitä on ajettu läpi myös Suomessa. Esimerkiksi veronalennusten kohdistaminen samanlaisina kaikkiin tuloluokkiin on kasvattanut eniten suurituloisten pottia, sillä alennukset on kerätty pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla on maksatettu osa suurituloisten veroalesta.

Myös julkisten palvelujen maksullistaminen on merkinnyt niiden rahoittamista ”tasaverolla”. Monetarismin puolustajat ovat vedonneet siihen, että kuntien julkiset palvelut rahoitetaan nykyäänkin tasaverolla, sillä kunnallisveroäyri ei riipu kuntalaisten tulotasosta. Toiseksi he ovat viitanneet siihen, että elvytyspolitiikan tuloksena syntyvä inflaatio on eräänlainen tasavero, sillä se leikkaa samassa suhteessa sekä hyvä- että huonotuloisen palkkakuittia.

Tasaveromallissa pieni- ja keskituloiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan kaikkein suurimman taakan, sillä suurituloisten osalta verotus ylipäänsä pudottaa lähinnä kerskakulutusta, kun taas alemmilla tulotasoilla tasaverotuksen kautta tapahtuva verotuksen kiristyminen puree jokapäiväisten perushyödykkeiden kulutukseen. Tässä mielessä tasavero ei ole perusteltu malli.


Tulonsiirroista nauttivat yhteiskunnat voivat paremmin

Valtion aktiivista roolia tuloerojen tasoittajana ja säätelijänä voidaan puolustaa ahtaan taloustieteellisen näkökulman lisäksi moraalifilosofisilla ja sosiaalipoliittisilla näkökohdilla.

Menestyskirjassaan The Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone? (2009; 2. painos 2010) brittiläiset epidemiologit Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat John Maynard Keynesin edustaman ”maltillisemman moraalisen kapitalismin” periaatteet monetaristista politiikkaa toimivammiksi. Kirjoittajat pitävät suorastaan perverssinä, että Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa maissa johtajien tulot voivat olla lähes tuhatkertaiset muiden työntekijöiden tuloihin verrattuina. Laajan empiirisen tutkimusaineistonsa valossa he kritisoivat syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua ja kysyvät, mitä järkeä on ohjata myöskään yhteiskuntamme lahjakkaimpia ihmisiä kehittelemään kovalla palkalla entistä innovatiivisempia finanssi-instrumentteja tai myyvempää elektroniikkaa, kun yhteiskunta sinänsä on perusrakenteiltaan rikki.

Lääkkeeksi eriarvoisuuden poistoon tarjotaan nyt vain ”talouskasvua”, vaikka sen pohjana olevilla ehdoilla, kuten irtisanomisilla ja tehostamisella, on kielteinen vaikutus syrjäytyneimpiin ihmisiin. Eriarvoisuuden tuottama pelko ja eristäytyminen huonontavat henkistä ja fyysistä hyvinvointia myös varakkaampien kohdalla.

Tutkimuksen mukaan yhteiskunnat, joissa on suhteellisesti pienemmät tuloerot ja paljon tulonsiirtoja köyhemmille, voivat lähes kaikilla mittareilla mitattuna paremmin. Esimerkkeinä tällaisista yhteiskunnista Wilkinson ja Pickett mainitsevat Japanin, Norjan, Ruotsin ja Suomen – tosin nykymeno ohjaa lukijaa kysymään, ovatko tutkijoiden tiedot täysin ajan tasalla. Nämä maat ovat heidän mukaansa kuitenkin edelleen innovatiivisempia ja terveempiä, ja sosiaalisia ongelmia esiintyy vähemmän. Yhteinen hyvinvointi on siis kannattava investointi.

Filosofisesti katsoen kyse ei pidä olla vain taloudellisten resurssien vaan myös sivistyksen voimavarojen jakamisesta. Esimerkin antavat taloustieteilijä Amartya Sen ja filosofi Martha Nussbaum teoksessaan The Quality of Life (1993) kehittelemällään toimintavalmiusmallilla (capability approach), jonka mukaan oikeudenmukaisen julkisen vallan tulee taata kaikille kansalaisilleen aidot mahdollisuudet kehittää hyvään elämään sisältyviä kykyjä ja toimintatapoja. Ratkaisuja eivät tarjoa vain talouskasvu tai muodikkaana pidetyt degrowht ja downshiftaus (jotka yleensä ovat vain kiertoilmaisuja talouden lamaannukselle) vaan myös tulonsiirrot, kunhan niitä toteutetaan oikeudenmukaisesti kansallisvaltioiden sisällä.

Suomalaisen työn juhlaa Nokiassa

Vappua voisi nykyään viettää pikemminkin suomalaisen työttömyyden kuin työn juhlistamiseksi, sillä enemmistö kansalaisista alkaa olla toimettomia. Stephen Elopin toiminta Nokian johdossa puolestaan kantaa hedelmää, kun yhtiö ilmoitti juuri vapun edellä irtisanovansa noin 4000 työntekijää, joista 1400 on Suomesta.

Nokian Symbian-käyttöjärjestelmän päivitys- ja kehittelyominaisuudet ovat kieltämättä olleet hankalia verrattuna esimerkiksi Googlen Androidiin. Kaikesta ei kuitenkaan sovi syyttää teknistä suunnittelua, kun yhtiön strateginen linjanveto on ollut hakoteillä. Se, että Nokia kytkeytyi Microsoftin Windowsiin, saattaa olla yhtä paha virhe kuin olisi ollut jatkaa umpikujaan joutuneen Symbianin kehittelyä.

On mahdollista, että älypuhelimien sarjassa Nokia jää tuotemerkkinä pysyvästi sijalle kolme tai neljä. Myös halpojen puhelimien sektorilla kiinalaiset Android-älypuhelimet valloittavat markkinoita Nokian perinteisiltä luureilta. Monet analyytikot ovat pitäneet Nokian uutuusmallien julkaisua pelkkänä ”Titanicin kansituolien järjestelynä”, ja yhtiön arvellaan ”kulkevan tuhon tietä”.


Onko työttömyys häpeä?

Nokia on leiponut maahamme muutamia omistajamiljonäärejä osakekurssinsa nousukiidon aikana. Lisäksi Nokia on rikastuttanut työntekijöitään optioilla. Avainasemassa olevia tuskin potkitaan nytkään. Lähtöpassit saa useimmiten lattiatason duunari.

Tämänkeväiset lopettajaiset koskevat joka tapauksessa kokonaista tuotannonhaaraa suuryhtiön sisällä. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta muutoksesta, joka koskaan on kohdistunut uuteen teknologiaan Suomessa. Niinpä omat symbatiani ovat potkittujen puolella.

Ajatelkaapa seuraavaa kuvitteellista keskustelua.

Kysymys: ”Mitä teette työksenne?”
Vastaus: ”En mitään.”
Kysymys: ”Ettekö mitään?”
Vastaus: ”En kerrassaan mitään.”

Mitä eroa on sillä, että työtön sanoo näin, verrattuna siihen, että samat vastaukset antaa monimiljonääri? Mikä tekee työttömän vastauksista moraalisesti paheksuttavia ja miljonäärin vastauksista hyväksyttyjä, jopa ihailtuja?

Rikas saa anteeksi paljon, koska hänen arvellaan ansainneen varallisuutensa ja oman toimettomuutensa. Tosiasiassa syy–seuraus-suhde voi olla käänteinen, ja rikas on saattanut rikastua työttömäksi potkitun kustannuksella. Näyttöä tästä antaa se, että Nokian ilmoitettua irtisanomisista osakkeen kurssi nousi tuotannon tehostumisen vuoksi, ja analyytikot (eli pörssiporvarit) kiittivät.

Näin siis vaikutti Nokian johtajien puhe tällä kertaa talouselämän retorisilla vainioilla. Niillä puheen hyvyys tai huonous mitataan kiinnittäen huomiota vain siihen, miten yrityksen kurssi viestin johdosta nousee tai laskee. Tämäntapainen tuotannon tehostuminen ei ole silti välttämättä koko kansantalouden edun mukaista, sillä huoltosuhde sen kun huononee ja yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii.

Ei pidä syyllistää ihmisiä työttömyydestä, kun se ei ole heidän omaa syytään. Talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon. Niinpä myös työttömiä arvosteltaessa olisi peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.

Käänteinen asuntolaina: Belsebuubin keksintö

Pankit ja muut luotonantajat ovat alkaneet markkinoida käänteisiä asuntolainoja ja -kauppoja myös Suomessa. Kyse on eräänlaisesta oman asunnon panttauksesta, jossa rahalaitos myöntää lainaa asuntoa vastaan.

Käänteisiä asuntolainoja kaupitellaan erityisesti varttuneelle väelle, joka on maksanut asuntonsa ja saavuttanut sen omaksi. Pankit ovat siis iskeneet silmänsä ihmisten asuntovarallisuuteen ja koettavat ottaa sen haltuunsa tarjoamalla vanhuksille ja eläkeläisille syömävelkaa.

Rahalaitokset suorastaan tyrkyttävät tällaisia lainoja huonotuloisille eläkeläisille, sillä ne ovat pankeille varmoja sijoituksia; onhan asunto jo maksettu, ja rahalaitosten tehtäväksi jää vain imuroida pääoma korkoineen pankkien pohjattomaan kirstuun.

Sosiaalipoliitikot lohduttelivat aikoinaan 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä ihmisiä sillä, että suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan lamasta ja työttömyydestä kärsinyt generation-X perii edeltävän sukupolven varallisuuden. Käänteiset asuntolainat takaavat, että näin ei käy.

Neljäkymmentä vuotta kovapalkkaisissa viroissa olleet ovat keränneet melkoisen omaisuuden ja saavat korkean eläkkeen, joka ei ymmärrettävästi riitä aivan Karibian-risteilyihin. Niinpä he oivaltavat kiinnittää asuntovarallisuutensa rahoittaakseen hanhenmaksapalleronsa, jolloin – yllätys, yllätys – jälkeläiset jäävätkin kuin Aku-setä veljenpoikineen nuolemaan näppejään pankkien korjatessa perintövarallisuuden heidän silmiensä edestä.

Kun kyseinen sukupolvi itse jää eläkkeelle, huomataan, ettei mitään eläkkeitä olekaan karttunut pätkätöiden vuoksi – ei edes sitä kassaneidin kuukausipalkan suuruista määrää, jonka edeltävä sukupolvi on saanut työ- tai virkamieseläkkeenä. Kyseisellä kadotetulla sukupolvella itsellään ei ole puolestaan mitään pantattavaa.

Pidän käänteisiä asuntoluottoja Belsebuubin keksintönä, jolla dementikkojen omaisuus otetaan pankkien haltuun ja heidän eläkkeensä sekä asuntovarallisuutensa ulosmitataan.

Pahinta on, jos yhteiskunta ja poliittinen valta alkavat suorastaan suositella eläkeläisille käänteisiä asuntolainoja sillä perusteella, että niin eläkkeitä voidaan pienentää alle köyhyysrajana pidetyn tulotason. Tällaisissa tapauksissa vanhukset päätyvät salaamaan oman toimintakykynsä alenemisen ja hoidon tarpeen suojellakseen lapsilleen säästämäänsä perintövarallisuutta. Perinnön säilyttäminen taas olisi keino, jolla vanhukset toivovat voivansa pitää yllä vastavuoroisuutta siinä epäsymmetriseksi käyvässä suhteessa, jossa lapset hoitavat ikäihmistä tämän kotona.

Käänteiset asuntolainat ovat merkkejä luokkayhteiskunnan paluusta ja kurjistumisesta sekä pankkien vallasta yli ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden. Eduskunnassa ollessani tekisin kaikkeni tällaisen politiikan estämiseksi, sillä sen sosiaalipoliittiset seuraukset ovat sairaita. Käänteiset asuntolainat eivät edistä ihmisten itsemäärämisoikeutta eivätkä kykyä päättää omaisuudestaan, vaan ne ovat Pirun kädenojennuksia köyhille. Kyseessä on järjestelmä, jolla yksityishenkilöiden varallisuutta aletaan järjestelmällisesti saattaa rahalaitosten hallintaan.

Asuntopolitiikasta olen tietysti laajemminkin eri mieltä kuin poliitikkojen valtavirta. Vaadin esimerkiksi vuokrien hintasääntelyn palauttamista, omistusasuntojen hinnannousun leikkaamista runsaalla lisärakentamisella kasvukeskuksiin ja asumisoikeusjärjestelmän korjaamista niin, ettei asukkailla maksatettaisi aso-asuntoja kahteen kertaan. Asuntopoliittisen ohjelmani voitte lukea tästä.

Jos vastustat nykymenoa ja kannatat näkemyksiäni, sinulla ei taida ikävä kyllä olla muuta mahdollisuutta kuin vetää äänestyslippuun seuraavissa vaaleissa nimi ”Hankamäki”.

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.

Veroprogression poistaminen rahoitetaan valtionvelalla

TV1:n tutkivan journalismin MOT-ryhmä teki jälleen loistavaa työtä paljastaessaan, kuinka Suomessa on vaivihkaa siirrytty progressiivisen verotuksen järjestelmästä tasaverokäytäntöön. Ohjelman nimeltä ”Verovapaa vyöhyke” voi katsella tästä.

Progressiivista verotusta voidaan puolustaa katsomalla, että hyvätuloisten on osallistuttava yhteiskunnan menoihin pienituloisia suuremmalla osuudella, sillä he myös hyötyvät yhteiskunnan fasiliteeteista muita enemmän. Koska rikkaat kuluttavat valtateitä loistoautoillaan ja purjevenesatamia huvijahdeillaan, on oikein, että heitä laskutetaan infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta.

Korkeiden tulojen tai varallisuuden voidaan katsoa perustuvan lisäksi siihen, että muutamat ihmiset käyttävät hyväkseen toisten ihmisten perustarpeita tai huonoa asemaa esimerkiksi vuokra-asuntomarkkinoilla. Siksi progressiivisen verotuksen on tasapainotettava tilannetta.

Nyky-yhteiskunnassa myös työn ja ansion välinen syy–seuraus-ketju on monesta kohdasta poikki. Joku optio-oikeutettu voi rikastua toisten ihmisten työllä pelkästään saneeratessaan, nostaessaan kuluttajahintoja tai toimimalla muulla tavoin kansalaisten enemmistön haitaksi, kuten kävi esimerkiksi Fortumissa. Siksi on oikein, että valtio balanssoi tilannetta mahdollistettuaan ensin tiettyjen tahojen rikastumisen. Talous on suhde, jossa ketään ei voida liioin moittia eikä kiittää asemastaan, sillä ratkaisevia ovat ne poliittiset ehdot, joiden puitteissa toimitaan. Niinpä nuo ehdot eivät saisi olla epäoikeudenmukaisia.

Valtion tuloverotuksessa sovellettavan progression merkitys on vähentynyt huomattavasti, sillä tuloverojen osuus valtion verokertymästä on pienentynyt samalla kun verottamisen painoa on siirretty tasaveroluonteisten kulutusverojen suuntaan. Progressio on edelleen voimassa, eli tulojen noustessa myös veroprosentti nousee. Mutta kaikkein suurituloisimpia suomalaisia veroprogressio ei koske. Ankarimmin verotettuja ovat ne tulonsaajat, joiden bruttotulot ovat keskimäärin 200 000 euroa vuodessa.

Tämän tulotason yli veroprosentti nousee vielä yksittäisissä tapauksissa, mutta keskimääräinen veroprosentti ei enää nouse, vaan laskee. Kaikkein suurituloisimmat, eli miljoonan tai yli saavat suomalaiset maksavat veroja keskimäärin vain noin 29 prosenttia, eli saman verran kuin ne suomalaiset, joiden keskimääräinen tulo on noin 45 000 euroa vuodessa!

Vääristymän takana on Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemä päätös tuloverotuksen eriyttämisestä. Sen mukaan pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin ansiotuloja. Matti Vanhasen hallitus jatkoi linjaa vuonna 2005 vapauttamalla listaamattomien yhtiöiden osingot veroista. Pörssin ulkopuolisten firmojen osinkotulot ovat lisäksi verovapaita 90 000 euroon asti, eli omistaja-johtajat voivat nostaa yrityksistään tuloa tuohon rajaan asti maksamatta veroa käytännössä lainkaan. Tällaista verotukseen tietoisesti rakennettua porsaanreikää ei tunneta missään muualla maailmassa.

Voidaankin sanoa, että suomalainen verotus on nykyään käänteisesti progressiivista eli regressiivistä, ja pienituloista palkansaajaa verotetaan suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloista tai varakasta yrittäjää. Tämä on tietenkin porvarihallituksen ja sen kannattajien etujen mukaista, eli määrätietoisten poliittisten päätösten tulos. Esimerkiksi Matti Vanhasen suojaisana satamana toimiva Perheyritysten liitto lobbaa osinkotulojen verovapauden puolesta edelleen vähintään yhtä ahkerasti kuin Vanhasen istuessa pääministerinä.

Jokaisen kukkarollaan äänestäjän kannattaakin tarkistaa, kuinka järkevää on antaa äänensä esimerkiksi Kokoomukselle tai Kepulle. Nämä puolueet aikoivat vapauttaa myös perintöverosta vain omat äänestäjänsä eli yrittäjät ja maatilatalouden harjoittajat, kun taas palkansaajat aiottiin jättää maksamaan veroa huomattavasti pienemmistä perinnöistään.

Progressiivisesta verotuksesta luopuminen on tekemässä Suomesta Viron kaltaista Meksikoa, jossa tasaverotus otettiin käyttöön talouden liberalisoimiseksi ja yritteliäisyyden elvyttämiseksi sosialismin tuhojen alta. Suomen taloudellinen ja sosiaalinen rakenne on kuitenkin täysin erilainen kuin Viron, eikä maastamme toivottavasti koskaan tehdä sellaista prostituoitujen ja sutenöörien paratiisia, jossa jokainen ihminen ajetaan itseään ja palveluksiaan kaupittelevan parturin, pullakuskin tai puotipuksun asemaan.

Pahinta negatiivisessa kokonaisveroprogressiossa on se, että rikkaat pääsevät nyt erittäin pienellä verorasituksella samanaikaisesti, kun valtion menoja rahoitetaan valtionvelkaa lisäämällä. Tämä merkitsee, että rikkaiden rikastuminen siirretään kaikkien ihmisten ja myös sinun jälkeläistesi maksettavaksi.

Optio- ja pääomatulomiljonäärien sekä heidän perillistensä kautta Suomeen on syntymässä kokonaan uusi rälssisääty, jonka ei ole tarvinnut tehdä lainkaan työtä. Riittää, kun on keinotellut optioilla eli ryöstöviljellyt jotakin pörssiyritystä sen kurssiarvoa keinotekoisesti pumppaamalla, tai myötäillyt jotakin Euroopan unionille ja maahanmuutolle suotuisaa tarkoitusperää sekä istunut kovapalkkaisessa virassa tai toimessa.

Pienten perintöjen veron voisi mielestäni poistaa kokonaan, ja tuloverotuksen progressiota olisi lisättävä. Myös pääomatuloverotus pitäisi tehdä progressiiviseksi. Veropolitiikasta lisää tässä.

Kansanedustajien sikapalkkaus

Eduskunnan ulkopuolinen palkkiotoimikunta korottaa kansanedustajien palkkoja 1,5 prosenttia marraskuun alusta lukien ja tekee palkkoihin 6,5 prosentin tasokorotuksen ensi toukokuun alusta.

Viimeksi palkkoja nostettiin vuonna 2008 ja sitä ennen Jaakko Iloniemen vetämän toimikunnan esityksestä, jolloin eduskunnan puhemiehen palkkaa nostettiin 100 prosenttia ja ryhmäpuheenjohtajien palkkaa useita kymmeniä prosentteja. Myös rivikansanedustajien palkkoihin tehtiin roimia korotuksia.

Kansanedustajat ovat hieman laiskoja, kun eivät viitsi itse edes korottaa palkkojaan vaan siirtävät tehtävän ulkopuoliselle toimikunnalle. Edustajien täytyy ainoastaan vaivautua ottamaan raskain mielin vastaan tämä kiusallinen puolueeton päätös. Ja onhan siinäkin totta kai kantamista. Ei sitä rehellisen ihmisen omatunto kestäisi.

Palkkiotoimikunnan mielestä tasokorotuksessa ei ole mitään väärää, sillä saavathan tavalliset ihmisetkin vuokranantajiltaan 15 prosentin korotusilmoituksia, ja vakuutusyhtiöt nostavat vakuutusmaksuja 20 prosenttia pelkillä yksipuolisilla ilmoituksilla.

Kun kansanedustajan peruspalkka on nyt 6 335 euroa, tämän ajatellaan ehkä riittävän niin, ettei lahjontaa enää tarvita.

Katsokaa, laiva uppoaa

Helsingissä vieraili kuluneena kesänä jälleen useita luksusristeilijöitä, jotka syksyn tullen katoavat Välimerelle tai Karibialle. Eräinä päivinä laivoja oli laiturissa niin tiheässä, että satamatila uhkasi loppua. Katajanokalle sopii yksi sellainen, joka vielä mahtuu Kustaanmiekan salmesta. Muutama kolmesataametrinen luksuslaiva voidaan ajaa Hernesaareen. Loput viedään Jätkäsaaren laituriin.

On tietysti harmillista Helsinkiin saapuvien ökyturistien kannalta, että suurin osa laivoista täytyy ajattaa Länsisataman kämäisiin tavaralaitureihin Eteläsataman ja Suomenlinnan kauttakulun sijasta, sillä vain harvalla maailman kaupungilla on satama, jonka sisääntulo mereltä päin on yhtä loistelias kuin Helsingillä. Itse en tiedä muuta vertailukohtaa kuin Ateenan, jossa ulapalle näkyvä Parthenon tervehti aikoinaan merenkulkijoita Pallas Athenen kultainen kilpi auringossa kimmeltäen.

Vierailipa Helsingissä kesän aikana myös venäläismiljonääri Roman Abramovitšin 115-metrinen yksityisjahti Pelorus, jolle kertyi hintaa vaatimattomat 250 miljoonaa euroa – ja joka ohjaa ehkä pohtimaan sitäkin filosofista määrittelykysymystä, mikä on loppujen lopuksi laivan ja veneen ero.

Ohessa onkin sitten kuva tavallisen kansan Queen Victoriasta, joka omalla tavallaan muistuttaa luokkayhteiskunnasta ja brittiläisestä imperialismista myös meidän aikanamme. Kyseistä kuvausetäisyyttä lähemmäksi tätä laivaa ei juuri pääse, sillä alusta vartioidaan terrorismin varalta.

Ja onhan ihmisten raivo luksuselämää sekä tuhlailua kohtaan ymmärrettävää. Jotkut saattavat sanoa sitä kateudeksi, mutta kyllä sitä voisi kutsua myös oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Ihme muuten, ettei minkään EU-myönteisen sertifikaattipuolueen puisto-osasto puutu saastepäästöihin eikä Itämeren suojeluun, kun kyse on näiden laivojen liikennöimisestä vesillämme. Alusten kylkeen maalatut Euroopan unionin liput ilmeisesti pelottavat kriitikot tiehensä, ja matkustajien setelitukot toimivat filttereinä, joilla suodatetaan arvostelijoiden vastalauseet pois.

Toinen valokuva esittää italialaista loistolaiva Costa Deliziosaa, jonka hinnaksi tuli 450 miljoonaa euroa. Queen Victoria oli hieman tätä edullisempi maksaen risteilijän hankkineelle Cunard-varustamolle noin 325 miljoonaa.

Alusten huimat hinnat tarjoavat sopivan vertailukohdan myös Suomen valtiontalouden tarkasteluun. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomi nettomaksoi EU-jäsenmaksua suunnilleen yhden tällaisen luksuslaivan verran eli 318,5 miljoonaa. Siinä lähti siis yksi Queen Victoria Suomen satamasta eteläiseen naapurimaahamme, Euroopan unioniin, koskaan enää palaamatta.

Ilmastotukena pois lipuu yksi Abramovitšin huvipursi, ja vuotuisena kehitysapuna peräti kaksi loistoristeilijä Costa Deliziosaa – tai kolme Queen Victoriaa. Silti suomalaiset itse harvemmin seilaavat tämäntapaisilla laivoilla, ja kaupunkiin saapuvat turistit ovatkin yleensä saksalaisia ja muita keskieurooppalaisia riemulomalaisia, joiden persetaskua raha polttaa. Pallas Athenen pelastamiseen Suomesta lähtee puolestaan 1,5 miljardia euroa eli kolme Costa Deliziosaa seuraavien kolmen vuoden aikana. Saattaa olla, että nämäkään laivat eivät enää koskaan saavu takaisin kotilaituriinsa.

Silti muutamat suomalaiset sanovat maatamme rikkaaksi vain sillä perusteella, että hallituksen mielestä kansantaloudellamme on tällaiseen lahjoitteluun varaa. Usein viitataan siihen, että maailman suurin loistoristeilijä Oasis of the Seas on valmistettu nimenomaan Suomessa ja että kyseinen teollisuudenala tuo maahamme vientituloja.

Vaikka kyseessä olikin muodollisesti Suomen kaikkien aikojen kallein vientituote, telakan omistaja STX Europe on kuitenkin ulkomaalainen, ja Suomeen tämä teollisuus luo lähinnä pelkkiä työpaikkoja. Totuudenmukaisemmin sanottuna ulkomainen omistaja ei ole vielä siirtänyt näitä alun perin Suomeen perustettuja työpaikkoja pois täältä. Vieraassa hallinnassa olevien työpaikkojen ylläpito ja luonti on puolestaan tapahtunut osittain oman valtiomme telakkatuella. Mikä onkaan nyt tärkeämpää arvotuotantoa kuin huvittelukeskusten rakentaminen kansainvälisille turisteille?

Mutta kyllähän maahamme tuodaankin ”loistoristeilijöitä”. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana Suomi on tehnyt lisää valtionvelkaa 15 431 miljoonaa euroa, ja yhteenlaskettu valtionvelka on tätä nykyä 68 645 miljoonaa. Suomessa on siis tällä hetkellä velkana noin 211 Queen Victoriaa, ja näitä rahalaivoja on valtio kiinnittänyt satamiinsa vuoden sisällä 48 kappaletta lisää! Peräkkäin aseteltuina ne muodostaisivat 62 kilometriä pitkän jonon. Parin vuoden päästä se ylettyisi Suomenlahden ylitse muodostaen kävelysillan Helsingistä Tallinnaan.

Ikävä vain, että näiden laivojen arvoa vastaavaa omaisuutta ei ole missään kiinteänä olemassa, vaan velaksi otettu rahamäärä koostuu syömävelasta, joka on kulunut muun muassa työttömyyden hoitomenoihin ja humanitaarisesta maahanmuutosta johtuviin kuluihin. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä Valtiokonttorista vastataan, kun velkojat lähtevät jonakin päivänä perimään saataviaan Suomesta.

Ehkä olisikin parempi, että Euroopan ökyturistit lähettäisivät kehitysapuun ja kolmannen maailman ilmastohuoltoon omat lanttinsa. Rahaa heillä ainakin näyttää olevan.

Epäoikeudenmukaisuus piilee siinä, että alhaisten verojen aikana tuhlailun maksumiehiksi pannaan tulevat sukupolvet, kun valtiontalouden alijäämä kuitataan velalla, eikä rikkaita veroteta heidän omaa tuhlailutasoaan vastaavalla tavalla.

Katselin tässä syksyn tullen Kieślowskin väritrilogian, jonka viimeinen osa Punainen päättyy vallankumousjulistemaiseen kuvaan ja matkustajalautan uppoamiseen. Vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä kertova kolmen elokuvan sarja oli omistettu valistusihanteille, Euroopan unionille ja beethovenilaisen harmonian haaveille. Trilogian viimeinen osa, jonka lopussa väläyteltiin kuvia keulaporttien sulkemisesta ja kumolleen kellahtaneesta matkustaja-aluksesta, herätti monien mielessä aikoinaan ihmetystä, sillä elokuva julkaistiin juuri ennen Estonia-laivan uppoamista ja katastrofin toistumista todellisuudessa.

Siinä tekijä, missä näkijä. Voi olla, että Euroopan unionille ja sen hybristiselle rahaliitolle käy aivan niin kuin elokuvasta voi lukea, ja globaalin kapitalismin periaatteilla hallittu maailmantalous romahtaa kansallisten etujen polkemiseen ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Asiaa edistää kansallisen yhteisvastuun tunteen hävittäminen ja maahanmuutto, joka johtaa kansanryhmien etujen riitautumiseen.

Myös minulla on teille filosofina eräs salaisuus. En taida kuitenkaan kertoa sitä vielä. Mutta vertauskuvat ovat usein todellisuutta todellisempia. Eikä virhe ole siinä, että otamme tämän kaiken liian vakavasti, vaan siinä, että emme ota.

Eläketurvan helvetinkone

Niin sanotut suuret ikäluokat ovat lohdutelleet pätkätöistä kärsiviä nuoria sillä, että vaikka nuoremman polven omaisuus ei paisukaan pullamössösukupolven varallisuuden tavoin, nuoret perivät aikanaan edeltäjiensä lukaalit ja muun omaisuuden. Tuloerojen keskellä kurjuutta mahtuu kuitenkin kaikkiin ikäluokkiin, ja onkin väärin, että tiettyjen yksilöiden tulevilla perinnöillä halutaan rauhoitella kaikkia ihmisiä, aivan niin kuin toisten ihmisten saamiset lämmittäisivät muidenkin mieliä.

Perijäeliitin muodostavat Suomessa vain ne optio- ja muiden miljonäärien jälkeläiset, joille varallisuutta kasautuu vielä helpommin kuin tuolle kultapossukerholle itselleen: tekemättä päivääkään työtä. Aikaa myöten tämä johtaa eräänlaisen rälssisäädyn syntymiseen. Koska eläkekassoissa oleva varallisuus riittää kattamaan vain noin neljänneksen eläkkeisiin tarvittavista varoista, tulevaisuudessa joudutaan tinkimään luvatuista eläkkeistä tai siirtämään entistä suurempi osa eläkemenoista verorasitukseen. Tämä merkitsee, että yhteiskunnalla on suuri intressi sekä heikentää vanhusten eläkkeitä että verottaa heidän perintönsä pois perijöiltä. Tätä kautta apajille ilmestyvät myös pankit, jotka voivat tarjota auttavan kätensä.

Monien vähävaraisten ja keskivarakkaiden ihmisten omaisuus koostuu asunnosta. Sitä aletaan jatkossa uhata niin sanotuilla käänteisillä asuntolainoilla, joita pankit tarjoavat pienituloisille vanhuksille. Helvetinkone on rakennettu siten, että pankit myöntävät syömävelkaa asunnon pantiksi. Kun laina on pupetettu loppuun ja vanhus kaatunut hautaan, asunnon kahmaisee pankki, ja perilliset jätetään nuolemaan näppejään.

Nyt tämä ihmisten vihaama mahdollisuus aiotaan automatisoida ja institutionalisoida. Valtiovarainministeriö valmistelee lakimuutosta, joka mahdollistaisi asunnon tai muun kiinteän omaisuuden muuttamisen lisäeläkkeeksi. Lisäeläkettä maksaisi vakuutusyhtiö, joka saisi asunnon vakuutetun kuoltua. Tätä kautta haaskalle ilmaantuisi pankin lisäksi eläkevakuutusyhtiökin.

Muiden muassa Helsingin Sanomat kuvaa asiaa omassa kritiikittömyydessään niin, että asunnon muuttaminen lisäeläkkeeksi tulisi ”nykyistä kannattavammaksi”. Viranomaiskielestä omaksutun muotoilun mukaan kyseessä olisi jälleen ”kannuste” eikä Belsebuubin keksintö tai sellainen saatanallinen idea, jollainen uudistus todellisuudessa on. Jos asuntovarallisuus voidaan sulattaa eläkkeeksi, ei ole epäilystäkään, etteivät poliitikot käyttäisi tätä mahdollisuutta varsinaisten eläkkeiden pienentämiseen ja eläketurvan huonontamiseen.

Ahneet sukupolvet, jotka makaavat selkä kaarella voivuoren päällä, risteilisivät tulonjakosodassa rahastamansa varat Karibian-laivoilla ja tuhlaisivat euronsa Kanarian-koneissa. Muille tarjottaisiin Albanian sosialistisesta tasavallasta tunnettuja elämyksiä.

Velkaeläkkeiden yleistyminen lietsoisi varmasti myös repiviä konflikteja, kun leskeksi jääneet ahmisivat asuntoja kuin täytekakkuja muun perikunnan katsellessa. Puolisoiden keskinäinen hallintaoikeustestamentti on kieltämättä hyvä ratkaisu, sillä se vapauttaa perikunnan veronmaksusta, kun pesää ei jaeta. Vaikka se yhdessä lesken asumissuojan kanssa turvaakin varttuneen väen oikeudet hyvin, uusi syömävelkasysteemi vesittäisi kuitenkin myös asumissuojan ja hallintaoikeuden myönteiset puolet.

On väärin, että valtiovalta tukee toimintaa, jolla keski- ja työväenluokan vähäinen yksityisomaisuus saatetaan asuntovarallisuus mukaan lukien pankkien tai vakuutusyhtiöiden haltuun. Ensin ihmiset ruoskitaan huhkimaan hiki hatussa koko työikänsä maksaakseen ylikalliiden asuntojen lainat loppuun, ja viimeisinä vuosinaan heidät pakotetaan syömään asunnoissa oleva omaisuus, eli maksamaan asuntosäästöillään toinen luotto: pankin tai vakuutusyhtiön antama eineslaina.

Juuri tällä tavoin oikeistohallitus puolustaa yksityistä varallisuutta ja vahvistaa omistusoikeutta. Hankkeen takana on jutun mukaan sekä Jyrki Kataisen että Mari Kiviniemen nimet.

Rikkaiden varallisuusasemaan lakiuudistus ei purisi, sillä hyvätuloiset eläkeläiset selviävät tästä maailmasta ulos ilman pankkien käänteisiä luottoja ja vakuutusyhtiöiden panttilainoja. Pahiten uudistus puree köyhien kukkaroon. Jo nykyisin monet vähävaraiset vanhukset salaavat toimintakykynsä alenemisen estääkseen julkista valtaa toimittamasta heitä hoitoon ja ulosmittaamasta heidän omaisuuttaan. Tällä tavoin iäkkäät ihmiset ovat suojelleet perintövarallisuudessa olevaa mahdollisuutta tasapainottaa tilanne omaishoitajiensa ja perillistensä kanssa tuossa alati huononevassa vaihtosuhteessa.

Vakuutusyhtiöt odottavat kuulemma panttilainaukseen perustuvasta lisäeläkkeiden myöntämisestä ”isoa liiketoimintaa”. Todellisuudessa hallituksen kannattaisi parantaa vähävaraisten eläkkeitä, muuttaa pääomatuloverotus progressiiviseksi ja poistaa perintövero lähisukulaisilta (poliittisen ohjelmani kohta 18).

Jollei olisi surullista, olisi huvittavaa, että katteettomat eläkelupaukset yritetään maksattaa työttömyydestä kärsineellä generation X:llä, jonka omat eläkkeet eivät ole ehtineet lainkaan karttua. ”Kadotetuksi” tuomittu 1960-luvulla ja 1970-luvulla syntynyt sukupolvi ei ole ehtinyt vaurastua, sillä asunnot ovat jääneet hankkimatta pätkätöiden vuoksi ja hintojen karattua palkansaajien ulottumattomiin. Nyt kun vielä perinnötkin anastetaan pankeille, on selvää, että tämä ikäluokka ei tule koskaan näkemään rahaa. Hyvää siinä on vain se, että kun ei mitään ole, mitään ei voida enää vähentää eikä ottaa pois. Tällöin ihminen on pysyvästi ”saamapuolella”.

Toivottavasti tulen valituksi tietyn puolueen ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin ja sitä kautta eduskuntaan. Sillä niin paljon minua himottaa päästä paikalle rääkymään ja tekemään loppu tuosta pölvästien politiikasta. Jos taas sallitte saman menon jatkua, niin pitäkää myös tulokset hyvänänne.

Siirrymme sosialistiseen yhteiskuntaan

Hallitus on tehnyt periaatepäätöksen, että lähiaikoina siirrytään sosialistiseen yhteiskuntaan. Ensin sosialisoidaan pankit ja sitten sosialisoidaan valtio – vaikka sellaisen sosialisoiminen on tietenkin vaikeaa, joka jo itsessään edustaa sosialismia.

Sosialisoimisen tuloksena kouluihin saadaan jälleen lämmitys, eikä kalliolaisten tarvitse värjötellä leipäjonoissa. Viranomaiset eivät rajoita kansalaisten vapaata viestintää internetissä, vaan ihmiset voivat vaikuttaa demokraattisesti, kuten Neuvostoliitossa. Yhteiskunnallinen hegemonia ei enää voita oikeudenkäynneissä aina, kuten nykyaikana, jolloin säädyttömiä viedään tuomiolle sopimattomista sanoista.

Hevoskärryjen omistamisesta ei joudu maksamaan kymmenyksiä valtiolle, vaan ajoneuvojen hankintavero kumotaan ihmisten vapaan liikkumisen varmistamiseksi. Torppari ja vuokraviljelijä voivat ostaa tupansa omaksi ja siirtyä ”oman tuvan ja luvan” talonpojiksi. Vuokrakiskonta lopetetaan.

Kaikille ihmisille varmistetaan tulevaisuudessa ilmainen terveydenhuolto, niin kuin oli muinaisella 1970-luvulla, eikä ihmisten tarvitse maksaa erikseen kaikesta. Kurjuutta muistellaan vain Yleisradion tuottamissa laadukkaissa TV-dokumenteissa!

Vappuunkin on enää kuukausi aikaa. Iam ver egelidos refert tepores, ja kevyt föhn-tuuli puhaltaa etelästä.

Niin porvarit kuin sosialistikin ovat yhdessä tämän Suomen luoneet juuri sellaiseksi kuin se nyt on: takapakkia on tultu monessa asiassa ja rajusti. Syinä ovat kapitalistien suosima EU-talous ja sosialistien lietsoma virkavaltaisuus. Onneksi minulla on molempia varten valmiina uusi filosofinen ase. Mutta siitä tarkemmin myöhempänä ajankohtana.

Luokkajako ja praktinen syllogismi

Filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre kynäili vuonna 1944 kirjoittamansa näytelmän Huis clos (suom. Suljetut ovet, 1947) erääseen repliikkiin seuraavat kuolemattomat sanat: ”Helvetti, se on toiset ihmiset!” Lauselmaa on sittemmin pidetty Sartren eräänä ydinteesinä, tosin hieman virheellisesti, sillä hänen kannanottonsa ei kohdistunut ihmisiin yksilöinä eikä persoonina vaan toisiin ihmisiin joukkona ja massana, siis ihmisiin yhteisönä, jonka on usein vaikea päästä sopimukseen mistään.

Tämä kuitenkin nyt tällä kertaa vieraudesta, toiseudesta, erilaisuudesta ja muukalaisuuden pelosta (jotka kaikki ovat sitä paitsi eri asioita). Koetan seuraavassa lähestyä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta sekä heidän konfliktejaan sillä sartrelaisella, immanentilla ja materiaalisella tasolla, jolla heidän etupyrkimyksensä ja pyyteensä kohtaavat ahdistusta herättävässä massakulttuurissa.

Olen kieltämättä joskus myös itse ajatellut, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman vastustajia. Yksi syy edellisessä kolumnissa käsittelemääni ihmisten kiistelyyn on varmaankin yhteiskunnallinen luokkajako. Tuloerot ovat Suomessa jatkuvasti kasvaneet. Kansalaisten keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään, kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukanaolo korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja nykyään tämä railo sen kun syvenee sartrelaisen ahdistuksen ja inhon levitessä leipäjonoissa.

Poliitikkojen tajunnassa puolestaan kilahtaa varoituskello heti kun joku lausuu sanan ”luokkayhteiskunta”. Alkaa luokkayhteiskunnan kiistäminen. Suomessa on pelätty kansanryhmien jakautumista jo vuodesta 1918. Siksi poliitikot haluavat torjua pienimmätkin vihjaukset kansakunnan kahtia jakautumisesta, ja muutamat haluaisivat kieltää jo pelkän puheen luokkayhteiskunnasta.

Luokkayhteiskunnan olemassaolon ja voimaan astumisen kiistäminen palvelee vallassa olevien etua. Kun luokkajakoa ei tunnusteta, ei tunnusteta olevan myöskään riistoa eikä epäoikeudenmukaisuutta, ei köyhien kyykyttämistä eikä mitään muutakaan kansanvallan varkautta: ei mitään, mikä on väärin. On helpompi käyttää valtaa, kun luokkajaon olemassaoloa ei myönnetä. Itse asiassa tuo kieltäminen on valtaa. Siksi monille valtavirran kulkijoille tulee kiire kiistää luokkayhteiskunnan olemassaolo, vaikka totuus on, että Helsingin väestöstä yli kymmenen prosenttia elää köyhyysrajan (eli 750 euron) alittavilla kuukausituloilla. Suomessa niin huonosti toimeentulevia on yhteensä noin 700 000.

Muutamat ovat epäilleet hankkeitani ja syyttäneet minua politisoitumisesta. Lisäksi ne, jotka eivät vastusta politisoitumista sinänsä, ovat arvostelleet siitä, että kieltäydyn ”osallistumasta politiikkaan sellaisena kuin se on”, vaikka ilmoitankin haluavani tuoda poliittiseen toimintaan järkeä. Nähdäkseni tässä ei ole mitään ristiriitaa. Perusaksioomanihan on, ettei politiikassa ole nykyisellään järkeä.

Tiedän kyllä, kuinka vaikeaa maailman muuttaminen on. Uskonkin sen muuttuvan itsestään, jos kukaan ei pane vastaan. On paljon näyttöä siitä, että ihmiset ovat kyllästyneitä ja pettyneitä nykymenoon. Politiikkaa leimaa halpa populismi, ja poliittista teatteria pyöritetään television tanssikilpailuilla, vaikka samanaikaisesti vaalirahoitusskandaalit paljastavat, että kulissien takana käytetään raakaa valtaa. Uskon, että ennen pitkää ihmisten aggressiot tulevat sirkushuvituksilla nuudutetun viihteellisyyden läpi.

Alun perin Aristoteleelta periytyvä ja G. H. von Wrightin teonteoriassaan kehittelemä praktinen syllogismi kuuluu suurin piirtein näin: Jos A haluaa asiantilaa B ja lisäksi A tietää, että B ei toteudu ilman C:tä, A:n on perusteltua ryhtyä tekemään C:tä. Tämä teonteoreettinen ajatusmalli on tietenkin hieman välineellinen. Se on myös rajoittunut siksi, että se jättää huomiotta ei-tarkoitetut sivuseuraukset, joita kaikesta toiminnasta syntyy. Mutta muutoin se on pätevä.

Miksi sitten nostan kaavan esiin? Siksi, että siihen verrattuna havainnollistuu eräs tosiasia. Nykypolitiikkaa leimaa piirre, että ihmiset eivät enää miellä poliittista toimintaa järkiperäiseksi kausaalisuhteeksi, eli syiden ja seurausten jatkumoksi, jonka kautta voisi saada aikaan tuloksia. He eivät usko, että toiminnalla voisi mitenkään muuttaa oloja, kuten vielä sosialismin kukoistuskaudella, kuohuvalla 1860-luvulla ja 1960-luvulla.

Olojen korjaamiseksi tarvittavan reseptin pitääkin olla nyky-yhteiskunnassa toisenlainen kuin se oli edellä mainittujen vuosikymmenten välisenä satavuotisjaksona. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla. Totuus on, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla, ei esimerkiksi paikallisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin vaikutusvallaton. Sitä ei voida säilyttää myöskään globaalilla tasolla, joka on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Esimerkiksi globaali samapalkkaisuus ei voi toteutua, sillä jokaisella kansakunnalla on suvereeni oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso.

Pahinta on, että globalisaatiota glorifioivan propagandan tuloksena monet ihmiset on saatu uskomaan, ettei heidän teoillaan ja toimillaan ole merkitystä. Näin he eivät usko myöskään teonteoreettisiin syy–seuraus-suhteisiin ja toimi niiden suosittamien kausaaliyhteyksien pohjalta. Uskottelu on ollut tehokasta, sillä ennennäkemätön lannistuneisuuden ilmapiiri vallitsee kaikkialla. Kenenkään länsimaalaisen ei toivota uskovan kansalliseen strategiaan, vaikka entiset kehitysmaat nousevatkin uppoavan Lännen ohitse juuri kansallisen edunvarjelun tuella. Länsimaissa vastaavaa asennoitumista moitittaisiin nationalismiksi.

Itse uskon, että länsimaiden kurjistumisen jatkuessa tarpeeksi pitkään ihmisten kärsivällisyys ja sietokyky ylittyvät, ja silloin on pakko kaivaa tosiasiat esiin. Niin tässä kuin tuossakin asiassa olisi kuitenkin tärkeää kiirehtiä ajoissa. Paljon vaikeampaa on kiirehtiä myöhässä, ja myös korjaamisen hinta on silloin kovempi. Nähdäkseni vain yhteisen kansallisen edun tunnustaessamme me suomalaiset ihmiset voimme lakata näkemästä toisemme vihollisina ja vapautua siitä sartrelaisesta vankilasta, jonka ahtaisiin rotanloukkoihin globalisaatio on uhannut meidät työntää. Kansallisen politiikan päämäärät ja keinot tunnustamalla voidaan myös praktiseen syllogismiin sisältyvä toimintamekanismi saada jälleen toimimaan.

Anonyymit mammonaholistit

Talous on yhteinen asia, sillä se perustuu vuorovaikutukseen ja riippuu yhteisesti sovituista säännöistä. Myös raha on yhteistä, sillä siinä on keskuspankin nimi.

Siksi ihmisten tulot ja menot kiinnostavat – ja se, paljonko valtio niitä rokottaa. Ei tässä maailmassa juuri kukaan ansionsa mukaan saa, ei rahaa eikä rangaistuksia. Myös työn ja ansion kausaalisuhde on lyöty poikki, ja rikastuminen on onnenpyörän pyörähdystä. Niinpä ketään ei voi liioin syyttää eikä kiittää menestymisestään eikä menestymättömyydestään.

Tänään noin 90 prosenttia suomalaisista on poliittisesti vihreitä - kateudesta. Päivän lehtien julkaisemat verotiedot paljastavat, että yli miljoonan tienaavat maksavat veroja noin 30 prosenttia. Tuossa tuloluokassa liikutaan poikkeuksetta pääomatulojen piirissä. Valtavia ovat omistukset, kun juuri niistä lohkeavat ne muhkeimmat tulot.

Äveriäimpienkin johtajien palkkatulot päättyvät noin miljoonaan euroon, josta he pulittavat veroina noin 50 prosenttia. Keskituloinen työläinen maksaa 40 prosenttia.

Erikoisasemassa ovat ne yrittäjät, jotka nostavat tulonsa pörssin ulkopuolisista firmoistaan osinkoina. Osinkotulot ovat tietyin ehdoin verovapaita 90 000 euroon asti, eli yrittäjänaapurisi saattaa maksaa veroja 0 prosenttia, eivätkä hänen tulonsa näy verokalentereissa lainkaan! Ilmeisesti poliitikot kuuluvat tähän ryhmään, sillä muutosta asiaan ei vaadi heistä kukaan.

Miltähän muuten tuntuu olla anonyymi miljonääri? Tuhannen tulokärjessä ei ole ketään henkilönä kiinnostavaa tyyppiä, ei ketään, jolla olisi persoonaa. Lehdetkin saavat selittää, keitä he ovat ja mitä ovat tehneet rahansa hankkiakseen.

Taitavat olla patjoille ruokittavia. En kehtaisi. Mihin nämä avuttomat tarvitsevat noin paljon rahaa? Eivätkö he muuten tule toimeen?

Optioiden kirous

Kaikki tietävät, että Mikael Lilius on paha mies, sillä hän kiskoi valtionyhtiö Fortumista miljoonien optiot. Lisäksi hän on Hankenin käynyt diplomiekonomi ja näyttää, millaista on suomenruotsalaisen porvariston hillitty charmi.

Mutta Liliuksen optiorahastuksesta ei sovi syyttää pelkästään häntä itseään. Miesparkahan on olosuhteiden uhri. Kukapa kieltäytyisi tuottoisasta optio-ohjelmasta, jos sitä kultalusikalla tarjottaisiin?

Monia kenties hämmästytti presidentti Tarja Halosen pidättyväinen lausunto, kun häneltä tiedusteltiin mielipidettä valtionyhtiöiden optio-ohjelmista lokakuussa 2005. Presidentti vastasi tuolloin, että ”demokratiassa tehdään viisaita ja vähemmän viisaita päätöksiä” ja että sopimusten täytyy joka tapauksessa pitää (kaiketi sopimusinstituution oman säilymisen vuoksi).

Miksi sosiaalidemokraattisesta puolueesta valittu presidentti ei kritisoinut vaan ikään kuin puolusteli optiojärjestelmää – tai ainakin pidättäytyi arvostelemasta systeemiä, vaikka siihen olisi ollut erinomainen tilaisuus? Vastaus saattaa löytyä Halosen omasta taustasta.

Tarja Halonen ei oikeusministerinä toimiessaan esitellyt silloiselle presidentille lakia, joka olisi kieltänyt optio-ohjelmien käytön valtionyrityksissä. En tosin muista, minkä poliittisen kaupan välineenä kyseinen ratkaisu syntyi, mutta oletan, että näyttämällä vihreää valoa optio-ohjelmille Sdp sai läpi jonkin tärkeäksi kokemansa hankkeen silloisten hallituskumppaniensa kanssa.

Kun Halonen on myöhemmin arvostellut optio-ohjelmia, hän on ollut tietenkin oikeassa. Virhe kannattaa aina tunnustaa - varsinkin silloin, kun kyseessä virhe, jota kritisoi jo oikeistolainen työväenpuolue kokoomuskin. Kokoomuksen taholla optiojärjestelmää ovat tosin antautuneet puolustamaan ainakin Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies viime päivien kannanotoissaan. Tämä ei ole kenties ihme, sillä Häkämies vastaa ministerinä valtionyhtiöiden omistajaohjauksesta ja sitä kautta myös Mikael Liliuksen muhkeista tuloista.


Mikä optiojärjestelmässä mättää?

Mikä optiojärjestelmässä sitten mättää, ellei huomioon oteta sitä sivuseikkaa, että järjestelmä leipoo yritysten johtajille suunnattomasti rahaa sekä siirtää tuloja niin sanotusti köyhiltä rikkaille? Optiojärjestelmän eräs vika on, että tutkimusten mukaan edes sen nimeltä mainittu perustavoite ei toteudu. Optioiden väitetään sitovan johtoa yrityksiin, mutta todellisuudessa suurin osa johtajista vaihtaa osakkeensa mahdollisimman pian rahaksi.

Toinen vika liittyy siihen, että järjestelmä ohjaa vedättämään osakkeiden kurssia mahdollisimman korkealle keinoilla millä hyvänsä, jolloin firmoihin saattaa syntyä tuhoja. Optioiden lauettua johto voikin kääntää firmalle selkänsä ja poistua paikalta seurauksista välittämättä. Järjestelmästä tulee pelkkä rahastusautomaatti.

Kolmas ongelma on, että optiot lankeavat yrityksen entisten omistajien, asiakkaiden ja työntekijöiden maksettaviksi. Koska optiot vaihdetaan osakkeiksi osakeanneissa, entisten omistajien suhteellinen omistusosuus yhtiöissä pienenee. Tuottavuuden tavoittelu puolestaan ohjaa kuluttajahintojen nousuun, aivan kuten jokainen sähkönsiirron asiakas voi lukea laskustaan. Ja tehokkuuden kiskomisesta kärsivät saneeratut tai muutoin hiillostetut työntekijät.

Neljäs ongelma on optiojärjestelmän oma idea: patruunahengen lietsominen. Se, että isäntä on samalla omistaja, ei välttämättä motivoi työntekijöitä eikä ohjaa myöskään johtoa yrityksen parempaan johtamiseen vaan pelkkään henkilökohtaisten voittojen saalistamiseen. Isopalkkaisten pomojen pitäisi hoitaa hommansa jo pelkkien palkkatulojensa vastineeksi.


Ahneuden palkka

Percy Henrik Mikael Liliuksen ansiotulot olivat optio-ohjelman vuoksi vuonna 2006 peräti 11,6 miljoonaa ja hänen verotettava varallisuutensa vuonna 2005 5,3 miljoonaa euroa. Tämä tekee jo kansanedustajatkin kateellisiksi, ja poliittista oikeudenmukaisuutta alkaa löytyä.

Mutta mikä asiassa auttaa? Jos optiosopimuksia ei voida purkaa, voi tietenkin purkaa työsuhteen. Siinäkin tapauksessa Liliusta odottaa 24 kuukauden eroraha, joka tekisi noin 1,7 miljoonaa euroa. Mikäli Lilius istuu tehtävässä eläkeikään asti, hänelle lankeaa pelkkien palkkatulojensa perusteella noin 40 000 euron kuukausieläke! Tällaiseen summaan päästään, sillä Fortumissa on käytössä periaate, jonka mukaan toimitusjohtajan eläke on 60 prosenttia palkasta ja palkkioista, ja täydelle eläkkeelle pääsee 60-vuotiaana. Ei siis ihme, että Lilius päätti itse kiehahtaa häntä arvostelleelle Fortumin hallitukselle ja sinetöi potkunsa viime torstaina järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa hän arvosteli valtio-omistajaa ja poliitikkoja. Hän siis vetäytyi lokoisiin oloihin eläkepäiviä odottelemaan.

Mutta mitä iloa ihmiselle on paljosta omaisuudesta, jos siitä ei ehdi täysin siemauksin nauttia – esimerkiksi juomalla järvikaupalla leijonapulloja tai ahmimalla koko rahan edestä kermakakkuja hienostokahviloissa? Epäoikeudenmukaisesti hankittu varallisuus ei ole edes yleisen kateuden kohde vaan halveksunnan aihe, joka ei tuo haltijalleen kunniaa vaan jota moni pitää pilkkanaan. Sitä ei voi siis käyttää edes sosiaalisen arvostuksen tavoitteluun.

Helposti hankitun ja niin sanotun ”epäpyhän rahan” ominaisuus on myös se, että se ohjaa ihmisiä tragedian tielle ja katoaa taivaan tuuliin. Lisäksi Jukka Kemppisen blogikirjoituksen mukaan Mikael Lilius ei pääse Taivaaseen.

Paha saa palkkansa

Taas on edessä jokavuotinen kateusviikko, kun sanomalehdet julkaisivat tulo- ja pääomaverotiedot näyttävästi sivuillaan. Verotettavaa varallisuutta ei ole tiedoissa enää mukana, sillä köyhän kansan riemuksi hallitus poisti omaisuusveron kokonaan.

Varsinkin Sanoma Oy:n lehtien tapana on suhteuttaa tulojen ja varallisuuden muutokset omien pääomistajiensa asemaan. Siitä kertoo esimerkiksi Helsingin Sanomien tämä juttu ja Taloussanomien uutinen, jonka mukaan Aatos Erkko yltää enää sijalle 5. Myös Ilta-Sanomat on tilanteessa näyttävästi mukana.

Kateelliseksi (joskus myös oikeudenmukaiseksi) sanotun kansan tuskaa tuskin lievittää se, että pahimmat porhot maksavat tuloistaan veroa keskimäärin 30 prosenttia. Suurin osa rahakkaiden tuloista näyttää koostuvan pääomatuloista, joita verokarhu kohtelee paljon helläkätisemmin kuin keskituloisen ihmisen palkkatuloja. Tässä olisi hyvä syy puuttua epätasa-arvoon ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Harvinaisen epäkokoomuslaiseen tapaan Jyrki Katainen penääkin nyt tuloverotuksen ja pääomatuloveron välillä olevan kuilun kuromista umpeen.

Varsinkin yrittäjät nostavat tulonsa yrityksistään pääomatulona lievemmän verotuksen vuoksi, vaikka tulo olisi muutoin selvää palkkatuloa. Toisaalta monilla palkansaajilla on sellaista usein varsin vähäistä ja harvoin toistuvaa pääomatuloa, kuten puunmyyntituloa, jota nykyinenkin pääomatulovero kohtelee liian ankarasti. Suurin ongelma on siinä, ettei pääomatulovero erottele tulon lähdettä ja että se ei ole progressiivinen.


Verokarhun sukupuoli

Helsingin Sanomat sen sijaan kaipaa korjauksia lähinnä tulonhankinnan ja tuloerojen sukupuolittumiseen. Sanomien tapa valittaa naisten poissaolosta parhaiten tienaavien joukosta on ritualisoitunut. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan naisia on ”yhä vain kourallinen tuloeliitissä”.

Se on tietysti totta, mutta keskeinen kysymys on myös se, miksi naiset eivät hanki tuloa. Tässä suhteessa Midas on hidas. Rahaa ja omaisuutta heille repeääkin lopulta avioeroprosesseissa, ja onpa naisten väitetty käyttävän myös seksuaalista valtaa siirtääkseen miesten tuloja ja varallisuutta haltuunsa heteroperheiden sisällä. Jos miesten tulot eivät päädy valtiollisen verokontion pohjattomaan konttiin, heitä odottaa kotona naaraspuolinen verokarhu, joka kantaa miesten hankkimien rahojen rippeet esimerkiksi Vero Modan kilisevään kassaan. Sillä tavoin aviovaimot osoittavat todeksi vanhan vitsin: mikä on yhteistä naisille ja pyörremyrskyille? Vastaus: tullessaan he ovat kuumia ja kosteita ja mennessään he vievät talot ja autot.

Miehet puolestaan uhraavat aikansa ja vaivansa rikkauksien hankintaan ja tekevät varmasti rikoksiakin vaikuttaakseen menestyvämmiltä naisten silmissä. Saattavatpa he joutua kuluttamaan rahojaan jopa suoranaiseen seksin ostamiseen naisten pihdatessa nautintoa heteromiehiltään. Niinpä tulojen ja varallisuuden hankinnalla on paljon symbolisempi ja komplisoituneempi luonne kuin päivälehtien ynnäilystä voisi päätellä. Se on osa heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemusta ja siihen liittyvää vaikutusvallan tavoittelua sekä nautintojen vaihtoa. Kielteistä Helsingin Sanomien ja monien muidenkin lehtien valittelussa on se, että sukupuolisidonnaisen otsikoinnin kautta ”rahakkaiksi” leimataan helposti niin velkaiset perheenisät kuin tavalliset homomiehetkin, vaikka väitteelle ei ole katetta.


Kustantamisen hinta

Media-alan pomot nostavat tätä nykyä lähes vuorineuvosten palkkaa, mikä selittynee sillä, että myös media-ala mielletään teollisen massakulttuurin foorumiksi, jonka ainoa tehtävä on leipoa rahaa. Lesboutensa vuoksi pois potkitulle Johanna Korhoselle tarjotut 100 000 euroa vaikenemisesta näyttävät kuitenkin vähältä verrattuna siihen, että Alma Media maksaa potkujen takana olevalle Kai Telanteelle peräti 360 000 euron vuosipalkkaa. Ohitse meni vain Sanoma-konsernin toimitusjohtaja 2,4 miljoonan turpeilla tuloillaan.

Taidankin lähiaikoina lopettaa niin Bonnierin omistaman Alma Median kuin Sanoma Oy:n tuottamien julkaisujen lukemisen. Kirjailijoista samaan tuloluokkaan yltävät vain Arto Paasilinna ja Laila Hirvisaari, ja hekin tuotoksilla, jotka on tehty miellyttämään vanhempaa keskiluokkaa. Taiteilijoille, kirjailijoille ja muulle kulttuuriväelle, jotka tuottavat media-alan arvot, ei makseta hallintobyrokraatteihin verrattuna juuri mitään. Sen lisäksi, että kustantaja on kanto kirjailijan kaskessa ja tulppa julkaisemisen tiellä, kustantajat myös elävät kirjailijoiden kustannuksella.


Omantunnon kevennys

Useiden miljoonien vuosituloja on perusteltu milloin yrittäjäriskillä, milloin hyvällä onnella, mutta myös sillä käsityksellä, että täytyyhän Suomessakin voida rikastua kun kerran Yhdysvalloissakin voi. Sen lisäksi, että Suomen rikkaat saavat muita suopeamman verokohtelun, he pitävät yleensä rahansa ahneesti itsellään eivätkä käytä niitä hyväntekeväisyyteen, kuten Yhdysvalloissa on tapana.

En väitä, että sosiaaliturva pitäisi jättää armopalojen varaan, mutta Yhdysvaltojen malli opettaa kymmenysten maksun moraalia. Amerikan rikkaat ymmärtävät, että heidän taloudellinen menestyksensä tapahtuu köyhän kansan ehdoilla ja heidän tuellaan, ja siksi on oikein palauttaa osa varoista kiertoon. Niin on tehnyt esimerkiksi maailman tämän hetken varakkain ihminen Warren Buffet, joka on ilmoittanut lahjoittavansa 85 prosenttia omaisuudestaan (eli noin 31 miljardia dollaria) hyväntekeväisyyteen. Samaan tapaan on menetellyt Bill Gates.

Haluaisinpa nähdä, milloin Suomen rikkaat alkavat roiskia rahojaan kaduilla tai sijoittaa niitä yleishyödyllisiin hankkeisiin. Mikäli raha polttaa jonkun hyvävaraisen ihmisen perstaskua, hänen kannattaisi laittaa taskuissa kilisevät irtoeuronsa esimerkiksi pankkiosakkeisiin. Sitä kautta ne päätyisivät yhteiseksi hyväksi, kun tulevaisuuden pankkitukien ja takausten vaatimus pienenisi. Jos taas rikkaiden pöyhistyminen harmittaa, toiset ihmiset voivat kieltäytyä käyttämästä heidän firmojaan ja lakata jakelemasta omia almujaan heille.

Vapun ajan puheista

Erkki Tuomioja toistaa Vihreässä Langassa (sic!) viimevappuisen näkemyksensä, että laulut ja liput voisi laittaa roskiin. Näin vallankumous institutionalisoituu, kun jo pelkät kannanotot Vapun päivän tunnusmerkeistä luopumiseksikin ovat aina samat.

Mutta hei, mitä tää meinaa? Vappua on perinteisesti pidetty työväen juhlapäivänä. Työläisiä ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki. Kovapalkkainen ay-aktivisti vetää 3500–5000 euron liksaa ja äänestää demareita, kun taas alipalkattu akateeminen kirjastonhoitaja tai luokanopettaja pakotetaan tyytymään 2000 euron palkkaan ja pienyrittäjä sitäkin niukempaan 1500 euron kuukausituloon. Silti molemmat äänestävät Kokoomusta, koska kyseessä on ainoa puolue, joka edustaa korkeasti koulutettuja, kannustaa yritteliäisyyteen ja pitää yllä yrittäjyyteen liittyviä arvoja.

Entä sitten työttömien asema? Omalla ay-politiikallaan vasemmistopuolueet ovat luoneet työmarkkinoille pullonkauloja, joiden vuoksi työn tekeminen on mahdotonta sosiaaliviranomaisten imuroidessa jokaisen ylimääräisen lisälantin kunnan tai valtion pohjattomaan kirstuun. Syynä massatyöttömyyteen ja tilanteen lannistavuuteen on omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotu pultsareitten ehdoilla.

Kun lisäksi työpaikat karkaavat ulkomaille pakkokansainvälistämiseen liittyvän internatsismin ja globalisaation pyörteissä, on turha laulaa ”Kansainvälistä” myöskään työväenliikkeen omassa piirissä. Kiinassa kapitalismi ja kommunismi paiskaavat kättä, kun suuryritykset teettävät työnsä kansantasavallassa, jossa valtiosta riippumatonta ammattiyhdistysliikettä ei sallita. Sdp:n ongelma eivät ole liput eivätkä laulut vaan se, etteivät sosialismin ja sosiaalidemokratian vanhentuneet aatteet kerta kaikkiaan toimi nykymaailmassa. Siksi on samantekevää, mitä Vappuna lauletaan. Koko vasemmiston ideologia taitaakin olla yhtä kuin sen symbolit ja niihin liittyvä tunnelma.

Tupun, Hupun ja Lupun todellisuudessa hallituksen muodostaminen on ollut sitä, että kaksi on kerrallaan pussauskopissa ja yksi eteisessä odottamassa vuoroaan. Pääministerivaaliksi muuttunut vaalijärjestelmä ajaa Suomea kuitenkin kohti kahden suuren puolueen, oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, järjestelmää. Outoa on, että vaikka Tuomioja ilmoittaa haluavansa ”lopettaa” Vasemmistoliiton (miten hän sen tekisi?), niin hän ei kuitenkaan haluaisi yhdistää puolueen rippeitä Sdp:hen. Taitaa olla Tuomiojan ajatus aika juntturalla. Tosiasiassa puolueiden fuusio olisi vasemmiston ainoa keino saavuttaa suurimman puolueen asema ja sitä kautta pääministerin paikka. Muussa tapauksessa Sdp saattaa hyytyä oppositioon pitkäksikin ajaksi.

Suomi menee eteenpäin vain olemalla hyvä siinä, mihin muut eivät pysty, pysymällä ahkerana ja tekemällä sellaista, mitä toiset eivät ole vielä keksineet. Sosiaalidemokraattinen vaatimisen politiikka ei ole koskaan tukenut näitä perimmältään uutta luovia, evolutiivisia ja adaptiivisia pyrkimyksiä. Laiskuuden huippu on se, ettei Tuomioja jaksaisi seistä enää edes juhlakentillä puheita lukemassa vaan valittaa tuulen jäytävän leukojaan. Ja kyseessä on sentään kevään juhla eikä itsenäisyyspäivän luminen paraati! Suosittelen, että Tuomioja asennuttaisi järjestötalon erikoishammasteknikolla leukapieliinsä pienen lohkolämmittimen, joka pitäisi hänet lämpimänä.

SAK:n palkkaporvarit

Olen jo aiemmin huomauttanut siitä, että Suomessa duunareitten ja akateemisten palkat ovat väärässä suhteessa. Kun opiskelukustannukset otetaan huomioon, hyvin palkattuina pidetyt lääkäritkin pääsevät kirvesmiesten kokonaisansiotasolle vasta viisikymppisinä, jos silloinkaan. Ja akateemisissa ammateissa vaaditaan kuitenkin äärimmäistä vastuuta, koulutusta ja pätevyyttä.

Kun sairaanhoitajat kiskovat nyt 24 prosentin korotuksia, kyseessä lienee eräänlainen naisellinen vaatimus, jonka tehtävä on polkea miesten kulkusia, ja liitto pilasi sillä tavoin koko uskottavuutensa. He sentään saavat vielä palkkaa toisin kuin monet työttömiksi pakotetut humanistit, joten tyytyisivät siihen.

Kiintoisa on Taloussanomien juttu ”Moni duunari tienaa jo kuin akateeminen”. Lehden mukaan ”moni ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut tienaa yhtä paljon tai vähemmän kuin duunari” ja ”sairaanhoitajat nousevat kuntapuolella usean eliittiammatin kanssa tasoihin, jos he saavat läpi korotusvaatimuksensa”.

Sairaanhoitajat ansaitsivat viime vuonna keskimäärin 2 416 euroa kuukaudessa. Siihen heidän vaatimansa 24 prosenttia lisää tekee suunnilleen 3 000 euroa kuukaudessa, kun taas luokanopettajien keskiansio oli vuonna 2006 vaivaiset 2 641 euroa kuukaudessa, kirjastonhoitajat tienasivat keskimäärin kuukaudessa 2 270 euroa, ja kielentutkijat, kääntäjät sekä tulkit saivat surkeaa 2 177 euron kuukausipalkkaa.

Ei ole ihme, että SAK:n jäsenistöstä suuri osa onkin poliittisen oikeiston kannattajia, vaikka järjestön hallinto on täytetty demareilla ja vasemmistoliittolaisilla. Suuri osa akateemisten matalapalkka-alojen edustajista on puolestaan kääntynyt Sdp:n tai Vasemmistoliiton kannattajiksi omassa katkeruudessaan. Outoa sakkia.