Vuoden professoriksi selitysvoimaton kansallismielisyyden tuomitsija

Professoriliitto ilmoitti laakeroivansa tänä vuonna oululaisen maantieteen professorin Anssi Paasin 20 000 euron Vuoden professorin palkinnolla. Asiasta uutisoi muiden muassa Yleisradio jutussa ”Vuoden professoriksi valittu Anssi Paasi on huolissaan nationalismin kasvusta Euroopassa: ’Maantieteellisiä rajoja piirretään edelleen’”.

Olisin itse huolissani, jos ei piirrettäisi. Olisin myös tyytyväinen, jos saisin pysymään voimassa ne rajat, jotka olemassa ovat. Ja huolissani olen, että kansallisia rajoja puretaan ja ylitetään EU-johtoisen liittovaltiopolitiikan pakottamana.

Sanon suoraan myös sen, että kansallismielisyys ei ole imperialismia, joka pyrkii vyörymään omien rajojen yli. Se on putinismia. On siis turha vihjailla, että kansallismielisyys edustaisi jotakin Venäjä-myönteisyyttä, vaikka Yle niin haluaa tehdä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Yleisradion toimittajat ja heidän vasemmistolaiset yliopistotoverinsa yrittävät lavastaa kansallisen edun puolustamisen moraalisesti epäilyttäväksi vallanhaluksi.

Yleisradion juttu osoittaa, että toimittajat alkavat kuolata kuin Pavlovin koirat kuullessaan sanan ”kansallismielisyys” ja havaitessaan jonkun tieteen politrukin lausahtavan jotakin omaan maahanmuuttomyönteiseen ja kansallismielisyyden vastaiseen agendaansa sopivaa.

Kolmekymmentä vuotta yliopiston leivissä ollut Paasi valittelee jutussa, että

”Euroopassa on paljon regionalistista liikehdintää. Euroopassa ja muualla maailmassa on pieniä alueita ja ryhmiä, jotka haluavat autonomiaa tai jopa itsenäisyyttä. Kansanäänestyksiä on ollut Skotlannissa ja Kataloniassa. Maantieteellisiä rajoja piirretään edelleen.”

Tämä ei ole kuitenkaan ongelmien syy vaan seuraus ongelmasta, joka on Eurooppaan tunkeutuva hallitsematon maahanmuutto. Voidaan kysyä, kuinka alas punavihreä tieteilijäkaarti voi omassa epä-älyllisyydessään ja agendatoiminnassaan vajota?

Separatismi voi olla kansallisvaltioille kohtalokasta, mutta syynä siihen ei ole mikään noin vain itsestään lentoon lähtenyt kansallismielisyys vaan maahanmuuton tuottama eripura ja yhteiskunnallinen kaaos, jonka vuoksi muutamat maakunnat haluavat vetää rajansa kiinni. Tämä näkyy erityisesti Kataloniassa. Etelä-Espanja alkaa jälleen olla Afrikasta tunkeutuneiden maahanmuuttajien kansoittama, ja pohjoisempana ihmiset haluavat pelastaa tontistaan, elintasostaan ja kulttuuristaan sen, mitä pelastettavissa on.

Sen enempää Ylen toimittaja Pekka Loukkola kuin haastattelemansa professorikaan eivät näytä ymmärtävän tai tunnustavan separatismin todellisia syitä. Sen sijaan jutussa paheksutaan kansallismielisyyttä: ”Paasin mukaan kaikista huolestuttavinta onkin muukalaisten tai toisten vastustaminen, joka tuntuu hänen mukaansa olevan pääasiassa monessa nykypäivän nationalistisessa pyrkimyksessä.”

On hyvin vaikea puolustaa omaa kulttuuriaan, talouttaan ja maataan, jos ei vastusta niihin kohdistuvia uhkia. Minä toivon kasvavaa separatismia Euroopan unionista ja rahaunioinista.

Ylen juttu antoi jälleen näyttöä siitä, miten medioitunutta tiede on. Tiedepoliitikot palkitsevat monikulttuuri-ideologian suosijan. Toimittaja luo suositulle myönteistä julkisuutta ja saa häneltä omiin toimituspoliittisiin näkemyksiinsä sopivia mielipiteitä edelleen välitettäviksi suurelle yleisölle.

Näin media ja politisoitunut tieteilijäkaarti vetävät yhtä köyttä manipuloidakseen ihmisiä monikulttuuri-ideologian, vasemmistolaisen internationalismin ja kapitalistisen globalismin mankelissa. Tapaus antaa näyttöä myös tavasta, jolla maantieteen tapaiset perimmältään immanentteja asioita tarkastelevat tieteenalat on politisoitu tekemällä niistä ”kulttuurimaantieteen” kaltaisia kulttuurimarxilaisia kyhäelmiä, jotka ruokkivat opiskelijansa vihervasemmiston punavihreällä rehulla.

Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?

Eräässä edeltävässä kirjoituksessani kerroin, miten Helsingin yliopiston uudessa Tiedekulmassa vietetään ”nationalismin” ja ”populismin” uhripeijaisia. Myös muiden työväentalojen esiintymislavoilla järjestetään villejä karkeloita ”patriarkaalisen” ja ”sovinistisen” kansallismielisyyden nujertamiseksi.

Oulun yliopiston, STT:n ja Forum24-sivuston välittämän tiedotteen mukaan Oulun yliopistolla pidettiin viime viikon lopulla tapahtuma nimeltä ”Tieteen päivät ja tutkijoiden yö”, johon oli kutsuttu puhujaksi muiden muassa ”Bonnier-palkittu Yleisradion toimittaja Jessikka Aro”. Tiedotteen mukaan hän ”on joutunut yhä jatkuvan häiriköinnin kohteeksi kirjoitettuaan Venäjän trolleista Suomessa”.

Teologian tohtori Juha Molari julkaisi aiheesta kaksi kirjoitusta, joissa hän arvosteli vailla tieteellistä pätevyyttä olevan Aron esiintymistä tieteelliseksi tarkoitetulla foorumilla. Hän myös paheksui Arolle myönnettyjä tutkimusvaroja, jotka hänen mielestään kuuluisivat tohtoritason toimijoille.

Silmiinpistävää onkin tapa, jolla ylioppilas Aro taikoo omat syrjintäväitteensä rahaksi. Ammattitaidottomuudesta kertoo hänen halunsa lavastaa kohtaamansa kritiikki ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi”, mikä näyttää olevan luonteenomaista myös feministien käymälle informaatiosodalle laajemmin.

Ex-kirkkoherra Molari on laskenut Arolle myönnettyjä yhteiskunnan tukiaisia kuin syntilistaa, jolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Sen valossa Aron tieteelliset julkaisut ja tutkimukselliset ansiot ovat jääneet mitättömän vähäisiksi.

Molarin mukaan Arolle on myönnetty jopa sadan tuhannen euron arvosta erilaisia tukiaisia ”tieteentekoa” tai ”tutkivaa journalismia” varten, vaikka 1980 syntynyt Aro on lopettanut vuonna 2004 Tampereen yliopistossa aloittamansa journalistiikan opinnot jo vuonna 2010, eikä hän ole saanut kandidaatti- tai maisteritutkintoaan valmiiksi.

Eniten paheksuntaa on herättänyt Koneen Säätiön Arolle vuonna 2016 myöntämä 35 000 euron suurehko apuraha hybridisodankäyntiä koskevan tietokirjan kirjoittamista varten. Vuonna 2015 Aro julkaisi muutaman jutun ja sai Yleisradiolta palkkana veronmaksajilta kannettua rahaa noin 50 000 euroa.

Vuonna 2016 Aro keräsi joukkorahoituksella yli 30 000 euroa, jolloin rahankeräyksen laillisuudesta tehtiin tutkintapyyntö poliisihallitukselle. Kitistyään infosodan myrskynsilmään joutumisestaan Aron aktiivisuutta voideltiin julkisen vallan toimesta myöntämällä hänelle valtion 10 000 euron arvoinen tiedonjulkistamisen päällekkäinen apuraha (saman) hybridisodankäyntiä koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Kaiken kukkuraksi Aron lompsaa on leventänyt Oulun yliopiston edellä mainitussa mainoksessa hehkutettu 7500 euron arvoinen Bonnierin Suuri Journalistipalkinto, joka myönnettiin Arolle ”vuoden jutusta” 2015 mutta joka kaiken muun hänelle suunnatun tuen varjossa jää vähäpätöisimmäksi kaikista.

Ansioluettelon huippuna on Arolle vuonna 2004 amfetamiinin käytöstä luettu huumetuomio, jonka jo sinänsä pitäisi riittää Aron potkaisemiseen pois poliittista korrektiutta kaikissa muissa yhteyksissä vaalivasta Yleisradiosta.

Monikulttuuri-ideologia on investointi – Kuinka rahat puhutaan heille?

Ottamatta kantaa siihen, mitä Juha Molari on lausunut joistakin toisista asioista muissa yhteyksissä, on joka tapauksessa helppo kuvitella, että näiden rahoitusvääryyksien luetteleminen on vaatinut tohtorilta huomattavaa itsehillintää, jota ei miehellä voi olla koskaan liikaa, mikäli joutuu vihastuneiden naisten mudanheiton kohteeksi.

Totuus on, että Jessikka Aron tutkimukselliset ja journalistiset näytöt ovat jääneet hänen nauttimiinsa taloudellisiin avustuksiin verrattuina heikoiksi. Tämä ei ole mielipide vaan tosiasia. Sen lisäksi, että Arolla ei ole muodollista tieteellistä kompetenssia, hänellä ei ole myöskään sellaista muuta näyttöä, joka oikeuttaisi myöntämään hänelle tohtori- tai professoritason apurahan.

On vaikea sanoa, kuka on puhunut Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Tämän salamyhkäisyyden kautta säätiö rikkoo tieteen julkisuusperiaatetta. Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Aron suosimista ei voida puolustella ”poikkeuksena”, sillä säätiön yleislinjana näyttää olevan mielivaltainen rahanjako. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä useita.

Koneen Säätiö myönsi 25 000 euron palkinnon myös tendenssitutkija Miika Tervoselle, mitä arvostelin tässä. Aron, Hubaran ja Tervosen tapaukset ovat vain esimerkkejä käytännöstä, joka on yliopistojen ja Suomen Akatemian linjan mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton puolusteluun, monikulttuurisuuden ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle ja että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta – ja että kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina Toisina. Näin tiede toiseuttaa.

Myöskään yksityisten säätiöiden ei pitäisi jaella resurssejaan mielivaltaisesti, sillä ne pyrkivät tukeutumaan niin sanottuun vertaisvartiointiin. Toisaalta tällä tavoin myös vertaisvartiointikäytännön puolueellisuus paljastuu, kun epäoikeudenmukaiset ratkaisut pyritään peittämään salaisuuden sumuverholla, ja rahoittajat keekoilevat tieteen olkapäillä anonyymien näennäisasiantuntijoiden huudellessa puolueellisia lausuntojaan ”tieteen” selän takaa.

Sitä kautta näiden ”tiedeorgaaneiksi” itseään kutsuvien tahojen toiminta merkitsee röyhkeää läimäytystä kaikkien niiden ihmisten kasvoille, jotka oikeasti ansaitsisivat rahoitusta ja toimintaresursseja. Jokainen väärin perustein myönnetty tieteellinen avustus on häikäilemätön lyönti kaikkia todellisia tieteenharjoittajia kohtaan.

Infosotaa ja diplomatiaa, muka: kyllä, pelurien pussiin!

Muodollisten ansioiden puuttumisen lisäksi Jessikka Aroa dismeritoi myös hänen aiempi toimintansa. Netissä reuhatessaan hän on tulkinnut makrotason poliittisia ilmiöitä oman subjektiivisen tunnemaailmansa kautta. Kun lähtökohta on noin subjektiivinen ja tendenssimäinen, sillä ei voi olla yleispätevää tieteellistä eikä informatiivista arvoa.

Jessikka Aron tähänastinen kirjoittelu ei ilmennä myöskään esseemäistä tunnelmasivistystä vaan pelkkää tajunnanvirtamaista vuodatusta, josta puuttuvat sekä metodi, argumentointi, rakenne että johtopäätökset. Hän on yrittänyt kääntää sosiaalisessa mediassa raivoamisensa ”asiantuntemukseksi”, vaikka hänen harjoittamansa läimäyttely kertoo enemmänkin täydellisestä kyvyttömyydestä hallita edes omia affektejaan. Diplomatiassa ja tiedustelualalla tarvittava diskreettiys ja pieteetti ovat hänen toiminnastaan vaarallisen kaukana.

Aron näkökulmasta maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat Suomelle vähemmän haitallisia kuin Suomen valtion hyvät suhteet Venäjään. Totuus on, että suhde Venäjään ei ole sillä tavalla mustavalkoinen kuin Aro maalailee omassa subjektiivisessa tajunnassaan. Käsittääkseni hän tulee antaneeksi huolestuttavan esimerkin tavasta, jolla yksityishenkilön deluusiomaiset mielipiteet voivat heikentää työnantajansa julkisuuskuvaa ja jopa valtioiden välisiä suhteita.

Selitys Jessikka Aron runsaalle rahoittamiselle lieneekin siinä, että poliittinen vihervasemmisto, maahanmuuton suosijat ja monikultturistit ovat tekaisseet hänestä verukkeen oman agendansa ajamiselle.

Itsensä marttyyrisoineesta toimittajasta on tehty symbolinen veruke lehdistönvapauden puolustelulle, vaikka tosiasiassa Yleisradiota sekä Aron tukijoiksi ilmaantuneita toimittajia ja viestintätaloja ei ole koskaan kiinnostanut sen enempää sananvapaus kuin totuuden mukaisen kuvan välittäminen todellisuudesta. Tärkeintä on ollut lavastaa Arosta näennäisesti sorrettu toimittajaparka, joka sankarillisesti ja puhtain purjein taistelee ”oikean” ja ”hyvän” puolesta, tosin rahan kiilto silmissään ja medialinnakkeen suojaamasta roolistaan nauttien.

Kun tarkoitusperät ovat poliittiselle vallalle mieleen, myöskään ”tieteen” nimellä jaettavasta rahoituksesta ei voi tulla mitään pulaa. Tämä nähtiin jo Pekka Himasen raharallissa. Aroa puolestaan tukevat vihervasemmistolaiset professorit, feministinen media ja ne profeministiset mekkoeinarit, jotka ovat alttiita naishormonien hyrskeessä tuotetulle heppatyttöfilosofoinnille.

Uhriutuminen on paras hyökkäys

Jessikka Aron toiminnalla ei olisi tieteen, tutkimuksen eikä totuuden tavoittelun kannalta sinänsä mitään merkitystä, mutta hänen tapauksensa sopii esimerkkiainekseksi: havainnollistamaan tiedepolitiikan puolueellisuutta. Niinpä sen voisi nimetä ”Tapaus Jessiksi”, jolla on tosin monta ”Veronikan muotokuvaa” lähimenneisyydessä.

Vuonna 2010 Veronika Honkasalo -niminen nuorisotutkija ja Vasemmistoliiton nykyinen kaupunginvaltuutettu sai Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon valittelemaan Helsingin Sanomissa, miten hurjaa ”rasistista uhkailua” ja ”vihapuhetta” yliopiston leivissä oleviin tutkijoihin muka suunnataan.

Totesin heille tuolloisessa blogikirjoituksessani (ja katson edelleen), että professorifilosofi Niiniluodon olisi kannattanut keskittyä pohtimaan, mistä saadaan myös Jukka Hankamäelle asianmukainen virka, juuri sellainen ja yhtä hyvin palkattu, joita feministeille ja Niiniluodon kellokkaille riitti runsain mitoin hänen johtamassaan yliopistossa.

Ei ole tietenkään huono idea lavastaa oma mielivaltansa ”uhkausten” kokemiseksi, paitsi että pelkoon saattaa olla jokin omassa takaraivossa asuva syy. Kun huutaa äänekkäästi ”susi tuolla”, huomio siirtyy pois omasta vallankäytöstä, ja puolustelusta tulee paras hyökkäys.

Samalla, kun lehdissä ja Yle-verolla tuotetuissa ajankohtaislähetyksissä itketään saavikaupalla saunavettä Aro-paran ja häntä komppaavien telaketjufeministien sananvapauden puolesta, ei taaskaan kysytä, kuinka paljon henkistä väkivaltaa, painostusta, kiristystä sekä virkojen ja rahoituksen totaalikieltoa on aiheutettu niille yhteiskuntaelämän todellisille intellektuelleille, joiden tuskasta tiedotus-, toitotus ja vaimennusvälineet pyrkivät vaikenemaan mahdollisimman kuuluvasti.

Tämän sairaan politikoinnin voimattomia, riistettyjä, kahlittuja ja taloudellisin asein teloitettuja uhreja olemme olleet me todelliset filosofit, jotka olemme vastustaneet Euroopan unionin tuputtamaa maahanmuuttoa, kansallisvarallisuuden ryöstöä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tuhoamista – emmekä ole hyväksyneet kansalaisille pakkosyötettyä monikulttuurisuuden kommunistista ideologiaa vaan olemme puolustaneet aitoa omakulttuurisuutta ja etnopluralismia.

Vertailun vuoksi tähän voisi liittää myös kirjailija Timo Hännikäisen tapauksen. Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feministeiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole nähdäkseni tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä, tässä ja tässä).

Myös Yleisradiosta on laitettu pois monta nimekästä toimittajaa, kuten Olli Ainola, Jussi Eronen, Salla Vuorikoski ja Ruben Stiller mitättömillä ja tekaistuilla verukkeilla (aiheesta tässä), joiden takaa paistaa poliittinen ajojahti, mutta Jessikka Aro – tuo kaikkein vähiten ansioitunein ja aikaansaanein – saa olla, ja hänet kiinnitetään valtakunnan äänitorveen entistä vahvemmin köynnöksin.

Resursseja annettiin kaksin käsin myös kirjan kirjoittamiseen, vaikka näyttönä ei ole enempää kuin lupaus. Vaikuttaa vahvasti siltä että, naisille itsesäälissä piehtaroiminen on selvää rahaa näinä feminismin kulta-aikoina.

Häikäilemätöntä tieteen politisointia

STT:n Oulun yliopistosta nyt antaman tiedotteen mukaan ”vihapuhe ja informaatiovaikuttaminen haastavat avoimen tietoyhteiskunnan”. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että myös ”vihapuheeksi” haukuttu yhteiskuntakritiikki ja informaatiovaikuttaminen kuuluvat avoimeen tietoyhteiskuntaan ja muodostavat sen.

Vertailun vuoksi voi jälleen todeta, että kun diplomi-insinööri ja Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kävi puhumassa Turun yliopistolla, Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala paheksui eräässä jutussaan, että perussuomalaisten lehden päätoimittaja saa puhua yliopistossa. Mutta kun joku tutkintoaan suorittamaton toimittajanplanttu harrastaa omaa, pelkästään subjektiivisia kokemuksiaan performoivaa varjonyrkkeilyä Oulun yliopiston esiintymislavalla, kaikki ovet avataan hänelle. Naispuhuja palkitaan runsailla rahalahjoilla, jotka tuovat mieleen Sofi Oksasen tavan pyyhkiä pöydän kaikissa säätiöissä sekä hänen asemansa kansakunnan kaapin päälle nostettuna kotijumalattarena.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Trollitaiteilijasta puhutaankin vain siksi, että kenen tahansa vinkuirmelin nyyhkytarinat sopivat tukemaan median, poliitikkojen ja punikkitieteen laatimaa narraatiota, jossa yhteiskuntamme todellinen älymystö yritetään lavastaa ”vihapuhujaksi”.

Itsen marttyyrisoiminen on narsistien käsissä ase, jolla he voivat kääntää oman häikäilemättömän vallankäyttönsä hyökkäykseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka yhteiskunnassamme todella ovat ajojahtien ja syrjinnän sekä mielipide- ja toimintasaartojen kohteina. Ja heitä ovat ideologisten rikoslain kohtien vuoksi käräjille haastetut, ”rasisteiksi” leimatut, syyttömästi tuomitut ja tietenkin myös se suuri kansan enemmistö, joka vastustaa kyseistä hullua menoa.

Aron takaa Oulun yliopiston tilaisuudessa kurkistivat muiden esiintyjien, eli Suojelupoliisin viestintäpäällikön Jyri Rantalan ja rasismia tutkineen professori Vesa Puurosen, päät. Tiedote ei tosin kertonut, että Jyri Rantala on Yleisradion entinen toimittaja, joka tuli tunnetuksi solvattuaan Jussi Halla-ahoa ”rotutohtoriksi” Ylen uutislähetyksessä, tuloksena loukatun nostama tutkintapyyntö. Jyri Rantalasta minulle on jäänyt opiskeluajoilta mieleen hänen mainosvastaisuutensa, jota hän julisti Tampereen yliopistossa vuonna 1993 ja jonka johdosta hän sai työpaikan punaisesta Yleisradiosta.

Vesa Puuronen puolestaan on Vasemmistoliiton vaaliehdokas, niin kuin melkein jokainen, jolle Suomessa on myönnetty yhteiskuntatieteellisen alan palkkatuoli yliopistosta. Tämä röyhkeä tieteen politisoiminen on pelkkää faktaa. Se ei ainoastaan ”herätä sitä kysymystä”, miten tämä kaikki sallitaan, vaan tuottaa myös vastauksen, että Suomen yliopistoissa tarvittaisiin täydellinen puhdistus, samanlainen, joka tehtiin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n kaatumisen jälkeen.

Puuronen toimi ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -nimisen kolmivuotisen ohjelman vetäjänä hankkeessa, jossa omat tutkimusresurssini katkaistiin puoleen vuoteen vuonna 2001, koska en ollut ideologisen johdon kanssa samaa mieltä. Kun Puuronen nyt kitisee häntä kohtaan esitetyn ”uhkailua”, voisi kysyä, eikö häntä ja hänen kollegojaan lainkaan hävetä se puolueellisuus ja agendan levittäminen, johon hän itse on syyllistynyt istuessaan pyhän paikan vartijana akateemisten tutkimusresurssien päällä ja torpattuaan toimintamahdollisuudet itseään viisaammilta.

Mikäli nämä tieteen kultapossukerholaiset eivät jostakin syystä saisi toteuttaa yliopistolla omaa agendaansa estottomasti, he yrittäisivät kääntää tieteellisen kriittisyyden uhaksi omalle ideologialleen. Sen sijaan sitä, että meiltä kriittisiltä tieteenharjoittajilta on viety kaikki toimintamahdollisuudet akateemisissa yhteyksissä, ei voi sanoa enää uhkailuksi, sillä giljotiinin terä on jo vilahtanut ja päät ovat vadilla. – Reilua?

Vaihtoehtomedia ei ole oire vaan henkireikä ja happi

”Tieteen vapaus ja rajat” -seminaari tuo minulle elävästi mieleen Noam Chomskyn teoksessaan The Common Good (1998) esittämän lausuman, että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tämä merkitsee, että totuuden etsinnän ja tieteen elintärkeä edellytys on noiden rajojen jatkuva koettelu. Niin sanottu valtamedia onkin aina väistämättä valhemedia, sillä valhe, totuuden peittely ja suodattaminen ovat vallassa pysymisen välineitä, kun taas valheellisuudesta moititun vaihtoehtomedian olemassaolo on todellinen totuuden yllä pitämisen tapa.

Näin ollen vaihtoehtoinen media ei ole luonnehdittavissa oireeksi valtamedian ongelmista, vaan oire on valtamedia itse, ja parannusta asiaan sopii hakea niiden julkaisujen, ihmisten ja tutkijoiden taholta, jotka vihervasemmistolainen yliopistohegemonia yrittää tuomita elämään hiljennettyinä kaiken julkisuuden ulkopuolella.

Asiat ovat, kuten ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft – A Sociological view of the decay of modern society (1994):  ”Ihmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Miten narsismin fasismi ilmenee?

Jessikka Arolla ja hänen kirjoittelullaan ei olisi tietenkään yhtään mitään merkitystä, ellei se sopisi esimerkkitapaukseksi ja todellisen filosofisen ja psykologisen analyysin kohteeksi.

Mediatutkija Dan Steinbock julkaisi vuonna 1981 oikeasti älykkään mutta hieman sekavan kirjan nimeltä Narsismin fasismi. Nimikkeen käsitepari sopii teoreettiseksi lähtökohdaksi myös analysoitaessa nykymediaa.

Sosiaalisessa mediassa käytävä mudanheitto ei olisi nimittäin mahdollista ilman sitä patologista narsismia, joka toimii kantoaaltona kaikenlaisille ”some-pöyristymisille” ja ”some-raivona” tunnetuille ilmiöille.

Väitteeni on, että vihapuheen käsite ei olisi edes mahdollinen ilman, että muutamat omia motiivejaan tiedostamattomat hobitit julistautuvat ”oikean” ja ”hyvän” lipunkantajiksi ja sitten pyrkivät leimaamaan omista mielipiteistään poikkeavat näkemykset ”rasismiksi”, ”natsismiksi” tai ”vihapuheeksi”.

Tämä pätee myös politiikkaan. Jos poliitikot ja median marakatit eivät saakaan vastaanottajiltaan pelkää ihailua, joka tukisi heidän narsistista minäkuvaansa, he itsetunto pirstaleina pyrkivät syyttämään maailman heidän edessään pitämää peiliä ja raivoavat kuvastinta edessään piteleville ihmisille, vaikka syyllinen löytyy peilin edestä.

Sama pätee laajempiinkin politiikan kaariin. Jos ja kun maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunutta ja monikulttuurisuuden ideologia on marxismi-leninismin tapaisen huonon investoinnin tavoin konkurssin partaalla, ei myöskään median esittämä narraatio voi enää piirtää ihmisille todenmukaista ja uskottavaa kuvaa maailmasta. Sen sijaan todellisuuden ja sitä koskevan kertomuksen välimatka kasvaa.

Ongelma on samanlainen persoonan tasolla: todellisuus ei tue toimittajien luomaa kudelmaa eikä pönkitä heidän narsismiaan. Tämä merkitsee persoonan pirstoutumista, joka ilmenee ”some-raivona” tai ”some-pöyristymisenä”, jopa pakona huumeisiin tai punavihreään kuplaan. Narsismiin liittyy ikävänä piirteenä myös halkominen, jolla tarkoitetaan narsistien tapaa jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin – sekä tukea saadakseen että viholliskuvaa selkeyttääkseen. Juuri näin myös Suomen valtamedia on toiminut lätkimällä järkeviin kansallisen edun puolustajiin natsileimoja.

Sosiaalisessa mediassa piehtaroivien näennäistutkijoiden ja muiden toimijoiden sekä tieteen rahoittajien kannattaa entistä tarkemmin kiinnittää huomiota omaan toimintaansa. Muuten on se mahdollisuus, että joku heitä paremmin asioita tunteva tekee heistä kohteen omalle tutkimukselleen saattaen heidän toimintansa naurettavaksi – siis ihan oikean tieteen metodeilla ja lähestymistavoilla.

Esimerkki median punikkifasistisesta omahyväisyydestä

Entä missä edellä viitattu itseihailu näkyy käytännössä? Katsotaanpa Yleisradion sivuilta.

Yleisradion internetsivujen 29.9.2017 julkaisema juttu kertoi ”Faktana kiitos” -hankkeesta. Jutussa selitettiin, että joukko toimittajia on jalkautunut ”Faktana, kiitos” -kiertueen puitteissa yläkouluihin puolustamaan valtamedian toimintaa ja syyttämään vaihtoehtoisia medioita ”totuuden sekoittamisesta”.

Kun nuoret ja lapsetkin ovat huomanneet, etteivät maahanmuutto ja monikulttuurisuus johdakaan valtamedian suitsuttaman Suuren Unelman toteutumiseen vaan sen vastakohtaan, on toimittajien narsismi säröllä. Nuoret ovat tietenkin luonteva kohde punavihreälle propagandalle ja asennemuokkaukselle, sillä heidän arvellaan (toiveikkaasti mutta virheellisesti) olevan riittävän arvostelukyvyttömiä ottaakseen vastaan mitä tahansa moskaa.

Kiertueen vastaava tuottaja, tieteellisesti arvioiden puolikoulutettu Haaga-Helian toimittajakoulutuksen johtaja Anne Leppäjärvi selittää Ylen jutussa, että kouluvierailujen tavoitteena on oppilaiden ”tukeminen” itsenäisessä tiedonhankinnassa ja ”herätellä” jokaista ”vastuuseen” siitä, mitä tietoa jakaa eteenpäin.

Hän sanoo, että ”[m]e voimme osoitella Yhdysvaltain presidenttiä tai valeuutissivustoja, mutta yhtälailla me voimme kaikki sekoittaa totuutta. Kiertueen yksi tärkeä viesti on, että jokainen, joka jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa, voi olla sekoittamassa totuutta.” [...] ”Leppäjärvi muistuttaa, että pahimmillaan vääristellyt uutiset heikentävät ymmärrystämme tästä maailmasta ja sen seurauksena me ryhdymme romuttamaan demokraattista järjestelmäämme.”

Nuorison aivopesu aloitetaan siis mustavalkoisella asenteella, jossa Donald Trump leimataan ”totuuden sekoittajaksi”. – Eli kun poliittisen todellisuuden kehitys ei vastaakaan vihervasemmistolaisten toimittajien omaa etukäteen valittua näkökulmaa ja suurta kertomusta, se yritetään mitätöidä ”totuuden vastaisena”. Tämä kertoo journalistiikan piirissä vallitsevasta narsismista ja toimittajia vaivaavasta kollektiivisesta persoonallisuushäiriöstä.

Kannanotto tuo elävästi mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, ja aika paljon ohutta yläpilveä täytyy olla kallossaan jokaisella, joka pitää vapaata tiedonvälitystä uhkana kansanvallalle!

Totuushan on, että todellisuuden muodostavat yhteiskunnassa vallitsevat mielipiteet ja niiden kirjavuus. Vaihtoehtoisten medioiden olemassaolo ei ole uhka kansanvallalle, vaan ne ovat tuo kansanvalta itse.

Mielipiteidenvaraisissa asioissa harvoin voidaan löytää mitään ”objektiivista totuutta” vaan vain subjektiivisia näkökulmia. Tämän Yleisradio ja Sanomien mediat ovat tietenkin halunneet kieltää omassa vallanhalussaan ja pömpöösimäisessä itseihailussaan, joka ei ole enää vuosiin saanut minkäänlaista luottamusta yleisöiltä.

---

Kirjoituksessa mainittuja Oulun yliopiston Tieteen päiviä ei pidä sekoittaa Tieteellisten seurojen valtuuskunnan järjestämiin Tieteen päiviin, joilta nimi on plagioitu ilmeisen tahallisessa sekoittamistarkoituksessa.

Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi

Postmodernistien ja jälkistrukturalistien harjoittama historian vääristely istuu yliopistoissa kuin punkki poterossa. Sitä ilmentää Koneen Säätiön jakaman Vuoden Tiedekynä -palkinnon päätyminen Miika Tervonen -nimiselle historioitsijalle, jonka kokoon rääpimää ja sisällöllisesti sekavaa artikkelia nimeltä ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta” suitsutettiin peräti 25 000 euron rahalahjuksella.

Artikkeli on julkaistu yli kaksi vuotta vanhassa teoksessa Kotiseutu ja kansakunta – Miten suomalaista historiaa on rakennettu (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014, s. 137–162). Koska artikkelissa on vain 22 sivua (lähdeluettelon kanssa 26), tämä tekee palkitun seminaarityön hinnaksi yli 1000 euroa / sivu. Koska artikkeli on kaksi vuotta vanha, palkitsija on ilmeisesti ensin tehnyt päätöksen, millaisen julkaisun hän haluaa palkita, ja sitten etsinyt käsiinsä tavoitettaan palvelevan kirjoituksen.

Palkittu kapakkadosentti Miika Tervonen kuuluu luonnollisesti siihen vasemmistolaisten politrukkien kerhoon, joka toimii Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella ja jonka yhteistyökumppaneita ovat aiemmin kritisoimani Saara Pellanderin tapaiset tendenssitutkijat (aiheesta lisää kirjoituksissani ”Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?” ja ”Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla”).

Palkitussa artikkelissa katsellaan turvallisesti taaksepäin ja pyritään lavastamaan kaikki nykyinen kansallismielisyys, kansallisen edun puolustaminen ja näkemykset ontologisesti yhtenäisestä kansasta ja kulttuurisesti yksiaineksisesta kansakunnasta jonkinlaiseksi museorasismin muodoksi.

Yleisradion toimittajan Mikko Pesosen laatiman jutun mukaan Miika Tervonen pitää ajatusta yhtenäiskulttuurista vahingollisena, koska ”se tuo 1900-luvun alkupuolen rotuajattelun kaikuja monimuotoistuvaan arkeemme ja legitimoi muukalaisvastaisuutta”.

Kirjoittaja siis myöntää, että hänen toimintaansa ohjaa tendenssi, eli tarkoitusperä, joka on selvästikin auttanut häntä muovailemaan historiallista totuutta omia poliittisia tarkoitusperiään tyydyttävään muotoon. Poliittista missiotaan Tervonen levittää myös blogikirjoituksessaan ”Myytti yhden kulttuurin Suomesta ruokkii rasismia”. – Mutta vastaankin voidaan väittää. Katsotaanpa.

Suomi ja sen kansa eivät ole myyttejä

Mikäli Miika Tervonen avaisi silmänsä nykypäivän todellisuuteen, hän voisi huomata, että myös nykyisin kansojen välillä on suuria todellisia eroja, aivan niin kuin kulttuurienkin välillä vallitsee eroja. Samalla tavoin tiettyjä kansoja sisäisesti yhdistävät yhteiset olemuspiirteet ovat merkittäviä vakioita (tai yhteisiä nimittäjiä) riittääkseen sekä käsitteellisten että empiiristen erottelujen tekemiseksi suhteessa muihin kansoihin tai kansakuntiin.

Miika Tervosen argumentaatiossa kansallisvaltioiden olemassaolo pyritään esittämään pelkkänä sosiaalisena konstruktiona. Tämä metodologinen ja metafyysinen oletus pyrkii peittämään biologisten tekijöiden merkityksen kansojen historiassa, nykypäivässä ja tulevaisuudessa. Niinpä Tervonen pyrkii kääntämään näkemykset suomalaisesta Suomesta vain ”poliittiseksi projektiksi” (s. 140). Hän väittää, että ”[y]hden kulttuurin Suomi on siis ollut, paitsi myytti, myös poliittinen ohjelma ja itseään toteuttava ennuste, jota demografiset kehityskulut ovat vielä vahvistaneet” (s. 143).

Kyseinen historiankirjoitus on valheellista, koska se peittää ontologisen tosiasian, että kansa on väistämättä biologinen käsite ja ilmiö. Tervosen edellä siteerattu väite on nurinkurinen ja seisoo päälaellaan, sillä siinä tullaan väittäneeksi, että yhden kulttuurin myytti olisi poliittinen ohjelma, josta olisi seurannut jotakin demografisesti määriteltävissä olevaa omalle saarelle linnoittautumista. Hänen mielestään heimo- ja rotuteoriat ovat tämän myytin seurausta.

Tervosen argumentaatio voidaan kääntää kumoon ja oikaista jo yhdellä vasta-argumentilla. Tosiasiassa kansan, heimon ja rodun käsitteet, joita Tervonen tarkastelee alkaen artikkelinsa sivulta 148, eivät ole seurauksia mistään myyttisestä esityksestä, vaan päinvastoin: ne ovat kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion ontologisia, apriorisia ja käsitteellisesti välttämättömiä taustaehtoja. Juuri niiden olemassaolo edeltää kausaalisesti kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion syntymistä. Tämä on synteettinen a priori -totuus, jota ei voida kääntää kumoon millään vastaväitteellä, koska se on biologinen ja käsitteellinen välttämättömyys.

Kansa on biologis-etninen ilmiö ja käsite, jonka pohjalta voidaan luoda näkemys kansakunnasta. Kansakunta puolestaan on poliittis-juridinen ilmiö ja käsite, ja järjestäytyessään kansakunta muodostaa yhteiskunnan. Organisoituessaan virallis-formaalisti yhteiskunta puolestaan voi muodostaa valtion. Asiat eivät siis ole niin kuin postmodernismia, jälkistrukturalismia ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävien tendenssitutkijoiden huolettomilla kynävedoilla maalaillaan, toisin sanoen, että kansa ja rotu olisivat myyttisiä ilmiöitä, jotka olisi johdeltu vain sosiaalisen merkitystason oletuksista.

Tosiasiassa Tervosen paheksumat heimon, rodun ja kansan ilmiöt ovat ontologisia tosiasioita, jotka nojaavat biologisiin faktoihin ja niihin perustuviin väestöllisiin ominaisuuksiin. Niiden kautta kansojen välille piirtyy myös sosiaalisesti havaittavia eroja. Tämän tunnustaminen on Tervosen mielestä vaarallista, ja siksi hän vastustaa kansojen välisten erojen myöntämistä pelkästään poliittisista syistä. Valitettavasti hän potkii tutkainta vastaan, mikä puolestaan on vahingollista siksi, että hän pyrkii esiintymään kriittisenä historiankirjoittajana, jonka mielenkiinto kohdistuu siihen, miten suomalaisuuden historiaa on kirjoitettu.

Tervosen artikkeli on pelkkää tusinatavaraa ja edustaa samaa dekonstruoivaa otetta, jota ilmensi myös Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja Kansankodin pimeämpi puoli (kritisoin teosta tässä ja tässä). Palkitsijoiden silmissä näyttää kiiltelevän into torjua ja jynssätä pois kaikkea sellaista argumentaatiota, joka tunnustaa kansojen ja kansakuntien biologiset erot todellisiksi ja merkityksellisiksi tosiasioiksi.

Heidän vakaumuksenaan vaikuttaa olevan käsitys, että kansojen, rotujen ja kansakuntien välisten erojen tunnustaminen tarkoittaa jo pelkkänä mahdollisuutena jotakin sellaista pahaa, joka on tuomittava. Näin on ilmeisesti siksi, että sen arvellaan avaavan tien paljon paheksuttuun ”rasismiin”. Tosiasiassa oikeus olla omaa rotuaan tai mahdollisuus kuulua ja identifioitua biologisessa tai etnisessä mielessä johonkin kansaan, kansakuntaan tai kansanryhmään voidaan nähdä myös suurena vapautena tai oikeutena. Niitä puolestaan voidaan pitää itseisarvoisina asioina, aivan kuten taustalla olevaa rotuajatteluakin.

Rotuajattelun kumoaminen merkitsisi ominaisuuksien ja luokittelujen kieltämistä

Miika Tervosen seikkailu Suomen historiassa muistuttaa huolestuttavasti Liisan retkeilyä ihmemaassa. Matemaatikko Charles Lutwidge Dodgsonin (alias Lewis Carrollin) sadussa Liisa kohtasi matkansa varrella Irvikissan, joka majaili puun latvassa ja jonka kuonolla oli omalaatuinen jäykkä ilme. Sitten kissa yllättäen katosi, ja jäljelle jäi pelkkä irvistys. Ja Liisa lausui: ”Olen nähnyt kissoilla monenalaisia irvistyksiä, mutta ennen en ole nähnyt irvistystä ilman kissaa.” Tarinassa olisi opiskeltavaa myös Tervosella.

Aivan samaan tapaan kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa, ei voi olla myöskään ominaisuuksia ilman, että ne ovat jollakin olennolla tai ryhmällä. Ja mitään olentoa tai ryhmää ei voi olla olemassa ilman, että sillä on ominaisuuksia.

Tästä opimme, että jos on ihmisiä, heillä välttämättä on rodullisesti luokiteltavissa olevia ominaisuuksia. Ja jos on luokiteltavissa olevia rodullisia ominaisuuksia, ne ovat välttämättä joillakin olennoilla. Yhteisten ominaisuuksien pohjalta voidaan puolestaan vetää rodullisia rajoja ja muodostaa ryhmiä, aivan niin kuin käsitteiden käyttäminenkin nimeää luokkia: tuoleja erottavat pöydistä tuolien yhteiset ominaisuudet, joiden perusteella tuolit tunnistetaan tuoleiksi.

Pyrittäessä kumoamaan näkemystä ihmisroduista olisi todistettava, että ihmisillä ei ole sellaisia geneettisiä ominaisuuksia, joiden pohjalta voitaisiin tehdä luokitteluja. Ja pyrittäessä osoittamaan, että rotuajattelussa on jotakin eettisesti tuomittavaa tai moraalisesti paheksuttavaa, olisi pystyttävä perustelemaan, miksi ominaisuuksien toteaminen ja arvioiminen sekä luokittelujen tekeminen olisi epäeettistä tai moraalitonta.

Yhdessäkään näistä pyrkimyksistä ei ole onnistuttu. Miika Tervonen ja hänen samanmieliset vasemmistolaiset kollegansa syyllistyvät pahaan metodivirheeseen pyrkiessään kieltämään todellisuuden olemuspiirteet sillä perusteella, että ne eivät ole heidän mielestään suotavia tai että ne voivat olla haitallisia. Kuitenkaan autoiluakaan ei kielletä sillä perustella, että siitä voi olla hyötyjen lisäksi myös haittaa.

Lisäksi ihmisrotujen olemassaolon kiistäminen olisi totuuden vastaista. Ihmisrotu on pohjimmiltaan samanlainen arvoneutraali ominaisuus kuin silmien väri, vasen- tai oikeakätisyys tai homo- tai heteroseksuaalisuus, eikä sen toteamisessa ole mitään moitittavaa. Rodullisilla olemuspiirteillä on ankkurinsa ihmisen geeneissä, ja geenien generoimat piirteet puolestaan tulevat näkyviin ihmislajin fenotyyppisenä eli kehollisella eksistenssitasolla ilmenevänä erilaisuutena.

Mitä rasismi on?

Rotuajattelun kiistäminen onkin toisen maailmansodan jälkeisiä suurimpia hullutuksia, ja siihen on syyllistytty pelkästään poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä. Rotuajattelu voidaan jakaa kolmeen osaan: rotuoppiin, rotuerotteluun (tai rotuluokitteluun) ja rotusortoon (tai rotusyrjintään eli rasismiin).

Rotuopiksi (racialism) sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat biologisperäisiin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina ja etnografisina tosiasioina. Rasismi (racism) taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy. 

1) Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken, ja eräs tunnetummista on Leonard Liebermanin (et al.) tutkimus Race in Biology and Anthropology – A Study of College Texts and Professors, joka on julkaistu Journal of Research in Science Teaching -lehden numerossa 29(3)/1992 (s. 301–321). Sen mukaan (n = 1200) väitteen ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tämä osoittaa, että rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu tai -luokittelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että roduilla on eroja, joiden pohjalta niitä voidaan luokitella. Tähän sisältyy mahdollisuus tunnustaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset.

 

Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se vain kiistää ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat osoittautuneet keskimäärin paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat keskimäärin muita parempia keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

3) Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään yksilöiden erilaisuutta ja eriarvoisuutta työelämässä, armeijassa ja muissa tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen paheksuttavaa moraalisessa mielessä. (Teemasta voi lukea lisää Kansallisfilosofisesta manifestistani.)

 

Valheellinen missio epäonnistuu

Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö. Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Suomalaisten ihmisten yhteisyyden kokemus on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten konsensushenkisyydessä ja epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, avokätisessä sosiaaliturvassa sekä alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta).

Heimon, kansan ja rodun käsitteet eivät siis ole mitään mytologiaa, vaan ne perustuvat piirteisiin, joille kansallisvaltiota on adekvaatisti rakennettu. Hämäränä mytologiana voidaankin pitää Tervosen omaksumaa näkemystä, että biologisperäiset faktat olisivat sosiaalisia konstruktioita. Historian tulkintaan sovellettuna tämä sosiologisoitu näkemys kansoista ja kansakunnista johtaa tietenkin harhapoluille.

Pyrkimällä kiistämään kuvan kansamme ja kansakuntamme yhtenäisyydestä yliopistojen leivissä pitämät vasemmistopoliitikot yrittävät todistella älyllisiä jongleeraustaitojaan ja osoittaa todeksi kontroverssejä näkemyksiään, mikä on sinänsä ymmärrettävää nuorilta skolaarikoilta. Yllättävillä ja muka-uusilla tulkinnoillaan he pyrkivät luomaan vaikutelmaa näkemystensä suuresta informaatioarvosta.

Mutta kohtalokasta asiassa on tarkoitushakuisuus, toisin sanoen se, että toimiessaan ”hyvää hyvyyttään” ”rasismin” torjumiseksi, he paitsi kiistävät tosiasioita, myös mädättävät sitä sosiaalista pääomaa ja ulkopolitiikkamme keskeistä tulosta, jonka seurauksena maassamme ei ole ollut suuria etnisiä ristiriitaisuuksia ja yhteiskunnallinen tehokkuus on hyvä.

Sen sijaan ”rasismia” kauhistellessaan, maahanmuuton tulvaportteja avatessaan ja pohjustaessaan tietä monikulttuuriseen yhteiskuntaan nämä tieteen politrukit tuhlaavat kyniään juuri sen sosiaalisen pääoman lahottamiseksi, joka maahamme on luotu kansallisen yhtenäisyyden kautta.

Suomen kulttuurihistorioita ja muita muinaisia historiateoksia lukiessaan Tervonen arvostelee niitä tarkoitushakuisuudesta, mutta huomaako hän itse lainkaan, kuinka tarkoitushakuista hänen oma purkutyönsä on? – Vastaukseni on: ei huomaa. Ei huomaa, koska ei halua huomata vaan keskittyy truuttaamaan omaa agendaansa.

Mikäli itse antautuisin samanlaiseen peittelemättömään suoraviivaisuuteen kuin Tervonen, voisin helposti kääntää hänen lauseensa ”[a]jatus yhtenäiskulttuurista on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen” nurin ja sanoa, että tässä valossa ”ajatus monikulttuurisuudesta on paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen”.

Traagista on, että oman kansakuntamme mädättäminen tapahtuu nyt toisesta maailmansodasta juurensa juontavan natsikammon motivoimana, jolloin se ei takaa mitään muuta kuin sen, että nationalistiset virtaukset nousevat uudestaan voimaan tämän poliittisen pioneerityön vastareaktioina.

Toinen seuraus on monikulttuurisen ja monietnisen katastrofin leviäminen, jonka tuloksena lähiömme alkavat näyttää Malmön ja Detroitin takapihoilta. Sitä Miika Tervosen tapaiset tutkijat voivat sitten murehtia vaikkapa sellaisten tieteellisten julkaisujen sivuilla, joista yhden näyttää muodostavan maahanmuuttopropagandaa levittävä Iso Numero.

 

Johtopäätöksiä palkitusta artikkelista

Vastaväitteeni Miika Tervoselle ja häntä suosiville tieteen rahakirstun päällä istujille on, että Tervosen artikkeli on käsitteellisessä sekavuudessaan ja tendenssimäisessä biologisperäisten kategorioiden, kuten heimon ja kansan käsitteen, vastaisuudessaan epä-älyllisyyden ja nurkkakuntaisuuden leimaama.

Tervosen artikkelissa ei esitetä minkäänlaista metodia, jolla hän on Suomen historiaa tarkastellut, vaan nämä metodologiset lähtökohdat jäävät pelkiksi esiteoreettisiksi oletuksiksi. Silti artikkelissa esitetään vahvoja väitteitä, jotka luonnollisesti jäävät todistamattomiksi. Pääoletuksensa Tervonen lausuu (s. 138) näin:

”Lähtöoletuksenani on, että suomalaisen historiankirjoituksen – kuten muunkin eurooppalaisen historiankirjoituksen – hallitsevaksi viitekehykseksi muotoutui 1800-luvulla nationalismi.”

Tämän ”nationalisminsa” Tervonen jakaa kansalaisnationalismiin ja etnonationalismiin (s. 139), ja sitten hän vain keskittyykin murjomaan tältä pohjalta kaikkea sellaista ajattelua, jossa kansat tulkitaan olemassa oleviksi tosiasioiksi ja kansallisvaltiot niiden varaan rakennetuiksi luomuksiksi.

Metodologiset lähestymistavat pilkistävät esiin rivien väleistä ideologisina sitoumuksina, joiden mukaisesti artikkelissa moukaroidaan ”rasismia” ja tukeudutaan sosiaalista konstruktionismia hyödyntävään näkemykseen historian ”rakentumisesta”. Kuitenkin nämä lähestymistavat muistuttavat jo sinänsä ideologioita. Pidän kyseistä artikkelia sen vuoksi mitäänsanomattomana ja tieteellisesti hylättävänä.

 

Museorasismin vastaisuudella ratsastaminen on selvää rahaa

Paheksun sitä epä-älyllisyyttä, jota tieteen politrukit edustavat voidessaan toheltaa yliopistolla ja josta vieläpä palkitaan säkillisellä riihikuivaa rahaa. Se osoittaa älyn ja järjen taantumista sekä kriittisen tieteen kuoliota, minkä tuloksena yliopistolliset toimintaresurssit kasataan muutamille puoliksi oppineille tieteen pullasorsille.

Juuri heidän pitäisi perustella omat ideologiset näkemyksensä, ja todistelutaakka outojen näkökantojensa osoittamiseksi tosiksi olisi heillä itsellään.

Sen sijaan meitä kriittisiä tieteenharjoittajia pyritään nyt pitämään tietoisesti ja tarkoituksellisesti yliopistoyhteisön ulkopuolella, minkä tehtävänä on varmistaa, ettei yliopistoissa ole tieteellistä oppositiota, että mikä tahansa palturi voidaan hyväksyä suuriarvoisena tieteenä ja että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lietsominen voi jatkua ”tieteeksi” lavastettuna.

Palkitsemalla Miika Tervosen puolivillainen seminaarityö maamme rahallisesti muhkeimmalla tiedepalkinnolla pyrittiin jakamaan tutkijakuntaa kahtia ja signaloimaan, että (1) maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että (2) rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan tendenssitutkimuksen puolelle, että (3) kaikkien pitäisi ymmärtää etnis-biologiset ja filosofis-käsitteelliset tosiasiat kumotuiksi, että (4) kaikki maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että (5) kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat olisi syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina tai Toisina.

En tarkoita puolustella enkä vastustaa mitään näkemyksiä suuntaan enkä toiseen, mutta pidän tieteen etiikan loukkauksena sitä, että yliopistoissa tehdään ja palkitaan poliittista tendenssitutkimusta, joka pyrkii hyödyntämään sota-aikaisia pelkoja ja uhkia, jotka ovat kliseemäisiä ja jotka perustuvat käsitteellisesti sekavaan ja harhaanjohtavaan julistukseen.

Tieteen palkitsijat tekevät epäeettisesti pyrkiessään vaikuttamaan tieteen sisältöihin rahalahjuksilla ja ohjailemaan siten käsityksiä siitä, mikä on ”hyvää tiedettä”. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen, vaikka tuloksena ei saatu mitään muuta kuin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukutaan valkoisia miehiä, joka tukee kirjoittajansa nymfopossumaista narsismia ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle. Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä useita.

Minun on pääteltävä, että globaalia kapitalismia edustavassa Herlinien dynastiassa ei lainkaan ymmärretä, että heidän rakkaita rahojaan käytetään nyt 2000-luvun kommunismin eli monikulttuurisen ja rajat hävittävän kaaoksen sekä sekasorron edistämiseen, jolloin he tulevat toimineiksi tätä uutta vallankumousta rahoittavina hyödyllisinä hölmöinä. Toinen mahdollisuus on, että kosmopoliittiset porvarit ja globaalit kapitalistit tukevat nykyvasemmiston radikaaleja kumouspyrkimyksiä siksi, että he kaikki kokevat kansallisvaltioiden tuhoutumisen oman etunsa mukaisena, jota se ei tietenkään ole.

Selväksi on käynyt, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämisellä, rasisminvastaisella rääkymisellä sekä tendenssitutkimusten suoltamisella ei ole yliopistomaailmassa kerta kaikkiaan yhtään mitään kontrollia.

Jo sinänsä naurettava vertaisarvioinnin periaate tarkoittaa akateemisissa käytännöissä vain sen varmistamista, että julkaisu on läpäissyt sosialistien, kommunistien, vihreiden ja feministien puoluetoimiston ja on samanmielisten vaatimalla tavalla monikulttuurisuuden ideologian mukainen.

Tervosen artikkelia ei ole kuitenkaan alistettu historiantutkijoiden arvioinnille palkitsemisprosessissa, vaan sen suitsutuksesta on päättänyt despoottimaisesti yksi tieteenfilosofiasta ja metodologiasta mitään ymmärtämätön taho. Koneen Säätiön takapiruna toimiva 68-vuotias virkkuumummu, kielitieteilijä Pirkko Nuolijärvi on kaivanut satojen samanlaisten artikkelien keosta rihkamajulkaisun, joka on metodologialtaan, käsitteiden määrittelemättömyydeltään, sisällöltään ja rakenteeltaan pelkkää laminoitua paskaa ja jonka rahan maaginen voima nyt puhdistaa.

Yhteistä Tervosen artikkelille ja Tapio Tammisen kirjalle on poliittinen tarkoitusperä ja verottoman rahapalkinnon huima taso. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Tervonen rahakasallaan nyt tekee. Luulee sen kai olevan itselleen kunniaksi.

Ei saisi kärjistää

Syksyn iloisia luontovärejä synkistivät kurjat tiedepoliittiset uutiset. Niistä yksi oli se, että tiedonjulkistamisen valtionpalkinto myönnettiin tänä vuonna Heikki Hiilamolle, ja toinen se, että Sara Heinämaa puolestaan palkittiin viisivuotisella akatemiaprofessuurilla. Tarkastelenkin tässä kirjoituksessa, voisiko näistä uutisista löytää jonkin valopilkun.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan mukaan ”professori Hiilamolla on ihailtava journalistinen taito kirjoittaa yksinkertaista ja luettavaa tekstiä vaikeasta aiheesta”. Näin siis on, kun kirjoittaa esimerkiksi teoksen Aavelasku, jossa Hiilamo haukkui tarpeelliseksi osoittautuneen Hornet-hankinnan pataluhaksi. Kansaneläkelaitos palkitsi sittemmin Vihreän liiton ehdokkaana esiintyneen Hiilamon professorinviralla, jota tutkija käytti ponnahduslautana päätyäkseen lopulta yhteiskuntapolitiikan professoriksi Helsingin yliopistoon.

Tänä vuonna häntä suitsutettiin poliittisesta kirjasta nimeltä Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö – Mistä sote-uudistuksessa on kysymys? (Into 2015) 15 000 euron verottomalla palkinnolla. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että kun itse julkaisin teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005), yliopiston hallintovirasto palkitsi minut uhkailemalla kirjan kustantajaa ja vaatimalla teoksen myynnistä vetämistä, koska olin arvostellut sosialistien ja kommunistien luomaa sosiaaliturvajärjestelmää, joka rankaisee toimeliaisuudesta ja palkitsee toimettomuudesta.

Pääosassa oli luonnokseni perustulojärjestelmäksi, jonka pääpiirteitä hallitus nyt tulee toteuttaneeksi vihreiden mallista riippumattomasti. Tarjosin toki ideani vapaasti sovellettavaksi, joten laskua en lähetä perään. Totean vain, että aina kun vihreät röyhtäisevät jotain sosiaalipolitiikasta, heille sataa mannaa taivaasta. Jos taas itse sanon jotain toteuttamiskelpoista, ei kirjoittajalla todeta olevan suinkaan ”ihailtava journalistinen taito kirjoittaa yksinkertaista ja luettavaa tekstiä vaikeasta aiheesta” vaan kyky harjoittaa populismia.

Olen edelleen sitä mieltä, että Hiilamon sijasta tiedonjulkistamispalkinnon olisi voinut myöntää vaikkapa Ilja Janitskinille, joka on MV-lehtensä kautta tuonut esille paljon sellaista, josta poliittisen korrektiuden mädättämä vanha media vaikenee. En ajattele kaikesta lehdessä esiintyvästä samoin kuin juttujen kirjoittajat, mutta on selvästikin kohtuutonta, että Suomen kansalainen joutuu oleskelemaan maanpaossa Espanjassa tai Venäjällä ja että hänet suorastaan vangitaan maahanmuuttoon liittyvien ongelmien ja viranomaistoiminnan mädännäisyyden paljastamisesta.

Tekijänoikeusrikkomuksiin vetoaminen muodostaa läpinäkyvän tekosyyn aikana, jolloin lähes kaikki mediat jäljentävät toistensa raportoimia uutisia. Miten valheita voisi edes arvostella, jos niitä ei saisi tallentaa ja toistaa todistusaineistona? Kuka vangitsisi esimerkiksi Googlen, Microsoftin tai Yahoon johtajat siitä, että kyseisten firmojen hakukoneet tallentavat kaiken netissä esiintyvän aineiston omille palvelimilleen, joiden välimuisteista ne latautuvat vielä kauan sen jälkeen, kun ensijulkaisufoorumeina toimineita sivustoja ei enää ole olemassa?

No, tästä pääsemmekin otsikkoni aiheeseen: Ei saisi kärjistää. Nimittäin viranomaisvalta itse luo yhteiskuntaan levottomuutta, sekasortoa ja vastakkainasetteluja kohtelemalla kansalaisia epäoikeudenmukaisesti. Siinä, missä yksiä laakeroidaan mitättömistä suorituksista palkinnoilla, viroilla ja apurahoilla, toiset puolestaan koetetaan kaikin voimin nujertaa vaikenemisella, kiistämällä toimintaresurssit sekä viime kädessä juristien nuijilla.

Miten sitten filosofina esiintyvä feministi Sara Heinämaa liittyy tähän, ja kuka hän on? Heinämaa sai uransa nousukiitoon julkaisemalla 1980-luvun suosikkifilosofi Esa Saarisen kanssa teoksen Olennainen nainen. Sen jälkeen kaikki, mitä hän sanoo, on liittynyt jollakin tavoin naiseuteen. Mitään hän ei ole sanonut filosofian yleisistä ongelmista ja tutkimusaiheista vaan ainoastaan niistä, jotka liittyvät sukupuolikysymykseen. Väitöskirjassaan Ele, tyyli ja sukupuoli hän pyrki kiistämään biologisen sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja redusoimaan sukupuolen pelkästään pukeutumisen ja muotitaiteen ilmiöiksi.

Nyt Suomen Akatemia antoi hänelle viisivuotisen akatemiaprofessuurin palkintona tutkimussuunnitelmasta, jossa hän lupaa ”kehittää tutkimuksessaan filosofisen analyysin sosiaalisesta syrjäytymisestä ja ulossulkemisesta”. Hänen toimintaansa kuvataan perusteluissa näin:

”Lähtökohtana on ajatus, että normaaliuden ja epänormaaliuden kokemuksilla on ratkaiseva asema kaikissa sosiaalisissa prosesseissa, joissa yksilöiden ja yhteisöjen väliset erot muodostuvat vastakkaisiksi, ja joissa erot ja vastakkaisuudet ratkaistaan marginalisaatiolla ja ulossulkemisella. Heinämaa avaa tutkimuksellaan uuden näkökulman normaaliuden ja epänormaaliuden ilmiöihin luovalla filosofisella otteella ja tieteidenvälisellä dialogilla.”

Kyse on siis siitä, että Heinämaa on luvannut ratkaista maahanmuuton ongelmat häivyttämällä todellisuudessa itsessään esiintyvät arvo- ja eturistiriidat filosofiseen haaveiluun ja hukuttamalla valtioiden rajat ideologiseen unelmahöttöön.

Sitä paitsi dialogisuuden ajatus on peräisin minulta, joka nostin sen esille suomalaisessa keskustelussa teoksellani Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003). Heinämaa on ymmärtänyt idean väärin, kun hän luulee, että mikrotason kasvokkaiseen kohtaamiseen liittyvästä kanssakäymisestä ja yhteisymmärryksen lisääntymisestä voitaisiin johdella makrotason toimintasuosituksia valtiolliseen elämään.

Vaikka marginalisaatio ja ulossulkeminen ovatkin epätoivottuja ilmiöitä ihmisyksilöiden välillä, tyhmimpienkin filosofinkuvajaisten pitäisi ymmärtää, että valtio on jo sinänsä oman olemuksensa vuoksi ulossulkeva ja muita kansakuntia marginalisoiva etujärjestö, joka perustuu kansakuntien itsemääräämisoikeuteen ja jolla on oikeutuksensa historiallisessa itsejärjestymisessään.

Niinpä on parempi, että marginalisaatiota ja ulossulkemista harjoitetaan hallitusti rajavalvonnan keinoin valtioiden toimesta, kuin että rajat avataan ja ”marginalisaatio” sekä ”ulossulkeminen” siirtyvät keskelle kansalaisyhteiskuntaa: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmisyksilöt kiistelevät keskenään sosiaalietuuksista, työpaikoista, asunnoista ja aivan kaikesta.

Palaan taas pääaiheeseeni: Ei saisi kärjistää. Kuitenkin yliopistot ja Suomen Akatemia itse kärjistävät ja kohtelevat ihmisiä epäoikeudenmukaisesti myöntämällä rahaa, resursseja, julkisuutta ja palkintoja omille kellokkailleen, jotka eivät Sara Heinämaan tavoin ymmärrä edes mikrotason ja makrotason eroa eivätkä poliittisen todellisuuden luonnetta, saati että he tietäisivät jotakin siitä, millainen on todellinen yhteiskunta. Akatemiaprofessorin virassa oleskelun sijasta Heinämaalle sopisi ulostulo yliopistomuurien takaa tänne aikuisten maailmaan ja tutustumaan siihen vaikka työttömän näkökulmasta.

Heinämaan ajatuskulut kestävät kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Kiinnostavan tutkimusaiheen muodostaisi se, miten vihervasemmiston hallitsemat yliopistot, Suomen Akatemia ja mediat niiden juoksupoikina itse tuottavat marginalisaatiota ja ulossulkemista diskriminoimalla häikäilemättömästi kaikkia oikeasti ajattelukykyisiä ihmisiä.

Tuliko Nobel-palkinto Suomeen?

Taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin tänään suomalaiselle Bengt Holmströmille, mutta maamme tieteen ja tutkimuksen kannalta tilanne on hieman samanlainen kuin Nico Rosberg voittaisi formula-autoilun maailmanmestaruuden.

Holmström on toiminut jo vuodesta 1994 alkaen Massachusetts Institute of Technologyssa ja sitä ennen vuodesta 1983 Yalessa. Tohtoriksi hän väitteli 1978 Stanfordissa, joten Holmströmin uran yhteydet suomalaiseen yliopistolaitokseen ovat käyneet melko huteriksi.

Sitä paitsi kansainvälinen tiedeyhteisö mieltää palkinnot annetuiksi tutkimuspaikkana toimiviin yliopistoihin, ei tutkijoiden kotimaihin, vaikka akateemisen yhteisön ulkopuolella mielellään niin ajatellaankin. Jokainen yksilö puolestaan katsoo palkinnon oikeutetusti myönnetyn vain hänelle itselleen tai ryhmälleen.

Huvittavaa onkin, että muutama päivä sitten suomalaisessa mediassa iloittiin erään Nobel-palkitun fyysikon olevan ”käymässä Suomessa” palkinnosta tiedottamisen hetkellä, joten siinäkin tieteellinen tunnustus jo ikään kuin ”hipaisi” kotimaatamme.

Toisaalta ei omassa maassamme harjoitettava tiede ja tutkimus ole niin huonoa, ettei sitäkin kannattaisi arvostaa ja vähän mainostaakin. Ansioituneimmat lähtevät täältä parempien liksojen perään muualle, mutta muutoin maamme yliopistojärjestelmällä on keskeinen rooli kansakuntamme kulttuurin ja yleissivistyksen rakentamisessa.

Tämän johdosta maamme ei ole sillä tavoin luokkayhteiskunta kuin Yhdysvallat tai Britannia ovat. Niissä ehkä tieteen kärki on terävämpi, mutta myös professorikunnan ja opiskelijoiden välillä on etäisyyttä, joka halvaannuttaa luovuutta ja älyllisyyttä. Näissä maissa tieteen kuuluisuudet on ostettu yliopistoihin, mutta opiskelijakunta pelaa pihalla koripalloa.

No, ainakaan Bengt Holmströmin toiminta ei ole ollut tällaista. Päinvastoin: kyseessä on taloustieteilijä, jonka commitment talouden kehitykseen ja yhteiskuntaan on ollut aitoa. Omasta mielestäni jokaisesta taloustieteilijästä pitäisikin löytyä filosofi, joka pohtii talouden olemusta: mitä on velka, mitä on varallisuus ja mikä on rahan olemus, esimerkiksi. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain omaan disipliiniinsä. Monet taloustieteilijät ovat olleet kautta historian yhteiskuntafilosofeja ja filosofit puolestaan taloustieteilijöitä, ajateltakoonpa vaikka Adam Smithiä, Karl Marxia tai Milton Friedmania.

Voidaan kenties todeta, ettei Holmströmin tarvitsisi olla nobelisti todetakseen, ”kuinka huonossa kunnossa talous on”, mutta ainakin hänen huomautuksensa tieteellisten voimavarojen leikkauksista puoltavat paikkaansa ja osuvat nappiin. Omasta mielestäni kalliin työvoiman maat eivät voi missään tapauksessa kilpailla suorittavan työvoiman hinnalla halpamaiden kanssa, joten Suomen ainoa vaihtoehto on panostaa asiantuntemukseen ja tehdä jotakin, mitä muualla ei osata.

Myös monia Holmströmin näkökantoja vastaan voidaan väittää. Hän ilmoittautuu individualistiksi ja liikkuu liiaksi mikrotaloustieteellisellä tasolla, jolloin perinteinen kansantaloustieteellinen makroanalyysi helposti sivuutetaan. Samalla jää esittämättä suuri osa globalisaation ja internationalismin arvostelusta, eikä kansantalouksia tunnusteta enää itsemäärääviksi ja toimintakykyisiksi yksiköiksi. Ja tämähän se on se filosofinen ja poliittinen ongelma!

Holmström ei muuten ole maamme neljäs nobelisti vaan viides. Harvoin muistetaan, että Suomella on yksi ”piilonobelisti” tukholmalaisessa Karoliinisessa Instituutissa. Suomalainen Ragnar Granit nimittäin sai lääketieteen Nobelin vuonna 1967 yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa. Hän piti kiinni suomenruotsalaisuudestaan, ja hänellä oli kämppä Kruununhaassa, jossa eräs sukulaiseni kävi porraskäytävän toisella puolella hoitamassa flunssiaan. Ehkä juuri siksi hän eli yli yhdeksänkymppiseksi! Minulla on myös noilta ajoilta perintönä saatu kirja Ung mans väg till Minerva. – Ei nobelistiksi ilman asianmukaista filosofiaa.

Tieteen sopeutumattomat

Yhteiskuntaan sopeutumista pidetään konventionaalisena eli tavanomaisena ja totunnaisena ihanteena. Sopeutuminen se on tavallaan yhteiskunnallistumisen käsitteen sisältö. Kuitenkaan se ei ole itseisarvo, aivan kuten ei monikulttuurisuuskaan. Sopeutuminen on perimmältään hyvin sovinnainen päämäärä, ja se altistaa ihmiset keskinkertaisuudelle sekä massakulttuurille, jotka puolestaan tukahduttavat luovuutta, älyllisyyttä ja merkityksiä.

Sopeutumista on monenlaista. Esimerkkinä voidaan tarkastella vaikkapa tieteenharjoittajien sopeutumista yhteiskuntaan. Kuuluisimpia sopeutumattomia tieteen alalla on venäläinen matemaatikko Grigori Perelman, joka todisti Poincarén kuuluisan konjektuurin vuonna 2002 ja jolle siitä hyvästä tarjottiin sekä virkoja yhdysvaltalaisista huippuyliopistoista että tämän vuoden alussa myös miljoonan dollarin rahapalkintoa. Niitä luova nero ei suostunut ottamaan vastaan, ja lisäksi hän kieltäytyi ”matematiikan Nobelina” pidetystä Fieldsin mitalista jo vuonna 2006.

Tätä nykyä Perelman asuu Pietarin lähiössä olevassa neuvostoaikaisessa kerrostaloasunnossa, joka naapurien mukaan kuhisee luteita. Maailman kaikkien työttömien itsetuntoa parantaa varmasti tieto, että tämä maailman älykkäimpänä ihmisenä pidetty matemaatikko on viralliselta asemaltaan työtön.


Sopeutumattomuuden syyt

Syitä Perelmanin eristäytymiseen voidaan selittää tieteellisen työn vaatimalla rauhalla, persoonan eriskummallisuudella tai vaatimattomuudella. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä kuvauksia luonteen tai elämäntilanteen ominaispiirteistä mutta eivät selityksiä hänen mahdollisiin motiiveihinsa.

Paremman näköalan tarjoaa katsaus tieteen sosiaaliseen olemukseen. Tiede on vuoristokiipeilyä, joka vaatii usein äärimmäisiä ponnistuksia, itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Myös matematiikka on peruskysymysten osalta hyvin mielipiteidenvaraista: on päätettävä tehtävien asetteluista ja oletusten mielekkyydestä sekä ratkaistava, mihin suuntaan niitä kehittelee. Jotta työ etenisi, pitää uskoa asiaansa lujasti, sillä tiede perustuu kriittisyyteen, ja arvostelijoiden kiljunta alkaa heti pienimmänkin aiheen ilmaantuessa.

Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista, joita ovat taloudelliset palkinnot ja sanktiot sekä yötä päivää hereillä oleva vertaisarviointijärjestelmä. Vaikka kollegojen arvioita kunnioittaisikin, kilpailijoiden epäreilu rääkyminen voi haavoittaa keskeneräistä työtä tai tehdä sen mahdottomaksi.

Ei siis ole ihme, että tiedeyhteisö täyttyy hulluina pidetyistä erakoista, joiden käytös on kummallista mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa, kuten ei Perelmanistakaan. Kyse on vain heidän johdonmukaisesta reagoimisestaan: puolustautumisesta ympäristön ja banaalin pintajulkisuuden vaatimuksia vastaan.

Julkisuudesta vetäytyminen voi olla myös taitavaa julkisuuden tavoittelua. Mistäänhän ei ole niin lyhyt matka julkisuuden valokeilaan kuin juuri marginaalista. Niinpä Perelmanistakin on tehty useita televisiodokumentteja pelkän kotialbumeista ja turvakameroista kerätyn kuvamateriaalin pohjalta, ja hänestä on kirjoitettu tuhansien ihmisten yksityisissä blogeissa. Perelmanin oma selitys siihen, miksi hän kieltäytyy palkinnoista, kuulostaa joka tapauksessa jalolta ja kirkastaa sanojansa persoonaa paljon enemmän kuin kaikkien kepeillä ja porkkanoilla ohjattujen orjien kiitollisuus isäntiään kohtaan. Perelmanin itsensä mukaan hän ei tarvitse tunnustuksia, sillä jos hänen todistustaan pidetään oikeana, jokainen ymmärtää, että se on riittävä tunnustus hänen työlleen.

Saattaa olla, että tällaisessa kumarruksessa tieteen kollektiivisuudelle on jäänteitä myös Perelmanin neuvostoaikaisesta kasvatuksesta. Kyynisesti ajatellen kyse voi olla myös äärimmäisestä itsensä ympärille kietoutuvasta narsismista, jonka tuloksena ihminen alkaa jumaloida itseään ja ylenkatsoa kaikkia muita.


Tieteilijöiden ihanteellisuus ja naiivi realismi

Matematiikka on tieteenaloista se, jossa veri punnitaan. Historiassa, sosiologiassa ja kielissä voi menestyä pelkillä istumalihaksilla. Mutta matematiikassa ollaan usein tekemisissä pelkkien abstraktioiden kanssa, eikä pelkkä ahkeruus ilman aivoja johda yleensä mihinkään.

Matematiikka auttaa myös maailman kahtia jakamisessa aivan niin kuin filosofiakin: yhtäältä käytännölliseen elämään ja toisaalta totta, hyvää sekä oikeaa koskevaan ideaaliseen maailmaan. Monet matemaatikot sanovatkin olevansa ”demokraatteja”, ”tasa-arvon kannattajia” ja ”pasifisteja” juuri sen merkiksi, että myös heidän leipälajinsa eli matematiikka perustuu universalismiin eli yksilöistä ja kulttuureista riippumattomaan yleistettävyyteen.

Tämä on ollut vaarassa johtaa matemaatikkoja ja monia luonnontieteilijöitä eräänlaiseen naiiviuteen, joka ei koske vain poliittisia kysymyksiä. He saattavat pohtia esimerkiksi, minkä muotoinen maailmankaikkeus on, onko sillä ”ulkopuolta” tai ”kuinka monta reikää objektissa voi olla”. Huomiotta jää, kuinka symbolisia nämä kysymykset ovat ja että jo niiden asettelu riippuu inhimillisen tietoisuuden apriorisista eli kokemusta edeltävistä ehdoista.

Vaikka Kantin kategoriaoppia onkin usein väitetty kumotuksi, joka tapauksessa nykyäänkin monet matemaatikot ja filosofit näyttävät pitävän sitä voimassa olevana. Aina kun jotakin väitetään kumotuksi, olisi vastattava kysymykseen, missä mielessä teoria on kumottu. Esimerkiksi Kantin filosofia perustuu kokemuksesta puhdistetun järjen käyttöön, ja niinpä sitä ei voitasi kritisoida havaintomaailman kokemusten perusteella, sillä lähtökohdat ovat keskenään vertailukelvottomia.

Kantin mukaan kykymme aistia todellisuus kolmiulotteisena ja ajallisena seuraa aistikykymme lajityypillisistä ja kokemusta edeltävistä ehdoista todellisuuden an sich jäädessä tietokyvyllemme transsendentiksi. Naiivin realismin kannattajat puolestaan uskovat, että todellisuus on sellainen, millaisena se aistitaan. Jos Kantin teoriaa yritetään kumota havaintojen maailmasta saaduilla todisteilla, kumousyritys voidaan kumota toteamalla, että havaitseminen sinänsä on kategoriaopin mukaan rajoittunutta.

Vaikka filosofit ja matemaatikot hylkäisivätkin naiivin realismin, se joka tapauksessa kummittelee heidän käyttämässään kielessä ja ajatusmalleissa niin, että kyseisillä välineillä operoiminen johtaa ajattelua harhaan. Monetkaan tieteen ongelmat eivät ratkea ilman perusnäkökulman muutosta. Niinpä Perelmankin yhdisteli työssään sekä fysiikkaa että matematiikkaa. Useasti ratkaisut pätevät vain tietyn disipliinin sisällä tuomatta valoa kysymykseen todellisuuden luonteesta. Näin matematiikkakin voidaan ymmärtää displiinimäiseksi ja paradigmaattiseksi symbolijärjestelmäksi, jonka piirissä pieni joukko asiantuntijoita sopii keskenään siitä, mitä pidetään soveliaana.

Vaikka maailmankaikkeus nyt olisikin todistettu Poincarén oletuksen mukaisesti ”pallonmuotoiseksi”, mitä tämä oikeastaan merkitsee, kun itse lähtökohta on filosofisesti noin naiivi? Miksi meidän edelleenkään pitäisi ajatella realismin mukaisesti? Kehnoa on, että useat tieteenharjoittajat eivät lainkaan vaivaudu ajattelemaan tutkimusalojensa perusteita filosofisesti: tulkitsevasti ja eri tieteitä yhdistellen.


Pitääkö filosofiankin olla ongelmienratkaisua?

Useat tieteen ongelmat voisivat paljastua näennäisongelmiksi filosofisen tarkastelun myötä. Nykyään varsinaisena ongelmana tuntuukin olevan se, että luonnontieteellinen tieteenihanne on levittäytynyt myös filosofiaa hallitsevaksi normiksi. Se pitää filosofiaa pelkkänä ongelmanratkaisuna ja nojaa universalisoitavuuden oletukseen, käsitykseen, että filosofia on pähkinöiden särkemistä ja että kun työ tehty, tulosten pitää päteä kaikkialla maailmassa ja kaikille ihmisille. Luonnontieteiden piirissä näin voikin olla, mutta kyseinen universalistinen ja systeemikeskeinen tieteenihanne vaikuttaa tuhoisasti niiden tieteenalojen toimintaan, joilla pohditaan subjektiivisia ja kulttuurisidonnaisia merkityksiä.

Tosiasiassa jo matematiikka sinänsä on filosofisesti katsoen vain eräs symbolinen kieli muiden joukossa, ja väitetään, että matemaattisen lahjakkuuden syntymiseen vaikuttaa aivojen hapen saannin estyminen sikiöaikana. Aivot kompensoivat tilanteen kehittymällä joiltakin osin tehokkaammiksi, ja siten myös ihmisten taipumukset formaaliseen ajatteluun ja erilaisiin symbolikieliin vaihtelevat. Jos siis toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurifilosofiaa onkin moitittu pelkäksi ihmisten sotatraumojen käsittelyksi, voidaan muutamien luonnontieteiden maailmankuvasta lausua kuten Friedrich Nietzsche Epäjumalten hämärässään vuonna 1888: ”Voi että, kuinka vakavasti ihmiskunnan on pitänyt suhtautua sairaiden seitinkutojien aivovammoihin, ja kalliin hinnan se on saanut siitä maksaa!”


Nerouden myytillä kuuluisuuteen

On vaikea sanoa, miten suuri osa tieteellisten kuuluisuuksien esiinnoususta on pelkkää performanssia. Monien filosofien ja taiteilijoiden tapauksessa kuuluisaksi tuleminen on perustunut luonnollisesti persoonalliseen panokseen. Osa heistä on todellisia viihteen ammattilaisia. Mutta luonnontieteilijöiden kyseessä ollessa persoonalliset ominaisuudet eivät ole ratkaisevassa asemassa, vaikka kollegojen kiitosta ja kunniaa sataisikin kilokaupalla.

Monet luonnontieteilijät ja systeemiteoreetikot joutuvat tuossa tilanteessa pulaan: he eivät hallitse julkisuutta eivätkä tiedä, miten toimisivat. Osa alkaa tavoitella julkisuutta tietoisesti, osa erakoituu, ja osa päätyy hoipertelemaan politiikan poluilla luennoiden esimerkiksi maailman pelastamisesta ja ajautuen heitä itseään kettumaisempien poliittisten johtajien maskoteiksi.

Joka tapauksessa luonnontieteilijän kuuluisaksi tuleminen on melkein aina tapahtunut joko tieteen popularisoimisen tai yleisneroksi laittautumisen kautta. Newton, Leonardo ja Leibniz tunnettiin monipuolisista aktiviteeteistaan, ja Einstein tunnetaan kansan keskuudessa paremmin itseään esittävistä valokuvistaan ja pasifistisista mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä.

Myös Grigori Perelman on tarvinnut kuuluisuuden niittämiseen tietyn eksentrisen panoksen, ja tätä nykyä hänen elämänsä vastaakin myyttistä käsitystä luovasta nerosta. Hänen nimensä voisi kuulua yhtä hyvin konserttipianistille, tai sillä voisi myydä parfyymia, ellei puhtaaseen matematiikkaan syventyneen pitkäpartaisen tieteenharjoittajan ulkoinen habitus vaikuttaisi juuri niin epähygieeniseltä kuin kuvista voi päätellä. Perelman voi ehkä lohduttautua sillä, että vaikka hän nyt kulkeekin rääsyissä, friikit voivat maksaa noista vaatteista jonakin päivänä tuhansia tietäessään niiden kuuluneen eräänlaiselle ”matematiikan Rasputinille”. Tällaista tulkitsemista voidaan tietysti pitää arroganttina ja ulkokohtaisena, mutta onhan jokaisen toki tärkeää tietää, mitä tekee ja millaista tämä tai tuokin touhu pohjimmiltaan on.

Ehkä myös matematiikan Millennium-palkinnon osoittaminen yliopistomaailmaa pakenevalle Perelmanille oli vain yksi keino, jolla lamasta kärsivä yhdysvaltalainen Clay-instituutti saattoi säästää rahaa. Hänen kun arvattiin kieltäytyvän palkinnosta. Näin sanoessani en halua aliarvioida esimerkiksi Sofi Oksasen tapaa ottaa vastaan palkintoja oman neroutensa merkiksi. Onhan sekin totta kai viisasta, ja kieltäytyminen vaatisikin paljon vahvempaa itseluottamusta sekä saavutusten seisomista varmemmalla pohjalla.


Sopeutumattomuuden suhteellisuus

Jokaisella on oikeus poiketa normeista ja toimia ”sopeutumattomasti” nimenomaan itselleen luontevimmalla tavalla. Myös minä olen kieltämättä käyttäytynyt poikkeavasti tiedeyhteisössä. Oma poikkeavuuteni ei ole tietenkään ollut merkki mistään neron roolista jo siksikään, että ruodusta irtautumiseni on ollut eksentrisiin tieteenharjoittajiin verrattuna päinvastaista. Olen poikennut monille filosofeille ammattitaudiksi muodostuneesta sulkeutuneisuudesta. Poikkeavuuteni on ilmennyt sanoutumisena irti esimerkiksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologioista politiikantutkimuksen ja aatehistorian kentillä. Poikkeavuuteni on ollut halua osallistua todellisuuden muovaamiseen poikkeuksellisen sosiaalisesti, ja näin on siitä huolimatta, että myös minä olen tutkinut Jumalaa.

Sopeutumattomuutta on monenlaista, kuten sopeutumistakin. Kumpikaan ei ole itseisarvo, eikä esimerkiksi vieraista kulttuureista tulleiden ihmisten sopeutumista tai sopeutumattomuutta voida sen enempää syyttää kuin kiittääkään mistään. Olennaista on, missä merkityksessä sopeudutaan tai osoitetaan sopeutumattomuutta.

Matemaatikko Perelmanin sopeutuminen normaaliin yhteiskuntaan olisi varmasti kuihduttanut hänen luovuutensa, ja hänestä olisi tullut lattea tavis. Hänen omien tieteellisten haasteidensa määräämä sopeutumattomuuden pakko ja Damokleen miekan tavoin jatkuvasti yllä leijuva kritiikin uhka ovat toisaalta traumatisoineet hänet niin syvästi, ettei hän nykyään pysty sopeutumaan mihinkään normaaliin elämänmenoon – saati että hän haluaisi keskustella matemaattisista löydöistään kenenkään kanssa yhtään sen enempää kuin filosofi Nietzsche omista teoksistaan vanhoilla päivillään.

Aina kun glorifioidaan sopeutumattomuutta tai syrjässä elämistä, on muistettava, ettei mikä tahansa sopeutumattomuus tee kenestäkään ihmisestä uutta Perelmania tai Nietzscheä. Antakaa siis erikoisoikeudet niille, joille ne kuuluvat.

Tässä moniarvoistuvassa ja samalla myös eriarvoistuvassa yhteiskunnassa on kai parasta, että yhteiskunta halkeaa kahtia reveten mieluummin boheemiin tieteilijä- ja taiteilijayhteisöön sekä monotonisesta etukäräjöinnistä koostuvaan pikkuporvarilliseen yhteiskuntaan, kuin että se halkeaisi kahtia esimerkiksi rodullisin perustein: työmuurahaisina pidettyyn kantaväestöön ja kulttuuririkkautena palvottavaan siirtolaisväestöön. Yksilöiden erot ovat kaikissa yhteyksissä merkittävämpiä kuin ryhmien erot, ja niinpä tasa-arvolänkyttelyt ovatkin usein vain banaaliuden sekä massakulttuurin kiroukseen syyllistymisen huipentumia. Sekä aivovoimistelun turruttamille neroille että keskinkertaisuuden ihanteen ruokkimasta rehusta ravintonsa saaville normaaliuden vaatijoille voisi pieni sähköshokki tehdä silloin tällöin terää.

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.

Nemesiksestä

Tänään on talvipäivän seisaus, eli päivä on lyhimmillään ja olosuhteet pimeimmillään. Niinpä kirjoitan nemesiksestä. Nemesis on luonnon kosto, joka seuraa hybriksestä eli pyrkimyksestä asettua edellytystensä ulkopuolelle. On tietenkin vaikea sanoa, mitkä kenenkin edellytykset loppujen lopuksi ovat, jos niitä ei kokeile. Siksi rajojen testaaminen on tärkeää. Kokemuksesta tulee paljon tietoa, mutta vasta kokemuksista oppiminen lisää ymmärrystä, ja johtopäätösten tekoon puolestaan tarvitaan filosofiaa. Sen taas voi saavuttaa älyllisen työskentelyn kautta, ei niinkään kokemuksista suoraan. Muutenhan kaikki kokeneet ihmiset olisivat viisaita, mitä he eivät ole.

Mutta asiaan. Nemesiksen katsotaan seuraavan aina tietyistä syistä. Syy–seuraus-suhteita puolestaan kutsutaan kausaalisuhteiksi latinan sanan causa (”syy”) mukaisesti. Kausaliteetti tarkoittaa siis vaikutusyhteyttä, jota kuvaavat ”jos–niin”-muotoiset lauseet. Esimerkiksi: ”Jos valtio luopuu asevoimista, niin vihollisesta tuntuu houkuttelevammalta hyökätä maahan, ja siksi tämänkaltainen pasifismi johtaa sotaan.”

Tai: ”Jos ihmiset maksavat asunnoista liikaa, niin heidän kulutusmahdollisuutensa heikkenevät ja kotimainen kysyntä tyrehtyy, mikä johtaa lamaan ja asuntojen hintojen romahtamiseen.” Esimerkkinä voi olla myös seuraava: ”Jos rajat avataan suvaitsevaisuuden nimissä kaikille maahan pyrkijöille, niin rasismi lisääntyy, kantaväestö alkaa penätä oikeuksiaan ja nationalismin vastaisuus edistääkin nationalismin esiinnousua.”

Edellä esitetyt esimerkit ovat tietenkin kuvitteellisia, mutta ne voivat sisältää myös totuuden asioiden tilasta. Olennaista on, mitä me tiedämme yhteiskunnassa vaikuttavista kausaaliyhteyksistä. Niiden selvittämistä varten on olemassa yhteiskuntatiede. Yhteiskuntatieteissä on kuitenkin viime aikoina kieltäydytty tutkimasta ja kertomasta esimerkiksi väestöpolitiikkaan, rikostilastoihin ja työvoimapolitiikkaan liittyviä kausaalisuhteita niiden kaikessa karuudessaan. Esimerkiksi rikoksentekijöitä ei oikeusministeriön tilastoissa saa enää luokitella etnisen alkuperän mukaan, vaikka tieto olisi mitä kiinnostavin.


Vaihtoehtoiset maailmat

Tosiasioiden lisäksi yhteiskuntatieteissä olisi tärkeää pystyä operoimaan myös kuvitteellisilla asiaintiloilla ja soveltaa niiden mukaisia olettamuksia tutkimuskysymyksiin siitä huolimatta, että ne voidaan kokea spekulatiivisiksi tai poliittisesti epäkorrekteiksi. Niiden kautta saadaan tärkeää tietoa, jota ei muuten saataisi. Kansalaisten asenteita ei ole tutkittu tällaisten kuvitteellisten mahdollisuuksien ja kausaalisuhteiden pohjalta juuri lainkaan, vaikka niin sanotulla sosiologisella mielikuvituksella operoiminen oli sellaisenkin vasemmistolaisena tunnetun yhteiskuntatieteilijän kuin C. Wright Millsin lempiaihe ja hänen kenties merkittävin innovaationsa.

On hieman yksinkertaistavaa kysyä ihmisiltä vain sitä, ”kannattavatko he Suomen liittymistä Natoon”, sillä ihmiset eivät yleensä edes tiedä, mitä merkitystä koko asialla voi olla. Ihmisten mielipiteet vaihtelevat lisäksi sen mukaan, millainen tilanne kulloinkin vallitsee, ja siksi rauhan aikana saadaan erilaisia tuloksia kuin kriisin aikana.

Kausaalisuhteet ja mahdolliset asiaintilat huomioon ottava tutkimuksenteon tapa olisikin sellainen, jossa asioita tiedusteltaisiin esimerkiksi seuraavasti: ”Kannattaisitteko Suomen liittymistä Natoon, jos tietäisitte, että Naton jäsenenä Suomi päättää itsenäisesti myös siitä, osallistuuko se yksittäisiin Nato-operaatioihin vai ei?” Tai: ”Vastustaisitteko Suomen liittymistä Natoon, jos se merkitsisi myös sen tosiasian hyväksymistä, että Suomen joutuessa sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi yhdelläkään muulla maalla ei ole velvollisuutta auttaa Suomea millään tavoin?”

Esimerkkejä on muitakin: ”Kannattaisitteko maahanmuuton lisäämistä ja työvoimapulan poistamista avosylisellä ulkomaalaispolitiikalla, jos ottaisitte huomioon, että maahanmuuttajien keskuudessa työttömyysprosentti on kantaväestöä korkeampi ja että Suomessa on edelleen 200 000 työtöntä?”

Kuten edellä esitetyistä lauseista havaitaan, on tärkeää, että tiede ja tutkimus tunnistavat ja tunnustavat kausaalisuhteiden olemassaolon ja että yhteiskunnassa pyritään ennakkoluulottomasti selvittämään, mitä mistäkin seuraa. Aina näitä vaikutusyhteyksiä ei voida tietää varmasti, ja silloin joudutaan turvautumaan todennäköisyyksiin. Mutta mitään yhteiskunnallista tietoa ei tulisi pimittää vain siksi, että se ei miellytä joitakin poliittisia tahoja. Jotta politiikassa voitaisiin toimia viisaasti, suunnittelun ja päätöksenteon taustalla pitää olla oikeaa tietoa syistä ja seurauksista eli vaikutusyhteyksistä: ”Jos... niin.”


Faktojen selvittäminen ja toisinajattelu

Kuvittelukykynsä ansiosta ihminen voi ajatella ja toimia myös toisin kuin mihin olosuhteet pakottaisivat häntä. Ihminen ei ole pelkkien vaistojensa varassa toimiva olento, kuten eläin, vaan hän voi esimerkiksi sanoa ”ei”. Juuri kieltäymyksistä syntyy moraali, jonka johdosta ihminen voi olla vaikkapa armelias. Mutta yhteiskunnallisiksi kausaalisuhteiksi sanotaankin nimenomaan sellaisia käyttäytymistaipumuksia, joissa rajat ovat jo tulleet vastaan ja voidaan tehdä yleistys: kyse on yhteiskunnallisesta laista tai lainomaisuudesta. Ja niiden selvittämisessä meitä valaisee muun muassa historia.

Tieteiden piirissä on väitelty paljon siitä, onko olemassa ihmisluonto, josta yhteiskunnalliset lainalaisuudet syntyvät, vai ovatko ihmisten käyttäytymisessä havaitut säännönmukaisuudet yhteiskunnallisia joukkokäyttäytymisen lakeja. Joka tapauksessa havaituista käyttäytymispiirteistä ja tosiasioista on syytä oppia. Muuten seuraa luonnon kosto.