Sotahulluudesta

Alexander Stubb saa varmasti raikuvat aplodit toiminnastaan Trump-kuiskaajana ja muusta ulkopoliittisesta notkeudestaan. Mutta tulokset eurointoilusta ja Suomen kytkemisestä aina vain syvemmälle internationalismin kahleisiin ovat näkemättä. Kokonaisvisio puuttuu, tai jos se on, se on väärä.

Stubb lausui jokin aika sitten Iltalehden mukaan:

”Jos minulla olisi mahdollisuus, tekisin Ukrainasta heti Naton jäsenmaan. Mutta olen realistinen sen suhteen, ettei se ole poliittisesti mahdollista.”

Onneksi ei ole, sillä tiedättekö, mitä Stubbin toiveen toteutumisesta seuraisi?

Jos sotaa käyvästä Ukrainasta tehtäisiin NATOn jäsenmaa (vastoin NATOn liittymissääntöjä), myös Suomesta tulisi NATOn jäsenenä Ukrainan sodan osapuoli, ja Venäjän kanuunat kääntyisivät silloin suoraan Suomeen.

Stubb olisi siis valmis saattamaan Suomen sotaan Venäjän kanssa, mikä ei ehkä ole tasavallan presidentiltä täysin harkittu kannanotto, paitsi jos kyse on pelkästä bluffin kaltaisesta signaloinnista, toisin sanoen tsemppipuheesta, jonka tehtävä on motivoida ukrainalaisia sotimaan.

Samalla kun toimittajat hyrisevät tyytyväisyydestä puolustusministeri Antti Häkkäsen (kok.) allekirjoitettua Turkin NATO-kokouksessa pinon puolustusteollisuussopimuksia, unohdetaan joka tapauksessa se, millä Ukrainalle luvatut 70 euromiljardia maksetaan.

Kyseessä on lähes Suomen valtionbudjettia vastaava kasa rahaa, ja Suomi yksin on tukenut Ukrainaa sodan aikana jo yli 4,6 miljardilla eurolla, joka vastaa tuona aikana yleiseen asumistukeen käytettyjä varoja.

Venäjälle on tottahan toki pantava kampoihin, mutta Suomen ei ole järkevää vaahdota eturintamassa itään päin, sillä me olemme jo eturintamassa ja tarvitsemme resurssimme itse. Nyrkin puiminen Venäjälle merkitsee pahimmillaan pään lyömistä Karjalan mäntyyn, sillä aina tulee myös sodan jälkeinen aika.

Oman näkemykseni mukaan Ukrainan sota ei koskaan pääty, eikä siitä erotu selvää voittajaa. Se vain jää kesken, kuten Krimin sota 1800-luvun puolivälissä. Valtioiden ja liittokuntien välille jää konflikti, jota vain sanotaan rauhaksi ja joka toisin ajoin puhkeaa sodaksi.

NATOn kesäkokousedustajien puheissa vilahtelivat nyt ”suorituskyvyt” kuin Chippendales-strippajien mainoksissa.

Suomelle kansallisten ”kyvykkyyksien” kasvattaminen 3,5:een prosenttiin BKT:stä (337 mrd) maksaa yli 10 miljardia euroa vuodessa, ja Häkkänen sanoi, että uusia veroja ei sen vuoksi tule.

Joten voidaan kysyä, mistä tämä kaikki raha otetaan; Kokoomuksen mukaan ilmeisesti leikkaamalla kansalaisten perusturvaa. Valtiontalouden tarkastusviraston ja lehdistön mielestä NATO-kustannusten arviointi on mennyt pieleen, ja menoja on piilotettu myös eduskunnalta.

En väitä, että Suomella olisi ollut parempia vaihtoehtoja kuin liittyä NATOon, mutta liittokunnassa vallitseva sotahysteria uhkaa jäsenmaiden taloutta ja sitä kautta turvallisuutta jo enemmän kuin Venäjä omassa naurettavassa raihnaisuudessaan.

Häkkänen intoilee varustelukiimassaan, että Suomen pitää saada ilmavalvontaan myös ”oma kone”. Tämä tuo elävästi mieleen 1970-luvun TV-komediaan Sämpy liittyvän jakson ”Oma kone”, jossa erilaisten väärinkäsitysten tuloksena osastopäällikkö Putkosen ja johtaja Rosenqvistin matkatoimistoon päädyttiin hankkimaan oma lentokone.

Saab tarjosi Suomelle kahta GlobalEye-tutkakonetta jo Gripen-kaupan mukana, mutta Suomi ei tuolloin tarttunut tilaisuuteen. Häkkäsen retoriikan mukaan ”[n]yt tilanne on muuttunut ja kokonaiskuva hahmottunut.”

Tilanne muuttuu toki jatkossakin, mutta siihen asti keskitytään ilmeisesti miellyttämään Valkoisen talon aikuista vauvaa. Se puolestaan muodostaa oman TV-komediansa, jossa operoidaan ”prosenteilla bruttokansantuotteesta”.

Viiden prosentin puolustusmenotavoite on kuin liittokunnan maiden konkurssitavoite, kahdesta syystä. 

Ensinnäkin arviointiperuste on mielivaltainen. Se ei ota huomioon, että jäsenmaiden sijainti, tontti, väestöpohja ja kansantuotteen kertymä ovat täysin erilaiset ja vertailukelvottomat, eikä suuressa osassa maista ole edes yleistä asevelvollisuutta.

Toiseksi, puolustusmenojen osuuteen bruttokansantuotteesta voidaan sisällyttää muun muassa ratakiskojen kiillotusta, eivätkä laskuissa näy juuri tuon yleisen asevelvollisuuden tuottamat kontribuutiot, vaikka varusmiesten päivärahojen hyötysuhde puolustukselle on kaikkein tehokkain.

Vielä vihdoin Trump on sanonut, ettei Yhdysvaltojen itsensä tarvitse nostaa puolustusmenojaan 5 prosentin eikä edes 3,5 prosentin tasolle.

Tästä kaikesta ei sovi tietenkään moittia Trumpia, sillä hänellä riittää muiden aiheuttamia huolia ympäri maailmaa, ja Iranilta on otettava ydinpommin valmistusaineet tavalla tai toisella pois.

 

Putin: president evil 

Pahinta sotahulluutta edustaakin Putin ja hänen hallintonsa, ja Lähi-idän maissa sotahulluus näyttää olevan kansantauti.

Ongelmana on, että hulluus tarttuu. Totalitaristiset ja terroristiset maat ovat saaneet myös länsimaat varustelukierteeseen, joka uhkaa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita sisältäpäin.

Juuri siihen Putin on pyrkinyt.

Alexander Stubb on luullakseni väärässä otaksuessaan, että Venäjän painostaminen voisi johtaa Venäjän kansan kääntymiseen Putinia vastaan ja sitä kautta Venäjän pakottamiseen neuvottelupöytään.

Nykymenolla käy todennäköisesti päinvastoin, ja puolustusmenojen korottaminen ajaa Euroopan kansalaiset ahtaalle niin, että ihmisten puolustustahto murenee perusturvaleikkausten myötä ja velkakuorman kasvaessa. Näyttöä löytyy niin Ranskasta kuin Saksastakin, jossa äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat löytäneet toisensa molempia laitoja yhdistävän yhteisen teeman kautta, ja se on köyhyys.

Venäjä ei kaadu piiritykseen, sillä se on totalitarismi, ja venäläinen etenee syvimmänkin rotkon halki kuin orvaskettä ravinnokseen nauttiva kaalikärpänen, mutta kansanvaltaiset Euroopan maat ovat herkkiä hajaannukselle juuri siksi, että ne ovat (vielä) kansanvaltaisia.

Putin puolestaan väistyy vain, jos FSO (liittovaltion suojelupalvelu), Rosgvardija (kansalliskaarti), SBP (presidentin turvallisuuspalvelu), FSB (liittovaltion turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomainen tiedustelupalvelu), joku erimielinen kenraali tai oligarkit yhdessä teloittavat miljoonapyövelinsä julistettuna syylliseksi Venäjän epäonnistumiseen sodassa.

Diktatuureissa kansa ei yleensäkään kumoa valtaa panssarivaunujen päältä vaan jää niiden alle, ja vallankumoukset ovat vallan keikauksia, joissa lähipiiri kaappaa vallan, laittaa kurjistumisen yhden ihmisen syyksi ja tuomitsee liiderinsä kuolemaan sekä pesee siten oman maineensa, niin kuin Saksassa aikoinaan. Tosiasiassa maailmansotien aikaisen militarismin syynä olivat syvät sosiodynaamiset motiivit, ja natsihallinto oli lähinnä seuraus eikä syy ja siten pelkkä vallan eksponentti.

Putin hallitsee terrorilla ja on rikkonut kaiken sen, mikä on pyhää ihmisten välillä. 

Muussa tapauksessa Suomen olisi hyvä säilyttää oma ulkopolitiikkansa suhteessa Venäjään, sillä venäläiset ihmiset ovat tavattoman allergisia kaikenlaisille isolaation tuntemuksille, joista helposti kasvaa aggressioihin ja ekspansiivisuuteen ohjaavaa klaustrofobiaa. Taustalla vaikuttavat Tšingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin muistot, joita Kremlin nykyhallinto historiaa venyttäen ja vääristellen assosioi myös Euroopan unioniin.

Joka tapauksessa me suomalaiset tiedämme, että venäläiset arvostavat lopultakin enemmän ystävyyttä ja yhteistyötä, joten psykologian näkökulmasta Venäjän kansalle ei kannattaisi tarjota pelkästään piiskaa vaan myös porkkanoita siitä hyvästä, että se sanoisi Putinin lakeijat irti ensi syyskuun duumavaaleissa, joista tosin on tulossa vilpilliset, eikä vapaata ehdokasasettelua ole. Toisaalta myöskään Suomessa ei puolueiden ehdokkaaksi pääse, kuka haluaa.

 

Janus-kasvot peilissä 

Saattaa myös olla, että EU on pyrkinyt laajenemaan liikaa, sillä Eurooppa ei ulotu Ukrainan eikä Turkin rajamaille, eikä kumpikaan maa ole muodollisesti eikä tosiasiallisesti EU-kelpoinen (aiheesta täällä). 

EU-intoisten poliitikkojen vieraiden kielten taidot ja kontaktiverkostot eivät kerro ajattelukyvystä eivätkä tilannetajusta.

Laajassa kuvassa yksi sangen ymmärrettävä selitys Venäjän (ja myös Yhdysvaltain) huoleen omasta turvallisuudestaan saattaa olla Euroopan unionin harjoittama avoimien rajojen politiikka, joka on tuonut kulttuurimullistuksen ja terrorismin länsimaiden sisälle ja samalla rohkaissut venäläisiä rigoristiseen ja pateettiseen ajatukseen, että heidän ortodoksisen kulttuurinsa pitää joka tapauksessa jäädä jäljelle Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvan kansainvaelluksen ja yhteiskuntaromahduksen jälkeen.

Keskeinen syy venäläisten aggressiivisuuteen on siis Eurooppaan suuntautuva maahanmuutto ja kosmopoliitti Richard Coudenhove-Kalergin kynäilemä paneurooppalainen politiikka, jonka vastareaktiona Venäjä virittelee omaa panslavismiaan. 

Näin ollaan päätymässä tilanteeseen, jossa monin tavoin epäonnistunut EU ja Venäjä peilaavat lopulta toisiaan ja vahvistavat toistensa reaktioita. 

Olen varma siitä, että jos ja kun nippuside nimeltä Venäjä lakkaa ajan myötä puristamasta EU-maita yhteen, EU:ssa pullahtavat jälleen esiin jäsenmaiden väliset krooniset ongelmat.

Niitä ovat euroalueen valuviat, kuten yhteinen rahapolitiikka ja korkotaso, jotka ovat pääsyyllisiä myös Suomen tasealijäämiin, kansantalouden lamaan, yritysomistuksen ja osinkotuottojen karkaamiseen ulkomaille, julkisen talouden valtavaan velkaantumiseen ja kansakuntaamme orjuuttavaan kapitalistiseen konkurssiin. Voi olla, että seuraavat sodat syttyvätkin Euroopan maiden välille.

Paradoksaalisesti Putinin aloittama hyökkäyssota ei ole hajottanut EU:ta, vaan se on ohjannut EU-maita hakemaan toistaan kainalosauvoja turvallisuutensa takeiksi ja siten kiinteyttänyt EU:ta diametrisella vaikutuksellaan. Voidaan sanoa, että ilman Putinin sotaa EU:sta olisi jäljellä savuavat rauniot.

Sodankäynnin sosiopsykologisia puolia ymmärretään kaikkialla aivan liian vähän.

Myös mediaälymystö antautuu toistelemaan militaristista diskurssia, jossa yhdistyvät huolettomasti tuhon ja perhekäsitteiden maailmat, kuten sanassa ”ohjusperhe”.

Television viihtyisissä ajankohtaisstudioissa pyörii loppumaton talkshow, jossa Ulkopoliittisen instituutin ammattiarvaajat aprikoivat Putinin hallinnon viimeisimpiä vinksahduksia kykenemättä kuitenkaan myöntämään sitä ankeaa totuutta, että Ukrainan sota ei pääty, koska talouspakotteet ovat löysiä ja kaksinaamaisia, ja länsi nauttii Venäjän öljystä, joka vaihtaa omistajaa matkalla Egyptiin tai Intiaan.

Julkinen keskustelu ei valaise myöskään sitä ikävää tosiasiaa, että aseisiin kaadetut varat päätyvät lopulta Kankkulan kaivoon. Näin on sekä siinä tapauksessa, että aseet jäävät käyttämättä, että siinä, jossa niitä käytetään ja syntyy monenlaista tuhoa. 

Hinta pelkästä aseiden tuottamasta defensiivisyydestä ja pelotepreventiosta kasvaa liian suureksi, kun Venäjällä puolestaan ei ole enää muita toimivia asejärjestelmiä kuin hybridivaikuttaminen, ballistiset ohjukset, ydinpommit ja Stalinin urut, joilla mitään sotaa ei voida voittaa eikä hallita valloitettavia alueita ja kansalaisia.

Putinin kannattaisi yksiselitteisesti lopettaa fiaskoksi mennyt machoilunäytöksensä Ukrainassa. Kyllä kaikki jo uskovat Kim Jong-unia myöten, että Putin on lyönyt päänsä Ukrainan mäntyyn. 

---

Koska jokaisella toimittajalla on medioiden pomppulinnoissa oikeus laatia omat skenaarionsa, myös minä käytän mahdollisuuttani visiointiin siitä, kuinka Ukrainan sodassa voi käydä.

Skenaario 1. Konflikti jäätyy voimien hiipuessa molemmin puolin, ja tuloksena on Koreoiden 38. leveyspiiriä vastaava piikkilanka-aidoista, bunkkereista ja juoksuhaudoista koostuva miinakenttä. Tuloksena on tulitauko tai aselepo mutta ei rauhansopimusta eikä virallisia aluejärjestelyjä. Venäjän kanuunat kääntyvät myös muihin suuntiin, varustelukierre jatkuu ja syntyvää hybridisotavaihetta sanotaan rauhaksi, joka on jatkuvassa vaarassa revetä avoimeksi sodaksi. Tämä on todennäköisin tulos, sillä konflikti on jo nyt jatkunut pitkään, eikä näköpiirissä ole tekoja, jotka muuttaisivat momentumia ratkaisutaistelun käymiseksi ja Venäjän pakottamiseksi neuvottelupöytään.

Skenaario 2. NATO ja muut sen kanssa yhteistoiminnassa olevat maat kiristävät pakotteita ja pyrkivät sulkemaan Venäjän öljyhanat katkaistakseen sodan rahavirrat. Tämä voi tapahtua vain lopettamalla öljyn kulku Suomenlahdella, joka on Pohjolan Persianlahti. Tuloksena Venäjä voi alkaa suojella öljykuljetuksia aseellisesti, mikä tuo sotatoimet Suomen rannoille, ja liekit nuolevat myös Helsinkiä. Tämä on mahdollista ja välttämätöntäkin, jos pakotteita aiotaan ratkaisevasti lisätä. Sen voi kuitenkin estää Iranin ja Yhdysvaltain konflikti, jonka vuoksi länsimaat tarvitsevat myös Venäjän öljyä, jota läntiset maat ostavat Janus-kasvot punaisina välikäsien kautta ja Ukrainan sodan täydennysjoukkojen kiitäessä suihkukoneissa Itämeren yläpuolella Kaliningradista rintamalle.

Skenaario 3. Putinin ahdinko kasvaa Ukrainan iskuvoiman yltäessä siviili- ja kansalaisyhteiskuntaan jo muutoinkin kuin sotaväenottoina ja ruumiina. Selkä seinää vasten oleva Kremlin hallinto voi oman vainoharhaisuutensa yltyessä purkaa turhautumistaan entistä aggressiivisemmin ja räjäyttää taktisen ydinaseen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella tai avaruudessa, jolloin syntyvä elektromagneettinen pulssi tuhoaa muun muassa ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmiä horisontin laajuudelta, ja Eurooppaa uhkaa laaja ydinkatastrofi. Venäjä sanotaan irti YK:n turvallisuusneuvostosta, ja se menettää liittolaisistaan vähintään Kiinan ja Intian, mikä merkitsee itsemurhaa Venäjän taloudelle, tulevaisuudelle ja poliittiselle hallinnolle. Tämä skenaario on epätodennäköinen mutta mahdollinen, sillä paranoidi skitsofrenia johtaa levitessään usein epätoivoon ja despoottimaisiin tekoihin.

 

Aiheista aiemmin

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia 

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen 

Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy?

Miinoille sillanpää 

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä Natossa – Miksi?

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia

Suomen sisäpolitikkaa on kuohuttanut ulko- ja turvallisuuspoliittinen eripura, jonka syyt liittyvät symboliseen vallankäyttöön, ja ilmenemistapa koostuu poliittisesta teatterista.

Hallituksen aie poistaa ydinaseita koskevat erityisehdot ydinenergialaista närkästytti opposition riveissä etenkin SDP:tä, joka vaikutti kärsivän kovasti siitä, että asia tuotiin oppositiolle julki vasta päivää ennen julkaisua.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, että Antti Lindtmanin (sd.) paheksunta liittyy enemmän prosessiin kuin lainmuutoksen sisältöön, vaikka demarit pitävätkin itsepintaisesti kiinni näkemyksestään, että kiista koskee itse asiaa: ydinaserajoitusten poistamista.

Todellisuudessa kyse on muotoseikkoihin (”hallituksen sooloilu”) takertumisesta, sillä demareille ei kelpaa Petteri Orpon (kok.) vastaantulo, jonka mukaan ydinaseiden maahantuonti rauhanajan oloissa kiellettäisiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä tai erillisellä lausumalla, kuten eräissä muissa pohjoismaissa.

SDP:n takaa kajastelee ideologisesta vasemmistolaisuudesta tuttu uho, joka ei ole tässä maailmantilanteessa kovin viisasta, sillä se vesittää kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeän yksimielisyyden, jota demarit ovat muissa yhteyksissä kyllä tukeneet ja joskus vaatineetkin.

Lindtmanin ei kannattaisi tehdä symbolisista kiistoista arvovaltakiistoja, sillä pääministerin salkku ei ole vielä hänen kainalossaan. Entinen puolustusministeri ja Kepun puheenjohtaja Antti Kaikkonen on paremmilla linjoilla viestittäessään, että Keskustalle ydinenergialaki mutatis mutandis voisi kelvata.

Samoin Alexander Stubb fokusoi oikein tähdentäessään, että ydinaseita koskevista erityisehdoista luopuminen on tärkeää, jotta Suomi olisi NATOssa siellä missä pitääkin: keskiössä eikä missään marginaalissa tai vilttijoukkueessa.

Kyse on siinäkin pelkästä symboliikasta, mutta tärkeästä, sillä Venäjän pelikirjaan kuuluu Suomen painostaminen paitsioon NATOn sisällä. On syytä muistaa, että Kekkosen aloite ydinaseettomasta Pohjolasta motivoitui Moskovasta ja palveli Neuvostoliiton etuja kylmän sodan aikana, jolloin Ruotsin näennäisen puolueettomuuspolitiikan takeena oli kylläkin salainen yhteistoiminta Yhdysvaltain kanssa ja hanke kansallisen ydinaseen rakentamiseksi. 

Sellainen olisi sopinut tuohon aikaan nimenomaan Suomelle, jonka vieressä majaili eräänlainen totalitaristinen Saudi-Arabia ja majailee edelleen. Suomea varjosti pahaksi onneksi YYA-sopimuksen levittämä ydinasesateenvarjo, joka näyttää traumatisoivan suomalaisia jatkuvasti.

 

Ymmärretäänkö ydinaseita?

Entä mitä todellista merkitystä olisi nyt esitetyllä ydinenergialain muutoksella ja esimerkiksi ydinaseiden kauttakulun sallimisella? – Ei yhtään mitään. Yksikään NATO-valtio ei ole tuomassa eikä sijoittamassa kansallisia ydinaseitaan etulinjan maana pidettyyn Suomeen, jossa tarkoin varjellut asejärjestelmät olisivat alttiina vihollisen iskuille tai kaappauksille.

Edes Donald Trump ei uskaltaisi toimittaa ydinaseita Suomeen, sillä ilmi on tullut vaara, että täkäläiset puoluejohtajat käyttäisivät niitä toisiaan vastaan. 

Venäjän vastalauseet Suomen ydinase-ehtojen poistamisen johdosta puolestaan osoittavat, että kansallisesta poliittisesta kiistelystä hyötyy vain Venäjä, jolla itsellään on suuri määrä ydinasetukikohtia Suomen rajojen läheisyydessä Kuolan niemimaalla, Petsamossa ja Arkangelissa, Gremikassa, Olenegorskissa, Severodvinskissä ja Severomorskissa. Venäjän valitukset kärsivät pahasta kaksinaismoralismista, ja niistä hätääntyminen Suomessa on turhaa.

Ydinaseiden ympärille lavastettu teatteri on hullunkurisuutensa ohella myös paljastavaa, sillä se osoittaa, miten vähän poliitikot loppujenkin lopuksi ymmärtävät asiasta, josta he puhuvat.

Pohditaanpa hetken, mitä ydinaseet ovat. Ydinaseet ovat kaukovaikutteisia aseita, joita ei tarvitse juuri liikutella, sillä laukaistuina ne liikkuvat itse tuhansien kilometrin matkoja kantorakettien avulla sekä kiertyvät ballistista rataa pitkin avaruuden kautta mantereelta toiselle. Ydinaseita voidaan toki kuljettaa myös risteilyohjuksilla tai lentokoneilla, mutta ydinräjähdyksen tapahtuessa on syytä olla räjähdyspaikasta loitolla.

Ydinräjähteillä on tietty minimikoko, jota pienemmiksi kyseisiä energia-aseita ei voida tehdä, mutta jo kylmän sodan aikana kehitettiin eräänlaisia mikroydinaseita, jotka suunniteltiin jopa kranaatinheittimillä ammuttaviksi ja joilla ajateltiin voitavan sulattaa DDR:stä länteen vyöryvät neuvostopanssarit.

Yhtä kaikki, mikäli nykyaikainen noin 2 megatonnin strateginen ydinase räjähtäisi vaikkapa Helsingin yläpuolella, ikkunat menisivät rikki vielä Hyvinkäälläkin. Voima on valtava. Voidaan vain kuvitella sen aggression ja hulluuden määrää, joka olisi tuotakin purkausta motivoivan vihamielisyyden tai pelon taustalla.

Osa poliitikoista on ilmeisesti niin egomaanisia, että he spekuloivat kyseisillä aseilla. He pelaavat abstraktioilla, mutta heidän olisi syytä myös tietää ja ymmärtää pelaavansa pelkillä abstraktioilla, vaikka teoriassa ydinlataukset räjähtävätkin kuin Suomen eurovisioesitys tai nettiporno.

Tohtori Outolempi opetti rakastamaan ydinpommia, ja ydinaseet sinänsä näyttävät melko harmittomilta verrattuina siihen, millaista vahinkoa poliitikot saavat aikaan pelkästään spekuloimalla niiden käytöllä.

Nyt tullaankin jälleen tärkeään asiakohtaan.

 

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä konflikteissa ja sodissa

Tämä johtuu siitä, että suuret pommit tuhoavat valloitettavaksi aiotun omaisuuden, jäävät ihmisten mieliin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamaus, ja ansaitsevat moraalisen tuomion. Joukkotuhoaseina ydinaseet tappavat suuria määriä ihmisiä ja tuhoavat luontoa ja elinympäristöä sekä uhkaavat koko elämän olemassaoloa. Lisäksi ydinlaskeumat satavat myös ydinaseita käyttävien omaan niskaan, joten puhe ydinsateenvarjosta on absurdia ja irvokasta.

Tästä puolestaan seuraa, että niin sanottu ydinpelote on pelkkä kupla.

Yhdenkään valtion turvallisuus ei voi oikeasti perustua ydinaseiden käyttämiseen eikä käyttämisellä uhkaamiseen. Päinvastoin: turvallisuus nimenomaan tuhotaan ydinaseilla, jotka muodostavat ihmiskunnalle jatkuvan ja totaalisen uhan ja vaarantavat oikeuden elämään koko planeetalla.

Voidaan kenties väittää, että kauhun tasapaino on estänyt ydinasevaltioiden väliset sodat. Mutta väite voidaan myös kiistää ja väittää, että suurvaltojen välttyminen keskinäisiltä sodilta on tosiasiassa perustunut tavanomaisten asevoimien pelotepreventioon. Kukaan ei ole tosiasiassa uskonut ydinaseilla tapahtuvaan ensi-iskuun eikä sen vuoksi myöskään kostoiskun tarpeeseen.

Toinenkin paradoksi ydinaseisiin liittyy kauhun tasapainon lisäksi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä selvemmin uhkauksen teho ja uskottavuus laimistuvat pois. Ydinpommit ovat aseita, joihin kenties halutaan vedota mutta joita nimenomaan ei haluta käyttää, ja niiden taakse juostaankin pelkästä pelosta. 

Käyttökelpoisia ydinaseet ovat vain terroristien käsissä tai eksistentiaaliseen kriisiin joutuneiden pienten valtioiden, kuten Pohjois-Korean, Iranin tai Israelin, hallinnassa. Näin kirkastuu elokuvarepliikki, jonka mukaan ei kannata olla huolissaan niistä, joilla on hallussaan tuhansia ydinlatauksia, vaan niistä, joilla on yksi.

Myös suuret valtiot voivat toki käyttää ydinaseita hädän hetkellä, ja suurvaltapoliittisten mannerlaattojen ajauduttua liikkeeseen kynnys onkin madaltunut, sillä eksistentiaalinen kriisi on lähentynyt myös monia uudesta vallanjaosta kilpailevia ydinasevaltioita. Ydinaseiden käyttäjät huomaisivat kuitenkin nopeasti, miten pienestä ihmisten ilo on kiinni – myös heidän omansa. 

Koska ydinaseet ovat sodankäynnin välineinä käyttökelvottomia eikä niillä voida päästä minkään järkevän ja tavoitteellisen sodan päämääriin, valtioiden tai liittokuntien puolustus ja sotilaallinen toimintakyky eivät voi nojata ydiniskun mahdollisuuteen. 

Myöskään Suomen puolustus ei voi olla muiden NATO-maiden kansallisen ydinpelotteen varassa, sillä sen enempää Yhdysvallat, Iso-Britannia kuin Ranska ei tosissaan suunnittele käyttävänsä ydinasetta Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen vuoksi.

Korkeintaan on ajateltavissa, että Venäjä tai Yhdysvallat käyttäisi keskinäisessä konfliktissaan Suomea jonkinlaisena ydinaseilla tehtävien varoituslaukausten maalitauluna tai koekenttänä. Niin asioita olisi luultavasti ratkottu kylmän sodan lopulla, jolloin Caspar Weinberger ja George Shultz innostuivat puhumaan rajoitetusta ydinsodasta...

Suomen poliitikkojen tapa taittaa peistä ydinenergialaista on pelkästään symbolista, eikä sillä ole todellista merkitystä, paitsi poliittisen teatterin ja arvovaltakiistelyn välineenä. Politiikan yleisöjä voitaisiin viihdyttää yhtä hyvin sillä, että meiltä puuttuu myös sukellusvenelaivasto ja Air Force One.

Ydinasekohun teatraalisen luonteen varmisti SDP:n spinnaus, jonka mukaisesti puolue meni kurviin kahva edellä, vaikka demarit olivat mielihyvin myöntyneet hallituksen esityksiin velkajarrusta, miinakiellosta ja rajalaista. Tp-utvassa oli jo märehditty ydinaseasiaa vuoden ajan, mutta nyt, tehdäkseen eroa Kokoomukseen, SDP aloitti vaalikampanjoinnin lavastaen ydinpommeista vaaliaseen ja ratsastaen rauhanliikkeellä perivasemmistolaiseen tapaan.

Tosiasia on, että toimintaa vaativia asioita ei voida jumiuttaa pitkiksi ajoiksi puolustuspoliittisiin parlamentaarisiin työryhmiin, sillä seminaarityöskentelystä poiketen valtionhallituksilla on eteen tulevista kysymyksistä ratkaisuvelvollisuus. 

 

Ydinenergialaissa päätetään myös ydinsähkön tuotantoedellytyksistä

Koska ydinaseilla pelotteleminen on joka tapauksessa spekulatiivista ja ydinaseiden käyttäminen täysin epärealistista, on samantekevää, voittaako asiassa SDP:n vai Kokoomuksen kanta. Militarismi ohjaa valtioita ja sotilasliittoja maalittamaan toisensa vihollisiksi, ja yleisen edun mukaista olisi irrottautua ydinasemilitarismista, eikä pyrkiä sitä kohti. Ydinenergialakiin sisältyy paljon tärkeämpiä asiakohtia, jotka ovat vähällä peittyä median nostamaan uutispommiin ydinaseista.

Kylmä ja tuuleton talvi osoitti taas, että Suomessa tarvitaan paitsi säätövoimaa, myös koko ajan lisää varmaa ja tasaista perusvoimaa, kun liikenteen sähköistyminen ja datakeskukset haukkaavat sähköntuotannon kakusta aina vain suurempia viipaleita. Kakkua täytyy leipoa lisää, tai sähkön hinta räjähtää ydinasettakin ekspansiivisemmin.

Puolueiden sopisi kiistellä ydinaseiden sijasta paremminkin siitä, onko järkevää tuottaa ydinvoimalla kaukolämpöä, kuten Helen on propagoinut lopetettuaan Helsingistä suuren määrän hiilivoimaa, jolla aiemmin tuotettiin sekä sähköä että kaukolämpöä, hyötysuhteen ollessa erinomainen.

Poliitikkojen kannattaisi lyödä päitään yhteen sen ratkomiseksi, mistä ylimitoitetun ilmastopolitiikan ja vihreän siirtymän toteuttamiseksi saadaan tarpeeksi sähköä, kun tuulivoimaa vaivaavat tuulivoimadilemmat, ja ydinvoiman tasainen tuotto puolestaan ei sovi heiluville sähkömarkkinoille sen enempää teknisesti kuin taloudellisestikaan.

Ydinenergialaki on osa energiapolitiikan kokonaisuutta, ja kaiken yläpuolella on tällöinkin kysymys turvallisuudesta ja riskeistä. Voisi olla viisainta lyödä nuija pöytään suurten ydinvoimalayksiköiden puolesta ja pienydinvoimaloita vastaan. Suurten ydinvoimaloiden tuotantokapasiteetin voinee jatkossa vedyttää, jolloin ydinenergialaki on osa myös vetytalouteen siirtymistä.

 

Aiheesta aiemmin 

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen 

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous 

Droonimuuri: poliittinen dromedaari

Komiteoista sanotaan tulevan dromedaarin näköisiä tuloksia.

Sellainen tuli nyt EU-komissiosta, josta viestitettiin, että EU ei myönnä erityistä tukea droonimuurin rakentamiseen Suomen itärajalle vaan hajauttaa mahdolliset panostuksensa ympäri Eurooppaa.

Näin siis, vaikka Suomi on sijaintinsa puolesta suuremmassa Venäjä-vaarassa kuin esimerkiksi Espanja.

Päätös oli paha pettymys Suomen hallituksen varsinaiselle trubaduurille Petteri Orpolle, joka oli kerskaillut etukäteen muun muassa A-studiossa 15.10.2025, että nyt EU:n olisi oikea aika tukea Suomea droonimuurin rakentamiseksi, koska Suomi on kuuliaisesti ja karttuisasti täyttänyt EU:n kaikki anelut ja tukipakettipyyteet.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Italia ja Espanja ovat saaneet satoja miljardeja euroja koronaelvytysrahoja infrastruktuurin rakentamiseen ja asuntojen saneeraamiseen.

Ei herunut tukea Suomelle, ei. Katala on EU, ja mielensä matala.

Siinä nähdään, millaista Euroopan unionin solidaarisuus todellisuudessa on. Jatkossa sitä on turha odottaa myöskään Suomen valtiontalouden ongelmiin, vaikka ongelmissa Suomen valtiontalous on EU:n itsensä vuoksi, kuten perustelin muun muassa täällä.

Mutta drooni, se on sodankäynnin todellinen toreadori, etten sanoisi demiurgi.

”Muurin” puolestaan keksi dramaturgi. Defensiivisempi olisi ”kaupunkikupoli”.

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ukrainan rauhanaloitteissa on kolme outoa asiaa.

Ensinnäkin (1) rauhantekijät tai sellaisina esiintyjät jakavat Ukrainan mineraalivaroja hintana aiemmasta tuestaan, ikään kuin asiasta olisi kirjoitettu velkakirja tukia luovutettaessa. Ei tietääkseni ole, vaan apu on perustunut lainaamisen sijasta hyväntekeväisyyteen. Jos taas mineraalisopimus nähtäisiin korvauksena, sekin olisi outoa, sillä sotakorvauksista voitaisiin päättää eri osapuolten kesken vasta rauhansopimuksessa, ja maksajaksi kuuluisi aikamme merkittävin roistovaltio Venäjä ja tuomiolle tuhoisin murhaaja Vladimir Putin sekä hänen hallintonsa.

Toiseksi (2) rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä, jossa mikä tahansa ”diili” nähdään oikeutettuna, kunhan se perustuu taloudelliseen tai sotilaallista voimaa koskevaan vaihtosuhteeseen. Näin ohitetaan se, että tähän asti sotaa on käyty etupäässä poliittisten järjestelmien ja arvomaailmojen puolesta. Nyt aloitetussa keskustelussa poliittiset arvot eivät vaikuta painavan mitään, kunhan rauhanteko kannattaa taloudellisesti ja silloinkin etupäässä Yhdysvalloille, Ukrainan ollessa selkä seinää vasten ja ikään kuin maan pitäisi antautua sekä länteen että itään päin.

Kolmanneksi (3) rauhantunnusteluihin on liitetty kysymys Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyydestä. Ukrainan liittymistä molempiin on suorastaan perusteltu sillä, että Ukraina käy sotaa. Puutunkin nimenomaan tähän asiakohtaan.

Todellisuudessa Ukraina ei voi liittyä kumpaankaan juuri siksi, että Ukraina käy sotaa.

 

Ukraina ei täytä EU:n eikä NATOn jäsenyysehtoja

Euroopan maat ovat korostaneet julkilausumissaan, että Ukraina halutaan jäseneksi Euroopan unioniin.

Tämän on täytynyt olla pelkkä vertauskuvallinen tuen ilmaus, koska tosiasia on, että Ukraina ei täytä EU:n jäsenyysehtoja. Lainsäädäntöä pitäisi uudistaa ja korruptiota kitkeä vuosien ajan, jotta jäsenyysehdot täyttyisivät.

Ukraina ei täytä myöskään NATOn jäsenyysehtoja sen enempää teknisessä mielessä kuin turvallisuuspoliittisessakaan merkityksessä. Asia on kaukainen kuin Kaukasia itse.

On kysyttävä, miksi molempia jäsenyyksiä alleviivataan länsimaiden poliittisissa kannanotoissa, vaikka Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyydellä ei ole toteuttamiskelpoista pohjaa lähitulevaisuudessa mahdollisesti aloitettavissa rauhanneuvotteluissa.

Kyse on ollut vain tuosta sympatian symboloimisesta.

Ainoa asia, jonka EU- ja NATO-maat voisivat tuoda rauhanneuvotteluihin (mikäli niihin päätyvät), on vaatimus, että Ukrainalla säilyy mahdollisuus hakea jäseneksi kumpaankin organisaatioon, mutta asiasta ei päätetä rauhanteon yhteydessä mitään muuta.

Sellaista päätöstä, että Ukraina (tai jokin muu maa) ei voisi hakea jäsenyyttä jossakin organisaatiossa, ei mikään organisaatio voi luonnollisestikaan tehdä.

Liitokunnat, valtioliitot, yhdistykset ja muut yhteenliittymät eivät yleensäkään tee negatiivisia päätöksiä, joilla jokin taho ennakolta suljettaisiin pois. Toisaalta mikään muukaan taho, kuten Venäjä, ei voi eikä sen pidä päättää siitä, mitä Ukraina, EU ja NATO päättävät keskenään, koska se merkitsisi – ei vain Ukrainan – vaan myös EU-maiden ja NATOn suvereniteetin menetystä.

Ainoa järjellinen poliittinen menettelytapa on siis ovien pitäminen auki tai ainakin lukitsemattomana, aivan kuten Suomen NATO-jäsenyyttä tavoiteltaessa.

 

Ukrainaa ei pidä naarata EU:hun eikä NATOon

Sitten on muutamia ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä, joista ei ole konsensusta länsimaissa ja joita ei ole käsitelty paljoa sen enempää politiikassa, hallinnossa kuin medioissakaan.

Pitäisikö Ukranan ylipäänsä kuulua Euroopan unioniin tai NATOon tai molempiin? Millaisia EU ja NATO olisivat, jos Ukraina olisi niiden jäsen?

Putin ei varmasti olisi hyökännyt, mikäli Ukraina olisi ollut jäsen molemmissa tai jommassakummassa.

Mutta entä nyt? Pitääkö Ukrainaa houkutella tai aktiivisesti integroida Euroopan unioniin ja NATOon? 

Pohditaanpa hetken, mitä merkitsisi, jos huomattavasti ongelmattomampi maa Turkki olisi Euroopan unionin jäsen. EU on potenut suuria tuskia jo Unkarin ja Puolan jatkuvan hangoittelun takia. Kuinka vaikeaa päätöksenteko olisi, jos Turkki olisi jäsenenä EU:ssa omine vaatimuksineen ja visioineen?

NATOssa Turkki tunnetusti on. Turkki aiheutti lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet Suomen ja Ruotsin NATO-tielle, vaikka maidemme asiat ovat paremmassa kunnossa kuin Turkin omat.

Organisaatioilla on taipumus tulla sitä tehottomammiksi ja toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on eripuraisia jäseniä. Juuri sellainen EU:sta on jäsenmäärän kasvun myötä tullut. Sama pätee NATOon. YK on oivallinen esimerkki paperitiikeristä, jossa edes turvallisuusneuvosto ei saa aikaan mitään, koska yksi vastustava maa voi työntää kapuloita rattaisiin.

Nähdäkseni EU ja NATO eivät tarvitse uusia jäseniä. Molemmat ovat vesittyneet ja väsähtäneet nimenomaan jäsenmäärien kasvun vuoksi.

Hullunkurista on, että molempien paisuttamista pyritään perustelemaan vaikutusvallan kasvattamisella, vaikka jatkuvan laajenemisen myötä päätöksenteko kangistuu ja organisaatio mätänee sisältä lahopuun lailla.

 

EU:n ja NATOn jäsenyysasiat eivät kuulu rauhanneuvotteluihin

Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, mutta käsitykseni mukaan Ukraina ei olisi oikeassa paikassa ollessaan NATOssa – ja vielä vähemmän Euroopan unionissa.

Ukrainan kieli, kulttuuri ja poliittis-metafyysinen perinne poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta. Elämänmeno on erilaista lukuunottamatta maan läntisimpiä osia, jotka aikoinaan kuuluivat Puolaan.

Joku voi katsoa Euroopan itäisen rajan kulkevan Uralia pitkin, mutta hänellä täytyy olla kartantekijän kakkulat silmillään. Ukraina kuuluu ontologiseen Eurooppaan ja metafyysiseen luomukseen nimeltä Eurooppa yhtä vähän kuin Turkki.

Jos Turkki olisi EU:n jäsen, EU:n ulkoraja kulkisi Syyriaa, Irakia ja Irania pitkin. Eurooppa ei ole siellä. Eurooppa ei ole myöskään Ukrainan itäisillä rajamailla.

Nähdäkseni Ukrainan EU-jäsenyyttä ja NATO-jäsenyyttä ei tule pitää poliittisena tavoitteena.

Asian ei myöskään pitäisi kuulua mahdollisten rauhanneuvottelujen pöytään. Sodan päättämiseen ja rauhan solmimiseen ei voida eikä pidä liittää mitään sellaista lupausta, jossa Ukrainalle annettaisiin ikään kuin sitoumus jäsenyyden hyväksymisestä etukäteen. Toisaalta jäsenhakemusten tekoa ei voida eikä pidä etukäteen kiistää.

Menettely Ukrainan hyväksymiseksi EU:hun tai NATOon rauhanneuvotteluissa olisi juridisesti nurinkurinen. Ei mikään tuomioistuinkaan voi antaa tuomiota ennen syytettä ja oikeudenkäyntiä, eikä mikään viranomainen voi antaa ratkaisua ennen kuin nimenomaista ratkaisua on haettu.

Tässä mielessä on sangen omituista ja ristiriitaista, että Ukrainan EU-jäsenydestä ja NATO-tiestä on annettu pitkälle meneviä myöntäviä julistuksia, vaikka maa on sodassa, joka jo sinänsä estää jäsenyydet, ja olojen saattaminen lähemmäksi jäsenehtojen täyttymistä on vuosikymmenten työn takana.

Käytännön ongelmana on myös jäsenyysaloitteiden epämääräisyys. Nythän ei ole selvyyttä edes siitä, missä Ukrainan rajat kulkevat, joten EU- ja NATO-asioiden liittäminen mahdollisten rauhanneuvottelujen yhteyteen johtaisi välittömään konfliktiin tai syventäisi sitä.

Käsitykseni mukaan Ukrainan asema on parempi, jos maa ei kuulu EU:hun eikä NATOon. Ukrainan jäsenyys toisi nimittäin molempiin organisaatioihin paljon levottomuutta, joka heikentäisi EU:n ja NATOn toimintakykyä. Ukrainan jäsenyys kummassakaan ei parantaisi tosiasiallisia mahdollisuuksia auttaa Ukrainaa jatkossa.

 

Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyys hajottaisi molemmat liitot

Muistellaanpa hieman lähihistoriaa. Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet maat eivät ole vieläkään EU:n jäseniä, vaikka väkivaltaisuuksien päättymisestä on yli kaksi vuosikymmentä. Serbia on kyllä jäsenehdokas, mutta Bosnia-Hertsegovina ja Kroatia eivät ole.

Myös Ukrainan EU-tiestä tulisi hyvin pitkä. NATOon on voitu kelpuuttaa Kroatian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapaisia horjahtelevia sirpalevaltioita, joten Ukrainan jäsenyys NATOssa voi olla ainakin periaatteessa lähempänä kuin EU-jäsenyys.

Asiassa olisi sekä EU:n että NATOn tehtävä perusteellinen periaateharkinta, joka koskee sitä, kaivataanko niihin enää lainkaan uusia jäseniä.

Omasta mielestäni (1) Ukrainan ei tulisi toistaiseksi kuulua kumpaankaan, vaan sen asema ja turvallisuus olisi järkevintä järjestellä omana erityistapauksenaan. Todennäköisesti näin myös joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta.

Toisaalta (2) asiasta ei pitäisi tehdä Ukrainan tai EU:n ja NATOn omia käsiä sitovaa ja tulevaisuutta määräävää kielteistä eikä myönteistä päätöstä mahdollisten rauhanneuvottelujen osana.

Kolmanneksi (3) Ukrainan mahdollisuus hakea jäseneksi täytyy luonnollisesti pitää avoinna suhteessa tulevaisuuteen niin, että jäsenyysehtojen täyttyessä hakemus voidaan kyllä käsitellä.

Ukrainassa orientoidutaan länteen kunnianhimoisesti, ja maan perustuslakiin kirjattiin jo 2019 pyrkimys sekä NATOn että EU:n jäseneksi.

Ukrainan odottamaa kutsua jäsenyysneuvotteluihin ei kuitenkaan kuulunut NATOn Vilnan (2023) eikä Washingtonin (2024) huippukokouksissa, tosin viimeksi mainitun loppujulkilausumassa kirjattiin hyväntahdon eleenä Ukrainan olevan ”peruuttamattomasti” polulla kohti puolustusliiton jäsenyyttä.

EU:n jäsenyyttä Ukraina haki hädissään muutama päivä Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022. Saman vuoden kesällä Ukrainalle myönnettiin ehdokasmaan asema, ja joulukuussa 2023 EU-johtajat päättivät jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta. Liittymisneuvottelut alkoivat virallisesti 2024 kesällä.

Tiellään EU:n jäseneksi Ukraina on pitemmällä, ja Yhdysvallat ja Saksa lienevät oikeassa jo viime vuonna esittämissään kannanotoissa, että Ukrainan ei pitäisi kuulua NATOon.

Asioiden ollessa nykyisellä tavalla Ukrainalle pitäisi riittää passi Eurovision laulukilpailuihin, mutta maan kampeaminen vängällä väkisin länsiliittouman jäseneksi ei toisi maanosaamme rauhaa.

Pahimmillaan Ukrainan konfliktiherkkyys tulevaisuudessa voisi käynnistää Venäjän ja NATOn välisen aseellisen konfliktin tai sodan, jos ja ilmeisesti kun Putinin sotarikollinen hallinto jää rauhanteon yhteydessä valtaan.

Kokonaisuutena tarkastellen Ukrainan sodan rauhantunnusteluilta puuttuu koordinaatio täysin. Ohitettu on lisäksi kysymys hyökkäyssodan käynnistäneen Venäjän hallinnon saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Nyt sen kanssa hierotaan sopimuksia ja käydään kauppaa!

Putin ja hänen hallintonsa ovat tämän vuosituhannen ylivoimaisesti pahimpia ryöstömurhaajia ja rikollisia, joiden ei pitäisi voida paeta valtiokilven taakse. Kremlin regimelle kuuluisi kyyti Haagiin, asianmukaiset syytteet ja tuomiot niiden mukaisesti.

---

Päivitys: Ukrainalla näyttää olevan jatkossa kaksi vihollista, Venäjä ja Yhdysvallat, kun Donald Trump heitti Volodymyr Zelenskyin ulos Valkoisesta talosta neuvottelujen epäonnistuttua täysin. 

Sympatiani ovat edelleen Ukrainan puolella, ja arvopohjaisen realismin ohelle tarvittaneen myös realistista arvopohjaa. Sitä soisi erittäin epädiplomaattisesti toimivalle Donald Trumpille.

Rauha meidän ajallemme?

”Itä on itä ja länsi on länsi, eivätkä kohtaa ne toisiaan, ennen kuin taivas on edessä Herran tuomion kohtaava maan.” Näin lausui Nobel-kirjailija Rudyard Kipling ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Medioissa on viime päivinä kohistu Donald Trumpin ja hänen ministeriensä aloitteista Ukrainan sodan lopettamiseksi ja Gazan kriisin ratkaisemiseksi. Puiminen jatkuu tänään alkavassa Münchenin turvallisuuskokouksessa.

Paljon on valiteltu Trumpin tapaa ottaa yhteyttä Putiniin, ja on pelätty Yhdysvaltain yrittävän sopia neuvotteluista ja rauhan ehdoista yksinään Venäjän kanssa, Ukrainan ja Euroopan yli.

On kieltämättä noloa, että lännestä päin anellaan rauhaa Kremlistä. Rauhanaloitteiden syntyessä pakotteita asettaneilta länsimailta tullaan vahvistaneeksi Venäjän asemaa. Useimmat olisivat varmasti toivoneet Putlerin kumartavan länteen.

Jotta aloitteellisuudessa olisi järkeä, Trumpilla täytynee olla mielessään ”ota tai jätä” -tarjous: ota rauhanaloittesta koppi tai hylkää se ja kadu. Putinin kieltäytyessä Yhdysvallat voisi ainakin periaatteessa auttaa Ukrainaa valmistamaan jopa kansallisen ydinaseen, kuten on tapahtunut Israelissa.

Suomen ulkopoliittinen johto on vältellyt kielteisten kantojen esittämistä Yhdysvalloista, koska olemme tuore Nato-jäsen ja solmineet DCA-sopimuksen USA:n kanssa. Olemme enemmän riippuvaisia Amerikasta kuin Amerikka meistä. Tästä syystä Suomen ulkopoliittinen johto on asettanut sanansa varovasti, toisin kuin valtamedia, jossa on piesty Trumpia avoimesti.

Myös niin sanotut asiantuntijat ovat esiintyneet linjattomasti ja sekavasti, kuten kansainvälisen politiikan professori Teivo Teivainen, joka hoippui kummallisesti puhuessaan Donald Trumpin Ukraina-suunnitelmista Ylen A-studiossa 12.2.2025.

Jonkinlaista valon pilkahdusta suostui Trumpissa näkemään Risto E. J. Penttilä, joka laajemmassa keskustelussa rikkoi vakiohaastateltujen pyhän valan A-studiossa 13.2.2025 ja puhui ”toivon strategiasta” Ukrainan sodan päättämiseksi.

Medioiden pessimismi Trumpin tekemien avausten johdosta onkin erikoista.

Itse tilanne on joka tapauksessa hyvin yksinkertainen, ja sen kristallisoimisesta Trumpia voi kiittää.

Mikäli kaksi oppilasta tappelevat koulun pihalla ja opettaja sanoo, ettei voi puuttua asiaan vain, jotta oppilaiden itsemäärämisoikeus ei vaarantuisi, sellainen opettaja tekee armottomasti väärin.

Siksi on hyvä, että Venäjän ja Ukrainan pattitilannetta pyrkii aktiivisesti ratkaisemaan myös kolmas osapuoli tappelijoiden päiden yli. 

Neuvottelujen valtit ja riskit

Mitä ajatella Trumpin pöytään lyömistä korteista?

Jos neuvotteluvaluuttana on Ukrainan Nato-jäsenyys, sen tilapäinen menettäminen ei merkitse mitään, sillä kyseinen valuutta on arvoton. Ukrainahan ei täytä Nato-ehtoja edes teknisessä mielessä, joten kyseessä on tyhjä kortti, eikä asia ole ajankohtainen pitkään aikaan, paitsi optiona. Sen realisoitumista odotellessa Putinille erääntyy eläke.

Myös Ukrainan EU-jäsenyys on kiven takana. Ei sitäkään voitaisi toteuttaa näissä oloissa eikä muutoinkaan seuraaviin kahteenkymmeneen vuoteen johtuen jo lainsäädännön vaatimista muutostöistä ja korruption kitkennästä. Nato-jäsenyyden ja EU-jäsenyyden menetykset eivät olisi nykytilanteessa todellisia vaan imaginaarisia. Mitä selvemmin Venäjä kelpuuttaisi ne ”myönnytyksiksi” neuvotteluissa, sitä parempi Ukrainalle.

Useimmat varmasti tavoittelevat Venäjän valtaamien alueiden palauttamista Ukrainalle kokonaisuudessaan, sillä muuten Venäjän katsotaan voittaneen perinteisen valloitussotansa. Ideologisen sodan Venäjä on jo hävinnyt, eikä tästä sodasta tule ulos yhtään varsinaista voittajaa, kuten ei tullut 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodastakaan.

Mikäli Krim jää Venäjälle, Ukraina ei häviä siinäkään paljoa, sillä Krim kuului vuoteen 1954 asti Venäjälle. Hruštšovin aikana Kreml lahjoitti Krimin niemimaan Ukrainalle Neuvostoliiton sisällä eräänlaisena hyvän tahdon eleenä, kun Neuvostoliitto oli toisaalta tyhjentänyt Ukrainan viljalaarit holodomorin yhteydessä (aiheesta täällä).

Merkittävä häviäjä Venäjän ja Ukrainan aselevossa ja rauhanteossa voi olla Suomi, jonka rajan läheisyyteen Ukrainassa taistelleet Venäjän joukot palaavat. Siksi Ukrainan sotatappio tai neuvottelutappio voivat toimia vaarallisina esimerkkeinä, ja pelissä on sitä kautta paljon.

Toinen iso mutta vähän huomiota saanut riski on, että Yhdysvaltain selänkääntö Ukrainalle voi saada osan ukrainalaisista menettämään luottamuksensa kaikkiin länsimaihin, mikä saattaa johtaa eripuraan Ukrainan sisällä.

Kolmas pohdinnan paikka on, mitä merkitsee, että Putin voi lavastaa venäläisille selvinneensä sodasta suurimpana voittajana, Trump voi mainostaa itseään yhdysvaltalaisille hyvänä mineraalien kaivajana ja Zelenskyi vain pienimpänä häviäjänä.

Neljäs suuri ongelma on, jos Kremlissä innostutaan tekemään vastaesityksiä ja palataan regressiivisesti sotaa edeltäneeseen asetelmaan sekä vaaditaan Naton joukkojen vetämistä Itä-Euroopan maista ja paluuta etupiirijakoihin.

Mikäli sentapaisia maksimaalisia vaateita alkaa saapua neuvottelupöytään, kosahtavat rauhan haaveet karille jo aivan alussa.

Samettiseen rauhaan Venäjän nykyhallinnon kanssa en tietenkään usko vaan ainoastaan konfliktin jäädyttämiseen tavalla, jota voidaan sanoa ”rauhaksi”.

Pakkaako Trump matkalaukkunsa Norjan suurkäräjille?

Putinia ei pidä palkita siitä, että hän saa sodalla muutetuksi valtioiden rajoja, vaan realismin rinnalle tarvitaan tuota niin sanottua arvopohjaista realismia.

Arvopohjaista realismia Nato ja Suomi ovat osoittaneet äskettäisessä tiedonannossaan, jonka mukaan Naton maavoimajoukot sijoitetaan Suomessa Sodankylään ja Rovaniemelle.

Ihmisten tappaminen Ukrainassa on saatava joka tapauksessa loppumaan, eikä Ukrainan puolustus kestä pitkään. Voimaa alueiden valtaamiseksi takaisin sillä ei ole. Tilanne on pakkotilanne.

Samanlainen eksistentiaalinen kriisi vallitsee Gazan alueella. Kansainvälisen oikeuden puolestapuhujat ovat keuhkonneet alueella asuvien oikeudesta jäädä asumaan kaistaleelleen. Oikeus on tässäkin asiassa erilaista kuin todellisuus.

Jos oikeus on todellisuuden kanssa ristiriidassa, todellisuus voittaa, sillä kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, mihin liittyvästä ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta” on harvardilainen David W. Kennedy puhunut paljon.

Koko Gazan alue on pommitettu asuinkelvottomaksi, eikä siellä voi asua, vaikka oikeus olisikin.

Donald Trump toimii realistisesti väittäessään, että asukkaat olisi siirrettävä lähialueen maihin ja alue olisi parasta luovuttaa Yhdysvaltain huomaan.

Tällainen päätös olisi voitto Yhdysvalloille, sillä USA saisi alueelle pysyvän jalansijan, joka korvaisi monta lentotukialusta. Mutta Yhdysvaltain läsnäolo rauhoittaisi myös muiden maiden tilannetta ja turvaisi kestävän kehityksen palestiinalaisvaltiolle.

Tämäkin aloite on niin hyvä, etten ihmettelisi, vaikka Norjan suurkäräjät päättäisivät tuikata Trumpille Nobelin rauhanpalkinnon.

Joidenkin mielestä Donald Trumpissa on myönteistä vain se, että hän on toimillaan saanut jopa Vladimir Putinin näyttämään viisaalta.

Väitteet Trumpin valeista ja huonoudesta neuvottelijana ovat usein olleet näsäviisaiden saivarteluja tai saivartelijoiden näsäviisautta. Muidenkaan poliitikkojen puheisiin ei suhtauduta millintarkalla puntarilla, vaan niitä pidetään automaattisesti linjojen, päämäärien ja tavoitteiden luovina ilmaisuina.

Diskurssien erot pitäisi ymmärtää myös medioissa.

---

Päivitys: Minulla oli hauskaa, kun Trumpin varamies J. D. Vance messusi Münchenissä EU-liidereille, että suurin uhka Euroopalle on sananvapauden rajoittaminen ja se, etteivät Euroopan kansakunnat ole saaneet äänestää maahanmuuttokysymyksestä, vaikka maahanmuuton rajoittaminen on mitä tärkein asia EU:n alleviivaamalle itsenäisyydelle, kansakuntien itsemääräämisoikeudelle, suvereniteetille ja turvallisuudelle.

Tuntuu kuin Yale-juristi Vance olisi opiskellut blogiani. Vasemmistolainen media tietenkin haukkui varapresidentin oma lehmä ojassa.

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Suomi on kaatanut 3,1 miljardia euroa veronmaksajien varoja Ukrainan sodankäyntiin vuoden 2022 jälkeen, ja lisää näyttää virtaavan 27. apupaketin muodossa, vaikka valtiovarainministeriön kassakone huutaa Hoosiannaa.

Pelkkä Suomen Puolustusvoimien raketinheitinten päivittäminen maksaa 450 miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin kansalaisten asumistukien leikkaamisella tavoiteltava säästö, joiden vuoksi suomalaiset menettävät nyt kotejaan (aiheesta täällä).

Puolustuspoliittisten investointien listaa olisi helppo jatkaa, sillä aseiden hankintaan kasataan kahmalokaupalla julkisia varoja. Kokonaisten aselajien, kuten hävittäjähankintojen ja Merivoimien laivueiden, uusimisesta koituvien laskujen itkemisestä saisi monet saunavedet.

Työväenpuolue Kokoomuksen Verkkouutiset puolestaan iloitsee, että Suomeen rakennetaan 200 miljoonaa euroa maksava uusi räjähdetehdas, joka työllistää kymmeniä ihmisiä!

Vaikka räjähteet ja aseet ovatkin tätä nykyä kysyttyjä vientituotteita, olennaista ei ole, paljonko työpaikkoja niiden valmistamisessa syntyy, vaan se, että kyseinen työ ei pitkän päälle tuota mitään sellaisia arvoja, jotka edistäisivät tai parantaisivat elämän laatua.

Turvallisuustyö on pelkästään säilyttävää ja defensiivistä. Kyseessä on kitkakulu, johon kaadetut varat menevät käytännössä hukkaan.

Ne valuvat hukkaan sekä siinä tapauksessa, että aseita ei käytetä muuhun kuin pelotteluun, kuin myös siinä, että niitä tarvitaan sodankäyntiin, joka koostuu tuhoamisesta, tappamisesta ja romuttamisesta, pelkästä destruktiosta siis.

Sen vuoksi puolustukseen pitäisi aina investoida minimiperiaatteen mukaan eikä maksimiperiaatteen mukaan, kuten nyt on laita.

Varusteluhuumassa hukataan sisäinen turvallisuus

Länsimaihin levinnyt sotahulluus johtuu vain yhdestä syystä: Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Tuokin sota toimii oikeastaan näyttönä sen puolesta, että lisäinvestoinnit puolustusteollisuuteen ovat tarpeettomia.

Venäjä on tehnyt omista asevoimistaan selvää jälkeä pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin eikä varmasti avaa uutta sotaa Suomen suuntaan saatuaan opetusta Ukrainassa.

Siksi hampaisiin asti aseistautuminen on taktisesti tyhmää täällä Suomessa.

Kyseiseen vouhotukseen ovat menneet kritiikittömästi mukaan poliitikkojen lisäksi myös valtavirran mediat ja toimittajat, jotka keekoilevat ”yhteiskuntavastuun” puolesta ja odottavat ilmeisesti kunniamerkkejä isänmaallisesta viestinnästä.

Pullistella, pelotella ja liioitella kannattaa tietenkin jo vastapropagandan tekemiseksi, sillä valhe on tunnetusti hyvä ase – ja tottahan toki myös kustannustehokas, ja siksi myös valemedia on aina niin vaarallinen.

Mutta todellista isänmaallisuutta ei ole täristä pelossa Vanja-sedän vuoksi vaan kyky ymmärtää, että oman kansakuntamme rapauttaminen asehankinnoista johtuvilla sosiaaliturvan ja terveyspalvelujen leikkauksilla heikentää myös sitä paljon kerskuttua maanpuolustustahtoa ja yleensäkin kansakunnan yhtenäisyyttä.

Mitä tehdä kalliilla aseilla, jos kansakunta ei ole valtiovallan kannalla vaan kokee hallituksen pikemminkin kumoamisen kuin säilyttämisen arvoiseksi?

Varusteluhuumassa ajetaan siis vastakkain ulkoinen turvallisuus ja sisäinen turvallisuus, vaikka niiden pitäisi esiintyä yhdessä.

Turvallisuuden turboahtaminen hajottaa koneen, sillä yliviritettyillä moottoreilla on taipumus mennä palasiksi, ja juuri siihen Venäjä pyrkii omalla uhmakkuudellaan, jonka takana ei ole todellista voimaa.

Siksi puheet aina vain suurempien BKT-osuuksien käyttämisestä maanpuolustukseen ovat ylimitoitettuja.

Kyseisiin lukuihin ei kannattaisi tuijotella liikaa, sillä ”prosenttiosuus bruttokansantuotteesta” on näennäisesti yhteismitallistava mutta tosiasiassa vertailukelvoton kriteeri kuvaamaan Nato-maiden puolustuskykyä, joka on jokaisessa maassa erilainen johtuen maastosta, pinta-alasta, väestöstä ja siitä, onko maassa asevelvollisuusarmeija vai palkattu.

Maata ei puolusteta prosenteilla.

 

Rauhaa ei takaa kilpavarustelu vaan Venäjän riisuminen aseista

Kannanottoni ei tarkoita, että olisin maanpuolustusvastainen. Mutta tarkoitan, että Iivanan tultua lyödyksi Ukrainassa ei kannata liioin varautua aseelliseen sotaan rajoillamme.

Ei ryssä tänne hyökkää eikä käännä kanuunoitaankaan. Kyllä NATO-pelote siitä huolen pitää jo yksin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut pelkkä viime hetken yritys vallata takaisin muinaisen Neuvostoliiton alueita ennen kuin Kremlissä vaaralliseksi koettu länsimainen sivistys ulottaa vaikutuksensa Venäjän rajoille.

Ei Venäjä virhettään toista, ja siksi myös varusteluhysteriaan tarvitaan malttia.

Hölmöintä on, että Venäjää koskien puhutaan nyt sellaisen rauhan teosta, joka mahdollistaisi kilpavarustelun. Ei Venäjän kanssa pidä solmia mitään ilman, että siihen liittyy päinvastainen tarkoitus: Venäjän aseistariisuminen, aserajoitukset, varustelukontrolli ja sotakorvauksiin tuomitseminen.

Aserajoituksista on usein sovittu, vaikka kumpikaan osapuoli ei olisi hävinnyt sotaa ja antautunut. Esimerkiksi kylmän sodan päätteeksi sovittiin ydinaseiden rajoittamisesta, ja samoin pitäisi nyt tehdä tavanomaisille aseille.

Television ajankohtaisohjelmissa meuhkataan Euroopan NATO-maiden jälkeenjääneisyydestä puolustusinvestoinneissa. Riippuu, mihin vertaa. Yhdysvaltoihinko? Tosiasiassa Euroopan NATO-maiden asevoimat ylittävät Venäjän toimintakyvyt, ja siksi huoli tuon yhden bysanttilais-kryptisen valtion reuhaamisesta on liioiteltua.

Myöskään Yhdysvaltojen kanssa ei pidä ryhtyä kilpailemaan asehankinnoilla vain miellyttääksemme NATO-liittolaista. Euroopan maat ovat jo hankkineet kahmalokaupalla esimerkiksi kalliita F-35-hävittäjiä Atlantin takaa, ja Amerikan asekauppiaat ovat tehneet Euroopan ostoksilla tiliä.

Suurimman uhan Euroopan maille muodostaa poliitikkojen oma hätäily asevarustelun puolesta. Sellaiset puolustusministerit säihkähtävät omia pieraisujaankin.

Se ei osoita rohkeutta vaan pelkoa, ja pelko on huono lähtökohta mille tahansa suunnittelulle. On huvittavaa havaita ja todistaa, miten EU-maiden kenraalit ja kirkkotädit kiirehtivät juoksujalkaa varoja aseisiin, vaikka Ukrainassa käyty sota ei ole lisännyt Venäjän hyökkäyksen todennäköisyyttä länteen vaan heikentänyt sitä – ja samalla Venäjän iskukykyä.

Poliitikkojen ei pitäisi olla pieniä palohälyttimiä, jotka säikkyvät jokaista rasahdusta ja sätkivät ja reagoivat eteen tulevien tilanteiden kaavoissa. Change blindnessin sijasta pitäisi pystyä näkemään kokonaistilanne.

Venäläisten aseellisista rajanylityksistä on kyllä oltu huolissaan, mutta yksikään Keski- ja Etelä-Euroopan maista ei ole pannut kunnolla hanttiin, kun vieraat kansakunnat ovat tulleet EU-rajojen yli aseettomasti turvapaikkahakemus kädessään. Siinä sitä on todellinen turvallisuushuoli.

 

Mihin Suomessa kannattaisi varautua?

Jokaiselle uudelle sodalle on tyypillistä, että sitä ei aluksi tunnisteta sodaksi. Siksi sodat alkavat usein yllättäen.

Yllätys puolestaan on mahtava etu sodassa kuin sodassa. Niinpä Venäjäkin on soveltanut sodankäynnissä hybriditoiminnan ja informaatiovaikuttamisen menetelmiä.

Juuri niihin kannattaisi varautua, mahdollisesti myös tekoälyn käyttämiseen tietomurroissa ja deep fakeissa. Sen sijaan investoinnit kalliisiin perinteisen sodankäynnin asejärjestelmiin valuvat todennäköisesti kuin kehitysapu Saharan hiekkaan. Aseet ovat hyödyllisiä vain, jos on olemassa vastaava vihollinen, mutta jos vihollinen puuttuu, sota jää käymättä.

Sekin on toki hyvä tulos, mutta siihen voidaan päätyä muillakin keinoilla kuin hampaisiin asti varustautumalla. Virhe on varustautua menneiden aikojen sotiin. Hopealuotivarustelu on huonoa, ja se nähtiin jo 1930-luvulla, kun Suomen lähes koko puolustusbudjetti hukattiin kahteen melko tehottomaan taistelulaivaan, joista toinen päätyi merenpohjaan ja toinen jouduttiin luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliittoon.

Sitten on kysymys, mitä ajatella Venäjästä lähes ainoana Suomea mahdollisesti uhkaavana maana.

Paasikivi sanoi sotien jälkeen, että ”puheet perivihollisesta olisi kerta kaikkiaan lopetettava”. Tosin perivihollinen ei lakannut olemasta olemassa, kuten hyökkäyksestä Ukrainaan havaitaan.

Kyllä Venäjä aina vaarallisena ja pelottavana pysyy, mutta myöskään vainoharhaisuus molemmin puolin ei elämää edistä.

Myös Donald Trump on arvaamaton katkaistessaan keskinäisriippuvuuteen perustuvat tuotantoketjut ja järkiperäisen globaalin työnjaon tuontitulleilla. Mitäpä muuta Grönlannin kaappaustavoite on kuin Venäjän toimien peilailua tu quo que -periaatteella (”sinä myös”), joka on aina ollut myös Venäjän modus operandi? Idea on: ”Kun te valtasitte lähialueita, me teemme samoin.”

Tämä tarkoittaa luopumista paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.

Vain oikeus määrätä itseään (ja samalla muita) näyttää kiinnostavan nyt suurvaltoja ja sellaisiksi pyrkiviä, Kiina mukaan lukien.

Tuloksena myös NATOn liittolaismaat saattavat olla lopulta toistensa tukassa ja kurkussa kiinni, ja poliitikot juoksevat kuin hiiret koloihinsa ja tulittavat sieltä toisiaan.

Ehkä kolmas maailmansota on todellakin jo alkanut, mutta sitä ei vain tunnisteta sodaksi.

Nyt olisi korkea aika edetä toiseen suuntaan ja pitää pää kylmänä Ukrainan sodan ja muiden pienten palojen sammuttamiseksi.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi romuttaa kilpavarustelulla ja sisältä päin tapahtuvalla luottamuksen nakertamisella, sillä juuri siihen miinaan Venäjä toivoo länsimaiden kävelevän, kun muita keinoja ei ole.

Tämä tarkoittaa, että NATO-maana Suomen pitäisi saada liittolaisiltaan subventioita puolustuksemme hoitamiseen eikä vaatimuksia aina vain suuremmista panostuksista. Peruste on, että Suomi on NATOn etuvartio ja tähänkin asti turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja Pohjolan alueella.

Ukraina vakavassa vaarassa

Maailmassa tuskin on turhauttavampia asioita kuin apu, joka tulee perille liian myöhään. Oikea-aikaisuus on tärkeää myös sodankäynnissä. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa. Nimittäin silloin sota jää helposti käymättä.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Ukrainan sotamenestyksestä mediassa annetut tiedot ovat olleet virheellisiä ja liioiteltuja. Jokainen kadunmies on voinut helposti päätellä, että Ukrainan armeijalla ei mene kovin hyvin, kun rintama on jämähtänyt paikoilleen, eivätkä suuretkaan ponnistukset tuota tuloksia.

Näkemys siitä, että Ukraina voisi noin vain vallata menettämiään tontteja takaisin, on ollut ylioptimistinen. Dnepr on vaikeasti ylitettävä, ja muualla Venäjä on linnoittautunut poteroihin. Venäjän kymmentä tykinammusta kohti Ukrainalla sanotaan olevan vaivaiset yksi, joten tilanne vastaa Tuntemattoman sotilaan Lahtisen huolta siitä, ”mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista?”

Ukrainan voima ei kerta kaikkiaan riitä vihollisen häätämiseen. Tämä ei ole ihme, sillä maan väestö vastaa vain kolmannesta Venäjän väestöstä, ja Venäjä on joka tapauksessa niskan päällä onnistuttaan Itä-Ukrainan ja Krimin valtaamisessa.

Tilannetta pahentaa, että Venäjä on siirtynyt sotatalouteen ja saattaa presidentinvaalien jälkeen määrätä yleisen liikekannallepanon eräänlaisena Putinin ”demokraattisen uudelleenvalinnan” kylmänä suihkuna.

Mistä länsimaiden ja -medioiden ylioptimismi sitten johtuu?

Poliittisesti Ukraina on sandwich-tilanteessa. Sen on uskoteltava länsimaille, että hyvin menee, ihan vain herättääkseen luottamusta ja kannustaakseen lisäavun antamiseen. Toisaalta sama viestintätaktiikka voi vähentää halua Ukrainan auttamiseen.

Ukrainalla on myös toisensuuntainen motiivi: sen olisi uskoteltava länsimaille, että huonosti menee, koska sekin voi kannustaa lisäavun antamiseen. Toisaalta tälläkin viestintätaktiikalla voi olla päinvastaista vaikutusta.

Nähdäkseni Ukrainan huono tilanne olisi tunnustettava, koska sillä saattaisi olla muun muassa Yhdysvaltoihin rohkaiseva vaikutus. Ukrainan kannattaisi siirtyä viestintätaktiikassaan korostamaan tappion vaaraa, vetäytymisen tarpeellisuutta ja häviön todennäköisyyttä.

USA:n avun sanotaan olevan juntturalla presidentinvaalien lähestymisen vuoksi. Istuvan hallinnon olisi kuitenkin tunnustettava tosiasiat eikä katsottava niitä pelkästään pragmaattisesti kannatustilastojen kautta.

Yhdysvalloilta löytyisi noin 450 kappaletta käytöstä poistettuja keskipitkän matkan ohjuksia, jotka se voisi lähettää apuna Ukrainaan ilman, että maan omat asevoimat kärsisivät lainkaan.

Osa lienee jo matkalla, mutta kitsastelu antaa aiheen epäillä, kuinka tosissaan länsimaat ovat olleet Ukrainan tukemisessa. Jarrua on ohjannut painamaan asevarastojen vähyys Euroopassa ja oman selustan turvaaminen.

Kyse on ollut etupäässä siitä, uskalletaanko tukea jaella konfliktin laajenemisen pelossa. Toisaalta niin pitäisi tehdä Ukrainaan suuntautuvan hyökkäyksen eskaloitumisen pelossa. Venäjähän laajentaa sotaa nimenomaan silloin, jos länsi ei pysäytä sitä voimalla, ja asia on siis päinvastoin kuin länsimaiden strategit ovat pelänneet.

Keskipitkän ja pitkän matkan aseilla Ukraina voisi horjuttaa Venäjän kansan tukea sodankäynnille, kun ukrainalaisten kärsimä kauhu ja ilmaiskut alkaisivat kolkutella venäläläisten omia kaupunkeja. Siten voitaisiin myös katkaista valloitettujen alueiden huoltoreittejä ja pakottaa vihollinen vetäytymään.

Sodasta on sanottu tulevan pitkän. Miksi?

Mukana ovat liian suuret osapuolet, jotta kumpikaan voisi sitä selvästi hävitä tai voittaa.

Tällöin ei päästäne myöskään tulitaukoa tai pelkkää aselepoa kummempaan tulokseen saati rauhaan. Jos niin pitkälle edetään, päädytään todennäköisesti jonkinlaiseen YK:n tai Donald Trumpin sovittelemaan kompromissiin, jossa vähintään Krim jää Venäjälle eräänlaisena hintana siitä, että Ukraina puolestaan liittyy Natoon. 

Konflikti voi myös jäätyä ilman ratkaisua, koska kyseessä ovat venäläisen totalitarismin kuolinkouristukset. Moskova ei anna periksi, koska Kremlin muurien takana asiat käsitetään niin, että neuvotteleminen olisi antautumista.

Neuvottelupöytään asettuminen ei taida onnistua länsimaidenkaan puolesta eikä kätilöimänä, koska Putinin rikokset ovat liian syvät, jotta Putinin hallinnolle voitaisiin tunnustaa edes neuvottelustatusta.

Jos taas Ukraina häviää sodan, yliote jää Venäjälle, millä puolestaan olisi suora vaikutus Suomen ja kaikkien niiden maiden asemaan, jotka ovat asettuneet puolustamaan Ukrainaa.

Ukrainan pitäisi siis voittaa, mikä ei ole mahdollista ilman, että länsimaat luopuvat ylijäämävarastojensa purkamiseen perustuvista nyyttikesteistä ja antavat Ukrainalle sen tarvitsemat aseet. Sen vastavaikutuksena ydinaseiden käyttökynnys puolestaan madaltuisi.

Venäjällä on siinäkin asiassa yliote, koska Venäjä voi räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan yläpuolella ilman, että läntiset ydinasevaltiot voivat vastata. Menetettävää lännellä on kerta kaikkiaan liian paljon.

Samasta syystä puheet ”ydinasesateenvarjosta” ovat pelkästään imaginaarisia ja peliteoreettisessa ristiriitaisuudessaan irvokkaita puheita, joita filosofi Herbert Marcuse sanoi jo kylmän sodan aikana ”totaalisen hallinnon kieleksi” teoksessaan Yksiulotteinen ihminen.

Eivät ydinaseet miltään suojaa. Ydinsaasteet sataisivat tasapuolisesti kaikkien niskaan, ja siksi niiden rooli ”turvallisuuden takaajina” on perin epäuskottava. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan, sitä epäuskottammaksi niiden käyttö muodostuu, vaikka toisaalta käyttökynnyksen voidaan ajatella madaltuvan uhkausten arkipäiväistymisen myötä.

Venäjä voi räjäyttää ydinaseen myös avaruudessa, jolloin elektromagneettinen pulssi tuhoaisi suuren määrän elektronisia laitteita horisontin laajuudelta aiheuttaen maanosan suuruisen katastrofin: ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät lakkaisivat toimimasta, lentokoneet putoaisivat, pankit ja pörssit menisivät nurin...

Olen usein sanonut, että ydinase ei ole käyttökelpoinen valtioiden välisissä sodissa, koska suuret pommit jäävät ihmisten muistiin vuosisadoiksi, ne tuhoavat valloitettavan (ja oman) omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan. Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain koston ja tuhoamisen tarkoituksessa ja terroristien käsissä.

Ongelmallista on, että Venäjä on juuri tuollainen terroristivaltio, joka ei välitä maineestaan pilattuaan sen moneen kertaan.

Putinista on tullut sellainen Stalin, että hänen hallintonsa tuskin kaatuu muutoin kuin totaalisessa sodassa tai Venäjän sisältäpäin. Todennäköistä on, että Ukrainan sodan aiheuttama maailmanlaajuinen konflikti vain syvenee ja poliittiset mannerlaatat erkaantuvat ideologisesti toisistaan Venäjän liukuessa kauemmaksi itään ja Kremlin hakiessa tukea myös kehitysmaiden pahiksilta.

Putin ei mitenkään poikkea koulukiusaajasta, jolla on ystäviä vain siksi, ettei Putin kiusaisi heitä itseään tai jotka itse ovat yhtä pahoin turmeltuneita.

Aleksei Navalnyin murhaamisen valoisa puoli on, että poliittisten vastustajien nitistäminen ei kerro hallinnon vahvuudesta vaan heikkoudesta.

Samalla kun Yhdysvallat pihistelee Ukrainan auttamisessa, maa patistelee Israelia olemaan pommittamatta Gazan aluetta ja siellä pesiviä terroristeja. Sivullisten kärsimys on tietenkin ongelma. Mutta en voi olla paheksumatta Eurovisio-idioottien yksipuolista pyrkimystä boikotoida Israelia sillä perusteella, että maa vastaa terroristien aloittamaan raakaan ja mielivaltaiseen hyökkäykseen.

Ceterum censeo, sicariorum esse delendam. 

 

Aiheesta aiemmin

Milloin Ukrainan sota päättyy?

Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – Putinille ”put out”

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Monet tuntevat tarinan sammakosta kattilassa. Jos sammakko heitetään kuumaan veteen, se hyppää sieltä heti pois. Mutta jos vettä hiljalleen lämmitetään sammakon ollessa kattilassa, se ei huomaa veden kuumenemista ja kiehuu hetken kuluttua hengiltä.

Venäjän yksiselitteisesti kiero ja mätä hirmuhallitsija Vladimir Putin yrittää ilmeisesti samaa temppua uhatessaan ihmiskuntaa ydinaseilla. Hänen epäillään valmistelevan myös omaa kansaansa ydinsotaan valtavilla väestönsuojeluharjoituksilla.

Kyse lienee pehmityksestä, jolla koetetaan murtaa kansakuntien vastarinta ja yritetään arkipäiväistää joukkotuhoaseen käyttöä. Psykologian näkökulmasta uhkauksen toistaminen onkin tehokasta: kun jotakin ärsykettä toistetaan, reaktiot aikaa myöten sulavat pois. Asiat piirtyvät ihmisten mieleen näennäisesti hyväksyttyinä, vaikka (tai koska) uhkaukset jäävät toteutumatta.

Myös käänteisvaikutus on ilmeinen. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän uhkaajaa uskotaan, ja pelote sammuu pois. Nopeinta inflaatio onkin ollut ydinpelotteen kohdalla.

Käyttääkö Venäjä ydinaseita?

Mitä hyötyä Putinille ja hänen hallinnolleen olisi ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan sodassa? Vastaus on sama kuin jokaisen muunkin ydinasevaltion kohdalla: ei mitään.

Suuret räjähteet keräävät maailman tuomion. Ne jäävät historiankirjoihin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamauksesta muistetaan. Lisäksi ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden. Radioaktiiviset laskeumat sataisivat myös venäläisten omaan niskaan, sillä tuuli käy useimmiten Ukrainasta Venäjälle päin.

Ydinasetabun rikkomisesta seuraisi moraalinen tuomio, jonka vuoksi Putin menettäisi liittolaisensa sekä ulkomailla että kotimaassaan. Ei taitaisi myöskään täyttyä ydinaseiden käyttödoktriini, jonka mukaan Venäjä käyttää ydinasetta vain, jos sen valtiollinen olemassaolo on uhattuna tai sitä itseään vastaan hyökätään ydinaseilla.

Putin ja hänen hullu tai hullua näyttelevä hallintonsa voi kuitenkin tehdä niin. Kun ikänsä puolesta lähestyy krematorion luukkua, tulee helposti välinpitämättömäksi muita ihmisiä kohtaan.

Hullu mies painaa nappia aloittaakseen ydinsodan.

Kyse ei ole välttämättä vain ikääntyneen hallitsijan hiipivästä mielisairaudesta tai harkitusta hullun miehen strategiasta, joka saattaa olla Venäjän näkökulmasta järjellistä. Länsimaissa ydintuhon uhkaa pidetään vaarallisempana kuin on sen todennäköisyys. Venäjä toistaa uhkauksensa juuri siksi, ettei riski länsimaiden näkökulmasta vähenisi.

Tältä kannalta katsoen ydinasetta käytetään Ukrainassa koko ajan uhkauksena, sillä se estää länsimaita kasvattamasta aseapuaan Ukrainalle.

Myös ydinaseen konkreettista käyttöä Ukrainassa puoltaa Venäjän kannalta se, että länsimaat eivät varmasti tekisi vastaiskua ydinasein. Venäjä voi aivan hyvin ja huolettomasti räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella pelotteeksi ja odottaa Ukrainan antautumista aivan kuten Yhdysvallat valkoista lippua Japanilta toisessa maailmansodassa.

Peilailutaktiikkaansa soveltaen Venäjä voisi vieläpä perustella omaa ydinhyökkäystään Yhdysvaltain toimilla Hiroshimassa ja Nagasakissa sekä halullaan lyhentää sotaa. Tu quoque.

Länsimaat voisivat tietenkin vastata Venäjän toimiin myös omalla halullaan lyhentää sotaa, jolloin ydinaseen käyttäminen johtaisi sodan laajenemiseen niin sanotuksi maailmansodaksi. Yhdysvallat on viestittänyt Venäjälle, että ydinaseen käyttämisen jälkeen Venäjällä ei olisi enää muun muassa pohjoista laivastoa.

Putinia ei kaivattaisi enää Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaan laskuvarjojääkärit kävisivät etsimässä hänet käsiinsä kuin Osama bin Ladenin. Putinilla olisi veitsi kurkulla myös omiensa keskellä. Voi olla, että ennen ydinasenapin painamista joku hänen lähipiiristään ampuisi kuulan hänen umpinaiseen kalloonsa, eivätkä sotilaat yksinkertaisesti laukaisisi ydinaseita. Toveri Vladimirin ymmärrettäisiin menneen liian pitkälle, ja hänet siivottaisiin vallasta.

Missä ovat pasifistit?

Huomiota herättävää Venäjän ydinaseuhkausten keskellä on maailman rauhanliikkeen toimimattomuus. Kun Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja Irakissa, Yhdysvaltain suurlähetystöjen edessä oli jatkuvia mielenosoituksia, joissa rauhanaktivistit vaativat Yhdysvaltain vetäytymistä. Venäjän uhatessa maailmaa ydintuholla rauhanliike on hiljaa tai vähäpuheinen.

Onko kyse ihmisten kognitiivisesta lukkiutumisesta, eli eräänlaisesta hyytymisestä liian suuren ja käsittämättömäksi käyvän uhkauksen edessä? Vai onko kyse taktisesta vaikenemisesta?

On esitetty, että ydinasekorttia väläyttämällä Venäjä pyrkii aiheuttamaan levottomuutta länsimaissa ja lisäämään vaatimuksia aseavun lopettamiseksi. Tästä syystä rauhanliikkeen taktinen vaikeneminen olisi viisasta. Putinin pelko on tyhmyyden alku.

Jo pelkästään ydinaseilla uhkaaminen on joka tapauksessa rikos ihmiskuntaa vastaan. Mikäli kukaan ei tuomitse ydinaseiden käyttöä kuuluvasti, voidaan vaikenemista pitää myöntymisen merkkinä.

Uhatessaan maailmaa joukkotuholla Putin on käärme, joka aloitti sodan ystävällismielistä maata vastaan, on rikkonut useita kansainvälisen oikeuden säädöksiä ja suunnittelee nyt myös ihmiskunnan lopettamista Harmageddonin tulella.

Sauli Niinistö on ilmeisesti pitänyt ydinaseiden käyttöä mahdollisena, sillä hänen mukaansa kynnys on laskenut ja lisäksi käytöstä seuraisi hänen arvionsa mukaan maailmanlaajuinen joukkotuho.

Hänen on ehkä taktisista syistä sanottava niin, jotta myös Naton ydinasepelote pysyisi yllä.

Tosiasia on, että ydinaseiden käyttämisestä vastaiskuun olisi kaikkein vähiten hyötyä kenellekään, ja juuri siksi puheet ”ydinasesateenvarjon” turvasta ovat makaabereja ja mitättömiä.

Länsimaat eivät voi käyttää ydinaseita Venäjää vastaan, vaikka Venäjä käyttäisi niitä Ukrainassa. Juuri tämän vuoksi Venäjällä on ydinasepolitiikassaan etulyöntiasema.

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä sodissa, ja siksi myös puheet turvasta, jonka Naton ydinaseet muka tuovat Suomelle, ovat perättömiä. Vihollisen pitää Suomesta loitolla edelleenkin muu aseistus kuin ydinlataukset.

Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain terroristisessa tarkoituksessa ja tuhoamissodassa, jota ei ole tarkoituskaan voittaa. Mitä selvemmältä Venäjän tappio näyttää, sitä selvemmältä näyttää myös se, että Venäjä käy juuri tuollaista terroristista sotaa, jossa myös ydinaseiden käyttäminen alkaa näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Sen vuoksi kansalaisten mellakoimisesta Putinin ydinaseuhkailuja vastaan ei olisi varmasti haittaa, sillä jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen. Erityisen ajattelevaista se on tässä asiassa.

Ydinaseiden käytöstä pidättäytyminen ei toisaalta merkitse, että olisi moraalisempaa tappaa tavanomaisilla aseilla, kuten Venäjä jatkuvasti tekee Ukrainassa.

Suomen itäraja on uusi 38. leveyspiiri

Rooman valtakunta ei ollut vahva siksi, että sillä oli voimakas keskushallinto, vaan siksi, että periferia pidettiin sotilaallisesti vahvana, ja sen vuoksi Rooma saattoi kukoistaa sisäisesti. 

Väitän, että samasta syystä Suomesta tulee yksi Naton tärkeimmistä jäsenmaista.

Natosta on selvää hyötyä myös Suomelle itselleen, ja sen vuoksi olenkin ollut Natoon hakeutumisen kannalla jo Brezhnevin vuosista asti.

Koskaan ei pidä kuitenkaan katsoa vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen käsi tekee.

Edut Suomelle ovat ilmeiset. Liittokunta takaa vahvan poliittisen tuen, joka ennalta eliminoi sotilaallista konfliktia Venäjän kanssa. Myönteistä näyttöä on saatu Venäjän ja Norjan rajalta, jossa on ollut hyvin rauhallista. Ei siis haittaa, vaikka tällaista rajaa on nyt Venäjän ja Naton välillä yli 1300 kilometriä lisää.

Naton jäsenyyteen liittyy kuitenkin kaksi suurta kysymysmerkkiä. Ensinnäkään ei ole takeita, että viidennen artiklan mukainen yhteispuolustus todella toimii tositilanteessa. Toiseksi, hakeutuminen niin sanotun ydinsateenvarjon alle nojaa hullun miehen strategiaan, joka on kyseenalaistunut Ukrainan sodassa.

Jo Natoon hakeutumisen aikana nähtiin, että organisaatiot tulevat sitä herkemmiksi sisäiselle eripuralle mitä enemmän niihin kuuluu eri arvomaailmoja edustavia osapuolia. Viidennen artiklan soveltamisesta ei ole kokemuksia, ja aktivoitu se on vain syyskuun 11. päivän jälkeen 2001, juuri ennen Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittamaa kosto-campaignia Irakissa.

Eräs Ukrainan sodan merkittävimpiä opetuksia on, että ydinpelote on pelkkä kupla. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän ydiniskua pelätään ja vastaiskuun luotetaan.

Minäkin luotan vuoren varmasti vain siihen, että yksikään Naton ydinasevaltio ei käyttäisi kansallista ydinasettaan puolustaakseen Suomea tai muuta vierasta valtiota Venäjän tai jonkin muun maan hyökkäystä vastaan.

Ainoa mahdollinen apu, jota Nato-maat voivat Suomelle antaa, perustuu niin sanottuihin tavanomaisiin aseisiin, elatuksen napanuoraan, tiedusteluun, partiointiin ja poliittiseen tukeen. 

Jo Viipurin pamauksesta asti on suurten räjähteiden ongelmana ollut se, että niiden tuhovaikutus jää ihmisten mieliin ikuisiksi ajoiksi, ja ne rikkovat valloitettavan omaisuuden sekä ansaitsevat moraalisen tuomion.

Puhe ydinsateenvarjosta on absurdia siksikin, että ydinräjähdykset eivät suojele ketään vaan päinvastoin tuottavat radioaktiivisen laskeuman, jolta mikään sateenvarjo ei suojaa edes hyökkääjää itseään.

Ydinaseilla spekuloiminen täyttää filosofi Herbert Marcusen määritelmän totaalisen hallinnon kielestä, jossa yhdistetään näppärästi pehmeitä perhekäsitteitä ja tuhon voimia, kuten sanonnassa ”vetypommin isä” (ks. Marcusen teosta Yksiulotteinen ihminen vuodelta 1964, s. 110).

Kannattanee varoa hurahtamasta 1960-luvulle tyypilliseen retoriikkaan, joka tunnetaan myös dokumenttielokuvasta Atomic Cafe ja mustasta komediasta Tohtori Outolempi.

Naton merkityksen pitäisi olla vakautta vahvistava, joten ei ole syytä liioitella siirtymistä pidäkkeen politiikasta pelotteiden politiikkaan.

Keskustelu Suomen Nato-jäsenyyden merkityksestä lähtee väärille raiteille, jos populistisen valtamedian innostamana keskitetään huomio ydinasetukikohtiin, ydinaseharjoituksiin ja kysymykseen Nato-varuskunnan perustamisesta Suomen kamaralle.

Ei Venäjän etulinjaan hullukaan ydinpommeja varastoisi, sillä täältä ne olisivat vihollisen varastettavissa, jolloin myös ensikäytön kynnys laskisi. Eikä tänne Naton tukikohtaa kukaan ole tuomassa edes pyydettäessä, sillä monet muutkin maat ovat joutuneet kilpailemaan niistä.

Turhaan siis murehditte sodan tuulia pasifistit Eva Biaudet (r.), Veronica Honkasalo (vas.) ja Heikki Patomäki (vas.) sekä Aleksanteri-instituutin Venäjä-fanit Markku Kivinen (vas.) ja Markku Kangaspuro, joista jälkimmäinen on kunnostautunut myös Karl Marx -seurassa ja Rauhanpuolustajissa.

Teidän kaltaisenne ovat olleet se pahin pelote suomalaisia ihmisiä kohtaan operoituanne pitkään idänkortilla ja edustaessanne jatkuvaa suomettuneisuuden aikakautta.

Mitä hyötyä Naton jäsenyydestä sitten Suomelle on, jos ydinpelotteeseen ei voi tässä maailmankolkassa luottaa, vaan ydinräjäytykset voi jättää terroristiryhmien ja pienten valtioiden, kuten Israelin ja Iranin huoleksi?

Sitä hyötyä, että Naton jäsenyys tekee Suomen itärajasta uuden 38. leveyspiirin, jonka yli ei voi astua vailla seurauksia. Mitä siitä sitten seuraisi?

Vastaus on samanlainen kuin Yhdysvaltain vastaus kysymykseen, mitä tapahtuisi, jos Venäjä käyttäisi ydinasetta Ukrainassa: Yhdysvallat pitäisi tavanomaisin asein huolen siitä, että Venäjällä ei olisi sen jälkeen muun muassa Mustanmeren laivastoa ollenkaan.

Suomen Nato-liitos on kahden kauppa ja win/win-tilanne. Näissäkin sosiaalisen vaihdon taseissa lahjat menevät tasan; tosin vaihdon väline on kovin erilainen.

Suomi saa ratkaisevan tärkeän poliittisen tuen. Nato puolestaan saa Pohjolan alueen merkittävimmän sotilaallisen resurssin, johon sisältyy Euroopan vahvin kenttätykistö, ja siksi Helsingin Sanomien tämänpäiväinen uutinen Suomen mitättömyydestä Natossa on ankka.

Kauppa ei ole Suomelle huono, sillä ilman poliittista tukea Suomen sotilaalliset voimat jäisivät epäuskottaviksi. Nato tuo mukaan komponentteja, joita Suomelta on tähän asti puuttunut, ja siksi olemassa olevien resurssiemme arvo kasvaa tässä fuusiossa.

On myös turhaa etukäteen murehtia oman auttamisvelvoitteemme valumista esimerkiksi Baltian maihin. Mikäli Venäjä päättäisi kohdistaa aggressionsa Baltiaan, joutuisimme joka tapauksessa konfliktin piiriin ja uhatuiksi. Joten on parempi, että pyrimme ennakolta estämään konfliktin syntymisen osana liittokuntaa.

Mitään näkyviä muutoksia Naton jäsenyys ei katukuvaan tuo. Mutta se parantaa Suomen asemaa kansainvälisten investointien kohteena, tuo tänne uusia yrityksiä ja pysyttää nykyisiä. Se lisää luottamusta ja henkistä turvallisuuden kokemusta Pohjolassa.

Suurimmat muutokset ovat ulospäin näkymättömiä, ja ne tehdään esikuntien karttojen ääressä, kun strategiat menevät pitkälti uusiksi. Varjopuolena on, että Naton jäsenyys lisää brysseliläistä byrokratiaa.

Miksi Turkki ja Unkari viivyttivät Nato-prosessia?

Ratiritiralla, päättyi talvihalla. On aihetta riisua turkit, kun Turkki ja Unkari lopultakin lopettivat viivyttelynsä ja ratifioivat Suomen liittymisen Natoon.

Voidaan kysyä, mikä tuon viivyttelyn ja siihen liittyvän kiristyksen oikeastaan aiheutti. Vastaukset voivat opettaa jotakin siitä, miten Eurooppa-politiikassa kannattaisi jatkossa toimia.

Totuus on, että Unkari pihtasi Suomen Nato-liitoksen hyväksymistä saadakseen Euroopan unionilta oman osuutensa elpymisvaroista, joita EU panttasi Unkarilta vedoten käsitykseen, että Unkarissa ei noudateta oikeusvaltioperiaatteita.

On muistettava, että myös Unkarissa valtaa pitää laillisissa demokraattisissa vaaleissa valittu hallitus, jonka pääministeri Viktor Orbán nauttii suurten kansanjoukkojen kannatusta.

Voidaan edelleen kysyä, miksi Unkaria hallitsee diktatoriseksi mainittu pääministeri, jota sanotaan myös Euroopan pahaksi pojaksi.

Juurisyy Unkarin diktatorisoitumiseen ja oikeusvaltioperiaatteiden vaarantumiseen on maahanmuutto, jota EU ei ole pystynyt pysäyttämään vaan jonka vyörymistä Unkariin EU edesauttoi ”Euroopan siirtolaisjärjestelyksi” kutsumallaan kulkueella.

Sen houkuttimena puolestaan olivat Ruotsin ja Suomen hallitusten kyvyttömyys ja haluttomuus rajoittaa turvapaikanhakua. Unkariin saapuneen laittoman maahanmuuton ja läpikulun motiivina oli muiden EU-maiden tarjoama sosiaaliturva, joka imaisi Irakista ja Syyriasta tulleen diasporan Unkariin tai Unkarin läpi.

Tämä ikään kuin kehotti unkarilaisia järjestymään kansallista etua puolustavan Fidesz-puolueen ja Viktor Orbánin tueksi. Varjopuolena on ollut, että sitä kautta maahanmuutto on kylvänyt eripuraa unkarilaisten omaan keskuuteen.

Syynä Unkarin haluttomuuteen hyväksyä Suomea ja Ruotsia Naton jäseneksi on ollut Unkariin tulvinut maahanmuutto, joka on raunioittanut maan taloutta ja jonka vuoksi maa joutuu jatkuvasti lähestymään käsi ojossa Brysseliä.

Toinen syy Unkarin penseyteen johtui EU:n harjoittamasta tukirahojen panttauksesta, jolla EU rikkoi Unkarin yhdenvertaisuutta ja yleisiä oikeusvaltioperiaatteita vastaan.

Oikeusvaltioperiaatteiden ja demokratian mukaista ei ole se, että EU puuttuu jäsenvaltionsa sisäpolitiikkaan ja laillisen hallituksen toimintaan.

Mistä sitten Turkin vastahakoisuus johtui? Vastaus on, että sekin johtui pitkälti maahanmuuttopolitiikassa tehdyistä virheistä.

Ruotsi ei ole päässyt Naton jäseneksi, koska ruotsalaiset ovat ottaneet vastaan Turkista saapuneita terroristijärjestö PKK:n aktivisteja. Kurdistanin työväenpuolue PKK on marxilais-leniniläinen vallankumousjärjestö, jonka ideologiaan liittyy myös radikaalia feminismiä.

Syynä Ruotsin jäsenyyden viipymiseen ei ole mikään Koraanin poltto mielenosoituksessa. Se on pelkkä yksityiskohta, joka tosin tarjosi medialle tilaisuuden kääntää huomion pois todellisesta ongelmasta.

Todellinen syy, josta Turkin ja Ruotsin välillä on taitettu peistä jo vuoden ajan, on Ruotsin tapa sallia terroristisen kurdijärjestö PKK:n toiminta maaperällään.

Turkin ja Ruotsin onnettomasta suhteesta voi oppia sen, että Ruotsin ei olisi kannattanut eikä kannattaisi jatkossakaan ottaa rajojensa sisäpuolelle maahanmuuttoa valikoimattomasti.

Ruotsin valtiollinen turvallisuus on nyt vaarassa tai ainakin Suomea heikommassa asemassa siksi, että siellä ”rikastuminen” on pitemmällä, kun maahanmuuttopolitiikka on ollut avointa.

Näyttöä avoimen maahanmuuttopolitiikan tuhoisuudesta antavat myös jokapäiväisiksi muuttuneet ampumiset ja muu väkivalta maahanmuuttajien hallitsemissa kaupunginosissa (aiheesta täällä).

Valtavirtamedian väite, että Turkin viivyttely Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa johtuisi vain Recep Tayyip Erdoğanin kenkkuilusta, on pinnallinen.

Syitä Turkin turvallisuushuoliin voidaan ymmärtää vasta, kun niiden oivalletaan johtuvan Ruotsin holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka vuoksi ruotsalaiset joutuvat nyt kärvistelemään turvallisuushuolten keskellä.

On myös muistettava, että Ruotsi omaksui turvallisuuspolitiikkansa doktriiniksi nimeltä mainitun feministisen ulkopolitiikan, jonka nykyinen oikeistohallitus tosin kumosi mutta josta ehti tulla maailmankuulua.

Entä mitä Suomelle tapahtuu nyt, kun maasta lopultakin tulee puolustusliitto Naton jäsen?

Vastaus: ei yhtään mitään. Paitsi syntyy loputtomasti uutta byrokratiaa, yhteisiä treenejä ja sotapeliteollisuutta.

Venäjän asevoimat ovat pitkäksi ajaksi lyödyt, ja rajoillamme on rauhallista jo siksi. Jokainen suhdanteita ymmärtävä voi oivaltaa, että meneillään oleva hysteerinen varustautuminen on sen vuoksi tarpeetonta ja huonossa taloudellisessa tilanteessa ajattelematonta. Ei tänne kukaan käännä kanuunoitaan ainakaan pariinkymmeneen vuoteen.

Jäsenyys puolustusliitto Natossa on kyllä Suomelle hyvä asia, koska se vähentää riippuvuuttamme Euroopan unionista ja sen heiveröisistä turvatakuista. Suomelle hyödyllisimmät Nato-maat Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia ja Norja eivät ole Euroopan unionin jäseniä, eikä näiden maiden halukkuus Nato-yhteistoimintaan Suomen kanssa riipu EU:sta, josta myös Suomi voisi nyt vaikka erota turvallisuusasemamme kärsimättä lainkaan.

Naton ydinasepelote puolestaan on tyhjä kortti. Sen tämä Ukrainan sota on osoittanut selvästi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä epäuskottavammaksi ydinpelote käy.

Totuus on sekin, ettei mikään Nato-maa käytä ydinaseitaan Suomen tai muunkaan jäsenmaansa puolustamiseen. ’Ydinsateenvarjo’ on irvokas käsite ja vastaa filosofi Herbert Marcusen näkemystä sanoista, joiden sisältö ja muoto ovat skitsoidisessa ristiriidassa keskenään (ks. Marcusen analyysia ”totaalisen hallinnon kielestä” teoksessa Yksiulotteinen ihminen). Radioaktiivinen laskeuma sataisi tasavertaisesti kaikkien niskaan.

Kyyninen totuus lienee myös se, että Nato tarvitsee Suomea lähialueiden puolustamiseen enemmän kuin Suomi lähialueiden Nato-maita. Turvaa Suomelle itselleen tuovat vain merten takaiset valtiot.

On huomattava, että Nato on ensisijaisesti poliittinen liitto, jossa valtaa käyttävät ja päätöksiä tekevät poliitikot, kun taas sotilailla on toteuttava rooli. Nato takaa lopultakin enemmän poliittisen kuin sotilaallisen tuen.

Tässä mielessä jäsenyys Natossa on loppujenkin lopuksi yhtä hyödyllinen kuin kirkollinen avioliitto, jonka merkitys on lähinnä symbolinen.