Uusi poliittinen tuomioistuin – ”Oikeusvaltiokeskus” voi vaarantaa kansalaisten perusoikeudet

Hallituksessa riittää halua yhteisen hyvän jakamiseen omien kansalaistemme velaksi ja taloudelliseksi tappioksi. Tämä ilmenee Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön vähin äänin perustamasta Oikeusvaltiokeskuksesta.

Keskus on keitetty kokoon kesällä, ja sen tavoitteeksi sanotaan ulkoministeriön alaan kuuluvan kehitysyhteistyön vahvistaminen. Varat otetaan kehitysyhteistyövaroista.

Keskus toimii Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yhteydessä, mutta sen johtajaksi nimitettiin vailla tieteellisiä näyttöjä oleva vihreiden entinen kansanedustaja Tuija Brax. Tämä viittaa siihen, että keskuksesta on tulossa uusi ”poliittinen tuomioistuin” jo muutonkin pitkälle politisoituneen oikeuslaitoksen kylkeen.

Koska rahat veistetään ulkoministeriön jo hyväksytystä budjetista, Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on saattanut lipsahtaa eduskuntakäsittelyn ohi. Myös Oikeusvaltiokeskuksen rooli on ongelmallinen, sillä sen tarkoitus on puuttua muiden maiden sisäpolitiikkaan ja oikeusoloihin. Siten astutaan helposti kansallisen suvereniteetin alueelle toisten maiden itsemääräämisoikeutta rikkoen.

Mihin oikeusvaltiokeskusta tarvitaan? 

Olen toki ollut itsekin pitkään sitä mieltä, että parasta, mitä Suomesta voitaisiin kehitysmaihin viedä, olisivat oikeus- ja hyvinvointivaltion periaatteet, toisin sanoen poliittinen järjestelmämme, johon ainakin muodollisesti kuuluvat sananvapaus, uskonnonvapaus ja vapaa markkinatalous. Mikäli nämä saataisiin toteutumaan myös islamistisissa maissa, ratkeaisi moni taloudellinen, poliittinen ja ihmisoikeusongelma.

Euroja jakelemalla emme voi näkyvästi ja tehokkaasti vaikuttaa, eivätkä ihmisoikeudet ole mitään erillisoikeuksia, joita voitaisiin edistää irrallaan koko poliittisesta järjestelmästä. Euro- ja dollaridiplomatia ovat kerrassaan vääriä menetelmiä maailman parantamiseen, ja sen vuoksi taloudellinen kehitysapu pitäisi kokonaan lopettaa. Peruskysymyksenä säilyy joka tapauksessa se, miksi suomalaisten pitäisi niin kovasti muiden maiden asioihin vaikuttaa.

Jos asiaa ajatellaan ympäristönsuojelun kannalta, kehitysavun ehdoksi pitäisi asettaa, että kehitysmaat sitoutuvat rationaaliseen moraalifilosofiaan ja laativat suunnitelman väestönkasvunsa kääntämiseksi laskuun sekä pysyvät siinä useiden sukupolvien ajan. Kehitysmaiden väestöräjähdyshän on syynä lähes kaikkiin suurin ongelmiin, kuten aliravitsemukseen, ympäristön tuhoutumiseen ja sotiin.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin valvoa oikeusvaltion toteutumista täällä Suomessa ja Euroopan unionissa, toisin sanoen laittaa ensinnä oma tontti kuntoon. Vieraiden kansankuntien ihmisoikeuksilla ja toimeentulo-ongelmilla pamputetaan nykyisin lähinnä omia kansalaisiamme heidän perusoikeuksiaan, kuten sananvapautta, vastaan rikkoen. Juuri siksi ihmisoikeudet ansaitsivat huomiota Suomessa.

Totesin jo kirjassani Totuus kiihottaa (s. 185), että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta poikkeuksellisen paljon huomautuksia erityisesti sananvapauden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksista. Vaakalaudalla ovat olleet erityisesti perussuomalaisten ihmis- ja perusoikeudet (s. 186).

Kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa luvussa 8 ”Diskurssin oikeustieteellistyminen ja ihmisoikeuskultti” myös ihmisoikeusfundamentalismista, josta ovat puhuneet oikeustieteilijät Aulis Aarnio ja Markku Helin. Ministeriöistä poliittisesti ohjatuissa ja rahoitetuissa hankkeissa on vaarana, että ”oikeusvaltiolle” sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteille annetaan operationaalinen asema pohtimatta, mitä nämä itse asiat filosofisesti katsoen ovat ja merkitsevät. 

Ulkoministeriössä munittu ja haudottu Oikeusvaltiokeskus edustaa universaalisosialismin metafyysistä vastinetta: ihmisoikeusfundamentalismia. Vasemmistoretorisesti ajatellaan, että jokin keskus voisi korjata maailman vääryydet, vaikka tosiasiassa se tarjoaa hillotolpan poliittisesti palkituille ihmisoikeusahmateille samalla, kun diktaattorit popsivat aamupaloikseen pikkulapsia pakastimesta.

Kansainvälisten valtiosopimusten ja EU:n velvoittamilla doktriineilla on ohitettu kansallisia perustuslakeja tavalla, joka on tehnyt ihmisoikeusfundamentalismista puhumisen tärkeäksi. Ihmisoikeusfundamentalismia on arvostellut muiden muassa Aulis Aarnio kirjassaan Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus (2014).

Ongelman totesi jopa Mikko Puumalainen väitöskirjassaan EU:n etusijaperiaatteesta Suomen valtiosäännössä vuodelta 2018. Hänen kannanottonsa oli merkittävä, sillä Puumalainen on aiemmin ottanut vähemmistövaltuutettuna kantaa muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimusta myötäillen ja kotimaisia perusoikeuksiamme, kuten sananvapautta, polkien.

Politiikassa ja lain soveltamisessa on ohitettu kansallisia etuja ja intressejä tavalla, joka on johtanut politiikan moraalikatoon ja legitimaatiokriisiin. Se näkyy tutkimuksessani osoittamallani tavalla: halkeamisena lähinnä kahteen viestinnälliseen klusteriin, eli kansallismieliseen ja monikulttuuri-ideologiseen. Kiistely totuudesta juontaa juurensa kansalaisyhteiskunnassa ja väestössä tapahtuneesta repeämästä, jonka syiksi osoitin EU:n liittovaltio- ja keskittämispolitiikan sekä sosiaalietuuksia tavoittelevan maahanmuuton. EU:n harjoittama komentodemokratia ei ole mitään demokratiaa, ja se uhkaa kansallista vapautta.

 

Oikeusvaltioperiaatteet ovat vaarassa Suomessa 

Vaarassa ovat olleet ja ovat edelleen nimenomaan kantaväestöjen ja kansalaistemme tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Siksi Oikeusvaltiokeskuksen kannattaisi keskittää toimintansa mielenkiinto oikeusvaltion toteutumiseen Suomessa. Syitä tähän on useita. Uhattuina ovat olleet muiden muassa

1) sananvapaus, kun EU on puuttunut Euroopan kansallisvaltioiden sisäpolitiikkaan ja kansalaisten keskinäiseen viestintään vihapuhesakoilla sekä velvoittamalla Internet-jättiläisiä poistelemaan kansalaisten viestejä ilman oikeudellista tutkintaa,

2) verovarojen oikeudenmukainen käyttö EU-maiden kesken, kun yhdet maat on pantu maksamaan toisten maiden menoja,

3) ilmastopolitiikan tehokkuus ja oikeutus, kun esimerkiksi paljon saastuttavalle Kiinalle annettiin Pariisin ilmastosopimuksessa lupa jatkaa päästöjään vuoteen 2030 asti, ja

4) EU:n keskeiset rakenteet, kun Dublin II -asetusta ei ole noudatettu, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen velvoitteet valtioiden velkasuhteen hillitsemisestä on laiminlyöty ja ”no bail out” ‑säädöksen yli on kävelty keskuspankkirahoituksella.

Tällaiset virheet ja laiminlyönnit ovat vaarantaneet oikeusvaltioperiaatteen Euroopan maissa tavalla, jonka vuoksi EU-maiden pitäisi ensin löytää malka omasta silmästään ennen kuin ne ryhtyvät ripittämään muita.

Myöskään vuonna 2012 Suomeen perustettu valtiollinen Ihmisoikeuskeskus ei ole millään tavoin puuttunut sananvapauden ja tutkimustoiminnan vapauden kaventamiseen maassamme, mutta se on jaksanut länkyttää ammattitoimittajien ja valtavirtamedian puolesta, jotta nämä saisivat mustamaalata vaihtoehtomediaa ja jatkaa räksytystään kriittisiä tieteenharjoittajia vastaan.

Tämä ei ole ihme, sillä Ihmisoikeuskeskus on täytetty vihervasemmistoon kallellaan olevilla viranomaishenkilöillä, joiden tehtävä on puolustaa globaalia monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttovirtoja. Siten se vastaa valtiollisia tasa-arvo- ja muita valtuutettuja, joita kihisee ja sihisee maa mustanaan.

Yhdenkään viranomaiselimen henkilökuntaa ja jäseniä ei ole valittu avoimilla menettelyillä eikä perusteilla. Varoittavimpana muistona on vailla laissa vaadittua kelpoisuutta olevan Eva Biaudet’n (ruots.) nimittäminen vähemmistövaltuutetuksi valtioneuvoston erivapaudella kolmenkymmenen oikeasti pätevän ohi. Hänet virkaan nostaneena oikeusministerinä toimi Tuija Brax, joka nyt palkittiin poliittisella viralla.

Poliittinen virkanimitys, jolla ohitetaan pätevämpiä, on jo sinänsä räikeä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusrikos, joka vaarantaa oikeusvaltioperiaatteen.

Ristiriitaista Oikeusvaltiokeskuksessa on myös sen moraaliposeeraava ja ongelmia projisoiva olemus. Vihervasemmistolainen hallitus pyrkii kovistelemaan muita maita korjaamaan oikeusolojaan, mutta tosiasiassa vihervasemmisto on ollut sulaa vahaa maailman ongelmien edessä. Erityisesti taloustuhopuolue Vihreät on avannut sydämensä ja kukkaronsa turvapaikanhakijoille, jotka eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivallan, ihmisoikeusongelmat, tasa-arvon rikkomukset ja raiskaukset tänne.

Jos (ja todennäköisesti kun) Oikeusvaltiokeskus ei valvo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se sivuuttaa maassamme tehdyt ihmisoikeusrikokset, joita toimeenpannaan viranomaiskohtelussa ja joista Suomi on saanut useita huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ja jos Oikeusvaltiokeskus valvoo oikeusvaltion toteutumista Suomessa, se tekee sen joka tapauksessa puolueellisesti: poliittisen vihervasemmiston hyväksi ja kuristaen sananvapauden silmukkaa entistä kireämmälle ”ihmisoikeuksien puolustamiseksi”. Oikeusvaltiokeskus todennäköisesti vain syventää sitä syöveriä, jossa poliittisista oikeudenkäynneistä kärsivä Suomi jo on.

Kelluvat merkitsijät ja ajattelun tyhjäkäynti

Olen tietenkin myös periaatteellisessa mielessä eri linjoilla tavasta, jolla huomio ja huolten aiheet ovat siirretyt kotimaisista asioista kansainvälisiin yhteyksiin. Kirjassani Totuus kiihottaa osoitin, että vika piilee yleisessä internationalismissa.

Nykyisessä asenneilmapiirissä ihmisoikeuspuheesta, jonka mukaan ”perussuomalaisten kanssa ei tehdä kompromisseja”, on tullut eräänlaista ”ässäkortin lyömistä pöytään”. Sellaisen vallankumouspuheen kautta ”oikeudenmukaisuuteen”, ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viittaamisesta on tehty eräänlainen retoriikan ylittämätön raja, johon vedotaan kuin uskonnolliseen ilmoitukseen.

Siinä, missä tasa-arvon ihanne luo kuvitteellisen ja ansaintaperustaista oikeudenmukaisuutta vastustavan moraalisen tyhjiön, ihmisoikeuskultti puolestaan täyttää valtakuntien laarit sosialististen elovainioiden viljalla. Ja aivan niin kuin monikulttuurisuus tekee merestä laajan mutta matalan ja syvyys menetetään omasta kulttuurista, niin myös tasa-arvolla tykittämisestä on tullut käänteistä syrjintää, jolla vierasperäisiä etuoikeutetaan oman kansamme ohi.

”Tasa-arvolla”, ”yhdenvertaisuudella” ja muilla kyseenalaistamattomiksi julistetuilla ihanteilla korventaminen on mennyt liian pitkälle. Samalla on unohdettu kuuluisan psykoanalyytikon ja filosofin Erich Frommin varoitukset siitä, millä tavalla itseään vapaana ja hyveellisenä pitävä ihminen on vaarallinen (teoksessa Escape from Freedom, 1941). Juuri idealisteista tulee pahimpia kaikista, sillä he eivät tunnista itsessään piilevää pahuutta.

Anekdoottisesti voidaan muistuttaa, että Ranskan vallankumous sulki terrorin vuosina 1793–1794 vankilaan noin 300 000 ja surmasi 50 000 henkeä. Silti vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden universalistiset ”oikeusvaltioperiaatteet” eivät jaksa järkyttää nykyisiä hyveiden perään haikailevia haaveilijoita.

 

Oikeusvaltiokeskus on orwellilaisuuden hedelmä 

Aito kansallismielisyys puolestaan ei ole imperialismia, vaan imperialismia edustavat nykyisin monikulttuuri-ideologia, kansainvälinen kapitalismi ja globalisaatio. Niiden vääryydet ovat johtamassa yhtä aikaa isännättömän pääoman ja yhteismaan tragediaan, kun kansallinen varallisuus on riistetty kansakunnilta pois.

Yhteisistä resursseista, kuten ilmakehästä, puolestaan pyritään huolehtimaan vaatimalla lisää investointeja jo muutenkin ilmastotehokkaissa länsimaissa, joissa ne tulevat kalliiksi. Samalla ajetaan teollisuus paljon päästäviin kehitysmaihin, joissa parannustoimet olisivat halvempia ja siten tehokkaampia. Niitä ei kuitenkaan suostuta tekemään, vaan tuetaan kehitysmaiden ilmastopoliittista vapaamatkustusta. Tämä ei ole oikeusvaltioperiaatteiden mukaista eikä taatusti oikeudenmukaista.

Sen sijaan suomalainen kansallismielisyys on humaani ja todellista tasa-arvoa ja oikeusvaltiota edistävä liike, joka yhteisvastuullisesti puolustaa kansallista etua, hyvinvointivaltiota, ympäristöä ja ihmisoikeuksia. Tämän teemme perustaen toimintamme valtion ja kansakunnan luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen, kansalliseen suvereniteettiin ja hegeliläis-snellmanlaisen valtiofilosofiaan.

Vihreän ulkoministerin Pekka Haaviston, sosiaalidemokraattisen ulkomaankauppaministerin Mikko Skinnarin ja Helsingin yliopiston rehtorin Sari Lindblomin yhdessä kokoon hymistelemä Oikeusvaltiokeskus pahimmillaan vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion, kun oikeusvaltioperiaatteiden verukkeilla aletaan polkea kansalaisten perusoikeuksia, kuten oikeutta vapaaseen sanankäyttöön ja poliittisten mielipiteiden ilmaisemiseen. 

Sellainen Oikeusvaltiokeskus rikkoo kansallista suvereniteettia ulkomailla reuhatessaan ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta. Ja se rikkoo kansallista suvereniteettia Suomessa pakottamalla kansalaisiamme noudattamaan kansainvälisten sopimusten muualta kotoisin olevia periaatteita omassa maassamme. Perimmältään Oikeusvaltiokeskus on siis universaalisosialismin mätä hedelmä.

Oikeusvaltiokeskuksen johtajanimityksen yhteyshenkilönä toimi vihervasemmistoa tukevista sananvapauden rajoituspyrkimyksistään tunnettu professori Kimmo Nuotio, joka markkinoi virkaa Twitterissään löytääkseen myös tieteellisesti epäpäteviä hakijoita, sillä tehtävä oli läänitetty vihervasemmistoa varten.

Oikeusvaltiokeskus liimataan nyt Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kylkeen, ja sen toimintaa vahtimaan laitetaan ”strategisen ohjauksen tueksi ohjausryhmä” eli eräänlainen valvontakomissio, johon ”kutsutaan jäseniä muiden korkeakoulujen, valtionhallinnon ja kansalaisyhteiskunnan edustajista”. Siis ”kutsutaan”, toisin sanoen valikoidaan poliittisilla perusteilla.

 

Tuija Braxin oma yksityinen tuomioistuin

Sellaisista byrokraattisin ja poliittisin motiivein johdetuista oikeudenjako-orgaaneista, joissa ministeriöt pyrkivät käyttämään tiedettä politiikanteon välineenä, on huonoja kokemuksia. Pahimmillaan ne rikkovat Montesquieun vallanjako-opin, murtavat oikeuslaitoksen riippumattomuuden ja sekoittavat poliittisen vallan tuomiovaltaan.

Pikemminkin Suomi tarvitsisi perustuslakituomioistuimen, jotta sen tehtäviä ei tarvitsisi hoitaa monista intressiristiriidoista kärsivässä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Koska suuri osa suomalaisista valtiosääntöjuristeista on poliittisen vasemmiston etäispäätteitä, on tosin vaara, että myös perustuslakituomioistuimesta tulisi poliittinen tuomioistuin tai oikeuskanslerinviraston tapainen kumileimasin, jolla oikeutetaan istuvien hallitusten punavihreää politiikkaa.

Oikeusvaltiokeskuksen perustaminen on osa tieteen ja oikeuslaitoksen vihervasemmistolaista politisoitumista. Tuija Braxin yksityisellä Oikeusvaltiokeskuksella hallitus pyrkinee tekemään Suomesta koko maailman oikeusaputoimiston ilman, että siitä olisi suomalaisille veronmaksajille mitään hyötyä. Päinvastoin: kyseinen poliittinen toimielin saattaa vaarantaa suomalaisten ihmisten oikeusturvan jakamalla oikeutta poliittisesti.

Tuija Braxin nimittäminen Oikeusvaltiokeskuksen johtajaksi antaa näyttöä tavasta, jolla vihervasemmisto röyhkeästi perustaa ja valloittaa itselleen julkisia virkoja ja nimittää niihin poliittisia kellokkaitaan. Tieteen liepeillä esiintyessään vihervasemmiston etäispäätteet pyrkivät käyttämään poliittista valtaa asiantuntijavallan tai tuomiovallan kaavussa. Näin Neuvostoliitossa.

Ihmisoikeuksista seuraa ihmisvelvollisuuksia

Ihmisoikeusteollisella kompleksilla tarkoitetaan konglomeraattia, joka tuottaa humaania elämänasennetta niin kuin tiiliskiviä. Suomen valtiosopimuksissa (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa) määritellyt ihmisoikeudet on taattu väljemmin kuin Suomen perustuslaissa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ihmisoikeudet asettavatkin hyvinvoinnille yleensä heikomman standardin kuin Pohjoismaissa voimassa olevat perustuslailliset perusoikeudet. Pahinta on, että ihmisoikeuksiin viitaten on poljettu perusoikeuksia esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttoa on yritetty edistää sananvapauden hinnalla.

Onkin syytä muistaa, että ihmisoikeuksista seuraa usein ihmisvelvollisuuksia. Mutta myös niillä pitää olla rajat. Osa ihmisvelvollisuuksista on luonnollisia, esimerkiksi velvollisuus vetää toinen ihminen pois avannosta, jos havaitsee pulaan joutuneen. Mutta toinen osa on varta vasten luotuja: velvollisuuksia, jotka seuraavat erikseen perustetuista tai laajennetuista ihmisoikeuksista, esimerkiksi oikeudesta koulutukseen.

Kiintoisaa on, että ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista käyty kamppailu on nykyaikana keskitetty nimenomaan sananvapauden ympärille. Todellisuudessa sananvapaus on aineeton oikeus, joka ei jakamalla lopu. Sitä riittäisi ilman, että kukaan sen käyttämisestä köyhtyisi. Silti julkinen valta kohdistaa rajoituksensa siihen.

Minkä tyyppisistä ihmisoikeuksista viranomaiset ja poliitikot sitten eivät haluaisi puhua? He eivät haluaisi tunnustaa esimerkiksi vanhustenhoitoa ja suomalaisten ihmisten terveydenhoitopalveluita ihmisoikeuksiksi eivätkä varsinkaan -velvollisuuksiksi, vaikka todellisuudessa ne kuuluvat kansalaisten oikeuksiin ja yhteiskunnan velvollisuuksiin.

Syy laiminlyönteihin piilee siinä, että nämä eivät ole pelkkiä ihmisoikeuksia tai perusoikeuksia vaan myös ihmisvelvollisuuksia ja samalla perusvelvollisuuksia. Yksille luovutettavat oikeudet tuottavat toisille vastaavia velvollisuuksia. Poliittisessa pelissä ihmisoikeuksista runoileminen keskitetään tietysti mieluummin siihen, mitä kaikkea länsimaiden pitäisi antaa pois, kuin siihen, mitä velvollisuuksia yhä uusien oikeuksien perustamisesta seuraa.

Kuten sanottu: sananvapaus ei lopu jakamalla. Siinä olisi ihmisoikeus ilman vastaavaa velvollisuutta. Mutta oikeus vanhusten- ja terveydenhoitoon on juuri sellainen ihmisoikeus, joka johtaa automaattisesti ihmisvelvollisuuksiin. Niinpä näistä aiheista ei puhuta yhtä mielellään kuin aineettomista ja periaatteessa ilmaisista oikeuksista.

Kun on velvollisuuksia, kohdataan resurssien rajallisuuden ongelma: oikeudet on saatava toteutumaan, mutta myös velvollisuuksien kuorma olisi jaettava oikeudenmukaisesti. Perimmältään juuri tästä johtuu, että esimerkiksi maahanmuuttajien asemaa ei voida oikeuttaa pelkästään lausumalla taikasana ”ihmisoikeudet”. Ehtymättömiä ihmisoikeuksia ovat lähinnä nuo aineettomat oikeudet, aivan niin kuin ehtymättömiä näyttävät olevan myös ministerien selitykset.

Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on syntynyt sellainen nurinkurinen tilanne, että julkinen valta ottaa liian helposti kantaa maahamme ulkopuolelta tulevien ihmisten asemaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten vahingoksi, mutta jättää omat kansalaisensa heitteille.

Ihmisoikeusteollinen kompleksi

Filosofian historia tuskin tuntee jyrkempää vastakohtaa kuin sen, joka vallitsi Kungfutsen perustaman konfutselaisuuden ja Laotsen luoman taolaisuuden välillä 500-luvun Kiinassa ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutse tunnettiin ylimyksenä ja virkamieskunnan lojaalina edustajana, kun taas Laotsen viisaus oli maanläheisempää, ja hänet muistetaan kaikkien aikojen ensimmäisestä anarkistisesta ohjelmastaan. Toinen yhtä kärkevä vastakkainasettelu muistetaan modernilta ajalta: hegeliläisen idealismin ja marxilaisen materialismin väliltä, mutta sitäkin joudutaan täydentämään esimerkiksi Kierkegaardin ja Nietzschen vaikutuksella, jotta vastakohta-asetelmasta tulisi yhtä jyrkkä.

Suomessa samantyyppinen vastakkainasettelu vallitsee nyt kansallismielisyyden ja niin sanotun vihervasemmistolaisuuden kesken. Tämä kiista on myös omalla tavallaan houkutellut kansallisvaltioon uskovan hegeliläisyyden ja kansainvälisyyttä hoilaavan marxilaisuuden välisen konfliktin uudelleen esiin.

Järjellä ja utopistisella haihattelulla on historian kuluessa aina ollut tietyt puolestapuhujansa. Samaan tapaan kuin filosofian historiasta, myös nykypolitiikan riveistä löytyy järkiperäinen ja hyvin järjestetty maailma, joka muistuttaa valistusfilosofien todellisuutta. Toisaalla taas on ihanteiden ja sekavien kuvitelmien sekä houreiden maailma, jossa kaikki mitat ja rajat häipyvät olemattomiin, esimerkiksi taju ajasta, paikasta, valtionvelan tai maahanmuuttajien määrästä ja sotatilan todennäköisyydestä.

Yhtäällä on luja usko kohota työn ja ponnistelun avulla paremmille päiville sekä siihen liittyvä kausaalisen meritokratian (eli ansioon perustuvan syy–seuraus-suhteen) ajatus. Toisaalla taas on syvä epäily kaikkea sellaista kohtaan, joka on järjestetty rationaalisen tieteen avulla kuntoon – mutta yhtä peittelemätön on myös luottamus siihen hyvyyteen, esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan paratiisiin, joka alkaa heti ja itsestään kasvaa esiin, kunhan vain kaikki paha, eli rasistinen ja sovinistinen miessukupuolen edustaja, saadaan pois tätä kukkeaa kehitystä häiritsemästä.

Nämä ajatuslinjat ovat toistuneet satojen vuosien ajan filosofian historiassa, joten ne toistuvat tietysti myös meidän aikanamme. Onhan perusteltu tieteellinen ja filosofinenkin ajattelu edennyt pitemmälle, joten aina vesikauhuisempia ovat kriitikoiden suista leviävät vaahdot.

Poliittisten aatteiden lisäksi vastakkain näyttävät olevan nykyisin myös kansallisissa perustuslaeissa säädetyt perusoikeudet ja kansainvälisissä sopimuksissa solmitut ihmisoikeudet. Ongelma on, että ihmisoikeuksilla yritetään heikentää suomalaisten perusoikeuksia; yleismaailmallisiksi tai yleiseurooppalaisiksi aiotut ihmisoikeudet kun asettavat yleensä huonomman standardin kansalaisten oikeusturvalle kuin Suomen perustuslait.

Ihmisoikeuksia koetetaan nyt tuottaa kuin liukuhihnalta. Kutsunkin tätä ”ihmisoikeusteolliseksi kompleksiksi” (the complex of industrial-human rights). Sen piirteenä on, että keskentekoiset demokratiat yrittävät opettaa meille, mitä perusoikeudet ovat. Samalla ne pyrkivät määräämään, mitä saa sanoa ja kuinka saa, ei saa tai pitää syrjiä. Parempien ”ihmisoikeuksien” vaatijat ovat tinkineet suomalaisten perusoikeuksia ja varsinkin sananvapautta huonommiksi.

Ihmisoikeusteollisessa kompleksissa tuomioistuimet ymmärretään tehtaiksi, joissa tuotetaan oikeudenmukaisuutta kuin tiiliskiviä. Sen sijaan todellisissa demokratioissa oikeuden laillisuusperustus syntyy kansalaisten oikeustajun ja yhteiskuntakäytäntöjen tuloksena. Laki ei legitimoidu paperilla eikä tuomioissa vaan ihmisten asenteissa.

Euroopan unionissa ja monissa muissa ylikansallisissa organisaatioissa tunnutaan ajattelevan, että ihmisten asenteita ja elämänkäytäntöjä voidaan muuttaa kuin jokien kulkusuuntaa: direktiiveillä. Monetkaan ihmiset eivät ymmärrä, että kaikki oikeus on voimassa ihmisten hyväntahtoisuuden tuloksena, ei vaatimalla. Esimerkiksi Kungfutsen ja Laotsen kiistasuhde oli jyrkkä ja puhdasoppinen, mutta sen vallitessa noudatettiin hyviä tapoja. Tämä ei tarkoita, että yhteiskunnan laivaa pitäisi ohjata tapaoikeuden keinoin, mutta kylläkin sitä, että todellinen sivistys ei asu lakiteksteissä vaan ihmisten tahdonmuodostuksessa ja elämänkäytännöissä.

Myös meidän aikamme ihmisillä olisi paljon opittavaa kiinalaisilta. Usein valitetaan, kuinka kauheaa on joutua syrjityksi tai alistetuksi yhteiskunnassa. Niinpä. Mutta on myös tärkeää myöntää, että suuri osa kielteisenä koetusta suhtautumisesta tähtää ihmisten hyvään. Tuskin minäkään olisin päässyt elämässäni edes näin pitkälle, ellen olisi joskus joutunut ottamaan arvostelua vastaan. Kaikki ihmisoikeusteollisen kompleksin vastaisuus ei siis ole syrjintää, vaikka osa tietysti on. Kun suden huudetaan olevan aina ja kaikkialla, on vaikea nähdä, missä susi milloinkin piilee.

Ja kuten viisas Kungfutse aikoinaan sanoi: ”Kun sanat menettävät merkityksensä, ihmiset menettävät vapautensa.”