Yritysten kannattaisi kilpailuttaa johtamispalvelunsa

Ilta-Sanomat osoitti toimittaja Olli Wariksen kirjoittamassa jutussa 20.7.2022, miksi iltapäivälehtiä pitää olla olemassa. Hän analysoi, millaisia ansaitsemattomia ja työsuoritteisiin nähden kohtuuttomia palkkioita, palkkoja ja muita etuja Fortumin johdossa olleille Pekka Lundmarkille ja Sari Baldaufille sekä nykyiselle toimitusjohtajalle Markus Rauramolle on maksettu vuosina 2012–2022.

Valtionyhtiö on polttanut rahaa kaasulampulla maksaessaan johtajille noin kolmen miljoonan euron vuosipalkkoja ja palkkioita; Rauramolle vielä tämän vuoden huhtikuussa 423 000 euroa kannustinrahaa, ”jota perusteltiin strategisten prioriteettien edistymisellä sekä yhteistyöllä Uniperin kanssa”. Tosiasiassa Fortumin tytäryhtiö Uniper oli jo tuolloin ojan pohjalla sekä antoi tulosvaroituksen samassa kuussa, ja valtio oli joutunut myöntämään 8 miljardin euron tukipaketin Uniperille tammikuussa.

Sitä tosin Wariskaan ei muistanut, että valtionyhtiö Fortumia käytettiin rahastukseen jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Percy Henrik Mikael Lilius -niminen patriisi kuittasi Fortumista optio-ohjelman kautta 11,3 miljoonan euron tulot. Samalla yhtiön tulosparannus kiskottiin sähkönkäyttäjien lompakosta ja työntekijöiden selkänahasta. Lilius puolestaan pakeni ”eläkkeelle” päätyen Mehiläistä omistavan luxemburgilaisen holding-yhtiön johtoon nautiskelemaan palvelusetelien ja terveydenhuollon yksityistämisen kautta ulkomaille kiertyvien veroverojen tuottamista tuloista.

Lopulta ei ole ihme, että eräs professorikin on keksinyt moittia Fortumin nykyisen ja entisen johdon. Uniper muun muassa teki kaasun toimitussopimuksia asiakkailleen kiinteään hintaan, mutta ei suojannut ostojaan Venäjältä, vaikka Krimin kriisi oli jo käynnissä.

Se oli maalaisjärjelläkin arvioiden tyhmää, sillä silloin tehtiin kauppa pohtimatta ensin hintaa. Kaikki ei ole ollut varmasti ”omistajaohjaajien” eli valtion ja sen kansalaisten edun mukaista.

Selvää on, että myöskään Fortumin tilanne ei ratkea Suomen julkisen talouden eikä valtio-omistajan eduksi, ellei Venäjä nyt ”osta” suomalaisia puolelleen työntämällä kanavat täyteen kaasua. Myös tämä vaihtoehto on huono, sillä siinä mestataan demokratian lehmä oligarkian alttarille.

Tuloksena Saksan valtion kanssa voi puolestaan olla jonkinlainen kompromissi, jolla tappiot suomalaisille veronmaksajille ”kohtuullistetaan”.

Selvää on sekin, että johtajien palkkioiden ja heidän aikaansaamiensa tulosten valtava epäsuhtaisuus ei sovitu julkisen talouden väliintulolla, toisin sanoen puskemalla lisää rahaa hornaan. Johtajille kannetut kahisevat eivät ole millään tavalla ”kohtuullisia” edes lainausmerkkeihin ripustettuina, vaan ne ovat jäätävän irvokkaita uhrilahjoja, joiden saajien kurkusta kaikuu kyyninen nauru.

Olen kirjoittanut johtajien palkitsemisesta aiemmin muun muassa kolumnissani ”Optioiden kirous”. Edelleen voidaan kysyä, mitä annettavaa tai vaihdettavaa Fortumin ja monien muiden suuryritysten johtajilla on ollut miljoonapalkkioidensa vastineeksi.

Ranskalaista Marcel Maussia pidetään yhteiskuntatieteiden klassikkona, sillä hän kehitteli sosiaalisen vaihdon teoriaa (kirjassaan Sur le don). Sen mukaan epätasapainoiseltakin näyttävän sosiaalisen vaihdon kirjanpito menee aina lopulta tasan, vaikka näyttäisi siltä, että arvokasta vaihtuu arvottomaan.

Mukana on nimittäin näkymätön jäännöstekijä, ja sosiologian tehtävä on selvittää, mikä tämä näkymätön tekijä yhtälössä on.

Onko tällaista näkymätöntä tekijää yrityspomojen ja heidän johtamiensa firmojen välisessä taloudellisessa vaihdossa?

Kenenkään liiderin työpanos sinänsä ei ole niin korvaamaton, että siitä pitäisi myöntää miljoonien eurojen vuosipalkkiot. 

Sielunsako he myivät rahojen vastineeksi? Ja kenelle he sen kauppasivat? Siinä olisi kuka tahansa ostaja tehnyt huonon kaupan.

Nähdäkseni yritysten kannattaisi ulkoistaa ja kilpailuttaa johtajapalvelunsa sekä valita halvemmat pomot. He voivat tehdä asiat paremmin. Ainakaan he eivät voisi epäonnistua huonommin. Merkkeinä siitä ovat Soneran tuho, Nokian puhelinten alasajo, Finnairin strategiset jättiläisvirheet, Stockmannin rauniot ja nyt Fortumin romutus.

---

Päivitys 26.7.2022: Perusteellisen listan Fortumin lehmänkauppojen kätilöistä julkaisi 26.7.2022 Iltalehti Mika Koskisen kirjoittamassa jutussa ”He kaikki olivat vastuuasemassa, kun Fortum teki kalliiksi käyneitä päätöksiä”,

 

Aiheesta aiemmin

Fortumista uusi Sonera

Finnairista uusi Nokia

Optioiden kirous

Stockmann-Suomi

Nokian kaappaus 

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Stockmann-Suomi

Vielä 2000-luvun alkupuolella kiinteistöjen arvo mitattiin etäisyyden funktiona Stockmannin nurkalta. Nykyisin asuntojen arvon mittarina on etäisyys lähimpään Tokmanniin.

Näin alennusmyyntien aikana on paikallaan pohtia, mitä tapahtui, kun Stockmannin tavaratalokonserni päätyi konkurssin partaalle. Stockmannista luettujen uutisten ja tilinpäätöstietojen mukaan tavarataloyhtiön vaihtoehdot olivat pian: joko jättää konkurssihakemus tai hakeutua yrityssaneeraukseen.

Jälkimmäinen on ainakin ensikäden ratkaisuna toteutunut, kun työeläkeyhtiö Varma haki yrityksen saneeraukseen viime huhtikuussa; tosin sekin on epäonnistunut, sillä joulukuussa Stockmann ilmoitti, että konserni myy Helsingin, Tallinnan ja Riian kiinteistöt, jotka yritys oli joutunut panttaamaan yhteensä noin 737 miljoonan euron velkojensa vakuudeksi.

 

Yrityssaneeraus tarkoittaa käytännössä sitä, että firma horjuu kuilun partaalla pidellen kiinni kielekkeen yli roikkuvasta köydestä. Saneerauksen tehtävä on selvittää, onko liiketoiminta vielä elinkelpoista ja onko tekohengittäminen parempi ratkaisu kuin konkurssi. Saneerauksen ajan firma on perintäkiellossa, eli myöskään velkojat eivät saa saataviaan. Kyse on siis jatkoajan hankkimisesta.

Viime keväänä alkanut yrityssaneeraus kariutui alkuunsa koronakriisin karkotettua asiakkaat, ja voidaan kysyä, mitä vielä ehtii tapahtua, sillä äskettäin julkaistu saneerausohjelma on laadittu kahdeksaksi vuodeksi. 

Se, että Stockmann ei ole konkurssissa, johtuu vain kahdesta syystä: kiinteistövarallisuus oli realisoimatta, ja konkurssissa yhtiön osakkaiden varallisuus olisi muuttunut kokonaan arvottomaksi. Paljon ei tosin enää konkurssissakaan menetä, sillä osakkeet ovat jo nyt romahtaneet kaikkien aikojen ennätyksestään 37 eurosta noin 1 euron tasolle. 

Stockmannin virheet

Syyt Stockmannin alamäkeen eivät löydy tietenkään vain koronakriisistä. Stockmann velkaantui jo pitkään Helsingin keskustan tavarataloon tekemiensä laajennusten vuoksi. Toinen suuri virhe oli toiminnan laajentaminen Venäjälle Nevski-keskukseen ja omaan tavarataloon, joista se on nyt luopunut.

Velkaantuminen omia toimitiloja vastaan oli sangen tyhmää, sillä toimitilat eivät ole helposti realisoitavissa velkojen vakuuksina, mikäli liiketoiminnassa tulee jostakin syystä takkiin. Niinpä firma ei ole pelastettavissa tappiojaksojen syntyessä ilman toimitilojen myyntiä. Se puolestaan heikentää liiketoimintaedellytyksiä entisestään.

Venäjälle laajentuminen oli suuren riskin politiikkaa, ja se olisi jokaisen yrityksen hallinnossa istuvan pitänyt ymmärtää. Joudunkin usein ihmettelemään niin sanotujen liikkeenjohdon konsulttien ja yritysten hallitusammattilaisten pään tyhjyyttä.

Stockmann laittoi kaiken yhteen koriin: jatkuvaan laajenemiseen ja menestymisen odotukseen niin Venäjällä, Virossa kuin Latviassakin. Yritys on tehnyt saman virheen kuin Finnair, joka sivumennen sanoen sai erään johtajansa Stockmannilta.

Myös Finnair on laittanut kaiken Kaukoidän liikenteen varaan ja tehnyt jättiläismäiset investoinnit jumbokoneiden laivueeseen (arvostelin asiaa jo vuonna 2013 täällä). Laajasta syöttöliikenneverkostosta on toki hyötyä suomalaisille, kun Euroopan verkosto on tiheä, mutta kaikki toimii vain sen oletuksen varassa, että kysyntää Kaukoidän liikenteessä riittää. Koronakriisi osoitti, että oletus voi mennä helposti nurin. Se voi kaatua myös poliittisten olojen muuttumiseen Kiinassa, aivan niin kuin Venäjällä on käynyt. Myös Finavian miljardilaajennukset Helsinki-Vantaalla voivat osoittautua vuosisadan investointivirheiksi, jotka realisoituvat kuin komediaryhmä Mankelin ”Unelmista tottassa”.

Hallitus pääomittaa jälleen valtioenemmistöistä lentoyhtiötä lähes puolen miljardin lainalla, sillä Suomi on saari. Lopun Finnairista tekevät ”päästöjen puolittaminen vuoteen 2025 mennessä” ja teknisesti mahdoton ”hiilineutraalius vuonna 2035”, joka varmasti toteutuukin, sillä vihreästi johdettuna ei yhtiötä silloin enää ole. Ongelmana on, että isäjohtajia ohjaavat Bemariensa takapenkeiltä heidän murrosikäiset teinityttärensä, jotka mäkättävät ilmastonsuojelusta.

Mutta takasin Stockmannille. Firma laajeni aikoinaan myös Itäkeskukseen ja Vantaan kauppakeskus Jumboon, joiden toimitilat ovat kalliita ylläpitää. Tampere ja Turku ovat alueellisia keskuksia, joilta löytyy myös ostovoimaa, mutta Itä-Helsingissä ja Vantaalla sitä ei ole. Oulun liikkeen firma ymmärsi laittaa kiinni. Samoin olisi kannattanut tehdä Tapiolan liikkeelle, sillä se joutui pitkäksi ajaksi metrotyömaan piirittämäksi, mikä karkotti asiakaskunnan.

Vuonna 2013 Stockmannilla aloitetut saneeraustoimet eivät ole osoittautuneet liiketoimia paremmiksi. Niillä vain päästiin eroon surkeiksi osoittautuneista investoinneista, kuten Seppälä Oy:stä ja Hobby Hallista. Korjausta olisi tarvittu yrityksen koko strategiaan.

 

Keskiluokan köyhtyminen

Entä mitä Tokmanni tähän kuuluu? Kuuluupa vertailukohtana hyvinkin. Kyseisellä pörssiyhtiöllä menee hyvin ja kurssi on huipussaan, mikä kertoo asiakaskunnan rakenteellisesta muuttumisesta ja kulutustottumusten muutoksesta.

Stockmannin vajoaminen ja Tokmannin nousu kertovat keskiluokan katoamisesta ja kansakunnan köyhtymisestä. Kyse ei ole vain siitä, mitä liikkeenjohdon ja markkinoinnin ammattilaiset toistelevat: että kyse on myöhästymisestä verkkokaupan kehittelyssä.

Verkkokauppa on nimittäin yksiulotteista, eikä merkitystä ole ostopaikalla tai -kokemuksella vaan etupäässä valikoimalla ja hinnalla. Viimeksi mainitulla Stockmann ei ole koskaan kilpaillut, paitsi alennusmyynneissä ja Hulluilla Päivillään. Stockmannin perinteinen markkina on ollut ensisijaisesti hintoja tuijottamattoman yläluokan ja ostovoimaisen keskiluokan keskuudessa. Stockmannilla ei koskaan sanottu mitään halvaksi vaan kehotettiin vain katsomaan hintaa (”titta på priset”).

Pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa asuva keskiluokka alkaa olla korviaan myöten veloissa asuntojen jatkuvan ylikallistumisen ja hintojen kuplaantumisen vuoksi. Niinpä ostovoimaa ei riitä enää Stockmannin ovelle, vaan jonoja syntyy Lidliin ja Tokmannille.

Tässä on eräs keskeinen syy Stockmannin alamäkeen.

 

Elämystavaratalokonsepti olisi säilyttänyt alkuperäisen liikeidean

Mitä Stockmannilla sitten olisi kannattanut tehdä? Vastaus on: laittaa kaikki muut liikkeensä kiinni Helsingin keskustassa sijaitsevaa tavarataloa lukuun ottamatta. Myynnin menetyksen olisi voinut kompensoida tuomalla verkkokaupan 5,5 miljoonan suomalaisen ulottuville ja esittämällä siellä pohjattoman tavaravalikoiman ohuella varastolla.

Konsernin olisi pitänyt tehdä päätavaratalostaan niin sanottu elämystavaratalo, jossa myydään tuotteita, joita ei pääse edes näkemään missään muualla.

Ei olisi pitänyt tavoitella alempaa keskiluokkaa vaan myydä vain ja ainoastaan ostovoimaiselle parempituloiselle väelle: vähemmän mutta kallista. Nyt se päätyi kaupittelemaan halvalla ja tappiollisesti paljon, mutta myymään kalliilla ei yhtään.

Taustalla oli strateginen virhe ja ristiriitainen intentio. Tavoiteltiin laajaa yleisöä ja hyvää ostovoimaa pystymättä kuitenkaan tarjoamaan enää sellaista ekstraa, jota Stockmannilta oli totuttu odottamaan.

Eräs liikkeenjohdollinen totuus on, että älä myy mitään rahattomille, vaan tee kauppaa vain sellaisten kanssa, jolla on varaa maksaa. Ne, jotka käyvät kauppaa tuhannen euron käytettyillä autoilla, sinnittelevät muutaman satasen voittomarginaaleilla joutuen tinkimään niistäkin rahattomien asiakkaidensa kanssa. Sen sijaan ne, jotka myyvät autoja yli 30 000 euron hintaluokassa, pystyvät tekemään selviä liikevoittoja, sillä asiakaskunta on yleensä varoissaan.

Stockmann-konsernissa ei ole käyty vuosiin enää minkäänlaista autokauppaa (joka on tosin läpikotaisin kilpailtu ala). Mutta Stockmannilta ei saa enää mitään muutakaan miehiä kiinnostavaa, ei koneita eikä laitteita. Myös Basementin elektroniikkapuoli pantiin kiinni, kun Gigantti tuli lähelle. Sekin oli virhe, sillä Gigantti myy pelkkää markettikamaa, eikä siellä ole kaupan kunnon erillishifiä, jota Stockmannin olisi kannattanut myydä. Tämäkin olisi ollut osa elämystavaratalokonseptia.

Tappiollisuuden takana on myös sukupuolipolitiikkaa. Stockmannilla keskityttiin palvelemaan naiskuluttajia, sillä liikkeenjohdossa ilmeisesti luotettiin väittämään, että naiset tekevät suurimman osan kodin ostopäätöksistä. Tästä kertoo pyrkimys olla ”tulevaisuuden edelläkävijä muodin, kodin ja kauneuden saralla”. Konsernin tuottoisaksi osaksi jäi tämän linjauksen merkiksi liivikauppa Lindex, jonka Stockmann osti suhdannehuipussa vuonna 2007 noin 867 miljoonalla eurolla, eli päätavaratalokiinteistönsä arvoa vastaavalla hinnalla!

Kauppa oli ilmeisesti huono, sillä naistenvaatteisiin keskittyvän yksikön arvoa on vähin äänin alennettu nykytaseessa, ja alun perin ruotsalaisen firman tämänhetkinen myyntihinta olisi todennäköisesti ostohintaa alempi. ”Menestykseksi” suopeasti arvioitu liiviliikkeen hankinta saattaa olla pääsyy koko konsernin surkeaan nykytilaan. Joulukuun puolivälissä myös Lindex laitettiin konsernin jättivelan pantiksi.

Lindexin väitetty menestys verkkokaupassa ei johdu mistään naisten etevyydestä johtajina, vaan ymmärrettävästi ainoastaan siitä, että naiset tykkäävät sovittaa tissiliivejä ja muita alusvaatteita mieluiten kotonaan. Lindexin puoti valmistaa omalla logollaan myös vaatteita, joita se kaupittelee muissakin verkkokaupoissa, kun taas Stockmannin omia kostyymejä ei saa muualta, tavallaan Stockmannin eduksi.

Pelkkä rättikauppa ei Stockmannilla kuitenkaan kannata, ja tavaratalo lopetti jopa ompeluosastonsa ja pienrautansa. Päätavaratalon tilojen osittainen vuokraaminen brändimyymälöille taas on syönyt Stockmannin omaa kysyntää. Vaikka kauppaa käydäänkin Stockmannin kuitilla, rahat virtaavat Bossin tapaisten brändimyymälöiden tileille.

Elämystavarataloon moiset merkkivaatemyymälät olisivat sopineet, mikäli tavaratalosta olisi muokattu kauppakeskus, mutta kiinteistöjen mennessä lihoiksi Stockmann menettänee nyt myös vuokratulonsa, jotka muodostivat viime aikoina merkittävän osan kaikista tuloista. Stockmann itse piti yllä omaa tavaratalotoimintaa kiinteävuokraisissa toimitiloissa kivijalkakaupan kassavirran vähetessä, mutta alihinnoitteli omat tilansa brändimyymälöille.

Elämystavaratalokonsepti olisi kannattanut siinä tapauksessa, että konserni olisi sulkenut muut myymälänsä, joissa se itse on vuokralla, ja keskittänyt kaiken omistamaansa päätavaratalokiinteistöön, jonne olisi virrannut väkeä jo senkin vuoksi, että paikalle olisi pitänyt erikseen matkustaa päästäkseen nimenomaan Stockmannille.

Olisi jatkossakin kannattanut kaupitella vain sellaista, mitä ei ole kaupan muualla, siis luksusta ja jonkin verran myös köyhän arkea rikastuttavaa tavaraa. Siis olla vähän niin kuin Apple. Stockmann menestyi pitkään siksi, että siellä oli erinomaiset sisäänostajat, ja tavaratalosta sai valmiiksi kuratoituja tuotteita. Nyt Stockmann on menettämässä tärkeimpänsä, eli brändietunsa.

 

Tavaratalokiinteistön kaksoissidos voi pelastaa Stockmannin

Stockmann-konsernin romuttamisesta voi moittia toimivan johdon ja yrityksen hallituksen liikkeenjohdollisia virheitä, aivan niin kuin Sanoma-konsernin alamäestä voi arvostella palkollista johtoa ja sen sallimia toimituspoliittisia virheitä.

Stockmann joutui luopumaan velkojensa vakuudeksi antamastaan päätavaratalosta, joka arvoksi on arvioitu jopa miljardi euroa. Summa on niin suuri, ettei sitä pysty Suomessa kukaan omakseen lunastamaan, ja tavaratalo jäänee velkojien haltuun. Hallituksissa voidaan sitten miettiä, mitä sillä tehdään. 

Omistajaksi voisi ajatella jotakin eläkevakuutusyhtiöiden konsortiota, mutta muutoin on vaara, että kiinteistön omistajuus karkaa ulkomaille, samoin vuokratulot. Huolestuttavaa onkin, että suuri osa pääkaupunkimme arvokiinteistöistä aina alkaen SDP:n nykyisestä majatalosta Ympyrätalosta ja päätyen Alvar Aallon Kirjataloon alkavat olla kansainväisten kapitalistien omistuksessa tuon kirotun internationalismin, globaalin kapitalismin ja Kokoomuksen juhliman metropolipolitiikan merkiksi. 

Kirjatalonhan Stockmann myi jo vuonna 2018 noin 108,6 miljoonan euron hintaan kuitatakseen loppumattomia velkojaan, ja samoihin aikoihin myös kirjakauppatoiminta siirtyi Suomalaisen Kirjakaupan kautta Bonnierille. Kirjojen mukana lähti jälleen yksi tuoteryhmä ”täyden palvelun tavaratalosta”. Luksusruokakauppa puolestaan myytiin 2018 suomalaisen ruokakauppakartellin osuustoiminnalliselle osapuolelle, S-ryhmän alueosuuskaupoille, jotka latistivat Stockmannin Herkusta tavallisen S-marketin.

Stockmannin tavaratalon haluttavuutta ja hintalappua onneksi (tai valitettavasti) alentaa yksi seikka. Tavaratalon ainoa käyttömahdollisuus on nykyisellään, eli toimia toimitilana Stockmannille.

Niinpä myöskään velkojien ei kannata päästää tavarataloyhtiötä konkurssiin. Tämä kaksoissidos on ainoa tekijä, joka saattaa vielä kerran pelastaa Stockmannin. Ilman tavarataloyhtiötä rakennukselle ei nimittäin löydy käyttöä, ja sen arvo voi pudota puoleen. Nyt tuo Euroopan toiseksi suurin tavaratalokiinteistö on sekä tavarataloyhtiölle että sen velkojille (ja mahdollisesti myös tuleville omistajille) eräänlainen vankila, jossa on hopeiset kalterit.

Velkojen muuntaminen osakkeiksi taas on luonut velkojille omistajaintressin, eli asettanut heidät samalle puolelle entisten omistajien kanssa, vaikka muutoin vanhojen omistajien ja velkojina yhtiöön tulleiden uusien osakkaiden edut ovatkin ristiriidassa. Yrityssaneerauksessa vanhojen osakkaiden omistus leikkautuu ja putoaa alle puoleen.

 

Tietoinen kuluttaja ja porvarillisuuden performanssi

Olen esittänyt epäilyjä koko brändimarkkinoiden ideaa kohtaan jo teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti (s. 85). Kaupan murroksen myötä on syntynyt tietoinen kuluttaja, joka ei piittaa hirveästi siitä, mitä bokserien kuminauhassa lukee, sillä pois ne kuitenkin riisutaan... Nettikauppa on opettanut kiinnittämään huomiota ostopaikan ja merkkien sijasta siihen, mitä rahalla oikeastaan saa.

Brändiedun menetys Stockmannin tavarataloyhtiölle on joka tapauksessa siinä, että velkaantunut tavarataloyritys ei näytä enää vauraalta.

Stockmannilta ostettiin juuri siksi, että ostopaikka oli vaurauden – ja tietysti myös kadehditun porvarillisuuden – perikuva. Sieltä ostaessaan saattoi itsekin kuvitella olevansa varakas. Stockmannin paketissa annettu tavara tuntui arvokkaammalta kuin sama tuote osuusliikkeen pakkauksessa.

Enää Stockmannille ei voi mennä teeskentelemään rikasta – eikä toisaalta tarvitsekaan, niin kuin aina ennen, kun myyjäkuningattaret tiedustelivat tavaroiden perilletoimitusta ajatellen, että ”onhan teillä toki auto”. – ”Ehei, kun me asutaan ihan tässä lähellä. Tai ky... kyllä meillä on, ja voitteko kuvitella, kuinka hauskaa onkaan, että American Expressimme unohtui juuri nyt Jaguarimme hansikaslootaan? Minä tästä hipsinkin tuonne Armanin osastolle etsimään sopivaa valkokauluksista työ(voimatoimistoonmeno)paitaa.”

Enää ei tarvitse feikata äveriästä kehdatakseen ostaa Stockmannilta ja välttääkseen tulemasta nolatuksi, sillä ovat siellä rutiköyhiä itse.

Nyt kun Stockmann toimii tiloissaan hyyryläisenä, se näyttää köyhältä, niin kuin asiakkaansakin, jotka kävelevät koteihinsa Stockmannin kassia kantaen. Paha sanoa, mutta tämän väistämättömän mielikuva-assosiaation vuoksi Stockmannin brändi ei ole enää pelastettavissa, elleivät asiakkaat tai velkojana toimiva pääomapiiri sitä välttämättä halua. Yhtiön suurimmat omistajat ovat jo nyt käytännössä pääomittaneet yritystä yli sadan miljoonan vakuudettomilla hybridilainoilla.

 

Mikä Stockmann-Suomi?

Laitoin kirjoitukseni otsikoksi ”Stockmann-Suomi”, sillä Stockmann on nyt yhtä köyhä, rahaton ja velkainen kuin Suomi ja suomalaiset. Stockmann muistuttaa Suomea kaikessa karuudessaan. Velkaa on, ja lähes kaikki on pantattu tai myyty, lattiaa myöten.

Syynä siihen on poliittisten ja taloudellisten liiderien hölmöys ja suuruudenhulluus, jotka olivat myös Suomen Säästöpankin konkurssin, Soneran tuhon ja Nokian romahduksen syitä.

On jokseenkin surullista havaita suomalaisten suuryritysten ja kansallisten instituutioiden kaatuvan yksi toisensa jälkeen kansainvälisten kapitalistien käsiin. Kaikkia tapauksia on yhdistänyt johdon sokea luottamus internationalismin ideologiaan ja kansainvälisen laajenemisen holtiton halu.

Tavaratalo sinänsä on syvästi ideologinen kulttuuri-ilmiö, joka muodostuu todellisten tai tekaistujen tarpeiden, reifikaation ja imaginaation, niukkuuden ja vaurauden sekä kysynnän ja tarjonnan välisistä suhteista ja niitä leimaavista valtarelaatioista. Tavaroiden taikamaailma ansaitsisi myös sosiologisen ja filosofisen analyysin, mutta en mene tämän kirjoituksen puitteissa enempää siihen.

Liikkeenjohdossa ei tunneta suomalaista yhteiskuntaa eikä ymmärretä ihmisten käyttäytymisen sosiaalipsykologiaa. Ei osata lukea elämää eikä ihmisiä. Siksi Sammot pulahtelevat lampiin.

Ehkä jonain päivänä tulee sitten joku Persian prinssi öljystä kiskomine hiilidioksididollareineen ja ostaa Stockmann-konsernin sekä laittaa käyntiin jatkuvan hulabaloon blingikoruineen ja ylettömine Rolls Royce -bileineen. Niinhän kävi taannoin Lontoon Harrods-tavaratalossa, josta voi nykyisinkin ostaa vaikka kamelin.

Harrodsinhan osti vuonna 1985 egyptiläinen laivanvarustaja Mohamad Al-Fayed, jonka Dodi-pojan kyyditsemänä prinsessa Dianan taru sai karun lopun. Kyläkauppiaaksi Thames-joen mutkaan ryhtynyt Al-Fayed myi 2010 Harrodsin hyvällä voitolla Qatarin hallitsijasuvulle (sielläkin päin poliittinen hallitusvalta ja taloudellinen valta kuuluvat elimellisesti yhteen).

Stockmannin esikuvia ovat Harrods ja NK.

Harrodsin puoti ei ole tosin koskaan pyrkinyt levittämään tarjontaansa muuhun maailmaan, vaan se ainoastaan tuo tavaraa eräänlaisen siirtomaaimperialismin merkiksi, samoin kuin Tukholmassa ja Göteborgissa toimiva Nordiska Kompaniet, joka on onnistunut kiillottamaan brändiään toimimalla Ruotsin kuningashuoneen hovihankkijana.

Liikeyritykset tarvitsisivat johtajikseen poikkeuksellisia tyyppejä, joilla on määrätietoinen tahtotila, intohimoinen visio ja kontakti kuluttajiin, siis vähän niin kuin Steve Jobsilla, Ingvar Kampradilla, Kirsti Paakkasella tai Karl Stockmannilla jälkeläisineen oli. Suomessa huolestuttavaa on, että myös politiikassa vallitsee tyhjiö, eikä maamme poliittisessa johdossa ole yhtään pätevää johtajaa, jolla olisi esittää minkäänlaista talousfilosofiaa, vaan viihteellisyyden turruttama tajunnan pimennys vallitsee myös politiikan kentillä.

Johtajien ja omistajien tulisi henkilökohtaisesti tuntea ja tavata työntekijänsä, jotta nämä käsittäisivät olevansa persoonallisessa vastuussa suoraan heille ja heidän näyttöpäätteitään kaikkialla.

Kuriositeettina voin muistuttaa, että omassa kotikylässäni toimi vielä 1970-luvulla kahvin ja mausteiden tuoksuinen K-kauppa, jota paketti-Commerilla ajeleva kauppias sanoi ”siirtomaa- ja sekatavarakaupaksi”. Kyltti sopisi nykyisin koristamaan Harrodsin sisäänkäyntiä.

Siellä viimeisen tunnin alennusmyynnit ja joulukarnevaalit tuovat edelleen rahaa, niin kuin Stockmannilla Hullut Päivät ennen. Niiden ydin oli oletus, että lopultakin myös tavallinen rahvas saa laatutavaraa halvalla.

Nämä illuusiot menetettyään Stockmannista on tullut samanlainen köyhyyden ja velkaantuneisuuden perikuva kuin Suomen valtiosta.

Mainittakoon, että tämän kirjoittajalla ei ole pennin jeniä lainaa, enkä ole tai ole ollut Stockmannin osakas. Luovutan nämä kehittämisideat Stockmann-konsernin käytettäviksi ilmaiseksi, sillä ainahan köyhälle lantin laittaa.

---

Päivitys 21.3.2022:

Stockmann ja mediat kertoivat, että Kuntien eläkevakuutusyhtiö Keva on ostanut Stockmannin tavaratalokiintestön 400 miljoonalla eurolla, siis kansainvälisiin arvioihin verrattuna selvään alihintaan. 

Kevan kiinteistösijoitusten arvo oli viime vuoden lopussa noin 2,9 miljardia euroa. Stockmann käyttää myynnistä saatavat tulot 342,6 miljoonan euron saneerausvelan ja 21,8 miljoonan euron riidattomien vakuudettomien saneerausvelkojen maksuun.

Kevaa johtaa sosiaalidemokraattina tunnettu ekonomisti Jaakko Kiander, ja kauppa antoi näytön konsensuksessa tapahtuvasta ”käsi kättä pesee” -politiikasta, jonka tuloksena Stockmann pelasti liiketoiminnalleen jatkon myymällä kalleimpansa ale-hintaan.

Huomautus: Tämä kirjoitukseni ei perustu mihinkään ”taloudelliseen yhteistyöhön”, kuten ei blogini yleensäkään, vaan yhteiskunnallisen ja taloudellisen totuuden tavoitteluun. Niissä pysyminen olisi käsitykseni mukaan myös liikeyritysten oman edun mukaista.

Aiheesta aiemmin:

Hullujen Päivien toimintalogiikka

Pormestarimalli ei ole kansanvaltaisin

Vuonna 2006 kuntalakiin tehdyn muutoksen seurauksena kunnilla on mahdollisuus valita kahden johtajamallin välillä. Kunnanjohtaja toimii virkasuhteessa, kun taas pormestari on luottamushenkilö.

Pormestari valitaan valtuuston vaalilla, valtuutettujen joukosta ja valtuuston toimikaudeksi, eli neljäksi vuodeksi kerrallaan. Pormestarimallissa valitaan myös toimialakohtaiset apulaispormestarit, jotka puolestaan toimivat lautakuntien puheenjohtajina. Niiden alaisuudessa toimivat virka-asemassa olevat toimialajohtajat sekä jaostot ja johtokunnat.

Pormestari toimii kunnanhallituksen puheenjohtajana, vaikkakin sen alaisuudessa. Kun Helsinki päätti siirtyä pormestarimalliin, perusteluna käytettiin oletusta, että kaupunginhallituksen työskentely helpottuisi, kun hallituksen ja sen puheenjohtajan toimikausi on yhteinen.

Aiemmin, jolloin kaupungin johtajisto valittiin yli vaalien kestävään virkasuhteeseen, esittelijöinä toimineiden kaupunginjohtajan ja apulaiskaupunginjohtajien toimikausi kesti seitsemän vuotta. Tässä ajassa valtuuston voimasuhteet ehtivät useinkin muuttua, eivätkä kaupungin johtajiston määrälliset edustussuhteet vastanneet enää kaupunkilaisten keskuudessa vallitsevia poliittisia kannatussuhteita. Erityisesti tämä näkyy Perussuomalaisten asemassa. Puolueella ei ole edustusta kaupungin johtajistossa, vaikka puolue on kasvanut.

Kuntatason ”pääministerivaali”

Pormestarimalliin liittyy myös heikkouksia. Virkamiehistö erotetaan nyt selvästi poliitikoista, mitä on perusteltu poliittisen vallankäytön tekemisellä ”läpinäkyvämmäksi”. Myös aiemmin kaupunginjohtajat on valittu tehtäviinsä poliittisin perustein, mutta nyt vallan käytön värit aiotaan kirkastaa.

Ongelmana on, että jatkossa kaupungin johto vaihtuu usein, toiminta ei muodostu pitkäjänteiseksi, ja pormestarin asemaa voidaan käyttää äänten ostamiseen jatkokautta varten. Niinpä Jussi Pajunen sekä edeltäjänsä Eeva-Riitta Siitonen ja Raimo Ilaskivi ovat arvostelleet pormestarimalliin siirtymistä.

Varteenotettavimmat ongelmat liittyvät tehtävien täyttöön: kun puolueet nimeävät ehdokkaansa ennen kuntavaaleja ”läpinäkyvyyden lisäämiseksi”, ne samalla kalastelevat ääniä käyttäen pormestariehdokkaita täkyinä, estävät tehtävien täytön puolueettomilla asiantuntijahenkilöillä ja siirtävät valinnan valtuuston sumplittavaksi, vähän niin kuin entisissä presidentin valitsijamiesvaaleissa.

Suurin ongelma poliittisen järjestelmän näkökulmasta on, että pormestarimalli muodostaa myös ”kuntatason pääministerivaalin”. Tämä ohjaa kuntalaisia keskittämään äänensä niille pääpuolueille, jotka kamppailevat pormestarin paikasta.

Pormestarivaali sotkee puolueiden tuloksen kuntavaaleissa

Helsingissä on kuntavaalien yhteydessä käynnissä pormestarivaali. Tuleva pormestari ratkaistaan käytännössä siinä, mikä puolue vaaleissa kirii suurimmaksi. Mallin heikkous on, että henkilövaali vääristää puoluevaalin tulosta. Ja tässä kaikessa on tietenkin gallup-kyselyillä asemansa itseään toteuttavina tai kumoamaan pyrkivinä ennusteina.

Helsingissä pormestarin paikasta ovat mielipidetiedustelujen mukaan kamppailemassa kokoomus ja vihreät. Kuntavaalien yhteydessä käytävä pormestaritaisto onkin yksi keskeinen selitys siihen, miksi vihreiden kannatus on noussut. Vasemmisto suuntaa kuntavaalien ääniään vasemmistolaista politiikkaa tekevälle Vihreälle liitolle nostaakseen Helsinkiin ensimmäistä kertaa ei-oikeistolaisen liiderin.

Perussuomalaisten kannatusta puolestaan syö oikeistolaisesti ajattelevien paine suunnata ääniään porvarileiriä ja konservatiiveja edustavalle kokoomukselle. Vastaava tilanne vallitsee myös muissa valtuuston pienemmissä ryhmissä, kuten kepussa. Tämä johtaa äänten keskittymiseen ja entistä pahempaan klusteroitumiseen.

Läpinäkyvyyttä ei paranna eikä kansanvaltaa lisää myöskään se, että kaupungin johtotehtäviä eivät voi enää kansalaiset vapaasti hakea. Näin johtotehtäviin ei ehkä saada pätevimpiä henkilöitä. Kun vallankäytöstä tehdään ”läpinäkyvämpää”, se on vain kiertoilmaus sille, että valtapolitiikasta tulee räikeämpää ja röyhkeämpää.

Tahto valtaan

Pormestarivaalin kampanjat käynnistyivät tänään, kun Ilta-Sanomat järjesti väittelyn vihreiden Anni Sinnemäen ja kokoomuksen Jan Vapaavuoren kesken. Heistä ylivoimaisesti paremman asialistan esitti Vapaavuori, joka ilmoitti kannattavansa esimerkiksi Kruunuvuoren sillan rakentamista myös autoilukäyttöön (aloite, jota Sinnemäki sinnikkäästi vastustaa).

Olen Vapaavuoren kanssa samoilla linjoilla myös siitä, että Helsinkiin ei pidä rakentaa suurmoskeijaa, joka voisi pahimmillaan lisätä jännitteitä, kärjistää jo olemassa olevia vastakkainasetteluja, luoda tarpeetonta oman identiteetin korostusta muslimeille, toimia yhteiskuntarauhan kannalta kyseenalaisen aineiston levityskeskuksina sekä asettaa esteitä muslimien integroitumiselle suomalaiseen yhteiskuntaan.

On myös asioita, joista olen molempien ehdokkaiden kanssa eri mieltä. Sekä Sinnemäki että Vapaavuori vastustavat Malmin lentoaseman suojelua. Vastauksistaan päätellen Vapaavuori on kuitenkin taipuvaisempi ratkaisuun, jossa alue luovutettaisiin takaisin valtiolle aseman säilyttämiseksi nykytarkoituksessaan.

Molemmat pormestarivaalin pääehdokkaiksi nousseet ovat esimerkkejä siitä, miten valta-asemaan voi nousta puoluetoiminnan kautta, puolueen tuella ja etupäässä siksi, että selkänojana toimii joka asiassa poliittinen puolue.

Anni Sinnemäki on taistolaisperheen kasvatti, jonka isoisä tosin kannatti Lapuan liikettä. Sinnemäki tuli tunnetuksi popartistina ja retrospektiivisten protestilaulujen sanoittajana, kunnes hänet valittiin populistisen hurmoksen saattelemana eduskuntaan. Häneltä puuttuu ylempi korkeakoulututkinto, joka on ollut (yhtä lukuun ottamatta) jokaisella tähänastisella Helsingin kaupunginjohtajalla ja ylipormestarin arvon saaneella. Tohtoreita ovat olleet Raimo Ilaskivi ja yliopiston rehtorinakin toiminut Antti Tulenheimo.

Jan Vapaavuoren taustaa rasittavat kolme rikostuomiota, joista yksi on väkivaltarikoksesta ja viimeisin vuonna 2001 rattijuopumuksesta, joten kovin helppo valinta ei ole näiden pääehdokkaina pidettyjen kesken. Mutta mitäpä teet, kun puolueet päättävät asiasta etukäteen, eivätkä tehtäviä voi enää nuhteettomat ja ansioituneet muut henkilöt edes hakea?

Mitä on narsismi?

”Narsismiin” viitataan silloin tällöin poliittisessa retoriikassa. Viimeksi ”narsismilla” pöhäytti Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja ja psykiatri Claes Andersson, joka julisti ruotsinkielisen Yleisradion säestämänä, että Donald Trump on ”narstistinen psykopaatti ”(narcissistisk psykopat).

En ota kantaa Trumpin terveydentilaan, mutta siitä olen varma, että Claes Andersson rikkoi lääkärin etiikkaa antaessaan julkisen lausunnon ihmisen terveydentilasta tapaamatta potilasta ja perustelematta kannanottoaan millään tieteellisellä kokeella tai tutkimuksella.

Hänen näkemystään voidaan pitää yhtä vakavasti otettavana kuin toisen poliitikkolääkärin, Päivi Räsäsen, mielipiteitä. Räsänen tosin ei ole esittänyt poliittisia mielipiteitään diagnooseina. Sen sijaan Anderssonin tapauksesta tekee raskauttavan se, että hän esitti poliittisen mielipiteensä diagnoosina pyrkien ehkä suojautumaan sen taakse, että hän on jo eläkkeellä, eikä lääkärin oikeuksien pidättämisellä häneltä itseltään olisi enää merkitystä.

Anderssonin kannanotot voivat kuitenkin olla vahingollisia siksi, että ne heikentävät luottamusta psykiatrikuntaan laajemmin. On muistettava, että lääkärit, psykologit ja vastaavilla aloilla toimivat ovat asemassa, jossa ei pitäisi eikä voisi huitoa kovin mielivaltaisesti, sillä se alentaa koko ammattikunnan uskottavuutta ja vie pohjaa työssä onnistumiselta jatkossa.

Täysin koulutettuna filosofina ja sosiaalipsykologina toteankin, että ”narsismiin” viittaavaa argumenttia käytetään aivan liikaa, huolimattomasti ja panettelevasti arkielämässä. Tosiasiassa narsismille ovat ominaisia tietyt kriteerit.

 

Yhdysvalloissa narsissivallankumous?

Narsismi ei ole vain yksilön itseihailua, omahyväisyyttä tai Narkissos-nimisen nuorukaisen onnetonta pulahtamista lampeen (voi kurjuutta!). Narsistisen persoonallisuushäiriön esiintymät voidaan paikantaa myös sosiaalipsykologisesti: ihmisten ihmissuhteisiin ja narsismin esiintymiseen niissä.

Tyypillistä narsismille on ihmisten jakaminen hyviin ja pahoihin sekä heidän taivuttelunsa toisiaan vastaan. Narsistit ehdollistavat ja suostuttelevat ihmisiä jakautumaan joukkueisiin pidättämällä tai myöntämällä omia huomionosoituksiaan. Tätä narsismin tunnusmerkkiä sanotaan halkomiseksi.

Anderssonin kannanotto Donald Trumpista näyttää kovin puolueelliselta, ja edellä mainitut tunnusmerkit sopivatkin vihervasemmiston toimintatapoihin. Trumpin päätyminen presidentiksi ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, jolloin vihervasemmistolaiset jakavat koko kansakuntaa joukkueisiin voimatta hyväksyä kansanvaltaista äänestystulosta.

Esimerkkinä vasemmiston kätyrimäisyydestä mainittakoon myös ”dokumenttiohjaajaksi ja vasemmistoaktivistiksi” Ilta-Sanomissa tituleeratun Michael Mooren mielipide, jonka mukaan ”Yhdysvalloissa on meneillään Donald Trumpin johtama vallankaappaus”!

Kummallisia nuo demokraatit, jotka eivät kunnioita demokraattisesti valittua presidenttiä, mikäli hänen puoluekantansa on republikaani. Sangen omituisia ovat myös  ”dokumentaristit”, joiden todellisuustaju hipoo fiktioiden rajoja muistuttaen deluusioista.

Narsismin tunnusmerkit täyttyvät vasemmistolaisten omalla kohdalla usein myös siksi, että he pitävät yksinoikeutenaan haukkua kanssaan eri mieltä olevia anteliaasti ”natseiksi” ja ”fasisteiksi” mielenosoituksissaan. Mutta jos heistä itsestään esittää vähäistäkin arvostelua, he aloittavat valtavan julkisen vyörytyksen ja herjaamisen sinänsä järkeviä ihmisiä vastaan. Tämä jos mikä on omahyväisyyden ja narsismin tunnusmerkki, aivan kuten jatkuva raivoaminenkin.

 

Voiko nainen olla narsisti?

”Narsismiin” ovat viitanneet usein myös feministit, jolloin he ovat arvostelleet ”narsismista” yleensä miehiä. Jos mies osoittaa huomiota naiselle nais–mies-suhteissa, feministit voivat väittää, että mies pyrkii tyydyttämään naista vain toteuttaakseen narsistisia yllykkeitään ja omia intohimojaan sekä vakuutellakseen sitä kautta olevansa todella hyvä ja suorituskykyinen! Jos taas mies vetäytyy kuin hiiri koloonsa ja muuttuu lapatossuksi, feministit syyttävät häntä siitä, että hän on itsekäs ja ajattelee vain omaa tyydytystään!

Tästä huomataan, että psykologiset argumentit ovat hyvin tulkinnanvaraisia, ja siksi ne voidaan kääntää kuin kaleidoskoopeissa päälaelleen, aivan niin kuin monet muutkin psykoanalyyttisen teorian viisastelut, joiden piiristä myös narsismin käsitteen tieteellinen käyttö on lähtöisin (muistattehan Sigmund Freudin, joka lanseerasi termin esseessään Johdatus narsismiin, 1914). Juuri siksi tätä käsitettä pitäisi käyttää hyvin harkitusti – myös Anderssonin. Voidaan vain kuvitella, minkälaisen jupakan media olisi aloittanut Anderssonin hiillostamiseksi, mikäli hänen takataskussaan olisi ollut Perussuomalaisten jäsenkirja, mutta nyt Vasemmistoliiton jäsenyys näyttää pelastaneen hänet median arvostelulta.

Narsismin merkkinä pidetään usein myös ”mustasukkaisuutta”, kuten tässä Kotilieden keittiöpsykologiaa edustavassa artikkelissa. Todellisuudessa kyseiset voimakkaita tuntemuksia ja sitoumuksia koskevat asiat ovat juuri sellaisia, joissa selvänäkijän tai meedion lahjoista ei ole apua. ”Mustasukkaisuudeksi” ja ”sairaalloiseksi narsismiksi” voidaan leimata mikä tahansa luottamuksen tai sitoutumisen kaipuu, kun taas mustasukkaisuudesta arvostelijan oma sohvasurffaus saattaa täyttää narsistisen omahyväisyyden ja toisten ihmisten mitätöinnin tunnusmerkit.

Näistä syistä narsismia ei olekaan määritelty WHO:n kansainvälisessä ICD-10-tautiluokituksessa, vaan se sijoitetaan ”muiden persoonallisuushäiriöiden” (F60.8) pirtaan. Psykiatrisessa DSM-IV-luokituksessa narsismi kyllä on, mutta sen kriteerit ovat melko laveat ja sopivat muuhunkin kuin psykopatologiseen käyttäytymiseen. Huhut, joiden mukaan narsismi oltaisiin sisällyttämässä ensi vuonna voimaan astuvaan ICD-11 -luokitukseen, saattavat kertoa yhtä hyvin narsismin yleistymisestä kuin halusta rajoittaa tämän käsitteen käyttöä.

 

Narsismi ja oikeus

Asianajaja ja Narsistien uhrien tuki ry:n varapuheenjohtaja Markku Salo kirjoitti narsismista perheoikeuden ja huoltajuuskiistojen kannalta teokset nimeltä Varo narsistia! (WSOY 2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurissa ja oikeussalissa (Minerva 2011). Hänen kirjoistaan selviää, että noin 90 prosenttia huoltajuusriitojen ”vieraannuttamisoireyhtymistä” (PAS) on esiintynyt oikeudenkäynneissä miehillä ja vain 10 prosenttia naisilla.

Professori Svenn Torgersenin tutkimuksen Personlighet og personlighetsforstyrrelser (useita painoksia) mukaan persoonallisuushäiriöitä esiintyy kuitenkin naisilla ja miehillä suunnilleen saman verran, naisilla hieman enemmän. Tämä indikoi, että oikeudessa miehiä lavastetaan persoonallisuushäiriöisiksi enemmän kuin naisia tai että narsistiset naiset onnistuvat välttämään oikeuskäsittelyt.

Salo tilittää kirjassaan naisten tapaa vyöryttää puolelleen huoltajuuskiistoissa sekä tuomarit että sosiaaliviranomaiset, jotka naisvaltaisena ammattikuntana usein antavat tukea naisille solidaarisuutensa merkiksi. Kieroimpien poliitikkojen tavoin narsistinaiset pyrkivät luomaan jo etukäteen ilmapiirin, jonka mukaan kaikesta vallitsee täysi selvyys ja yksimielisyys ja että mies on aivan ehdottomasti syyllinen ja rikollinen, ja nyt vain pitäisi saada tuomioistuimet tottelemaan narsistinaisten tahtoa.

Eikö tämä tuokin elävästi mieleen myös sananvapaudesta käydyt sensuurikäräjät ja muut poliittiset oikeudenkäynnit? Narsismi on yhteiskunnassamme laajalle levinnyt ilmiö, joka on niin yleistä, että sitä on jopa vaikeaa tunnistaa.

 

Onko Donald Trump narsisti?

Entä sitten Donald Trumpin väitetty narsismi? Onko hän narsisti? Nähdäkseni hänen toimintaansa ei voida luonnehtia millään persoonallisuustypologialla, koska poliitikot työskentelevät niin laajassa viitekehyksessä, että olisi mahdotonta sanoa, mitkä hänen motiivinsa ovat johdeltavissa persoonallisuudesta ja mitkä ovat vain poliittisia tavoitteita, jotka määräytyvät olosuhteiden tai järjen sanelemina.

Voidaankin sanoa, että Trump ainoastaan jättää taka-alalle politiikan yhden modus operandin. Tämä instrumentti on ennakolta vaikuttavuuden suhde. Sekä politiikassa että juridiikassa operoidaan paljon mahdollisilla ajatuskuluilla ja seurausvaikutuksilla. Niiden huomiotta jättäminen ei välttämättä kerro narsismille tyypillisestä välinpitämättömyydestä vaan ainoastaan tietoisesta linjanmuutoksesta, jonka tuloksena kansakunnan omaa tulevaisuutta ei ainakaan pariin seuraavaan kuukauteen haluta uhrata jatkuvalle maahanmuuttovirralle.

Ennakolta vaikuttavuus on tärkeä ajatussuhde, mutta se myös liisteröi ihmiset elämään pelossa ja uhkausten alla. Linjanmuutosta ei koskaan tule ilman tekoja ja päätöksiä. Olen myös itse sitä mieltä, että kehitysmaiden väestöjen liikehdintää Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan tulisi yleismaailmallisesti vähentää, hidastaa ja vaikeuttaa, koska siitä johtuvat haitat ovat osoittautuneet tuhoisiksi sekä hyvinvointiyhteiskunnillemme että kansalaisten luottamuspääomalle länsimaissa. Tämä linjanmuutos ei ole narsismia tai omahyväisyyteen käpertymistä, mutta vieraiden kansakuntien asteleminen rajojen yli ilman kantaväestöjen suostumusta saattaa sitä olla.

On myös syytä palauttaa mieleen tärkeä factum. Donald Trumpin paljon poruttaneessa maahantulokiellossa ei mainita lainkaan muslimeja, kristittyjä eikä muitakaan uskontoja, joten eurooppalaisen valhemedian, ulkoministerimme, ulkomaankauppaministerimme ja jopa presidenttimme parkuminen ”uskonnollisesta syrjinnästä” on silkkaa palturia.

Tietyt seitsemän Lähi-idän maata valikoituivat listalle Barack Obaman joulukuussa 2015 allekirjoittaman ja siihen helmikuussa 2016 tehdyn lisäyksen pohjalta. Maahantulokieltoja ovat asettaneet yhtä hyvin Obama (vuonna 2011 irakilaisille) kuin Jimmy Carterkin (iranilaisille 1981), eikä vasemmisto protestoinut niitä vastaan. Mutta kun kiellon asetti republikaaninen Trump, myös eurooppalaiset poliitikot hurahtivat läpikotaisin valheellisen kommunistimedian kelkkaan ja alkoivat rääkyä ”ihmisoikeuksista”. Maahantulokieltoja ovat omasta puolestaan asettaneet vuosikymmenten kuluessa esimerkiksi Israel ja Iran.

Totuus asiassa on seuraava: Trumpin asettama Executive order nimeltään Protecting the Nation from Foreign Terrorist Entry into the United States asettaa uskonnollisista syistä vainotut etusijalle, jos heidän uskontonsa kotimaassaan on vähemmistönä, kuten kristinusko Irakissa. Täten Trump suojelee länsimaisten kristittyjen ja muiden maltillisten tahojen oikeuksia Yhdysvaltain kädellä. Tapa, jolla eurooppalainen media ja ihmisoikeusteollisuus puolestaan suojelevat terrorismia ja tukevat Lähi-idän maiden etnovaltiopolitiikkaa, ei ole narsistista. Se on masokistisella tavalla sairasta.

 

Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat

Ei ole epäilystäkään, ettei pääministeri Juha Sipilän asema olisi ongelmallinen, sillä hän ei elä platonisessa kulutuskommunismissa, jota antiikin filosofit vaativat poliitikoilta. Muinaisessa Kreikassa julkisten tehtävien hoitajilta edellytettiin sitoutumattomuutta maalliseen omaisuuteen, jotta he voisivat hoitaa tehtäviään puolueettomasti. Heidän piti olla vailla vaimoja ja lapsiakin, jotta he voisivat keskittyä valtion asioiden hoitoon. Siksi filosofikuninkaiksi haluttiin luontaisia filosofeja, ei liikemiehiä.

Juha Sipilän sukulaisuussuhteet ja varallisuuden omistamislonkerot muodostavat maallisen taakan, jotka ovat johtaneet hänet sandwich-tilanteeseen. Hän ei haluaisi lihoa, mutta hän haluaisi lisää jälkiruokaa. Samaan tapaan hän haluaisi johtaa maata pääministerinä, mutta hän ei haluaisi kärsiä julkisoikeudellisista intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhdejääviyksistä. Pääministeriys on hänelle rakas, ja siksi hän ilmoittaa, että hänen lapsensa ovat nyt luopuneet pääministerin heille aiemmin siirtämästään pulmallisesta omaisuudesta Katera Steelissä.

Asiaan liittyvä toinen taakka on johtamisen taakka. Suuri osa johtavassa asemassa olevista ihmisistä joutuu kärsimään henkilökohtaisesti yhteisvastuun kantamisesta. Ministerit pakotetaan luettelemaan varallisuutensa kellonkäätyjä myöten, jotta heidän sitoumuksiaan voitaisiin läpivalaista yhtä röyhkeästi kuin toimeentulotuen saajien tuloja ja menoja. Toimitusjohtajat puolestaan viettävät suuren osan ajastaan jossakin naurettavassa syytteessä, joka johtuu vain siitä, että he ovat yrittäneet esimerkiksi pelastaa pari tuhatta työpaikkaa.

En tarkoita, että Juha Sipilä ja monet hänen kaltaisensa olisivat puhtoisia pulmusia. Mutta tarkoitan, että ihmisten elämän röntgenkuvaus ja heidän luurankojensa esittely julkisessa sanassa ei taida olla enää kohtuullista eikä oikeudenmukaista. Jos ihmiseltä vaaditaan täydellistä riippumattomuutta ja sitoutumattomuutta minkäänlaiseen bisnekseen, jossa valtio on osapuolena, yrittäjät, liikkeenharjoittajat ja liiketoiminnassa omistusten tai oman toiminnan kautta mukana olevat ihmiset eivät voi toimia poliittisissa tehtävissä. Niihin pätevöittäisi vain ryhtyminen autismin tilassa eläväksi kommunistiksi, jonka omaisuus mahtuu fakiirin taskuun.

Juha Sipilää on nyt nöyryytetty ja hän on nöyrtynyt hankkiutumaan eroon maallisesta taakastaan kantaen mieluummin johtajuuden taakkaa, sillä pääministeriyteen liittyvä sosiaalinen asema ja arvonanto ilmeisesti merkitsevät hänelle enemmän.

Jääviydestä kähiseminen johtuu kanan pahnoista

Entä itse ongelma: väitetty jääviys? Ei ole epäilystäkään, etteivät esteellisyyden ongelmat säteilisi Katera Steelin ja Terrafamen keskinäisistä kaupoista myös pääministerin kansliaan. Mutta mikä niiden merkitys lopulta on? Pääministeri on itse todennut, että hän tai läheisensä eivät hyödy Terrafamen pääomittamisesta mitään. Väite on jokseenkin uskottava.

Myös oikeusoppineiden kannanotot ovat perustuneet tikulla kaiveltujen muotoseikkojen esille nostamiseen. Yleisradio tilasi kahdelta vasemmistolaisprofessorilta, Åbo Akademin Markku Sukselta ja Itä-Suomen yliopiston Teuvo Pohjolaiselta, tulkinnan runoelmasta, jonka Sipilä on laatinut oikeuskanslerille. Lausunnosta ei selviä oikeastaan muuta kuin se, että Sipilän tietämättömyys Katera Steelin ja Terrafamen vispilänkaupoista ei takaa hänen esteettömyyttään Terrafamen valtiontuesta päätettäessä.

Ajatuskulun logiikka on kuitenkin yhtä ontuva ja oletuksenvarainen kuin juridiikan periaate, jonka mukaan tietämättömyys lainsäädännöstä ei kelpaa perusteluksi lain rikkomiselle. Miten niin ei kelpaa? Jos ei tiedä, ei voida vaatia. Professori Suksi on Johanna Suurpään entinen alainen oikeusministeriöstä, ja Pohjolainen on lähtöisin Tampereen yliopiston punaiselta julkisoikeuden laitokselta, jolle ei ole myönnetty oikeustieteellisten tutkintojen luovutusoikeutta.

Jääviys- ja esteellisyysseikkoihin vetoaminen on muutoinkin vähän lapsellista, varsinkin kun vaikutusyhteydet ovat etäisiä ja huteria ja kausaaliyhteydet oletustenvaraisia. Tiedän toki, että viranomaiselle on säädetty velvollisuus itse todeta jääviytensä, sillä kukapa muu niistä voisi paremmin tietää. Esteellisyyden kontrolli on tällä tavoin omantunnon mutta myös luvassa olevan sanktion varainen.

Asiassa tullaan kuitenkin johtamisen taakkaan. Ennen ”täysin jäävittömän ihmisen” laskeutumista maan päälle voi esteettömän ihmisen määritelmän täyttää vain sädekehä päänsä päällä hymisevä kommunistinen pyhimys, joka tiedekunnan tai muun julkisoikeudellisen orgaanin kokouksessa nostaa räpylänsä, ynähtää täydellisen munattomuutensa lausumalla ”minä olen jäävi” ja poistuu paikalta pihtipolvin ja vähin äänin. Siinä on meillä vastuun kantaja.

Tarkoitan vain, että esteellisyyssäädökset eivät toteudu oikeastaan missään, ja varsinkin yliopistomaailmassa niitä on rikottu systemaattisesti vihervasemmistolaisen klusterin hyväksi, kun vasemmistolaisia, vihreitä ja feministejä on suosittu opinnäytteiden tarkastuksessa, tehtävien täytössä ja resurssien jaossa. Ei-sosialistien pysäyttämiseksi tehdään kaikki, mikä voidaan, kun arviot tilataan tovereilta.

Median luoma kohu

Oman lukunsa Sipilän tapauksessa muodostaa median suhtautuminen. Yleisradio on rakentanut kotisivuilleen kalenterinomaisen narratiivin, jotta kansalaiset voisivat seurata median luomaa tarinaa. Tässä kudelmassa on Sipilän omiakin räsyjä, mutta loimena siinä on median itse loihtima juoni.

Koko tarinahan lähti liikkeelle kommunistilehti Kansan Uutisten 24.11.2016 julkaisemasta jutusta, jonka mukaan pääministerin läheisillä on yhteyksiä valtionyhtiö Terrafamen urakoitsijaan ja pääministeri kieltää tietävänsä niistä mitään. Kirjoittelun läpi paistaa mahdollisuus, että median harjoittamassa vyörytyksessä onkin kyse opposition halusta kaataa hallitus epäilyksenvaraiseen ja todistamattomaan muotoseikkaan.

Myös Yleisradiossa alkanut poru toimittajien irtisanomisista on osa median itsensä rakentamaa skandaalia, jonka se on aikaansaanut kohottaakseen maineittaan muka-kriittisenä tiedotusvälineenä (aiheesta tässä ja tässä). Ylen sisäinen eripura heijastelee vain sitä, että viestimellä ei ole moraalia eikä tiedotus- ja toitotusvälineille niin tyypillinen propagandatykityskään voi toimia, koska Ylellä on oikeistolaiset johtajat mutta vasemmistolaiset toimittajat. Heitä puolestaan himottaa oikeistolaisen hallituksen kumoaminen. Onneksi myös talosta itse lähteneet saivat kunnon työpaikan aiempaa vähemmän sosialistisessa mediassa.

Vihervasemmistolainen oppositio pyrkii luonnollisesti ottamaan kaiken irti toverimedian tuella luomastaan kohusta. Ville Niinistö sössötti pari päivää sitten useaan otteeseen, kuinka vakavia pääministerin vienninedistämismatkojen jääviysongelmat muka ovat. Hän ei ymmärrä, että kaikkeen kaupaksi saamiseen liittyy jotakin keinottelua tai hyötymistä. Sen enempää firmoja kuin valtioitakaan ei voida johtaa samanlaisella kiilusilmäisellä fundamentalismilla kuin Luontoliittoa. Myös Sdp:n Antti Rinnettä aihe kuumottaa, mutta hän on pidättyväisempi, koska pyrkii petaamaan itselleen pääministerin paikkaa, jota ei tule ilman hallituskumppania.

Mitä hyvää hallituksessa?

Olen itsekin aistinut Sipilän menettelyssä kaikuja kepulaisesta siltarumpupolitiikasta, mutta yhtä selvästi havaittavia ovat myös opposition yritykset kaataa hallitus ja tuottaa ennenaikaiset eduskuntavaalit. Opposition kannatus on nyt huipussaan, sillä leikkaukset on kärsitty, mutta talous ei ole ehtinyt vielä nousta. Huomionarvoista on myös kansalaisten mielipiteiden kääntyminen Sipilän puolelle ja hänelle sadellut tuki.

Voidaan kysyä, mitä epäoikeudenmukaista onkaan esimerkiksi yliopistojen rahoituksen leikkaamisessa, sillä siten verovaroja siirrettiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hyväksi, eli juuri heille, joita yliopistoissa toimiva vihervasemmistolainen monikultturistien kuoro on maahamme rääkynyt? Ja eikö yliopistojen sisälläkin ole jaeltu resursseja avokätisesti ulkomaalaisille, kun kansainvälisyydestä on tehty toiminnan fetissi ja puujumala? (Tuloksia tässä, tässä ja tässä.) Olkaa hyvä ja ottakaa lisää vain, sillä näyttää olevan, mistä ottaa. Siinäpähän yliopistojen palkkapiiat nyt näkevät, mitä vastuun kantaminen maahanmuutosta merkitsee.

Entä eikö vihreille olekaan mieleen, että hallitus lopultakin toteuttaa heidän kaipaamansa perustulokokeilun? Vasemmisto jarrutti perustulon käyttöönottoa ay-poliittisista syistä, sillä perustulo tarjoaisi niin hyvän selkänojan työttömyyttä vastaan, etteivät ihmiset liittyisi enää ammattiliittoihin ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia saadakseen.

Vasemmistopuolueet ovat vastustaneet perustuloa, koska ne ovat halunneet käyttää työttömien tekemättömyyttä ja toimimattomuutta työmarkkinapoliittisena painostuskeinona. Siten vasemmisto on pyrkinyt pidättämään työvoiman omaksi omaisuudekseen ja alistamaan sen valtion määräysvaltaan sekä katsonut hallitsevansa ihmisiä kuin orjalaumaa. Ei siis ihme, että moni ihminen näkee perustulon mahdollisuutena vapautua sosiaaliturvajärjestelmämme yritteliäisyys-, omistamis- ja sivistysvihamielisyydestä. Kiitos taaskin, hallitus! Tähän suuntaan pitää jatkaa.

Kun vielä päälle lisätään ei-sosialistisen median raportoimat uutiset talouden elpymisestä, josta ei pidä kiittää yksinomaan Donald Trumpin valinnasta johtuvaa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden aktivoitumista, voidaan hallituksen katsoa suoriutuneen vakavista taloudellisista haasteista kunnialla. Niinpä myöskään vasemmistopuolueissa ei kannata iloita vaalivoitosta ennenaikaisesti.

Suomen tilanne tuskin olisi yhtään parempi, jos Perussuomalaisten tilalla hallituksessa olisivat olleet Rkp ja vihreät. Vasemmisto olisi hallituksessa ollessaan todennäköisesti laiminlyönyt kaikki pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tutkinta- ja palautustoimet sekä perustanut rajalle Suomen passien jakopisteitä, joissa rajojen ylittäjät olisivat pyytäneet henkilöpaperit rajavartijoilta. Paperittomia on nyt jo jäänyt Suomeen liikaa, vaikka sisäministeriö ei ongelmaa myönnäkään.

Toivon hartaasti, ettei Suomen kansa mene siihen halpaan, että se seuraavissa vaaleissa ryntää valtiolaivamme vasemmalle laidalle unohdettuaan, mitä vasemmisto hallituksessa teki: vaati lisää velanottoa, maahanmuuttoa ja mielipiteiden sensuroimista. Vaikeuksissa oleva valtiontalous ei kaipaa veneen keikuttamista eikä ryntäilyä laidalta toiselle vaan määrätietoista sitoutumista pitkäjänteisiin rakenteiden uudistusohjelmiin.

Sdp:ssä valitaan jo pääministeriä

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko esitti tänään lehdessään, että toimittaja-kansanedustaja Timo Harakalla olisi paikka ryhtyä Antti Rinteen haastajaksi Sdp:n ensi helmikuun puheenjohtajavaalissa. Hän pitää Harakkaa jäljellä olevista ilmeisesti sopivimpana. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman saateltiin puhujalistapuliveivauksensa vuoksi sivuun, ja Tuula Haatainen hyppäsi suosiolla vaihtoaitioon.

Kyynärpäätaktiikka ja johtajuuden puute kertovat Sdp:ssä aivan samasta kuin kokoomuksessakin. Ei ole isäntää talossa, ja siksi Suomen asiat ovat kuin Turmiolan Tommin tuvassa. Vanhoja puolueita rasittavat sisäiset vallankäyttöongelmat, joista yhden esimerkin tarjosi kokoomuksen viimekesäinen palatsivallankumous. Ongelmien syy on siinä, että nämä konsensuspuolueet edistävät EU-vetoista maahanmuuttoa ja yhteiskuntamme monikulttuuristamista, jota kansa ei halua.

Timo Harakasta ei ole puheenjohtajaksi, koska Harakka on Harakka. Hän ei ole johtaja-ainesta ensinkään. Hän kuuluu samaan kategoriaan kuin kaikenlaiset Pekka Saurit, Jyrki Kasvit ja muut idealistiset villatakkimiehet.

Huuskon esiin nostama Tytti Tuppurainen taas on tyttöjen suosikki ja siksi ehkä uskottava ehdokas naistenpuolue Sdp:ssä. Mutta mitään näyttöä poliittisen järkilinjan vedosta ei ole kenelläkään edellä mainituista. Huonojen haastajien valitseminen ehdokkaaksi on hyvä keino varmistaa voitto istuvalle puheenjohtajalle, joka potee täydellistä neuvottomuutta.

Minä en ole huolissani demarien asioista enkä menestyksestä, koska puolue on näköalaton ja sen jäljellä olevat kannattajat menneen maailman miehiä. Sdp:n puheenjohtajavalinta kiinnostaa vain siksi, että Sdp:stä povataan seuraavien eduskuntavaalien voittajaa ja sitä kautta pääministeripuoluetta. Sdp:n ainoa mahdollisuus palata takaisin hallitusvaltaan on siinä, että siitä voi tulla kostopuolue: köyhtyneen kansan keino maksaa potut pottuina istuvalle oikeistohallitukselle, joka ei kuitenkaan ole syy kansan kurjuuteen.

Demareja äänestetään vain sen vuoksi – ja ehkä myös siksi, että kansa on unohtanut, millaista politiikkaa demarit vallassa ollessaan tekivät. Juuri he velkaannuttivat Suomea, vaativat sananvapauden rajoituksia, peräsivät lisää haittamaahanmuuttoa, junailivat sosialistisia järjestöjyriä julkisiin virkoihin ja harjoittivat suomalaisten ihmisten syrjintää. Ritva Viljanen, Johanna Suurpää ja Jutta Urpilainen osoittautuivat todellisiksi kansanvihollisiksi kiljuessaan Suomeen lisää maahanmuuttoa ja vaatiessaan kriitikoiden saattamista giljotiinin terän alle.

Ei kiitos.

Tie pois Egyptin korvesta

Suomen kansa on näyttäytynyt viime aikoina erittäin yksimielisenä, tosin lähinnä vastustaessaan hallitusvaltaa. Tämä johtuu useista päällekkäisistä kriiseistä. Pakolaiskriisi ja Euroopan valtioiden finanssikriisi ovat riittäneet jopa syömään huomiota toisiltaan. Myös eri väestöryhmät ovat ajautuneet kiistelemään keskenään esimerkiksi työpaikoista ja sosiaalituista. Keskinäistä eripuraa on lievittänyt ainoastaan yhteisen vastustajan löytyminen hallituskabinetista.

Ongelmat ovat kulminoituneet johtamisen ongelmiksi. On vaikea johtaa, jos ei ole valtaa ja mikäli johtaminen tapahtuu käskyttämällä Euroopan unionista, aivan kuten pakolaiskriisin taakanjakoasioissa.

Suomen ministerit ovat joutuneet sandwich-tilanteeseen, toisin sanoen puun ja kuoren väliin. He vetävät nimensä papereihin ministerivaliokuntien kokouksissa EU:ssa mutta Suomeen palattuaan joutuvat toteamaan, että kansa ei hyväksykään heidän sitoumuksiaan. Kansanvalta olisi saatava takaisin, jotta hallitukset voisivat toteuttaa Suomen kansan poliittista tahtoa.

Istuva hallitus on vetänyt federalistista linjaa myös omasta aloitteestaan, sillä hallituksessa kokoomusta ja keskustaa edustavat nyt puolueiden liittovaltiomielisimmät poliitikot. EU-kriittiset perussuomalaiset ovat aiheettomasti joutuneet vastaanottamaan EU-jäsenyydestä ja internationalismista kärsineiden kansalaisten iskut.

Valtioita ei pitäisi johtaa samoilla periaatteilla kuin yrityksiä. Perustelu tähän on se, että valtion toimintaintressi on aina sosiaalipoliittinen, toisin sanoen kansakunnan omaan hyvinvointiin tähtääminen, kun taas firmojen pääfunktio on vain tehdä bisnestä ja tuottaa omistajilleen rahaa. Nyky-Suomessa bisnestä tehdään jopa pakolaisuudella.

Kokoomus ja kepu ovat tehneet maahanmuutto- ja väestöpolitiikkaa Euroopan unionin muita jäsenmaita palvelevin intressein: piittaamatta Suomen kansalle koituvista taloudellisista, sosiaalisista ja poliittisista haitoista, kuten verorasituksen ja valtionvelan kasvusta. Sipilä ja Stubb ovat globalisoineet hallituksen ja tehneet poliittisen vallan käytöstä oman huvipuistonsa.

Painopisteen siirtäminen kansainväliseen toimintaan on kenties ollut Suomi-brändin kannalta hyvää toimitusjohtajuutta mutta kelvotonta poliittista johtajuutta ja valtion johtamista. Monissa muissa EU-maissa korjausliikkeet Eurooppa-politiikkaan on tehty nopeasti. Tanska tyrmäsi EU-yhteistyön lisäämisen kansanäänestyksessä, ja Britannia aikoo järjestää Euroopan unionin jäsenyydestä äänestyksen ensi vuoden loppuun mennessä. Rahaunioniin ja Schengenin alueeseen maa ei kuulukaan.

Näiden valtioiden kansakunnat ovat identiteetiltään vahvoja, aivan kuten myös suomalaisten tulisi olla. Myös Suomen etua palvelisi eroaminen euroalueesta ja mahdollisesti Euroopan unionista. Tähän tehtävään tarvitaan tulevaisuudessa entistä määrätietoisempaa ja jämäkämpää mutta ihmisiä ymmärtävää poliittista johtajuutta.

Nykyisen pellehyppelyn sijasta Suomessa ja laajemmin koko Euroopassa tarvitaan vakavasti otettavia poliitikkoja, jotka kykenevät johdattamaan valtiot pois Egyptin korvesta ja Euroopan rahaunionista: itsenäisen rahapolitiikan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tielle.

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta

Björn Wahlroos ja Ruotsin kuningas olivat metsällä ja näkivät pellonlaidassa tuntemattoman otuksen, jolloin Wahlroos kohotti aseensa ampuakseen.

”Älkää ampuko, minä en ole hirvi!”, huusi pellon laidassa oleva ihminen, jolloin Wahlroos ampui hänet kuoliaaksi.

Kuningas kysyi sitten Wahlroosilta: ”Miksi ammuit? Hänhän huusi ’Minä en ole hirvi!’”, jolloin Wahlroos vastasi:

”Ahaa, minä kuulin, että hän huusi: ’Minä olen hirvi!’”

Tätä tarinaa ei löytynyt Tuomo Pietiläisen ja työryhmän kirjoittamasta Wahlroos-elämäkerrasta, joten kyseessä täytyy olla kokonaan uusi aines. Rauhoitan kuitenkin lukijaa: en aio nyt arvioida kyseisen kirjan sisältöä. Totean teoksen ainoastaan paljastaneen, että mitään paljastettavaa ei ollut.

Kirja-arvioni tulisi joka tapauksessa liian myöhään ja vieläpä kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että nykymaailmassa arvostelujen pitää ilmestyä jo ennen kuin teos ehtii myyntitiskeille. Sillä asia on niin, että sähköisen median nopeus on muuttanut myös ajattelemisen pelkäksi kirjallisuuden myynti- ja markkinointijärjestelmäksi, jossa kirjallisen teoksen tehtävänä on tukea henkilön omaa esillä oloa.

Toiseksi, varsinainen kirja-arvio olisi turha siksi, ettei arvioitava teos tosiaankaan sisältänyt mitään sellaista, mitä taloushistorian tuntijat eivät tietäisi vanhasta muististaan. Tässäkin ilmiössä kiintoisampaa on ilmiö itse kuin sen päähenkilö tai yksikään osapuoli. – Mihin siis elämäkertoja tarvitaan? Kuinka ne vaikuttavat ja mihin? Kuka niistä hyötyy ja kuka ei? Kenelle voi olla haittaa vai onko kenellekään? Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa, minkä verran ja mitä se kaikki maksaa? Kuka sanoo viimeisen sanan?


Kiiltokuvamaista historiaa

Suomessa on julkaistu viime vuosina useita varakkaiden yritysjohtajien elämäkertoja. Antti Piiposta ilmestyi jokin aika sitten elämäkerta, samoin Pekka Herlinistä, ja Jorma Ollilan elämäkerta tuli painosta tällä viikolla. Minä näen Roope-sedän, Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin käyvän taistelua Ankkalinnan hallinnasta.

Toisin kuin Wahlroosin, Jorma Ollilan elämäkerta on puettu minä-muotoon, eli se muistuttaa omaelämäkertaa, vaikka haamukirjoittajana onkin toiminut Suomen Kuvalehden taloustoimittajana ja julkisuudenhallinnan konsulttina mainetta niittänyt Harri Saukkomaa. Avasin teoksen odottaen, toisiko se valoa Ollilan veroparatiisijupakkaan. – Ei tuonut. Elämäkerta päättyy jo ennen näitä tapahtumia ja Nokian myyntiä, eli maineenhallinta on onnistunut varsin hyvin.

Myös tätä ammattitoimittajan kokoonpanemaa teosta leimaa tietty likilaskuisuus, joka johtuu käsittelyn esittelevyydestä ja itsereflektion vähyydestä. Kirjan puolivälin kohdalla puhutaan vasta Ollilan urasta Citibankissa, Nokian 1980-luvun lopun kriisistä, kulutuselektroniikan pois sahaamisesta ja Ollilan noususta yrityksen johtoon, mihin ajoittui myös keskittyminen matkapuhelintuotantoon. Vasta aivan lopussa päädytään noin vuoteen 2007, jolloin Nokian menestys katkesi ja Apple lanseerasi iPhonensa. Ollila irtautui yrityksestä ja etsi tilalleen Stephen Elopin, jota pidettiin Ollilan valintana mutta joka teoksen mukaan oli vasta hänen toissijainen kandidaattinsa seuraajakseen. Olli-Pekka Kallasvuo ja Anssi Vanjoki ajettiin katkerina sivuun.

Teoksen loppupuolella Ollila puolustautuu viittaamalla amerikkalaisten yrityskonsulttien huomioon, jonka mukaan 30 prosenttia rekrytointipäätöksistä osoittautuu joka tapauksissa huonoiksi. Ollila on tavallaan oikeassa luodessaan itsestään kuvaa johtajana, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Nokian nousuun maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi viittaa myös kirjan nimi Mahdoton menestys. Ollilan kypsyyttä johtajana ja ihmisenä kuvaa hänen asenteensa, jonka mukaisesti hän on tottunut siihen, että johtaja saa aina sekä kaikki kiitokset että kaikki haukut.

Se, että Wahlroosista kertova elämäkerta ei sisältänyt tunnustuksia eikä paljastuksia, on ymmärrettävää, sillä teos perustuu ulkoisten havaitsijoiden tutkimuksiin, ja kritiikin lausumista vältellään pelosta. Mutta Ollilan omaelämäkerralliselta teokselta olisin odottanut enemmän tunteiden osoittamista. Olisi nyt edes haukkunut jonkun, kun voi! Siihen, miksi näin ei ole tehty, on luonnolliset syynsä.


Elämäkerrat maineenhallinnan välineinä

Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia – eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta.

Juuri siksi monille talouden vallankäyttäjille on suorastaan välttämätöntä, että heistä on olemassa elämäkertoja, auktorisoituja tai auktorisoimattomia, yhtä kaikki, sillä molemmat voivat palvella tarkoitustaan hyvin. On nimittäin huomattu, että myös persoona on osa taloudellista vaikutusvaltaa.

Esimerkiksi Björn Wahlroosista on hehkutettu, kuinka nero hän on. Häntä on suorastaan syleilty ja suudeltu julkisessa sanassa, ja hänestä on tehty enkeli, jolla on lumivalkoiset siivet mutta hiilihanko kädessään. Ja kaikki tämä, vaikka jo Ismo Alanko lauloi kasinovuosien päätteeksi, että ”älä usko marsuihin, maireisiin omahyväisiin”!

Ei siis ole paljoa väliä, onko elämäkerta auktorisoitu (eli kohdehenkilön hyväksymä) vai auktorisoimaton, sillä molemmissa voi olla valheita, aivan niin kuin omaelämäkerroissakin, joita ei koskaan pidetä täysin luotettavina, paitsi tietyssä mielessä. Jo Raymond Chandler kirjoitti, että historiaa voi aina vääristellä mutta omaelämäkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Niinpä totuus on tässä sodassa vähämerkityksinen asia. Kuka onkaan, missään yhteydessä, kiinnostunut tosiasioista, sillä ne ovat jo kaikkien tiedossa? Mutta huhut, juorut sekä omaksi eduksi tai muiden haitaksi esitetyt tulkinnat tuovat usein esille sellaista uutta, josta aina löytyy jotain mielenkiintoista!


Tarina on rahaa

Ollilan ja Wahlroosin kaltaisilla paroneilla on jo niin paljon rahaa, että he eivät ole kiinnostuneita varallisuutensa lisäämisestä vaan vallasta ja poliittisesta vaikuttamisesta sinänsä. Monet superrikkaat ovatkin viime aikoina aktivoituneet poliittisesti ja asettuneet näytteille julkisesti, mistä kertovat esimerkiksi Ollilan presidenttiyshaave, Wahlroosin libertarismia ja anarkokapitalismia edustava teos Markkinat ja demokratia (2012), jossa kritisoidaan kansanvaltaa (arvioni tässä), sekä Hjallis Harkimon ryhtyminen televisiojuontajaksi.

Monet varakkaat pyrkivät nykyisin tekemisiin poliittisen eliitin kanssa, mistä kuvaa antavat Wahlroosin Ruotsin kuninkaalle ja Suomen taloudelliselle sekä poliittiselle kermalle kartanossaan järjestämät pidot. Niiden istumajärjestyksestä Pietiläinen on vaivautunut piirtämään oikein kartan tavoittamatta kuitenkaan sitä filosofista ja sosiologista tosiasiaa, että rahakkaiden johtajien ja poliittisen eliitin, niin pankkiirien, ministerien kuin ay-johtajienkin, vispilänkaupassa ja lasien kilistelyssä on kyse hegemonisesta vallasta: taloudellisen ja ideologisen vallan yhteen kytkemisestä.

Kiiltokuvakirjojen olemassaolo on osa tätä prosessia, joka liittyy lisäksi persoonan luomiseen. Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan.

Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen.

Itse uskon, että esimerkiksi Björn Wahlroosin omaisuuden luomisessa on julkisuuskuvalla ollut ratkaisevan tärkeä merkitys. Juuri maineensa vuoksi häntä pelätään, ja pelko on samaa kuin kunnioitus ja alistuminen. Tämä näkyy siinä, että hänen kilpailijansa eivät uskalla Wahlroosin nähdessään poistaa varmistinta revolveristaan vaan tarkistavat, ettei se ole auki, ja mikäli se on, he laittavat sen nopeasti kiinni.

Voin siis kiteyttää edellä lausumani seuraavaan postmarxilaiseen kaavaan:

Maine = rahaa, raha = neroutta, nerous = lisää mainetta.

Tällä tavoin perustetaan itseään vahvistava myönteisen julkisuuden kierre. Pietiläisen ja hänen työryhmänsä Wahlroos-kirjassa heikointa on se, että vaikka he katsovatkin olevansa jonkinlaisia julkisuuden ammattitutkijoita, koko porukasta ei ole löytynyt ajatustakaan sen pohtimiseen, mitä he itse oikein tekevät. He ovat vain uppoutuneet aiheeseensa kaulaansa myöten ja puurtaneet työmuurahaisina isäntänsä iloksi samalla kun Nalle Wahlroos on istunut Armfeltin työpöytänsä ääressä laskien, paljonko lisäarvoa odotettavissa oleva julkisuus tuo hänelle euroina ja sentteinä.


Apinat pörssimeklareina

Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella.

Sama pätee myös moniin muihin elämäkertoihin, melkein kaikkiin. Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa.

Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Lähestyn asiaa esimerkin kautta. Ajatellaanpa, että koko maailman omaisuus jaetaan maailman kaikille apinoille pörssiosakkeina tasan ja kaikista apinoista tehdään pankkiireita. Sitten nämä pankkiirit aloittavat kaupankäynnin pörssissä. Kuluu tunti, niin puolet maailman apinoista on hävinnyt kaiken, ja toinen puoli omistaa maailman kaiken varallisuuden. Toisen tunnin kuluttua puolet jäljelle jääneistä apinoista omistaa kaiken, ja toinen puoli putoaa taas rutiköyhänä pörssistä pois. Seuraavana päivänä noin tuhat pankkiiria omistaa kaiken, ja loput maailman apinoista on rutiköyhiä. Muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää kaksi pelaajaa, joista toisen pudottua pois yksi omistaa kaiken.

Sitten tulee hänen elämäkertansa kirjoittaja, joka sanoo, että tämä yksilö on nero, koska hän pesi kaikki muut. Todellisuudessa päättely voisi päteä tiettyyn rajaan asti, esimerkiksi siihen, jossa tuhat yksilöä omistaa vielä jotakin. Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän täytyy olla muita älykkäämpiä, sillä he ovat muihin nähden ylivertaisia, ja otos on riittävän suuri kuvaamaan älykkäiden ryhmää.

Mutta siitä eteenpäin rikastuminen ja köyhtyminen ovat sattuman satoa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muiden kuin ennustettavien ja rationaalisesti hallittavien tekijöiden merkitys kasvaa paljon suuremmaksi kuin pörssidiilerien oman kyvykkyyden merkitys.


Kuka kaivoi kultaa Klondykessa?

Jos nyt esimerkiksi Björn Wahlroosia sanotaan talousneroksi sillä perusteella, että hän on tehnyt paljon hyviä kauppoja, voimme enintään todeta, että hän on käyttänyt eteensä avautuneet tilaisuudet johdonmukaisesti hyväkseen. Mikäli hän ei olisi niin tehnyt, sanottaisiin, että hän on 1990-luvun lamaluuseri.

Kehnoa ja harhoja synnyttävää menestyneiden elämäkerroissa on juuri se, että niissä ei myönnetä itsestä riippumattomia syytekijöitä, vaan menestys selitetään jälkikäteen päähenkilön ansioksi. Ne siis glorifioivat yksilöiden ponnistuksia, vaikka kaikki tietävät, että minkään yrityksen menestys ei ole koskaan kenenkään yksilön harteilla, vaan se koostuu nimenomaan yhteistoiminnan onnistumisesta. Niinpä jokainen elämäkerroissa ylistetty talousnero onkin paljon enemmän Hannu Hanhen arkkityyppinen esiintymä kuin se ahkera, tunnollinen ja säästeliäs Roope-setä, joka kaivoi kultaa Klondykessa.

Todettakoon, ettei tarkoitukseni ole ollut käsitellä Björn Wahlroosia henkilökohtaisesti, vaan pikemminkin arvioida sitä tapaa, jolla hänestä on kirjoitettu ja jonka mukaisesti häntä on arvioitu julkisuudessa. Yliopistot ovat aina olleet täynnä protestoivia opiskelijoita, jotka ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä ja joista jokuset selviävät paremmille päiville, toiset eivät. Syyt tai ansiot eivät ole välttämättä heidän itsensä.

Myös Pietiläisen kirja todistaa siitä, miten Wahlroos syntyi hyvävointiseen virkamiesperheeseen ja kouluttautui Hankenilla. Nuorena myönnetty professuuri (joka on aina onnenkantamoinen sattuessaan vapautumaan juuri oikealla hetkellä) auttoi hänet akateemiselle uralle ja lisäsi hänen todesta otettavuuttaan myös liike-elämässä. Myönteinen ja itseään vahvistava mainekierre oli valmis, ja sitä julkisuutta myös Pietiläisen elämäkerta vahvistaa. Kun Björn Wahlroos nyt menee kirjakauppaan, hän voi tuntea astuvansa Versailles’n peilisaliin, sillä häntä tervehtivät kahdelta seinältä hänen omat kuvansa, jotka löytyvät sekä elämäkerrasta että hänen oman kirjansa kannesta.


Journalismin epäkriittisyys

Olen edellä analysoinut, miten Wahlroosin, Ollilan ja monien muiden suurta taloudellista valtaa käyttävien henkilöiden elämäkerrat toimivat julkisuudessa, ja mikä voi olla niiden sosiodynaaminen funktio. Entä miksi ne on kirjoitettu ja julkaistu? Asiaa voidaan lähestyä ensinnäkin kirjoittajien näkökulmasta.

Sen ymmärrän, miksi Ollilan elämäkerran kirjoittaja on Tekir-nimisen viestintätoimiston pomo, mutta ei taida myöskään olla ihan sattumaa, että Wahlroos-elämäkerran päätekijä on Helsingin Sanomien palkittu toimittaja, joka vain esiintyi Tampereen yliopiston professorina (eikä siis ainakaan sikäli edusta Hemánuksen ja Nordenstrengin koulua, joka tunnettiin aikoinaan Hämeen punaisena napana). Tämä ehkä selittää myös teoksen Janus-kasvoisen aseman, joka vastaa toki varsin hyvin myös puheena olevan päähenkilön omaa roolia.

Siinä, missä Ollilan autobiografia pohjustaa ansiokasta pyhimyslegendaa, Pietiläisen Wahlroos-kirjasta tuli sovinnainen paketti päänsilitystä ja tökkäilyjä vanhoilla kaupunkitarinoilla. ”Meidän Stallareiden” (kuten Leif Salménin, Erkki Tuomiojan jne.) hassut ristiriidat porvarillisen elämäntavan ja sosialististen haaveiden roolikasautumissa on nähty monta kertaa ennenkin, ja siksi kommunististen ihanteiden ja markkinatalouteen havahtumisen jännite voi kertoa vain ”ihmisyyden syvimmästä perusristiriidasta” samalla herkkyydellä kuin lapsen saaminen tai se, miksi kaikki vielä pilaantumattomat ihmiset varoittavat toisiaan: ”Älä koskaan luota yli kolmekymppisiin!”

Haluan vain sanoa, että liian usein ammattitoimittajien kirjoittamista elämäkerroista puuttuu kriittinen ja reflektiivinen ote omaan toimintaan, siis tietty journalistinen kyky ottaa etäisyyttä sekä aiheeseen että omaan työhön. En toki väitä, että elämäkerturina toimimisen pitäisi olla tuhmaa, mutta en myöskään vaadi sen olevan tarpeettoman kilttiä, sillä taloudellisen vallankäytön ei pitäisi jäädä arvostelun ulkopuolelle vain pelon vuoksi.

Jo Machiavelli sanoi, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kosto puolestaan on Marcel Maussin Essai sur le Don -teoksen mukaan samanlainen asia kuin lahja, eli tavallaan sen käänteispuoli, johon liittyy sosiaalisen siteen perustava ylijäämä, osa, joka pidetään vastaisen varalta tilillä.

Niinpä monet köyhät pulliaiset pelkäävät arvostella kaikkia rahakkaita ihmisiä lähinnä siitä syystä, että he olettavat joutuvansa suoraa päätä oikeuteen. Tosiasiassa he eivät joudu, sillä jos he olisivat joutuakseen, he olisivat siellä jo. Mutta monien mieltä ehkä kalvaa edelleen se kauhea tosiasia, että vasta 1800-luvulla, eli varsin kauan sitten (mutta ihmisen lajinkehityksen huomioon ottaen erittäin myöhään), aatelinen hävisi ensi kertaa oikeudessa ei-aateliselle aatteelliselle. Myös nykyisin jokaisella kansalaisella on oikeutta enintään niin paljon kuin hänellä on varaa ostaa, ja juuri siksi elämäkertojen kirjoittaminen onkin niin kilttiä.


Miksi varakkaiden elämä kiinnostaa?

Entä miltä tilanne näyttää kirjan kustannus- ja myyntiportaan sekä lukijoiden kannalta? ”Onnistuneimpina” pidetyt elämäkertakirjat vedetään myyntipöydiltä asiakkaiden toimesta, kun taas ”epäonnistuneimmat” vedetään myynnistä kustantajien ja kauppiaiden toimesta. Esimerkiksi tyttö Suomalaisesta kertoi minulle kaksi päivää Wahlroos-elämäkerran ilmestymisen jälkeen, että ensimmäinen painos on jo loppunut ja jäljellä ovat vain rippeet. Myös Ollilaa on nyt kadonnut kevyt kuormalavallinen kirjakaupan ovenpielestä. Nämä siis onnistuivat.

Wahlroos-kirja on kustantajansa menestyneimpiä, ja se osoittaa, että päähenkilön taikasormi muuttaa kullaksi kaiken, mihin se koskaan osuu. Kirjan julkaisi pamfleteistaan tunnettu Into Kustannus, ja siksi siltä sopi odottaa jotain muutakin kuin ihastelevaa otetta (joka ropisee myös päähenkilön laariin aivan niin kuin itse liiketoimetkin). Ehkä kustannusyhtiö on oppinut jotakin Wahlroosilta.

Tietystä näkökulmasta on toki ymmärrettävää, että nyky-Suomessa, jossa jokaista hyvin rahakasta kohti on noin 50 000 hyvin köyhää, monet ihmiset suhtautuvat varakkuuteen – eivät vain uteliaan kiinnostuneesti ja tavoittelevasti – vaan myös palvovasti. Monien tekee kai mieli itsekin vaurastua, ja he pyrkivät siihen etsimällä neuvoa rahoissaan olevien elämäkerroista.

Tämä on kuitenkin täysin väärä metodi. Rikkaaksi ei voi tulla rikastumisesta lukemalla, niin kuin ei uimaankaan opi lukemalla uintia käsitteleviä kirjoja.

Varakkuudessa ei sinänsä ole edes mitään kiintoisaa. Ainakaan minun mielestäni omaisuus ei millään tavoin lisää kenenkään henkilön kiinnostavuutta tai julkisuusarvoa. Ajatellaanpa, millä tavoin esimerkiksi sinuun vaikuttaisi tieto, että tässä on Kalle, joka omistaa koko Helsingin. – Entä sitten? Helsinkihän olisi paikoillaan myös Kallesta riippumatta. Helsinki ei tuo kiinnostavuutta Kalleen eikä Kallen omistussuhde lisäarvoa Helsinkiin. Omistaminen ja varallisuus ovat ihmisen persoonan kannalta erittäin vähäarvoisia asioita.

Niinpä on pääteltävä, että ihmiset lukevat äveriäiden elämäkertoja vain tullakseen itse äveriäiksi ja selvittääkseen vaurastumisen salaisuuden, minkä jo edellä totesin toivottomaksi yritykseksi kirjoja kahlaamalla.

Oma näkemykseni on, että menestyminen on loppujenkin lopuksi kovin kohtalomainen asia. Toiset ihmiset ovat peruspositiivisia luonteita, joiden luokse raha tulee pyytämättä, kun taas toisia taloudellinen ja aineellinen menestys pakenee. Ihmiset itse eivät juuri mitään asialle voi. Rahakkaaksi synnytään siis muutoinkin kuin vain varakkaaseen sukuun pullahtamalla.

Mikäli itse päättäisin rikastua, tekisin sen luultavasti vain siksi, että rikastuminen on hauskaa. Minusta se ei ole. Ja siksi en olekaan kovin rahoissani. Jotkut tosin väittävät, että se, jolla on taskussaan kympin seteli ja tietää mitä sillä tekee, esimerkiksi ostaa karkkia tai kortsuja hauskanpitoa varten, on rikkaampi kuin se, jolla on sijoituspulmanaan kokonainen miljoona ja ahdistus sen hukkaamisesta.

Todellista rikkautta on omasta mielestäni esimerkiksi filosofia, joka lisääntyy jakamalla, kun taas materiaalisen omaisuuden haltijat ovat oikeastaan vain varallisuutensa huoltajia: mammonansa talkkareita.


Kertaan elämää, kun kerran on elämä!

Psykologisesti arvioiden raha artikuloi narsismia aivan niin kuin elämäkertojen olemassaolokin. Elämäkerroissa yhdistyy siis kaksi elintärkeää asiaa. Elämäkerta ei välttämättä ole kuvankiillotusta eikä kostojuoni, vaan sen tarkoituksena voi olla myös totuuden sanominen.

Mistä sitten tiedän kaiken tämän? Siitä, että olen itsekin kirjoittanut elämäkerran, nimittäin omaelämäkertani, johon tuli kovat kannet ja 500 sivua. Se on samalla akateeminen aikalaishistoria, ja teoksen sivuilla kerrotaan, paitsi minusta, myös tiedepoliittisista vastustajistani sekä runsaista vastoinkäymisistäni. Kirjan nimi on Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Luotettavuudeltaan se on juuri niin hyvä kuin omaelämäkerta voi parhaimmillaan olla. Kirjoitin sen täsmälleen samasta syystä kuin monista miljonääreistä julkaistaan elämäkertoja, toisin sanoen osallistuakseni kamppailuun henkisestä pääomasta ja toimintatilasta, tehdäkseni tiliä ja kertoakseni totuuden. En halunnut olla uhri ja tulla ymmärretyksi väärin. Kirja kertoo toivoakseni paljon myös siitä, mitä filosofia sinänsä on. Wahlroosin ja Ollilan kaltaisilla finanssifiksuilla motiivit ovat tosin täysin toisenlaiset kuin meillä henkisten rikkauksien omistajilla ja filosofisten pääomien haltijoilla.

Sen voin joka tapauksessa sanoa, että mikäli joku lukijoista aikoo julkaista elämäkerran tai omaelämäkerran, se on syytä tehdä ajoissa. Tähän puolestaan on kaksi syytä. Ensinnäkin voi pelastaa jäljellä olevan elämänsä, sillä elämäkerta ei ole kertaelämä. Ja toiseksi: mikäli ei tartu kynään ja laske sitä ajoissa, saattaa olla, että ilmestymisen ajankohtaa ei lainkaan tule.

Lopuksi kasku Jorma Ollilasta Helsingin yliopistolla:

– Miksi Shellin puheenjohtaja Jorma Ollila käy Helsingin yliopiston hallituksen kokouksissa?

– Hän on löytänyt sieltä runsain mitoin fossiilisia polttoaineita!


Kirjallisuus

Hankamäki, Jukka, Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2009.
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio, alkut. Il principe, 1532. Hämeenlinna: Karisto, 1997.
Mauss, Marcel, Essai sur le don – Forme et raison le l’échange dans les sociétés . Orig. 1925. Quebec: L’université du Quebec, 2002.
Ollila, Jorma ja Harri Saukkomaa, Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia. Helsinki: Otava, 2013.
Pietiläinen, Tuomo et al., Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta. Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Simon, John, Koneen Ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Helsinki: Otava, 2009.
Sunila, Pirjo, Antti Piippo – Liian suuri Suomelle. Helsinki: Otava, 2008.
Wahlroos, Björn, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön diktatuurille. Helsinki: Otava, 2012.