Suomen itsenäisyys kuin Matti Nykäsen mitalit

Suomen itsenäisyys täyttää tänään sata vuotta, mutta Suomi sinänsä on paljon vanhempi. Täältä puolestaan ei seuraa juhlapuhetta vaan arkinen toteamus, että juuri tuo itsenäisyytemme on nyt museossa kuin Matti Nykäsen mitalit. Voittaja voi käydä katselemassa niitä Urheilumuseon vitriinissä, mutta hän ei saa niitä sieltä takaisin, vaikka haluaisi.

Turvassa ovat kuin rahat pankeissa, joista ei myöskään saa nykyään rahojaan enää pois; niissä kun ylimielisesti kieltäydytään käsittelemästä käteistä rahaa, ja pankit haluavat perustaa oman rahan, joka olisi niiden omien pleksien ja maksujärjestelmien kontrollissa (aiheesta tässä).

Samanlaista on Suomen itsenäisyys. Kansallinen varallisuutemme on riistetty tai myyty velkojen katteiksi. Ensin tuhottiin yhteisvaluutalla meidän rahapoliittinen itsemääräämisoikeutemme, ja suomalaiset ajettiin tie breakiin. Näin tehtiin, koska Euroopan unionin poliittinen uskottavuus on yhtä kuin sen valuutan arvo, jota täytyi pönkittää.

Valtioiden velkaantumisesta pankeille voin sanoa kuin entinen brittipääministeri Kirkkomäki: Koskaan aiemmin näin monet eivät ole olleet velkaa näin harvoille.

Antakaa siis noille Linnan juhlien keltanokille anteeksi, sillä juuri he – nuo filosofiattomat oman etunsa saalistajat – eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä he tekevät. Heidät, jotka tietävät, vetäkää sopivan tilaisuuden tullen vastuuseen.

Hyvin ovat Suomi ja suomalaisten rahat kelvanneet maailmalle, mutta Nato-naimisiin ei ole ikäneito päässyt. Tuo voi olla hyväkin asia, sillä itsellistä naista pelätään kuin Pohjois-Koreaa. Voidaan Venäjälläkin sanoa läntisestä naapuristaan kuin isäntä asuinkumppaistaan, että älä koirasta välitä, varo vihaista emäntää. Ja lausahtihan Cheekkikin, että älä huorasta vaimoo tee, joten parempi on Suomen pihdata itseltään ohari-ollien riemurahat kuin olla maapallon suvakkilutka.

Eniten Suomella on merkitystä meille suomalaisille. Maailmalla maamme ei ole mitään muuta kuin lippubrändi, joka tunnetaan kahdesta asiasta: Tom of Finlandista ja autourheilijoista. Globalisoituneessa tuotannossa valmistusmaalla ei ole väliä: kaikki kiteytyy merkkiin. Siinä Suomen lippu on vertaisryhmässä Ferrarin ja Mercedes-Benzin rinnalla. Autourheilijat ja Tom ovat brändänneet Suomea enemmän kuin yksikään ulkomaankauppaministeri tai vienninedistämisen valtuuskunta.

No niin. Koska kaduilla on alkanut olla itsenäisyyspäivisin vaarallista vasemmistolaisten rähinöitsijoiden vuoksi, en turvallisuussyistä sano, missä vietän itsenäisyyspäivääni. Joka tapauksessa osallistun itsenäisyyspäivän viettoon siinä todellisessa Suomessa, joka ei tanssi omassa kuplassaan kristallikruunujen alla.

Onneksi median haastattelemat ”töölöläisvanhemmat” eivät ole sentään pystyneet estämään 612-juhlaa ja harrasta kynttiläkulkuetta edes lapsikortin varjolla. Lähi-itäkeskuksen kaunaiset anarkistithan siinä alittivat moraalin rajan yrittäessään tehdä lapsista ihmiskilven oman luokkasotansa ja terrorinsa etulinjaan.

Mitään juhlapuhetta täältä ei tänään tullut. Ei tullut, koska itsenäisyys alkaa olla yhtä imaginaarinen asia kuin aikakin. Vuoden 1917 tapahtumat kiitävät sadan valovuoden päässä avaruudessa, jossa ne ovat valoaaltoina tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta. Päinvastaiseen suuntaan on ehkä tulossa joku komeetta, joka kirahvien hamutessa suuhunsa puiden lehviä osuu jonain päivänä Euroopan keskuspankin pihaan.

Huvittava on tapa, jolla Suomen itsenäistymisen vuosi 1917 on tullut ajan myötä suhteellisesti lähemmäksi vanhetessani. Vielä 25 vuotta sitten oma elämäni muodosti vain kolmanneksen Suomen itsenäisyyden ajasta. Nyt oma ikäni kattaa jo puolet Suomi-neidon iästä! Niinpä itsenäisyyden alkuvuodet ovat tulleet suhteellisesti lähemmäksi kuin ne olivat tähän maailmaan tullessani. – Ehkä noiden aikojen lähestyminen on ollut myös jossain mielessä todellista.

Kenestä viimeinen kuussa käynyt ihminen?

Kaikki tietävät, kuka oli ensimmäinen kuun pinnalla tepastellut ihminen. Neil Armstrong pakeni julkisuutta, kunnes hän ikään kuin heräsi henkiin menehtyessään eilen 82-vuotiaana.

Mutta kenestä tulee viimeinen elossa oleva kuun pinnalla kävellyt astronautti? Jos kuumatkailua ei käynnistetä uudestaan muutaman vuosikymmenen sisällä, ihmisen lentelystä vierailla taivaankappaleilla tulee historian kultakehyksiin kirjoitettu luku.

Ennätysten lyöminenkin on avaruusmatkailussa vaikeampaa kuin urheilussa. Planeettoja on harvassa, eikä ihmisen elinikä tahdo riittää perille asti.

Mars-matkailu on sitä paitsi tieteellisesti turhanpäiväistä. Avaruustutkimus hyötyisi enemmän vaikkapa teleskooppien rakentelusta.

Avaruuden liikkeiden mittaileminen on saattanut jo vaakalaudalle, paitsi newtonilaisen fysiikan, myös suhteellisuusteorian ja teorian alkuräjähdyksestä. Hubble-teleskoopilla saadut tarkat mittaukset kun osoittavat, että avaruus laajenee kiihtyvästi eikä hidastuvasti, kuten on oletettu. Niinpä teorioita on näiden anomalioiden vaikutuksesta jouduttu täydentämään ajatuksilla pimeästä energiasta ja materiasta, jonka olemusta ei tunneta, mutta joka täytyy edellyttää teorioiden pelastamiseksi.

Ihmisen lähettäminen avaruuteen ei ole enää oikein muodikasta. Alun perinkin sillä oli lähinnä poliittista ja ihmiskunnan itsetuntoa korostavaa merkitystä. Usein sanotaan, että kuumatkailun tuloksena ihmiskunta löysi maan käsittäessään tämän planeetan pysyvästi omaksi kodikseen.

Tulevaisuudessa, jolloin hävittäjäkoneet ovat miehittämättömiä ja vaarallisimmat aseet pieniä lennokkeja, ei liene tarpeen lähettää ihmistä puuta korkeammalle. Ja kaiken yläpuolella on kysymys, miksi ihmiset yrittävät yhteyttä avaruuteen, kun he eivät halua yhteyttä edes naapureihinsa.

Sitä paitsi viisaana pidetty Stephen Hawking neuvoi olemaan etsimättä elämää avaruudesta. Jos luonnon lait ovat samanlaisia kaikkialla, tähtien tuolta puolen tuskin löytyy ainakaan sen vähemmän ahnetta porukkaa kuin kulmakuntasi kiinteistövälitystoimistosta.

Itse luulen, että avaruusmatkailun ajat ovat ohi. Ellei sitten joku keksi heitellä suurrikkaita, porvareita ja pankkiireita tuohon lähiavaruuden painottomaan tilaan ihan vain kokemaan, miltä vapaa pudotus tuntuu. Laskuvarjolla ei välttämättä uskalla yrittää, kun maa tulee vastaan kuin konkurssi euroaluetta.

Hatunnosto kuussa kävelleille! On sankaruutta lentää taskulaskimella ja foliopaperilla kuuhun. Eipä taitaisi nykytekniikalla ja -tietokoneilla onnistua; niin altista häiriöille se tuntuu olevan.

Maailmanloppu kirpaisee vain kerran

Iltaruskot ja auringonlaskut kiehtovat ihmismieliä, sillä finaaleihin liittyy tilinteko ja ajatus sovituksesta: unelma siirtymisestä levolliseen paratiisiin. Kantilaisittain ajatellen ihmisen tajuntaan sisältyy erityinen ajallisuuden kategoria, joka määrää todellisuuden havaitsemista sen neljäntenä dimensiona. Me hahmotamme todellisuuden alkujen ja loppujen sekä niiden välissä olevan aikajatkumon kautta, vaikka itse todellisuus ei sellainen välttämättä olisikaan.

Suhteellisuusteorian mukaanhan avaruus on venyvää ainesta, joka ”kaareutuu” ja jonka koordinaatistossa esineet lyhenevät tai pitenevät nopeustilan mukaan. Fysiikassa ja matematiikassa voidaan operoida useammillakin ulottuvuuksilla. Energian ja massan välillä on vastaavuus, ja aika ja nopeus ovat riippuvaisia toisistaan. Taidammekin elää jonkinlaisessa Matrixissa – muistattehan elokuvan? Tässä mielessä kantilaisuus ei päde, mutta ajallisuuden kategoria leimaa silti arkielämää raskaasti.

Maailmanlopun ennustukset ovat jälleen muodissa, mikä kertoo ihmisten kokemasta epävarmuudesta. Tuhon evankelistat ovat jälleen nousseet kivien ja kantojen alta ja alkaneet saarnata ennustuksiaan. Harry Potter -elokuvaa ”Kuoleman varjelukset, osa 2” mainostettiin lauseella ”13.7. kaikki loppuu”. Siis tänään. Taidankin jäädä koko päiväksi ulos ottamaan aurinkoa ja odottamaan maailmanloppua.

Puhuttaessa eskatologiasta eli maailman viimeisiä tapahtumia koskevista opetuksista (kreikan kielen sanoista eskatos = ’äärimmäinen’ ja logos = ’tieto’) olisi tietenkin vastattava siihen, mikä tai kenen maailma kulloinkin loppuu. Koko maailmankaikkeus ei voine päättyä, mutta metrisen laajentumisensa lopuksi se voi rysähtää kasaan päätyen mustaksi aukoksi niin sanottuun alastomaan singulariteettiin, jossa suureet ovat klassisen suhteellisuusteorian ja muiden perinteisten käsitysten vastaisesti äärettömiä. Melkoinen jysäri siitä varmasti tulee kaiken pimeässä yössä rynkyttämisen päätteeksi – ellei sitten käy niin, että äärettömän pieneksi pisteeksi tiivistymisestä alkaakin jälleen uusi nousu, ja näin maailmankaikkeus sykkisi sydämen tavoin: hindulaisten legendojen kuvailmassa syklissä.

Mutta maailmanloppu voi kohdata pienemmässäkin mittakaavassa. Mikäli jokin komeetta pyyhkäisisi planeettamme pirstaleiksi kosmisessa törmäyksessä ja kaikki elämä loppuisi Maan päältä, olisi jälleen varottava liioittelemasta omaa inhimillistä näkökulmaamme. Samalla tuhoutuisi vain häviävän pieni osa koko suurenmoisesta universumista, ja tämäkin katastrofi olisi ainoastaan tavanomainen tapahtuma sfäärien harmoniassa.

Nyt lopullista katastrofia ennustaville tuhon odotuksille on jälleen katetta. Tähtitieteilijät raportoivat jokin aika sitten, että aurinkokuntaamme saapunut komeetta Elenin saattaa olla hajoamassa auringonpurkauksen osuttua siihen. Ihmiskunnan maallisen vaelluksen päättymiseen riittäisi, että tämä halkaisijaltaan noin neljäkilometrinen järkäle tai jokin sen osa mätkähtäisi esimerkiksi Euroopan keskuspankin pihaan.

Myös maahanmuutto saattaa riittää aloittamaan maailmanlopun, vaikka heroiinia maistelleet sanovatkin, että ”kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran”. Myös kaikki sienet ovat syötäviä, tosin eräät vain kerran. Maahanmuutto on tässä suhteessa samanlainen ilmiö: sitä ei voida perua. Mikäli jokin avaruuden heimo päättäisi muuttaa tähtitarhain tuolta puolen Maahan asumaan, voi olla, etteivät tulijat olisi käännytettävissä. Siksi ei ole ihme, että fyysikkona ja kosmologina tunnettu Stephen Hawking neuvoi pitämään radiohiljaisuutta ja varoitti houkuttelemasta luoksemme ufoja!

Monien mieltä kiehtoo myös legenda, jonka mukaan avaruudessa vaeltaa kaksi kertaa maata suurempi planeetta, Niburu. Se on kiertolainen, joka tulee aurinkokuntaamme 3600 vuoden välein. Esimerkiksi mayojen kalenteri loppuu vuoteen 2012, jolloin Niburun ennustetaan olevan lähimpänä Maata.

Tämä musta ja silmillä näkymätön planeetta aiheuttaa joidenkin mukaan muutoksia maankuoreen ja saattaa laukaista esimerkiksi voimakkaita järistyksiä. Esimerkiksi ’pimeä energia’ on käsite, joka on luotu selittämään eräs suhteellisuusteorioihin ja alkuräjähdysolettamukseen huonosti sopiva havainto: se, että universumi ei laajenekaan hidastuvasti vaan kiihtyvästi. Niinpä myös yleisen suhteellisuusteorian ongelmat vaativat panemaan sen tarjoaman maailmanselityksen aikanaan uusiksi.

Rajatiedon mukaan Niburu aiheuttaa kolme suurta konjunktiota eli samalle janalle asettumista Maan, auringon ja muiden kiertolaisten kanssa. Niistä ensimmäinen ja heikoin oli 15.3., toinen ja vahvin on 26.9. ja kolmas ja toiseksi vahvin 22.11. Astrologit väittävät, että konjunktioiden aikaan tapahtuu suuria mullistuksia. Esimerkiksi Beetlehemin tähteä on sanottu Jupiterin ja Saturnuksen tai Jupiterin ja Venuksen konjunktioksi. Toisaalta tietyt historian tapahtumat saatetaan ylipäänsä muistaa juuri näiden luonnonilmiöiden takia, ja siksi ne korostuvat ihmisten tajunnassa.

Maantieteilijöiden ja astrofyysikoiden kannalta kiintoisimpia ovat planeettojen ja komeettojen vaikutukset maankuoreen. Niiden on väitetty laukaisevan muun muassa maanjäristyksiä, ja enteellistä onkin, että Sendain suuri maanjäristys Japanissa osui maaliskuun 11. päivään eli lähelle Niburun väitettyä ensimmäistä konjunktiota. Mikäli toinen konjunktio johtaa suureen järistykseen esimerkiksi Kalifornian piilaaksossa, Suomen sanomalehtipaperin tuotantokapasiteetti ei riittäne vahinkojen kirjaamiseen post-tietokoneistuneessa todellisuudessa.

Vielä drastisempia olisivat vaikutukset Maan napaisuuteen. Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikön, Heikki Nevanlinnan, mukaan magneettisen pohjoisnavan liike on kiihtynyt viisinkertaiseksi, ja tätä nykyä se liikkuu kymmeniä kilometrejä vuodessa. Todennäköisimmin syy löytyy kuitenkin Maan sisäpuolella olevasta rautaytimestä kuin tähtitaivaalta.

On mahdollista, että pohjoisnavan liikkuminen enteilee magneettisten napojen vaihtumista. Sekään ei olisi tavatonta, sillä vaihdos on tapahtunut maapallolla viimeisten viiden miljoonan vuoden aikana parisenkymmentä kertaa. Maan magneettikenttä on Nevanlinnan mukaan myös heikentynyt. Magneettikenttä suodattaa avaruuden säteilystä noin kymmeneksen pois, ja mikäli kenttä katoaisi kokonaan, vaarassa eivät olisi vain tietokoneet ja lentoliikenne, vaan tulevaisuudessa ihmiset voisivat joutua katselemaan avaruuden ilmiöitä pinkin väriseltä taivaalta. Mikä kauhun paikka homokielteisille TV-evankelistoille!

Kieltämättä myös minä haluaisin mielelläni nähdä maailmanlopun, sikäli kuin se ylipäänsä tulee. Ensinnäkin siksi, että kyseessä on valtava spektaakkeli. Toiseksi siksi, että olisi kiintoisaa tietää, mihin kaikki loppujen lopuksi johtaa. Ja kolmanneksi sen vuoksi, että kuolema ennen maailmanloppua olisi kuin poistuisi elokuvista näkemättä loppukohtausta. Haluaisin nähdä myös sen, miten käy vastustajilleni, vihollisilleni ja filosofikollegoilleni tässä ilmestyskirjamaisessa menossa.

Siitä vasta Castro nautti, kun alas tippui astronautti

Ensimmäiset muistoni televisionkatselusta ajoittuvat kuukävelyiden aikaan. Olin juuri täyttänyt kolme pyöreää vuotta, kun ihminen ensi kertaa laskeutui kuun kamaralle. Jotakin tärkeää tuntui tapahtuvan. Tänään tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.

Myös nykylapset tietävät, että ensimmäinen kuuhun laskeutunut ihminen oli Neil Armstrong. Mutta kenestä tulee viimeinen kuussa käynyt ja sieltä poistunut ihminen? Entiset astronautit alkavat olla korkeassa iässä. Esimerkiksi huono-onnisen Apollo 13:n miehistöön kuulunut Jack Swigert ehti jo menehtyä syöpään. 79-vuotias Neil Armstrong puolestaan pitänee itseään jonkinlaisena jumalana, sillä hän on viettänyt viimeisimmät vuodet täysin erakoitunutta elämää. Kuun pinnalle pudottautuminen oli ilmeisesti helpompaa kuin julkisuudessa oleskelu.

Kuussa käynti oli tuon ajan laitteilla tekninen ihme. Nykyisiä taskulaskimia tehokkaampia tietokoneita ei ollut, eikä ensimmäisen lentokoneen ilmaan saamisesta ollut kulunut kuin kuutisenkymmentä vuotta. Kehitys oli tuona ajanjaksona paljon ripeämpää kuin seuraavien vuosikymmenien aikana. Voi olla, että nykyisten häiriöalttiiden tietokoneiden aikakaudella kuuhun olisikin paljon pitempi matka. Perille pääsyn taisi ratkaista enemmänkin into ja tahdonvoima kuin tekniikka.

Itse en usko paljoakaan edistykseen enkä kehitykseen. Valituissa Paloissa ennustettiin 1960-luvulla, että ydinvoiman avulla kuu voidaan muuttaa vehreäksi puutarhaksi. Nykyisin kuun pinnalta havitellaan auringon säteilystä peräisin olevaa helium-3:a, jota kertyy vailla kaasukehää olevan kiertolaisen kamaralle. Siitä riittäisi energiaa ihmiskunnan tarpeisiin noin kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi, ja artikkeleita asiasta voi lukea vaikkapa tästä ja tästä. Kiintoisaa nähdä, mihin tämä taivaiden tavoittelu johtaa.

Erään käsityksen mukaan kuu saa aikaan paitsi vuorovesi-ilmiöön, myös maan magneettikehän laittamalla sulan rauta–nikkeliytimen pyörimisliikkeeseen. Mikäli dynamo pysähtyisi, planeetaltamme saattaisi kadota säteilyltä suojaava magneettikenttä, ja asuinsijamme muuttuisivat hetkessä Mars-planeetan kaltaiseksi autiomaaksi, aivan kuten elokuvassa The Core uhkasi käydä. Asiasta huolestuneille lisätietoa on muun muassa tässä.


Kuuhunmuuttajia

Syyt ihmiskunnan niin sanottuun avaruuden valloitukseen ovat olleet enemmänkin poliittisia tai yleisinhimillisiä kuin järkiperäisiä. Ne heijastelevat Angstia. Kolumbuksen aikoina alkanut Amerikan valloitus ei päättynyt mantereen länsirannikolle, vaan meren tultua vastaan laajenemisen halu jatkui kohti avaruuden laitaa. Sana ”valloitus” kuvaakin varsin heikosti (tosin mahtipontisesti) kyseisen toiminnan luonnetta, sillä tilaa valloitettavaksi riittää. On arvioitu, että pelkästään Linnunrataan kuuluu muutamia kymmeniä miljardeja auringon kaltaisia tähtiä, joista osaa ympäröi pieni planetaario. Seuraava vastaavanlainen tähtisumu, Andromedan galaksi, näkyy horisontissa spiraalin muotoisena kierteenä…

Avaruuden valloituksen historia paljastaa jotakin, paitsi ihmisen pienuudesta, myös turhamaisuudesta. Totuus on, että avaruuden valloittajaksi sanottu Juri Gagarin kiersi maata avaruus-Ladassaan vain parin sadan kilometrin korkeudella. Lisäksi Neuvostoliitto onnistui kilpajuoksussaan kuuhun jotenkuten ja lähetti paikalle miehittämättömän aluksen vuonna 1971. Tapaus ei kuitenkaan saanut merkittävää julkisuutta, mikä osoittanee tiettyä ideologista eroa: poliittinen totalitarismi tavoitteli teknis-automatisoitua kuun valloitusta, kun taas liberaali länsi voitti propagandasodan lähettämällä paikalle ihmiskasvoisen ihmisen oman inhimillisyytensä merkiksi.

Myös Yhdysvallat pyrki ottamaan propagandasodasta kaiken irti. Hallitus muun muassa filmautti kuukävelystä maanpäällisen täyteversion televisiolle siltä varalta, että kuun ja maan välinen yhteys menisi ratkaisevalla hetkellä poikki. Filminauhan tekoon käytettiin tarinoiden mukaan Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:stä lainattuja lavasteita, ja palkkioksi ohjaajan kerrotaan saaneen Nasan satelliittikuvauksissa käyttämät valovoimaiset objektiivit, joita brittiohjaaja tarvitsi tehdäkseen elokuvansa Barry Lyndon herkät kynttilänvalokohtaukset.

Kubrick sai tunnetusti ohjata myös avaruusrakettien lähtöä esittävät televisiolähetykset, jotka ajoitettiin auringonlaskun aikaan näyttävien taustojen luomiseksi. Nasan kanssa koetut konsultaatiot ja myöhempi painostus olivat väitettyjä syitä siihen, miksi Kubrick myöhemmin eristäytyi CIA:n pelossa maatilalleen Englantiin jopa niin, että hänen Vietnamin sodasta kertova Full Metal Jacket -elokuvansa jouduttiin kuvaamaan kokonaisuudessaan Britanniassa.


Avaruuden tutkimus, tieteistä runollisin

Tätä nykyä sen enempää Venäjä kuin Yhdysvallatkaan eivät ole avaruusvaltoja siksi, että ne ovat suuria, vaan ne ovat suurvaltoja siksi, että ne käyttävät avaruusteknologiaa. Politiikan ohella kuun valloitukseen liittyy myös filosofiaa. Kuun pinnalle ulottuvia lentoja edeltäneen Apollo 8:n miehistö oli ensimmäinen retkikunta, joka etääntyi maan painovoimakentästä tarpeeksi kauas nähdäkseen ja kuvatakseen Maa-planeetan pallonmuotoisena kokonaisuutena. Vasta löydettyään tällä tavoin kuun ihminen itse asiassa löysikin maan, oman itsensä ja paikkansa kaikkeudessa. Tämä ikään kuin muistutti elämälle välttämättömän biosfäärin rajallisuudesta ja ohjasi arvostamaan enemmän allamme olevaa planeettaa. Kenties myös kuussa käyneet pelästyivät lopulta omaa ainutlaatuisuuttaan havaittuaan, ettei kuumatkailusta tullutkaan arkipäiväistä, kuten oli kuviteltu.

Nämä antropologiset johtopäätökset olivat kai kuulentojen merkittävin saavutus. Muutama kilo kuollutta kuukiveä ei paljastanut suuria tieteellisiä ihmeitä. Ydinvoiman avulla ei muutettu 360 000 kilometrin päässä olevaa kiertolaista paratiisiksi. Kuu kiehtoo yhä lemmiskelijöitä ja runoilijoita, ja tieteistä runollisin on tähtitiede.

Kuu muistuttaa myös yksinäisyydestä ja kuolevaisuudesta. Se on näyttänyt kelmeät kasvonsa niin rakastavaisille, itsemurhaa hautoville kuin varkaillekin. Ihmiset heijastelevat tuntojaan kuuta vasten.

Kuu on rohkaissut ihmisiä suuriin ponnistuksiin, ja moni kerettiläisenä vainottu tieteenharjoittaja on saanut inspiraatiota kuun loisteesta. Kuu on myös feminiininen, sillä se heijastaa auringon antamaa valoa. Kuun valo on leppeää, analyysiin ja viileään harkintaan ohjaavaa loimotusta erotuksena portaita paahtavan auringon intohimoisista säteistä.

Montako kertaa elämäsi aikana näet täyden kuun nousevan? Ehkä kymmenen, kenties kaksikymmentä kertaa. Ja silti suhtaudumme elämään niin kuin se olisi ikuinen.